No tähän on nyt tulossa muutos- kenties sinun avullasi. Tänään on avattu Suomi-Rivendell-Asgardin Patreon-sivu, jonka kautta voit tulla tämän sivuston tukijaksi. Pienelläkin rahamäärällä voit edistää blogin toimintaa, päästä vaikuttamaan sen sisältöön ja jopa päättämään siitä mistä kirjoitan. Sivulla on nyt kolme eri rahamäärää jolla voi auttaa minua tekemään tästä blogista vielä paremman. Haluatko että arvostelen jonkin elokuvan jota en välttämättä muuten arvostelisi, tai tekisin katsauksen johonkin vanhempaan teokseen joka ansaitsisi analyysiä? Tule tukijaksi!
Nyt, asiaan.
Samurai Rauni Reposaarelainen
Elokuva: Rauni (Mika Rättö) on hurja samurai- hän ryöstää, tappaa, polttaa ja raiskaa ympäri Reposaarta vailla häpeää, usein alkoholin avustuksella. Lopulta joku saa tarpeekseen, ja palkkaa ninjan tappamaan tämän. Epäonnistunut murhayritys ajaa kuitenkin Raunin taas raivon valtaan, ja tämä aloittaa verisen matkan etsiäkseen murhan tilaajan- Häpeäkyyneleen.
Tämä ei ole helppo arvio kirjoittaa, sanon sen heti aluksi. Ei sen tähden että elokuva olisi hankala käsitellä sen sisällön arkaluontoisuuden tai monimutkaisen rakenteen takia, vaan koska minulla oli välillä haastavaa tajuta mitä elokuvassa tapahtui. Rauni Reposaarelainen on elokuva jonka kaltaista en ole nähnyt aiemmin, eikä tämä ole negatiivinen kritiikki saatikka sitten välttämättä positiivinenkaan. Näytelmään perustuvan tarinan kirjoittivat Rättö, Sami Sanpäkkilä, Harri Sippola, Tuomas Niskanen ja Tuomas Laurila (kyllä, viisi kirjoittajaa) ja se on sen mukaisesti sekava ja poukkoileva, mutta yhtenäinen sen dialogissa ja tyylissä. Inspiraatioksi on listattu Alejandro Jodorowsky, ja tämän töissä nähty unenomainen ja brutaalin mystinen ilmapiiri on sama joka hallitsee Raunin maailmaa. Mutta myös Akira Kurosawan samurai-westernien tyyli ja asettelu on nähtävillä, varsinkin Sanpäkkilän kuvauksessa ja leikkauksessa joka ansaitsee suurimman kunnianosoituksen. Kohtaukset Reposaaren luonnossa niin kesällä kuin talvellakin ovat huikean näköisiä.
Mika Rättö antaa 100% Jouko Turkka- esiintymisen kuolan valuessa suupielestä ja naaman vääntelehtiessä lähes karikatyyrisen ilmeikkäästi, ja tämä on todella hieno ja voimakas roolisuoritus joka kaappaa joka kerta huomion itselleen, oli kyse sitten juoposta riehumisesta tai afrikan tähden pelaamisesta. Mutta hahmona Rauni on lähinnä halveksuttava. Tämä lienee tarkoituskin, sillä häntä ei kuvata pientä inserttiä lukuunottamatta lainkaan positiivisessa valossa. Hän on myrkyllinen alfauros, himojensa eteenpäin ajama "miekka lapsen käsissä". Ei kestä kauaa tajuta että kyseessä on täysin häiriintynyt hirviö, ja et pääse hänen luotaan pois vaikka kuinka yrität. Raunin varastaessa shown täydellisesti joka kohtauksessa ei muut hahmot jää juurikaan mieleen, joskin nautin itse Satakunnan Ninjain Killan (toiminnassa jo vuodesta 1869) mestari Hatanpäästä (Harri Sippola) ja Raunin Opettaja Mannolan (Jarno Malinen) elämää isommista mutta tyyliltään täysin erilaisista hahmoista.
Kuten sanoin, juonen perusasetelma on suhteellisen simppeli kostotarina, mutta kohtausten sekavuus ja Raunin hahmon fiiliksen vaihtuminen täysin kohtauksesta toiseen tekee koko elokuvasta rikkinäisen. Aluksi kaikki tuntui menevän omalla painollaan eteenpäin, mutta kun toinen toistaan oudompia ja irrallisempia hahmoja ja skenaarioita alkaa tipahtelemaan katsojan syliin. Tätä ei ainakaan helpota lainkaan se, että kuten kaikki suomileffat Raunikin kärsii äänitysongelmasta jossa puhetta on vaikea kuulla, varsinkin hahmojen puhuessa hiljempaa tai mutisten. Rauni Reposaarelainen on tyyliä ja taidetta ja tunnetta, muttei juurikaan pistä selkeyden tai substanssin varaan. Mutta vaikka sanonkin että tunnetta, on se jokseenkin kaukana tietyistä ihmistunteista. Toki hahmojen maailma on karu, julma ja selkeästi irrallaan mistään todellisuudesta, mutta silti aidot ihmistunteet loistavat välillä poissaolollaan, aivan loppua lukuunottamatta. Myös sen sisältämä brutaalius on mainittava. Rauni tappaa, pahoinpitelee ja raiskaa vailla huolta, ja vaikka hän teoriassa saa rangaistuksen teoistaan, ei se oikeuta kaikkien muiden hahmojen paitsi Raunin elämän ja tunteiden ylikatsomista; hahmot kuten Reetta-Geisha (Reetta Turtiainen) tai Koivurannan tytär (Minna Norrgård) ovat vain satelliittihahmoja, joidenka elämä pyörii Raunin ympärillä heijastaen tätä.
Mainostus kuvailee elokuvaa tragikomediaksi, ja sitä se ei mielestäni ole. En itse nauranut tai edes liiemmin hymyillyt elokuvassa (paitsi ehkä Satakunnan Ninjain Killalle, jonka pitäisi oikeasti olla olemassa) ja elokuva ei lainkaan auttanut tässä asiassa erittäin rajun ja jopa graafisen alun jälkeen. En tiedä mikä Rätön ja käsikirjoittajien konklaavin idea tarinan suhteen on- onko kyseessä tarina todellisesta hirviöstä jonka elämällä on vain yksi loppu, onko kyseessä alfauros-soturikulttimeininkiä raskaasti kritisoiva ja parjaava farssi, pitäisikö Raunin hahmon olla jotenkin sympaattinen (Helsingin Sanomien jutussa Raunin sanottiin olevan "pohjimmiltaan hyvä". En tiedä kuka niin sanoi, mutta suosittelen tarkastamaan hyvä-sanan kuvauksen jostain), onko se vain kuvaus pienten piirien sisäisten konfliktin raadollisuuksista ja niin pois päin. Rauni Reposaarelaisen vahvin valttikortti on sen visuaalisuus, ja japanilaisesta estetiikasta lainatut tekijät istuvat yllättävän hyvin jakkutakkeihin ja wifebeatereihin sekä Reposaaren luonnonmaisemiin. Mitä elokuvalta jäi ottamatta samurailta oli kuitenkin itsehillintä ja kontrolli. Tästä kohtausvaihdosten ja tunnelmamuutoksien sillisalaattista oltaisiin voitu saada elokuvallisempi ottamalla tiukempi katsaus kässäriin ja miettiä kysymyksiä kuten "mitä tarkoitusta tämä palvelee, onko tämän kohtauksen pitkä kesto tärkeää elokuvan kannalta ja tuoko tämä jotain elokuvaan mitä siinä ei jo ollut yllin kyllin". Tällöin lopputulos olisi voinut olla eräänlainen kotimainen versio Ridley Scottin Legendistä, jossa siinäkin on hyvin perus fantasiatarinan pohja mutta sen visuaalisuus ja kauneus tekee siitä muistettavan. Samurai Rauno Reposaarelainen ei ole huono elokuva, mutta sen ongelmat estävät sitä olemasta mikään kovin hyväkään. Visuaalisuus, kuvaus, musiikki ja erinomaiset roolisuoritukset nostavat sen pois ahdistuksen suosta hetkittäin, mutta tarinan köykäisyys ja orjallinen taiteellisen vision seuraaminen elokuvallisuuden sijaan tekee siitä sekavan, epämiellyttävän ja vaikean ymmärtää. Olen kuitenkin iloinen elokuvan olemassaolosta, ja Rauni Reposaarelaisen esimerkki voi innostaa muita tekijöitä avaamaan genre-elokuvien ovet Suomessakin sepposen selälleen. Samurai Rauni Reposaarelainen on hankala elokuva, mutta kunnianhimossaan arvostettava. Kannattaa tsekata.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti