Atte Arvostaa: Avengers: Endgame

Tässä sitä sitten ollaan. Tien päässä. 11 vuotta tarinankerrontaa eri hahmojen, elokuvien, maailmojen ja tapahtumien kautta. Kaikki tämä johti tänne- Infinity War oli vain alkulämmittely. Tämä on pelin päätös. Pysyykö projekti jaloillaan? Oliko Infinity Warin tuomat epäilykset Thanoksen ja kaiken muun toimivuudesta tosia? Onko Endgame se mitä sen pitää olla- eeppinen tarina supersankareista, jotka ovat yhdentoista vuoden mitassa kasvaneet maailmanluokan staroiksi ja lukemattomien ihmisten suosikeiksi?

Kyllä. Hyvä luoja, kyllä. 

Avengers: Endgame

Taustaa: Vuonna 1961, Jack Kirby ja Stan Lee loivat Marvel- universumin. Kapteeni Amerikka. Rautamies. Thor. Hulk. Musta Leski. Haukansilmä. Musta Pantteri. Hämähäkkimies. Tohtori Outo. Kostajat. Sankarit seikkailemassa toistensa kanssa samassa universumissa, kantaen aitoja suruja ja murheita mukanaan hämmästyttäviin tarinoihin. 

Elokuva: Hullu Titaani Thanos (Josh Brolin) teki sen. Hän tuhosi puolet elämästä galaksissa. Maan ja galaksien sankarit eivät pystyneet häntä pysäyttämään. Mutta jos he eivät voi pelastaa maailmaa, he voivat varmasti kostaa sen. Kostajat kokoon. 

Monilla, kuten minulla, oli Infinity Warin jälkeen epäilyksiä siitä miten tämä kaikki saadaan kasaan, ja miten Infinity Warin hajanaiset teemat ja panokset saataisiin lunastettua Endgamessa. En ole koskaan aiemmin ollut näin positiivisesti ollut väärässä epäilyksieni suhteen. Endgame ei ole vain hyvä Marvel- leffa, vaan helposti koko projektin kärkituotteita; kunnianhimoinen, vanhaa kaava rikkova ja vahvasti Kostajien hahmoihin keskittyvä megaspektaakkeli, joka jättää Infinity Warin varjoonsa ja helposti. Ei ihme että alunperin tämän elokuvan nimi oli Infinity War part 2, sillä siltä se tuntuu- luonnolliselta jatkolta tarinalle, sekä termin Infinity War oikealta kantajalta. Joe ja Anthony Russo todellakin pääsevät loistamaan ohjaajina tässä, ja en oikein uskonut että Christopher Markusissa ja Stephen McFeelyssä oli tällainen skripti sisällään. 

Jos kuitenkin toivot tai pelkäät että jokainen hahmo saisi yhtä paljon ruutuaikaa- pelko pois, Endgamen ratkaisu tähän on keskittyä pääasiallisesti alkuperäisiin Kostajiin, ja miten tämä kaikki on vaikuttanut heihin; Tony Stark (Robert Downey Jr, antamassa hahmon parhaan suorituksen) on katkeroitunut, ja vajonnut omanlaiseensa toivottomuuden tilaan. Steve Rogers (Chris Evans, ditto) pysyy yhä optimistisena sydämenä koko ryhmälle, joskin väsymys näkyy nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Koko MCU:n uudeksi salaiseksi aseeksi muodostunut Chris Hemsworthin Thor taasen kieltäytyy tuntemasta kipua kaikesta minkä on menettänyt, turruttaen itseään. Vaikka Hemsworth onkin aina hauska, oli välillä Thorin surun käsittely liian komedista omaan makuuni. Bruce Banner ja Hulk (Mark Ruffalo) ovat löytäneet jonkinlaisen sisäisen rauhan tästä kaikesta ja Natasha Romanoff ja Clint Barton (Scarlet Johanssen & Jeremy Renner) kamppailevat pysyäkseen mukana ja kärsivät menetysten painoa. Jokaisella on tilaisuutensa loistaa, jokaisella on tilaisuus tuntea ja erityisesti Stark ja Rogers saavuttavat omien tarinoidensa päätepisteet, niin teemojen kuin heidän omanlaatuisen surunsa kautta. 

Tukipuolella Scott Lang (Paul Rudd) toimii hyvin uusien ideoiden tuojana, ja Rudd pääsee komiikan lisäksi myös venyttämään vakavempia lihaksiian todella hyvin. Olin myös hyvin yllättnyt kuinka paljon Nebula (Karen Gillan) sai tilaa loistaa; Nebulan siirtyminen pahiksesta neutraaliksi toimijaksi ja sitten sankariksi on todella mielenkiintoinen, ja sen symbolinen lopputulema tässä elokuvassa on tehty erittäin tyylikkäästi. Rocket (Bradley Cooper), Rhodey (Don Cheadle), Carol Danvers (Brie Larson) ja Okoye (Danai Gurira) toimivat näiden hahmojen tukijoina, joista varsinkin Rhodey ja Rocket saavat hienoja kohtauksia kontilleen. ´Kaikki eivät luonnollisesti saa loistaa parrasvaloissa, mutta tämä on alkuperäisten Kostajien aloittama tarina, ja he saavat sen myös päättää- ainakin tältä osalta.

Minun on oikeastaan aika vaikea puhua tästä, sillä jos kertoisin mitä uutta ja hienoa elokuvassa, tehdään, no, se olisi merkittävien juonipaljastusten antamista. Juoni miten Kostajat aikovat maailman pelastaa tuhosta on niin ihastuttavan monimutkaisen hauska että sen auki purkaminen olisi pikkumaista ja pointin missaamista; Endgame on sekä kulminaatio Ikuisuuskivien ja Thanoksen saagalle, alkuperäisten Kostajien matkalle sekä MCU:n ensimmäiselle kymmenelle vuodelle, toimien eräänlaisena paraatina oman pitkän historian juhlistamiselle. En ole faniservauksen ystävä, mutta näin se tehdään oikein; kiinnitettynä sekä hahmoihin, tarinaan että meidän katsojien muistoihin näistä asioista. Tätä seikkailua käytetään Kostajien kokeman surun ja kivun käsittelyyyn. Endgame on reflektio siihen, mitkä hetket ovat olleet merkittäviä ja mitä kaikkea nämä sankarit ovat menettäneet ja saaneet, miten kukin on kasvanut ja mitä on opittu- vai onko opittu mitään. Näin isossa elokuvassa jossa toimintaa riittää ja skaala on galaktinen voisi tällaisen idean luulla helposti hukkuvan, mutta toisin kävi. 

Ja tähän taidankin päättää sanani tästä elokuvasta. Endgame oli sellainen elokuva jonka haluan varmasti nähdä toisen kerran teatterissa, sillä vaikka poimin huomattavan määrän viittauksia aikaisempiin elokuviin, 3D:n ja jatkuvan hengen haukkomisen välillä varmasti hukkasin jotain. Myöskään Russojen taipumus harmaan ja ruskean rakastamiseen taustoissa ei auttanut tässä. Tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan tästä, sekä koko MCU:n matkasta tähän pisteeseen, pitkän jutun, jossa voin avata tarkemmin näkemyksiäni ja syvempiä tarkoituksia juonipaljastusten kanssa. Endgame on päätös, mutta myös uuden alku. Tony Stark sanoo "osa matkasta on sen päättyminen". Monien näyttelijöiden tie näinä hahmoina päättyy tähän, mutta uudempien tuttavuuksien tarinat ovat vasta alussa. Endgame ei ole vain kymmenen vuoden rakennuksen lopputulos, vaan ihan oikeasti hyvin tehty, oivallisella käsikirjoituksella varustettu, hauska, jännittävä ja surullinen elokuva, varsinkin jos olet kasvanut näiden hahmojen kanssa ja ne ovat sinulle tärkeitä. Avengers: Endgame toimii, ja jokainen Marvel Cinematic Universen fani tulee varmasti olemaan enemmän kuin tyytyväinen. Minä ainakin itkin joten kai sekin kertoo jotakin.

Atte T

Ja koska minä olen minä, haluan nopeasti avautau IHAN HELVETIN SPOILERI JUTUISTA. Olet: varoitettu.

PS. Hei, se kohtaus Infinity Warissa Sielukiven kanssa Vormiirilla? Se missä meidän täytyi tuntea sääliä Thanosta kohtaan? Endgamen versio tästä on huomattavasti parempi, sillä ne kaksi jotka valinnan tekevät ovat hahmoja joista me välitämme. Ja oh my god, se toimii. 

PPS. "Kostajat...kokoon."  - > f u c k i n g  d i e s

PPPS. Rehellisesti sanottuna, koko tuon viimeisen kolmanneksen taistelun- varsinkin kun muut liittyvät mukaan rientoon- minun oli vaikea hengittää hengenhaukkomisen ja itkemisen seassa. Se oli juuri niin siistiä kuin toivon and then some. Olen niin onnellinen. Purppuranoita vetämässä Thanosta pataan. Kaikki naissankarit vetämässä Thanoksen armeijaa pataan. Valkyrie ja Aragorn- pegasos, Korg, Ravagerit, Asgardilaiset, Wakanda, RESCUE,  Kapteeni Amerikka/Mjölnir 7/7' split, Carol Danvers giving a ZERO fucks about Thanos ja- 

PPPPS. Kiitos, Robert Downey Jr. ja Chris Evans. Oikeasti, kiitos. Ilman heitä tämä kaikki ei olisi välttämättä toiminut. Ja Rautamies ja Kapteeni Amerikka saivat juuri oikean lopun, LOGAN- tasoisen oikean lopun. Täydellisen lopun. 

I am Iron Man.

Lihavuus ja supersankarit- konna vai vitsi?

Jotkut sarjakuvien ruudut ja lausahdukset jäävät ikuisiksi ajoiksi mieleeni pyörimään. Useimmiten on kyse niistä jotka ovat todella, todella hyviä, kuten "Olet vahvempi kuin luulet" - hetki All-Star Supermanista ja "Hän seisoi yksi Gjallerbrulla" Walt Simonsonin erinomaisessa Thor-tarinassa. Mutta sitten on niitä jotka ovat negatiivisia. Tällainen on Ed Brubakerin sarjakuvassa Kapteeni Amerikan Kuolema, joka on muutoin kyllä vallan mainio sarjis. Kyseisessä tilanteessa Bucky Barnes alias Talvisotilas on joutunut Punakallon kätyrin, Tohtori Faustuksen vangiksi. Faustus on ylipainoinen, psykologiaa aseenaan käyttävä nero. Talvisotilas haukkuu häntä läskiksi. Faustus, joka tuntee ihmismielen toiminan läpikotaisin, vastaa että häntä ei voi ärsyttää eikä järkyttää noin yksinkertaisilla sanoilla. Johon Talvisotilas vastaa:

"Totta kai voi. Kukaan ei halua olla lihava."

Tänään haluan puhua siitä, miten supersankariviihde, eritoten sarjakuvissa mutta myös elokuvissa osittain, esittää ylipainoa ja ylipainoisia ihmisiä. Käytän termiä "ylipainoinen" plus-kokoisen sijaan, sillä se on termi mitä keskustelussa näistä hahmoista käytetään. SV: fat-shaming.

Voiman ja vallan symboliikka

Ihmiskehon muotoja ja esitystapoja ollaan käytetty taiteen eri muodoissa aina kuvastamaan erillaisia atribuutteja, aina maalauksista elokuviin ja sarjakuvista mainoskyltteihin. Modernit kauneusihanteet ovat oma lukunsa, mutta vanhemmissa kuvauksissa ylipaino symboloi usein rikkautta ja hyvää asemaa. Tämä on täysin loogista, sillä onhan rikkailla helpompaa päästä ruokaan käsiksi ja syödä useammin, ja heidän ei tarvinnut tehdä fyysistä työtä. Samassa syssyssä laihuus yhdistettiin köyhyyteen ja heikkoon asemaan. Tämän näkee varsin hyvin vanhoissa pilakuvissa ja propagandalehtisissä, joissa rikkaita ja mahtavia edustavat hahmot olivat usein lihavia, porsasmaisia hahmoja. Tässä kohtaa alkoi kuitenkin kuvia hallitseva kehys muuttumaan; siinä missä esimerkiksi renesanssin ajan jälkeisissä maalauksissa lihavuus ei oltu yhdistetty välttämättä ahneuteen tai ylensyöntiin suoraan, nyt se oli sitä alati. Lihavuus ja ahneus kulkevat yhä käsi kädessä median kuvauksissa. Karhukopla, Musta Pekka, Ursula, Herttakuningatar ja Lawrence pelkästään Disneyn puolelta, ja Homer Simpson, Jabba ja Peter Griffin muilta stud-ei, nämäkin kaikki kuuluvat Disneylle nyt, hmmm...joka tapauksessa listaa voisi jatkaa loputtomiin James Bond- pahiksilla ja muilla franchise- tuotteiden hahmoilla.

Jabba on ahne, syö paljon, armoton, rikas kuin mikä ja irstas. Kaikki yleisiä
ylipainoisten pahisten tropeja.

Entäs sitten supersankarisarjakuvat? Varhaisista vuosista lähtien, on ylipainoiset henkilöt olleet jollain tavalla esillä näissäkin tarinoissa, jolloin heidän roolinsa on ollut hyvin kahtiajakoinen; joko he ovat hauskoja sidekick- hahmoja tai ahneita pahiksia. Sidekick-puolelta hyvä esimerkki on Muovimiehen vanha apuri Woozy Winks, jota kuvaillaan usein "kömpelöksi, epäpäteväksi, ylipainoiseksi ja epäsiistiksi". Samanlaisia koomisia, ylipainoisia apureita oli muillakin, kuten alkuperäisen Vihreän Lyhdyn apuri Doiby Dinks ja Ihmenaisen ystävä Etta Candy (joka tosin oli poikkeus siinä että hän oli taitava, itsenäinen ja ei aina koominen hahmo). Monien tämänlaisten mieshahmojen inspiraationa toimi koomikot kuten Oliver Hardy ja Curly Howard. 

Pahispuolella varhaiset ylipainoiset konnat olivat usein pankkiireita tai isoja gangstereita, mutta myös valtionjohtahia kuten Benito Mussolini. Marvel kuitenkin teki lihavista superrikollisista taidetta aloittaessaan 1960-luvulla maailmanvalloituksen. Kostajat kohtasivat lihavan kiinalaisen superrikollisen nimeltä Komissaari, Kapteeni Amerikan aiemmin mainittu vihollinen Faustus, Ihmenelosten varhaisimpia vihollisia oli lihava ja sokea superrikollinen Myyrämies ja Hämähäkkimiehen pahiksista tunnetuimpia ovat Tohtori Mustekala ja Kingpin, molemmat isoja ja ahneita konnia. Ei DC jäänyt pekkaa pahemmaksi, ja heidän rosteristaan löytyy muun muassa Pingviini, Tweedledum ja Tweedledee, Egg Fu, Vatsastapuhuja ja niin edelleen. Monet näistä ovat varsin hyviä hahmoja- Kingpin on yksi suosituimmista superrikollisista tällä hetkellä kiitos Daredevil- sarjan ja Pingviini ja Tohtori Mustekala ovat molemmat todella siistejä pahiksia. Mutta on yksi tunnettu, lihava superrikollinen, joka on tämän ilmiön eräänlainen kiteytymä.

Fred Dukes

Fred Dukes on Ryhmä-X:än vanhimpia vastustajia. Alunperin Xavier lähti Ryhmä-X:än kanssa rekryämään todella voimakasta Dukesia mukaan heidän joukkoonsa, mutta Dukes paljastui nopeasti rahanahneeksi, julmaksi ja muutenkin epämiellyttäväksi henkilöksi, lähennellessään välittömästi Jean Greyta tämän nähtyään (huomioitavaa; Jean Grey oli tuolloin 16-vuotias, Dukes taatusti vanhempi). Dukes myöhemmin haluaa kostaa Ryhmä-X:lle, hyökkää heidän kimppuunsa kerta toisensa jälkeen ja lopulta siirtyy Pahojen Mutanttien Veljekunnan vakijäsenistöön, jatkaen seksismiään haastaessaan alati Mystiquen johtaja-asemaa. Dukesin alter-ego nimi on BLOB. Ja Blobin supervoima on se, että hän on niin lihava, ettei kukaan jaksa liikuttaa häntä.

Tämä on, kuten aina, selitetty hienoilla sanoilla persoonallisen voimakentän hallinnasta ja plää plää plää. Scott Summers ampuu laseria silmistään, Kitty Pryde kävelee seinien läpi, Blob on niin lihava ettei häntä voi liikuttaa. Blobin lihavuus on hänen hahmonsa; hän syö paljon, häntä kutsutaan aina joko nimellä Blob tai haukkumasanoilla (tub of lard taisi olla yksi yleisimmistä) ja hänen lihavuutensa on hänen voimansa, ei kuitenkaan positiivisessa mielessä. Se että Blob on Ryhmä-X:än pahis, Ryhmä-X:än, jota on aina käytetty kuvaamaan ennakkoluuloja vastaan taistelemista, tekee tästä kaikesta jotenkin vielä irvokkaampaa. Blob jopa menetti voimansa- ja kokonsa siinä samalla, ja ryhtyi painonhallinta-guruksi. Blob on supersankarimediassa esiintyvän fat-shaming alatekstin kiteytymä. Hän jopa esiintyi X-Men Origins: Wolverine- leffassa, jossa häntä näytteli Kevin Durand, tosin huomattavassa fatsuitissa.

Viime aikoina kirjoittaja Leah Williams on tuonut Blobin hahmon takaisin alkuperäisessä koossaan, mutta sankarillisena versiona. Age of X-Man: X-Tremists (sigh), Blob on sankarien puolella, teknisesti Ryhmä-X:än jäsen. Williams halusi kirjoittaa erilaisen version Blobista, joka on sankarillisempi ja seksikkäämpi, reflektoiden dad bod- muotia. Ongelma on kuitenkin se, että hän on yhä nimeltään Blob, ja hänen supervoimansa on yhä super-lihavuus. Hänen pahiksen asemansa ei ollut isoin ongelma. Lihavia pahiksia on paljon, ja suurin osa niistä ei tee lihavuudesta osaa itseään- Pingviini on tästä hieno esimerkki, ollen supervoimaton rikollinen nero joka myös sattuu olemaan ylipainoinen. Pingviinin ylipainoisuuden voi ottaa hänestä pois (kuten Gothamissa, hate you boo) ja hahmo toimii yhä. Kingpin on toinen- hänen voimansa tulee hänen lihaksistaan ja treenistä, iso koko on hämäystä ja tapa antaa väärä kuva itsestään muille.

Keskustelu Blobin hyllyttämisestä kävi kuumana Twitterin supersankarifanien keskuudessa hetken. En ottanut oikein mitään osaa siihen, koska, noh, en oikeastaan halunnut että Blob heitettäisiin romukoppaan. Syy tähän on se, että Blob, kaikkine vikoineen, on kuitenkin huomattava ja jokseenkin tunnettu ylipainoinen hahmo sarjakuvissa. Hän on kävelevä stereotypia, mutta ei kukaan ole luomassa uusia ylipainoisia hahmoja enään. Blob on jäänne 1960- luvulta, jonka Chris Claremont piti hengissä 1980-luvulla, ja joka sitemmin on tullut Ryhmä-X:än vakiopahikseksi. Tämä haluni pitää Blob mukana toiminnassa tämän järkyttävistä miinuspuolista huolimatta nousee janosta nähdä ylipainoisia superhahmoja. Minä haluan nähdä ylipainoisia hahmoja tekemässä siistejä juttuja niin sankarien kuin pahistenkin puolella, ja Blob on ollut aidosti uhkaava pahis. Nääntyvä syö vaikka soraa, kaiketi.

Ylipainoisia supersankareita, onko heitä?

Tähän mennessä kaikki mainitut supersankarimedian hahmot ovat joko pahiksia tai apureita. Ylipainoisten supersankarien tilanne on huomattavasti köyhempi. Humoristisia, ylipainoisia supersankareita löytyy genren alkuajoilta (kuten...Fat-Man) mutta valtavirran supersankaritarinoissa moisia sai odottaa. Ihmenelosten Möykky voidaan laskea tähän porukkaan, mutta hänen epäinhimillinen, kivinen ulkomuotonsa poistaa hänet varsinaisesti pois laskuista. Yleinen versio ylipainoisesta supersankarista on sellainen, jonka ei "tarvitse" olla ylipainoinen koko aikaa. Marvelin West Coast Avengers- lehdessä tullut Big Bertha on tästä esimerkki, ollen huippumalli joka voi muuttua supervoimakkaaksi ja kestäväksi sekä todella, todella isokokoiseksi supersankariksi. DC:n vastaava hahmo on League of Superheroesin Bouncing Boy, joka voi kasvattaa keskiruuminsa kokoa kumiseksi palloksi. Molemmissa tapauksissa heillä on "mahdollisuus" olla "normaalin" näköinen halutessaan.

Ryhmä- X:än riveissä on nykyään kaksi suhteellisen näkyvää ylipainoista supersankaria- konnuuden ja sankaruuden rajalle ruutuhyppelyä harrastava Glob Herman ja supersankarin rooliaan välttelevä Goldballs. Glob Herman on osittain samassa kastissa kuin Möykky, hänen ollessaan läpinäkyvällä hyytelökeholla varustettu kasa sisuskaluja, mutta Goldballs on enemmän positiivisempi hahmo. Fabio Medina on ylipainoinen teini, jonka supervoima on ampua kehostaan kultaisia palloja. Hänen voimansa on enemmän outo kuin mitään muuta, ja Fabio onkin hyvä esimerkki plus-kokoisesta sankarista jonka voimat ja ulkonäkö eivät ole toisistaan riippuvaisia. Goldballs ei vain ole kovin näkyvä hahmo, tertiäärinen hahmo X-Men ja Miles Morales- sarjakuvissa, ja hän ei juurikaan pidä supersankarin osasta, mikä on ymmärrettävää mutta hieman harmillista. Myös piirtäjien idea Fabion ulkomuodosta tuntuu vaihtelevan, mikä on ärsyttävää. Jos haluaa ylipainoisen supersankarin, pitää mennä DC:n ja Marvelin ulkopuolelle.

  

1992 Valiant Comics julkaisi sarjakuvaa nimeltä Harbingers, jossa oli mukana supersankari nimeltä Zephyr, ylipainoinen nainen jonka supervoimiin kuului lentäminen ja telekinesia. 24 vuotta myöhemmin Valiant julkaisi hänen seikkailujaan uudestaan lehdessä Faith. Faith Herbert menetti vanhempansa onnettomuudessa, ja löysi menetyksen jälkeen voimaa supersankarisarjakuvista. Myöhemmin paljastui että hän on myös psiot, supervoimainen ihminen. Hän ryhtyy auttamaan ihmisiä, pelastaa maailman ja tekee töitä siviili-minässään nettisivuston toimituksessa. Faith on kaikin puolin kehopositiivinen supersankaritarina, jossa Zephyrin voimat eivät ole riippuvaisia hänen koostaan, Zephyr ei muutu "normaalin" kokoiseksi siviilissä ja hän on todella sankarillinen, vanhan liiton supersankari.

Lopuksi- toivokaamme muutosta

Yksi syy miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin oli Shazam- elokuvan hahmo Pedro. Pedro on nuori, ylipainoinen nuori latino (ja mahdollisesti homo?) joka SPOILERS Shazamin jakaessa voimansa perheensä kesken muuttuu yliluonnollisen vahvaksi superihmiseksi....ja lihaksikkaaksi mieheksi. Ei plus-kokoiseksi mieheksi, vain hyvin lihaksikkaaksi. Tämä on harmillinen moka muuten representaatioltaan erinomaisessa elokuvassa, ja keskustelua hahmon tulevaisuudesta syntyi. DC tekisi erinomaisen teon jos seuraavan kerran kun hahmo nähtäisiin, olisi hän supermuodossaan yhä plus-kokoinen. Se poistasi harmillisen kliseen ja toisi valkokankaalle kunnollisen, ei-humoristisen supersankarin joka ei seuraa perinteistä mallia. Samoin Julian Dennisonin näyttelemä Firefist Deadpool 2:ssa oli lapsena isokokoinen, mutta aikuisena klassisemman supersankari-mallin mukainen.

Luciano Vecchion fanitaidetta plus-kokoisesta Pedro-Shazamista

Supersankarit ovat fantasiaa. Ne ovat fantasiaa siitä, miten voisimme tehdä maailmasta paremman paikan, miten suru ja kärsimys voidaan kanavoida hyviin tekoihin, miten ihmisten periksiantamattomuus voi auttaa nousemaan mahdottomiakin haasteita vastaan ja kuinka yksilöt voivat olla voimakkaita systeemin edessä. Mutta näitä fantasioita on pitkään tehty vain valkoisille heteromiehille ja länsimaisen, modernin kauneusihanteen näkökulmasta. Modernin supersankarielokuvan aikakauden kaksi menestyneintä elokuvaa ovat kuitenkin Black Panther ja Captain Marvel, joissa näkyy sekä rodullistetut ihmiset että naiset pääosissa. Tämä fantasia ei kuitenkaan elokuvissa yllä vieläkään kehotyypiltään isokokoisempien puolelle. En halua rinnastaa kehotyyppien näkyvyyttä vähemmistöjen kuten hlbt-ihmisten tai rodullistettujen näkyvyysongelmaan tässä mediassa. Keho-positiivisuus ja fat-shaming ovat kuitenkin asioita joiden kanssa monet nuoret painivat yhä, ja useampi joka saisi kasvaa Zephyrin kaltaisten sankarien seikkilujen kanssa varmasti omaisivat terveemmän kehokuvan kuin minä, joka on joutunut tyytymään Blobiin ja lukemaan, kuinka kukaan ei halua olla lihava.

Atte T

Atte Arvostaa: Satakieli Joka Ei Laulanut

Voisin ehkä tehdä tästä tavan, että kerran kuussa yksi Atte Arvostaa- arvio käsittelisikin kotimaista sarjakuvaa elokuvan sijaan. Viime kuussa kirjoitin Valotusaika- albumin arvostelun, ja sitä aiemmin (puolitoista vuotta aiemmin) kirjoitin Raatteen Tie- sotasarjakuvasta. Nyt nimittäin tämä putki jatkuu hyvin erilaisen kotimaisen sarjakuvan parissa:

Satakieli joka ei laulanut 

Tarina: Kuusi tarinaa lapsuuden salaisuuksista; kuka sukelsi liian pitkään? Mitä tapahtui yökylässä? Voiko viattomuus satuttaa, ja kun haudataan salaisuuksia, niin mitä jää jäljelle? Miten lapset käsittelevät asioita, joita he eivät osaa käsitellä?

Juliana Hyrrin esikoisalbumi Satakieli joka ei laulanut ei ole yhtä selkeästi selitettävissä kuin aiemmat arvioni. Se koostuu kuudesta tarinasta, joita yhdistää salaisuuksien ja viattomuuden teemat, muodostaen sitä kautta eheän temaattisen kokonaisuuden. Hyrrin esikoisteos on myös, kuten ehkä kuvista voi päätellä, todella hyvää sarjakuvaa. Kotimaista sarjakuvaa lapsuudesta tai lapsuuden muistoista on tehty ennenkin, mutta ne tuppaavat usein keskittymään joko poikiin tai 1970-1980 luvulla kasvaneiden aikakausikokemuksiin. Tässä on 1990-luvulla kasvaneen taiteilijan tarinoita, jotka tuntuvat kuitenkin ajattomilta ja osttain hyvin samaistuttavilta.

Tarinat alkavat aina jotenkin arkisista skenaarioista jotka kehittyvät kohti jonkinlaista käännepistettä tai kliimaksia; Siniset Uimahousut- tarinassa pienen kyläkoulun luokkaretki vesipuistoon on täynnä lapsuuden intoa, joka hetkessä muuttuu etäiseksi kauhuksi, jota katsotaan lasten silmin. Villiruusuja- tarinassa kaupasta ostettu upouusi lelu saa kyytiä, joka tuo mieleen sen lapsuuteni painajaisen uusien tavaroiden hajoamisesta. Nimikkotarinassa Satakieli joka ei laulanut lapsuuden into eläimistä kohtaa karmean lopun. Tarinat ovat kaikki erilaisia ja niiden tunnelmat vaihtelevat, ja Hyrri onnistuu varsinkin kasvojen ilmeiden kautta kertomaan paljon niistä tunteista, joita lapset käyvät tällaisissa tilanteissa läpi.

Ulkonäöltään Hyrrin tyyli on naivismia muistuttava, jossa on paljon erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Siniset Uimahousut, Huoranpenikat ja simpukkarasia ja Yövieras ovat tyyliltään lähimpänä toisiaan olevia lyijypiirroksia, kun taas Villiruusuja on huomattavasti tyyliltään erikoisempi, sekoittaen vaaleanpunaista ja kultaista väriä kaikkialle. Oma suosikkini tyylillisesti on ehkä nuo lyijykynäpiirrokset, vaikka pidinkin myös näistä sekatekniikkaa käyttävistä tyyliratkaisuista(eritoten tarinan Satakieli joka ei laulanut puhekuplat oli parasta). Erilaisilla tyylit tuovat vaihtelua tarinoiden yleisilmeeseen ja tunnelmaan, ilman että kokonaisuus kärsisi tästä.

Tarinoiden kantava teema on salaisuuksissa, ja niitä vaalitaankin lapsuudessa seuraamusten pelossa alati. On salaisuuksia joita lapsilta pidetään, on salaisuuksia joita lapset pitävät keskenään aikuisilta, on salaisuuksia joita ei kerrota kenellekkään, ei edes parhaalle ystävälle tai äidille. Näihin salaisuuksiin on usein sidottu tietynlaista julmaa viattomuutta, mikä on osa lapsuutta. Kukaan ei tarinassa halua tehdä pahaa, mutta nuoren iän viattomuus ja tietämättömyys johtaa kerta toisensa jälkeen huonoon lopputulokseen. Tämä juurruttaa muuten naivistista tarinaa aina todellisuuteen, joskin symbolismia on tarinoissa myös jonkin verran. Eritoten viimeinen tarinoista Huoranpenikat ja simpukkarasia sisältää oman tulkintani mukaan mielenkiintoista ja teemaan sopivaa symbolismia "viattomuuden menettämisestä" joka voi vaatia hieman ylimääräistä tulkintaa lukijalta.

Kokonaisuutena on Satakieli joka ei laulanut todella hyvä sarjakuva. Se kertoo aidoista asioista ja hyvin tutuista teemoista ilman että se valuu mihinkään inhorealismiin tai suomalaiseen arkiseen harmauteen. Tällaisissa tarinoissa on aivan liian helppoa luoda vahingossa liian spesifejä tunteita ja tilanteita tai vastaavasti niin geneerisiä että niistä katoaa kaikki maku. Näin ei käynyt. Lukiessani teosta aloin muistelemaan monia omia lapsuuden salaisuuksia, asioita jotka kuuluivat siihen aikaan ja lapsena olemiseen- jotain mihin moni muu kotimainen, lapsuudesta kertova sarjakuva ei ole pystynyt. Satakieli joka ei laulanut jatkaa tämän vuoden erinomaista kotimaisen sarjakuvan tarjontaa, ja suosittelenkin tarttumaan siihen varauksetta.

Atte T 

Atte Arvostaa: Hellboy

DISCLAIMER: Neil Marshall on ohjaaja jonka elokuvista pidän paljon. Erityisesti Centurion ja Doomsday ovat mieleeni hyvinä väkivaltaisian mutta tarkoituksellisina, fiksuina överileffoina. Ja kuten monet teistä varmasti tietävät, pidän Hellboysta hyvin paljon, niin paljon että oli täysin valmis antamaan mahdollisuuden tälle elokuvalle, sillä Hellboyn hahmosta on moneksi ja erilaiset versiot ovat tapa pitää hahmoa elossa.

but Jesus Christ this movie

Hellboy

Elokuva: Paranormaalin Tutkimuksen ja Puolustuksen Toimiston agentti Hellboy (David Harbor) on lahdannut hirviöitä ympäri maailman jo vuosikaudet. Kun vanha vihollinen herättää henkiin Veren Kuningatar Nimuen (Milla Jovovich), on Hellboyn pysäytettävä hänet ja päätettävä, onko hän hirviö vai ihminen.

Ei hyvänen aika kuinka kamala elokuva Hellboy on. Suoraan asiaan; Hellboy on yksi karsea elokuva. Se on huonosti kirjoitettu, ruma kuin mikä, sen leikkaus on yhtä helvettiä ja hahmomotivaatiot ovat naurettavan poukkoilevia ja järjettömiä. Se ottaa tarinat The Wild Hunt ja Storm & Fury- albumeista (jotka ovat kaksi viimeistä Hellboy- tarinaa) ymmärtämättä lainkaan miksi ne tuntuivat merkityksellisiltä ja jättämällä kaiken niitä edeltäneen hahmokasvun ja juonikuviot taustamateriaaliin. Kuten aikaisemmin huomautin, pidän Marshallista ohjaajana mutta hyvä luoja että tämä elokuva on huono. Muistan kuinka aikaisemmin olin varovaisen innoissani siitä, että Mike Mignola ja Christopher Golden olivat käsikirjoituksesta vastaavat henkilöt, mutta lopussa seisoi nimi Andrew Cosby, myöskin sarjakuvakirjoittaja jolla ei ole kokemusta täysmittaisten elokuvien käsikirjoituksista selkeästi lainkaan- tarina hyppi paikasta toiseen, aika venyi ja paukkui ja asioita ja nimiä vain heitettiin ilmaan ihan niinkuin ne merkitsisivät jotakin.

Pisteet kuitenkin David Harborille hyvästä yrityksestä, joka olisi ansainnut paremman skriptin ja hahmon sitäkautta näyteltäväksi. Hän näyttää ihan ookoolta, tämä versio on rujompi (ja karvaisempi) ulkoisesti, ja on myös rujompi sisäisesti, ottaen paljon raskaammin menetykset ja oman paikkansa. Hellboy haluaa kertoa jonkinlaista tarinaa Hellboyn suhteesta tämän isään Professori Broomiin (Ian McShane), mutta tätä suhdetta ei alusteta, avata tai selitetä mitenkään; katsojat vain tönätään Hellboyn huonoon isäsuhteeseen ilman laajempaa selitystä tai kontekstia. Harbor on parhaimmillaan kun hän laukoo vitsejä (jotka ovat hyvin hit-and-miss) tai kun hänen annetaan olla hieman surullinen. Sasha Lane ja Daniel Dae Kim molemmat suorittavat hyvin materiaalilla joka heille on annettu, mutta se ei ole paljoa. Nämä ovat kaikki hyviä näyttelijöitä, ja on sääli nähdä heitä käytettävän näin huonosti.

Milla Jovovichin näyttelemä Nimue on kyllä yksi geneerisimmistä tuomiopäivän pahiksista ikinä, eikä hänellä ole minkäänlaista sisäistä sielunelämää; lähinnä hänestä tulee mieleen Apocalypse surullisen kuuluisasta X-Men: Apocalypsesta. Jopa sarjakuvista suoraan otettu paras mahdollinen pelastava elementti, kaunaa kantava keiju Gruagach, sössitään täysin. Hänen motiivinsa ovat paljon heikommat kaiken aloittamiseen, ja koko ajan tuntuu siltä että ihan kuin meidän katsojina pitäisi tietää nämä hahmot jostain aiemmasta tarinasta, mikä antaa hommalle fanifilmiä muistuttavan fiiliksen, mikä tekee vain hallaa kokonaisuudelle. Myöskin elokuvassa on hyvin misogynistinen ote naisiin, mikä alkaa rassaamaan aika nopeasti.

Yksi asia jota odotin elokuvalta eniten oli jonkin verran mainostetut erikoisefektit, jotka nojasivat enemmän käsintehtyihin practical-efekteihin- sikahirviö Gruagach eritoten näytti vakuuttavalta. Ongelmana on se, että aina kun tällainen hienosti toteutettu hirviö puhui, niin CGI- efekti suoraan 2000-luvun alusta hyökkäsi päälle. Myös iso osa splätteristä on jälkikäteen lisättyä melkein vaaleanpunaista tietokonehilloa, joka näyttää naurettavalta. Hellboyn tunteellisesti merkittävin kohtaus, jonka pitäisi luoda jonkinlaista sulkeumaa, on täysin naurettava juuri käsittämättömän huonon näköisen efektin hajottaessa minkäänlaisen vakavasti otettavan fiiliksen- mitä elokuva selkeästi haki surullisen musan ja Harborin näyttelyn kautta. Tämä praktikaalisten efektien ja tökerön CGI:n sekakäyttö entisestään antaa Hellboylle 2000-luvun alussa tehdyn elokuvan tunnelman, joka ei todellakaan ole eduksi. Kun Hellboyn mainostettiin olevan "lähempänä Mignolan visiota", niin se nähtävästi tarkoitti satunnaisia cameoita, hirviöitä ja uniformuja- tarina ja hahmot on heitetty romukoppaan, eikä tällä ole juuri mitään yhteistä alkuperäisten sarjakuvien kanssa.

Hellboy on epäonnistuminen jollaista en ole nähnyt pitkään aikaan. Kyse ei ole vain siitä että elokuva olisi tylsä tai loukkaava, tämä on vain surkea epäonnistuminen jokaisella sektorilla; dialogi on surkeaa, efektit on vanhanaikaisia, mitään syvempää ajatusta elokuva ei sytytä koska se ei alusta näitä pohdintoja mitenkään, siinä on kuolettavan paha tunnelma-ongelma joka vie katsojan alati pois minkäänlaisesta draamasta ja leikkaus on täysin ala-arvoista. Jotenkin se onnistui vielä olemaan malliesimerkki toksisesta maskuliinisuudesta, jossa ratkaisut ongelmiin on "lopeta itkeminen" tai "kasvata munat", eugh. Hellboyta ei pelasta mikään, ei edes Harborin, Kimin ja Lanen potentiaali, ei Benjamin Wallfischin musiikki joka katoaa turhan needle drop-rokkenrollin alle. Hellboy on jo nyt varmasti vuoden huonoimpia elokuvia, ja on yksi ala-arvoisimmista tekeleistä jonka olen joutunut katsomaan vähään aikaan. En ole edes vihainen enkä pettynyt, olen vain hämmentynyt yhä siitä minkä näin. Hellboy ei ole aikaisi arvoinen, ja suosittelen sen sijaan katsomaan Guillermo Del Toron Hellboy- leffat uudestaan.

Atte T

New Gods- antifasismia supersankareilla

Tämän loppusuoralla olevan vuosikymmenen kantavimpiin vitsauksiin on kuulunut erilaiset "gate" suffeksia kantavat netti-ilmiöt, joita pääasiassa amerikkalainen äärioikeisto on ruokkinut. Gamergate on toki tuttu varmasti monille, mutta se alkaa olla jo menneen talven lumia. Huomattavasti tuoreempi tapaus oli comicsgate, jossa samoja lähtökohtia käyttävät öyhöttäjät alkoivat valittaa liiallisesta diversiteetistä, politiikasta ja ideologioista sarjakuvissa, eritoten Marvelin puolella. Yksi tämän misogyniaa ja transfobiaa harjoittavan liikkeen keulamiehistä on sarjakuvapiirtäjä Ethan Van Sciver, jonka tasapainoisiin harrastuksiin kuului muun muassa naissupersankarien lelujen mestauttaminen. Sciver myöskin on ollut isoon ääneen vastustamassa politiikkaa sarjakuvissa, sanoen sen olevan moderni lisäys sarjakuviin ja kuinka "vanhoina hyvinä aikoina" ei politiikkaa sarjakuvissa ollut. Voisin listata kymmenittäin esimerkkejä siitä miten hän on väärässä, mutta sen sijaan käytän tämän aasinsiltana puhuakseni yhden sarjakuva-alan suurimman legendan työstä ja miten politiikka näkyy siinä.

There came time when the old gods died..

SV: Fasismi, its*m*rha, masennus

1. Jack "King" Kirby- Brooklynista Omaha Beachille.

Jacob Kurtzberg eli Jack Kirby syntyi elokuussa 1918 New Yorkissa itävaltalais-juutalaiseen maahanmuuttajien perheeseen. Kirby etsi jo lapsena tapaa ilmaista itseään taiteen kautta, ja aloitti jo varhain sarjakuvapiirtäjän hommat. Hänen ensimmäinen työnsä sarjakuvien alalla oli Lincoln Newspaper Syndicatella vuonna 1936. Näinä vuosina Kirby kävi läpi lukuisia lehtiä ja lukuisia taitelijanimiä, kunnes lopulta päätyi Jack Kirbyyn vuonna 1940. Samana vuonna hän pääsi myös supersankarien maailmaan mukaan, kun hän kynäili Blue Beetle- sarjakuvalehden numeroita Fox Featuresille. Samana vuonna hän tapasi pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa ja ystävänsä Joe Simonin, ja kun 1940 Jack ja Joe palkattiin Timely Comicsille (joka tulevaisuudessa tunnettaisiin nimellä Marvel Comics), loivat he yhdessä Kirbyn eittämättä kuuluisimman luomuksen: Kapteeni Amerikan.

Kapteeni Amerikkaa on helppo luulla pelkäksi propaganda-hahmoksi, ja sitä se on kyllä ollutkin, mutta sitä ei varsinaisesti sellaiseksi luotu. Kirby ja Simon loivat hahmon ennen kuin Yhdysvallat olivat sodassa kenenkään kanssa, vuonna 1940. Tuohon aikaan Yhdysvaltojen näkemys sodasta oli vielä etäisempi, ja esimerkiksi juutalaisiin pakolaisiin suhtauduttiin negatiivisemmin kuin muslimi-pakolaisiin tämän päivän Amerikassa. Natsijärjestöjä kuten German American Bund oli toiminnassa Yhdysvalloissa. Ja Kapteeni Amerikan ensiesiintyminen sai monet vihaiseksi. Lehden kansi pelkästään oli suora poliittinen kannanotto. Kirbyn elämänkerran kirjoittajan ja entinen avustajan Mark Evanierin mukaan Timely Comicsiin soitettiin puhelu, jossa Kirbya ja Simonia pyydettiin tulemaan aulaan "tapaamaan oikeita natseja ja näkemään mitä he tekevät Kapteeni Amerikalle." Kirby ei tosin vähästä hetkahtanut vaan kääri hihansa ja marssi aulaan, jossa ei ollut ketään- natsit ovat ja tulevat aina olemaan pelkureita. New Yorkin silloin pormestari Fiorelle H. La Guardia kuitenkin otti Kirbyn ja Simonin saamat uhkailut tosissaan, ja asetti poliisivartioita Timelyn toimiston aulaan. The Captain America Comics #1 myytiin loppuun parissa päivässä ja sen toista painosta otettiin miljoona kappaletta.

Kirby ja Simon kuitenkin värvättiin vuonna 1943 (ennen tätä Kirby ja Simon tekivät vuoden verosta sarjakuvia, ettei heidän työnsä julkaisutahti hidastuisi. There is a reason why he is called KING.) ja Kirby saapui Omaha Beachille kymmenen päivää maihinnoususta. Hänen piirrustustaitonsa huomioitiin nopeasti, ja hänelle annettiin vaarallinen tehtävä; Kirby toimisi tiedustelijana, piirtäen karttoja ja yksityiskohtia kentällä vihollisten ampuessa ympärillä. Kirbyn sotilasura tuli päätökseen Bastognessa, jossa paleltumat olivat viedä hänen jalkansa. II.maailmansota vahvisti Kirbyn sodanvastaisuutta, ja tämä näkyy monissa hänen myöhemmissa tuotoksissaan. Sodan jälkeen kun supersankarisarjakuvien bisnes alkoi hiipua, Jack ja Joe hyppivät kustantamolta toiselle- yksi merkittävimmistä välietapeista oli Atlas Comics vuonna 1954, jonka patrioottinen supersankari Fighting American päätyi heidän käsiinsä. Fighting American tunnettiin anti-kommunistisena sankarina; Kirby ja Simon tekivät hänestä supersankari-satiirihahmon jolla piruiltiin Joseph McCarthyn puna-paniikille.

Jack Kirby palasi Timelyyn 1960-luvulla, tosin nyt kustantamon nimi oli Marvel Comics. Yhdessä Stan Leen kanssa hän alkoi luomaan hahmoja ja tarinoita sarjatulena; Ihmeneloset vuonna 1961, Muurahaismies vuonna 1962, Kostajat ja Ryhmä-X 1963, niiden rivijäsenten kuten Rautamiehen, Hulkin ja Thorin tullessa tätä edeltävänä vuotena, Black Panther vuonna 1966 sekä kaikki näitä sankareita vastustavat pahikset; Doctor Doom, Galactus, Magneto, Loki, Mandariini, Kuvotus, Ego- lista jatkuu. Kirbyn ura Marvelilla ei kuitenkaan ollut täysin onnellinen, sillä hän koki ettei hän saanut työstään arvostusta ja että Lee vei usein krediitit hänen työstään. 1970 Kirby erosi, siirtyen kilpailijana tunnetun DC Comicsin puolelle. Sielä hän loi tetralogian, ja vihdoin pääsemme itse asiaan:

2. Neljäs Maailma

Kirjoittaessaan Thor-sarjakuvia Marvelilla, Kirby sai idean kehittää koko jumala-mythosta eteenpäin. Hän kehitteli ideaa rangarökista, joka tappaisi kaikki vanhat jumalhahmot Marvelin pantheonista, ja niiden tilalle tulisi "Uudet Jumalat". Kirby ei saanut Marvelilta vihreää valoa, mutta DC antoi hänelle 1971 käytännössä vapaat kädet, joten hän ryhtyi luomaan Uusia Jumalia heille. Lopputuloksena oli tarinakokonaisuus-mini-universumi nimeltä Neljäs Maailma (The Fourth World) joka kattoi joukon lehtiä, jotka referoivat toisiaan mutta harvemmin huomioivat laajempaa DC:n maailmaa. Neljäs Maailma koostui sopivasti neljästä lehdestä; Mister Miracle, The New Gods, Forever People ja Superman's Pal Jimmy Olsen. Jokainen lehti kertoi yhdestä tämän tarinamaailman hahmosta ja universumin osasta, mutta kaikki sitoutui lopulta saman alkuasetelman ympärille; Vanhat Jumalat kuolivat, ja heidän tilalleen tulivat Uudet Jumalat; Genesiksen rauhaa rakastavat jumalat joita johti Highfather, sekä pahuuden ja sodan jumalat Apokolipsilta, johtajanaan despootti Darkseid. Taistelu Genesiksen ja Apokolipsin välillä on muuttunut täysimittaisesta sodasta välirauhaan, kun jumalten johtajat rauhan merkiksi vaihtoivat lapsensa keskenään; Highfather otti Darkseidin pojan Orionin, ja Darkseid puolestaan kasvatti tämän perillisen, jonka nimeksi tuli Scott Free. Niin alkoi ideologinen kamppailu sielun herruudesta.

The New Gods kertoo Orionista, joka saapuu maahan estääkseen Darkseidin suunnitelmat orjuuttaa ihmiskunta. Apunaan hänellä on toinen jumala Lightray sekä Forager-niminen työläinen. Orion on innokas taistelija ja rohkea soturi, mutta joka pelkää myös itseään, sillä hänessä virtaa Darkseidin veri. Mister Miracle kertoo kahlekuningas Scott Freesta, joka joutuu alati Apokolipsin jumalten vangitsemaksi, samalla muistaen oman menneisyytensä tällä helvetillisellä planeetalla. Forever Peoplen pääosassa on nuorista hippi-jumalista koostuva ryhmä, jotka koittavat estää vihan ja pelon leviämistä Darkseidin kätyrien toimesta. Superman's Pal Jimmy Olsen oli kokoelma satunnaisia Jimmy Olsen- seikkailuja, mutta tässä lehdessä Kirby esitteli varhaisia ideoita universuminsa suhteen, kuten Apokolipsin rahoittaman rikollisjengin Intergangin. Kuten monet Kirbyn sarjakuvista, Neljäs Maailma oli värikäs, mahtipontinen, elämää isompia tunteita ja toimintaa sisältävä avaruusooppera, jossa riitti poliittisia alatekstejä ja ideoita. Siinä näkyi Kirbyn omat kokemukset sodasta, fasismista ja sen salakavalasta leviämisestä, yhdistetynä trikoisiin ja hullunhauskoihin titteleihin.

3. Apokolips ja New Genesis

Ei vaadi kummoistakaan medialukutaitoa nähdä Uusien Jumalten planeettoja New Genesistä ja Apokolipsia metaforana Taivaasta ja Helvetistä. New Genesis on vehreä, hedelmällinen ja kirkas paratiisi, jossa Uudet Jumalat elävät taivaalla leijuvassa Supertownissa. Apokolips taasen on helvetillinen pätsi, jossa valtavat tulipilarit valaisevat taivaan, ja kaupungit ovat valtavia orjaleirien ja tehdaskeskittymien muodostamia labyrintteja, joissa Darkseidin parademoni- joukot pitävät kuria. Tämä "hyvien jumalien" ja "pahojen jumalien" selkeä erottelu tuntuu kieltämättä hieman vanhanaikaiselta, mutta ihan niin mustavalkoista kaikki ei ole. Apokolipsin jumalat eivät ole pahoja syntyjään, sillä onhan Orion, New Genesiksen suuri sankari, Darkseidin poika ja Scott Freen elämän suuri rakkaus Big Barda Apokolipsin eliittisotilaita. Darkseidin- sekä häntä edeltävien hallitsijoiden kuten kenraali Steppenwolfin- vaikutus ja ylläpitämä järjestelmä tekee Apokolipsin jumalista kieroja, julmia ja vihan täyttämiä olentoja.

Tätä vihaa voi kuitenkin vastustaa, ja Kirby näyttääkin kuinka kaikki ei alistu Apokolipsin ikeen alle ja muutu katkeraksi ja julmaksi. Scott Free kasvaa Darkseidin kätryin Granny Goodnessin "kauhujen orpokodissa", joutuen alituisen kidutuksen ja väkivallan kohteeksi. Scott ei kuitenkaan murru, ja alkaa vastustamaan Apokolipsin totalitaristista maailmaa parhaansa mukaan. Scottin tarina on oman paikan löytämistä ja erilaisten systeemien kahleista vapautuimista, varsinkin Apokolipsilla. Himon, Apokolipsissa toimiva kapinallisjohtaja, auttaa Scottia ja muita itsenäisiä löytämään joko tien ulos fyysisesti motherbox- nimisten koneiden avulla tai henkisesti, antaen paikan jossa heidän ei tarvitse alituisesti elää Apokolipsin kauhujen kanssa. Sen yksiulotteisesta ulkonäöstä huolimatta, ei Apokolips ole geneerinen Mordor-maa, vaan suora paraabeli totalitaristiin diktatuureihin, joista vapautuminen on alituista kamppailua.

Samaan tapaan New Genesis ei kaikessa paratiisimaisuudessaan ole ihan täydellinen. Tämä ei kuitenkaan ikinä mene "both sides" argumentoinnin pariin, sillä New Genesis on valmis kehittymään ja korjaamaan virheensä. Pääasiallisesti kyse on "Bugseista", Genesiksen pinnan alla asuvasta kuhnurirodusta joita Uudet Jumalat pitävät alempiarvoisina. Kirbyn tarinat jäivät valitettavan kesken, mutta yksi bugsien kansasta, Forager, oli nousemassa eräänlaiseen messias-asemaan kansansa keskuudessa, ollen yhteyshenkilä kuhnurien ja Uusien Jumalten välillä. Foragerin vastakappale on Mantis, jollekka Darkseid antoi yli-inhimilliset voimat ja joka ohjastaa kuhnureita palvelemaan Darkseidia ja kapinoimaan Uusia Jumalia vastaan. New Genesiksessä näkyy Kirbyn anti-sota mentaliteetti, jossa sotaa ei pidetä ratkaisuna kuin vain äärimmäisessä pakkotilanteessa, jolloin se esitetään enemmän tragediana kuin sankarillisena valintana. Apokolipsilla sota on kaikista tavoitteista tärkein ja sodankäynnin elementit- oli kyse sitten sotateollisuudesta, armeijan hierarkiasta tai totaalisen sodan politiikasta- ovat ihannoitavia asioita.

4. Anti-Elämä oikeuttaa vihasi! 

loneliness+alienation+fear+despair+self-worth ½ mockery ½ condemnation ½ misunderstandind x guilt x shame x failure x judgement n=y where y=hope and n=folly, love=lies, life=death, self= dark-side

Yksi uniikeimmista ideoista joita Jack Kirby esitteli Neljännen Maailman tarinoissa oli Darkseidin lopputavoite, enigmaattisen Anti-Elämän Yhtälön löytäminen. Anti-Elämän Yhtälö on, noh, yhtälö, jonka on ratkaisu totaaliseen tietoisten olentojen hallintaan. Darkseid haluaa sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä sen avulla hän voi hallita koko universumia. Anti-Elämän olemassaolo ja sijainti on vaihdellut eri kirjoittajien käsissä- osan mielestä se on ollut New Genesiksellä, osan mielestä taas mystisen "Lähdemuurin" (source wall) takana, mistä kukaan ei palaa. Kirby oli paljon suorempi, ja juuri Anti-Elämän kohdalla Neljännen Maailman poliittinen ideologia tulee selkeiten näkyviin; Anti-Elämän Yhtälö on piilossa ihmiskunnan alitajunnassa.

Anti-Elämä on isosti esillä juurikin Forever Peoplen tarinoissa, eritoten Forever People #3:ssa, jossa Darkseidin sanansaattaja Glorious Godfrey pitää saarnaansa. Kirbyn mukaan Godfreyn innottajana toimi amerikkalainen saarnaaja Billy Graham ja radiomies Arthur Godfrey- toisen kapeaa katsantoa saarnoihin Kirby kutsui "raamatulliseksi fasismiksi" ja toisen karismaa ja vaikutusvaltaa vaaralliseksi. Glorious Godfrey saapuu maahan ja alkaa saarnaamaan Anti-Elämän tuomista iloista valkoiselle yleisölleen (joka tässä kohtaa Kirbyn uraa oli tietoinen valinta, sillä Kirby piirsi usein diversiteetiltään rikkaampia väkijöukkoja). Godfreyn mukaan "elämä on täynnä niitä jotka uhkaavat meitä! Anti-Elämä antaa oikeuden tuhota heidät! Kosminen metsästyslupa! Oikeus osoittaa sormella ja aseella! Kuka voi seistä meitä vastaan? Ei ainakaan ne toiset! Heidät voi tunnistaa, mutta ei meitä!"

Kuva kertoo enemmän kuin sanat:

Judge others! Enslave others! Kill others! ANTI-LIFE will give you the right!

Anti-Life, ihmisen alitajunnassa piileksivä yhtälö vapauden riistämiseen, on Kirbyn scifi- metafora fasismille, jota värikkäät puhujat ja "vahvat johtajat" koittavat iskostaa ihmisiin toiseuttamalla muita ja lupaamalla onnea ja autuutta. Godfreyn jalkasotilaat, kasvottomat "oikeuttajat" (justifiers) ovat saaneet näiltä tahoilta oikeutuksen kaikkeen; vihaan, orjuuttamiseen, murhaan ja väkivaltaan. He käyttävät yhtenäisiä päähineitä, jotka tekevät heistä kasvottomia, antaen Godfreyn heihin puhkuvan vihan päästä ilmiliekkeihin anonymiteetin suojissa. Aseiden kanssa he raahavat "toiset" (Kirby ei ikinä kerro ketkä he vievät, mutta he ovat tavallisia kansalaisia) Happylandiin, jossa he kärsivät vankeudessa ihmisten silmien alla, jotka ovat kykenemättömiä näkemään heitä ihmisinä joita he ovat. Forever Peoplen nuoret sankarit joutuvat vangeiksi ja pakenevat, Godfreyn kadotessa hiljaa taustalle; hän on pahuuden agitaattori, mutta Darkseid ja Anti-Elämän Yhtälö ovat pahan alku ja juuri.

Kirby on luonut monia pahuuden äänitorvia; Kapteeni Amerikan perivihollinen Punakallo on pesunkestävä, hirviömäinen natsi, Doctor Doom on totalitaarinen diktaattori joka verhoaa itsensä sieluttomaan rauta-haarniskaan ja Darkseid itse on saanut innoitteensa vahvasti Adolf Hitleriltä. Punakallo, Vihankylväjä, Paroni Zemo, Darkseid, Desaad ja muut hirviömäiset fasistit toimivat sinänsä hyvin, luoden kuvan epäinhimillisistä olennoista jotka eivät ole ihmiskunnan puolella. Toisaalta se myös eristää heitä oikeista hirmutöiden tekijöistä. Glorious Godfrey ja Oikeuttajat ovat kuitenkin Kirbyn luomuksista pelottavimpia, sillä ne tuntuvat aidoimmilta; Godfrey on komea, charmikas ja hyvin pukeutuva kaveri, joka piilottaa vihaa tihkuvan retooriikkansa puheiden taakse, joissa korostetaan "yhteisyyttä" ja "voiman takaisin ottamista" sekä toiseuttamisen politiikkaa. Godfreyn kaltaisia on olemassa oikeasti, ja Oikeuttajien käytös tuntuu....liiankin tutulta. Kirby näki nuorena miehenä miten valkoinen fasismi toimii, miten se saa valtaa ja voimaa ihmisistä ja millä sitä ruokitaan, ja hänen pelkonsa sen leviämisestä näkyy yhä Forever Peoplen sivuilla.

Lopuksi: Darkseid on. 

Jack Kirby joutui lopettamaan Neljännen Maailman tarinat ennen kun hän sai niitä valmiiksi, ja niinpä tarinalla ei varsinaisesti ole loppua. Darkseid ei saa Anti-Elämän Yhtälöä, Orion ei päihitä Darkseidia, Scott Free ei ole ikinä täysin vapaa. Jack Kirby kuoli helmikuussa 1994, jättäen maailmalle perintönä uskomattoman suuren katalogin sankareita ja roistoja. Muut kirjoittajat ovat ottaneet myöhemmin koppia Neljännen Maailman tarinoista vaihtelevalla menestyksellä. On eriäviä mielipiteitä Anti-Elämän merkityksestä, siitä ovatko Uudet Jumalat "jumalia" vai "jumalia kuin Thor", kuinka kiinteä osa tämä koko systeemi on DC:n muita tarinoita ja niin pois päin. Mister Miracle ja Big Barda liittyivät Oikeuden Puolustajiin 1980-luvulla, ja Orion liittyi mukaan Grant Morrisonin kirjoittaessa Oikeuden Puolustajia vuonna 1995. Yksi merkittävimmistä tarinoista Anti-Elämän Yhtälön ja Uusien Jumalten ympärillä oli Morrisonin Final Crisis, jokseenkin hemmetin sekava metatarina tarinoista jossa Darkseid onnistuu saamaan Anti-Elämän Yhtälön ja orjuuttamaan maapallon (it got better). Kaikki versiot ovat jakaneet mielipiteitä paljon.

Yksi kunnianhimoisimmista Kirbyn kuoleman jälkeisistä Neljäs Maailma- tarinoista on Tom Kingin ja Mitch Gerardsin Mister Miracle (2017-2018), modernin sarjakuvan tuoreimpia mestariteoksia, joka pitää parhaiten tämän alkuperäisen teoksen ideologisen taistelun idean mukana, sekoittaen sekaan masennukseen liittyviä teemoja. Darkseidin edustama pahuus- fasismin pahuus- on kaikkialla. Darkseid on Maassa. Darkseid on sarjakuvan ruutukaavassa. Darkseid on huoneessasi. Darkseid on. Ja Scott Free on todella, todella väsynyt taistelemaan, ajautuen itsemurhayritykseen "viimeisenä pakokeinona". Mutta yhdessä vaimonsa Big Bardan kanssa hän nousee aina ylös, koittaen muistaa miksi hän lähti pois Apokolipselta; Darkseid on, mutta rakkaus on vahvempaa. Kingin Mister Miracle on loistosarjis jonka lukemisesta saa tosin paljon enemmän irti jos Kirbyn alkuperäisteokset ovat tuttuja. 

Aina välillä vastaan tulee sama vanha argumentti; supersankarit ovat totalitaristista fantasiaa. Alan Moore on tehnyt kokonaisen sarjakuvan tästä, joka on yksi väärin ymmärretyimmistä dekonstruktioista ikinä. Tämä tuntuu hyvin pinnalliselta katsaukselta, joka perustuu vain elokuvista tai lapsuuden muistoista kehnojen kirjoittajien kynäilemistä tarinoista. Tottakai supersankaritarinat voivat olla totalitaristisa fantasioita, monet ovatkin- Tuomari ja Batman ovat pahimmillaan juuri tätä, rankaistessaan rikollisia väkivaltaisesti välittämättä mistään. Mutta Jack Kirbyn luomien sankarien niputtaminen tähän kategoriaan tuntuu melkein taidevandalismilta. Kirby on koko elämänsä luonut sankareita, jotka ovat sankareita siksi että se on oikein; Kapteeni Amerikkaa ei purrut ötökkä, hän ei joutunut onnettomuuteen eikä hän syntynyt voimiensa kanssa; hän on vapaaehtoinen sankari. Monet Kirbyn omista sankareista ovat valinneet sankaruuden, valinneet taistelun vihaa ja orjuuttajia vastaan. Neljäs Maailma on täynnä tällaisia sankareita; Mister Miracle ja Big Barda, Orion, Forager ja monet muute nousevat taisteluun vihollista vastaan, joka uhkaa itseään elämää. 1971- 1973 Jack Kirby loi yhden kekseliämmistä, värikkäimmistä, viihdyttävimmistä ja (lähes 50 vuoden jälkeen) yhä pelottavan ajankohtaisimmista sarjakuvasarjoista. Neljäs Maailma- tetralogia on sarjakuvien kuninkaan magnum opus; antifasistinen supersankari-avaruusooppera.

"Supersankarit ovat nykyään poliittisia" bitch ne on aina olleet

Atte T  

PS. Kyllä, Uusista Jumalista ollaan tekemässä elokuvaa. Sen jälkeen kun Justice League sössi totaalisesti Uusien Jumalien ja Neljännen Maailman mythoksen esittelyn, palkattiin huippu-ohjaaja Ava DuVernay ohjaamaan virallisesti The New Gods- adaptaatio. Tulossa joskus ja jouluna. 

Atte Arvostaa: Shazam!

Olisin halunnut tehdä Shazam! leffaa ennen kokonaisvaltaisen selvityksen hahmon sanalla sanoen monimutkaisesta historiasta, suhteesta Marvelin Captain Marvel- sankariin ja miksi hahmo ei voi kulkea alkuperäisellä Kapteeni Marvel- nimellään enään. Koko keissiin liittyisi Teräsmies, Fawcett Comics- kustantamo, oikeusjuttu ja paljon opportunismia, mutta toisaalta kukaan ei elokuvassa kutsu Shazamia "Captain Marvel"- tittelillä, joten ehkä en hämmennä teitä tämän enempää vaan menen asiaan:

Shazam!

Elokuva: Nuori orpolapsi Billy Batson (Asher Angel) poukkoilee ottokodista toiseen, etsien samalla oikeita vanhempiaan Philadelphian kaduilla. Hänen päädyttyä taas uuteen orpoperheeseen, ajautuu hän yhtäkkiä taikuuden ja velhojen maailmaan. Viimeinen Velho (Djimon Honsou) tarvitsee taistelijan, joka voi pysäyttää Tohtori Sivanan (Mark Strong) vapauttama pahuus- Billyn pitää vain sanoa taikasana, ja hän muuttuu maailman mahtavimmaksi kuolevaiseksi- Shazamiksi! (Zachary Levi)

Shazamin historia on pitkä ja täynnä vaihtelevia versioita hahmosta; yhtä selkeää tapaa kertoa hänen tarinaansa ei ole. Henry Gaydenin kynäilemä versio perustuu Geoff Johnsin ja Andy Kubertin New 52- Shazam- tarinaan, kopioiden paljon elementtejä siitä; Billyn luonne, Vasquezin adoptioperhe ja Velhon design. Piti tästä sarjakuvasta sitten tai ei, Shazam! jatkaa Aquamanin aloittamaa uutta aaltoa DC Extended Universen elokuvien puolella, ja on sanalla sanoen loistava; hauska, jännittävä, surullinen, synkkä (mutta ei edgy) ja suurella sydämellä varustettu supersankari-leffa jonka lähimmät vastineet ovat Ghostbusters ja Men in Black- leffat; välillä meno on synkkää ja aika pelottavaa, mutta huumori ja samaistuttavat tilanteet ja hahmot pitävät mukana. David F. Sandberg tunnetaan kauhuleffoistaan, ja tässä kohtaa kauhun teknisen toteutuksen taito on juuri oikea luomaan jännittäviä tilanteita ja oikeita panoksia. 

Shazam on hahmokonseptina sellainen, että on melkein outoa että tämä on ensimmäinen kerta 70 vuoteen kun hänestä tehdään elokuva. Orpolapsi kovassa maailmassa joka sanomalla taikasanan voi muuttua käytännössä Teräsmieheksi- ei liene ihme että Shazam oli kerran suositumpi kuin Teris. Asher Angel on erittäin hyvä Billy Batson- hieman itsekäs ja tyly, mutta hänen tilanteensa ja kokemansa hylkääminen ovat tehneet hänestä hieman kovakuorisen. Hän kuitenkin on myös juuri niin kiltti ja hyväsydäminen että tuntee huonoa omatuntoa tästä. Zachary Levi loistaa lihaspuvunkin alta supersankarin roolissa, ja koko "lapsi esittää olevansa aikuinen" rutiini toimii hyvin läpi koko leffan. Pakko myös sanoa; rakastan Djimon Honsouta aina ja kaikessa, ja hänen roolinsa Velhona on juuri omiaan Honsoun raa'alle karismalle ja komentavuudelle. 

Billyn uusi perhe on myös mahtava. Freddy Freeeman (Jack Dylan Grazer) toimii Billyn oppaana matkalla supersankarointiin, ja oli mahtavaa nähdä fyysisesti vammainen hahmo joka sai silti olla hieman ärsyttävä ja suurisuinen. Jack Dylan Grazer on tämän ja It:n jälkeen ehdottomasti kyky jonka tulevaisuutta odotan innolla. Vasquezin ottoperhe on muutenkin parasta; Mary, Dora, Pedro ja Eugene ovat kaikki uniikkeja ja monipuolisia hahmoja joissa riittää mielenkiintoisia piirteitä, ja varsinkin Cooper Andrewsin näyttelemä perheen pää Victor Vasquez on välittömästi tykättävä isähahmo; hieman nolo, mutta joka olisi varmasti taistellut Sivanaa vastaan paljain nyrkein perheensä puolesta. Muutenkin koko ottoperhe on esitetty ihan parhaalla tavalla; keskiluokkainen, hieman sekava mutta täynnä sydäntä oleva uusioperhe jonka ympärille voi tulevaisuudessa rakentaa lukuisia elokuvia; pienikokoinen elokuva-universumi neljän seinän sisällä!

Shazam!- leffan Tohtori Sivanassa ei ole juuri mitään samaa sarjakuvien ikonisimman hullun tiedemiehen kanssa (oikeasti; Sivana on yksi kopioiduimmista hahmoista jota juuri kukaan ei tunne), mutta tämä versio on ehkä hieman mielenkiintoisempi. Sivanan taustaa käydään läpi, hänen motiivejansa tutkitaan ja häntä on jopa helppo sääliä, tilanteen huomioon ottaen. Tähän valitettavasti liittyy hieman ongelmallinen elementti (kuten Billy, Sivana on hieman karun lapsuuden tuote), mutta se on loppujen lopuksi pieni ongelma muuten kiehtovassa pahiksessa, ja Strong nousee haasteeseen hienosti. Taistelut Shazamin ja Sivanan välillä ovat näyttäviä, ja tämä ratkaisu tehdä Sivanasta enemmän fyysinen haaste toimii, vaikka se saakin miettimään potentiaalista Black Adamin tarpeellisuutta ja eroa tästä.

Koko elokuva on rakennettu täyteen kaikkea siistiä; Shazamin oman kaupungin Facwett Cityn sijaan tapahtumien näyttämönä toimiva Philadelphia ei ole pelkkää kaupunkiloistetta, vaan tuntuu elävältä ja asutulta paikalta, tapahtumien sijoittaminen jouluun toimii, sillä Billyn orvon aseman alituinen peilaaminen perinteiseen perhejuhlaan luo juuri oikeaa surumielisyyttä kaikkeen, Ikuisuuden Kivi ja Velhojen Valtaistuinsali ovat huikeita lokaatioita joissa riitti faneille hauskaa bongattavaa, viimeinen kolmannes on supersankarileffojen loppukamppailujen aatelia ja holy moley- Shazam! kärsii ehkä hieman siitä kuinka paljon kaikkea siistiä siinä on, ja 132 minuutin pituus tuntuu hieman liian pitkältä kaiken tämän kanssa, joidenkin kohtausten kestäessä hieman turhan pitkään. 

Jos jokin asia ei toimi ainakaan ekan katselukerran kohdalla, on se musiikki. Elokuvasta puuttuu tämän kaltaisten elokuvien ominainen ja hyvin tunnistettava teema, tai ainakaan se ei ollut niin hyvin tehty että se olisi jäänyt heti mieleen pyörimään. Benjamin Wallfisch on tehnyt ihan päteviä sävellyksiä, mutta jotenkin nyt jäin kaipaamaan jotain leikillisen juhlavaa teemaa Isolle Punaiselle Juustolle. Äh, tämä on pieni ongelma muuten toimivassa leffassa. Shazam! on mukavan erilainen supersankarileffa, joka on kuin polvet ruvella ja laastari naamassa ympäri kaupunkia juoksenteleva lapsi; leikkisä, hieman raju ja täynnä sydäntä. Sillä on selkeä teema joka pyörii kerrankin muun kuin poliittisten metaforien tai monarkkien ongelmien ympärillä, käsitellen lasten ongelmia ja lapsuuden jättämiä jälkiä. Tämä on viihdettä niin aikuisille kuin lapsillekkin, ja on ehdottomasti modernin supersankari-ajan uniikimpia tuotoksia. DCEU on löytänyt jalansijansa, ja on ihanaa olla taas DC- fanina elokuvissa. Shazam! on loistava, älä skippaa. 

Sano taikasana!

Atte T.

SPOILERS

PS. "I GIVE NAMES TO GODS."  voipojatvoipojatvoipojat

PPS. En muista mikä olisi viimeksi ollut yhtä hienoa kuin viisi orpolasta taistelemassa yhteisillä voimilla kaikkea ihmiskunnan pahuutta vastaan, pelastaen viattomat niiden kynsistä.