John Wick- toimintaelokuvien jumaltaru

Toimintaelokuvien arvioiminen ja arvostaminen on mielenkiintoinen elokuvafaniuden alajuonne. Toimintaleffoja jotka ovat "yksinkertaisia juoneltaan ja tarinaltaan" saatetaan usein ylenkatsoa ja sitä käytetään niitä vastaan kritisisminä. Elokuvan tarinan ollessa yksinkertainen, on lopputulos usein se että elokuva itsessään on yksinkertainen. Hyvät toimintaelokuvat ovat usein hyvin koreografisoituja, juoneltaan uniikkeja ja tarinan suunta saattaa vaihtua kesken kaiken. Terminator 2, Jason Bournet, uudet James Bondit, Tappava Ase ja Matrix ovat usein ne elokuvat jotka löytyvät hyvien toimintaleffojen listasta. 2010-luvulla ollaan tehty mielestäni hyviä toimintaelokuvia lisättäväksi tähän listaan- mukaanlukien oma suosikkielokuvani kautta aikojen Mad Max: Fury Road- mutta myös sellaisia kuten Shane Blackin Nice Guys, Gareth Evansin Raid-leffat sekä tämänpäiväinen puheenaiheeni, John Wick 1 & John Wick Chapter 2. John Wick ei ainoastaan ole oppitunti siitä miten toimintaleffoja kannattaa tehdä, mutta myös esimerkki yhdestä hyvin merkittävästä tekijästä, jota kukaan ei osannut odottaa siltä: oman maailman ja sen mytologian luomisesta.

John Wick- kovan työn tulos

John (Keanu Reeves) on vaimonsa juuri menettänyt mies, joka asuu yksin muistojensa kanssa. Hänen vaimollaan on kuitenkin viimeinen lahja hänelle- pieni koira täyttämään Johnin arkea. Mutta kun venäläisen gangsterin poika Iosef (Alfie Allen) ryöstää tämän auton ja tappaa koiran. Mutta Iosef ei tiennytkään kuka John on. Hän on John Wick, pahamaineisin palkkatappaja koko maassa, joka oli jäänyt eläkkeelle kuolematuottamisesta mentyään naimisiin. Nyt, John käyttää kaikkia taitojaan kostaakseen Iosefille tämän teon, ja samalla hän nousee koko venäläistä mafiaa vastaan.

Rakenteeltaan John Wick on todella simppeli kostotarina- jotain viedään päähenkilöltä, eikä tämä lepää ennen kuin teko on kostettu. On välietappeja, toimintapätkiä, levon hetkiä, pieni twisti ja lopputaistelu sateessa. Kaikki kliseitä toimintaleffoista läpi vuosien, mutta kliseet eivät ole luonnostaan pahoja. "Klisee" on työkalu jota voidaan käyttää niin hyvässä kuin pahassakin, ja John Wick käyttää niitä hyvään tarkoitukseen. Tutut elementit ja tekijät elokuvissa auttavat katsojaa ymmärtämään tilanteen paremmin keskittymään johonkin toiseen elementtiin, kuten dialogiin, musiikkiin, kuvaukseen tai näyttelijätyöhön. Ja kyllä, John Wick on Keanu Reevesin show. Keanu on ehkä Hollywoodin aliarvostetuimpia näyttelijöitä. Kyllä, hän on tehnyt huonoja elokuvia ja hänet ollaan roolitettu täysin vääriin rooleihin, mutta Matrix, Constantine, ja Man of Tai Chi ovat hyviä esimerkkejä joissa Keanu näyttää olevansa hyvä näyttelijä. Hänellä ei ole kovinkaan laaja skaala näyttelijänä, mutta omassa roolissaan hän on aina viihdyttävä. Ja John on Keanun parhaimpia rooleja. Tämän motiivi on täysin ymmärrettävä. Monet tekevät pilkkaa koiran kuoleman aloittamasta tapahtumasarjasta, mutta teknisesti kaikki alkoi Johnin vaimon kuolemasa. Koiran kuolema on vain viimeinen piste, joka ajaa Johnin takaisin vanhaan elämäänsä joka ei anna hänelle rauhaa. Keanu kylmäverisenä ja hieman antisosiaalisenä salamurhaajana jonka yllä leijuu alati uhkaava pilvi toimii, sillä John Wick käyttää näyttelijöiden metatasoa hyväkseen. John on uhkaava koska katsoja yhdistää tämän ulosannin mielessään helposti Neoon, ja tämän kollega Marcus on uhkaava ja pahaenteinen jo pelkästäään siksi, että häntä näyttelee Willem Dafoe. Näyttelijäkaarti on muutenkin huippuluokkaa; Alfie Allen on syntynyt näyttelemään säälittäviä ja inhottavia retkuja, Michael Nyqvist Viggo Tarasofina, Iosefin isänä, on sekä uhkaava että hieman hauska ja Adrianne Palicki tekee hienon roolisuorituksen palkkatappaja Neiti Perkinsinä. Ja tietysti on Ian McShane, jonka rooliin palaamme myöhemmin.

John Wickin toiminta on huippuluokkaa, sillä sitä ovat tekemässä ihmiset jotka ovat alan ammattilaisia. Ohjaaja Chad Stahelski on entinen stunt-näyttelijä ja -koordinaattori, joka työskenteli Keanu Reevesin kanssa Matrixeissa ja on ollut mukana monissa toimintaelokuvissa 2000-luvulla joko stunttina tai toimintaohjaajana. Hän ja näyttelijät ja stuntryhmä tekivät kaikki hulluna töitä ja ottivat riskejä saadakseen John Wickin toiminnan näyttämään uskomattoman hyvältä. Keanu Reeves teki monet stunteistaan itse ja kävi läpi pitkän ja rankan harjoittelujakson johonka kuului jijitsua, aseharjoittelua ja stunttiajamista. Moderneissa toimintaelokuvissa fokus on leikkauksessa ja nopeissa otoissa, John Wick taasen keskittyy näyttelijän kykyyn käyttää aseita pitkissä, yhtenäisissä otoissa. Tämä näkyy varsinkin suuressa klubikohtauksessa. Mutta toiminta on muutakin kuin ampumista ja hakkaamista. Kohtaus jossa John liukuu autollaan satama-alueella jyrkänteen reunalle? Keanu oli itse ratissa, ja siinä oli hengenvaarallinen tilanne täysin mahdollinen. Mutta merkittävin puoli John Wickin toiminnassa on se, että jokainen isku, laukaus, puukotus, törmäys, taklaus ja kuristus TUNTUU. Wick ei ole supermies Arskan tai Syltyn tapaan joka kestää kaiken, eikä hänen vihollisensa ole terminaattoreita. Luodit surmaavat tehokkailla headshoteilla, mutta John myöskin varmistaa että vastustaja on kuollut aina eikä kukaan jää eloon tämän käsittelyn jälkeen. Ensimmäinen toimintakohtaus Johnin kotona esittää tämän hyvin, mutta suuri klubikohtaus on elokuvan upea keskikohta, jossa tilanteen kaoottisuus ei haittaa lainkaan toiminnan ymmärtämistä. Ei tarpeetonta tärinäkameraa, ei pitkitettyä tulitaistelua kahden supersotilaan välillä, vaan selkeää kuvausta ja tarkkaa ja kuolettavaa toimintaa, joka toimii hahmojen kanssa yhdessä. Kohtauksen jälkeen ei kukaan yleisössä enään epäile John Wickin ansaittua mainetta "Baba Yagana". 

Josta pääsemme John Wickin hienoimpaan elementtiin, ja siihen mikä tekee koko elokuvasta niin erilaisen: se luo yhden elokuvan aikana selkeän maailman, jossa sen hahmot elävät paremmin kuin isot franchiset jaetuilla universumeillaan. Ja tämä maailma paljastuu kun John Wick saapuu Continental-hotelliin, jota pyörittää enigmaattinen Winston (Ian McShane). Hetkessä paljastuu kokonainen salamurhaajien maailma, jossa tarkat lait ja tavat määrittelevät elämää ja jossa Winstonin sana on laki. Tätä aiemmin oli suuremman maailman elementit tulleet jo esille Johnin oman historian ja murhapaikkasiivooja Charlien (Dave Patrick Kelly) muodossa. John Wickin maailmassa salamurha ja rikos on työtä, ja sitä työtä tekevät kunnian omaavat miehet ja naiset jotka seuraavat pitkään olemassa olleita sääntöjä, lakeja, traditioita ja jopa seremonioita. Ja kun Neiti Perkins rikkoo näitä lakeja, on se yllättävää niin maailmassa elokuvan sisällä kuin katsojallekkin, sillä tarina on asettanut tällaisen käytöksen pannaan jo aiemmin. Ja Perkins myöskin maksaa teostaan, sillä mitä olisivat lait ja tavat ilman rangaistuksia niiden rikkomisesta? John Wick luo ensimmäisen elokuvan aikana maailman, ja jatko-osa käyttää tätä hyväkseen hienosti. 

John Wick Chapter 2- laaja maailma laajenee

Jatko-osa jatkaa Johnin tarinaa mielenkiintoisesta kulmasta. John on juuri ja juuri parantunut saamastaan kurituksesta viime elokuvan lopussa, kun hänen luokseen saapuu Santino D' Antonio (Riccardo Scamarcio) joka tulee keräämään velkaansa Johnilta. Hän pakottaa Johnin mukaansa salamurhaajien maailman huipulla käytäviin valtapeleihin Italiassa, ja pian Johnin perässä on enemmän tappajia kuin koskaan aiemmin.

Ja näin yksinkertaisella valinnoilla John Wick Chapter 2 ei ainoastaan kerro uutta tarinaa vaan laajentaa omaa maailmaansa uusille ja mielenkiintoisille vesille. Tarina kääntää käytännössä edellisen elokuvan premissin ympäri- Johnin tehtyä iskunsa on loput elokuvasta käytännössä tämän pakomatka armeijalliselta salamurhaajia. Johnin motiivi ei ole enään kosto, vaan halu olla rauhassa. Ja tämä näkyy myös Keanun roolisuorituksesta. Hän ei taaskaan tuhlaa aikaansa mihinkään, ja kun D'Antonio luonnollisesti puukottaa tätä selkään niin ei hän ole yllättynyt, vain lähinnä väsynyt. Ja tämä väsymys kostautuu hänelle ja ajaa hänet vain syvemmälle oman maailmansa vaaroihin. Ja hänelle ei anneta valintoja, vaan ne tehdään hänen puolestaan. D'Antonio tuhoaa Johnilta kodin johonka palata, pakottaa hänet omiin peleihinsä, ajaa hänet sitten karkuun ja Johnin ainoa apu tulee taholta hänen maailmansa ulkopuolelta. Ainoa valinta jonka hän tekee itse itsensä puolesta tuhoaa hänen oman elämänsä.

Ja uudet näyttelijät ovat todella hyviä, joskin kukaan ei vedä yli ihan Nyqvistin tasolle. Cassian (Common) on erittäin hyvä John Wickin eräänlaisena peilikuvana, jonka viileä ulosanti ja uskollisuus toimii joka tasolla. Ruby Rose D'Antonion mykkänä henkivartijana onnistuu luomaan selkeän ja persoonallisen hahmon sanomatta sanaakaan, kiusaten antisosiaalista Johnia omalla röyhkeydellään. Laurence Fishburnen lisäys elokuvaan tuntui aluksi melkein Matrix-vitsiltä mutta tämän hahmo Bowery King on heti ikoninen ja luonnollinen osa tätä maailma. Myös Ian McShane palaa, ja myös tämän italialainen vastine Julies jota näyttelee- I shit you not- Franco Nero. Tähän päälle vielä Peter Stormare, Peter Serafinowicz ja edellisestä leffasta palaava Lance Reddick- John Wick Chapter 2 jatkaa elokuvasarjan vakuuttavaa näyttelijäkaartia hahmoilla jotka ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin edeltäjänsä ja osa tuo maailmaan jotain uutta.

Tässä tapauksessa tämä maailma paljastaa oman hierarkiansa heikkouden ja katoavaisuuden. D'Antonio haluaa siskonsa paikan "Korkeassa Pöydässä", rikosmaailman huipulla. Korkean Pöydän jäsenten murhaaminen ei ainoastaan ole äärettömän vaarallista, vaan myös yleisesti mahdotonta. Ja taas kerran tämän maailman säännöt ja traditiot ovat olemassa jotta niiden rikkoutuessa tajuamme maailman toiminnasta jotain. Vaikka Johnin teossa ei ole mitään henkilökohtaista- hän on vain työkalu jota D'Antonio käyttää- ei se sulje pois henkilökohtaisia reaktioita jota tämän teko aiheuttaa ja ajaa taas maailman kaaokseen. Bowery King elää tämän hierarkian ulkopuolella, avoimesti pilkaten tätä maailmaa ja pitää sen siistiä ja sivistynyttä ulkonäköä vain koreiluna- he ovat tappajia, rikollisia ja moraalittomia miehiä, joten miksi he esittävät olevansa parempia kuin muut? Tällaista monitahoisuutta ja monimuotoisuutta tarjoavia toimintaelokuvia ei tule usein, ja kaikki tämä pyörii yhä maailman reunalla reaktioina Johnin tekoihin. Maailma ei ikinä ylitä Johnia, vaan elää tämän kanssa samassa tilassa.

Ja toiminta! John Wick Chapter 2 tuplaa edellisen elokuvan tarjoaman toiminnan, tuoden jotain uutta ja ennennäkemätöntä mukaan. Johnin ja Cassianin hiljainen taistelu metrossa äänenvaimentimilla on samaan aikaan jännitävä ja hauska, Colosseumin katakombeissa käytävä ajojahti on rakennettu paremmin pienessä tilassa kuin useampien elokuvien isot setpiece-kohtaukset Johnin ottaessa aseita aiemmassa kohtauksessa esitellyistä piiloistaan tilanteen muuttuessa alati. Ja kun Johnin perässä on kokonainen palkkatappajien armeija, alkaa uskomaton salamurhayritysten montaasi, jossa John ei ainoastaan kamppaile jokaisen kanssa ollessaan pahasti haavoittunut, mutta myös jälleen todistaa olevansa maineensa veroinen tappaessaan vastustajan lyijykynällä. Ja kaikki tämä toiminta johtaa lopputulokseen, jossa D'Antonio ja John Wick kohtaavat viimeisen kerran- ja elokuva loppuu vahvaan, ahdistavaan ja sydämen tykytyksiä täynnä olevaan loppuun jossa John Wickin maailma muuttuu vainoharhaiseksi painajaiseksi, päättäen elokuvan lohduttomaan epätoivoon. Moni elokuva ei selviydy tällaisesta lopusta, mutta John Wick Chapter 2 tekee tästä taidetta.

Mutta jos olet nähnyt nämä elokuvat, ei tämän pitäisi olla mitään uutta. Sinä näit kaiken tämän jo, tajusit maailman laajuuden ja nautit hyvästä toiminnasta. Mutta John Wick menee vielä pidemmälle, ja tämä taso tekee elokuvista täysin erilaisia ja saa näkemään ne hieman eri lailla. On aika siirtyä hengelliselle tasolle.

Jumalten sota

Käsikirjoittaja Derek Kolstad on käsikirjoituksessaan verrannut Johnin ja gangsteri Viggon hahmoja jumaliin, tarkemmin Kreikan jumaliin. Kun elokuvaa alkaa katsoa tästä näkökulmasta, paljastuu uusi taso joka antaa John Wickille eeppisen ja suorastaan mytologisen tunnelman. Nämä hahmot eivät ole ikinä olleet tavallisia ihmisiä, he ovat jumalia lampaiden joukossa, joidenka teot ja maineet elävät maailman taruissa kuten jumalten ihmeet.

Winston on Zeus, jumalten kuningas joka hallitsee Olymposta jossa jumalat ovat turvassa. Tämän avustajan (Lance Reddick) nimi on käsikirjoituksessa Charon- tuonelan lautturi joka johdattaa elokuvassa asiakkaat Winstonin luokse saatuaan kultarahan.

Viggo Tarasov on Ares, sodan jumala joka hallitsee ihmisten maailmaa aseilla ja miesvoimalla. Iosef on Areksen poika Deimos- pakokauhun ja sekasorron jumala joka ajaa koko maailman sekaisin kutsuessaan Johnin takaisin tahtomattaan heidän maailmaansa.

Neiti Perkins on Viggon palkkaama tappaja, joka metsästää Johnia ja iskee yöaikaan tämän nukkuessa- hän on Artemis, metsästyksen jumalatar.

Marcus on Hades, kuoleman jumala ja Johnin opettaja joka on tarpeeksi taidokas tappaakseen Johnin jos vain haluaisi.

Ja visuaalisuus ja hahmojen luonteet tukevat tätä. Kreikkalaisten tarujen jumalat eivät olleet mitään puhtoisia ja ihanteellisia olentoja, vaan pikkumaisia, ahneita ja ylpeitä olentoja. Tämä selittää hahmojen jokseenkin kummallisia valintoja- Perkins tietää Continentalin säännöistä, mutta hänen ylpeyttään on loukattu, eikä millään ole väliä. Viggo ei vain ammu Johnia koska se olisi tämän alapuolella. Viggon ylpeys ei kestä Johnin teoista nousevaa tahraa, ja tämä ajaa hänet hyökkäämään Johnin kimppuun asioiden jo päätyttyä. Kun Johnin ja Viggon viimeinen taistelu alkaa, lyö salamat taivaalta merkkinä siitä, kenenkä puolella Olympos on. Ja tämä teema jatkuu selkeästi John Wick Chapter 2:ssa, jossa Johnin tehtävää luonnehditaan mahdottomaksi tehtäväksi, joita kreikkalaisissa taruissa riittää. John iskee suoraan jumalten huipulle, ja saa peräänsä samalla jumalten vihan. Ja kuolleet jumalat edellisestä elokuvasta ovat saaneet uudet versionsa: Ruby Rosen näyttelemä mykkä henkivartija on nimeltään Ares, ja Bowery Kingin historia Johnin kanssa antaa hänelle nyt edesmenneen Hadeksen aseman. Ja D'Antonion asema toisena Korkean Pöydän paikan perijänä tekee hänestä Apollon- auringon jumalan jonka sisko on Selene, kuun jumalatar. John Wickin maailmassa nämä uskomattoman vaikutusvaltaiset hahmot pelaavat omia pelejään arkisten ihmisten yläpuolella omien sääntöjensä mukaan, luoden elokuvasarjalle eeppisen ja ajattoman tunnelman joka erottaa sen muista kaltaisistaan.

Ja mitenkä tämä tarina tulee päättymään? John Wick Chapter 2:ssa John rikkoi suuren säännön, kreikkalaisen perinnön xenian eli vieraanvaraisuuden lain. Nyt hän on oman maailmansa ulkopuolella, kaikkien jahtaama. John vannoi tappavansa kaikki jotka tulevat hänen peräänsä. John Wickin lisänimi on Bab Yaga tai boogeyman, mörkö. Hän ei ole jumala, vaan demoni joka on uhka jopa jumalien olemassaololle. Mitä siis on jäljellä paitsi götterdämmerung, jumalten tuho? Onko John Wick Chapter 3 sarjan viimeinen osa, jossa Johnin täytyy mennä Olympokselle ja kaataa jumalien valta, vain että saa elää elämänsä loppuun rauhassa?

Ja jos sinusta tuntuu, että tämä vertaus kreikkalaiseen mytologiaan ja jumalten taisteluihin tuntuu kaukaa haetulta, haluan vain sanoa että en ole ainoa joka on tätä mieltä...

... ja että John Wick jätti elämänsä maailman parhaimpana palkkatappajana naisen vuoksi- jonka nimi oli Helena. 

Atte T

ps. Keanu Reeves aloitti modernin toimintaelokuvien intohimon hitaiden ja tyyliteltyjen mutta epärealististen ampumiskoreografioiden suhteen Matrixissa. John Wick tuhoaa tämän täysin.