GLOW (kausi 1.)
Sarja: 1985, Los Angeles. Ruth Wilder (Alison Brie) on näyttelijä vailla roolia. Vaikka hän kuinka juoksee eri testiesityksissä, ei hän saa tunnustusta kyvyilleen. Lopulta hän kuitenkin saa tarjouksen jossa hän voi menestyä: elokuvaohjaaja Sam Sylvia (Marc Maron) on pistämässä pystyyn uudenlaista tv-ohjelmaa. Sen nimi on GLOW- Glorious Ladies of Wrestling. Ruth liittyy mukaan, mutta niin tekee myös Debbie (Betty Gilpin), tämän ex-paras ystävä jolla on paljon hampaankolossa.
Sarjan tuotantotiimissä on vahvasti ollut mukana Jenji Kohan, joka tunnetaan parhaiten Orange is the New Blackin luojana, ja tämä antaa hieman osviittaa siitä, millainen sarja on kyseessä. Sarjan loi kuitenkin tuottajaduo Liz Flahive ja Carly Mensch, jotka halusivat tehdä komediasarjan naisilla, ja törmäsivät dokumenttiin GLOWista, (joka siis on oikeasti ollut olemassa, jos ette tienneet) ja löysivät siitä tarinan. GLOW ei ole dokumentti tai historiallinen draama- se käyttää olemassaollutta ohjelmaa ja sen syntyä pohjana kertoakseen fiktiivisen tarinan keksityillä hahmoilla, jotka osa saattavat perustua oikeisiin painijoihin. Ja tämä oli vallan fiksua, sillä GLOW toimii oikein hyvin ja on todella hauska. Päällipuolisesti se on kuin mikä tahansa urheiluleffa- sekalainen joukko epämääräisiä sankareita, kukaan ei usko heihin, sisäistä draamaa ja iso finaali. Mutta tv-sarjan mitta ja mahdollisuus keskittyä teemoihin ja hahmoihin tarkemmin nostaa sen samaan aikaan tämän yläpuolelle, mutta myös samalla hieman heijastaa sen ongelmaa.
Tarina kulkee eteenpäin hyvällä tahdilla, keskittyen pääasiallisesti kolmeen asiaan: Ruthin yritykseen loistaa kehässä, Samin työhön sarjan tv-tuotantoon saamisessa ja Ruthin ja Debbien välisen skisman kehitykseen. Tässä on sarjan pieni heikkous: seuraamme koko tuotantokauden Ruthin ja Debbien välirikon aiheuttamaa jännitettä ja kysymys mikä tästä nousee on "antaako Debbie anteeksi". Tämä ei ole kovin mielenkiintoista, ja hieman turhauttavaa varsinkin kun sarja on täynnä mielenkiintoisempia hahmoja ja subjuonia. Mutta tämä toisaalta on monien tämän kaltaisten sarjojen ja elokuvien kirous: sen pääähenkilö on ohjaamassa tarinaa eteenpäin, ja sivuhenkilöt ovat paremmin suunniteltuja ja uniikimpia. Mutta tämä ei todellakaan pilaa sarjaa tai tee siitä huonoa, mutta se hieman tekee sarjan rakenteesta kliseisemmän kuin odotin. Sarjan "hissikiteytys" voisi olla "parhaat ystävät käsittelevät välirikkooaan painiringissä." Mutta onneksi GLOW:in tarina on myös täynnä pieniä ja isoja yllätyksiä ja erittäin osuvaa kritiikkiä aikakautta kohtaan.
GLOW on yksi iso metatason keskustelu naisten kesken siitä, onko showpaini voimaannuttavaa tai silkkaa exploitaatiota? Tähän kysymykseen ei kuitenkaan ikinä annetta 100% suoraa vastausta. Sam Sylvan on hyvin suorasanainen siitä mitä hän haluaa showlta, ("se on kuin pornoa jota voit katsoa lastesi kanssa!") ja tämän ura erinnäisten roskaleffojen ohjaajana antaa kuvan limaisesta setämiehestä jota kiinnostaa vain trikoopukuisten naisten toljottaminen. Mutta kuten häntä fanittava painija Justine (Britt Baron) huomauttaa, nämä elokuvat, sekä Samin visio showpainin tarinasta, ovat täynnä yhteiskunnallista kritiikkiä ja poliittisia teemoja. Showpaini 80-luvulla oli myös kylmän sodan jatkamista kehässä, jossa lihaksikkaat ja veistokselliset painijat esittivät sekä Setä Samulia että kommareita ratkaistakseen aikakauden paineet painin parissa. GLOW lisää tähän vielä rasistiset stereotyypit, joita käytettiin luomaan yksinkertaisia ja tunnistettavia hahmoja painijoille, kuten kambodzelaisjuurisen Jennyn (Ellen Wong) hahmo "Fortune Cookie" ja intialaisen opiskeilija Arthien (Sunita Mani) "Beirut the Mad Bomber"- joista jälkimmäinen varsinkin esittää tämän kaltaisten stereotyyppien aiheuttaman vihan ja kivun todella aidolla tasolla. Mutta samaan aikaan nämä naiset ovat hyvin vahvoja, ovat hyvin sinut itsensä kanssa ja kehässä varsinkin hallitsevat koko tilaa- paras esimerkki tästä on mustaihoisten painijoiden Tammen (Kia "The Awesome Kong" Stevens) ja Cherryn (Sydelle Noel) muutos heidän otteluunsa, jossa vanhojen mummojen sijaan he pistävät mattoon pari KKK-huppuveikkoa ("This is not a good day for white supremacists!") Rasismi, seksismi, eksploitaatio ja 80-luvun politiikka ovat GLOW:in keskeisimpiä teemoja.
Näyttelijät ovat kaikki loistavia. Alison Brie on käytännössä kadottanut kaiken viattoman karismansa mikä hänellä oli Communityssä, ja Ruth on ulkonäköään huomattavasti "synkempi" hahmo. Hän selkeästi etsii mahdollisuutta loistaa näyttelijänä ja hän on hyvin periksiantamaton, mutta myöskin jokseenkin ahdistava. Hän myöntää olevansa heikko huomion edessä, ja hän ei varsinaisesti kaihda pois kyseenalaisista valinnoista ja henkilökohtaisista uhrauksista saavuttaakseen haluamansa. Mutta hän ei kuitenkaan jää tähän, vaan ottaa vastuuta sarjan kuluessa olalleen ja muuttuu hieman kypsemmäksi. Myös hänen vastaparinsa Debbie on kotiäiti-ex-näyttelijä-imagonsa takana monimutkaisempi. Hän haluaa erityskohtelua mutta ei omaa aluksi yhtä paljon intoa ja taitoa kuin muut painijat. Marc Maron on loistava yrmynä ohjaajana, ja tämän kuiva lausunta ja negatiivinen asenne kaikkeen toimii kuin häkä. Tämän vastaparina on hyvin hyperaktiivista 80-luvun rahamoguli Sebastian Howardia näyttelevä Chris Lowell. Sitten on tietysti kaikki muut painijat, joista lähes jokainen oli muistettava ja erittäin persoonallinen. Varsinkin arvostuksesta kamppaileva Cherry, susinainen Sheila (Gayle Renkin, hyvä luoja Gayle Renkin on loistava) ja painijaperheestä tuleva Carmen (Britney Young) jäivät mieleen ja heidän asemansa ja tarinansa olivat hyvin osuvia ja tarttuvia.
GLOW:n ensimmäinen kausi on oikein hauska pakkaus, ja huomaan nyt etten ole sitä tekstissä hirvittävän hyvin tuonut esille. Komedioiden arviointi on hankalaa. En voi kertoa jokaista vitsiä ja hauskaa kohtausta, ja huumorin ollessa hyvin subjektiivista ette te voi kuin luottaa sanaani. Mutta se mistä voin puhua on juurikin aiemmin mainitsemani subteksti. Hyvä komedia usein käsittelee jotain- Edgar Wright on tehnyt uran merkityksellisten komedialeffojen parissa. GLOW on komedia joka käsittelee 80-luvun sosiaalipolitiikkaa ja exploitaation ja voimaantumisen dualismia, ja on todella, todella hauska. Se ylittää hyvän maun monta kertaa, mutta koska nämä on oikeutettu tarinassa itsessään, ei se jää häiritsemään missään kohtaan. GLOW:n toisella kaudella toivon että tarina keskittyy muihin naisiin Ruthin ja Debbien jäädessä hieman taka-alalle. Cherry, Carmen, Sheila ja Arthie varsinkin loivat hyvän pohjan jolta jatkaa hahmojen kanssa syvemmille vesille, ja toivon tekijöiden tarttuvan näihin hyviin hahmoihin tiukasti. GLOW on hauska sarja, ja kymmenen jaksoa meni putkeen helposti. 80-luku näkyy vahvasti elokuvan estetiikassa, musiikeissa ja subtekstissä. Se ei myöskään esitä showpainia minään pelleilynä tai leikkinä, vaan kovana showtaiteen muotona joka vaatii alatonta harjoittelua ja tarkkaa treeniä, ja tämän genren ystävät voivat arvostaa tekijöiden tarkkaa työtä tämän parissa. Jos et ole ikinä katsonut showpainia, voi tämä olla hyvinkin aloitus uudellen mielenkiinnon kohteelle. Showpaini on, kuten Debbie hyvin huomauttaa, saippuaoopperaa jossa ongelmat ratkotaan painimalla. GLOW on juurikin tätä. GLOW on nyt nähtävillä Netflixissä, menkää siis katsomaan vähän showpainia!
Atte T
Näyttelijät ovat kaikki loistavia. Alison Brie on käytännössä kadottanut kaiken viattoman karismansa mikä hänellä oli Communityssä, ja Ruth on ulkonäköään huomattavasti "synkempi" hahmo. Hän selkeästi etsii mahdollisuutta loistaa näyttelijänä ja hän on hyvin periksiantamaton, mutta myöskin jokseenkin ahdistava. Hän myöntää olevansa heikko huomion edessä, ja hän ei varsinaisesti kaihda pois kyseenalaisista valinnoista ja henkilökohtaisista uhrauksista saavuttaakseen haluamansa. Mutta hän ei kuitenkaan jää tähän, vaan ottaa vastuuta sarjan kuluessa olalleen ja muuttuu hieman kypsemmäksi. Myös hänen vastaparinsa Debbie on kotiäiti-ex-näyttelijä-imagonsa takana monimutkaisempi. Hän haluaa erityskohtelua mutta ei omaa aluksi yhtä paljon intoa ja taitoa kuin muut painijat. Marc Maron on loistava yrmynä ohjaajana, ja tämän kuiva lausunta ja negatiivinen asenne kaikkeen toimii kuin häkä. Tämän vastaparina on hyvin hyperaktiivista 80-luvun rahamoguli Sebastian Howardia näyttelevä Chris Lowell. Sitten on tietysti kaikki muut painijat, joista lähes jokainen oli muistettava ja erittäin persoonallinen. Varsinkin arvostuksesta kamppaileva Cherry, susinainen Sheila (Gayle Renkin, hyvä luoja Gayle Renkin on loistava) ja painijaperheestä tuleva Carmen (Britney Young) jäivät mieleen ja heidän asemansa ja tarinansa olivat hyvin osuvia ja tarttuvia.
GLOW:n ensimmäinen kausi on oikein hauska pakkaus, ja huomaan nyt etten ole sitä tekstissä hirvittävän hyvin tuonut esille. Komedioiden arviointi on hankalaa. En voi kertoa jokaista vitsiä ja hauskaa kohtausta, ja huumorin ollessa hyvin subjektiivista ette te voi kuin luottaa sanaani. Mutta se mistä voin puhua on juurikin aiemmin mainitsemani subteksti. Hyvä komedia usein käsittelee jotain- Edgar Wright on tehnyt uran merkityksellisten komedialeffojen parissa. GLOW on komedia joka käsittelee 80-luvun sosiaalipolitiikkaa ja exploitaation ja voimaantumisen dualismia, ja on todella, todella hauska. Se ylittää hyvän maun monta kertaa, mutta koska nämä on oikeutettu tarinassa itsessään, ei se jää häiritsemään missään kohtaan. GLOW:n toisella kaudella toivon että tarina keskittyy muihin naisiin Ruthin ja Debbien jäädessä hieman taka-alalle. Cherry, Carmen, Sheila ja Arthie varsinkin loivat hyvän pohjan jolta jatkaa hahmojen kanssa syvemmille vesille, ja toivon tekijöiden tarttuvan näihin hyviin hahmoihin tiukasti. GLOW on hauska sarja, ja kymmenen jaksoa meni putkeen helposti. 80-luku näkyy vahvasti elokuvan estetiikassa, musiikeissa ja subtekstissä. Se ei myöskään esitä showpainia minään pelleilynä tai leikkinä, vaan kovana showtaiteen muotona joka vaatii alatonta harjoittelua ja tarkkaa treeniä, ja tämän genren ystävät voivat arvostaa tekijöiden tarkkaa työtä tämän parissa. Jos et ole ikinä katsonut showpainia, voi tämä olla hyvinkin aloitus uudellen mielenkiinnon kohteelle. Showpaini on, kuten Debbie hyvin huomauttaa, saippuaoopperaa jossa ongelmat ratkotaan painimalla. GLOW on juurikin tätä. GLOW on nyt nähtävillä Netflixissä, menkää siis katsomaan vähän showpainia!
Atte T
Ps. Sheila Susinainen on puhdasta loistavuutta. Olisin voinut kirjoittaa hänestä pelkästään parin sarakkeen verran. Tämä on Gayle Renkinin murtorooli, ja odotan hänen paluutaan sarjaan jo innolla!
pps.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti