Rip 2021: Hyvää uutta vuotta 2022!

Ah, muita selviytyjiä, tervetuloa. Istukaa tuleni ääreen niin kerron tarinani.

Vuosi 2021 oli...outo. Rankka. Pitkä kuin nälkävuosi. Yksi jatkuva vuoristorata, jossa oli hämmentävän monta alamäkeä suhteessa ylämäkien määrään. Viime vuonna puhuin siitä, miten koko vuosi tuntui yhdeltä tahmealta kokonaisuudelta, josta oli vaikea nostaa esiin mitään yksityiskohtia. Tämä vuosi tuntuu monellakin tapaa poikkeukselta tuohon, sillä tuntuu että on tapahtunut ihan liikaa kaikkea ja en millään pysy enään mukana kaikessa. Tammi-Helmikuu 2021 tuntuu niin kaukaiselta ajalta, toiselta vuodelta koska eihän sen dramaattiset tapahtumat voineet tapahtua samana vuonna kuin omat kokemukseni kesältä? Olen tänä vuonna ollut mallina, hankin kynäruiskun maalaamista varten ja maalasin 350 figua tänä vuonna, toimin extempore-vaaliavustajana, sain graduni valmiiksi, olen käynyt treffeillä, toimin Oikeus Olla -kampanjassa, vietin juhannusta Kirkkonummella, kävin kirjamessuilla (kahdessa eri kaupungissa) ja sarjismessuilla, sain nimenmuutokseni lävitse, aloitin transpolilla käymisen, pelasin neljässä eri D&D kampanjassa - unohdan varmasti jotain, mutta koko vuosi on ollut täynnä kaikenlaista erilaista, mutta kaikkea sitä varjostaa pandemian toinen vuosi, uupumus, ahdistus ja yleinen väsyminen kaiken tämän aiheuttamaan yksinäisyyteen. 

Ja tämä on näkynyt myös täällä blogin puolella. Aluksi elokuvateatterit olivat kiinni koko alkuvuoden, sitten gradun kirjoitus vei kirjoitusenergiaani, ei ollut rahaa käydä elokuvissa kovinkaan usein ja loppuvuoden päätteeksi teatterit laitettiin taas kiinni, minkä johdosta en ehtinyt käydä katsomassa Matrix: Resurrectionsia tai Nicolas Cagen uutusleffa Pigiä. Monta projektia on mennyt jäihin, monta arviota tein toisille julkaisuille rahan ja näkyvyyden toivossa (ja osaa ei olla vieläkään julkaistu, ja esimerkiksi Raya and the Last Dragon -arvioni jäi julkaisematta kokonaan). Kirjoitin myös englanniksi tekstejä Mediumin puolelle, jonne aion heittää kaikki tulevat Warhammeria käsittelevät tekstit suosiolla. Samalla olen katsonut, kuinka lukijamäärät jutuissa ovat pudonneet turhauttavan pieniksi. Ainoa mikä tuntuu keräävän vanhan standardin mukaisia lukijamääriä ovat arviota supersankarielokuvista, mutta tässäkin on näkynyt laskua. Arvioni West Side Storysta, yhdestä tämän vuoden ehdottomasti parhaimmista elokuvista, on yksi vuoden vähiten luetuista jutuista. Olen sanonut ennenkin, että en tee tätä maineen ja kunnian vuoksi, mutta tippuvat lukijamäärät eivät motivoi kirjoittamaan ainakaan enempää. Ensi vuonna on juhlavuosi blogin täyttäessä 10 vuotta, ja minulla on teoriassa kaikenlaisia suunnitelmia sen varalle, mutta katsotaan mitä niistä tulee. Nyt on aika kuitenkin katsoa taaksepäin tulevaisuuden sijaan, ja sulkea tämä vuosi blogin osalta kasaan.   

Tämän vuoden luetuimmat jutut:

5. Top 10 Sarjakuvahetket Part 2: The Sequel - Vanha kikka: kun et keksi mitään muuta kirjoitettavaa, tee kymmenen asian lista. Tämä oli jatko-osa viime vuonna tekemääni listaan hienoista sarjakuvahetkistä, ja vaikkei tämä aivan yhtä isoa lukijamäärää saanut kuin se, niin oli silti hauska muistella hyviä sarjakuvia tekstimuodossa. 

4. Lohikäärmeitä ja Lippukassoja. Fantasiaelokuvat ennen ja nyt - Ah, Aasa höpöttää fantasiasta, ikivihreä klassikko tässä blogissa. Tämä taitaa kuitenkin olla kaikista näistä julkaisuista suosituin, mikä on hyvä koska olen itsekin siitä aika ylpeä. Teksti kasaa myös omalla tavallaan kasaan kaikki aiemmat fantasia-aiheiset tekstini ja tässä on sentään oikea nimikin. 

3. Aasa Arvostaa: Dropsie Avenue - Katu Bronxissa - Yksi vuoden sarjakuvatapauksista oli hieno joukkorahoituksella toteutettu käännöstyö Will Eisnerin merkkiteoksesta Dropsie Avenue - Katu Bronxissa. Teos sai paljon huomiota sen ilmestyessä, ja monet tahot tekivät siitä kattavia arvioita, ja omani sattui hyvää saumaan!

2. X-Men- elokuvasarjan hidas nousu ja tuho - Tämä on varmaan nro 1:en kanssa isoin teksti jonka tein tänä vuonna, ja taustatyö tätä varten oli varmasti pisin -katsoin kaikki 13 elokuvaa viikon sisään, luin paljon muiden tekstejä aiheesta ja luin muutaman sarjakuvankin uusiksi virkistääkseni muistiani. Tämä on lopullinen sanani näistä elokuvista, ja nyt minun ei tarvitse ikinä enään mainita niitä. 

1. 500. Blogiteksti! Aasa Arvostaa: Zack Snyder's Justice League - Piti siitä tai ei, Zack Snyder's Justice League tai Snyder Cut oli alkuvuoden isoin elokuvatapaus, ehkä koko vuoden? Tämä sattui näppärästi yksiin 500. juhlatekstin kanssa, ja tavallisen arvion sijaan valoitin myös taustaa, ohjaajan kontekstia, kulttuurillista asemaa ja elokuvasarjan fandomia arviossa, joka oli työlästä mutta ehdottomasti sen arvoista. Snyder Cut on yksi vuoden surkeimmista elokuvista, ja toivon mukaan sain sanottua selvästi miksi en pitänyt siitä. Zack Snyder, en pitänyt siitä Zack Snyderin takia.

Minun suosikkini kuluneen vuoden bloggauksista:  

Okei, normaalisti näitäkin olisi viisi mutta en kirjoittanut niin montaa juttua, en halua toistaa itseäni joten nostan esiin yhden joka on ehdottomasti suosikkini tämän vuoden jutuista:

Valokeilassa, osa 13 - Ette tiedäkkään kuinka paljon nautin tämän tekstin kirjoittamisesta. En ollut hetkeen tehnyt tällaista syväsukellusta vanhojen sarjakuvien hupsuun maailmaan, olen aina pitänyt Kang Valloittajasta hahmona paljon ja sain samalla linkitettyä sen silloin pinnalla olleeseen Loki- sarjaan hyvin. Ehkä ensi vuonna teen lisää Valokeilassa- tekstejä, kunhan oikea hahmo ja inspiraatio iskee. 

Top 5 Elokuvat:

Jep, tänä vuonna nämä ovat täällä, entistä lyhyemmässä muodossa. Uupumus on välillä tällaista. 

5. The Mitchells vs. The Machines (O: Mike Rianda) - Netflixin animaatioleffa The Mitchells vs The Machines oli vuoden paras animaatioelokuva, ja yksi vuoden ilahduttavimmista elokuvista noin muutenkin. Mitchellien dysfunktionaalinen perhe joutuu kasaamaan itsensä robottiapokalypsin alkaessa, ja avain selviytymiseen on perheen isän Rickin (Danny McBride) ja collegeen menevän tyttären Katien (Abbi Jacobson) käsissä. Elokuvan animaatio nojaa Sonyn aikaisempaan menestykseen Spider-Man: Into the Spider-Verseen, ja samoja tekijöitä onkin myös The Mitchells vs The Machinesin takana. Kuten aina sanon: älä ikinä lyö Phil Lordia ja Chris Milleriä vastaan vetoa, häviät kuitenkin. 

4. The Suicide Squad (O: James Gunn)- James Gunn löi pöytään vuoden parhaimman supersankarielokuvan, ja samalla DC:n parhaimman supersankarielokuvan sitten Aquamanin. The Suicide Squad on väkivaltainen, ronski, eksploitatiivinen ylistyslaulu yhteiskunnan hylkiöille - eli siis James Gunn- elokuva. Gunn teki samalla Polka-Dot Manista, King Sharkista ja Rotanpyytäjästä kansainvälisiä kuuluisuuksia, ja sai minut itkemään elokuvateatterissa Rotanpyytäjän takia. Rotanpyytäjän. 

3. Dune (O: Denis Villeneuve) - Toinen tämän vuoden isoista elokuvatapauksista. Villeneuven Dune on massiviinen elokuva, ja massiivinen onnistuminen mahdottomassa tehtävässä. Lähes kolmetuntinen eeppos kaukaisen tulevaisuuden poliittisista skismoista jättiläismatojen asuttamalla mausteplaneetalla ei tuntunut hetkeäkään hitaalta, tylsältä tai itsetärkeältä, ja odotan innolla miten kauan Villeneuven annettaan tehdä Dyyni- elokuvia ja miten outoihin sfääreihin hän uskaltaa ne viedä.

2. The Green Knight (O: David Lowery) - The Green Knightin olisi pitänyt olla samanlainen menestys kuin Dune tai No Way Home. The Green Knight on upean uniikki fantasiaelokuva joka pohjustaa vanhoihin Arthurilaisiin myytteihin, pyhimystarinoihin ja pakanallisiin uskomuksiin. Nuoren ritari Gawainin (Dev Patel) matka on pitkä ja täynnä vaaroja, mutta suurin vaara Gawainille on hänen sisällään. En malta nähdä, mitä Lowery tekee seuraavaksi. 

1. West Side Story (O: Steven Spielberg) - Vuoden paras elokuva tulee yhdeltä parhaimmista elokuvaohjaajista kautta aikojen. Spielbergin West Side Story on melkein vaivattoman oloinen mestariteos, joka pistää kaikki musikaalit viimeiseltä 20 vuodelta häpeään. Klassikkomusikaali nuorten kielletystä suhteesta 50-luvun New Yorkissa on ajaton tarina, joka sopii hyvin yhteen Spielbergin viime vuosien Capra-henkiseen tuotantoon. Musiikki on kaunista, näyttelijät loistavia, tanssi ja lavastus ja kuvaus - kaikki soljuu yhteen uskomattoman kauniiksi kokonaisuudeksi. 

Top 5 Sarjakuvat:

5. Kill Six Billion Demons - Book 5: Breaker of Infinities (Tom Parkinson-Morgan) - Tällä kertaa verkkosarjakuva pääsi viiden vuoden parhaimman sarjakuvan joukkoon, ja tämä on hieman huijausta kun tuo tarina on vielä keskeneräinenkin. Breaker of Infinities -kirja on kuitenkin ollut yksi vuoden parhaimmista lukukokemuksista, Parkinson-Morganin viedessä Allisonin tarinaa yhä dramaattisempiin sfääreihin ja käsitellen samalla isoja teemoja värikkäiden hahmojensa kautta. 

4. Huojuva Torni (Tessa Astre, Aapo Kukko, Niko-Petter Niva) - Kotimainen Huojuva Torni oli aikamoinen yllätys, sillä menin teokseen käytännössä sokkona sisään. Tarina oululaisista punkkareista kahdella eri vuosikymmenellä oli hyvin ajankohtainen, ja samalla se käsitteli trans-teemoja mielenkiintoisella tavalla. Samalla se oli myös harvinen näytelmään perustuva kotimainen sarjakuva, ja adaptaatio sarjismuotoon oli hyvin onnistunut. 

3. Die 4: Bleed (Kieron Gillen, Stephanie Hans ) - Yksi parhaimmista jatkuvista Imagen sarjakuvista sai päätöksensä tänä vuonna, ja Die loppui juuri niin hyvin kuin se alkoikin. Fantasiaroolipeliin jumittuneet traumatisoituneet aikuiset koittavat löytää tiensä ulos pelimaailman syvyyksistä, ja samalla peli tekee sen mitä parhaimmat pelit tekevät: paljastavat jotain uutta pelaajista. Die on ollu yhtä iloa lukea, ja tulen palaamaan näiden pariin tulevaisuudessa uudestaan ja uudestaan. 

2. Dropsie Avenue - Katu Bronxissa (Will Eisner) - Onko huijausta laittaa monta kymmentä vuotta vanha sarjakuva vuoden parhaimmaksi? Ei, jos se on julkaistu tänä vuonna suomeksi! Dropsie Avenue on upea teos, joka kertoo Bronxissa sijaitsevan kadun elämästä lähemmäksi vuosisadan verran, miten elämä on muuttunut ihmisten mukana. Dropsie Avenue on ehdottomasti vuoden parhaimpia lukukokemuksia, joka oli Joulukuuhun asti suosikkini vuoden julkaisuista. 

1. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa (Derf Backderf) - Tämä teos iski kuin sata volttia. Derf Backderfin (Ystäväni Dahmer) toinen mestariteos kertoo Kent Staten verilöylyyn johtaneista tapahtumista yksityiskohtaisesti, huolellisesti ja tahdikkaasti, lopputuloksen ollessa vuoden vaikuttavin lukukokemus. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa ajaton tarina kansalaisoikeuksista, valtion väkivallasta ja mielipiteiden jakamasta kansasta. 

Top 5 TV-Sarjat

5. Häräntappoase - Anna-Leena Härkösen klassikoromaanin uusintaversio oli kesällä hieno yllätys, jonka katsoin yhdeltä istumalta, lopettaen katsomisen vasta yömyöhään. Petra Lumioksan ohjaama ja Oskari Sipolan ja Oona Haapaniemen käsikirjoittama sarja muutti protagonistin sukupuolen, ja samalla koko tarinan kontekstia ja lopputuloksena oli kaunis ja moderni queer -romanssi kotimaisissa maisemissa. 

4. WandaVision - Tänä vuonna on DisneyPlus -suoratoistokanavalla tullut neljä uutta MCU- tv-sarjaa, ja niiden taso on ollut kovin vaihteleva. Putki alkoi kuitenkin oikein vahvasti WandaVisionilla, joka on yhä suosikkini noista sarjoista; outo, hauska, ahdistava ja surullinen sarja Wanda Maximoffin (Elizabeth Olsen) yrityksestä pärjätä yksin traumojensa kanssa. Tämä on juuri sellaista tarinankerrontaa, jota haluaisin nähdä enemmän MCU:lta tulevaisuudessa. 

3. Dopesick - Vuoden paras pahanmielen sarja. Dopesick kertoo Yhdysvaltojen opiaattikriisistä 2000-luvun alussa monesta eri näkökulmasta: Purdue Pharma- lääkefirman johtoportaan häikäilemätön ahneus, Appalakeilla sijaitsevan kaivoskylän lääkäri Finnixin (Michael Keaton) tietämättömästä osuudesta vaarallisen lääkkeen jakelussa, lääkeviraston agentti Bridgetin (Rosario Dawson) yrityksestä saada Purdueta kiinni valehtelusta ja kahden osavaltionsyyttäjän hiljaisesta työstä oikeusjutun rakentamisessa lääkefirmoja vastaan. Dopesick on ahdistava, turhauttava ja surullinen juuri parhaimmalla tavalla, ja vaikka aihe onkin todella raskas, suosittelen sen katsomista kaikille.    

2. The Witcher (Kausi 2) - Parasta fantasahömppää! The Witcher on yhtä iloa, ja sarjan pariin palaaminen kahden vuoden odottamisen jälkeen oli sen arvoista. Geralt Rivialaisen (Henry "nörttikunkku" Cavill) seikkailut siirtyivät uusiin muotteihin, uusia hahmoja tuli tähän suureen konfliktiin mukaan ja uusia puolia paljastui vanhoista hahmoista. Toivottavasti kolmatta kautta ei tarvitse odottaa yhtä kauaa!

1. Ted Lasso (Kausi 2) - Ted Lasso oli minulle tänä kesänä suuri lohtusarja, ja se on noin muutenkin yksi parhaiten toteutetuista televisiosarjoista joita olen nähnyt vuosiin. Ted Lasso on antiteesi toksiselle maskuliinisuudelle, Jason Sudeikisin optimistisen Lasson ollessa omanlaisensa paragon-sankari englantilaisen jalkapallokulttuurin myrkyttämille nuorukaisille. Samalla se käsittelee kuitenkin myös Lasson omia ongelmia, traumoja ja miten pelkkä hymy ja hyvä asenne ei todellakaan riitä auttamaan kaikkia. Toinen kausi nosti panoksia, oli kunnianhimoisempi ja rohkeampi ja kaikin puolin parastas televisiota tältä vuodelta.  

Paras häppening

Vaikka kävin tänä vuonna tapahtumissa jotka teknisesti sopisivat tähän paremmin, on siistein juttu jossa olin mukana tänä vuonna Trans Ry:n valokuvaprojekti Trans Saints, johon osallistuin mallin roolissa. Tämä oli upea kokemus, oli hienoa päästä käyttämään luovuutta uudella tavalla oman ikonografian suunnittelussa ja lopputulos mielestäni puhuu puolestaan: 

Siinäpä se. En nähnyt puoliakaan niistä elokuvista teatterissa jotka olisin halunnut, en lukenut niin paljoa uusia sarjakuvia kuin toivoin ja katsoin enemmän televisiota kuin ehkä koskaan ennen. Ensi vuonna on vuorossa Suomi-Rivendell-Asgardin 10. juhlavuosi, ja joitain ideoita on jo tätä varten olemassa. Tarkoitus olisi palata vanhojen tekstien pariin ja kirjoittaa osa niistä uusiksi, katsoa miten mielipiteeni ovat muuttuneet ja inspiroitua niistä kirjoittamaan uusia tekstejä. Käyn vuoden mittaan jokaisen blogin vuoden lävitse, valiten aina jonkun tekstin käsiteltäväksi ja viralliset syntymäpäivät ovat vuoden kuluttua 17.12.2022, ja sitä varten pitää keksiä jotain hauskaa. 

Hyvää uutta vuotta 2022. Olkoot se parempi kuin edellinen. Ennen kaikkea, pysykää turvassa, olkaa kilttejä itsellenne ja toisille. Palataan asiaan Tammikuussa. 

Aasa T 

Aasa Arvostaa: Spider-Man: No Way Home

Ennen kuin menin katsomaan kolmannen Marvel Cinematic Universen hämisleffan, päätin katsoa uudestaan alkuperäisen hämisleffojen trilogian. Sam Raimin 2002-2007 ohjaama elokuvasarja on (loppua lukuunottamatta) yhä minulle loistava esimerkki siitä, miten tehdä sarjakuva-uskollista, viihdyttävää ja merkityksellistä supersankariviihdettä. Nyt supersankarielokuvien täyttämässä maailmassa, arvostin jopa Spider-Man 3:sta enemmän kuin ennen - se ei ehkä ole ihan koherentti, mutta ainakaan se ei ole koskaan tylsä - ja aivoni menivät hieman rullalle kun tajusin että Iron Manin ja Spider-Man 3:en välissä ei ollut kuin vuosi. Mutta nuo kaksi ensimmäistä hämisleffaa erityisesti, Spider-Man ja Spider-Man 2 ovat yhä parhaat (live-action) elokuvat Hämähäkkimiehestä, ja on sääli että sekä Amazing Spider-Man 1 & 2 saatikka MCU:n hämisleffat eivät ole yltäneet näiden tasolle. 

Tai, eivät yltäneet ennen tätä. 

VAROITUS! Tulen tekemään juonipaljastuksia elokuvasta koskien tiettyjä hahmoja joiden mukanaolo on aikalailla tunnettua tietoa mutta eivät varsinaisesti ole näkyneet markkinoinnissa, sillä muuten puhuisin vain todella ympäripyöreästi ja kaarrellen ja teksti olisi todella lyhyt. Teitä on varoitettu.  

Spider-Man: No Way Home

Tarina: Peter Parkerin (Tom Holland) elämä on pilalla. Hänen salainen identiteettinsä on paljastunut koko maailmalle, häntä syytetään Mysterion kuolemasta ja tämä huomio vaikuttaa myös hänen lähimmäisiin, vaaranten yhteisen tulevaisuuden. Epätoivoisena hän pyytää apua Tohtori Strangelta (Benedict Cumberbatch), josko tämä voisi loitsulla muuttaa tapahtuneen. Peter ei tajua millaisilla panoksilla hän pelaa ja mitä hän on menettämässä, ja loitsun mennessä mönkään alkaa vieraita saapua Peterin maailmaan...

Okei, sanon sen suoraan. No Way Home ei ole yhtä hyvä kuin Raimin kaksi ensimmäistä hämisleffaa, eikä se tietenkään yllä Into the Spider-Versen tasolle. MCU:n omat kompastuskivet ovat yhä olemassa, ja No Way Home ei ikinä lennä ihan yhtä korkealle kuin edeltäjänsä juuri niiden takia. Samalla se kuitenkin päihittää helposti kaksi aiemmpaa MCU:n Hämisleffaa ja on muutenkin yksi MCU:n mielenkiintoisimmista ja viihdyttävimmistä elokuvista sitten Endgamen. Spider-Man: No Way Home on erittäin mukava yllätys kahden "ihan kivan" hämisleffan jälkeen. Ohjaaja Jon Watts ei ehkä ole kovin uniikki tai mieleenjäävä tyyliltään, mutta hän tuntee hahmonsa tässä kohtaa hyvin ja miten tämän maailma ja toimii, ja tämä itsevarmuus näkyy läpi tarinan hienosti, nostaen protagonistinsa lopulta tarinan tärkeimmäksi henkilöksi vaihtuvien isähahmojen sijaan. Oli hienoa myös nähdä elokuvan lopussa erityiskiitos tuottaja Avi Aradille, joka on ollut mukana tekemässä näitä elokuvia verkkoveijarista viimeisen 20 vuoden ajan. 

Asia jonka tajusin tätä elokuvaa katsoessani Hollandin Peter Parkerista: Hänellä ei ole ikinä ollut Ben-setää. Spekulaatio Ben-sedän oudosta puutteesta on ollut osa keskustelua näiden elokuvien ympärillä; miksi Ben-setää ei mainita, kuka näyttelisi häntä, miksi Peterin elämän tärkein motivaatio on näin kokonaan poissaoleva ja niin pois päin. No Way Homen aikana tajusin, että tämä on hyvin tietoisesti poistettu tarinasta, ja näemme vasta nyt sen vaiheen Peterin elämässä joka oikeasti määrittelee hänet. Peterin motivaatio olla supersankari on sama kuin monella muullakin; hän voi olla, mutta Peter ei ole sisäistänyt vielä kaikkia tuon elämän vaaroja. Peterin hahmoa on aina määritellyt hänen nuoruutensa näissä elokuvissa, sekä jonkinlainen suunnan puute jota Tony Stark ja muut isähahmot ovat koittaneet hänelle antaa. Tämä on se elokuva missä Peter kasvaa lapsesta aikuiseksi, ja sisäistää todella lauseen "suuri voima tuo suuren vastuun" kauniisti ja traagisesti, joka on olennaista Hämähäkkimiehen tarinassa. Holland on parempi No Way Homessa kuin koskaan aikaisemmin, näyttäen tämän kasvun elokuvan aikana hienosti. Alussa hän oli vielä se Peter joka halusi saada kaiken, mutta loppua myöten hän tajuaa voimansa ja asemansa tuoman vastuun ja astuu uuteen lukuun Hämähäkkimiehenä. Niille jotka pelkäsivät, että Cumberbatchin Tohtori Strangesta tulee taas uusi parrakas isähahmo Peterille, ei syytä huoleen. Strangen rooli elokuvassa on tärkeä mutta pieni, ja hän ei muodosta samanlaista suhdetta Peteriin kuin muut ennen häntä. 

 

Isoin markkinointikikka oli kuitenkin muiden Hämähäkkimies- leffojen antagonistien mukaan tuomisessa. Alfred Molinan Tohtori Mustekala, Willem Dafoen Vihreä Menninkäinen, Jamie Foxxin Elektro, Rhys Ifansin Lisko ja Thomas Haden-Churchin Hiekkamies ovat kaikki täällä, ja pakko se on myöntää, olihan se hienoa nähdä heitä. Varsinkin Raimin elokuvasarjan pahikset ovat aina olleet erittäin hyvin tehtyjä; Molinan Tohtori Mustekala on yksi parhaiten toteutettuista superkonnista ikinä, Willem Dafoe on Willem Dafoe, kukaan ei ole yhtä hyvä kuin hän ja Thomas Haden-Churchin Hiekkamies on traaginen rikollinen jonka ainoa motivaatio on rakkaus tytärtään kohtaan. Jamie Foxx sai nyt kunnon mahdollisuuden näytellä Elektroa uudestaan *karmaisevan* Amazing Spider-Man 2:en jälkeen ja hänellä oli selkeästi hauskaa ja olen sitä vähemmistöä joka ei vihaa Ifansin Liskon ulkonäköä ja tyyliä. Hiekkamies ja Lisko jäävät sivuraiteille tässä kuuden viiden koplassa, ja toisaalta niin jäävät kaikki muutkin joiden nimi ei ole Willem Dafoe. Dafoe on uskomaton, tuoden 100% saman energian joka hänellä oli 20 vuotta aiemmin roolissa, saman traagisuuden Normanin elämässä ja todistaen lopullisesti, että hän on ainoa ja oikea henkilö näyttelemään Vihreää Menninkäistä. Menninkäinen on Peter Parkerin vaarallisin ja henkilökohtaisin vihollinen, oli kyse sitten mistä universumista tahansa, ja Dafoe tuo kaikkensa rooliin jälleen kerran. Paljon on vuosien aikana tehty pilkkaa Dafoen Menninkäisen asusta, mielestäni hieman suotta, mutta lopulta mikään naamari tai proteesi ei ikinä toimi yhtä hyvin Menninkäisen painajaismaisen ulkoasun eloontuomisessa kuin Dafoen riivatut kasvot. En voi kehua Dafoeta liikaa, hän todellakin on Hollandin ohella tämä elokuvan tähti. 

66-vuotias Dafoe vaati tehdä taistelukohtauksensa itse,
laittaen hänet listalle "julkkikset joiden kanssa en haastaisi riitaa."

Ja sitten he tulivat. No Way Homen huonoiten pidetty salaisuus, Tobey Maguire ja Andrew Garfield uusimassa roolinsa Peter Parkerina toisista maailmoista. Kun Garfield ilmestyi elokuvaan, muistin että vaikka en pitänyt hänen elokuvistaan, hänen Hämähäkkimiehensä oli kuitenkin varsin tykättävä ja mielenkiintoisesti erilainen verratuna kahteen muuhun. Garfieldin Peter on kuitenkin menettänyt eniten kaikista Peteristä, ja tämän epäonnistuttua pelastamaan Gwen Stacy, on katkeruus muuttanut hänet väkivaltaisemmaksi ja itseinho huokuu hänestä monessakin kohtaa. Maguiren Peter puolestaan on kolmikosta tasapainoisin, vanhempi Peter joka sai elämänsä kuntoon lopulta ja jota ajaa puhtaasti halu auttaa muita. Maguire tuo hyvin Raimin elokuvien Peterin luonteen yhä esille, mutta hän on myös selkeästi kasvanut ajan mittaan itsevarmemmaksi. Näiden kahden kautta No Way Home tuo esiin sen pääteeman: kasvaminen, vastuu ja uhraukset. Sekä Garfieldin että Maguiren Peter on menettänyt paljon, ja he ovat kasvaneet hieman eri suuntiin, ja Hollandin Peterin kärsiessä omien tekojensa takia on hän heidän risteyskohdassaan. Mitä tarkoittaa olla Hämähäkkimies? Mitä tarkoittaa "suuri voima tuo suuren vastuun"? Peter on vasta nyt todella astumassa siihen maailmaan jossa Maguiren ja Garfieldin Hämähäkkimiehet ovat eläneet; maailma joka muodostuu menetyksestä nousevasta surusta ja supersankariuden kalliista hinnasta. Tämä on miten tällaisia cameoita pitääkin tehdä; siten, että niillä on merkitystä. Samalla Garfieldin ja Maguiren Hämähäkkimiehet saavat myös itse solmia katkonaisia lankoja loppuun elämästään, ja erityisesti Garfield loistaa tässä, saadessaan mahdollisuuden tehdä sen mihin hän ei itse ikinä kyennyt. 

Mutta MCU:n perinteiset ongelmat ovat yhä mukana, ja lähinnä tämä koskee teknistä puolta. Lopputaistelu on, kuten arvata saattaa, pimeässä käytävä nahistelu jossa on lähinnä harmaata ja kylmää sinistä värimaailmaa. Taistelu itsessään on varsin viihdyttävä (aina kun Dafoe mätkii jotakuta niin sen tuntee) ja hetki kun kaikki kolme Hämistä alkavat pelamaan hyvin yhteen toimii, mutta visuaalinen ja elokuvallinen elementti oli tuossa hetkessä kovin köyhä. Oli outoa nähdä Maguire, Molina, Dafoe ja Haden-Church MCU:n tylsässä ja yksipuolisessa kuvauksessa, kun on tottunut näkemään heidät Sam Raimin vision ja legendaarisen Bill Popen kuvauksen alaisina. Michael Giacchinon soundtrack on varsin mainio, joskin muistettavin osuus No Way Homen musiikeissa oli se kun se nosti esiin teemoja vanhoista Hämisleffoista (Danny Elfmanin teemamusa Hämikselle on yhä paras laatuaan). Siltikin, No Way Home oli näiden virheiden ja laiskuuksien jälkeenkin ehdottomasti elokuva josta nautin paljon. Tässä elokuvassa on sydäntä, ja suuria tunteita joita ei peitellä vitsien alle hetkeksikään. Erityisesti Holland ja Garfield tuovat tämän tunteellisuuden elokuvaan upealla tavalla, ja näyttelijätyö onkin elokuvassa ykkösluokkaista kautta linjan. No Way Home on se Hämähäkkimies-leffa jonka olen toivonut näkeväni nyt jo kahdesti: elokuva, joka muistuttaa kuinka raskasta ja kurjaa on olla Hämähäkkimies, mutta se on kuitenkin työ jonka jonkun on tehtävä. Jos joku olisi sanonut minulle kuukautta aiemmin, että kolmas MCU:n hämisleffoista on samalla yksi elokuvasarjan parhaimmista, niin en olisi uskonut tätä. Mutta totta se on, ja No Way Home on samalla varmasti yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä elokuvista. 

Aasa T 

PS. Muistakaa pysyä aivan loppuun asti! 

PPS. Miksi tämä ei ollut Kuuden Kopla, Hämiksen originaali pahisporukka? Tähän on muutama teoria ja selitys. Kaikki konnat ovat muista ulottuvuuksista, joten MCU:n Hämis-pahiksia ei otettu periaatteesta. Venom Spider-Man 3:sta ei olisi sopinut koska meillä on "parempi" Venom. Jäljelle jää kaksi pahista ASM- leffoista: Harry Osborn ja Sarvikuono. Kuuden Koplassa on menninkäiskiintiö täynnä, joten oikeastaan Sarvikuono on ainoa vaihtoehto. Ja tähän se sitten kaatuikin, sillä Paul Giamattin aikataulu ei sopinut kuvausaikatauluun. Sääli, mutta ymmärrettävä ratkaisu. 

PPPS. Se että Hawkeyen jakso numero 5 tuli samana päivänä kuin No Way Home, ja molemmissa tuli selvä linkki siihen sarjaan - jos ei muuta voi MCU:ssa arvostaa niin ainakin heidän suunnitelunsa on ykkkösluokkaista. 

Aasa Arvostaa: The Witcher (Kausi 2)

Kaksi vuotta! Kaksi pitkää vuotta! Kaksi vuotta täynnä The Witcherin uudelleenkatsomista kerta toisensa jälkeen koska juuri mikään televisiosarja ei ole täyttänyt minun sisälläni olevaa fantasiakaipuuta niin hyvin kuin Netflixin adaptaatio Andrzej Sapkowskin samannimisestä kirjasarjasta. The Witcherin ensimmäinen kausi oli kaikkea sitä mitä olin kaivannut: häpeilämätöntä fantasiaa tehtynä hyvin, painotellen täydellisesti välttelyä haudanvakavuuden sekä liiallisen hassuttelun välillä, täynnä haltioita ja taikuutta ja hirviöitä ja Henry Cavillin rintalihaksia. Ja vihdoin - vihdoin - meillä on toinen kausi, ja se on kaikkea mitä halusin ja vähän enemmän. 

The Witcher (Kausi 2)

Tarina: Geralt Rivialainen (Henry Cavill) ja Ciri (Freya Allen) ovat löytäneet toisensa, ja noiturien kodissa Kaer Morhenissa Geralt uskoo voivansa suojella Ciriä parhaiten. Soddenin taistelun jälkeen velhotar Yennefer (Anya Chalotra) on voimaton ja vailla suuntaa, etsien tarkoitusta. Sota ei kuitenkaan päättynyt Soddenissa, ja sen tapahtumat vaikuttavat kaikkiin Mantereen asukkaisiin; haltioihin, ihmisiin, velhoihin ja noitureihin. Kukaan ei voi paeta kohtaloaan. 

Tämä täytyy sanoa: jokaisen adaptaation täytyy kyetä seisomaan omilla jaloillaan ilman kirjatietämystä, ja samalla tavalla haluan myös arvioida adaptaatiot lähtökohtaisesti omina teoksinaan, enkä vertailla niitä kirjaan. Adaptaatioon kuuluu olennaisesti muutos, ja muutos on olennainen osa Noiturin adaptaatiota, oli kyse sitten videopeleistä tai televisiosarjasta. The Witcherin 2. kausi muuttaa asiotia kirjasta, sekoittaa tapahtumien järjestystä ja luo myös uusia hahmoja. Tämä kuitenkin ei minua haitannut, koska lopputulos toimi ja päättyi yhä mielekkääseen loppuasetelmaan josta on hyvä jatkaa 3. kaudella. The Witcherin 2. kausi nostaa panoksia, on kaikin puolin rohkeampi ja uskaliaampi kuin edeltäjänsä ja tuo uusia näkökulmia tarinamaailman konflikteihin ja historiaan, ollen samalla myös erittäin viihdyttävä fantasiaseikkailu. Sarjan showrunner Lauren S. Hissrich ansaitsee kaikki kehut sekä kunnioituksen siitä, miten rohkeita muutoksia hän teki sarjaan jonka fanikunta ei aina ole se kaikkein myötämielisen muutoksille tai uusille ideoille. Hissrich ei vain kopioi kirjoja sarjaksi sana sanalta, vaan hakee merkityksiä tarinoista ja hahmoista ja yhdistää näitä toisiinsa hauskoilla ja yllättävillä tavoilla. 

Jaskierin "kulahtanut rokkitähti" vaihe.

Sarjan kolme päätähteä ovat yhä Cavill, Allen ja Chalotra, ja Geraltin, Cirin ja Yenneferin tarinat ovat pääfokuksessa. Geralt on oma itsensä, kallio johon me voimme luottaa ja Cavill on todella hyvä roolissa yhä. Geraltista ei hahmona varsinaisesti paljastu uutta, mutta sarjan aikana hänen pitkä historiansa ja monet ihmissuhteensa nousevat esiin, varsinkin hänen perheensä Kaer Morhenissa ja suhteensa heihin. Ciri ja Yennefer ovat enemmän muutosten kourissa. Ciri on vihdoin löytänyt Geraltin, mutta mitä tämä lopulta tarkoittaa hänelle? Onko hän tuleva noituri, seuraaja Geraltin jalanjäljissä? Onko hän velho, joka vain tarvitsee oikean opettajan suurille voimilleen? Vai onko hän jotain ihan muuta, paljon pelottavampaa ja vanhempaa kuin kumpikaan näistä? Samalla Cirin sisällä palaa kaipuu menettämäänsä elämää kohtaan sekä kostonhimo vihollisiaan kohtaan, ja Freya Allen tekee erinomaista työtä kaikkien näiden esittämisessä, ja The Witcherin katsominen on samalla tämän hahmon että Allenin näyttelijätaidon kasvun seuraamista. Yennefer on Soddenin taistelun jälkeen heikko ja eksyksissä; hänen paikkansa Aretuzassa on muuttunut, häntä pidetään sekä sotasankarina että mahdollisena vakoojana ja hänen sisällään oleva tyhjyys on vain kasvanut kaiken jälkeen. Toisella kaudella näiden hahmojen kohtaamista ei tarvitse odottaa yhtä kauaa, näiden halujen, toiveiden ja luonteiden törmääminen on erittäin toimivaa. 

Tätä trion lisäksi neljäs merkittävä tarinakokonaisuus on, hieman yllättäen, Fringilla Vigolla (Mimi M. Khayisa), Nilfgaardin puolella taistelevalla velhottarella. Fringilla jäi Soddenin taistelun häviäjäksi, ja Mantereen poliittisessa valtapelissä tämä ei tarkoita hänelle hyvää. Fringilla ei ollut 1. kaudella kovin monitahoinen hahmo, mutta 2. kausi avaa sekä hänen asemaansa Nilfgaardissa ja sitä miksi hän on uskollinen Valkoiselle Liekille ja mitä Fringilla oikein haluaa. Fringilla tekee poliittisia peliliikkeitä, jotka muuttavat koko Mantereen sisäistä rakennetta ja politiikkaa niin hyvässä kuin pahassakin, ja Mimi M. Khayisa tuo aivan uutta energiaa Fringillaan, tehden hänestä yhden sarjan mielenkiintoisimmista hahmoista seurata. Muissa sivuhahmoissa on sekä vanhoja tuttuja että uusia naamoja: kaikkien rakastama Jaskier (Joey Batey) kirjoittaa katkeransuloisia erolauluja Geraltista, samalla koittaessaan auttaa vainottuja haltioita miten vain pystyy, vangittu nilfgaardilaiskenraali Cahir (Eamon Farren) koittaa löytää tiensä takaisin valtaan ja Aretuzassa Tissaia de Vries (MyAnna Buring) ja Vilgefortz (Mahesh Jadu) saavat yliotteen velhojen veljeskunnasta. Geraltin mentori Vesemir (Kim Bodnia) on yhä Kaer Morhenin himbokoulun noiturien kodin isäntä ja isähahmo noitureille, kantaen jokaisen menetetyn noiturin raskasta muistoa mukanaan, haltiavelhotar Francesca Findabair (Mecia Simson) koittaa kaikin keinoin kaivertaa kotia kansalleen kovassa maailmassa ja redanian tiedustelupäällikkö Sigismund Dijkstra (Graham McTavish) juonii juoniaan ja vetelee naruista ympäri Mannerta. Sarjassa alkaa tässä vaiheessa olla niin paljon hahmoja, että jokaisen maininta alkaa käydä työstä, mutta erityisesti kehun Bodnian ja Khayisan roolisuorituksia, sekä kauden ensimmäisessä jaksossa loistanutta Kristofer Hivjua tämän yhdestä parhaasta roolista surullisena kirouksen uhrina Nivelleninä. 

Vesemir ja Vesemirin upeat viikset

Kuten tästä voi päätellä, The Witcherin toisella kaudella on paljon menossa monesta suunnasta. Ensimmäisellä kaudella tapahtumat olivat itsessään yksinkertaisia, mutta pakkaa sekoitettiin hyppivällä aikarakenteella joka lomittui vasta myöhemmin. Tällä kaudella tällaista aikahyppelyä ei enään ole (kaikki avainpelaajat ovat jo löytäneet toisensa joten sille ei ole tarvetta) mutta tapahtumien ja henkilöhahmojen määrä on sen sijaan isompi. Paljon ehtii tapahtua kahdeksan jakson aikana: Geralt ja Ciri saapuvat Kaer Morheniin, Yennefer tapaa haltioita ja palaa Soddenin eteläpuolelta Aretuzaan, haltiat asuttava Cintran Fringillan avulla, Geralt käy tutkimassa Ciriin liittyviä asioita, pelottava velho Rience (Chris Fulton) on tuntemattoman työnantajan toimesta jahtaamassa Ciriä ja tämän ystäviä jatkuvasti ja kunkaat ja velhot tekevät omia siirtojaan kaiken tämän keskellä. Tämä voisi olla väsyttävää ja jopa vaikeaa seurata, mutta jokaisen hahmon ja paikan halut ja motivaatiot ovat selkeitä: Geralt haluaa suojella Ciriä, Yennefer haluaa voimaa, Ciri haluaa vastauksia elämänsä kysymyksiin, Fringilla haluaa kunnioitusta, Francesca haluaa luoda uuden haltiavaltakunnan ja niin pois päin. Osa näistä on konfliktissa keskenään (Fringillan ja Francescan suhde on suorastaan traaginen) ja osa ei kohtaan vielä, mutta samat langat ovat lomittumassa päällekkäin. Lomittuminen on muutenkin hyvä sana kuvaamaan The Witcherin tarinoiden korrelaatiota toisiinsa. Fringilla tekee Cintrasta turvapaikan haltioille, jonka takia haltioita vainotaan Mantereella, joka ajaa Jaskierin auttamaan haltioita, jonka tähden hän kohtaa Yenneferin uudestaan jne. Asioita ei vain tapahdu, vaan niillä on seuraamuksia jotka vaikuttavat laajalti ja pitkäjänteisesti. 

What once has been rung, can never be un-rung.

Viha on kehä, jota ruokitaan kostolla. Tämä on kantava teema The Witcherin toisella kaudella, aina Cirin halusta kostaa ja saada menettämänsä takaisin haltioiden hyvin oikeutettuun kostonhimoon ihmisiä kohtaan. Olen aina hieman varpaillani, kun fantasiagenre koittaa jotenkin käsitellä rasismia fantastisten välikäsien kautta, mutta Noituri on aina pysynyt kaukana liian suorista allegorioista. Toki tarinassa puhutaan pogromeista jolla on terminä suora suhde Sapkowskin kotimaan historiaan, ja haltioiden kohtelussa tarinassa on nähtävissä paljon antisemitistiseen vainoon liittyviä teemoja, mutta The Witcher välttää fantasian perinteiset perisynnit tämän aiheen käsittelyssä kiitettävästi. Jos The Witcherin 2. kausi kärsii jostain, on se tahditus aiemmin mainittujen lukuisten perspektiivien vaihtelun välillä sekä kauden "pääpahis", joka tuntui hieman irralliselta kaikkeen muuhun liittyen. The Witcher on tällä hetkellä yksi suosikkisarjoistani. Olen katsonut ensimmäisen kauden ainakin neljä kertaa alusta loppuun, koska pidän näistä hahmoista, pidän maailmasta jonka sarjan tekijät ovat rakentaneet ja pidän miten The Witcher on omistautunut fantasialle genrenä. Se ei pelkää olla outo, hupsu, fantastinen ja melodramaatinen tavalla, joka on ominaista tälle genrelle. Hyvän sarjan tuntee siitä, että uudelle kaudella vanhojen hahmojen palatessa tuntuu siltä, kun näkisi ystävän pitkästä aikaa. The Witcher onnistuu tässä, ja toinen kausi meni yhdeltä istumalta ja vei kaiken keskittymiseni kahdeksaksi tunniksi. En malta että voin palata takaisin The Witcherin maailmaan taas uudestaan ja uudestaan, ja tämä on minulle merkki hyvästä televisosarjasta. Toinen kausi on nyt Netflixissä. 

Aasa T 

P.S. Hahmot joita olisin halunnut nähdä vielä enemmän olivat etsiväduo Codringher & Fenn (Simon Callow & Liz Carr), jotka olivat loistavia. Callowin Codringher oli kuin Gandalf näyttelemässä Sherlock Holmesia ja Liz Carr toi autenttisuutta vammaisen Fennin rooliin sekä hyvää energiaa Callowin vastaparina. Olen aiemminkin kehunut The Witcherin omistautumista diversiteetille näyttelijöissä (lyhytkasvuiset näyttelijät kääpiöiden roolissa on yksi hyvä esimerkki) ja Liz Carr on ehdottomasti näyttelijä jonka näköisiä on liian vähän genrefiktiossa, ja mediassa ylipäätänsä. Lisää kiitos!   

Aasa Arvostaa: West Side Story

 Mikään elokuva ei "tarvitse" uudelleenfilmatisointia. Kun puhutaan että "X ei tarvinnut jatko-osaa/uudelleenfilmatisointia/reboottia" niin pyörittelen silmiä päässäni. Ei tietenkään "tarvitse." Mutta taidetta ei pitäisikään vertailla ja jaotella tällä tavalla. Olen koittanut parhaani mukaan päästä pois tästä mielentilasta. Taidetta on kiva nähdä joka tapauksessa, ja minua kiinnostaa aina nähdä toinen otanta jostain tutusta uudelta tekijältä. Varsinkin jos tämä on samalla mahdollisuus päivittää vanhentuneita puolia. Otetaan esimerkiksi vaikka, ja vedän tämän nimen ihan hatusta, West Side Story. Vuoden 1961 filmatisointi samannimisestä musikaalista on klassikko kaikin puolin, mutta elokuvassa on jonkin verran brownface- castausta jossa valkoisia näyttelijöitä on roolitettu puertoricolaisiksi. Se ei todellakaan pilaa elokuvaa, mutta jos on mahdollista tehdä versio jossa latinonäyttelijät saavat oman äänensä esiin näissä rooleissa, niin en näe mitä pahaa siinä on. 

Varsinkin jos tämän version ohjaaja Steven Spielberg. 

West Side Story

Tarina: New York 1950-luvulla oli muutosten kourissa. Vanha mureni uuden tieltä, köyhien slummialueita purettaessa uusien ja hienojen talojen tieltä. Tällä kutistuvalla maalla kaksi jengiä, valkoiset Jetsit ja puertoricolaiset Sharksit, taistelevat reviiristä ja identiteetistään. Sekasorron ja väkivallan keskellä kaksi nuorta löytävät toisensa, rakkauden kukoistaessa vihan keskellä pienen kauniin hetken ajan.

On aika uskomatonta nähdä, miten 75-vuotias Spielberg, ohjaaja joka ei ole ohjannut yhtään musikaalia eläessään, päättää tehdä adaptaation yhdestä rakastetuimmista musikaaleista ikinä, ja samalla pesee kaikilla hollywoodin viimeisen 10-15 vuoden aikana julkaisemilla musikaaleilla lattiaa. West Side Story ei ainoastaan ole tämän vuoden parhaimpia elokuvia, vaan myös Spielbergin juhlitun uran parhaimpia elokuvia. Toki hän työskentelee nerojen olkapäillä; Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin musiikit ja Arthur Laurentsin alkuperäisteos ovat hyvä sapluuna kelle tahansa, mutta Spielberg ei tyydy vähään ja kunnianhimoisesti muuttaa, kontekstualisoi ja uudistaa musikaalia tavoilla jotka toimivat lähes poikkeuksetta. Tämä on yksi maailman parhaimmista elokuvaohjaajista valtansa huipulla, tekemässä työtä vanhojen kollegoidensa kuten käsikirjoittaja Tony Kushnerin ja kuvaaja Janusz Kaminskin kanssa tavalla jota ei voi kuin ihailla. 

West Side Story vaatii näyttelijöiltään paljon, ja nuoret näyttelijät suoriutuvat hienosti. Elokuvan pääpari, Tony ja Maria (Ansel Elgort ja Rachel Zegler), esittävät nuorten syvän ensirakkauden todella hienolla ja uskottavalla tavalla. Maria on uusi tulokas New Yorkissa, Tony on vasta palannut kaupunkiin vankilareissultaan, ja kumpikaan ei koe kuuluvansa täysin Jetsien ja Sharksien vastakkainasettelun maailmaan. Hetket kuten parin ensitapaamisen ihana kiusallisuus ("olet...pitkä!") ja Elgortin ja Zeglerin kemia saa kaiken heissä toimimaan hyvin. Elokuvan tähdet minulle olivat kuitenkin näiden kahden ympärillä: Marian paras ystävä Anita (Ariana DeBose), Sharksien johtaja ja Marian veli Bernardo (David Alvarez) ja Jetsien johtaja Riff (Mike Faist) ovat heittämällä tämän elokuvan valovoimaisimmat hahmot ja parhaat näyttelijänsuoritukset tulevat heiltä. Anita on kiivas ja viisas, intohimoinen nuori nainen joka rakastaa Bernardoa, Mariaa ja uutta elämäänsä New Yorkissa suurella palolla, ja esiintyjänä DeBose on puhdasta karismaa. Balettitanssija David Alvarez on myös magneettinen Bernardona. Tanssi on olennainen osa West Side Storyn tarinankerrontaa, ja Alvarez ja DeBose hallitsevat jokaista tilaa tanssillaan suvereenisti. Riff ei ehkä ole yhtä välittömästi tykättävä kuin Anita ja Bernardo, mutta tietynlaista karismaa tässä liian nopeasti kasvaneessa lapsessa on paljon. Riff on nilkki ja rasistinen kusipää, mutta myös joku joka on kasvanut ilman perhettä (syy miksi hän ja Tony perustivat Jetsit) ja joka on yhä lopulta vain lapsi leikkimässä aikuista gangsteria. Elgort on ehkä tämän kokoelman heikoin kyky lopulta. Hän ei ole huono, mutta jää auttamatta Alverezin ja Faistin jalkoihin silkassa lavakarismassa. 

Tanssi on aina ollut olennainen osa West Side Storya, ja tämä versio loistaa tässäkin. Koreografi Justin Peck on tehnyt upeaa työtä tanssijoiden armeijan kanssa, ja on ihana nähdä miten tanssi ja laulu yhdistyvät täydellisesti. Niin monet modernit musikaalit kuvaavat laulajiaan niin tylsästi, usein vain seisomassa ja kameran keskittyessä vain kasvoihin. Sekä tanssi että laulu ovat musikaaleissa tapa tuoda tunteita esiin, ja West Side Storyssa hahmojen tunteet ja ajatukset toisistaan ja maailmasta jossa he elävät heräävät henkiin juuri näiden kautta. Säveltävä David Newmanin sovitukset osuvat nappiin, ja Spielberg myös uudistaa näiden laulujen ympäristöjä; America on siirretty kaupungin katoilta eläville kaduille, hahmojen tanssiessa tiensä läpi ihmismassojen ja autoteiden kirkkaassa auringonpaisteessa, luoden kontrastia laulun dualistiselle tavalla kuvata "mahdollisuuksien maata." Gee, Officer Krupke tapahtuu poliisilaitoksella, jossa Jetsit ovat kuulusteltavana, siirtäen kappaleen kontekstin (syrjäytyminen ja vihamieliset valtakoneistot) suoraan tämän valtakoneiston sydämeen. Kaminskin kuvaus antaa myös tilaa tällä kaikelle hengittää ja elää, ja eri ympäristöt tuovat erilaisen värimaailman mukanaan tapahtumiin. Myös puvustaja Paul Tazewell ansaitsee kiitokset, antaen jengeille erilaisen värimaailman joka helpottaa aina erottamaan Jetsit ja Sharksit toisistaan - taivaansininen Jetseille ja lämpimät punaiset sävyt Sharkseille. Teknisenä toteutuksena musikaalina West Side Story on puhdasta voittoa alusta loppuun asti. 

Samat teemat jotka ovat olleet osa West Side Storya aina ovat yhä mukana, eikä Spielberg muuta niitä juurikaan. Spielbergilla on ollut tapa kommentoida nykyistä poliittista tilannetta menneisyyden tapahtumien kautta (Munich ja The Post, noin esimerkiksi), mutta Spielberg ei vasaroi mitään nykytilanteesta West Side Storyn kautta katsojan päähän. Rasismi, toiseutus ja luokkaerot ovat yhä läsnä vahvalla tavalla. Poliisien kohdalla valtiovallan puolueellisuutta edustaa poliisipäällikkö Schrenk (Corey Stoll), joka ei pidä kummastakaan jengistä juurikaan, mutta on selkeästi enemmän rasistinen puertoricolaisia kohtaan. Hän pitää Raffia ja Jetsejä  "kykenemättöminä valkoisina" (cant-do-it-caucasians), kohteliaampi versio "valkoisesta roskasakista", mutta nykyisyys nostaa rumaa päätään tämän pelätessä Sharksien "korvaavan valkoiset, heikäläisten syntyessä liian nopeasti". Kaikki tämä toimii elokuvassa hyvin, mutta yksi asia tämän ulkopuolelta jäi vaivaamaan minua. Gee, Officer Krupke omaa ärsyttävän transfobisen vitsin, eikä kukaan työryhmässä halunnut päivittää tekstiä sen vertaa että nuo kaksi lauseparia oltaisiin korvattu jollain muulla. En muistanut että niitä on siinä, ja samassa hetkessä putosin elokuvasta pois hetkeksi tuon vuoksi, ja nautintoni Gee, Officer Krupkesta katosi samalla hetkellä kokonaan. Kuitenkin, on elokuvassa myös jotain hyvää sukupuolivähemmistöjen saralla. Anybodys alkuperäisessä musikaalissa oli "poikamainen tyttö", joka halusi olla yksi Jetseistä mutta ei sukupuolensa takia päässyt mukaan jengiin. Anybodysissa on paljon transmaskuliinista/muunsukupuolista fiilistä, aina tämän ulkonäöstä siihen miten suurin kehu jota hän saa Jetseiltä on "Ya done good, buddy boy." Tässä versiossa Anybodysin alatekstissä ollut identiteetti on nostettu selkeästi osaksi häntä, tämän ollessa transmaskuliininen jota näyttelee muunsukupuolinen näyttelijä Iris Menas. Anybodys suuttuu jos häntä väärinsukupuolitetaan, ja kertaakaan Anybodysin tilannetta ei muuteta vitsiksi. Tämän takia Gee, Officer Krupken "humoristinen" vitsi transsukupuolisten ihmisten kustannuksella tuntuu erityisen turhauttavalta. 

 

Se että tiedät miten tarina loppuu ei tarkoita sitä, ettetkö voisi silti välittää kokonaisuudesta. Musikaalissa Hadestown Hermes laulaa "it's an old song, and we are gonna sing it again". Hyvät tarinat kestävät sen, että niitä kerrotaan uudestaan ja uudestaan, aina eri tavoilla, ja tragedioiden tapauksessa, aina toivoen ettö asiat menisivät tällä kertaa toisin. Ja tragedia West Side Story onkin, kuten sen alkuperäinen innoittaja Rome ja Julia. Tiesin koko ajan miten tarina päättyy, tiesin että Maria ja Tony eivät saa rakastaa toisiaan niin kauaa kuin he ehkä toivovat, mutta matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Ja mikä matka se onkaan. West Side Story on vuoden lopussa myös vuoden elokuvatapaus, viihdyttävä, koskettava ja surullinen tarina joka imee mukaansa visuaalisuudella, musiikilla, hyvillä näyttelijöillä ja maailman parhaimpiin kuuluvan ohjaajan ykkösluokkaisella ohjauksella. Keskustelu siitä "pitääkö West Side Storysta" tehdä uusintaversiota valkokankaalle on näin jälkikäteen varsinkin täysin merkityksetön, kun lopputulos on näin hyvä. En halua vertailla tätä vuoden 1961 filmatisointiin, koska vertailu ei ole taiteen pointti, ja tämä ei myöskään mitenkään korvaa tuota alkuperäistä klassikkoa. Molemmissa on asioita joista pidän enemmän kuin toisessa (Richard Beymer on parempi Tony, mutta Mike Faist on parempi Riff, jne.) mutta tämä on enemmän sellaista henkilökohtaisten preferenssien neppailua. West Side Story on sitä puhdasta elokuvaa josta on niin paljon puhe koko ajan, ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuvateatterissa jossa sen elävä maailma, värit, musiikki ja upeat roolisuoritukset pääsevät oikeuksiinsa. 

It's a sad song,

but we sing it anyways.

 

Aasa T

Aasa Arvostaa: Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa

 Viime vuosina olen miettinyt paljon sitä, miten minun sukupolveni historianopetuksessa peruskoulussa on Yhdysvaltojen historia jäänyt auttamattomasti Euroopan varjoon opetuksessa. Muistan että meille opetettiin jotain itsenäistymisestä, villistä lännestä, ehkä jotain suuresta lamasta ja II. maailmansodasta Yhdysvaltojen näkökulmasta, ja kylmä sota käytiin läpi lähinnä yleisenä aikakaudellisena konfliktina, eikä sen yksityiskohtia juuri ruodittu. Monesta asiasta tuon maan historiassa tiesin vain pintapuolisesti, ennen kuin tutustuin niihin itse. Osasta olen oppinut elokuvista (joista olen niiden jälkeen lukenut enemmän itsenäisesti), toisista taas dokumenteista ja häiritsevän monista asioista vain Twitterin kautta. Tiedän että amerikkakeskeisyys on jotain joka rasittaa monia, ymmärrettävistä syistä, mutta Yhdysvaltojen historiassa on niin monta tapahtumaa, joiden kaiku vaikuttaa yhä meidän elämäämme ja siihen, miten tuo "maailman mahtavin valtio" on kehittynyt. 

Niin, ja joskus opin näistä asioista enemmän sarjakuvien kautta. 

Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa

Tarina: Toukokuu, 1970. Vietnamin sota on jatkunut 15 vuotta. Presidentti Nixon määräsi sotatoimien laajentuvan Indokiinassa, ja monet nuoret ovat kutsuntauhan alla. Yliopistoissa kuohuu, opiskelijajärjestöjen ja sodanvastaisten osoittaessa mieltään sotaa ja Nixonia kohtaan. Ohion osavaltiossa Kentin yliopistossa tämä kuohunta on vasta alkamassa, ja kansalliskaarti kutsutaan kaupunkiin. 

Allison Krause, 19. Jeffrey Miller, 20. Sandra Lee Scheuer, 20. William "Bill" Schroeder, 19. Toukokuun 4. 1970 kansalliskaarti avasi tulen Kentin osavaltionyliopiston kampuksella, ja lopputuloksena neljä opiskelijaa menetti henkensä. 9 muuta haavoittui vakavasti, ja yksi halvaantui loppuiäkseen. Kentin osavaltionyliopiston verilöyly on historiallinen tragedia, josta opin ensimmäisen kerran kunnolla vasta Ken Burnsin Vietnamin Sota -dokumenttisarjan kautta, mutta vaikka se käykin yksityiskohtaisesti läpi tapahtumat jotka johtivat nuorten ampumiseen yliopiston mailla, ei se vedä vertoja Derf Backderfin (Ystäväni Dahmer) dokumentaariseen läpiluotaavaan ja kärsivällisesti rakennettuun sarjakuvaan. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa on mestariteos, tuleva kirjallisuuden klassikko joka käsittelee aihettaan sen vaatimalla vakavuudella, tarkkuudella ja hartaudella. Tällaisesta hyvin historiallisesta ja poliittisesti latautuneesta aiheesta olisi niin helposti voitu tehdä sensaatiomainen, kömpelö ja aiheella mehusteleva exploitaatioteos. Backderf välttää nämä kaikki, tuoden samanlaisen nyanssin narratiiviin mikä teki Ystäväni Dahmerista niin voimakkaan teoksen. 

Teoksen perspektiivi hyppii hahmolta toiselle, antaen vaihtelevan ja ihmislähtöisen kuvauksen Kentin tapahtumista eri näkökulmista. Sotaa vastustavat opiskelija-aktivistit, sen ulkopuolella olevat tarkkailijat, poliisi ja heidän myyränsä ja kansalliskaartin sotilaat saavat kaikki vuoron perään näyttää tapahtumasarjan omasta perspektiivistään. Backderfin tekemän laaja taustatutkimus täytti aukkoja virallisissa raporteissa, uutisissa ja aikalaiskertomuksissa, antaen niin eheän kuvan kokonaisuudesta kuin vain mahdollista. Tarinan kannalta tärkeintä oli kuitenkin antaa ääni heille joiden ääntä tästä kaikesta emme voineet kuulla. Allison, Jeffrey, Sandra ja Bill ovat nuoria huolissaan tulevaisuudesta omilla tavoillaan, monia yhdistää kuitenkin pelko radikalismin ja jakautuneen Amerikan aiheuttamasta levottomuudesta. Allison ja Jeffrey olivat mielenosoitusten alkaessa vielä etäällä kaikesta, pitäen mellakointia liian radikaalina ja peläten vastareaktiota. Molemmat kuitenkin järkyttyvät kuvernöörin voimannnäytteestä, eivätkä voi enään olla ulkopuolella tästä. Toukokuun 4. päivän mielenosoitus oli Jeffreylle ensimmäinen. Sandra ja Bill myöskin ovat mielenosoitusten ulkopuolella, mutta vastareaktioiden laajentuessa ei kukaan voi paeta nousevia liekkejä. Valokuvaaja ja tuleva psykologi Bill oli myös reservin aliupseeri, jonka pelko kutsunnoista häipyy taustalle sotatantereen siirtyessä oman yliopiston pihamaalle. Sandra taasen koittaa kaikin keinoin pysyä poissa tapahtumista, huolehtien vain opinnoistaan ja suunnitellen lähtöä pois Kentin osavaltionyliopistosta. Kaikki hahmot kirjassa tuntuvat eläviltä ihmisiltä, ei vain historiallisilta hahmoilta, ja Backderfin tekemää taustatyötä on kiittäminen tässä.

Teoksessa näkyy myös tästä taustatyöstä nouseva nyanssi. On todella helppoa kertoa tällaisia historiallisia tarinoita vain yhdestä näkökulmasta, mutta tässä tapauksessa se olisi asian monimutkaisuuden pettämistä. Backderf käy lävitse jokaisen faktan joka johti tähän, jokaisen henkilön jonka teot vaikuttivat ilmapiiriin ja näyttää myös miltä tilanne vaikutti kansalliskaartin ja poliisin puolella. Mitään "both sides" centrismiä tämä ei ole missään vaiheessa. On selvää että opiskelijat, jotka vastustavat sotaa, pakkovärväystä ja poliisivaltion fasistista voimankäyttöä ovat historian oikealla puolella, ja huhujen, presidentin vihanlietsonnan ja tuulesta temmattujen väitteiden pohjalta toimivat lainvalvojat ovat väärässä. Mutta on silti merkityksellistä nähdä, miten nämä sotilaat ajattelivat, tunsivat ja kokivat tämän tilanteen. Kaksi näistä näkökulmista nousee esiin yli muiden: Kentin poliisilaitokselle työskentelevä opiskelija ja wannabe-FBI agentti Terry Norman ja kansalliskaartissa palveleva opiskelija Frank Karlovic. Heidän perspektiivinsä opiskelijoina jotka ovat mielenosoitusten toisella puolella antavat osaltaan kuvan jakautuneesta valtiosta. Terry on sataprosenttinen nilkki, mahtaileva ja kunnianhimoinen nuori joka on valmis kuvaamaan opiskelijatovereitaan FBI:n ja paikallispoliisin puolesta vain saadaakseen jalkaansa viraston oven väliin. Frank on opinnoistaan huolehtiva nuori, jossa yhdistyy kokemattomuus oikeasta konfliktista, pelko omasta turvallisuudesta ja Yhdysvaltojen armeijan taipumus antaa aseita nuorille ja olettaa heidän käyttäytyvän niiden kanssa oikein. Frankin pelko näkyy myös monissa muissa sotilaissa, nuorissa miehissä täynnä tulta ja tulikiveä, alati etsimässä pelkonsa kohdetta aseen tuoman vallan tunteen hurmiossa. He eivät ole välttämättä "pahoja ihmisiä", vaan nuoria joita on laitettu tilanteeseen jota he eivät hallitse ja joita komentaa puolueelliset, kostonhimoiset ja pelkurilliset johtajat.

Backderfin taide on hieman karikatyyrista ja helposti tunnistettavaa, ja hänen hahmonsa elävät usein kahden ääripään välissä; tietynlaisen ilmeettömyyden ja suurten tunteiden. Tämä sopii erittäin hyvin kuvaamaan tunteita jotka olivat pinnassa tuona aikana, ja luo kontrastia mielenosoitusten ja poliisitoimien kaaoksen ja jännityneen opiskelijaelämän välille. Backderf pitää huolen siitä, että lukija tietää mitä taphtuu missä ja milloinkin karttojen ja selvitysten avulla, ja kun kaikki kulminoituu tuon Toukokuun päivän tapahtumiin, on sitä sekasortoa helppo seurata. Samalla päähenkilöiden aiemmin hillityt tunteet nousevat pintaan, ja teoksen tunnelma muuttuu jännittävästä odotuksesta painajaisemaiseksi hetkessä. Backderf ei myöskään piilottele lainkaan väkivallan määrää ja tekoja, joita tapahtui. Vähemmän taitavan taiteilijan käsissä olisi tämä voinut muuttua mässäilyksi helposti, mutta Backderfin käsissä ote on autenttisempi ja siten vaikuttavampi. "Luoti meni tuosta sisään, teki tätä ja lopputulos oli tämä" - omistautuminen asian kokonaisvaltaiselle läpikäynnille näkyy myös taiteessa, ja muu olisi historian ja näiden viattomien uhrien muiston vääristämistä. Ainoa kritiikkini taidetta kohtaan on ihmisten ulkonäössä; osa ihmisistä näyttää todella samannäköisiltä, eikä Backderfin hillitty ulosanti aina auta tässä. Välillä en ollut aivan varma kuka oli mukana ja missä. Onneksi Backderf kuitenkin nimeää ja esittelee avainhenkilöt varhaisessa vaiheessa selkeästi, joka auttoi muistuttamaan kuka kukin oli silloin, kun taide ei siinä auttanut. 

Aina välillä Backderf pysähtyy, ja kertoo jostain aikakaudellisesta ilmiöstä, tahosta tai henkilöstä joka vaikutti tapahtumiin: Säämiehet, Richard Nixonin julkiset mielenilmaisut poliittisesta tilanteesta, ROTC (The Reserve Officers Training Corps) - toiminta, Ohion rautakourainen kuvernööri Jim Rhodes ja monet muut tekijät vaikuttivat Kentin tapahtumien eskaloitumiseen, ja mikään asia ei johdu vain yhdestä asiasta. Hieman kuten toinen tämän vuoden käännetyistä mestariteoksista, Wil Eisnerin Dropsie Avenue, Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa lähestyy tapahtumia laajalla katsantakannalla, antaen kuvan aikakauden Yhdysvalloista ja sen jännitteestä. Tämä on samalla kuitenkin Allisonin, Jeffreyn, Sandran ja Billin tarina, ja heidän kokemuksensa ovat aivan yhtä tärkeitä kuin suuret, kansalliset muutokset. Lopputulos on, kuten alussa jo totesin, mestariteos. Luin sarjakuvan yhdeltä istumalta, joka on teoksen paksuuden huomioon ottaen (280 sivua) aikamoinen urakka, mutta Backderf ei päästänyt minua otteestaan kertaakaan. En osannut odottaa kuinka vahvasti tunteeni heräsivät kirjaa lukiessa, sen slow burn -tunnelman kairautuessa suoraan sydämeeni kunnes lopussa olin raunioina. Tiesin mitä tapahtuu, tämä on historiallinen fakta josta olin tietoinen, mutta kun aluksi kirja tutustuttaa sinut yli 200 sivun ajan näihin hahmoihin, heidän maailmaansa ja mielentilaansa, on yksi ja sama kuinka tiedät miten asiat tulevat päättymään. Lopussa en voinut muuta kuin surra niitä, joiden elämä tuhoutui kerta heitolla vain siksi, että he puolustivat omia oikeuksiaan ja vapauttaan kotonaan. Teosta on kuvattu ajankohtaiseksi, ja tätä on vaikea olla näkemättä teemojen käsitellessä kansalaisoikeuksia, puolueellisuutta hallinnossa ja valtiovallan voimankäyttöä. Ennen kaikkea se on kuitenkin ajaton. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa on tämän vuoden* paras sarjakuvajulkaisu, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Aasa T

* = tiedän, teos julkaistiin alunperin 2020 Yhdysvalloissa syksyllä (alunperin sen piti tulla Toukokuussa verilöylyn muistopäivänä, mutta korona pilasi tämän suunnitelman) mutta se julkaistiin nyt suomeksi joten se on tänä vuonna julkaistu minulle.