Pari poikkeusta on- Neil Marshallin Centurion ja Ridley Scottin leikkaamaton versio Kingdom of Heavenista. Mutta taas jälleen pohjoismaat näyttävät mitenkä tämä pitää tehdä. Tänään puhumme Roar Uthaugin vuoden 2012 Norjalaisesta elokuvasta Escape.
Escape (Flukt) on keskiaikainen elokuva jollaista en ole nähnyt ennen. Se muistuttaa enemmän westerniä rakenteeltaan ja tavaltaan kertoa tarinaa. 1300-luvun Norjassa tapahtuva tarina kertoo 19-vuotiaasta Signesta (Isabel Christine Andersen), jonka perhe kuolee maantierosvojen käsissä. Maantierosvojen johtaja Dagmar (Ingrid Bolso-Berdal) ottaa Signen mukaan rosvojen leiriin, jossa hän tapaa Dagmarin pienen tyttären Friggan (Milla Olin). Lopulta syy miksi Signe vietiin leiriin paljastuu; Dagmar haluaa yksinäiselle Friggalle pikkusiskon, eikä hän itse voi saada enään lapsia. Ainoa tie ulos tilanteesta on paeta...yksin tai yhdessä.
Sanotaan suoraan: Escape ei ole samalla tasolla kuin nerokas Ystävät Hämärän Jälkeen. Se toisaalta ei ole yhtä kunnianhimoinen eikä pyri samaan lopputulokseen. Samaan tapaan kuin Ystävät Hämärän Jälkeen, Escape ei liiemmin tuhlaa aikaansa. Elokuva alkaa tehokkaasti asettamalla tilanteen ja maailman perspektiivin: Musta Surma oli edeltävinä vuosina tappanut puolet Norjan väestöstä, ja kaikki yhtenäisyys ja sivilisaation rippeet olivat hajalla. Tämä on ympäristö joka tuottaa Dagmarin rosvojoukon kaltaisia ihmisiä- epätoivo, kuolemanpelko, selviytymisen tarve ja halua päästä takaisin normaalitilaan ovat teemoja jotka näkyvät Escapesta. Keskiaikaleffoja sitoo raaka ja karu ympäristö ja väkivaltainen elämä; nämä ovat esillä Escapessa, ja sitä käytetään päähahmojen tilanteen kuvaamiseen taidolla. Pahoja asioita tapahtuu heille, mutta mitään ei glorifoida.
Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kuten Mad Max: Fury Road opetti, yksinkertainen ei aina ole huono asia. Escapen mittakaavat ovat pienet, merkitykset historialle mitättömät ja edes koko tapahtumapaikan mittapuulla heidän elämänsä ovat teknisesti merkityksettömät. Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: kaikki on mahdollista. Pääseekö Signe ja Frigga karkuun Dagmaria? Ehkä. Onnistuuko Dagmar saamaan tyttärensä takaisin ja hankkimaan tälle pikkusiskon haluamallaan tavalla? Se on täysin mahdollista. Escape ei ole taistelu Norjan tulevaisuudesta tai edes kaupungin tai kylän kohtalosta. Se on kuolettava tanssi kolme ihmisen välillä, suhteellisen pieni asia joka kuitenkin tuntuu hyvin tärkeältä, koska nämä kolme hahmoa ovat hyvin kirjoitettuja ja erinomaisesti näyteltyjä. Elokuvan alku asettaa panokset sille mitä tapahtuu, jos Signe epäonnistuu ja sen ansiosta joka kerta kun Dagmar ja hänen rosvonsa alkavat saavuttaa Signeä ja Friggaa, nousee leffan syke korkealle. Jokaisen hyvän elokuvan perustuksena on se, välitätkö sinä mitä hahmoille tapahtuu.
Signe ja Frigga ovat hyvin epätavallinen parivaljakko tämän genren mittapuulla. Jos päähenkilönä on lapsia tai nuoria saatikka sisaruksia, on yleensä kyse pojista tai isovelistä jotka suojelevat siskoaan. Signen ja Friggan suhde muodostuu elokuvan aikana luonnollisesti heidät tarpeidensa mukaan. Signe on menettänyt perheensä, ja varsinkin kuolleen pikkuveljen muisto painaa hänen mieltään alati. Hän lupasi suojella veljeään, käski tämän paeta ja tämä johti hänen kuolemaansa. Signe kanavoi tätä katumustaan huolehtiassaan Friggasta ja kieltäytyessään jättämästä tätä taaksensa tilanteen ollessa vaikka kuinka mahdoton. Dagmarin mukaan Frigga haluaa pikkusiskon, mutta elokuvasta näkyy enneminkin tarve jollekin joka suojelee häntä. Ympäristöt muokkaavat siinä kasvavia- olisiko Friggasta tullut Dagmarin kaltainen, väkivaltainen pienempiään kohtaan jos Signe ei olisi osoittanut häntä kohtaan myötätuntoa? Anderson on huikea Signen roolissa. Escape ei muutenkaan pistä paljoa dialogin varaan, vaan antaa musiikin ja näyttelijän ilmeiden kertoa tarinaa. Signen monet hiljaiset hetket yksinään ja epätoivoiset paniikin hetket ovat hyvin vakuuttavia joka kerta. Myös nuori Milla Olin suoriutuu hyvin haastavasta roolista: pienet lapsihahmot voivat tuntua usein riippakiviltä tai ärsyttäviltä kitisijöiltä. Frigga ei ole kumpaakaan, vaan suoriutuu Signen kanssa hyvin jokaisesta esteestä ja on oma-aloitteinen, traaginen hahmo.
Mutta itselleni tärkein syy katsoa tämä elokuva oli Ingrid Bolso-Berdal. Dagmar on elokuvapahis jollaisia on harvassa. Hän on vahva, taitava ja itsenäinen johtaja jonka sanaa kuunnellaan ja kunnoitetaan. Hän on myös selkeästi psykopaattinen ja jossakin määrin perheväkivaltaan taipuvainen tappaja. Mutta Dagmarin kantava teema hahmona ei ole hänen murhanhimonsa tai ahneus tai mikään muukaan perinteinen rosvohahmojen klisee. Häntä ajaa eteenpäin rakkaus Friggaa kohtaan ja menneisyyden traumat joita hän on kokenut Signen kaltaisten kyläläisten käsissä. Joka kerta kun Frigga on vaarassa tai Dagmar näkee hänet, paistaa tämän kasvoilta pelko siitä että hän menettää lapsensa. Hahmot jotka suunnittelevat sellaisia tekoja kuin Dagmar ja tappavat yhtä suurella raivolla on hyvin vaikea tehdä samaistuttavaksi tai sympatisoitaviksi. Dagmar kuitenkin on juuri sitä. Joissakin kohtia elokuvaa sitä melkein toivoo että hän ja Frigga voisivat olla yhdessä, sillä kun tajuaa mitä hän on menettänyt, toivot että hän saisi edes hetken onnellisuutta. Ja Ingrid Bolso-Berdal on avain tähän. Hän on vuosia jo loistanut sivurooleissa eri elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja Escapessa hän saa olla parrasvaloissa.
 |
| This scene almost destroyed me. |
Kuten aiemmin sanoin, Escape on enemminkin western tyyliltään kuin klassinen keskiaikaleffa. Western on äärimmäisen venyvä genremääritelmä. Yleensä siihen liitetään vain länkkärileffat, joissa pyssysankarit heiluvat preerioilla kuudestilaukeavat käsissään. John Caveltin määritelmä westerneistä on "tarina joka sijoittuu rajaseuduille, jossa missä ihminen kohtaa toisen minänsä." Yleensä tässä on vielä aikakauden muutoksen tuntua. Kaikki nämä elementit löytyvät Escapesta. Signe joutuu kohtaamaan ihmiskunnan synkemmät elementit, ja hänen täytyy luottaa omiin taitoihins selviytyäkseen siitä, kenties muuttumaan samanlaiseksi kuin vastustajansa. Escape on käytännössä siirtymistä lapsuudesta aikuisuuteen, alussa Signen vielä leikkiessään veljensä kanssa ja lopussa huolehtiessaan itse omasta perheestään Friggan muodossa. Ohjaaja Uthaug ja kuvaaja John Christian Rosenlund luovat kauniin mutta synkän maailman Norjan vuoristoon, ja Magnus Beiten upeat sävellykset luovat tunnelmaa jokaiseen kohtaukseen ja ahdistavuutta hitaaseen rämpimiseen metsissä vainoojien ollessa vain metrien päässä. Mutta on yksi elementti yli kaiken, mikä tekee Escapesta niin erityislaatuisen.
Game of Thrones on saanut osaksensa syytöksiä ja negatiivista mediahuomiota seksuaalisen väkivallan käytöstä shokkiarvon nostamisessa ja osana hahmokehitystä. Tähän oli paljon erilaisia vastauksia, joista yksi koski sitä kuinka naisten huono asema keskiajalla johti tällaisten asioiden yleistymiseen, ja Game of Thrones vain esittää samanlaista tilannetta. Keskiaikana naiset olivat sivussa, ja heidän tarinansa keskittyivät hoveihin ja juoniin tai uhrina olemiseen. Escape on kuin vastalause tätä koko ajattelua kohtaan. Signen kohtalona olisi ollut tulla raiskatuksi ja hänet oltiin pakottaa rooliin johonka hän ei ollut valmis. Mutta Signe ei suostu tähän, ja yhdessä Friggan kanssa he pakenevat väkivaltaista ja heitä alistavaa yhteisöä. Signe ja Frigga luovat oman tiensä. Dagmar on antanut maailman pahuuden tehdä hänestä samanlaisen: julman, hyväksikäyttävän ja epätoivoisen, mutta samalla hän ei enään ole kenenkään orja tai määrättävissä. Miehet tämän leirissä pelkäävät ja kunnioittavat häntä ja hän ei myöskään lankea Signen ansoihin tai juoniin. Elämä on ollut karu häntä kohtaan, ja Dagmar on oppinut tästä. Escape on keskiaikaleffa naisista, ja naisten välisistä suhteista. Äidin suhde tyttäreen, ystävien suhde joka kehittyy sisarsuhteeksi sekä Signen tuhoutunut suhde perheeseensä. Tämä kaikki on upotettu puolitoistatuntiseen ajojahtiin Norjan vuoristossa, jossa puukot viuhuvat, veri lentää ja kuolo koittaa yllättäenkin. Escape ei ole täydellinen elokuva tai mikään mestariteos. Se on paikkapaikoin hieman töksähtelevä ja sen tietyt kohtaukset tuntuvat hyvin epätodennäköisiltä. Mutta se on erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka niinkin ylikäytettyä tapahtuma-aikaa kuin keskiaika voidaan käyttää kertomaan erilaisia tarinoita hyvin erilaisista perspektiiveistä. Escape on kaunis, raadollinen, piinaavan jännittävä elokuva jossa naiset ovat protagonisteja, antagonisteja ja ennen kaikkea oman kohtalonsa valtiaita.
Atte T
Ps. Gorgorothin laulaja Gaahl on yksi Dagmarin rosvoista. Presented without comment.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti