Atte Arvostaa: Satakieli Joka Ei Laulanut

Voisin ehkä tehdä tästä tavan, että kerran kuussa yksi Atte Arvostaa- arvio käsittelisikin kotimaista sarjakuvaa elokuvan sijaan. Viime kuussa kirjoitin Valotusaika- albumin arvostelun, ja sitä aiemmin (puolitoista vuotta aiemmin) kirjoitin Raatteen Tie- sotasarjakuvasta. Nyt nimittäin tämä putki jatkuu hyvin erilaisen kotimaisen sarjakuvan parissa:

Satakieli joka ei laulanut 

Tarina: Kuusi tarinaa lapsuuden salaisuuksista; kuka sukelsi liian pitkään? Mitä tapahtui yökylässä? Voiko viattomuus satuttaa, ja kun haudataan salaisuuksia, niin mitä jää jäljelle? Miten lapset käsittelevät asioita, joita he eivät osaa käsitellä?

Juliana Hyrrin esikoisalbumi Satakieli joka ei laulanut ei ole yhtä selkeästi selitettävissä kuin aiemmat arvioni. Se koostuu kuudesta tarinasta, joita yhdistää salaisuuksien ja viattomuuden teemat, muodostaen sitä kautta eheän temaattisen kokonaisuuden. Hyrrin esikoisteos on myös, kuten ehkä kuvista voi päätellä, todella hyvää sarjakuvaa. Kotimaista sarjakuvaa lapsuudesta tai lapsuuden muistoista on tehty ennenkin, mutta ne tuppaavat usein keskittymään joko poikiin tai 1970-1980 luvulla kasvaneiden aikakausikokemuksiin. Tässä on 1990-luvulla kasvaneen taiteilijan tarinoita, jotka tuntuvat kuitenkin ajattomilta ja osttain hyvin samaistuttavilta.

Tarinat alkavat aina jotenkin arkisista skenaarioista jotka kehittyvät kohti jonkinlaista käännepistettä tai kliimaksia; Siniset Uimahousut- tarinassa pienen kyläkoulun luokkaretki vesipuistoon on täynnä lapsuuden intoa, joka hetkessä muuttuu etäiseksi kauhuksi, jota katsotaan lasten silmin. Villiruusuja- tarinassa kaupasta ostettu upouusi lelu saa kyytiä, joka tuo mieleen sen lapsuuteni painajaisen uusien tavaroiden hajoamisesta. Nimikkotarinassa Satakieli joka ei laulanut lapsuuden into eläimistä kohtaa karmean lopun. Tarinat ovat kaikki erilaisia ja niiden tunnelmat vaihtelevat, ja Hyrri onnistuu varsinkin kasvojen ilmeiden kautta kertomaan paljon niistä tunteista, joita lapset käyvät tällaisissa tilanteissa läpi.

Ulkonäöltään Hyrrin tyyli on naivismia muistuttava, jossa on paljon erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Siniset Uimahousut, Huoranpenikat ja simpukkarasia ja Yövieras ovat tyyliltään lähimpänä toisiaan olevia lyijypiirroksia, kun taas Villiruusuja on huomattavasti tyyliltään erikoisempi, sekoittaen vaaleanpunaista ja kultaista väriä kaikkialle. Oma suosikkini tyylillisesti on ehkä nuo lyijykynäpiirrokset, vaikka pidinkin myös näistä sekatekniikkaa käyttävistä tyyliratkaisuista(eritoten tarinan Satakieli joka ei laulanut puhekuplat oli parasta). Erilaisilla tyylit tuovat vaihtelua tarinoiden yleisilmeeseen ja tunnelmaan, ilman että kokonaisuus kärsisi tästä.

Tarinoiden kantava teema on salaisuuksissa, ja niitä vaalitaankin lapsuudessa seuraamusten pelossa alati. On salaisuuksia joita lapsilta pidetään, on salaisuuksia joita lapset pitävät keskenään aikuisilta, on salaisuuksia joita ei kerrota kenellekkään, ei edes parhaalle ystävälle tai äidille. Näihin salaisuuksiin on usein sidottu tietynlaista julmaa viattomuutta, mikä on osa lapsuutta. Kukaan ei tarinassa halua tehdä pahaa, mutta nuoren iän viattomuus ja tietämättömyys johtaa kerta toisensa jälkeen huonoon lopputulokseen. Tämä juurruttaa muuten naivistista tarinaa aina todellisuuteen, joskin symbolismia on tarinoissa myös jonkin verran. Eritoten viimeinen tarinoista Huoranpenikat ja simpukkarasia sisältää oman tulkintani mukaan mielenkiintoista ja teemaan sopivaa symbolismia "viattomuuden menettämisestä" joka voi vaatia hieman ylimääräistä tulkintaa lukijalta.

Kokonaisuutena on Satakieli joka ei laulanut todella hyvä sarjakuva. Se kertoo aidoista asioista ja hyvin tutuista teemoista ilman että se valuu mihinkään inhorealismiin tai suomalaiseen arkiseen harmauteen. Tällaisissa tarinoissa on aivan liian helppoa luoda vahingossa liian spesifejä tunteita ja tilanteita tai vastaavasti niin geneerisiä että niistä katoaa kaikki maku. Näin ei käynyt. Lukiessani teosta aloin muistelemaan monia omia lapsuuden salaisuuksia, asioita jotka kuuluivat siihen aikaan ja lapsena olemiseen- jotain mihin moni muu kotimainen, lapsuudesta kertova sarjakuva ei ole pystynyt. Satakieli joka ei laulanut jatkaa tämän vuoden erinomaista kotimaisen sarjakuvan tarjontaa, ja suosittelenkin tarttumaan siihen varauksetta.

Atte T