On aika puhua Iron Man 3-elokuvasta.
Tämä, kuten aina ennenkin, on terapeuttinen teksti.
Rautamies ja Marvel Cinematic Universen synty
2008 Huhtikuussa ensi-iltansa sai Iron Man, ensimmäinen Marvel Cinematic Universe-elokuvasarjan elokuvista. Se aloitti elokuva-universumin, jonka olemassaolo on pitkälti määritellyt 2010-luvun elokuvateollisuuden kehitystä sekä supersankarielokuvien maailmaa. Tätä ei voi vähätellä tai sivuuttaa; pidit sitten MCU:n elokuvista tai et, ne ovat tulleet jäädäkseen ja lähes kaikki mitä elokuvateollisuudessa tapahtuu tällä hetkellä isojen blockbusterien puolella on reaktiota niiden suosioon. Siksipä onkin hieman huvittavaa muistaa, kuinka sattumanvaraisen oloinen Iron Man elokuvana oli; tuotantoon ja kuvauksiin mentiin käytännössä ilman käsikirjoitusta, ja improvisaatio oli päivän sana Robert Downey Jr:än ja Jeff Bridgesin komediataitojen ottaessa hienosti yhteen. Tämä suuntaus tuli paljolti ohjaajalta; Jon Favreu oli luonut ennen Iron Mania vakaan uran Hollywoodissa komediaohjaajana, ja kuten monet kollegansa, myös Favreu suosi improvisaatiokomediaa tiukan skriptin sijaan. Tämä kuitenkin toimi Iron Manissa, tehden hauskan elokuvan joka hieman alkoi sammaltamaan loppupuolella, kun Obadiah Stanen tylsä juoni tuli päätökseensä.
Mutta se, mikä Iron Manissa loi pohjan tuleville Marvel-leffoille oli sen poliittinen subteksti. Iron Man on Tony Starkin syntytarina Rautamieheksi, päivittäen sen nykypäivään. Iron Man ei ole metafora tai vertauskuva, vaan näyttää suoraan Yhdysvaltojen ase-ja sotateollisuuden aiheuttamat vahingot. Tony näkee miten siviilit joutuvat ensimmäisenä aseteollisuuden uhreiksi, ja sen sijaan että hän rikastuisi toisten kärsimyksellä kuten Stane, hän päättää tehdä muutoksn tähän. Iron Man ei peittele tätä mitenkään tai verhoa sitä metaforiin. Se on ruudulla, ja sitä ei pääse pakoon. Ja jos Iron Man 2 kärsii jostain, on se yhtä iskevän teeman puuttuminen. Sota-ja aseteollisuuden kritiikki on sielä yhä Justin Hammerin muodossa, mutta tarinan keskittyessä enemmän maineen tuomaan paineeseen ja kuinka me muodostamme kuvan vanhemmistamme, hyvässä ja pahassa. Tämä yhdistettynä kahteen hyvin erilaiseen ja enemmän tai vähemmän hyvään pahikseen tekee Iron Man 2:sta kenties MCU:n heikoimman elokuvan tähän mennessä. Mutta Tonyn matka ei ollut vielä ohitse, ja hän sai loistaa Avengers-elokuvassa, jossa tämän soolosankarin asenne ja "teen mitä haluan" -tyyli osui hienosti yhteen Kapteeni Amerikan kanssa, ja Tony sai myöskin tehdä elokuvan epäitsekkäimmän sankariteon pelastaessa New Yorkin ydinohjukselta. Avengers todisti, että MCU:n konsepti pelaa hyvin, ja Tonya kaivattiin taas valkokankaalle. Iron Man 3 häämötti edessäpäin.
Ja kuvaan astui Shane Black, toimintaelokuvien kruunaamaton kuningas. Shane Black oli jo ensimmäisen Iron Manin tullessa teattereihin kirjoittanut tiukkoja toimintaleffoja parinkymmen vuoden ajan: Tappava Ase-sarja, The Monster Squad, Last Boy Scout, Last Action Hero ja Long Kiss Goodnight. Vuonna 2005 hän ohjasi ja kirjoitti huikean toimintakomedian Kiss Kiss Bang Bang, jossa hän teki ensimmäisen kerran yhteistyötä Robert Downey Jr:in kanssa. Blackin elokuvissa on hyvä rakenne, tiukkaa ja hyvin suunniteltua, hauskaa dialogia sekä oikeaoppisesti eskaloituvaa toimintaa. Iron Man oli siis täydellinen supersankariprojekti juuri hänelle; toimintakomedia jonka charmi perustui päähahmon suupalttiin luonteeseen. Ja kun kuulin, että kolmas Iron Man-elokuva käsittelee Warren Elliksen Extremis-sarjakuvaa ja tuo vihdoinkin Rautamiehen arkkivihollisen Mandariinin mukaan kuvioihin, olin hyvin innoissani. Ja sitten tuli traileri:
Tämä oli hyvin pitkään yksi suosikkitrailereistani; eeppinen, antoi kuvan hieman synkemmästä Rautamiehestä ja Ben Kingsleyn Mandariini oli uudelleendesign jota en osannut tuolloin odottaa. Kiinalaisen karikatyyrin sijaan Mandariini oltiin uudelleenkuviteltu lähi-idän terroristipelkojen kiteytymänä, luoden vahvan linkin Iron Manissa nähtyyn terroristijärjestöön. Näkymätön vihollinen, joka itsemurhapommittajien avulla hyökkäsi suoraan länsimaalaista kulttuuria vastaan. Tämä tuntui lähes täydelliseltä viholliselta länsimaiselle yleisölle....ehkä vähän liiankin. Ja kuten nyt kaikki tietävät, tämä oli kaikki silmänlumetta.
"Post-New York" Rautamies ja PTSD
Olen sanonut tämän ennenkin, ja tulen luultavasti sanomaan uudestaankin; Amerikkalainen fiktio- varsinkin toimintaviihde ja supersankarit- muuttuivat lähes lopullisesti Syyskun 11. päivän tapahtumien jälkeen. Sitemmin on tehty elokuvia jotka ovat käsitelleet tätä aihetta suoraan tai epäsuorasti, sekä lukuisia toiminta-ja scifispektaakkeleita jotka ovat käyttäneet tuohon tapahtumaan liittyvää kuvastoa luomaan tunnereaktioita katsojissa (Man of Steel ja Batman v Superman, sekä Michael Bayn Transformersit) ilman että aihetta varsinaisesti käsiteltäisiin muuten. Ja vaikka Avengers loppuikin isoon taisteluun New Yorkin keskustassa, ei tämä teksti ollut varsinaisesti pääosassa tai edes varsinaisesti elokuvan tunteellisessa fokuksessa. Mutta muut tätä seuranneet elokuvat ovat sen sijaan käsitelleet 9/11 jälkiseurauksia. Captain America: Winter Soldier käsittelee tätä aihetta varsinkin hyvin suoraan: Suuri hyökkäys tapahtui New Yorkissa, hallitus (SHIELD, tässä kontekstissa) ylireagoi turvallisuustarkkailussa ja Kapteeni Amerikan mielestä tämä ei ole oikein. Se on elokuva paranoiasta ja suojeluksen nimissä tehtävistä vapauden riistoista. Ja Iron Man 3 ottaa myöskin kantaa post-9/11 yhteiskuntaan.
Tony kärsii post-traumaattisesta stressihäiriöstä New Yorkin tapahtumien suhteen. Hän sanoo tämän suoraan: "New York jätti jälkensä." Hän ei saa unta, saa stressikohtauksia ihmismassojen keskellä ja rakentaa alati uusia haarniskoita, kauhuissaan, koska hän pelkää että tämä tapahtuu uudestaan. Hänestä on tullut aseita rohmuava kansalainen, joka näkee ja uskoo kaiken mitä media syöttää hänelle. Hän pitää haarniskaa valmiustilassa ja kun paniikkikohtaus iskee, hän hakee turvaa sen sisältä. "Uhka on ilmeinen." Tämä näkyy myös muissa hahmoissa, varsinkin Rhodeyssa (Don Cheadle) jonka Sotakone-persoona ollaan uuden poliittisen ilmaston vallitessa uudelleennimetty Rautapatriootiksi ja puettu tähtiraitalippuun. Tony Starkin hahmoa on aina hallinut tämän erilaiset heikkoudet; hedonismi, alkoholismi, itsekkyys, ylemmyydentunne ja monet muut heikkoudet. Avengers kuitenkin todisti, että tästä löytyy tiimipelaaja ja oikea sankari, joka voi tarpeen tullen uhrata oman henkensä pelastaakseen New Yorkin. Iron Man 3 esittää vahvan teesin- Ei, Tony Stark ei pysty olemaan sankari yksin. Hän selvisi New Yorkista Kostajien avulla, mutta nyt hän on yksin, ja auttamattomasti sekoamassa. Ja Robert Downey Jr. hoitaa tämän kotiin hienosti. Hän ei synkistele koko elokuvaa, vaan on oma itsensä, joka hajoaa aina stressin noustessa liian korkealle. Ja tämä asenne muuttuu pian kukkoilevaksi ja ylimieliseksi, ihan vain että kukaan ei huomaisi tämän olevan alatia hajalla.
Ja Iron Man 3 vie Tonyn vielä törkeästi mukavuusalueensa ulkopuolelle, näyttäen hienosti tällaisen privaatin "kilpavarustelun" merkityksettömyyden. Kun tämä "ilmeinen uhka" tapahtuu, ei haarniskoista ole mitään iloa hänelle ja ainoa haarniska jonka hän saa jotenkin toivomaan pelastaa hänen henkensä, joskin uuden paniikkokohtauksen hinnalla. Uppoaminen mereen talonsa mukana saa hänet kohtaamaan New Yorkissa tapahtuneen madonreikä-skenaarion, ja pian Tony on yksin, ilman hienoja aseitaan, apunaan vain se mikä pelasti hänet alunperin Afganistanissa-älynsä. Shane Black vie hahmon kohti juuriaan- ei vain taisteluhaarniskaa käyttävänä suupalttina, mutta fiksuna ja kekseliäänä nerona, jonka supervoima on selviytyä mahdottomista tilanteista. Jopa silmiinnähden normaaleissa tilanteissa hän on tarkkaavainen- Tonyn saapuessa Tennesseeläiseen baariin kamera-eli Tony- kumartuu katsomaan tiskillä olevan poliisin asetta. Tonyn taistelu Extremis-vahvistettuja pahiksia vastaan kyseisessä baarissa vähintään yhtä viihdyttävä kuin Tonyn keskivertotaistelu kenenkä tahansa kanssa Rautamiehenä, mutta Tonyn aseena tässä taistelussa on väin hänen ällinsä. Hän voittaa supervahvan Extremis-sotilaan mikroaaltouunilla ja sotilaan dogtageilla. Hauskaa, mutta myös hyvää käsikirjoittamista. Blackin suosima toiminnan kaava on selkeästi näkyvissä myös Iron Man 3:ssa: jokaista onnistumista seuraa aina yksi epäonnistuminen. Ja extremisista puheen ollen...
Extremis- teema, ei tarina
Warren Ellisin Extremis (2005) on yksiä keskeisimpiä Rautamies-tarinoita 2000-luvulta. Siinä Tony Stark tapaa tutkija Maya Hansenin, jonka kollega Aldrich Killian oli ennen kuolemaansa lahjoittanut oikeisto-terroristisekopää Robert Mallenille. Mallen käyttää Extremis-voimiaan (supervahva, tulihengitys ja regeneraatio) hyökätäkseen hallitusta vastaan, koska hallitus vain vakoilee eikä suojele perinteisiä arvoja suojelevia amerikkalaisia. Jotta Tony voi voittaa tämän sekopään, täytyy hänenkin kehittää omaa teknologiaansa ja päättää, onko hän Tony Stark vai Rautamies. Extremis päivittää Rautamiehen taustatarinan 2000-luvulle, ja samalla antaa uuden status quon hahmolle; haarniska ja Tony eivät ole kaksi eri henkilöä vaan yksi ja sama. Robert Mallen on harvinaisen moderni kuvaus äärioikeisto-terroristista, joka puolustelee klaania ja omia tekojaan "amerikkalaisten arvojen puolustamisena." Tämä tarina näkyy juurikin teemojensa puolesta elokuvassa.
Tonyn koko hahmo tässä elokuvassa tasapainottelee juurikin asevarustelun ja Starkkina olemisen välillä. Ajatus ilman pukua olemisesta tekee hänestä hermoraunion. Hän käy läpi joukon haasteita ilman haarniskaa, luoden taas tyhjästä arsenaalin jolla pärjätä mahdottomissakin tilanteissa- naulapyssystä tehty nukutustikkapistooli, taser-hanska, palopommeja ja kranaatteja joulupalloista (Joulu ja Shane Black kulkevat käsi kädessä). Tony ja Rautamies eivät ole kaksi erillistä hahmoa, vaan yksi ja sama. Pahis peilaa tätä omilla kyvyillään; hän on oikea elävä ase, joka on ikuisesti lukittu oman voimansa kanssa, mutta tämä ei tee hänestä sen vahvempaa. Voima ei ole tärkeää, vaan se miten sitä käytetään. Molemmissa aseteollisuus käyttää omia superaseitaan siviileihin testatakseen niitä ja kehittääkseen aseista jotain, jota voisi joku päivä auttaa ihmisten auttamiseen. Tiede on, sekä sarjakuvassa että elokuvassa, ajanut Maya Hansenin ja Aldrich Killianin moraalittomalla tielle (Ja ei, Killianin motivaatio ei ole se että Tony hylkäsi hänet 13 vuotta sitten katolle. Se on hänen katalystinsa, ei motivaationsa). Iron Man 3 käyttää hyvin alkuperäismateriaalinsa; poimien vain tärkeimmät teemat tarinasta ilman että joutuu kahlehtimaan itseään tarinan rakenteeseen.
...hetkinen. Eikös minun pitänytkin inhota tätä elokuvaa? Vuosikaudet olen saarnannut tästä elokuvasta, ja nyt olen käyttänyt jo lähes 1000 sanaa sen kehumiseen? Mitä täällä oikein tapahtuu? Miksi en pitänyt tästä elokuvasta sillo-aaaah.
Mandariini ja katsojan odotukset
Ja sitten, kuten tiedämme, paljastus tapahtuu. Aikaisemmin mainitsin että Mandariini on käytännössä kokoelma moderneja terrorismiin liitettäviä mielikuvia; anti-amerikkalainen, länsimaista sivistystä vihaava epämääräisen lähi-itämaisen näköinen kaapumies, joka pitää uskonnollis-sävytteisiä televisiopuheita terroristi-iskujen jälkeen, suoraan antagonisoiden Yhdysvaltojen presidenttiä toimimaan häntä vastaan. Hän on vihollisena liian täydellinen tähän tilanteeseen, ja oli muutenkin kokoelma ongelmallisen suosittuja terroristi-kliseitä. Ja tämä oli tarkoituskin, sillä Mandariini oli mittatilaus-suunniteltu terroristi. Mandariini ei ainoastaan huijaa Tonya, vaan myös katsojia, pelaten täydellisesti myös meidän odotuksiamme siitä miten media esittää terroristeja. Tottakai hän on Mandariini ja tarinan pahis- katsokaa nyt häntä!
Tämä oli pitkään se minkä kanssa minulla oli isoin ongelma, kahdestakin syystä. Ensinnäkin olen sarjakuvien Mandariinin iso fani, ja se mitenkä tämä peilautuu Tonyn vihollisena on ollut minusta aina mielenkiintoista. Diggailin uuden version ulkonäöstä, ja vaikka tältä puuttui alkuperäisen voimasormukset, olin valmis hyväksymään hieman maallisemman version hahmosta. Toisekseen...en tainnut pitää siitä että minua onnistuttiin huijaamaan niin hyvin. Iron Man 3 veti minua niin hyvin höplästä, pisti myös minut uskomaan että tietysti Mandariini näyttää tuolta nykyään, tuollaisia terroristit ovat, kun oikea uhka koko ajan olikin jotain paljon tutumpaa. Jonkin aikaa minua on suorastaan hävettänyt se, kuinka en silloin suostunut uskomaan tätä ilmiselvää tosiasiaa. Mutta Shane Blackin idea oli kuitenkin nerokas. Se pistää katsojan ajattelemaan omia olettamuksiaan terrorismista ja mediasta, antaa todellisen yllätyksen jota mikään markkinonnissa ei onnistunut pilaamaan ja jollaista MCU ei ollut vielä siinä vaiheessa tehnyt- vetänyt sarjakuvayleisöltä maton alta, ja pistäen heidät kohtaamaan sarjakuvahahmon ongelmalliset juuret.
Ei, todellinen paha elokuvassa on terrorismin vastaisesta sodasta eniten hyötyvä taho eli ase-ja sotateollisuus. Pidin pitkään Guy Pearcen näyttelemää Aldrich Killiania vain taas yhtenä monista Tonyn perinteisistä pukumies-vihollisista, joita motivoi vain raha. Ja toki, Killian kuuluu tähän samaan kastiin osittain, mutta myös vie hahmoaan hieman eri urille. Hän ei varsinaisesti kilpaile Tonyn kanssa millään tasolla- Tony on ulkona asetehtailusta, joten tällä tasolla he eivät ole samassa kategoriassa. Killian käyttää terrorismin (ja tietysti superuhkien, koska New York) tuomaa pelkotilaa hyväkseen ruokkimalla tätä median kautta Mandariinilla, ja kerää loputtomasti rahaa saatuaan Yhdysvaltain hallituksesta asiakkaan tätä (kuviteltua) sotaa varten. Killian lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla; hän voi testata kehitysvaiheessa olevaa supersotilasseerumiaan ja samalla luoda uskottavia ja ei johtolankoja jättäviä terroristi-iskuja jotka vain palvelevat häntä lisää. Aiemmin jo elokuvassa vahvistettu "post-9/11" mieliala ja teema jatkuu sulavasti Killianissa, valaisten sen joka eniten hyötyy tilanteesta- taho joka omistaa tappovälineet.
 |
| ...tätä tietysti helpottaa jos on ITSE tappoväline. |
Dare to be a Hero
Paljon synkkiä teemoja ja vaikeita asioita käsitellään Iron Man 3:en aikana, mutta se onnistuu silti olemaan hauska ja hyvin viihdyttävä supersankarielokuva kaikesta huolimatta. Yksi tärkeimmistä elementeistä tässä onnistumisen suhteen on onnistuminen ja aito sankaruus. Merkittävin esimerkki tästä on 9/11-tematiikkaan sopiva positiivinen noste. Tony joutuu tilanteeseen, jossa hänen pitää pelastaa 11 lentokoneesta putoavaa ihmistä yksin. Ja Tony tekee sen, käyttäen taas jälleen järkeään ja teknologiaansa yhdessä ja pelastaa päivän, tuoden takaisin toivoa Tonylle-hän pystyy tähän, hän voi olla yhä sankari. Tätä voi verrata temaattisesti Hudson-joella 2009 tapahtuneeseen ihmeeseen, jossa lentokoneen pudotessa taivaalta kukaan ei kuollut, vaan kaikki pelastuivat. Se tuntui aikanaan ihmeeltä, ja toimi eräänlaisena katharsiksena post-9/11 Amerikalle. Nyt, tämä pelastusretki toimi sinä Tonylle joka tähän mennessä oli lähinnä epäonnistunut ja ajautunut harhaan kerta toisensa jälkeen. Tämä kohtaus on hienosti toteutettu ja vahvistaa jälleen elokuvan teemaa; Rautamies ei ole vain ase, vaan sankaruuden väline. Valinta on Tonylla.
Sitten on elokuvan loppu, iso taistelu pahista vastaan telakalla. Tämä on hauska toimintamättö jossa Tony käyttää kaikki haarniskansa ja kikkansa selviytyäkseen extremis-sotilaista ja Aldrich Killianista, ja Rhodey pelastaa presidentin ilman haarniskaa, hänkin käyttäen fiksuja kikkoja supersotilaita vastaan. Haarniskoita on kymmeniä erilaisia- osa niistä on selkeästi suunniteltu aivan jotain muuta kuin taistelua varten, osoittaen selkeästi Tonyn kehityksen pelkästä "parhaimman aseen kehittäjästä". Igor, Red Snapper ja Gamma-haarniskat oltiin suunniteltu rakennus-ja pelastusoperaatioihin, mutta tarpeen vaatiessa ne voivat myös heitellä extremis-sotilaita pitkin seiniä. Yhä minua kuitenkin hieman häiritsee Pepperi (Gwyneth Paltrow) osuus taistelussa. Ei sillä etteikö se ollut siistiä, kun Pepper pistää tämän perään kuolanneen Killianin pakettiin tyylillä, mutta mikään extremis-voimissa tai Pepperin hahmossa kertoi tämän olevan näin tyhmän hyvä taistelemaan. Antoiko extremis myös taistelukyvyt? Oliko Pepper salaa supertaitava kamppailulajien harrastaja? Elokuva ei oikein oikeuta kumpaakaan, ja se häiritsee hieman muuten hienossa lopussa.
Iron Man 3 on pitkään ollut elokuva, jota olen haukkunut isoon ääneen ilman mitään ilmeistä syytä. Aivan kuten Batman v Superman: Dawn of Justicen ja Suicide Squadin tapauksessa, olin selkeästi hätiköinyt enkä nähnyt kokonaiskuvaa. Iron Man 3 on Iron Man-elokuvista paras, ja aloitti omalta osaltaan sen trendin, jossa ohjaajat alkoivat vaikuttamaan MCU-elokuvissa yhä enemmän- tämä on kulminoitunut tänä vuonna Thor: Ragnarokissa, jota ei voisi kuvitella kenenkään muun paitsi Taika Waititin elokuvaksi. Shane Blackin filmografia pysyy siistinä ja Iron Man-elokuvat saivat ansaitsemansa lopun. Olen myöskin hyvin tietoinen siitä, että Iron Man 3:en relevanttius MCU:ssa on vähentynyt, ja tällainen teksti on auttamatta myöhässä. Mutta olen tuntenut hieman häpeää jopa tämän puolesta, ja halusin saada itselleni jonkinnäköisen sulkeuman tämän elokuvan suhteen. On parempi myöntää virheensä ja omat ongelmasi sen sijaan että pitäisit kiinni jostain ajatuksesta joka ei pidä paikkansa. Hey, that's like a metaphor or something. Iron Man 3 onnistui aikoinaan kieputtamaan minut sormensa ympärille, ja vasta myöhemmin olen tajunnut sen olleen aika hyvä juttu. Jos elokuva onnistuu myymään sinulle tietyn kuvan itsestään, ja sitten kesken kaiken paljastaa korttinsa ja katsoja tajuaa tulleensa huijatuksi, ei ole taitavan ohjaajan, hyvien näyttelijöiden ja erinomaisen käsikirjoituksen vika että et tajua sen neroutta. Se on sinun harteillasi, kuten on myös mahdollisuus nähdä asiat myöhemmin toisella tavalla.
Atte T
PS. Mitä, luulitteko aikaisemman kontekstin perusteella että tämä olisi samanlaista mitä odotitte, mutta sitten käänsinkin koko homman ympäri puolivälin maissa? Jännä, miltäköhän se mahtaa tuntua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti