Atte Arvostaa: Netflix & Marvel- spesiaali

2015 Marvel jatkoi alueenvaltaamistaan ryhtymällä yhteistyöhön suoratoistopalvelu Netflixin kanssa tuottaakseen joukon sarjoja eri supersankareista. Tarkoituksena oli luoda Avengers-henkinen sankarien kokoontuminen mutta eri mittaluokassa ja eri tyylillä. Suurten, maailmaa järisyttävien seikkailujen sijaan taisteltaisiin katutasolla pienemmän ihmisjoukon tulevaisuudesta. Kepeys ja leikkisyys korvattiin raadollisuudella ja rankoilla teemoilla. Tämä otettiin ilolla vastaan, sillä kaikki sarjat perustuivat hahmoihin jotka ovat olleet odotuslistalla toistakymmentä vuotta. Daredevil, Jessica Jones, Luke Cage ja Rautanyrkki saisivat omat sarjansa jonka jälkeen he kohtaisivat yhdessä Defenders-minisarjassa. Tähän mennessä lähes jokainen sarja on saanut hyvän vastaanoton sekä faneilta että kriitikoilta, mutta ovatko ne niin täydellisiä ja virheettömiä mitä fanireaktiot ja innokaimmat kriitikot antavat ymmärtää? Tänään teemme katsauksen näihin sarjoihin, mikä niissä toimii ja mikä ei. Odottakaa siis juonipaljastuksia kaikista Netflixin sarjoista tähän mennessä!

Daredevil- mistä kaikki alkoi

Daredevilillä oli kenties helpoin kynnys ylitettävänä- kunhan se olisi parempi kuin vuoden 2003 elokuva, useimmat katsojat olisivat tyytyväisiä. Mutta Daredevil oli loppujen lopuksi paljon enemmän kuin vain parempi. Sen ensimmäisten trailerien tullessa pihalle, oli selkeä pesäero tehty muuhun Marvel Cinematic Universeen. Maailma oli paljon synkempi, raadollisempi ja henkilökohtaisemman tuntuinen. Tämä tuntui uudelta MCU:n saralla, tuoden tiettyä hyperrealismia muuten lennokkaaseen ja fantasiamaiseen universumiin. Tämä oli myöhemmin sekä etu että haitta näiden sarjojen kannalta, mutta palataan siihen myöhemmin. Daredevilin 1. tuotantokausi oli saapuessaan menestys; se sai niin faneilta kuin kriitikoiltakin todella lämpimän vastaanoton ja oli taas todiste suoratoistopalvelujen mahdollisuudesta antaa katsojille kerralla kaikki ja saada sarjan hype kattoon yhdessä hetkessä. Daredevil oli raju, väkivaltainen, synkkä mutta myös hauska ja erittäin taidolla tehty sarja joka koukutti jakso jakson jälkeen katsomaan lisää, yllättäen ja shokeeraten hyvillä käänteillä. Osa jaksoista käytti hienosti rajattua tilaa hyväkseen tarinankerronnassaan ja sen taistelukoreografia sekä kuvaus oli ykkösluokkaa. Charlie Cox on erittäin hyvä Matt Murdockin roolissa, ja hän pallottelee hyvin hänen lakimiesminänsä ja Daredevil-persoonan välillä. Elden Henson oli odottamaton ilo Foggy Nelsonina, tuoden kaivattua keveyttä ja myötätuntoa moneen tilanteeseen ja Deborah Ann Wolf oli sarjan sydänhahmoja, nousten selkeästi uhrin roolista aktiiviseksi toimijaksi. Mutta sarjan- ja koko MCU:n- näyttelemisen MVP-palkinto menee kuitenkin Vincent D'Onofriolle joka oli paras versio Kingpinista kenties ikinä. Hän oli elämää suurempi, mutta puhi kuiskaavalla ja hiljaisella äänellä. Hänen intronsa tuntui uhkaavalta hienon build upin kautta, mutta samaan aikaan se oli hiljainen ja hennon surullinen juurikin D'Onofrion upean työn takia. Raivostuessaan Kingpin oli luonnovoima, ja alati hänet esitettiin myös positiivisena voimana joka huolehti rakkaimmistaan, välitti aidosti kakkosmiehestään Wesleysta (Toby Leonard-Moore, toinen loistava roolisuoritus) ja lopussa hänen tappionsa koittaessa, on hänen muodonmuutoksensa häikäilemättömästä gangsteista superrikolliseksi todellakin uskottava. Mutta Daredevilin 1. kausi kärsi yhdestä isosta ongelmasta; se junnasi paikoillaan. Sitä ei huomaa, koska kaikki tapahtuu yhä Kingpinin ja muiden mielenkiintoisten hahmojen ympärillä, mutta Daredevil saa selville 3 jakson aikana että isopaha on Wilson Fisk, ja loput jaksot olivat sitä kuinka Foggy, Karen ja Ben Urich (Vondie Curtis-Hall) selvittävät samaa uudestaan. Rakenteellisesti tämä ei ole hyvää tarinankerrontaa, mutta se teki järkeä maailmassa ja oli vaadittavaa että Daredevil sai haluamansa lopun ensimmäiselle kaudelleen.

Daredevilin 2.kaudella oli siis haaste edessään: miten tehdä mitään yhtä hyvin kun he tekivät Kingpinin? Mikä tuntuisi tarpeeksi uhkaavalta ja isolta, ja jäisikö se auttamatta Fiskin varjoon? Vastaus tähän oli lopulta kyllä ja ei. Vihollisvalinta oli samaan aikaan sen vahvuus ja heikkous, sillä nyt vihollisen pallilla keikkui Tuomari ja ninjaklaani Käsi, molemmat kestosuosikkeja sarjisten puolella. Se mikä näistä toimi todella hyvin oli Jon Bernthal  Tuomarina. En ole mikään Tuomari-fani. Hän on mielenkiintoisempi mielestäni vihollisena kuin protagonistina ja jotenkin hänen sarjansa ovat pitkälti olleet tylsiä tai itseään toistavia. Mutta hyvä luoja, Jon Bernthal teki Tuomarista jotain taianomaista. Joka kerta kun hän astui ruudulle, tuntui siltä että kaikki olivat vaarassa. Hän huokui kauhua, murhanhimoa ja odottamatonta vaaraa. Hänellä oli yhteistä lavakarismaa Charlie Coxin kanssa mikä teki heidän suhteestaan mielenkiintoisen. Hänen pysäyttämätön raivonsa ja kovapäisyytensä toi mieleen terminaattorin, ja hänen tarinansa sarjassa oli mielenkiintoinen. Käden ninjaklaani toimi myös itsessään ja oli myöskin aidon oloinen uhka, mutta siihen liittyvä Elektra taasen ei toiminut. Sarjakuvien Elektraa hänestä ei löytänyt itkemälläkään, ja hänen koko hahmotarinansa pyöri vain joko Scott Glennin Kepin tai Mattin ympärillä ja lopulta hän kuoli vain että Matt olisi vähän vielä surullisempi. Elodie Yung  yritti parhaansa ja hän oli hyvä viettelevänä seikkailijattarena joka kääntää kunnollisen katolilaisen Mattin pois velvollisuuksistaan, mutta hänen hahmonsa oli mitä oli. Daredevilin 2.kausi oli siis sekalainen paketti; kaikki mitä tapahtui Tuomarin ympärillä oli todella hyvää, mutta muu oli enemmän tai vähemmän keskinkertaista. Daredevil on kuitenkin kokonaisuutena yhä erittäin viihdyttävä ja brutaali sarja, jossa päästiin katsomaan MCU:n synkempää puolta. Mutta seuraava sarja saisi Daredevilin näyttämään jälkikäteen hieman...keskenkasvuiselta.

Aitoa ja aikuista, AKA Jessica Jones

Jessica Jones oli sarjana sellainen, että sen voisi tehdä helposti ilman minkäänlaisia kytköksiä Marvelin maailmaan tai supersankareihin ylipäätänsäkkin. Jessica Jones perustuu Brian Michael Bendiksen kynäilemään samannimiseen aikuisille suunnattuun Max-sarjaan, jossa ex-supersankari Jessica toimii yksitysietsivänä, sillä traumaattinen kohtaaminen superrikollisen kanssa oli ajanut hänet pois viittasankarien maailmasta.  Tästä sarjiksesta oltiin otettu käytännössä perusidea ja hahmogalleria ja sen päälle rakennettu omaa tarinaa. Ja Jessica Jonesin jälkeen Daredevil tuntui kepeältä peliltä. Jessican asetelma ja sarjan rakenne tuli pian esille, mutta se onnistui silti yllättämään moneenkin otteeseen. Krysten Ritter oli Jessicana juuri täydellinen, kyyninen ja sarkastinen alkoholisti joka koettaa hukuttaa omaa itsehäpeäänsä työhön ja ihmisvihaan. Mutta kuten parhaimmat hahmot, hänkin muuttuu ja kehittyy sarjan aikana kohdaten omat menneisyyten demoninsa. Hänen paras ystävänsä Patsy Walker (Rachael Taylor) on hauska ja energinen toimija ja hyvä vastapari Jessicalle kaikin puolin ja Jessican naapuri Malcolm (Eka Darville) oli mielenkiintoisesti kehittyvä, traaginen sivuhahmo. Carrie-Ann Moss oli ilo nähdä pitkästä aikaa, ja Jeri Hogarth oli vahva ja siisti hahmo joka onneksi palasi Iron Fistin kautta takaisin vahvuuteen. Sarjassa oli myös yksi todellinen yllätys, eli Wil Travalin  näyttelemä Will Simpson. Satunnaisesta Kilgrave-uhrista paljastui hiljalleen synkempiä puolia ja paljastus jossa lopulta tajusin kuka oikeasti oli kyseessä oli sarjan parhaimpia. Ja sitten on Kilgrave itse. David Tennantin käsissä tämä hahmo muuttui hetkessä kasuaalin karmivaksi sosiopaatiksi, käyttäen hyvin yksinkertaista voimasettiään kuolettavalla tarkkuudella ja sadistisella ilolla. Ja tämän käytös oli sarjan koko subtekstin mukaista; Jessica on seksuaalisen hyväksikäytön uhri, ja sarja on hänen palautumistaan tästä koettelemuksesta; hän joutuu kohtaamaan traumansa kun ahdistelijansa Kilgrave palaa jatkamaan rikoksiaan. Kilgrave on myrkyllinen maskuliinisuus paketissa; hän ei näe tekojaan pahana ja huomiotaan hän pitää enemmän mairittelevana kuin sairaana. Nämä ovat raskaita teemoja käsitellä, ja Jessica Jones onnistuu tässä todella hyvin. Daredeviliin verrattuna Jessican neo-noir maailma ja hahmot tuntuvat aikusemmalta ja kypsemmältä, tarina on suoraviivaisempi ja paremmin rakennettu ja poissa on päähahmon alituinen verenkarvas syyllisyydentunto. Se loppuun tietynlaiseen synkkään tyhjiöön, joka sopii sen maailman lohduttomaan henkeen. Jessica saavuttaa tavoitteensa, mutta on menettänyt samalla niin paljon. Jessica Jones todisti, että nämä sarjat voivat tarjota jotain oikeaa, samaistuttavaa sisältöä.

Luke Cage ja uudet tuulet

Luke Cage on ollut projekti jota ollaan heitelty ilmassa jo vuosien ajan. Quentin Tarantino itse halusi tehdä "Power Man" leffan aikoinaan. Luken kohdalla oli myös hahmon historia huomioitava; merkittävät Power Man-tarinat oltiin tehty aikana jolloinka blaxploitation-genre oli vielä olemassa ja suosiossa, iso osa hänen hahmogalleriastaan on joko häiritsevän vanhanaikaisia arkkityyppejä tai rasistisia karikatyyreja ja hänen relevanttiutensa hahmona on noussut vasta 2000-luvulla, jolloinka hän liittyi Jessica Jonesin hahmogalleriaan ja sitemmin Kostajiin. Sarjan etu oli se, että se oli saanut esitellä päähenkilönsä jo Jessica Jonesin puolella, jossa Luken ja Jessican suhdetta alettiin pohjustamaan, kunnes se päättyi jokseenkin räjähtävästi. Luke Cage löysi loppujen lopuksi oman paikkansa nykyajassa, ja lopputulos oli erittäin hyvä. Sarjan tunnelma vaihtelee neo-westernin "yksi mies vastaan maailma"-asetelmasta puhtaampaan supersankarointiin. Luke Cagen ensimmäinen jakso oli hyvin rakennettu, esitellen Luken maailman, sen hahmot, sen poliittisen tilan, uhat ja Luken paikan tässä maailmassa. Tästä ensijaksosta alkaen Luke Cage saa katsojan välittämään sen maailman monituisista, hyvin karismaattisista hahmoista, kuten Luken avustaja Henry "Pop" Hunterista ja vuokraemäntä Connie Linista. Mike Colter on hyvässä tasapainossa Luken voimien ja koon suhteen tämän hiljaiseen ja rauhalliseen ääneen, ja antaa hyvän ja vahvan roolisuorituksen. Hän on kaiken keskellä, ja ihmiset hänen ympärillään ottavat osumaa armotta. Mahershala Ali teki Cottonmouthista omansa hyvi nopsaan, ja oli odottamaton helmi, kunnes sarjan todellinen pahis Mariah Dillard (Alfre Woodard) varasti tämän paikan pahiksena tavalla jota ei osannut odottaa. Sarjan hienoimpia hahmoja oli etsivä Misty Knight (Simone Missick), jonka uskomaton karisma oli varastaa shown joka kerta kun hän astuu kuvaan. Tähän päälle vielä todella hyvät musiikit, letkeä mutta ei leikkisä tunnelma ja paikka paikoin osuva ja ajankohtainen poliittinen konteksti (jota olisi voinut olla enemmänkin) ja Luke Cage on suorastaan loistava sarja. Se kuitenkaan ei kävele maaliin puhtain käsin, sillä se kärsii juurikin pahisosastolla. Kahden todella hyvän ja keskuksena toimivan pahiksen jälkeen menetetyn Cottonmouthin tilalle tuli yksi todella hyvä pahis-Mariah Dillard- ja yksi vähemmän hyvä, Diamondback. Erik LaRay Harvey on suosikkinäyttelijöitäni, eikä hän todellakaan anna huonoa roolisuoritusta, mutta hän hahmona on tylsä ja kliseinen "isi piti sinusta enemmän kuin musta" inttäjä joka haluaa vain tappaa Luken. Ainoa hyvä asia hänessä ja tässä lopussa oli nähdä sarjakuvien Diamondbackin puku ja hauska, supervoimaisten nyrkkitappelu jonka panttina oli Harlemin kohtalo. Tästä huolimatta, Luke Cage oli kokonaisuutena hyvä sarja jonka pariin olen palannut toisenkin kerran, vain saadakseni olla osa sen miljöötä ja hengata sen hahmojen kanssa. Se oli tunnelmaltaan aika ajoin huomattavasti keveämpi verrattuna synkkiin edeltäjiinsä, mikä oli hyvä esimerkki siitä että Netflix voi Marvelin kanssa tarjota erilaista sisältöä.

Iron Fist- ensimmäinen huti

Iron Fist oli se jota odotin itseasiassa Daredevilin jälkeen eniten kaikista sarjoista. Olen aina pitänyt Dannysta hahmona, kung fu-toiminta on aina tervetullutta ja Marvel on kauan kaivannut lisää mystisia elementtejä, ja nyt ne voitaisiin liittää myös netflixin sarjojen karumpaan maailmaan. Mutta tätä projektia on alusta lähtien piinannut sen toteutustapa päähahmon kohdalla. Kuten Luke, Dannyn juuret olivat 70-luvun zeitgeistissa, tällä kertaa kung fu-leffojen suosion huippuaikana. Danny Rand katoaa lapsena Himalajan vuorille, josta hänet löytää muinaisen K'un Lunin luostarin vartijat jotka kouluttavat hänestä kung fun mestarin. Hän on paras taistelija luostarissa, ja lopulta hän ansaitsee tittelin Rautanyrkki, K'un Lunin suojelija. Hän palaa tämän jälkeen New Yorkiin metsästääkseen isänsä tappajan. Dannyn juuret ovat hyvinkin ongelmallisessa arkkityypissä, jossa valkoinen jätkä tulee ja on parempi itämaisissa taistelulajeissa kun kukaan muu. Monet toivoivatkin siis, että 2010-luvulla Danny Rand voisi olla itse aasialainen. Tästä on taas noussut esiin argumentti siitä onko tämä myöskin toinen vanha stereotyyppi (aasialaiset ovat kung-fu mestareita) mutta tämä sentään on jotain jota voisi käsitellä sarjassa hahmointeraktion kautta. Tämä olisi voinut myös antaa MCU:lle ensimmäisen aasialaisen päähenkilönsä. 

Tämä oli sarjan ensi-iltaan asti puheenaiheena, ja loppujen lopuksi tämä oli aika turhaa inttämistä: oli Rautanyrkin roolissa sitten aasialainen tai valkoinen näyttelijä, lopputulos olisi ollut sama. Iron Fist ei toimi, ei sitten mitenkään. Sen juoni on mutkikas ja lopputulokseltaan pettymys, sen hahmot ovat joko alusta lähtien ärsyttäviä tai myöhemmin pilattuja, sen taistelukoreografiat- kung fu-toiminnan suhteen jokseenkin tärkeät- ovat naurettavan stabiileja ja harjoitellun oloisa paria poikkeusta lukuunottamatta. Finn Jones on hyvä näyttelijä, mutta se mitä hänelle on annettu on aivan käsittämättömän outo ja sekava kokoelma erilaisia, alati vaihtuvia luonteenpiirteitä. Jos hän ei ole itämäisia oppeja syöksevä hipsteri, niin hän on aggressioiden ja angstin kanssa teutaroiva valittaja. Danny on päähenkilönä vain ärsyttävä; me emme tiedä mitä hän haluaa, en ole varma haluaako hän mitään ja syy miksi hän on New Yorkissa tuntuu muuttuvan alati. Yksittäisiä asioita tiputellaan ilman että niitä asennetaan tarinaan mitenkään tai että niillä on minkäälaista lopputulemaa, kuten Dannyn ystävä Davosin saapuminen tai Käden soluttautuminen Rand Enterprisen hallintoon. Puhtaamman wuxia-touhuilun sijaan se on täynnä korporaatiojuonittelua johonka kuuluu likaisia sopimuksia, aggressiivisia vallanjakoja ja hulluuden rajalla heilumista; näissä kohdissa Tom Pelphreyn näyttelemä Ward Meachum, Dannyn lapsuudentuttu, on parhaimmillaan hänen esittäessä addiktion ja hulluuden rajoilla heiluvaa bisnespamppua. Mutta Rand Enterprisen juonikuvio alkaa eroamaan Dannyn juonesta pikkuhiljaa ja lopussa kun perheen ja yhtiön draamat yhdstyvät, aloin ihmettelemään mitenkä tämä liittyy mihinkään. Jessica Henwick oli pitkään sarjan paras puoli dojoa pitävänä Colleen Wingina, mutta hänenkin hahmona päätyi lopulta samaan silppuriin mihinkä kaikki tungettiin vuoron perään. Käden ninjaklaani- joka ei alunperinkään ollut vihollisena mikään syvällisin- on nyt äärimmäisen tylsä ja nyljetty versio. David Wenhamilla on selkeästi hauskaa Meachumin suvun patriarkan roolissa, mutta ei edes hän tuo minkäänlaista keskusta koko hommalle. Sarja pyörittää vaihtuvasta pahiksia- Ward, Harold, Daredevilin Madame Gao, Käden johtaja Bakuto- mutta koska sarja ei keskity mihinkään näistä tai tee minkäänlaista build uppia, on lopussa oleva pahis vain hirveä pettymys. Eri paljastukset loppupuolella tuntuvat ontoilta ja hätäisiltä, ja osa juonen kohdista tuntuu aikaisemmista sarjoista varastetuilta; Ward tappaa Haroldin samassa kohtaa kun Mariah tappoi Cottonmouthin Lukessa, Danny vangitsee Gaon samassa kohtaa kun Jessica vangitsee Kilgraven jne. Ainoat asiat jotka toimivat Iron Fistissa Colleenin lisäksi oli Lewis Tanin näyttelemä juoppo kung-fu mestari Zhou Cheng sekä Käden soturikolmikko jossa oli mukana sarjiksista tuttu Bride of Nine Spiders. Kun Iron Fist kosiskelee sarjakuvien wuxia-tunnelmaa ja outoja ja värikkäitä hahmoja on se jopa välillä nautittavaa, mutta suurimman osan ajasta se on vain tylsää, ärsyttävää ja turhauttavaa. Sarja loppuu vielä ärsyttävään cliffhangeriin, joka ei vastaa mihinkään kysymykseen tai anna Dannylle mitään oikeaa loppua kuten Luke Cage ja Jessica Jones antoivat. Ja ennen kaikkea, Iron Fistista puuttuu kokonaan subteksti. Daredevil käsittelee oikeutta ja lakisysteemin epäoikeudenmukaisuutta rikkaiden ja vähävaraisten välillä, Jessica Jones esittää seksuaalisen väkivallan arpien näkymisen ja unohtamisen mahdottomuuden ja Luke Cagessa rotujen väliset jännitteet ja Amerikkalaisen yhteiskunnan rauhan heiveröisyys on hyvin esillä. Mistä Iron Fist kertoo? Korporaatio-Amerikasta? Siitä kuinka rankkaa on olla taistelulajien mestari ja miljardööri? Kaikki ei tarvitse sosiopoliittista kontekstia, mutta tässä kohtaa se olisi ollut suuresti kaivattua muiden sarjojen suuntaessa katsettaan kohti yhteistyötä Defendersien parissa. Iron Fist on, valitettavasti, Marvelin ensimmäinen todella huono lopputulos. 

Defenders- mitäs sitten?

Jos kaikilla netflixin sarjoilla on yhteinen hyvä tekijä, on se Rosario Dawson. Hän on tehnyt sivuhahmostaan Daredevilissa selkeän ja tunnistettavan hahmon josta olemme sitemmin saaneet nauttia kaikissa muissakin sarjoissa, ja joka kerta on ilo nähdä Clairen saapuvan tilanteeseen mukaan ja mittakaavan huomioon ottaen tämä tuntuu myös luonnolliselta. Rosario on aina loistava ja ei edes Iron Fistin huono hahmototeutus onnistunut pilaamaan hänen karismaansa. Clairen rooli on selkeästi olla Defendersien Phil Coulson, eli tuoda nämä sankarit eri sarjoista yhteen taistelemaan heidän asuinseutuaan uhkaavaa vihollista vastaan. Mikä tämä uhka sitten on? Kaikesta päätellen se on Käden ninjaklaani ja Sigourney Weaverin näyttelemä pääpahis. Iso ninja-armeija vastaan nämä neljä sankaria ei ole todellakaan huono idea ja ninjat ovat aina kivoja, mutta Iron Fistin jäljiltä Daredevilissa huolella rakennettu Käden klaani on hajallaan ja sekava, eikä millään mielenkiintoisella tavalla. En epäile etteikö eri genreistä nousevat hahmot toimisi yhdessä- Marvel on todistanut sen jo parikin kertaa- mutta onko viiden tuotantokauden aikana rakennettu maailma ja hype liian iso? Onko Defendersien loppuvihollinen ja suuri kliimaksi tarpeeksi innostava, viihdyttävä ja siisti oikeuttaakseen oman olemassaolonsa? Mitenkä tämä kaikki näkyy laajemmassa Marvelin universumissa?

Se on itseasiassa yksi huolenaihe mikä minulla on netflixin sarjojen suhteen. Ne tekevät huomattavan vähän yhteyksiä laajempaan Marvel Cinematic Universeen. Kostajien taistelusta New Yorkissa puhutaan vain "välikohtauksena", harvoja sankareita kutsutaan nimellä (aina joko "vasarakaveri" tai "vihreä hemmo") ja on vaikea hahmottaa mihin kohtaan MCU:n aikalinjaa tapahtumat sijoittuvat. Edes Marvelin toiseen tv-sarjaan, Agents of S.H.I.E.L.D:iin ei tehdä mitään kontaktia. Alunperin tämä tuntui vain tarvittavalta pesäerolta leffojen kirkkaampaan maailmaan tunnelman luonnin vuoksi, mutta Iron Fistin kohdalla nämä viittaukset ja silmänvinkkaukset alkoivat tuntua vain kiusallisilta. Ja haluan nähdä nämä hahmot kohtaamassa elokuvien hahmot! Daredevilin ja Kapun ensikohtaaminen, Luke Cagen maanläheinen realismi Kostajien riveissä, Kingpin tappelemassa Hämähäkkimehen kanssa, Käden superninjat taistelemassa Mustan Lesken kanssa- jaetun universumin suurin ilo on se, että eri hahmoja voidaan pallotella toisten kanssa hauskojen lopputulosten vuoksi. Netflixin sarjat ovat tällä hetkellä tietyn sisäisen stagnaation reunalla; onko niillä potentiaalia levittäytyä elokuvien puolelle, tuoda uusia hahmoja ja genrejä mukaan myllyyn, lisätä hahmogalleriansa diversiteettiä päähahmojen kohdalla vai jäävätkö ne oman, synkän maailmansa sisälle potemaan monimuotoisia manioitaan, kohdaten saman kohtalon minkä sarjakuvat Yön Ritarin Paluun ja Vartijoiden jälkeen kokivat: tulla parodiaksi omasta itsestään? Aika näyttää. Defenders saapuu netflixiin syksyllä, ja silloin näemme johtiko tämä suurti netflix-kokeilu mihinkään.

Atte T

Ps. Psykedeelinen trilleri Kuuritarin kanssa, Daughters of Dragon- sarja Colleenin ja Mistyn edesottamuksista Nykissä, oikean Mandariinin paluu Shang Chi-sarjassa, Aaveajaja-sarja joko Robbiella tai aikaisemmalla ajajalla, Paladinin & Moukantappajan sarjamurhaajan metsästys-sarja, Nuoret Kostajat täyttämään mahdollisesti Infinity Warissa tuhoutuvien Kostajien saappaat- mahdollisuudet ovat rajattomat, kunhan niistä tajuaa ottaa kiinni.