Post-moderni Disney- uusi kulta-aika?

Okei, puhutaan vähän lisää Disneysta.

Vaianan katsominen sai minut taas pohtimaan moderneja Disney-elokuvia ja niiden kehitystä. Mainitsin arvostelussani post-modernin Disneyn, ja tajusin että ehkä kaikki eivät tiedä mistä on kyse. Disneyn elokuvakaanonin, kuten melkein kaiken, voi jakaa aikakausiin jotka auttavat määrittelemään sen sisältöä. Sarjakuvien viisi aikakautta on esimerkki tästä. Nämä aikakaudet käsittelevät niin Disneyta kuin animaatioelokuvia yleensäkkin, mutta nyt käsittelen niitä vain Disneyn näkökulmasta. Kultainen aikakausi on Disneyn alkuajat ja läpimurto, jolloin II. maailmansodan aikana ja jälkeen animaation tarve alkoi nousta Amerikkalaisessa kulttuurissa. Synkällä aikakaudella animaatio muutti elokuvista televisioon ja kiinnostus klassisia satuja kohtaan alkoi laskea. Walt Disney itse kuoli myös tänä aikana, jolloin tuotanto hidastui huomattavasti. Disneyn hienoin hetki oli kuitenkin tuloillaan. Disney-renesanssi on aika jolloin Disney saavutti suurimmat voittonsa; Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö, Leijonakuningas- kaikki huippumenestyksiä aikoinaan. Kaunotar ja Hirviö oli Oscar-ehdokas parhaaksi elokuvaksi ja Leijonakuningas oli pitkään menestynein animaatioleffa ikinä. Tämä kesti kymmenen vuotta, ja sen jälkeen alkoi modernin Disneyn aika. Renesanssin menestykset olivat eilispäivää ja käsinpiirretty animaatio alkoi kuolla pois.

Mutta sitten koitti vuosi 2008. Muutoksen tuulet puhalsivat, sillä vanhojen Disney-legendojen Ron Clementsin ja John Muskerin johdolla tuotettiin pihalle ensimmäinen käsinpiirretty animaatioleffa viiden vuoden tauon jälkeen. Prinsessa ja Sammakko oli monellakin tapaa merkki tulevasta. Se perustui vanhaan satuun, mutta muutti sen juonta ja tapahtumapaikkaa radikaalisti. Tapahtumapaikkana oli 20-luvun New Orleans ja Tina oli ensimmäinen arfoamerikkalainen Disney-prinsessa, ja leffa jopa otti huomioon (heikosti, mutta otti) hänen rotunsa ihmisten kohdellessa häntä erilailla. Prinsessa ja Sammakko ei ollut myyntimenestys, mutta sai hyvät arvostelut ja sen ideat toimivat. Post-modernin Disneyn aika oli alkanut.

Prinsessa ja Sammakko & Tangled- puolet ja puolet

Prinsessa ja Sammakko näytti upealta, mutta tarina oli hieman turhan vanhanaikainen ja jokseenkin kliseinen. Elokuva oli kyllä hyvä, ja Prinsessa ja Sammakko on henkilökohtaisia suosikkejani. Elokuva jossa oli kekseliäs ja uudenlainen tarina oli Tangled (2010). Tangled otti vain kaksi elementtiä alkuperäisestä tarinastaan (Tähkäpään satu, eli pitkähiuksinen tyttö lukittuna tornissa) ja kehitti sen ympärille oman, eloisan maailman täynnä hauskoja hahmoja sekä tarinan jota oli vaikea ennakoida. Sen laulut ja ääninäyttely ei kuitenkaan ollut edellisen elokuvan tasoa, ja sama päti myöskin sen animaatioon. Tietokoneanimaatio näytti paremmalta kuin se oli näyttänyt koskaan aiemmin, mutta kun edellinen elokuva oli niinkin kaunis ja loistavasti animoitu, tuntui Tangled hieman köyhältä siinä mielessä. Nämä kaksi olivat elokuvat joidenka välissä selkeästi oli se täydellinen Disney-elokuva, ja mielestäni näissä näkyy yhdessä tulevien Disney-elokuvien menestyksen merkit.

Tätä seurasi Nalle Puh- elokuva, joka oli kuin hatunnosto klassiselle Disney-animaatiolle. Se oli viimeinen käsinpiirretty animaatioelokuva Disneylta, ja oli kaunis ja kevyt elokuva Nalle Puhin seikkailuista klassiseen malliin. Merkittävin asia mitä siitä voi sanoa on se, että sen mainioista lauluista vastasi Kristen Anderson-Lopez ja Robert Lopez, joista tulen puhumaan myöhemmin lisää. 

Wreck-It Ralph- uutta ja erilaista

Wreck-It Ralph oli iso juttu. Sen mainokset painottivat sitä kuinka Disneyn animaatioleffassa oli mukana klassisia videopelihahmoja kuten Sonic, Mario, Tohtori Robotnik, M. Bison ja Zangief. Videopelit teemana oli myöskin uusi, ja se näyttikin olevan jonkinnäköinen rakkauskirje videopelien kulta-ajalle (kuten sanoin, kaikesta on olemassa aika). Lopputulos oli hauska ja hyvä leffa, mutta ei vastanut kaikkia sille annettuja odotuksia. Aiemmin mainitut hahmot ovat pelkissä cameo-rooleissa, ja siinä on jonkinverran genren kliseitä ja heikkouksia. Loppu varsinkin jättää paljon toivomisen varaan. Mutta Ralph ja Vanellope ovat hauska pääpari, ja elokuva on muutenkin hyvin komediallinen vielä jopa Disneyn mittapuulla. Oma suosikkihahmoni oli kuitenkin Jane Lynchin näyttelemä kersantti Calhoun, jonka "synkin taustatarina ikinä" oli ehkä hauskin asia ikinä. Wreck-It Ralph asetti myös modernille Disneylle teeman, eli oman outoutensa hyväksyminen ja siitä voimaantuminen. Ralph ei ole pelin sankari, mutta voi silti olla hyvä tyyppi. Ei tämä uutta ollut, mutta tämä vakiinnutti sen taas. Samoja teemoja itsensä hyväksymisestä tultiin näkemään tulevissa elokuvissa. Wreck-It Ralph oli hengähdystauko ja tuulehdus uutta tuulta, tietyssä mielessä. Se ei ollut musikaali, se ei ollut satufantasia eikä siinä ollut prinsessoja...paitsi yksi mutta sekin tuntui enemmän vitsiltä.

Frozen- Disneyn paras hetki

Muistan Frozenin tullessa sen kuinka huonoja sen trailerit olivat. Vain yksi trailereista herätti minkäänlaista mielenkiintoa sitä kohtaan, ja sekin oltiin suunnattu Kiinan markkinoille. Puhuva lumiukko ja poro sekoilemassa lumessa? Ugh. Mutta sitten näin elokuvan, ja sanokaa mitä haluatte, mutta Frozen on parasta mitä post-moderni Disney on tuottanut. Sen animaatio on upeaa, sen tarina on loistava, sen musiikit ja laulut todella kauniita ja ääninäyttely on ykkösluokkaa. Se on vanha, klassinen satuelokuva mutta kertoi sen kautta hyvin nykyaikaisen ja erilaisen tarinan jonka keskiössä ei ollut romanttinen rakkaus vaan sisarusten välinen rakkaus. Se ottaa kantaa oman studionsa elokuvien traditioon rakkaudesta ja kääntää sen päälaelleen opettaen samalla nuoremmalle yleisölle tärkeän opetuksen luottamuksesta. Ja laulut! Mainitsin aiemmin Kristen Anderson-Lopezin ja Robert Lopezin ja he ovat ne kaksi jotka kirjoittivat Frozenin laulut. Let it Go:n ansaitun suosion lisäksi mielestäni For the First Time in Forever ja Love is an Open Door jäivät soimaan päässä pitkäksi aikaa ja toimivat tarinassa hyvin. Frozen yhdisti post-modernin Disneyn lukuisat ideat yhteen onnistuneeksi kokonaisuudeksi ja on yhä maailman myydyin animaatioelokuva ikinä.

Big Hero 6 ja Zootropolis - supersankareita ja faabeleita

Big Hero 6 on jopa modernien Disney-leffojen kohdalla erikoinen elokuva. Se perustuu Marvelin sarjakuvaan, se on hyvin perinteinen supersankarileffa eikä rekonstruktio kuten Ihmeperhe oli ja se on....jotenkin pliisu. Big Hero 6 oli kyllä ihan hauska ja Baymax oli välitön klassikko, mutta Hiron kaverit ovat kovin yksiulotteisia, sen tarina oli tosiaan hyvin peruspulla-supersankarikamaa ja jopa sen iso twisti tuntui köyhältä. Big Hero 6 oli supersankari-origin story joka näytti nätiltä. Huomattavasti merkittävämpi elokuva oli sitä seurannut Zootropolis. Zootropolis toi takaisin antromorphisten eläinten kautta kerrottavan faabelin eli eläinsadun, 11 vuoden tauon jälkeen. Eläinsatujen kautta usein koitetaan opettaa jonkinlaisia elämänopetuksia, eikä Zootropolis ole eri maata. Se on hyvin ajankohtainen ja jopa poliittinen elokuva, joka käsittelee kaikkea rotupolitiikasta poliisiväkivaltaan ja seksismiin. Judy Hopps ja Nick Wilde täydentävät tässä hyvin toisiaan eivätkä kumpikaan ole liian täydellisiä tai kritiikin ulkopuolella näistä aiheista puhuttaessa. Ainoa missä se jää hieman heikolle on loppu, jossa on vain pahis ja pahiksen voittaminen. Tarina olisi ehkä hyötynyt enemmän moraalisesti harmaammasta lopusta, mutta toimi se näinkin. Zootropolis viimeistään oli todiste siitä, että Disney oli valmis menemään uusille alueille elokuviensa kanssa.

Vaiana ja tulevaisuus

Vaianasta juuri puhuinkin, ja varmasti monet ovat käyneet katsomassa sen. Vaiana oli mielenkiintoinen elokuva, kun ottaa huomioon että Zootropolis tuli samana vuonna. Se siirtyi sosiaalipoliittisesta kommentoinnista takaisin satufantasia äärelle, mutta kääntäen katseensa kohti kaukaisempia maita ja kulttuureja. Polynesialaiset kulttuurit ja tarinat olivat hienosti esillä elokuvassa niin visuaalisuuden kuin tarinan puolesta, näyttelijöistä suurin osa oli tältä kulttuurialueelta kotoisin ja musiikit olivat yhdistelmä maorien perinteitä ja Lin-Manuel Mirandan nerokkuutta. Se nousee mielestäni Zootropoliksen yläpuolelle sen loistavan lopun takia, ja halusin välittömästi sen loputtua nähdä lisää tarinoita Vaianasta ja Mauista.

Mutta mitä Disneyn tulevaisuus pitää sisällään? Ensi vuonna tulee ensimmäinen post-modernnin Disney-ajan jatko-osa, Wreck-It Ralph 2 sekä satufantasia Gigantic, perustuen Jaakko ja pavunvarsi-satuun. Olin aluksi huolestunut kun uutiset Wreck-It Ralphin, Frozenin ja jopa Zootropoliksen jatko-osista alkoivat tipahdella. Nämä tarinat loppuivat hyvin, en tiedä tarvitsevatko ne jatko-osia. Tämän lisäksi Disneylla on legendaarisen huono maine jatko-osiensa kanssa. Mutta tämä on samaan aikaan mahdollisuus tutkia näitä maailmoja ja niissä esitettyjä teemoja uudestaan. Rakkauden ja romantiikan eri muotoja Frozenin kautta, populismia ja ihmisoikeuksia Zootropoliksessa ja niin pois päin. Ja uutiset Wreck-It Ralph 2:en juonesta viittaavat tähän. Elokuvassa Ralph ajautuu internettiin- tämä jo pelkästään avaa vaihtoehtoja käsitellä vaikka mitä hahmojen kautta ja samalla kertoa tarinan jonka vain Disney osaa kertoa. Nämä elokuvat antavat meille osviittaa Disneyn tulevaisuudesta, ja näky on mielestäni erittäin lupaava.

Atte T

 

Atte Arvostaa: Vaiana

Kyllä, tiedän. Elokuvan nimi on Moana. Sitä markkinoidaan maailmalla Moanana ja sen alkuperäin nimi on Moana. Mutta nimimuutos on ymmärrettävä, eikä ole todellakaan ensimmäinen kerta kun elokuvien nimiä muutetaan ulkomaisille markkinoille. Aluksi se kyllä hieman häiritsi minuakin, mutta kun elokuva alkoi ja kävi ilmi että jopa alkuperäisessä versiossa päähenkilön nimi on Vaiana. Kyse ei ole vain dubbauksesta, vaan alkuperäisestä ääniraidasta. Tämä on omistautuneisuutta jonka takana voin seistä. Noh, asiaan!

Vaiana

 

Elokuva: Vuosia sitten puolijumala Maui (Dwayne "The Rock" Johnson) varasti luojajumalatarren sydämen. Hän kuitenkin hukkasi sen ja taiallisen koukkunsa, ja sydämen kadottua on maailma alkanut vajota kohti pimeyttä. Vaianan (Auli'i Cravalho) tehtävä on löytää Maui, viedä hänet veneellään Te Fitin saarelle ja palauttaa sydän takaisin jumalattarelle.

Kuten ehkä tuosta voi päätellä, Vaiana ei ole varsinaisesti tarinaltaan kovin vallankumouksellinen. Tarina on koottu Disney-renesanssi parhaimmiston osista ja ei vaadi paljoa katsojalta tajuta mihinkä tarina menee. Elokuvan ohjanneet Ron Clements ja John Musker ovat tehneet Disney-elokuvia jo 80-luvulta lähtien ja tässä kohtaa he tekevät tätä jo unissaan. Mutta kaikki tämä unohtuu, sillä Vaianan tarina on tehty todella hyvin ja elokuva on uskomattoman kaunis. Polynesialainen kulttuuri on vuosia ollut marginalisoitu ja sivuutettu popkulttuurissa (Ainoa merkittävä esimerkki on Olimme sotureita, joka on ahdistava ja synkkä) ja sen kontribuutioita ihmiskunnan kehitykselle ylenkatsottu. Vaiana on ensimmäisestä hetkestä lähtien täynnä polynesialaista mytologiaa, taidetta, musiikkia ja tunnelmaa. Tämä antaa elokuvalle todella uniikin ulkonäön ja erottaa sen muusta Disney-tuotannosta.

Disney teki aikoinaan ison numeron siitä kuinka Vaianan rooliin valittiin natiivi näyttelijätär. Auli'i on todella vakuuttava niin näyttelijänä kuin laulajana, varsinkin kun ottaa huomioon että on kyseessä hänen debyyttiroolinsa elokuvissa. Vaiana on hyvä päähenkilö, aloitteellinen ja rohkea mutta epäröivä ja tämän itseluottamus on alati vaakalaudalla. The Rock on myöskin hyvässä vedossa, ja yllätyin suuresti siitä kuinka hyvä laulaja hän on. The Rockilla on kunnia laulaa vielä kenties koko elokuvan paras laulu. Myös sivuhahmot jäävät hyvin muistiin, kuten Vaianan hieman hullu isoäiti Tala (Rachel House) ja ahne erakkorapuhirviö Tamatoa (Jemaine Clement), jotka varastavat tullessaan shown lähes kokonaan. Myös modernien Disney-elokuvien vakioääni Alan Tudyk on mukana toiminnassa, roolinaan kana Heihei, kenties koko Disney-kaanonin tyhmin olento.

Vaianan suurimpia vahvuuksia on sen upeat musiikit, jossa kuuluu samaan aikaan vuosein saatossa kehitetty Disney-musikaalien perinne, polynesialaisen musiikin traditiot ja modernit ideat. Avain tähän on laulutekijät Lin-Manuel Miranda ja Opetaia Foa'i, joidenka laulut ovat todella uniikkeja. Aloituslaulu "Were you are" muuttuu laulun aikana moneen otteeseen niin sanoiltaan, viestiltään ja tyyliltäänkin. Inspiroiva "We know the way" yhdistää samoankielistä laulua ja Mirandan omaa uniikkia tulkintaa upeaksi lopputulokseksi. Ja kuten sanoin, Vaianan ehkä paras laulu "You're Welcome" on huikean hauska ja svengaava biisi ja The Rock laulaa kunnon tunteella. Perinteinen pahislaulu ei yllä sanoituksen nokkeluudessa aikaisempien vuosien tasolle*, mutta Clementin käsittelyssä se kuulostaa todella erikoiselta ja hauskalta.

Tangled-elokuva aloitti ns. post-modernin Disneyn aikakauden. Tänä aikana olemme saaneet nauttia todella hyvistä elokuvista kuten Tangled, Frozen ja Zootropolis. Mutta vaikka nämä elokuvat ovat todella hyviä, kärsivät ne kaikki hieman heikosta kolmannesta näytöksestä. Kubo and the Two Strings-arvostelussani sanoin että Disney-elokuvat eivät uskalla olla yhtä innovatiivisia loppunsa kanssa kuin Kubo oli. Vaiana todisti minut vääräksi, sillä sen viimeinen kolmannes on todella, todella vahva ja tapa jolla se tehdään on yllättävä. Tarina ei ehkä ole mikään tuorein mahdollinen mutta tapa jolla se kerrotaan, mitä sillä haetaan takaa ja mitä katsoja näkee sen aikana tekee Vaianasta kokonaisuuden joka vain toimii. Animaatio ei Disneylla ole ongelma ulkonäkönsä puolesta, ja tälläkin saralla Vaiana loistaa kauneudellaan ja kekseliäisyydellään. Vaiana ei ole post-modernin Disney-ajan paras elokuva  mutta se on todella lähellä sitä. Vaiana on myöskin ensimmäinen Disney- elokuva pitkään aikaan jonka loppuessa halusin välittömästi nähdä jatkoa, ja sen avoin loppu antaa sille hyvän ponnahduslaudan modernimpaan, erilaiseen jatko-osaan. Vaiana on hauska, kekseliäs ja visuaalisesti erittäin vaikuttava seikkailu jonka katsoo mielellään uudestaankin.

Atte T

* Yksi asia joka EI ole parantunut modernissa Disneyssä on ikoniset pahislaulut. Eivät ne huonoja ole, mutta viimeinen merkittävä pahislaulu on ollut Prinsessa ja Sammakon "I've got Friends on the Other Side". Uusilla Diney-elokuvilla on vielä näytettävä että onnistuvat tekemään vanhojen klassikkojen tasoisen pahislaulun!

Vampyyrileffa tehtynä oikein

Olen jo pitkään ollut hyvin kyllästynyt vampyyreihin hirviönä ja genrenä. Se tuntuu jotenkin niin loppuun käyteltä ja tylsältä. Vampyyrigenre on ollut vakaa osa kauhuelokuvagenreä ja popkulttuuria kohta vuosisadan verran, mutta osaan mainita vain pari esimerkkiä elokuvista jotka ovat oikeasti jääneet mieleeni; Nosferatu vuodelta 1922 ja Bram Stokerin Dracula vuodelta 1992. Nosferatu on kaikessa kolkkoudessaan ja visuaalisessa epämiellyttävyydessään upea elokuva, ja Bram Stokerin Dracula on komean näköinen goottilainen draama jonka koko maailma on miellyttävän melodramaattinen. Mutta eivät nekään anna minulle ylimääräistä ajateltavaa. Ja 2000-luvulla vampyyrielokuvat ovat varsinkin mielestäni tuhlanneet omaa potentiaaliaan.

On erittäin mukavaa siis nähdä elokuva joka rikkoo kaikki ennakkoluuloni vampyyrigenrestä, antaa minulle ajateltavaa elokuvan jälkeenkin ja saa minut toivomaan että useammat vampyyrielokuvat uskaltaisivat olla näin erilaisia. Porin yliopistokeskuksella järjestetyssä kauhuelokuvapiirissä olemme katselleet paljon erilaisia kauhuelokuvia. Viimeisestä elokuvasta-2000-luvun kauhuelokuvasta- äänestimme. Voittajaksi tuli elokuva, josta tänään puhun: Vuoden 2008 ruotsalainen Ystävät hämärän jälkeen.

Elokuvan jälkeen olin kuin lekalla päähän lyöty. En edes tiennyt että kaipasin jotain tällaista ennen kuin näin sen. Ystävät hämärän jälkeen perustuu John Lindqvistin romaaniin Låt den rätte komma in (Let the right one in) ja elokuvan käsikirjoitus on Lindqvistin itsensä tekemä. Elokuva kertoo 12- vuotiaasta Oskarista (Kåre Hedebrant), jonka arki on synkkää. Hän asuu avioeron jälkeisessä kodissa ja on loputtoman koulukiusaamisen uhri. Hänen naapuriinsa muuttaa mies ja tyttö nimeltä Eli (Lina Leandersson), ja yhden kiusallisen kohtaamisen jälkeen heistä alkaa tulla ystäviä. Samaan aikaan kaupungilla alkaa tapahtua väkivaltaisia murhia, ja epäilykset alkavat kääntyä kohti uusia tulokkaita. Pian Oskarille paljastuu Elin todellinen luonne ja heidän maailmansa alkaa muuttua.

Ystävät hämärän jälkeen on hyvin avoin koko vampyyri-homman kanssa. On ilmiselvää samantien mikä tilanteen nimi on. Eli on vampyyri, on ollut sellainen jo 200 vuotta. Elin avustaja ja asuinkumppani Håkan tappaa ihmisiä ja tuo heidän verensä Elille jotta tämä selviytyy, eikä hänen luontonsa paljastu. Ja kun Håkan epäonnistuu eikä Eli voi pidätellä nälkäänsä, käy hän öisten kulkijoiden kimppuun. Ystävät hämärän jälkeen käyttää vampyyrejään hyvin. Se ei jää jumiin niiden mythokseen tai olemassaolon kysymyksiin. Kun Oskar kysyy Eliltä onko hän vampyyri, hän vastaa "En tiedä. Tarvitsen verta elääkseni." Hän palaa auringonvalossa ja omaa selkeästi yli-inhimilliset voimat joilla hän hyppii korkeille ikkunoille, kiipeää nopeasti ja osaa ehkä jopa lentää. Eli on hiljalleen avautuva mysteeri, jonka voimien todellinen taso pysyy loppuun asti arvoituksena.

Vampyyrejä ollaan käytetty allegoriana ja metaforana lukuisia asioita kohtaan. Sairaudet, sukupuolitaudit, epidemiat, seksuaalisuus ja lihalliset himot ollaan vuosikymmenien saatossa käyty lävitse enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ystävät hämärän jälkeen ei keskity mihinkään näistä. Elin tila ja suhde Oskariin ei ole luonteeltaan seksuaalinen, ja sairaustematiikka ollaan siirretty sivummalle. Heidän välinen suhteensa on täysin samalla tunnepohjalla kuin 12-vuotiaiden voi olla. Oskaria ei houkutella vampyyriksi, eikä Elin tarkoitus ole tuottaa lisää vampyyreita. Eli ei omaa itseasiassa mitään sen isompaa agendaa kuin elää. Ei ole mitään isoa vampyyrien maailmaa, salaliittoa tai yhteiskuntaa, tai jos on niin sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa. Elokuvan tarina on pieni ja sen tapahtumat keskittyvät ruotsalaiseen lähiöön joka on kaikesta päätellen ankea ja hieman elottoman oloinen paikka. Mutta juuri tämä ympäristö saa Elin toimimaan kuin häkä, rikkoen täysin ympäristön "idylin" ja tuoden kauhun elementin hyvin realistiseen ympäristöön. Kun kävelin kotiin nähtyäni tämän elokuvan en voinut olla vilkuilematta ympärilleni kun kävelin kerrostaloalueiden lävitse talvisessa yössä. Ja kiitos tästä menee myös elokuvan tekniselle toteutukselle tunnelman ja maailman luonnissa.

Ystävät hämärän jälkeen on hyvin skandinaavinen tarina, ja tähän liittyy vahvasti sen kuvaus ja värimaailma. Sen kauhuelementit ja väristykset eivät nojaa mihinkään ylikäytettyyn jump scareen tai kuvottavaan mässäilyyn, vaan tunnelmaan ja hitaaseen paljastukseen. Håkanin tappaessa lenkkeilijän hiljaisessa talviyössä ja rauhallisesti laskiessaan tästä verta on karmiva, hiljainen ja ahdistava kaikessa kauneudessaan. Luonnollinen valo ja realistiset ympäristöt tekevät jokaisesta murhasta ja verisestä iskusta vielä aidomman oloisen. Talviset lähiötiet ja 80-lukulaiset huoneistot ja pihapiirit luovat melankolisen maailman jossa vampyrismi tuntuu kuin viimeiseltä tikulta. Kaikilla on enemmän tai vähemmän kurjaa, oli kyseessä sitten ihminen tai vampyyri. Ystävät hämärän jälkeen on enneminkin karmiva ja aavemainen kuin kauhea ja alati pelottava, ja se rakennetaan ohjaaja Tomas Alfredsonin esimerkillisen ohjauksen ja Hoyte van Hoytemanin upean kameratyön kautta. Hoyte on tämän tehtyään noussut maailmanmaineeseen ja on ollut vastuussa Interstellarin ja Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja-leffojen upeasta ulkonäöstä.

Varoituksen sana; tämä elokuva menee hyvin synkille alueille, joskin ei saavuta alkuperäisen teoksen alhaisen synkkyyden tasoa. Sen pääteemoja on koulukiusaaminen ja helvetillinen sosiaalinen elämä, jota esitellään Oskarin kautta. Harvat elokuvat kuvaavat varhaisteini-iässä olevia lapsia niin hyvin kuin Ystävät hämärän jälkeen. Lapset ovat ilkeitä, pikkumaisia ja kostonhimoisia- kuten monet lapset tuossa iässä olevat. Mutta päinvastoin kuin monet jenkkileffat, tässä kiusaajatkin ovat monipuolisia. Pääpiru Connien kaverit ovat selkeästi ryhmäpaineen pakottamia surkimuksia ja kaikesta päätellen Connie itse kokee kiusaamista ja verbaalista väkivaltaa kotona tämän isoveljeltä. Oskarin vanhemmat ovat eronneet, ja äiti on hänelle hieman etäinen ja isä alkoholisti. Tämä synkkyys näkyy tarinan muissakin elementeissä. Kun Eli vahingossa tartuttaa vampyrismin toiseen henkilöön (ainoa kohta jossa vampyrismia käsitellänä sairauden kontekstista) ei elokuva tuhlaa aikaansa hetkeäkään mihinkää voimafantasiaan tai todellisen luonnon esilletulemiseen. Elokuvan vahvimpia kohtauksia on kun tämä uhri pyytää että hänet tapetaan, sillä hän ei halua elää sillä lailla. Vampyyrius on pelottavaa, vaarallista ja elokuva mestarillisesti tasapainottelee Elin karmivuutta ja säälittävyyttä.

Tapa millä Elin ja Oskarin elämää käsitellään on pirullinen. Oskar varsinkin on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Oskarin tilannetta on helppo sympatisoida; rikkoutunut perhe, kiusattu, yksinäinen poika joka haluaa selkeästi vain vastakaikua maailmaasta. Mutta elokuva näyttää hänet myös psyykkaamassa itseään puukottamaan kiusaajiaan ja keräämässä lehtileikkeitä murhista ja väkivallanteoista leikekirjaansa. Elin neuvoista hän turvautuu väkivaltaan kiusaajiansa kohtaan, ja kun hän yhden kerran lyö takaisin (hoitaen kiusaajansa sairaalaan) ei hän esitä lainkaan mitään katumusta vaan mielihyvää. Eli ei myöskään ole yksiulotteinen. Hän vaikuttaa surkealta raukkaparalta, yksinäiseltä tytöltä jollekka veri on pakote elämiseen. Mutta samalla hän ei tunnu tuntevan mitään tappamiensa ihmisten puolesta, ei pahoittele tekojaan kenellekkään ja ryöstää ruumiilta huoletta. Jos Eli ei olisi vampyyri, olisi tämä elokuva tarina lapsista jotka tekevät vääriä, väkivaltaisia asioita huoletta. Ja tämä saavuttaa huippunsa elokuvan lopussa, joka sai minut kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ja kannustamaan viattomien murhaamisen puolesta.

Elokuvan mielenkiintoisimpia kohtauksia on Elin ja Oskarin "parisuhteen" alkaminen, Oskar sanoo tykkäävänsä Elistä, ja hän vastaa "tykkäisitkö minusta jos en olisi tyttö?" johonka Oskar vastaa kyllä. Tässä vaiheessa tämä kysymys tuntuu viittaukselta Elin todelliseen luonteeseen jonka katsoja siinä kohtaa tietää. Mutta elokuvan liikkuessa eteenpäin tämä kysymys ja siihen liittyvät faktat muuttuvat. Kauhussa usein avaintekijänä on normaalitilan uhka "toiseuden" toimesta. Elokuvan aikana protagonisti voittaa "toiseuden" ja pitää kiinni normaalitilasta, joskin hänen näkemyksensä siitä voi muuttua. Ystävät hämärän jälkeen ei ikinä palaa normaaliuteen, sillä sitä ei ikinä ollut. Oskar ei voita toiseutta joka on Elin muodossa, vaan hyväksyy sen ja on mieluummin osa sitä ja saa katsojankin siirtymään hänen puolelleen. Ystävät hämärän jälkeen on täysin vapaa vampyyrigenren kliseistä ja rakenteellisista toistoista, esittäen asiat suoraan ja hämmentävän realistisesti genren huomioon ottaen. Se on hiljainen, ahdistava, jännittävä, koskettava ja nerokas elokuva joka pitää katsojan keskittyneenä koko ajan, paljasten korttinsa yksi kerrallaan ja vastassa lopussa tajuat mitä olet juuri nähnyt. Ystävät hämärän jälkeen on esimerkki siitä kuinka vampyyrigenrekin voi tuottaa vielä ulos todellisia mestariteoksia jotka seuraavat omia polkujaan, esittävät vampyyrin idean erilaisessa valossa ja saavat katsojan ajattelemaan sitä minkä juuri näki. You just have to let the right one in.

Atte T

Valokeilassa, osa 8

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaanpa hieman Gothamista.

Kun 2014 Fox-kanava aloitti Gotham-tv-sarjansa, olin aika innoissani. Sarja joka kertoo Gothamin poliisivoimista ennen Batmania on hauska idea, jolla voidaan luoda kuva rikosten piinaamasta kaupungista ja minkälaisia poliiseja sieltä tulee. Jim Gordon on hyvä protagonisti, puhdas poliisi Gothamin historian likaisimpana poliisiaikana. Poliisiasema on täynnä erilaisia hahmoja joita voi käyttää hyväksi ja gangsteriosastolta löytyy paljon uniikkeja hahmoja käytettäväksi. Nuori Pingviini oli ehkä kuitenkin sarjan paras keksintö; samalla kun seuraamme Jim Gordonin sotaa rikollisuutta vastaan näemme myös Oswald Cobblebotin matkan pikkukonnasta superrikolliseksi. Ja jos sarja haluaa, voisi se heittää mukaan pienen luokan Batman-vihollisia kuten Zsazzin, Mustan Hämähäkin tai ehkä Anarkyn. Mainoksissa oli vetävä slogan: "Ennen Batmania, ennen Pingviiniä, ennen Kissanaista- oli Gotham." Gotham on muutakin kuin Batmanin elämän näyttämö, hienoa työtä!

Mutta hyvin pian Gotham näytti kuitenkin todellisen luontonsa. Se ei ollut kiinnostunut kertomaan tarinaa Gothamista ilman Batmania ja superkonnia. Sen sijaan sarja kertoo nuoren Bruce Waynen aikomuksista kostaa vanhempiensa kuolema, selvittää Wayne-yhtiöiden salaisuus, kouluttaa itsensä taistelijaksi ja ystävystyä mysteerisen Selina Kylen kanssa. Se kertoo Pingviinin monimutkaisesta ja vuoristomäkimäisestä juonesta syöstä gangsteri Fish Mooney vallasta ja lopulta nousta "Gotham kuninkaaksi" ja pitää kiinni vallastaan kaikin keinoin. Se kertoo Theo Galavanin kostosta Waynen sukua kohtaan ja hulluuden noususta Gothamissa ja Sisäisen Tutkinnan agendasta ja Jim Gordonista aina välillä ja AAAAAAARGH! Gotham on pelkkä sekamelska, joka esittelee tuotantokausi kerrallaan Batmanin vihollisia joista iso osa on nyt Brucea hyvät 15-20 vuotta vanhempia. Pakkasherra, Hullu Hatuntekijä, Arvuuttaja, Azrael, Tiikeritär, Nukentekijä, Kalkkarokäärme, Zsazz, Flamingo, Roman Falcone, Kaksinaama-nämä kaikki ja pari muutakin ollaan jo esitelty aikuisina ihmisinä sarjassa. Ainoastaan enigmaattinen Robin Lord Taylor Pingviinin roolissa jaksoi pitää minua kiinnostuneena, mutta sekään ei riittänyt enään viime kauden kohdalla. Ja Gothamista entistä surullisemman tekee se, että Gothamin poliisitoimista emme varmaankaan tule näkemään tv-sarjaa vähään aikaan. Mikä on todella suuri sääli, sillä todella, todella hyvä televisiosarjan saisi tehtyä sarjiksesta nimeltä....

Gotham Central

Gotham City on kaupunki siinä missä mikä muukin. Aurinko nousee aamulla, laskee illalla ja ihmiset menevät kouluun, töihin ja sitten kotiinsa. Mutta Gothamissa on myös rikollisuutta, joka ei tunne armoa tai seuraa mitään järkeä. Batman suojelee, mutta hän ei kerkeä kaikkialle. Gothamin poliisivoimat tekevät kaikkensa, ja sen etsivät ratkovat rikoksia jotka eivät tunnu tekevän järkeä. Mutta sellainen on Gotham.

Ed Brubakerin ja Greg Ruckan luoma Gotham Central on poliisisarjan ja supersankarifiktion saumaton yhdistelmä. Se kesti noin 40 numeroa ja ilmestyi vuosina 2003-2006 ja sinä aikana voitti sekä Eisner-palkinnon että Harvey-palkinnon parhaasta sarjasta. Se ei kerro Batmanista tai Robinista, ei Batgirlistä eikä todellakaan Harley Qunnista. Se kertoo Gothamin Poliisin etsivistä jotka ratkovat henkirikoksia joihin välillä liittyy jokin Batmanin maailman hullu elementti, mutta välillä kyseessä on "normaaleista" rikoksista. Batman esiintyy sarjassa, mutta hän näkyy aniharvoin ja aina varjoissa. Edes Jim Gordon, ilmiselvin hahmo tähän sarjaan, ei esiinny kuin sivuhahmona. Gotham Central on tarina poliiseista kentällä, jotka uhraavat joka päivä henkensä Gothamin kaduilla.

Gotham Centralissa on hyvin laaja ja alati vaihtuva hahmogalleria. Batman-animaatiosarjasta sarjakuviin noussut Renee Montoya toimii yhdessä vakavan ja kyynisen Crispus Allenin kanssa tehokaksikkona, joidenka kivenkova ammattilaisasenne ja lievä antisosiaalisuus erottaa heidät muista etsivistä. Vanhat parrat Sarge Davies ja Nelson Crowe pohtivat välillä filosofisia sekä viiksien merkitystä nykypäivänä ja kovia kokenut Marcus Driver luulee olevansa pariaan Josie Macia fiksumpi mutta on kovasti väärässä. Siviilivirkailija Stacie vastailee puhelimiin, on näkymätön muille ja kääntää öisin päälle lepakkosymbolin kapteeni Maggie Sawyerin käskystä. Jokainen hahmo on mielenkiintoinen, erilainen ja välittömästi tunnistettava tärkeimmän ulottuvuuden kautta: luonteen. Crispus on synkkä, äkkipikainen ja huumoriton, Driver piilottelee traumaa huumorin ja ammattimaisuuden takana ja Maggie Sawyer pitää yllä kovaa ulkokuorta jonka ansiosta hän on saavuttanut asemansa ja häntä ei enään kutsuta "Metropoliksen tytöksi". Renee Montoya on pitkän linjan etsivä, noussut katukytästä ja "Gordonin lellikistä" mutta menettämättä uskoaan poliisiin....tai Batmaniin.

Gotham Central muodostuu kahden-neljän osan tarinoista jossa valitut hahmot ovat pääosassa ja he selvittävät jonkun rikoksen. Rakenteeltaan tarinat toimivat kuten mikä tahansa poliisisarja The Wiresta Kovaan Lakiin, jossa rikokset ja skenaariot antavat tilaisuuden kertoa hahmotarinoita. In Line of Duty aloittaa koko sarjan; etsivä Charlie kuolee Pakkasherran käsissä, mikä johdattaa etsivät tämän perään ja paljastamaan hänen suuremman juonensa kaupungin varalle...jonka Batman estää. Useita ihmisiä kuolee ennen kuin Batman saa hänet kiinni. Tämän jälkeen Charlien vanhasta tapauksesta nousee esiin uusia todisteita murhaan johon saattaa liittyä arsonisti-superrikollinen. Kissanainen on epäiltynä murhasta ja tämä kiristää etsivä Josieta auttamaan maineensa puhdistuksessa. Omia suosikkejani on UnreSolved jossa vanhan rikoksen uhri tappaa itsensä, joka johtaa karmivaan paljastukseen ja Harvey Bullockin paluuseen, sekä Soft Targets jossa joulun kiireisimpänä viikkona tarkka-ampuja alkaa ampumaan satunnaisia ihmisiä kaupungissa, aloittaen pormestarista. Sitten etsivät löytävät tämän ajastetut aseet ja läppärin...

SIVUHUOMIO. Jokeri on hahmo jota on ylikäytetty ihan liikaa. Varsinkin New 52-Batmaneissa Jokerista tehtiin aivan liian iso uhka ja häneen alkoi kyllästyä. Mutta Gotham Centralin realistisessa ja rajussa maailmassa Jokeri toimii kuin ihme. Gotham Centralin ote hahmoon oli innoite Dark Knightin Jokerin takaa ja se näkyy. Hän on karmiva! Jokeria ei olla yritetty muuttaa miksikään muuksi kuin mitä hän on. Hän laukoo huonoja vitsejä, hauskoja vitsejä ja tappaa vailla sääliä. Samoin se tapa miten hahmot puhuvat hänestä, reagoivat häneen on iso tekijä tässä. Ja kun poliisit tapaavat Jokerin, on piirtäjä Michael Larkin versio Jokerista...ihminen. Ja se tekee hänestä pelottavan.

Mutta tunnetuin ja palkituin kaikista tarinoista on Half a Life. Renee Montoya on ollut fanien suosikkihahmoja 90-luvulta lähtien tämän esiinnyttä Batman-animaatiosarjassa. Latinopoliisi joka lyö ensin ja kyselee sitten, noussut peruskytän paikalta etsiväksi ja on pitänyt omiaan Batmanin pahimpia vihollisia vastaan. Ja kuten monet Batman fanit tietävät, hän on myöskin lesbo. Tämä on se tarina jossa hänet pakotetaan kaapista ulos ja missä tämän paljastuksen monia tasoja tarkastellaan. Nykyään sarjakuvissa tuntuu että maailma on aina 100% okei homoseksuaalisuuden kanssa- mikä on siis hyvä asia- mutta Gotham Central on eri asia. Poliisiasemalla on oma maailmansa, ja niissä piireissä erilaisuus ei ole aina hyvästä. Ja Renee on vuosia kamppaillut arvostuksensa kanssa. Häntä on kutsuttu Gordonin lellikiksi, Batmanin apuriksi ja kaikeksi muuksikin. Ja hänellä on myöskin ollut syy pitää se puoli elämästään piilossa. Reneen perhe on katolilaisia, ja hän pelkää menettävänsä rakastavan perheensä, harvoja asioita joihinka hän voi luottaa. Hänellä on hyvä keskustelu ulostulemisesta Maggie Sawyerin kanssa joka oli aikaansa edellä. Tähän lisätään stalkkeri, vanha vihollinen ja savuava ase ja Half a Life on parhaita DC-tarinoita joita kuunaan on julkaistu.

Gotham Central ei ole iloinen tarina millään tasolla. Larkin taide on realistista ja yksinkertaista, Brubakerin ja Ruckan tarinat synkkiä ja raadollisia. Gotham Central on myöskin aikuisimpia tarinoita joita olen lukenut. Tällä en tarkoita nyt väkivaltaa ja synkkyyttä vaan tapaa millä tarinaa kerrotaan. Gotham Central on dialogipohjaista tarinankerrontaa. Poliisitutkinta muodostuu kysymyksistä ja kaikki siinä välissä on hahmojen välistä keskustelua joko persoonallisista asioista tai rikostutkinnasta. Se ei ole toimintaa, räjähdyksiä tai nopeaa ja flippanttia vitsailua. Hahmot puhuvat kuin oikeat ihmiset- Ed Brubakerin suurin vahvuus- ja se tekee tarinasta realistisen oloisen. Tähän tosin sopii täydellisesti se, että Batmanin konnista tai kollegoista ei tehdä synkkiä tai realistisia vaan he ovat yhtä räikeitä ja värikkäitä kuin muissakin sarjiksissa. Tästä syntyy hyvä kontrasti joka tekee tarinasta aidon tuntuisen mutta samalla juurruttaa sen DC:n maailmaan eikä se tunnu irtonaiselta.

Poliisitoimi Gothamissa ei voi olla helppoa. Vuosia tv-sarjat, elokuvat ja sarjakuvat ovat antaneet Gothamin poliisivoimista huonon kuvan. Käytännössä ainoa pätevä työntekijä vuosien ajan on ollut Jim Gordon. Mutta kun alkaa miettiä Gothamia, niin se on luonnollisesti poliiseja vastaan. Rikos on yleistä aina, ja tietyt tapahtumat ovat muuttaneet yleistä ilmapiiriä. Rikosperheet kuten Falconet ja Maronit ovat hallineet lahjuksilla ja kiristyksellä. Sitten tuli Batman, joka paransi ilmapiiriä...hetkeksi. Hulluus vallitsee Gothamissa, niin isossa kuin pienessäkin mittakaavassa. Ja se on arkipäivää. Kun Charlie kuolee Pakkasherran käsissä, Driver joutuu kertomaan tämän kuolemasta hänen vaimolleen jonka on tunnistettava ruumis. Pakkasherra tappaa lisää, ja kun Batman saa hänet lopulta kiinni ei Driver tai kukaan muukaan saa tyydystä siitä. Ja he sanovat toisilleen: "Sellainen on Gotham." Tuo lause toistuu sarjakuvan aikana useasti, sillä se on heille tapa pysyä järjissään maailmassa joka ei tee mitään järkeä. Heitä ei olla koulutettu kohtaamaan superrikollisia tai toimimaan omankäden oikeutta jakavien supersankarien kanssa. Poliisivoimat on korruption kynsissä, hyviä ja likaisia kyttiä ei aina erota. Miehet kuten Corrigan voivat jatkaa laittomuuksia sinisen hiljaisuuden muurin takaa kun hyvä poliisit kuolevat palveluksessa. "Sellainen on Gotham." Gotham Centralin loppu kuvastaa koko sarjaa täydellisesti ja ei ole onnellinen loppu. Mutta kaikesta tästä negatiivisyydestä huolimatta-ja osittain sen vuoksi- Gotham Central on parhaimpia sarjoja joita on koskaan tehty. Se on jännittävä, se tarttuu lukijaan kiinni eikä päästä irti ja pakottaa hänet välittämään näistä etsivistä maailmassa jossa jokainen päivä voi johtaa tuskaan, suruun tai kuolemaan. Se on DC:n parhaimpia luomuksia, pakkolukemistoa kaikille Batman-faneille ja merkittävä teos supersankarisarjisten historiassa.

Tämä oli Valokeilan seitsemäs osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T

Atte Arvostaa: The Lego Batman Movie

The Lego Movie oli tullessaan 2014 aikamoinen yllätyshitti. Toki trailerit lupasivat hauskaa elokuvaa, mutta kukaan ei odottanut niin pintapuolisesti kaupallisen oloiselta elokuvalta mitään kovin suurta. The Lego Movie oli kuitenkin uskomattoman hauska, kekseliäs, yllättävä ja jopa fiksu oman sanomansa esittämisessä, unohtamatta tietenkään upeaa ja pikkutarkkaa animaatiota. The Lego Movien valttikortteja oli Batman, häikäilemätön parodia Christian Balen mörisevästä ja synkistelevästä roolista joka oli välitön yleisösuosikki. Ja nyt hän on saanut oman spinoff-leffansa:

The Lego Batman Movie

 

Elokuva: Batman (Will Arnett) on maailman paras supersankari. Gotham City on täynnä rikollisia, mutta ei edes Jokeri (Zach Galifianakis) pärjää Batmanille.Mutta kun Batman loukkaa Jokerin tunteita viimeisen kerran, on aika nostaa panoksia. Voiko Batman selvitä tästä yksin?

Kortit pöydälle: olen hyvin, hyvin kyllästynyt post-Frank Millerin synkkään, murjottavaan ja tylsämieliseen Batmaniin. Vain hyvin harva kirjoittaja nykyään osaa kirjoittaa Batmania muullakin tavalla, ja elokuvat ovat vuodesta 2005 lähtien jumittaneet tässä. Otin siis ilolla vastaan The Lego Batman Movien perusidean, joka oli parodia tästä Batmanin hallitsevasta versiosta. Ja The Lego Batman Movie toimii hyvin, todella hyvin. Lego-leffan animaatioohjaajasta ohjaajan paikalle noussut Chris McKay pallottelee komediaa ja aitoa draamaa hyvin. Leffassa tunnelma kohtauksissa voi muuttua hetkessä koomisesta hartaaksi ja koskettavaksi hetkessä, joskus ehkä turhankin nopeasti. Mutta juuri nämä tunnelmanmuutokset antavat The Lego Batmanille sen sydämen ja rakenteen; komedia toimii parhaiten jos se rakennetaan draaman kanssa yhdessä, ja kuten The Lego Moviessa, The Lego Batman Movie on muutakin kuin vitsejä ja komediaa. Vaikka sitäkin riittää paljon, sillä nauroin ensimmäisestä hetkestä lähtien elokuvan loppuun asti.

Will Arnetin parodia mörisevästä Batmanista on yhä loistava, ja tällä kertaa hän saa käyttää sitä täydellä potentiaalilla. Mutta kuka tahansa voi möristä ja koittaa imitoida Balea, Arnett osaa paljon muutakin. Batman mörisee hakatessaan konnia, käyttäessään mikroaaltouunia tai katsellessaan perhepotretteja Waynen kartanossa, ja se vaatii erilaista möreyttä ollakseen uskottavaa. Michael Cera on erittäin hauska hyperaktiivisena ja elämäniloisena Dick Graysonina ja hän pelaa todella hyvin yhteen Arnetin Batmanin kanssa. Galifianakis katoaa Jokerin rooliin hyvin ja Ralph Fiennes voisi minun puolestani näytellä Alfredia myös muissakin Batman-leffoissa. Itseäni jäi hieman harmittamaan, että paljon puhuttu Billy Dee Williams Kaksinaaman roolissa oli vain sivujuonne, jonka äänen kuulee ehkä vain kerran tai kaksi. Conan O'Brian oli Arvuuttaja, mutta hänellä on ehkä vain kaksi vuorosanaa. Nämä julkkisäänet ovat ihan kivoja, mutta eivät tuo elokuvaan juurikaan mitään.

Kuten aikaisemmin sanoin, The Lego Batman on puolitoistatuntinen vastalause nykyaikaiselle, "realistiselle ja fiksulle" Batmanille jota yleisölle ollaan syötetty The Dark Knight Returnsista lähtien. Sen pohjana on rakkaus Batmania ja sen mythosta kohtaan kaikissa sen muodoissa, mutta se myös kritisoi sen erinnäisiä esiintymismuotoja. Se ei sano että The Batmanin tai Dark Knightin versio Batmanista on väärä tai huono, vaan että Batman on paljon muutakin kuin synkkä, huumoriton erakko. Tätä ollaan aina perusteltu menetyksestä johtuvasta traumasta, mutta The Lego Batman kääntää tämän kolikon ympäri ja oikeasti tekee tällä idealla jotain. Ilman perhettä, ystäviä ja taistelutovereita Batmanista jäljelle jää vain synkistelevä ääliö joka, Barbaraa lainaten, "hakkaa mielisairata halloween-puvuissa kadulla". The Lego Batman Movie nostaa paljon esiin Batman mythoksesta; Lähes kaikki Batmanin viholliset Kalenterimiehestä Baneen ja Myrkkymuratista Kastikekuninkaaseen tekevät lyhyen cameon, se tekee viittauksia jokaiseen Batman-elokuvaan aina 40-luvulle asti, nostaa omalla humoristisella tavallaan esiin Jokerin ja Batmanin välisen seksuaalisen jännitteen ja ennen kaikkea, korostaa Bat-perheen tärkeyttä Batmanin elämässä. Se ei ylenkatso mitään Batmanissa, vaan ottaa kaiken omakseen.

Aivan The Lego Movien tasolle elokuva ei kuitenkaan yllä. Vaikka sekin käytti salamannopeaa vitsailua ja vaihtuvia tilanteita komedian keinonaan, The Lego Batman Movie on ehkä hieman liiankin nopea. Parissakin kohtaa toivoin että se olisi hetkeksi pysähtynyt yhteen kohtaan pidemmäksi aikaa ja näyttänyt enemmän eteenpäin menemisen sijaan. Animaatioltaan se on lähes sataprosenttisesti samaa tasoa kuin edeltäjänsä, mutta joissakin kohtaa heikompi animaatio näkyy. Kolmas näytös elokuvassa on huikea, hullunhauska ja toiminnantäytteinen megaspektaakkeli, mutta jäin itse ehkä kaipaamaan enemmän Batman-juttuja ison taistelun sijaan.

Kapteeni Bumerangi. My life is complete.

"Batmanin rikas historia antaa vapauden esittää hänet hyvin erilaisessa valossa. Toki tämä versio on kevyempi, mutta se ei ole lainkaan huonompi tai epätodellisempi  juuriltaan kuin synkkä kostaja huutamassa äidin ja isän nimeen." Tämä on lainaus Batman: The Brave and the Bold-tv sarjasta joka perustui vahvasti 60-luvun Batman-tarinoihin ja sai joltain Batman-faneilta hyvin kylmän vastaanoton. Mielestäni tämä sopii  osuvasti myös The Lego Batmaniin. Se on kokoperheen viihdettä jossa vitsit, popkulttuuriläpät ja slapstick naurattavat joka kerta ja dramaattisemmat hetket hiljentävät koko salin. Niille jotka tuntevat Batmanin vain elokuvista ja ehkä peleistä se tarjoaa kuvan erilaisesta Batmanista ja vaihtoehdon DC:n elokuvia hallitsevalle synkkyydelle. En ole varma onko The Lego Batman Movie kenties paras Batman-elokuva tähän mennessä (sen loppupuolen valinnat heikentävät tätä hieman) mutta se on heittämällä paras DC:n supersankarielokuva sitten vuoden 2008. Lorne Balfen soundtrack on täysin samalla linjalla elokuvan kanssa, keräten vaikutteita ja teemoja Batmanin soundtrackeilta läpi vuosien luoden upean kuuloisen äänimaailman elokuvaan. The Lego Batman Movie on erittäin hauska, viihdyttävä ja yllättävä seikkailupläjäys, mutta on myös katsaus maailman suosituimman supersankarin maailmaan ja tapoihin millä häntä voidaan ja ehkä pitäisi esittää. Kaikki on mahtavaa, ja niin on myös Lego Batman. Katsokaa ja ihastukaa.

Atte T

Atte Arvostaa: The Founder

Mikään ei ole tehnyt minua niin iloiseksi näyttelijä-comebackien puolella, kuin Michael Keatonin nousu takaisin Hollywoodin ykkösnimien joukkoon. Mielipiteitä jakanut mutta yleistä arvostusta kerännyt Birdman asetti Keatonin lähes synnynnäiseen rooliin ex-supersankarinäyttelijänä ja se poiki hänelle lukuisia palkintoja ja Oscar-ehdokkuuden. Viime vuonna hän todisti että tämä ei ollut mikään yksittäinen nosto hänen urallaan, kun hän keräsi taas kunnioitusta ja kehuja Spotlightista Walter "Robby" Robertsonin roolissa. Ja nyt kesällä hän siirtyy takaisin supersankarien maailmaan esittäessään Korppikotkaa Spider-Man: Homecoming-leffassa. Mutta ennen sitä hän ehti tehdä vielä yhden elokuvan:

The Founder

 

Elokuva: Ray Croc (Michael Keaton) on kulahtanut pirtelökonekauppias joka törmää elämänsä tilaisuuteen: uudenlainen ravintolabisnes joka nojaa perhearvoihin, nopeaan toimintaan ja laatuun. Ray houkuttele ravintolan perustajat Dickin (Nick Offerman) ja Macin (John Carrol Lynch) mukaansa laajentamaan tätä bisnestä ja ottamaan osaa Amerikkalaiseen unelmaan. Tämän ravintolan nimi oli McDonald's.

The Founder ei ole genreltään tai tyyliltään kovinkaan uniikki elokuva. Leffoja amerikkalaisista bisneslegendoista ja huijareista on tehty vuosien ajan vaihtelevilla lopputuloksilla. Yleensä ne menevät kuitenkin samaan lopputulokseen, joko liialliseen romantisoimiseen tai surkutteluun. Onneksi The Founderin on ohjannut John Lee Hancock, mies kenties parhaimman elämänkerta-elokuvan Saving Mr. Banks takaa. Hänen ohjauksessaan ja Robert D. Siegelin kirjoituksen kautta The Founder nousee tavallisten biopiccien yläpuolelle ja toimii kuin häkä. Se ei kaunistele eikä kritisoi liikaa Ray Crocin tekoja tai niiden merkitystä McDonaldsin veljeksille tai amerikkalaiselle ruokateollisuudelle. Tarina toimii ilman suurta draamaa tai kriisiä koska tapahtumat itsessään ovat niin erikoisia.

Ei liene kenellekkään yllätys että Michael Keaton loistaa karismaattisen, mutta hieman niljakkaan kauppamiehen roolissa. Hän omaksuu täysin 50-luvun amerikkalaisen bisnesmiesasenteen ja yrittäjähengen ja hänen kauppamies-karismansa on se millä elokuva myy ideansa katsojalle. Ray on nopealla katsauksella vain ahneen ja häikäilemättömän oloinen, mutta juuri Keatonin häiritsevän miellyttävä roolisuoritus saa katsojan yllättävän helposti Rayn puolelle. Tätä tukee hyvin vielä hänen vastanäyttelijänsä. Nick Offerman on jättänyt teräksisen selkärankansa ja kylmän viileytensä Puisto-osastoon ja John Carrol Lynch (Jackien Presidentti Johnsonia ei näe enään laisinkaan!) vaikuttaa huomattavasta koostaan huolimatta heikolta ja vaarattomalta pienen Rayn rinnalla. Eritysmaininta pitää antaa myös Linda Cardellinille joka hurmaa Rayn ja katsojan jaloiltaan pelkällä hymyllä.

The Founderilla on monta asetta arsenaalissaan, mutta mielestäni merkittävin on sen kanta koko tapahtumasarjaan mikä johti pikkuravintolan muuttumisesta globaaliksi bisnesimperiumiksi. Monet Rayn teoista näyttävät hyvin häikäilemättömiltä. Hän valehtelee, hän käyttää porsaanreikiä hyväkseen ja rikkoo lopussa sopimustaan veljien kanssa armotta. Mutta samaan aikaan veljesten haluttomuus laajentaa tai muuttaa mitään heidän tiukoistan vaatimuksistaan vaikuttaa jääräpäiseltä ja kunnianhimottomalta. Ja siitä tämä elokuva kertoo- kunnianhimosta ja kuinka se ei ole luonnostaan hyvää tai pahaa. Rayn kunnianhimo loi hänelle tulevaisuuden, franchising-mahdollisuuksia yrittäjille ja tuhansia ja taas tuhansia työpaikkoja ja muutti lopullisesti länsimaista ravintolakulttuuria. Se alkaa mainoksena ja McDonald's-ravintoloiden historiikkina ja muuttuu melkein antimainokseksi lopussa. Se on hyvin kaksiselitteinen elokuva ja lopussa Rayn takellellessa puhetta harjoitellessaan hetken katsoja voi luulla Rayn katuvan jotain. Mutta elokuva ei esitä sitä suoraan ja antaa ohjat tässä kohtaa katsojan käsiin. The Founder on erikoinen nautinto. Se on hyvin tehty, hauska ja visuaalisesti viihdyttävä elokuva joka ei anna suoria vastauksia siihen onko Ray pelkkä roisto ja ahne ideavaras vai älykäs ja karismaattinen ideaseppä. Se kertoo bisneksestä, ja joskus bisnes on vain bisnestä.

Atte T