Kong: Skull Island
Elokuva: Vietnamin sodan viimeisinä päivinä William Randa (John Goodman) johtaa tutkimusryhmän legendaariselle Kallosaarelle. Mukana on antisotavalokuvaaja Mason (Brie Larson), brittiläinen veteraani James Conrad (Tom Hiddleston) ja Preston Packardin (Samuel L. Jackson) johtama jenkkien armeijan helikopteriryhmä. Mutta riittääkö mikään ase, taito tai tieto pelastamaan heidät saarelta ja sen kuninkaalta?
Godzillan isoimmat ongelmat olivat sen hitaassa paljastuksessa, heikoissa hahmoissa ja aivan liian vakavassa tunnelmassa. Onneksi Kong: Skull Island ei kaadu mihinkään näistä ongelmista, ja on esimerkillinen hirviöelokuva. Ohjaaja Jordan Vogt-Roberts tekee hienoa työtä tuodessaan klassisten hirviöleffojen fiiliksen 2010-luvulle ilman että se tuntuu halvalta tai kopioivalta. Elokuva ei ota vaikutteita suoraan King Kong-leffoista saatika sitten tuoreemmista hirviöleffoista. Se itseasiassa on ensimmäinen länsimainen King Kong- leffa joka ei edes löyhästi seuraa alkuperäisen suoraa tai temaattista juonta. Sen juuret ovat 60-70 luvun hirviöleffoissa joissa hulluja tilanteita ja hullumpia hirviöitä ei liikaa selitellä. Elokuvassa on samantapainen poliittinen taustaverho kuten aikasemmissakin Kong-leffoissa (Lama, öljykriisi, tms), mutta sitä käytetään täysin erilaisella tavalla. Kongin tarina ei myöskään jumita missään kohtaa, vaan liikkuu nopeasti eteenpäin tärkeisiin hetkiin elokuvassa. Kongia ei tarvitse odotella kauaa, ja kun hän tulee on se upea hetki.
Kuten esittelyssäni näkyy, näyttelijävalinnat ovat ykkösluokkaa. John Goodmania on aina nautinto seurata valkokankaalla, ja hänen hiljainen hetkensä Jacksonin hahmon kanssa on erittäin vaikuttava lähes pelkästään Goodmanin ilmeiden takia. Jackson on myöskin aina luotettava näyttelijä, ja Packard on elokuvan yllättäviä iloja. Packardin tyytymättömyyden tunne ja häviämisen kammo Vietnamista heijastuu tämän tehtävään saarella, ja Jackson onnistuu tuomaan informaatiota esiin ilman raskasta dialogia. Ihastuttava Brie Larson ja karismaattinen Hiddleston hoitavat tonttinsa hyvin, mutta heidän hahmonsa eivät ole järin monimutkaisia tai kiinnostavia. Hiddleston varsinkin veti tässä elokuvassa lyhyen tikun. Hänen hahmonsa ei ikinä juurru elokuvaan kunnolla ja tämän visuaalisesti hieno intro ei palvele tämän hahmoa juurikaan. Brie onnistuu paremmin, ja hänen hahmonsa tekee asioita joilla on enemmän merkitystä ja tuntoa elokuvassa. Onneksi häntä ei pariteta lopussa Hiddlestonin kanssa, kuten alunperin pelkäsin.
Elokuvan näyttelijäkaartin vahvuus on kuitenkin sen sivuhahmoissa. Hirviöleffoissa on aina odotettua että sivuhahmot (ja osa päähahmoista) on sielä vain hirviönruokana, ja Kong: Skull Islandin alku on käytännössä menun esittelyä. Mutta hyvät hahmonäyttelijät saavat katsojan välittämään hahmoistaan. Jason Mitchell, Corey Hawkins, Toby Kebbel, Thomas Mann, Shea Whigham, Eugene Cordero ja Jiang Tin saavat paljon irti hahmoistaan lyhyessä ajassa. Varsinkin sotilasryhmä (Mitchell, Kebbel, Whigham, Mann ja Cordero ) on hyvin yhtenäinen ja heidän taistelutoveriutensa on uskottavaa ja paikka paikoin jopa sydäntäsärkevää. Mutta elokuvan tähti on kuitenkin John C. Reilly Hank Marlowina, II.maailmansodan sotilaana joka on ollut jumissa saarella yli 20 vuotta. Hän on sekava, selkeästi hullu selviytyjä joka tuntee saaren kovien kokemusten kautta. Reilly on todella, todella hauska kun tilanne sitä vaatii, mutta kun halutaan painottaa kaikkea mitä hän on menettänyt saarella ollessaan, saa Reilly sen tuntumaan aidolta eikä se ole ristiriidassa hauskojen hetkien kanssa. Hän heiluu katanan kanssa, vitsailee kaikkien kuolemasta ja jopa hänen mahdoton suhteensa natiivien iwi-kyläläisten kanssa tuntuu aidolta.
Hirviöleffoja ei kuitenkaan tulla katsomaan ihmisten takia. Niitä tullaan katsomaan hirviöitä ja toimintaa varten, ja sitä riittää. Kong itse on upean näköinen, todellinen eläin mutta samalla täysin uniikki. Kong ei varsinaisesti näytä gorillalta, vaan muistuttaa enemmän alkuperäisen King Kong-elokuvan apinaa joka kävelee kahdella jalalla pystyasennossa. Kong ei kaikessa eläimellisyydessään kuitenkaan ole pelkkä eläin. Hänen raivossaan ja taisteluissaan on aina ripaus inhimillisyyttä joka tekee hänestä pelottavan ja oudolla tapaa luotettavan samaan aikaan. Vogt-Roberts on verranut häntä jumalhahmoon, joka vaeltaa yksin saarella joka on hänen maailmansa ja tämä välittyy elokuvasta. Saaren muut hirviöt ovat myöskin upean näköisiä. Niiden suunnittelussa oli lähteenä käytetty Hayao Miyazakin elokuvia, varsinkin Prinsessa Mononokea, ja tämä näkyy. Kaikissa näkyy luonnollisuus ja luonnon kosketus, jokaisella on oma paikkansa. Jättiläishämähäkkejä, murhalintuja, luonnon peittämiä vesihärkiä- Kallosaaren fauna on monimuotoista ja uniikin näköistä.
Olen kieltämättä helpoin mahdollinen kohde tällaiselle elokuvalle: Jättihirviöitä, mysteerisaari, ontto maa-teorioita, monipuolinen näyttelijäkaarti, toverillisuutta, kostonhimoa, Brie Larson ja sanoinko jo että jättihirviöitä? Mutta Kong: Skull Island on myöskin taidolla tehty, hienosti leikattu ja upean kuuloinen elokuva muutenkin. Se ei ole mikään mestariteos tai älykkyyden riemuvoitto, mutta se on todella viihtyvä toimintaleffa joka ei koita olla mitään muuta kuin kunnon hirviöleffa. Ei mitään teennäistä syvällisyyttä, ei liiallista hirviöiden odottelua, ei monimutkaisia pahisjuonia tai salaliittoja. Hirviö lyö toista naamaan, hirviö syö jengiä, hirviö ei ole pelkkä hirviö, pelastuminen. Perinteisen hirviöleffan palikoita käytetään hyvin, ja lopputulos viihdyttävä, hauska, toiminnallinen ja paikka paikoin hyvinkin karu elokuva. Kong: Skull Island on hauska seikkailupläjäys, joka ei vaadi katsojaltaan muuta kuin avoimen mielen. Jos tämä on merkki tulevasta, on hirviöleffojen tulevaisuus hyvissä käsissä.
Atte T
ps. Muistakaa pysyä salissa lopputekstien loppuun asti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti