Lihavuus ja supersankarit- konna vai vitsi?

Jotkut sarjakuvien ruudut ja lausahdukset jäävät ikuisiksi ajoiksi mieleeni pyörimään. Useimmiten on kyse niistä jotka ovat todella, todella hyviä, kuten "Olet vahvempi kuin luulet" - hetki All-Star Supermanista ja "Hän seisoi yksi Gjallerbrulla" Walt Simonsonin erinomaisessa Thor-tarinassa. Mutta sitten on niitä jotka ovat negatiivisia. Tällainen on Ed Brubakerin sarjakuvassa Kapteeni Amerikan Kuolema, joka on muutoin kyllä vallan mainio sarjis. Kyseisessä tilanteessa Bucky Barnes alias Talvisotilas on joutunut Punakallon kätyrin, Tohtori Faustuksen vangiksi. Faustus on ylipainoinen, psykologiaa aseenaan käyttävä nero. Talvisotilas haukkuu häntä läskiksi. Faustus, joka tuntee ihmismielen toiminan läpikotaisin, vastaa että häntä ei voi ärsyttää eikä järkyttää noin yksinkertaisilla sanoilla. Johon Talvisotilas vastaa:

"Totta kai voi. Kukaan ei halua olla lihava."

Tänään haluan puhua siitä, miten supersankariviihde, eritoten sarjakuvissa mutta myös elokuvissa osittain, esittää ylipainoa ja ylipainoisia ihmisiä. Käytän termiä "ylipainoinen" plus-kokoisen sijaan, sillä se on termi mitä keskustelussa näistä hahmoista käytetään. SV: fat-shaming.

Voiman ja vallan symboliikka

Ihmiskehon muotoja ja esitystapoja ollaan käytetty taiteen eri muodoissa aina kuvastamaan erillaisia atribuutteja, aina maalauksista elokuviin ja sarjakuvista mainoskyltteihin. Modernit kauneusihanteet ovat oma lukunsa, mutta vanhemmissa kuvauksissa ylipaino symboloi usein rikkautta ja hyvää asemaa. Tämä on täysin loogista, sillä onhan rikkailla helpompaa päästä ruokaan käsiksi ja syödä useammin, ja heidän ei tarvinnut tehdä fyysistä työtä. Samassa syssyssä laihuus yhdistettiin köyhyyteen ja heikkoon asemaan. Tämän näkee varsin hyvin vanhoissa pilakuvissa ja propagandalehtisissä, joissa rikkaita ja mahtavia edustavat hahmot olivat usein lihavia, porsasmaisia hahmoja. Tässä kohtaa alkoi kuitenkin kuvia hallitseva kehys muuttumaan; siinä missä esimerkiksi renesanssin ajan jälkeisissä maalauksissa lihavuus ei oltu yhdistetty välttämättä ahneuteen tai ylensyöntiin suoraan, nyt se oli sitä alati. Lihavuus ja ahneus kulkevat yhä käsi kädessä median kuvauksissa. Karhukopla, Musta Pekka, Ursula, Herttakuningatar ja Lawrence pelkästään Disneyn puolelta, ja Homer Simpson, Jabba ja Peter Griffin muilta stud-ei, nämäkin kaikki kuuluvat Disneylle nyt, hmmm...joka tapauksessa listaa voisi jatkaa loputtomiin James Bond- pahiksilla ja muilla franchise- tuotteiden hahmoilla.

Jabba on ahne, syö paljon, armoton, rikas kuin mikä ja irstas. Kaikki yleisiä
ylipainoisten pahisten tropeja.

Entäs sitten supersankarisarjakuvat? Varhaisista vuosista lähtien, on ylipainoiset henkilöt olleet jollain tavalla esillä näissäkin tarinoissa, jolloin heidän roolinsa on ollut hyvin kahtiajakoinen; joko he ovat hauskoja sidekick- hahmoja tai ahneita pahiksia. Sidekick-puolelta hyvä esimerkki on Muovimiehen vanha apuri Woozy Winks, jota kuvaillaan usein "kömpelöksi, epäpäteväksi, ylipainoiseksi ja epäsiistiksi". Samanlaisia koomisia, ylipainoisia apureita oli muillakin, kuten alkuperäisen Vihreän Lyhdyn apuri Doiby Dinks ja Ihmenaisen ystävä Etta Candy (joka tosin oli poikkeus siinä että hän oli taitava, itsenäinen ja ei aina koominen hahmo). Monien tämänlaisten mieshahmojen inspiraationa toimi koomikot kuten Oliver Hardy ja Curly Howard. 

Pahispuolella varhaiset ylipainoiset konnat olivat usein pankkiireita tai isoja gangstereita, mutta myös valtionjohtahia kuten Benito Mussolini. Marvel kuitenkin teki lihavista superrikollisista taidetta aloittaessaan 1960-luvulla maailmanvalloituksen. Kostajat kohtasivat lihavan kiinalaisen superrikollisen nimeltä Komissaari, Kapteeni Amerikan aiemmin mainittu vihollinen Faustus, Ihmenelosten varhaisimpia vihollisia oli lihava ja sokea superrikollinen Myyrämies ja Hämähäkkimiehen pahiksista tunnetuimpia ovat Tohtori Mustekala ja Kingpin, molemmat isoja ja ahneita konnia. Ei DC jäänyt pekkaa pahemmaksi, ja heidän rosteristaan löytyy muun muassa Pingviini, Tweedledum ja Tweedledee, Egg Fu, Vatsastapuhuja ja niin edelleen. Monet näistä ovat varsin hyviä hahmoja- Kingpin on yksi suosituimmista superrikollisista tällä hetkellä kiitos Daredevil- sarjan ja Pingviini ja Tohtori Mustekala ovat molemmat todella siistejä pahiksia. Mutta on yksi tunnettu, lihava superrikollinen, joka on tämän ilmiön eräänlainen kiteytymä.

Fred Dukes

Fred Dukes on Ryhmä-X:än vanhimpia vastustajia. Alunperin Xavier lähti Ryhmä-X:än kanssa rekryämään todella voimakasta Dukesia mukaan heidän joukkoonsa, mutta Dukes paljastui nopeasti rahanahneeksi, julmaksi ja muutenkin epämiellyttäväksi henkilöksi, lähennellessään välittömästi Jean Greyta tämän nähtyään (huomioitavaa; Jean Grey oli tuolloin 16-vuotias, Dukes taatusti vanhempi). Dukes myöhemmin haluaa kostaa Ryhmä-X:lle, hyökkää heidän kimppuunsa kerta toisensa jälkeen ja lopulta siirtyy Pahojen Mutanttien Veljekunnan vakijäsenistöön, jatkaen seksismiään haastaessaan alati Mystiquen johtaja-asemaa. Dukesin alter-ego nimi on BLOB. Ja Blobin supervoima on se, että hän on niin lihava, ettei kukaan jaksa liikuttaa häntä.

Tämä on, kuten aina, selitetty hienoilla sanoilla persoonallisen voimakentän hallinnasta ja plää plää plää. Scott Summers ampuu laseria silmistään, Kitty Pryde kävelee seinien läpi, Blob on niin lihava ettei häntä voi liikuttaa. Blobin lihavuus on hänen hahmonsa; hän syö paljon, häntä kutsutaan aina joko nimellä Blob tai haukkumasanoilla (tub of lard taisi olla yksi yleisimmistä) ja hänen lihavuutensa on hänen voimansa, ei kuitenkaan positiivisessa mielessä. Se että Blob on Ryhmä-X:än pahis, Ryhmä-X:än, jota on aina käytetty kuvaamaan ennakkoluuloja vastaan taistelemista, tekee tästä kaikesta jotenkin vielä irvokkaampaa. Blob jopa menetti voimansa- ja kokonsa siinä samalla, ja ryhtyi painonhallinta-guruksi. Blob on supersankarimediassa esiintyvän fat-shaming alatekstin kiteytymä. Hän jopa esiintyi X-Men Origins: Wolverine- leffassa, jossa häntä näytteli Kevin Durand, tosin huomattavassa fatsuitissa.

Viime aikoina kirjoittaja Leah Williams on tuonut Blobin hahmon takaisin alkuperäisessä koossaan, mutta sankarillisena versiona. Age of X-Man: X-Tremists (sigh), Blob on sankarien puolella, teknisesti Ryhmä-X:än jäsen. Williams halusi kirjoittaa erilaisen version Blobista, joka on sankarillisempi ja seksikkäämpi, reflektoiden dad bod- muotia. Ongelma on kuitenkin se, että hän on yhä nimeltään Blob, ja hänen supervoimansa on yhä super-lihavuus. Hänen pahiksen asemansa ei ollut isoin ongelma. Lihavia pahiksia on paljon, ja suurin osa niistä ei tee lihavuudesta osaa itseään- Pingviini on tästä hieno esimerkki, ollen supervoimaton rikollinen nero joka myös sattuu olemaan ylipainoinen. Pingviinin ylipainoisuuden voi ottaa hänestä pois (kuten Gothamissa, hate you boo) ja hahmo toimii yhä. Kingpin on toinen- hänen voimansa tulee hänen lihaksistaan ja treenistä, iso koko on hämäystä ja tapa antaa väärä kuva itsestään muille.

Keskustelu Blobin hyllyttämisestä kävi kuumana Twitterin supersankarifanien keskuudessa hetken. En ottanut oikein mitään osaa siihen, koska, noh, en oikeastaan halunnut että Blob heitettäisiin romukoppaan. Syy tähän on se, että Blob, kaikkine vikoineen, on kuitenkin huomattava ja jokseenkin tunnettu ylipainoinen hahmo sarjakuvissa. Hän on kävelevä stereotypia, mutta ei kukaan ole luomassa uusia ylipainoisia hahmoja enään. Blob on jäänne 1960- luvulta, jonka Chris Claremont piti hengissä 1980-luvulla, ja joka sitemmin on tullut Ryhmä-X:än vakiopahikseksi. Tämä haluni pitää Blob mukana toiminnassa tämän järkyttävistä miinuspuolista huolimatta nousee janosta nähdä ylipainoisia superhahmoja. Minä haluan nähdä ylipainoisia hahmoja tekemässä siistejä juttuja niin sankarien kuin pahistenkin puolella, ja Blob on ollut aidosti uhkaava pahis. Nääntyvä syö vaikka soraa, kaiketi.

Ylipainoisia supersankareita, onko heitä?

Tähän mennessä kaikki mainitut supersankarimedian hahmot ovat joko pahiksia tai apureita. Ylipainoisten supersankarien tilanne on huomattavasti köyhempi. Humoristisia, ylipainoisia supersankareita löytyy genren alkuajoilta (kuten...Fat-Man) mutta valtavirran supersankaritarinoissa moisia sai odottaa. Ihmenelosten Möykky voidaan laskea tähän porukkaan, mutta hänen epäinhimillinen, kivinen ulkomuotonsa poistaa hänet varsinaisesti pois laskuista. Yleinen versio ylipainoisesta supersankarista on sellainen, jonka ei "tarvitse" olla ylipainoinen koko aikaa. Marvelin West Coast Avengers- lehdessä tullut Big Bertha on tästä esimerkki, ollen huippumalli joka voi muuttua supervoimakkaaksi ja kestäväksi sekä todella, todella isokokoiseksi supersankariksi. DC:n vastaava hahmo on League of Superheroesin Bouncing Boy, joka voi kasvattaa keskiruuminsa kokoa kumiseksi palloksi. Molemmissa tapauksissa heillä on "mahdollisuus" olla "normaalin" näköinen halutessaan.

Ryhmä- X:än riveissä on nykyään kaksi suhteellisen näkyvää ylipainoista supersankaria- konnuuden ja sankaruuden rajalle ruutuhyppelyä harrastava Glob Herman ja supersankarin rooliaan välttelevä Goldballs. Glob Herman on osittain samassa kastissa kuin Möykky, hänen ollessaan läpinäkyvällä hyytelökeholla varustettu kasa sisuskaluja, mutta Goldballs on enemmän positiivisempi hahmo. Fabio Medina on ylipainoinen teini, jonka supervoima on ampua kehostaan kultaisia palloja. Hänen voimansa on enemmän outo kuin mitään muuta, ja Fabio onkin hyvä esimerkki plus-kokoisesta sankarista jonka voimat ja ulkonäkö eivät ole toisistaan riippuvaisia. Goldballs ei vain ole kovin näkyvä hahmo, tertiäärinen hahmo X-Men ja Miles Morales- sarjakuvissa, ja hän ei juurikaan pidä supersankarin osasta, mikä on ymmärrettävää mutta hieman harmillista. Myös piirtäjien idea Fabion ulkomuodosta tuntuu vaihtelevan, mikä on ärsyttävää. Jos haluaa ylipainoisen supersankarin, pitää mennä DC:n ja Marvelin ulkopuolelle.

  

1992 Valiant Comics julkaisi sarjakuvaa nimeltä Harbingers, jossa oli mukana supersankari nimeltä Zephyr, ylipainoinen nainen jonka supervoimiin kuului lentäminen ja telekinesia. 24 vuotta myöhemmin Valiant julkaisi hänen seikkailujaan uudestaan lehdessä Faith. Faith Herbert menetti vanhempansa onnettomuudessa, ja löysi menetyksen jälkeen voimaa supersankarisarjakuvista. Myöhemmin paljastui että hän on myös psiot, supervoimainen ihminen. Hän ryhtyy auttamaan ihmisiä, pelastaa maailman ja tekee töitä siviili-minässään nettisivuston toimituksessa. Faith on kaikin puolin kehopositiivinen supersankaritarina, jossa Zephyrin voimat eivät ole riippuvaisia hänen koostaan, Zephyr ei muutu "normaalin" kokoiseksi siviilissä ja hän on todella sankarillinen, vanhan liiton supersankari.

Lopuksi- toivokaamme muutosta

Yksi syy miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin oli Shazam- elokuvan hahmo Pedro. Pedro on nuori, ylipainoinen nuori latino (ja mahdollisesti homo?) joka SPOILERS Shazamin jakaessa voimansa perheensä kesken muuttuu yliluonnollisen vahvaksi superihmiseksi....ja lihaksikkaaksi mieheksi. Ei plus-kokoiseksi mieheksi, vain hyvin lihaksikkaaksi. Tämä on harmillinen moka muuten representaatioltaan erinomaisessa elokuvassa, ja keskustelua hahmon tulevaisuudesta syntyi. DC tekisi erinomaisen teon jos seuraavan kerran kun hahmo nähtäisiin, olisi hän supermuodossaan yhä plus-kokoinen. Se poistasi harmillisen kliseen ja toisi valkokankaalle kunnollisen, ei-humoristisen supersankarin joka ei seuraa perinteistä mallia. Samoin Julian Dennisonin näyttelemä Firefist Deadpool 2:ssa oli lapsena isokokoinen, mutta aikuisena klassisemman supersankari-mallin mukainen.

Luciano Vecchion fanitaidetta plus-kokoisesta Pedro-Shazamista

Supersankarit ovat fantasiaa. Ne ovat fantasiaa siitä, miten voisimme tehdä maailmasta paremman paikan, miten suru ja kärsimys voidaan kanavoida hyviin tekoihin, miten ihmisten periksiantamattomuus voi auttaa nousemaan mahdottomiakin haasteita vastaan ja kuinka yksilöt voivat olla voimakkaita systeemin edessä. Mutta näitä fantasioita on pitkään tehty vain valkoisille heteromiehille ja länsimaisen, modernin kauneusihanteen näkökulmasta. Modernin supersankarielokuvan aikakauden kaksi menestyneintä elokuvaa ovat kuitenkin Black Panther ja Captain Marvel, joissa näkyy sekä rodullistetut ihmiset että naiset pääosissa. Tämä fantasia ei kuitenkaan elokuvissa yllä vieläkään kehotyypiltään isokokoisempien puolelle. En halua rinnastaa kehotyyppien näkyvyyttä vähemmistöjen kuten hlbt-ihmisten tai rodullistettujen näkyvyysongelmaan tässä mediassa. Keho-positiivisuus ja fat-shaming ovat kuitenkin asioita joiden kanssa monet nuoret painivat yhä, ja useampi joka saisi kasvaa Zephyrin kaltaisten sankarien seikkilujen kanssa varmasti omaisivat terveemmän kehokuvan kuin minä, joka on joutunut tyytymään Blobiin ja lukemaan, kuinka kukaan ei halua olla lihava.

Atte T