Suicide Squad: Viimeinen tuomio

"Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla."

Kyllä, arvon lukijat, olemme täällä taas. Viime viikonloppuna otin osaa Porissa Oscar-valvojaisiin jossa katselimme kaksi elokuvaa ennen gaalan alkua. Äänestimme elokuvista, ja voittajiksi tuli Kubo and the Two Strings, suosikkielokuvani viime vuodelta sekä Suicide Squad, elokuva jollekka annoin semi-positiivisen arvostelun elokuussa. Kuboa en ollut nähnyt vielä leffateatterin ulkopuolella, ja oli suuri ilo huomata että se oli yhä selkeästi viime vuoden paras elokuva (joka OLISI myöskin ansainnut Oscarinsa, kröhöm!). Mutta sitten katsoimme Suicide Squadin. Tämä oli nyt neljäs kerta kun katson sen. Ja tämän jälkeen en varmaankaan enään vaivaudu. Sen ongelmat olivat nyt jo lähes kestämättömiä, ja tein alati leffan aikana huomioita ja muistiinpanoja tätä tekstiä varten, ja nyt on aika hankkia jonkinäköistä sulkeumaa. 

Ja kuten aina, jos sinä pidät Suicide Squadista, niin hyvä. Tämä ei ole kriikkiä sinua kohtaan tai fanitustasi kohtaan vaan minun katsantakantani tähän elokuvaan. Tarkoituksena on valottaa sen ongelmia, tuoda esiin minun mielipiteitäni ja ehkä samalla jopa hieman kehua asioita joita se teki oikein. Tämä on- kuten viimeksikin- terapeuttinen teksti.

Suicide Squad- teoriassa toimiva

Kuten aikaisemmassa katsauksessa totesimme, DC Cinematic Universea ei oltu rakennettu kovin vahvalla pohjalle. Man of Steel oli jättänyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia katsojalle ja Batman v Superman jätti kaiken sekavaan tilaan, jonka päälle jatko-osien pitäisi rakentaa omat maailmansa. Suicide Squad olikin siis valintana aika mielenkiintoinen kolmanneksi elokuvaksi sarjassa. Suicide Squadin tarkoitus oli selkeästi toimia maailman rakentajana, tuoda lisää hahmoja, paikkoja ja ideoita DCEU:n maailmaan. Teoriassa se ei ole huono idea, sillä tässä pisteessä DCEU:ssa tarvittiin elokuvaa, joka loisi jonkinlaisen kuvan maailmasta ja laajentuvasta hahmogalleriasta. Suicide Squad- elokuva on vielä kaupan päälle idealähteenä loistava. Tämän kaltaista supersankarielokuvaa ei oltu tehty aikaisemmin. Suicide Squad-sarjakuvat ovat olleet kiinteä osa DC:n sarjakuvia 80-luvulta lähtien, tapa kertoa tarinoita synkemmästä ja moraalisesti erilaisesta näkökulmasta supersankareihin verrattuna. Elokuva superrikollisista tekemässä hallitukselle salaisia tehtäviä on hyvä koukku. Sillä on potentiaalia kerätä kiinnostusta jopa niiltä jotka eivät ole aktiivisia DC-faneja juurikin sen premissin takia.

Sitten alkoi virtaamaan informaatiota. Ohjaajaksi tuli David Ayer, joka oli loistava valinta. Ayer on ollut vastuussa viime vuosien parhaimmista toimintaelokuvista, jotka usein keskittyvät pieneen porukkaan ja he ovat usein moraalisesti harmaita hahmoja. Ayerin oma sotilastausta on auttanut häntä luomaan realistisia ja nykyaikaisia taistelukohtauksia, ja tämä on tarvittavaa kun elokuvassa on mukana maailman paras ampuja. Josta puheen ollen, Will Smith oli hyvä valinta Deadshotin rooliin. Karismaattinen Smith on taitava näyttelijä, ja Deadshot on hankala rooli tehdä oikein. Kylmäverinen salamurhaaja, mutta samaan aikaan myös rakastava perheenisä. Smith on kuitenkin yhä cooleimpia tyyppejä maan päällä ja tämän luonnollinen karisma oli luotettava keino saada katsoja tämän puolelle. vaikka hän ampuisi kuinka monta ihmistä. Useimmat näyttelijävalinnoista olivat loistavia: Margot Robbie on charmia täynnä oleva intensiivinen näyttelijä, Adewale Akinnuoye-Agbaje on todistanut olevansa omiaan näyttelemään proteesienkin alta ja Viola Davis Amanda Wallerina on ehkä paras roolitus DCEU:ssa sitten Michael Shannonin ja Zodin. Kaikki roolitukset eivät herättäneet suurta toivoa; en ole ikinä pitänyt Jai Courtneysta, Joel Kinnaman ei ole vakuuttanut ketään elokuvissa vielä ja Jared Leto jakoi paljon mielipiteitä alusta lähtien. Sitten tuli ensimmäinen traileri. Se ei vakuuttanut ketään paitsi sarjan suurimpia faneja. Hiljaista, melankolista ja huumoritonta, perus DC-kamaa siis. Mutta sitten 2016 tipahti ensimmäinen pommi:

Tämä traileri villitsi ihmisiä. Se oli hyvin leikattu, herätti mielenkiintoa leffaan paljastamatta koko juonta, vain ideoita ja teemoja jotka vaikuttivat hauskoilta ja rokkaavilta. Kaikki hahmot näyttivät hyvältä, toiminta iskevältä ja huumori tuntui luonnolliselta osalta elokuvaa. Jai Courtney oli omaksunut Kapteeni Bumerangin tavat ja imagon, puvustuksestaan huolimatta Margot Robbie näytti ja kuulosti Harleylta ja hyvä luoja millaisen miljöön traileri antoi meille! Toinen traileri tämän jälkeen näytti vähintään yhtä hyvältä ja viimeinen Comic-Conista tullut traileri käytännössä oli vain kirsikka kakun päällä. Tuotannosta kuului kuitenkin ongelmallisia uutisia. Uudelleenkuvauksia tehtiin, jotta elokuva olisi "hauskempi" Deadpoolin menestyksen vuoksi. Jared Leton metodinäyttely oli enemmän esillä kun se minkälainen Jokeri hän olisi. Mutta loppuun asti minulla oli uskoa että se toimisi elokuvana. Tämä pelastaa DC:n leffat, ajattelin. Tämä on täydellinen kurssinmuutos ilman että he joutuvat muuttamaan omaa visuaalista tyyliään ja identiteettiään. Kuinka väärässä olinkaan.

Supersankarielokuva 101

David Ayer sanoi seuraavasti Empire-lehden haastattelussa:

"You know, all these movies are about defeating the evil alien robot from fucking Planet X, before it destroys world with its ticking clock. And who the fuck cares? But you do a story about struggle and isolation and people who have been shit on, that suddenly get thrown this lifeline....that's not so bad. I like to think of this as comic-book movie 2.0"

Mikäs siinä. En itse ihan allekirjoita Ayerin ylenkatsovaa asennetta supersankarigenreen, mutta tämä oli yksi tekijä joka nosti minun ja monen muun mielenkiintoa elokuvaan. Synkempää, hahmolähtöistä ja erilaista. Mutta valitettavasti lopputulos oli erillainen. Suicide Squadin suurimpia syntejä on sen oman premissin täydellinen tuhlaaminen. Suicide Squad on kaavaltaan aivan liian pehmeä, turvallinen ja särmitön elokuva. Kuka on vihollinen? Ihmiskuntaa vihaava tuomiopäivän pahis. Mitä vastaan ryhmä taistelee? Kasvottomia ja sieluttomia jalkasotilaita vastaan. Mitä vihollinen tekee? Koittaa tuhota maailman taivaan kautta toimivan valoefektin avulla. Vihollinen koittaa maanitella sankareita puolelleen, iso lopputappelu josta ei saa kunnolla selvää ja pahis tuhotaan ja taivasrööri sulkeutuu. Supersankarielokuvien perussettiä, geneeristä ja niin hyvin, hyvin nähtyä. 

Suicide Squad-sarjisten tarinat eivät ole isoja. Ne eivät käsittele maailmanloppua tai sen valloitusta. Panokset ovat isot, mutta pienessä mittakaavassa ja sen takia lukija pysyy investoituneena tarinaan. Maailmanloppu-skenaarion ongelma on aina panoksissa ja tilanteen vakavuudessa. Tottakai he pelastavat maailman, jatko-osia on tulossa. Mutta kun mittakaavaa pienennetään ja panokset muuttuvat maailmanlopun skenaariosta johonkin pienempään, kuten yhden kaupungin kohtaloon, silloin jännitys nousee. Protagonisti voi hävitä ja maailma ei lopu siihen, jolloinka se tuntuu jopa mahdolliselta. Suicide Squadin tehtävät eivät aina onnistu ja heitä kuolee tehtävillä. He tekevät salaisia ja laittomia tehtäviä kotimaassa ja ulkomailla keräämättä huomiota itselleen. Siksi he liikkuvat superrikollisten porukassa, ei 10 merijalkaväen sotilaan kanssa. Minkälaisen Suicide Squad-premissin minä olisin tehnyt? Helppoa; Bane, KGBeast tai joku vastaava superkonna tähtäilee Gothamia tai Metropolista ydinohjuksella vieraan valtion maaperältä, vaikkapa joltain Alcatraz-henkiseltä saarelta. Suicide Squad sisään, ja superrikolliset harjoittamaan Raidin ja Dreddin tyylistä toimintaa kyseisen pahiksen omia mookkeja kohtaan, ryhmä hajoaa, hahmoparit pelaavat toinen toistaan. Näin hahmojen määrää käytettäisiin hyväkseen, toiminta ja skenaario tuntuisi pienemmältä mutta silti uhkaavalta. Ryhmän merkitys ja tarkoitus väheni elokuvassa liian ison skenaarion, tarpeettomien statistien ja vääränlaisen vihollisen vuoksi. And I'm not even done yet.

Don't be sad, Cara. It's not your fault.

Yksi elementti mitä monet Suicide Squadia kommentoineet ovat nostaneet esiin on sen teknisesti heikko toteutus. Varsinkin sen leikkaus on hyvin sotkuista työtä, outojen katkosten ja kohtauskompositioiden vain häiritessä katsojakokemusta. Tarina myöskin on outojen leikkausten pätkittäisen tarinankerronan uhri. Tällä viimeisemmällä katsomiskerralla varsinkin alun hahmoesittely-osuus alkoi tuntua raskaalta, hajonnaiselta ja lähes ikuisuudelta tuntuvalta matkalta käsikirjoittajan ideaan hyvästä hahmoesittelystä. Koko elokuvahan alkaa suoraan selliosastolta, jossa näemme pätkiä Deadshotin ja Harleyn elämästä vankilassa; vartijat pieksevät ja kiduttavat vankeja oman mielensä mukaan, kaikilla on kurjaa. Sitten leikataan Amanda Walleriin joka haluaa koota ryhmän superpahiksia toimimaan USA:n hyväksi, koska Teräsmies kuoli ja mahdollisesti taistelemaan tulevaa Teräsmiestä vastaan. Samalla tietysti muistutetaan Teriksen kuolemasta leikkauksella, koska katsojissa on ehkä niitä jotka koittavat aktiivisesti unohtaa sen mitä Batman v Supermanissa tapahtui. Sitten Deadshot ja Harley saavat omat esittelynsä, ja molemmat kestävät vajaan 5 minuuttia, joidenka aikana Amanda Waller kertoo faktoja heistä, esittelyissä hahmot ja heidän sivuhahmonsa puhuvat ja ruudulle vilisee sekalaisia informaatiopätkiä. Sitten tulee muut hahmot; Kapteeni Bumerangi, Chato Santana, Killer Croc, Enchantress ja Rick Flagg. Lähes kaikki nämä introt seuraavat samaa visuaalista kaavaa, viskoen ilmaan informaatiota ja kertoen heidän lyhyet taustansa elokuvaa varten. Elokuvantekijän tärkein ohje on "show, don't tell". Elokuva on visuaalinen media, hahmoista pitäisi pystyä kertomaan ilman kokoaikaista monologia. Ainoat infopätkät jotka onnistuivat edes vähän olivat Bumerangin ja Katanan. Bumerangin intro on selkeä: mikä hänen nimensä on, mitä hän tekee, millainen hän on ja miksi hän on mukana. Kaikki tämä saavutettu 30 sekuntissa. Wallerin dialogi on yhä mukana ja on paikkapaikoin häiritsevä mutta muuten se toimii. Katanan intro on vailla ulkoista dialogia, mutta Katanaan pääsemme kohta takaisin tarkemmin. Ja kaiken tämän aikana soi ainakin 8 eri kappaletta, jotka löyhästi sopivat eri hahmoihin ja joihinka juuri ja juuri ehtii tarttua. Selkeä vertailukohde on Guardians of the Galaxyssa, mutta siinä musiikki tulee tietyissä kohtaa, aina tauon jälkeen ja sen annetaan soida, luoden tunnelman kohtauksiin. Musiikki ilman tarkoitusta kohtauksissa on vain häiritsevää.

CCR:än Fortunate Son- koska Croc on etelästä ja sorrettu, I guess.

Hahmoja ilman agendaa

Nyt mennään syville vesille. Suicide Squadissa oli ns. "ensemble cast", eli siinä ei ole yhtä tiettyä päähenkilöä. Tarina silti keskittyy enemmän tai vähemmän kolmeen hahmoon, samaan tapaan kuin Guardians of the Galaxy keskittyy Peteriin. Deadshot, Harley ja Rick Flag ovat ne kolme joidenka tuntemuksia, agendoja ja tavoitteita elokuva esittää. Tämä ei ole huono idea, sillä tämä on helppo tapa saada elokuvaan fokusta ja jonkinlainen näkökulma. Mutta kolme erilaista hahmoa, joidenka tavoitteet eivät kohtaa kunnes juoni pakottaa ne kohtamaan, luovat vain sekavan tunnelman. Sitten on muut hahmot jotka eivät saa niin paljoa fokusta, saatikka sitten luonnetta. Kapteeni Bumerangi on tästä valitettava esimerkki pinkin yksisarvisensa kanssa. Mikä sen tarkoitus oli? Voisi luulla niinkin ison, visuaalisen vinkin jossain kohtaa merkitsevän jotakin. Näin ei kuitenkaan käy, joten onko sen tarkoitus olla vain luonne-elementti? Valitettavasti pinkki pehmolelu ei ole sama asia kuin muistiinjäävä luonne. Katana esitellään myöhemmin kuin muut, mutta saa samanlaisen esittelyn jossa ei ole päällä olevaa dialogia, ei typerää hahmodataa vaan pieni näyte kyvyistä ja luonteesta. Mutta tämän jälkeen Flag  antaa hyvin jäykän ja kiusallisen exposition Katanasta. Myöhemmin elokuvassa tämä jatkuu Flagin kertoessa faktoja hänestä, sen sijaan että Katana tekisi sen itse toimiensa kautta. Katanalla on siisti tausta, hieno taistelutapa ja todella siisti design mutta hänellä ei ole mitään oma agendaa tai syytä olla mukana. Kaikissa hahmoissa on samanlaisa elementtejä, merkkejä uniikeista luonteista ilman että heillä oikeasti on luonnetta. Mutta puhutaanpa nyt näistä kolmesta hahmosta erikseen.

Deadshot eli Floyd Lawton on maailman paras ampuja, ja selkeästi ylimielinen. Hän myöhemmin sanoo että hän ei ammu naisia eikä lapsia, eli hänellä on jonkinverran moraalista pohjaa jota hän kuitenkin yrittää pitää piilossa. Hän sanoo Harleylle:"kukaan joka tappaa jengiä niin paljon kuin minä ja nukkuu kuin enkeli ei voi rakastaa." Tämä on selkeästi joko valehtelua tai Floydin osalta tiedostamatonta sokeutta tyttärensä kohdalla. Floyd selkeästi välittää tyttärestään ja haluaa olla osa hänen elämäänsä. Ja kun hänet värvätään mukaan, koittaa hän saada työstä irti jotain etuja tyttärensä hyväksi. Ja lopussa hän pääseekin tapaamaan tytärtään normaalissa ympäristössä ja pystyy olemaan osa tämän elämää. Mutta matkan aikana tämä ei tunnu olevan aktiivinen tavoite hänen toimissaan. Toki Floyd tuijottelee lastenvaatteita ikkunoissa mutta hänen rakkautensa tytärtään kohtaan on vain luonteenpiirre, ei ajava voima. Ja kun Flag pamauttaa pöytään tyttären kirjoittamat kirjeet Floydille, pitäisi siinä olla jonkinlainen tunnelataus mukana. Mutta koska emme koskaan aiemmin olleet nähneet kirjeitä tai Floyd ei maininnut siitä että kuinka hänen tyttärensä ei välitä hänestä koska ei kirjoita, jää kohtauksesta mieleen vain "miksi Flag kantoi mukanaan taisteluun pikkutytön kirjeitä isälleen?"

Rick Flagilla oli potentiaalia olla hyvä keskushahmo. Neutraalimpi sotilashahmo jonka kautta pallotella muita, paljon radikaalimpia hahmoja. Sarjakuvissa Flagilla on vielä omiakin patoumia ja luurankoja kaapissa minkä vuoksi hän on omiaan johtamaan näitä lurjuksia. Mutta elokuvan Flag on vain tylsä ja ärsyttävän ylimielinen. Hän on vain sotilas, ja ei selkeästi edes halua olla mukana koko toiminnassa mutta Waller on pakottanut hänetkin mukaan. Tässä olisi mahdollisuus tutkia sotilaiden palvelukseen painostamiseen ja poliitikoiden välittämättömyyteen liittyviä oikeita teemoja, mutta Flag on vain tämän jälkeen ärsyyntynyt mulkku. Ja tämä on ongelma koska Flag on tarinan mukaan hahmo josta meidän pitäisi välittää, varsinkin kun tarinassa June Moone eli Lumoojatar on hänen rakastettunsa. Suicide Squadin hämmentävimpiä kohtia on sen niinsanottu twisti. Kun vihollinen hyökkää Midway Cityyn (Missä olivat Haukkamies ja Haukkanainen!), on Flag ja Moone paikan päällä erikoisjoukkojen kanssa. Flag pakotti Junen laittamaan pommin tunneliin, mutta Flagg ilmoittaa Wallerille tämän karanneen, ilman että näemme sitä. Tässäkin oli mahdollisuutta olla hyvä juonenkäänne; kenties Flag päästi Junen sittenkin menemään, ehkä hän sai mahdollisuuden ampua karannut Lumoojatar mutta ei pystynyt tekemään sitä? Mutta myöhemmin kun Deadshot painostaa Flagin totuuteen, näytetään mitä kävi: June muuttui Lumoojattareksi ja vain...meni pois. Mitään uutta ei opittu, mitään uutta näkökulmaa ei tullut mutta elokuva käsittelee tätä kuin suurta juonenkäännettä. Ja lopussa kun Lumoojatar lyödään, ratkaisevan laukauksen tekee Deadshot. Tämä olisi kuulunut olla Flagin teko, sillä hän ei aiemmin pystynyt pysäyttämään rakastaan kun hänen piti. Mutta näin ei tehty. June ja Flag saavat onnelisen lopun jota katsoja ei ikinä näe, ja jää nähtäväksi palaako mies edes jatko-osaan nyt kun hänen motivaationsa on takaisin vällyjen välissä.

Harley Quinn oli yksi syy miksi monet innostuivat Suicide Squadista vaikka premissi ei olisikaan ollut tuttu. Harley on ollut 90-luvulta lähtien fanisuosikki, hauska ja erilainen lisäys Batmanin viholliskatraaseen. Hänellä on ollut omia sarjakuvia jo hyvin kauan ja hän on DC:n myyvimpiä hahmoja. Ja lähes yhtä kauan kun Harley on ollut kuvioissa, on ollut keskustelua hänen ja Jokerin parisuhteesta. Osalle Jokeri ja Harley ovat unelmapari, toisille esimerkki väkivaltaisesta ja hyväksikäyttävästä parisuhteesta jossa Harley oli jumissa koska ei välittänyt itsestään, vain Jokerista. Nykyään Harley on itsenäistynyt Jokerista, ja sarjakuvat (Paul Dinin johdolla) ovat antaneet hänen itse kävellä ulos tästä suhteesta. Suicide Squadin Harley ei saa sitä yksinkertaisinta, helpointa ja parhainta mahdollista tarinaa, eli vapautusta Jokerista. Hän muuttuu kaikista hahmoista vähiten tarinan aikana, eli ei lainkaan. Harley alkaa elokuvan ikävöiden Jokeria, hän saavuttaa Jokerin ja menettää sitten, mutta lopussa saa hänet takaisin. Mitään ei saavutettu eikä muutettu Harleyn elämästä. Kun Jokerin kopteri putoaa alas taivaalta, ja Harley irrottaa Puddin-kaulakorunsa, katsoo sitä ja heittää vihaisesti pois. Mitä? Miksi? Oliko elokuvasta leikattu pois kohtaus? Trailereissa näemme myös haaavoittuneen Jokerin kohtaavan jonkun-luultavasti Squadin- ja uhkaavan heitä kranaatilla. Oliko elokuvan alkuperäisessä versiossa Harleyn ja Jokerin ero? Kaikki merkit viittaavat siihen, mutta editointivaiheessa se on jäänyt pois elokuvasta. Harley Quinn näyttää kauniilta, on hauska ja hänellä on leffan parempia lineja, mutta tarinassa Harley ei ole pelaajana kuin muiden tarinoissa.

Jokerin arvoitus

Jokeri, Jokeri, Jokeri. Jokeri on popkulttuurin tunnetuin pahis. Jokeri on ikoninen, Jokeri on kiinnostava, Jokeri on hauska, Jokeri herättää ajatuksia. Heath Ledgerin, tuon supersankarielokuvien marttyyripyhimyksen, legendaarisen roolisuorituksen jälkeen on pelkkä puhe Jokerin roolista saanut yllensä lähtemättömän varjon. Olen nähnyt kymmeniä eri vaihtoehtoja, versioita ja ideoita mitenkä tehdä Jokeri DCEU:hun nyt kun Batman on tuotu mukaan. Itse pidin Jared Leton roolituksesta Jokeriksi; hän on hyvä näyttelijä joka on myöskin muuntautumiskykyinen. Asia josta en ollut niin varma oli Jokerin visuaalinen puoli. Sen puolustukseksi voin sanoa ainakin sen että se oli erilainen muihin verrattuna. Se ei yrittänyt kopioida Ledgerin uniikkia anarkisti-Jokeria, koittaen välttää vertailua tähän. Jotkut sen elementeistä tekivät jopa järkeä, kuten hammasproteesit (Batman ei varmaan paljoa varo) ja sliikki ulkomuoto haki täysin erilaista rikollista teemaa. Tatuoinnit eivät olleet mieleeni, sillä en ole ikinä kuvitellut Jokerin omaavan keskittymiskykyä tai kärsivällisyyttä tarpeeksi istuakseen tuolissa kahta minuuttia pidempää. 

Mutta ongelmat tämän Jokerin kanssa olivat esillä alusta lähtien. Miksi Jokeri on edes mukana, kun kerta häntä ei edes käytetty niihen kahteen loogiseen tarkoitukseen jota elokuva tarjosi? Hän ei ollut Harleyn tarinan antagonisti, saatikka koko elokuvan antagonisti. Jokeri olisi helposti voinut olla koko elokuvan pahis. Ehkä Jokerilla olisi ollut pommi kaupungissa, armeijallinen klovneja automaattiaseiden kanssa ja naurettavia lunnasvaatimuksia. Näin Harleyn tarina oltaisiin voitu sitoa koko elokuvan tarinaan, eikä Jokerin mukanaolo tuntuisi vain ajan haaskaukselta. Mutta ei, hän vain koittaa vapauttaa Harleyta. Jared Leton roolisuoritus ei todellakaan ollut kaiken sen naurettavan paskan arvoista mitä hänen vastanäyttelijänsä kokivat tämän kanssa. Onhan Leto intensiivinen ja hullun oloinen, mutta se on liian irrallista ja ei tee järkeä. Tiedän että vertailu Heath Ledgeriin ei ole reilua, mutta Dark Knightissa Jokerin hulluus oli aina sidottu johonkin tavoitteeseen tai tilanteeseen. Hän ei vain ammu liittolaisiaan koska teki mieli, vaan koska se palvelee hänen juontaan. Ja kaikkein pahinta, tämä Jokeri ei naurata minua. Ei lainkaan. Cesare Romero, Jack Nicholson, Mark Hamill, Kevin Michael Richardson, Heath Ledger, Jeff Bennet, John DiMaggio, Zach Galifianakis, jopa hiton Brent Spiner ovat Jokereina saaneet minut nauramaan. Ja enemmän kuin koskaan aiemmin, Suicide Squad todisti että Jokeri tarvitsee Batmanin toimiaksensa. He ovat saman kolikon kaksi eri puolta, anarkia ja järjestys, hyvä ja paha. Heidän taistelunsa ei ole taistelu elämästä tai rahasta tai maailman kohtalosta, vaan Gothamin sielusta. Harva pahis on niin lähellä sankariaan, ja Jokeri ei toiminut Suicide Squadissa sillä ei ollut ketään joka olisi häntä vastassa.

"Please laugh at me."

Is this the real life? Is this just fantasy?

Päinvastoin kuin Man of Steelin ja Batman v Supermanin kanssa, Suicide Squadin ongelmia ei voida yhtä helposti jäljittää sen tekijöiden kautta. David Ayer on hyvä ohjaaja, hänen viimeisimmät elokuvansa Fury ja End of the Watch olivat hyvin viihdyttäviä ja energisia toimintaleffoja joissa oli pääosassa mielenkiintoiset hahmot. Sen näyttelijävalinnat olivat lähes poikkeuksetta hyviä, sen visuaalinen ilme oli kirkkaampi ja värikkäämpi mutta silti uniikki. Ja sen komedidet osuudet toimivat (paitsi Jokerin kohdalla) ja osa toimintakohtauksista on siistejä seurata, kuten Deadshotin ampumarata Lumoojattaren sotureilla. Selkeästi Suicide Squadiin oltiin nähty paljon vaivaa suunnitelussa, maskeerauksissa, erikoistehosteissa ja puvustuksessa jotta se näyttäisi mahdollisimman erilaiselta ja mieleenjäävältä. Ja Ayerin puheet elokuvan luonteesta ennen sen lopullisen version syntymistä puhuivat hyvin erilaisesta elokuvasta kun lopulta näimme.

Ja en syytä tästä pelkästään Ayeria ja näyttelijöitä, vaan Warneria. Tämä elokuva lemuaa studiokopeloinnilta. Tässä on ohjaaja olla on visiota ja kokemusta moraalisesti hajalla olevien hahmojen tarinoiden kertomisesta, mies joka on toimintaohjaajana raadollinen ja realistinen mutta myös viihdyttävä. Mutta hänen visionsa synkemmästä ja rauhallisemmasta elokuvasta ei kelvannut studiolle, ja useat editoijat- joita ei olla kreditoitu elokuvaan- kasasivat kepeämmän version joka oli enemmän studion mieleen. Elokuvan kreditoitu editoija oli John Gilroy, mutta huhujen mukaan hän ei edes tehnyt työtään loppuun ja muut editoijat kasasivat lopputuloksen jonka nyt näimme. Mutta siitäkin huolimatta Suicide Squad oli vähintäänkin kyseenalainen teos. Tarina ei ollut se uudenlainen supersankarielokuva jota Ayer lupaili. Suurin osa hahmoista oli silti torsoja vailla oikeaa luonnetta ja tarkoitusta elokuvassa. Minulle on sanottu sekä tästä että Batman v Supermanista, että niiden director's cut-versiot ovat parempia kuin teatteriin päässeet versiot. Epäilen vahvasti, sillä ne eivät kuitenkaa korjaa niitä ongelmia jotka tekevät näistä elokuvista epäonnistuneita. Eikö BvS:ssän ohjaajan versiossa Batman tapa, selviääkö Teräsmies ja onko Luthor fiksummin tehty? Onko Suicide Squadissa pahis fiksusti rakennettu ja uniikki, onko sen hahmoilla jotain tehtävää elokuvassa toiminnan lisäksi? Mitä luultavammin vastaus on näihin ei. Suicide Squadin piti olla se elokuva joka pelastaa DCEU:n. Sen piti esitellä hauskempi ja persoonallisempi maailma, nostaa toivoa DCEU:n tulevaisuuden suhteen ja antaa supersankarielokuvilla kyllästettyyn elokuvaskeneen uudenlaisen katsantakannan tähän genreen. Mutta sen sijaan se oli samanlainen, geneerinen toimintaleffa kaikilla DC:n leffojen perinteisillä ongelmilla- elämää suuremmat tavoitteet ilman kärsivällisyyttä pienempään tarinaan. DCEU:lla on nyt kolme hutia, ja Wonder Woman on seuraavana jonossa. Olin pitkään positiivinen sen tilasta, ja se on yhä tämän vuoden odotetumpia elokuvia mutta en enään odota ihmettä, joka pelastaa rakastamani franchisen kaikelta tältä keskinkertaisuudelta ja loputtoman potentiaalin tuhlaamiselta. I've been burned before.

Atte T

Ps. Hei, en maininnut Slipknottia kertaakaan tekstissä! En muistanut että hän on elokuvassa mukana! THAT IS A PROBLEM.