Kuinka kerrot Dungeons & Dragonsin tarinan?

On 2000-luvun alkupuoli, joko 2002 tai 2003. Kaverini oli saanut aiemmin syntymäpäivälahjaksi Warhammer Fantasy Battles- pelin aloituspaketin. Myöhemmin, saman kaverin luona minä ja veljeni perehdytettiin roolipelien maailmaan. Keski-Maa Roolipeli. Sen takana oli mainoksia muista peleistä. Roolimestari. Cyberpunk... ja Advanced Dungeons & Dragons. 

Roolipelit ovat nykyään taas iso juttu. Tarkemmin sanottuna, Dungeons & Dragons on iso juttu. Ei vaadi paljoa että joku tietäisi nykyään pelin nimen jotain kautta. 2010-luvun yksi suurista medialäpimurroista on Dungeons & Dragonsin nousu pelimarkkinoiden ykköseksi, sekä sen imagon valtavirtaistuminen. Tämän takana on sekä pelin 5. laitoksen helppo lähestyttävyys, mutta enneminkin on kyse siitä ketkä ovat peliä pelanneet. Livepelit, eli twitch- suoratoisto sivuston kautta lähetettävät livenä pelattavat roolipelisessiot, ovat tuoneet pelit julkisen tilan näyttämölle. Critical Role, Acquisitions Incorporated, Adventure Zone ja monet muut, joissa alati kaikenkattavan nörttikulttuurin julkkikset pelaavat roolipelejä kameran edessä, ovat toimineet lähtölaukauksena monien harrastukselle. Dungeons & Dragonsin ja Avalon Hillin osastojohtaja Nathan Stewart kommentoi tätä vuonna 2017 tehdyssä The Vergen haastattelussa; "Puolet niistä jotka aloittavat harrastuksen nykyään ovat aluksi katsoneet muiden pelaamista verkossa." 

Nykyaikana harva asia saa elää vain yhdessä mediassa, vaan ne laajentuvat toisille aloille. Dungeons & Dragonsin uusi suosio on poikinut myös uusia sarjakuvia, kirjoja ja pelejä. Merkittävä esimerkki tämän vertikaalisen integraation suosiosta on aiemmin mainitun Critical Role- livepelin Kickstarter- kampanja, jolla oli tarkoitus rahoittaa 22 minuutin The Legend of Vox Machina Animated Special. Kickstarter oli kuitenkin järkyttävä huippumenestys, keräten 11, 3 miljoonaa dollaria, ollen menestyneine TV- ja elokuva-aiheinen Kickstarter-projekti ikinä. Ja kuten arvata saattaa, myös elokuvateollisuus on hiljaa alkanut kiinnostua tästä kaikesta. Paramount Pictures on ilmoittanut, että vuonna 2021 uusi Dungeons & Dragons- elokuva saapuu teattereihin. Kuka sen ohjaa, ketä siinä on päätähtinä- nämä ovat vielä hämärän peitossa, mutta sadat tuhannet, jopa miljoonat, tunsivat sekä iloa että epäilystä samaan aikaan...sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta.

Selvennys: Kun kirjoitan D&D- muodossa, puhun pelistä, kun kirjoitan kursiivissa Dungeons & Dragons, puhun elokuvasta. Käytän myös D&D- termiä hieman kattoterminä roolipelaamiselle. 

1. Mr. Gygax Goes To Hollywood

On vuosi 2004. Olen katsonut Taru Sormusten Herrasta- elokuvat niin monta kertaa, että osaan jo varmasti dialoginkin ulkoa. Olen pelannut sekä Warhammeria että Keski-Maa Roolipelia enemmän kun jaksan muistaa enään. Sormusten Herrasta on minulle tärkein elokuva maailmassa, ja Keski-Maa Roolipelin pelaaminen on tapa päästä maailmaan sisälle. Taistelut örkkien ja hiisien kanssa muodostivat ison osan tästä. Parasta oli vain luoda hahmoja pelaamista varten, joista en muista enään mitään. 

1980-luvun kuluessa, TSR (silloinen D&D:n julkaisija ja omistaja) oli kokenut kovia. Takana oli Yhdysvaltojen Satanic Panic- huuman aiheuttamat kolhut imagoon ja tuottojen hiljainen tippuminen vuosikymmenen alun räjähdymäisen kasvun jälkeen. 1983 Gary Gygax, pelin luoja ja TSR:än johtaja, lähti Hollywoodiin kokeilemaan onneaan Dungeons & Dragons- elokuvan suhteen. Vuotta aiemmin oli ensi-iltansa saanut Rona Jaffen samannimiseen kirjaan perustuva Mazes and Monsters, joka ei antanut roolipeleistä mairittelevaa kuvaa (kyseessä oli, jännästi, myös Tom Hanksin ensimmäinen päärooli). Gygax ja käsikirjoittaja James Goldman työstivät käsikirjoitusta elokuvalle, mutta Goldmanin tietämättömyys pelistä ja Gygaxin rautainen ote omasta hengentuotteestaan johti siihen, että tarina ei ikinä saavuttanut teattereita. Käsikirjoitus kuulemma kertoi teineistä, jotka oudon taikuuden avulla päätyvät fantasiamaailmaan, jossa vanha ja viisas mentorihahmo johtaisi heitä seikkailuihin. Samana vuonna hyvin samanlainen tarina kuitenkin näki päivänvalon CBS- kanavalla.

Dungeons & Dragons The Animated Series oli ensimmäinen virallinen yritys kääntää D&D:n tarina toiseen mediamuotoon. Sarja kertoi lapsista, jotka päätyvät pelin maailmaan, jossa he tapaavat viisaan mentorihahmon nimeltä Dungeon Master, joka antaa lapsille taika-esineitä jotka auttavat heitä matkallaan takaisin kotiin. Hank the Ranger, Eric the Cavalier, Diana the Acrobat, Presto the Magician, Sheila the Thief ja Bobby the Barbarian- sekä ärsyttävä eläin-sidekick Yksisarvinen Uni- seikkailivat fantasiamaailmassa ratkaisten Dungeon Masterin arvoituksia ja taistellen pahuutta vastaan. Sarja oli hyvin perinteinen aikakautensa lasten animaatiosarja; kömpelöitä moraaliopetuksia, hyvin halpa animaatiolaatu ja stereotyyppiset hahmot. Sarjaa tuli 3 tuotantokauden verran, ja poiki huomattavan tuoteperheen ja antoi pitkäksi ajaksi suurelle yleisölle vahvan kuvan siitä, millainen peli oli- lapsellinen. Gygax jätti Hollywoodin 1985, kun tuli selväksi että hänen unelmansa Dungeons & Dragons- elokuvasta oli jumissa hyvin varhaisessa alkutuotannossa ikuisesti. Elävä kuva pakoili peliä vielä 15 vuoden ajan, mutta lisenssiä piti saada markkinoille. Parin vuoden päästä tulisi muutama innovaatio lukitsemaan D&D:n tulevaisuuden.

Jos joku sanoo että "80-luvulla animaatiosarjat oli parempia kuin nykyään" niin hän valehtelee

2. Unhoitetetut Valtakunnat.  

2008. Olen lukiossa, ja pelaamme yhden uuden pelaajan kanssa pelin Dungeons & Dragonsia, vuosien tauon jälkeen. Veljeni kertoo uudesta roolipelistä, Pathfinderista. Seuraavana vuonna aloitamme keväällä ensimmäisen Pathfinder- roolipelikampanjamme. Pelasin Kraven-nimistä soturia, joka halusi löytää kadonneen siskonsa, jota kuitenkin vaivasi aggressio-ongelmat ja ahneus. 

Vuonna 1982, TSR:än lisensointipäällikkö Andy Levinson määritteli D&D- lisenssituotteille kaksi päämäärää jotka niiden piti saavuttaa:

1. Tuotteen pitää tutustuttaa lapsia pelin hahmoihin ja pelikonsepteihin

2. Sen pitää antaa takaisin jotain pelille itsessään.

Tämä näkyi lisensseissä usein yksipuolisesti; tuotteet esittelivät peliä ja sen ideaa, kuten aiemmin mainittu animaatiosarja, mutta harvoin antoi mitään konkreettista pelille takaisin. Samaan aikaan kun Gygax touhusi Hollywoodissa, studion sisällä kirjoittajat koittivat keksiä uusia ideoita. Laura ja Tracy Hickman, kaksi TSR:än työntekijää, olivat luoneet fantasiamaailman jossa he pelaaja-ystäviensä kanssa pelasivat D&D:tä. Maailmaa hallitsivat lohikäärmeet, ja tarina oli sidottu tapahtumamaailmaan ja sen historiaan. TSR piti ideasta, ja Hickman kirjoitti ensimmäisen moduulin, Dragons of Despair, joka julkaistiin 1984. TSR halusi yhä luoda tuotesarjan, joka toisi uusia harrastajia ja tuottaisi sisältöä pelille, ja sai sen Hickmanin ja TSR:ällä editorina toimivalta Margaret Weisin avulla. Ensimmäinen seikkailumaailmaan perustuva romaani, ja myös ensimmäinen D&D- romaani, julkaistiin samana vuonna. Kirjan nimi oli Syyshämärän Lohikäärmeet, ja se aloitti Dragonlance- kirjasarjan. Dragonlance- tuoteperheeseen kuului kirjoja, sarjakuvia, lautapelejä, taidekirjoja, seikkailumoduuleja sekä surullisen kuuluisa animaatioelokuva vuodelta 2008, jota edes Kiefer Sutherland ja Lucy Lawless eivät voineet pelastaa.

Larry Elmore-estetiikka:

Tämä formaatti- luo maailma ja sitten sisältöä siihen pelimoduulien, kirjojen ja muiden rinnakkaistuotteiden muodossa- tulisi olemaan TSR:än taktiikka vuosikymmenen vaihtuessa toiseksi. Yksi näistä maailmoista oli Ed Greenwoodin fantasiamaailma Faerun, eli niin sanottu Forgotten Realms. Forgotten Realmsista tuli pelin suurimpia rahasampoja, ja sen perustaksi luotiin useita kirjasarjoja. Tunnetuin ja menestynein näistä on R. A. Salvatoren kynäilemä eeppos Drizzt Do'Urdenista, pimentohaltiasta joka on jättänyt julman kulttuurinsa taakseen. Jäätuulen Laakso- trilogia (1988-1990) aloitti lähes 30 kirjaa kattavan tuotesarjan, joka on muodostanut peliin tehtyjen lähdekirjojen kanssa pohjan TSR:än suosituimmalle fantasiamaailmalle. Tämä fantasiamaailma oli myös näyttämö D&D- sarjakuville, jotka Drizztin tarinoiden tapaan kertoivat sankariporukan vaiheista Faerunissa. DC Comicsin julkaisemat sarjakuvat vaihtelivat laadussaan, mutta Jeff Grubbin Forgotten Realms- sarjakuva on kenties tähän päivään mennessä paras pelistä tehty sarjakuva, yhdistäen fantasiaseikkailua ja värikkäitä hahmoja oikeisiin, painaviin teemoihin kuten krooniseen sairauteen, riippuvuuteen ja anteeksiantoon ja käsitteli näitä arvokkuudella.

3. Dungeons & Dragons- Good Bad Movie

2011, ja kolmas Pathfinder- kampanjamme on käynnissä. Hahmoni on hulluuden partaalla heiluva traumatisoitunut velho, mielessäni myös homoseksuaali, mutta jota en uskalla pelissä tuoda mitenkään esille. Myöhemmät hahmoideani kantavat vastaavanlaisia teemoja ja synkkiä taustatarinoita- yhteiskunnan ja perheen ulkopuolisuus, halua näyttää kykynsä ja potentiaalinsa. 2012, alan yhä enemmän pelatessani luomaan itse tarinoita. Alan myös suunnittelemaan omia seikkailujani, miettien juonia ja käänteitä. Katson paljon elokuvia ja luen sarjakuvia, imien vaikutteita.

TSR:än kurssi ei kuitenkaan kestänyt, ja 1990-luku oli viimeinen luku heidän tarinassaan. 1994 he myivät yksinoikeudellisen lisenssin tehdä Dungeons & Dragons- elokuvan Sweetpea Entertainment- studiolle, jonka perustaja Courtney Solomon oli kiinnostunut tekemään spefi-sarjoja ja MMORPG- pelejä. Solomon oli tuolloin 23- vuotias, ja ei ollut ohjannut yhtään elokuvaa aikaisemmin. Hän halusi itse toimia vain tuottajana, ja muun muassa James Cameron oli kiinnostunut elokuvan ohjaamisesta. TSR oli kuitenkin vaikea yhteistyökumppani, ja myöhemmin kun Wizards of the Coast- pelifirma osti TSR:än ja myös hallinan lisenssistä, ei ongelmat loppuneet. Lopulta Courtney pakotettiin ohjaamaan elokuva itse, käyttäen myöskin vanhempaa käsikirjoitusta joka oli enemmän emäfirman mieleen. Lopputulos on tuttu monille roolipeli-ja elokuvafaneille. Dungeons & Dragons, ensimmäinen D&D- leffa, julkaistiin vuonna 2000.

This is no Game

Kortit pöydälle: Dungeons & Dragons on elokuva jota rakastan syvästi. Se on yhdessä Batman & Robinin kanssa minun The Room; niin huono että se lentää jo takaisin kohta hyvää kaikessa hönttiydessään ja hauskuudessaan. Paljon tästä rakkaudesta pyörii Jeremy Ironsin näyttelemän pääpahis Profionin ympärillä. Irons kuulemma otti roolin vastaan koska tarvitsi rahaa linnansa kunnostamiseen, ja lopputuloksena on maailman yliampuvin rooli jonka viihdearvo on mennyt katostakin jo läpi. Kun ottaa huomioon elokuvan kivuliaan matkan valkokankaalle ja Solomonin kokemattomuuden ohjaajana, niin siinä on useita kohtauksia jotka näyttävät hyvältä ja toimivaa ihmisdraamaa. Mutta tarinana se on geneerinen fantasiaseikkailu, jossa pelastetaan maailma pahalta, ja yksikään tarinan hahmoista (paitsi Profionin kakkosmies Damodar (Bruce Payne)) ei juurikaan omaa yhtä ulottuvuutta enempää, jääden ohuen ohuiksi arkkityypeiksi. Siinä on lohikäärme, siinä on luolasto, mutta ei mitään mikä tekee D&D:stä sen mitä se on.

Mutta Profion. Profion on parasta.

This man has Academy Award for Best Actor AND IT SHOWS

Dungeons & Dragons oli yksi vuoden huonoimmista elokuvista, ja koristaa useita "Maailman Huonoin Elokuva"- listoja (mikä, taas jälleen, tuntuu hieman epäreilulta elokuvan taustan tuntien) ja vuotta myöhemmin julkaistu Taru Sormusten Herrasta: Sormusten Ritarit pyyhki sen unohduksiin kokonaan. Sormusten Ritarit on yhä yksi parhaimmista elokuvista jonka olen ikinä nähnyt, ja kenties paras fantasiaelokuva mitä on koskaan tehty. On ironista että sen julkaisu ei kuitenkaan auttanut lainkaan D&D:tä nousemaan esiin mahdollisuutena. 2005 julkaistiin suoraan televisiolevitykseen tullut jatko-osa Wrath of the Dragon God, ja 2012 The Book of Vile Darkness, jotka olivat marginaalisesti parempia mutta samalla aivan yhtä kamalia kalkkunoita, ilman ensimmäisen elokuvan viihdearvoa. D&D eli tänä aikana sarjakuvissa ja romaaneissa, sekä videopeleissä, jotka nekin olivat kokeneet kulta-aikansa vuosituhannen vaihteen ympärillä kunnes World of Warcraft valtasi videoroolipelimarkkinat.     

Wrath of the Dragon God (2005)

4. Game For Those Who Seek To Leave Their World Behind

2016, ja olen pelaajana kaverini johtamassa kampanjassa. Hahmoni, iso mutta vielä nuori örkkisoturi Roskva, muuttuu oudon kirouksen myötä haltiaksi. Shokin laannuttua Roskva nauttii joka hetkestä haltiana; hän on siro, ketterä ja konventionaalisen kaunis, sopien paremmin sivistyneiden ihmisten joukkoon, joka on hahmon unelma. Lopulta hän valitsee kuitenkin muuttua takaisin örkiksi, luottaen siihen että hän voi teoillaan sopeutua muiden joukkoon paremmin, omana itsenään.  

Hasbron omistuksessa oleva Wizards of the Coast jatkoi sarjakuvien ja kirjojen parissa. Kun 5. laitos pelistä saapui markkinoille, alkoi sarjakuvan tehotyömies Jim Zub kirjoittamaan IDW- kustantamolle D&D- sarjakuvia, jotka kertoivat Baldur's Gate- pelisarjasta tutun memeettisen sankarin Minscin seikkailuista Faerunissa. Samalla Zub kirjoitti myös Marvelin erinomaista Champions- sarjakuvaa, jossa eräässä arcissa ilmesty uusi paradigma D&D- tarinankerrontaan, joka kuitenkin nojasi ensimmäiseen merkittävään D&D- adaptaatioon. Voltron: Legendary Defenderin jaksossa Monsters & Mana paladiinit pelaavat samannimistä roolipeliä, joka auttaa heitä ratkaisemaan ongelman oikeassa maailmassa. She-Ra: Princesses of Power- sarjassa sankarit käyttävät pöytäroolipeliä käydäkseen läpi skenaarioita jolle he voisivat voittaa vastustajansa ja Amazing World of Gumballissa Gumballin isä istuttaa riitelevän perheensä pöydän ääreen, jotta he osaisivat toimia yhdessä taas. Jim Zub yhdisti voimansa fantasiakirjailija Patrick Rothfussin kanssa Rick & Morty vs Dungeons & Dragons- sarjakuvassa, jossa Rick, Morty ja muut Smithin perheen jäsenet pelaavat D&D.tä, paljasten pelin eri puolia ja keskittyen eri tapoihin nauttia pelistä. Nämä 20- minuuttiset jatkot ja sarjakuvat omasivat jotain, mitä aiemmilla D&D- adaptaatioilla ei ollut: fokus pelaajien ja pelin väliseen suhteeseen.

Hei. Muistattekos elokuvan nimeltä Jumanji?

Jumanji on vuonna 1995 ilmestynyt Joe Johnstonin seikkailuelokuva, jossa taikavoimainen lautapeli Jumanji on vanginnut Alan Parrishin (Robin Williams) vuosikymmeniksi sen sisälle. Pelin löydyttyä ja uusien pelaajien jatkaessa Alanin peliä, vapautuu hän Jumanjista ja kamppailu pelin voittamiseksi voi jatkua. Samalla Alan koittaa ratkoa omia ongelmiaan ja muuttua ihmisenä. Jumanji itsessään ei juuri sisällä merkittäviä rinnakkaisuuksia D&D:n kanssa. Sen jatko-osa, Jumanji: Welcome to the Jungle, on lähempänä tätä. Siinä joukko nuoria ilmeytyy nyt videopeli-formaatissa olevan Jumanjin sisälle, jossa he siirtyvät videopelihahmojen ruumiisiin ja elokuva keskittyy paljon nuorten päähenkilöiden henkiseen kasvuun näiden hahmojen ja Jumanjissa tapahtuvien seikkailujen kautta. Jumanji: Welcome to the Jungle on tähän päivään paras D&D- elokuva joka ei kuitenkaan ole D&D- elokuva.

Palataan takaisin alkuun, ja aiemmin puhuttuihin supersuosittuihin livepeleihin. Critical Role- livepeli sijoittuu pelinjohtaja Matthew Mercerin ja pelaajien luomassa fantasiamaailmassa nimeltä Exandria. Mutta maailma itsessään ja sen yksityiskohdat eivät ole tärkeitä katsojille, vaan pelaajien- ja sitä kautta hahmojen- valinnat pelimaailmassa. Kun tulevan Dungeons & Dragons- elokuvan tekijät tulevat varmasti katsomaan kohti D&D:n uuden suosion syitä, voivat he poimia livepeleistä hyviä oppeja; tarina rakennetaan hahmojen valintojen ympärille, hahmokasvu ja konfliktit ovat pääasia ja isot taistelut ovat toissijaisia. Värikkäitä maailmoja, lohikäärmeitä ja muita fantasiatropeja on sitten sielä seassa. Tällä tavalla voi saada ihan pätevän fantasiaelokuvan kasaan. Mutta se ei silti olisi varsinaisesti D&D- elokuva. Se olisi Exandria-elokuva, tai Forgotten Realms- elokuva, tai Dragonlance- elokuva. Tämä ei kuitenkaan peilaa kuin Wizards of the Coastin omistamien IP:den maailmaa.

ja kun kerta Critical Role- animaatiokin on tulossa, miksi vaivautua?

5. Eli tehkää siitä Jumanji

2019. Samoina aikoina kun loin D&D- peliin omaa fantasiamaailmaani, sain käsiini Kieron Gillenin uuden sarjakuvan nimeltä Die 1: A Fantasy Heartbreaker. Se on sarjakuva roolipelaajista, jotka joutuvat jumiin fantasiamaailmaan jonka he loivat lapsina yhdessä.  Yksi pelaajista, Ash, muuttuu pelaamakseen naishahmoksi, mutta sarjakuva ei esitä sitä komediana. Ash on kuin kala vedessä, nauttien siitä. Myöhemmin sarjakuvasta julkaistaan myös roolipeli, joka käsittelee pelaajan, pelihahmon ja pelin välisiä suhteita, katarsista ja sitä mitä fantasiaroolipelit voivat olla. Alan miettimään, millainen Dungeons & Dragons- elokuvan pitäisi olla. 

D&D ei ole pelkkä fantasiatarina. Toki se on olennainen osa sitä- lohikäärmet mainitaan pelin nimessä- ja klassinen fantasiamaailma on useimpien D&D- pelien tapahtumapaikka. Mutta D&D on roolipelinä aina enemmän fokuksessa pelaajien ja pelin väliseen suhteeseen. Mitä pelaaja tuo peliin mukaan, miten pelaajan pelihahmo eroaa hänestä itsestään, miksi pelaaja pelaa tietynlaisia pelejä ja hahmoja, miten peli voi auttaa pelaajaa itseään- nämä ovat subteksti useimpien pelien alla, kaiken miekkojen melskeen ja taikuuden taidonnäytteiden peittämänä. Samaan tapaan kuin Jumanji- Welcome to the Junglessa, elokuvan pitäisi keskittyä pelaajien kokemuksiin pelimaailmassa, ja siihen miten peli voi vaikuttaa heihin. Kieron Gillenin sarjakuva Die olisi kaikin puolin loistava pohja Dungeons & Dragons- elokuvalle; joukko nuoria päätyy fantasiamaailmaan jonka he itse loivat, heidän täytyy päästä pois sieltä korjaamalla omat keskinäiset riitansa, osa nauttii fantasiasta, osa ei. Die ei varsinaisesti ole D&D:tä, mutta sen teksti on lähempänä peliä itsessään kuin yksikään Wizards of the Coastin tukema fantasiasarjakuva.

Kuten olen useaan otteeseen tässä blogissa sanonut, adaptaatiot ovat joskus hankalia. Liian uskolliset adaptaatiot voivat olla suurelle yleisölle käsittämättömiä ja elokuvallisesti kömpelöitä kuten Warcraft tai missata jotain alkuperäisestä teoksesta kuten Watchmen, kopioiden vain alkuperäistekstin dialogin ja visuaalisen ilmeen. Adaptaatiossa pitää aina kaivautua syvemmälle, mutta useimmat peleihin perustuvat elokuvat eivät jaksa tehdä tätä työtä. Tomb Raider, Assassin's Creed, Warcraft, Prince of Persia: Sands of Time ja Rampage eivät juuri paneudu peli-aspektiin näissä tuotteissa. En sano että jokaisen pelielokuvan pitäisi olla meta-elokuva, mutta on hyvä muistaa ne fatkat mitkä tekivät näiden elokuvien alkuperäistuotteista niin hauskoja alun perin (ja minä sentään olen maailman suurin Warcraft- apologisti). Minä rehellisesti pidän Jumanji: Welcome to the Junglea parhaimpana videopeli-leffana mitä on tehty, koska se parhaiten kuvaa videopelien tunnelmaa ja niissä esiintyviä tropeja ja hienouksia. Vastaavasti, tuleva Dungeons & Dragons- elokuva tulee luultavasti olemaan vain fantasiaelokuva Faerunissa tai jossain geneerisessä fantasiamaailmassa, jossa saattaa olla ihan kelpo skripti ja mainioita erikoisefektejä, mutta kuvastaako se silloin peliä itsessään mitenkään? Onko D&D pelkästään lohikäärmeitä, luolastoja, haltioita ja örkkejä ja hiisiä ja beholdereita sekä maailmanpelastus- tehtäviä? Panemalla kaikki kortit tuon varaan ei elokuva tule saavuttamaan sitä uutta yleisöä joka on rakastunut peliin tällä vuosikymmenellä, tai niitä joidenka muistot roolipelaamisesta venyvät vuosikymmenien taakse. D&D:n tarina on pelaajien ja pelinjohtajan tarina, jossa fantasia kuvastaa pelaajien omia haluja ja unelmia. Dungeons & Dragons, kuten monet muut roolipelit, voivat auttaa sinua tajuamaan jotain itsestäsi jotain uutta. Ja minusta elokuvan pitäisi kuvastaa tätä.

Hyvää Prideä!

Atte T 

Aloita sarjakuvaharrastus nyt! #SuosituksiaSarjakuvakaupasta

Olen tehnyt vastaavanlaisia "mistä aloittaa sarjakuvien lukeminen"- listauksia aiemminkin eri muodoissa ja eri alustoilla. Joka kerta olen halunnut myös tarjota jotain uutta ja koittanut päivittää näitä listoja. Sarjakuvatyylejä, genrejä ja makuja joihin ne täsmää riittää, joten tällaisia listoja voisi tehdä loputtomiin.

Miksi sitten teen tällaisen nyt?

Koska Suomen paras sarjakuvakauppa, Turun Sarjakuvakauppa, joutui vesivahingon uhriksi ja joutui sulkemaan ovensa kunnes vauriot saadaan korjattua, ja tämä on huono homma. Joten nyt jos koskaan on täydellinen aika aloittaa sarjakuvakerääminen ja tilata luettavaa Sarjakuvakaupalta! Samalla voitte tukea kotimaista yrittäjää ja suomalaisen sarjakuvaskenen aktiivi-toimijaa hädän hetkellä.

Aloitetaan kotimaisella!

Petri Hiltunen- Anabasis 1 & 2

Anabasis on Petri Hiltusen adaptaatio Ksenofonin samannimisestä eeppoksesta, joka kertoo historiallisesta tositapahtumasta, maailman ensimmäisestä silminnäkijän sotakertomuksesta. Vuonna 401 eaaa Sokrateen oppilas Ksenofon matkaa armeijan kanssa Persiaan, jossa he joutuvat petetyiksi, saarretuiksi ja mahdottoman valinnan eteen- joka antautua ja joutua orjuuteen, tai taistella ja kuolla. Ksenofonin johdolla he valitsevat kolmannen vaihtoehdon- pakomatkan takaisin Kreikkaan. Anabasis on uskomaton tositarina, jossa Ksenofon joutuu raskaiden valintojen äärelle, vihollinen vaanii alati kannoilla ja ihmisen kestokyky laitetaan äärimmilleen. Anabasis on Hiltusen pitkän uran hienoimpia teoksia, ja molemmat kirjat on saatavilla kaupasta näppäränä pakettitarjouksena!

MUITA KOTIMAISIA:

- Avi Heikkinen: Valotusaika 

- Emmi Valve ja Johanna Vehkoo: Vihan ja Inhon Internet

- Juliana Hyrri: Satakieli joka ei Laulanut

- Ville Pirinen: Yhesti Yhes Paikas 1-3

Sitten minun lempigenreni- supersankarit!

G. Willow Wilson & Adrian Alphona: Ms. Marvel- Kamala Khan 

Yksi ehdottomasti parhaimmista moderneista supersankaritarinoista, Kamala Khanin alias Neiti Ihmeen ensimmäiset seikkailut ollaan nyt kerätty mainioon 11 numeron kokoelmakirjaan. G. Willow Wilsonin kynäilemä tarina kertoo nuoresta New Jerseyssä asuvasta muslimiteinistä nimeltä Kamala Khan, joka yhtenä kohtalokkaana iltana saa supervoimat- ja ollessaan elinikäinen supersankarifani, hän välittömästi ottaa sankarin manttelin ylleen ja aloittaa New Jerseyn suojelun Neiti Ihmeenä. Kulttuuritaustat, sukupolvien väliset erot, nuoruuden ongelmat ja supersankariuden haasteet yhdistyvät Ms. Marvelissa, luoden 2010- luvun mielenkiintoisimman ja freeseimmän sarjakuvasankarin.

MUITA SUPERSANKARIJUTTUJA:

- Ta- Nehisis Coates & Brian Stelfreeze: Black Panther 1: Nation Under Our Feet

- Tom King & David Finch: Batman 1: Minä Olen Gotham

- Seanan McGuire & Rosi Kämpe: Spider-Gwen- Ghost Spider 1: Spider-Geddon

- Grant Morrison & Frank Quitely: All-Star Superman 

- Jill Thompson: Ihmenainen- Todellinen Amatsoni

Draamaa ilman supervoimia tai avaruusseikkailuja!

John Allison, Lissa Tremain & Max Sarin: Giant Days- Not On the Test 1

Brittiläinen huumori kohtaa yliopisto-draaman John Allisonin hersyvän hauskassa Giant Daysissa, joka kertoo kolmen nuoren naisen, Susanin, Estherin ja Daisyn, ensimmäisestä vuodesta yliopistossa ja kaikkeen mitä heille sielä tapahtuu; juhlat jotka jatkuvat aamun luennoille, vanhojen rakkaiden palaaminen kuvioihin sekä kamppailu college bro- kulttuuria ja korruptiota vastaan. Lissa Tremain ja suomalainen Max Sarin tekevät molemmat erinomaista työtä kuvituksen kanssa, ja varsinkin Sarinin super-ilmeikkäät ja eläväiset hahmot tekevät Giant Daysin maailmasta paikan, jossa haluaisi elää. Mikään ei ole pois pöydältä, ja uusi koominen draama odottaa nurkan takana. Giant Days on huikea alusta loppuun.

MUITA IHMISTARINOITA ILMAN SUPERVOIMIA TAI AVARUUSSEIKKAILUJA:

- Jason Aaron & R. M. Guerra: Scalped 1: Indian Country

- Mark Russel & Mike Feehan: Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles 

- Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin Hiekkaa

- Arne Bellstorf: Baby's in Black- The Story of Astrid Kircherr & Stuart Sutcliffe

Scifiä, fantasiaa, spekulatiivistia fiktiota vailla rajaa!

Kieron Gillen & Jamie McKelvie: The Wicked + The Divine  1- The Faust Act 

Sarjakuvan fantasianero Kieron Gillenin mytologiaa, supersankareita ja popkulttuuria yhdistelevä The Wicked + The Divine on kertomus jumalista, jotka ovat kuin poptähtiä- tai poptähdistä, jotka ovat kuin jumalia, ja kuinka he pyörittävät ihmisiä ympärillään miten haluavat, koittaen ottaa kaiken irti ajastaan maassa ja parrasvaloissa. Superjulkisuus, jumalainen status ja kaiken tämän tuoma vapaus on esillä The Wicked + The Divinen kreikkalaisten tarujen tapaan hyvin viallisissa hahmoissa, ja jokaista käänettä odottaa uusi yllätys. Gillen ja Jamie McKelvie on kombo joka on toiminut aiemmin jo kahdesti (Young Avengers ja Phonogram) ja tässä on molempien tekijöiden parhaimpia hetkiä.  

MUUTA SCIFIÄ, FANTASIAA JA SPEKULATIIVISTA FIKTIOTA:

- Alex Alice: Siegfried 1-3

- Brian K. Vaughn & Fiona Staples: Saga 1

- Saladin Ahmed & Sami Kivelä: Abbot

- Kelly Sue DeConnick & Valentine De Landro: Bitch Planet 1- Extraordinary Machine

Hei nyt on muuten Pride- kuukausi, joten sitä varten!

Emil Ferris: My Favorite Thing Is Monsters

Emil Ferris sairastui 40- vuotiaana Länsi-Niilin virukseen, ja halvaantui vyötäröstään alaspäin ja menetti oikean kätensä toiminnan. 16 vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen sarjakuvansa, omaelämänkerrallisen tarinan pienestä hirviötytöstä joka koittaa ratkaista murhaa 1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen riehuessa taustalla. Ferrisin omat kokemukset kasvamisesta seksuaalivähemmistön jäsenenä ja rakkaus hirviöelokuvia kohtaan paistaa tarinasta, joka on myös uskomaton taidonnäyte ottaen huomioon sen, että Ferris opetteli käyttämään oikeaa kättään uudestaan vuosien saatossa. My Favorite Thing is Monsters on hurmaava, hauska ja koskettava.

MUITA HLBTIQ- TEEMAISIA SARJAKUVIA:
- Wolf Kankare: Subdimensionaalinen Portti
- Magdalene Visaggio & Sonny Liew: Eternity Girl
- Tom of Finland: The Complete Kake Comics
- Tee Franklin & Jenn St- Onge: Bingo Love 1- Jackpot Edition


Voisin jatkaa tätä listausta vaikka loputtomiin, mutta sen sijaan valjastankin sosiaalisen median aseekseni tähän kamppailuun- mitä sarjakuvia SINÄ suosittelisit Turun Sarjakuvakaupan valikoimasta ostettavaksi? Jaa omat suosikkisi ja suosituksesi sosiaalisessa mediassa, ja käytä jotain kivaa aihetunnistetta kuten #SuosituksiaSarjakuvakaupasta tai jotain paljon parempaa ja sujuvampaa. Listasin tässä vain pienen osan tarjonnasta, ja monta genreä saatikka sitten alkuperäismaata jäi esittelemättä. Turun Sarjakuvakauppa kuitenkin auttaa varmasti löytämään juuri sen oikean sarjakuvan mitä sinä etsit, ja aloittamaan sinun matkasi sarjakuvien mahtavaan, kaikenkattavaan maailmaan.

Muistakaa: sarjakuvat kuuluvat kaikille, ja kaikille löytyy sarjakuvaa.

Atte T

Atte Arvostaa: X-Men: Dark Phoenix & Booksmart

Ahhh, suuren muutto-operaation jälkeiset uudet arvostelut uuden kaupunging elokuvateatterissa. Sen kunniaksi taas Daily Double tupla-arvostelu- elokuva ennakkoluuloista, erilaisuudesta ja siitä kuinka helposti tämä pitää meitä erillään toisistaan vaikka meissä on niin paljon samanlaista....sekä Foxin X-Men elokuva.

Heyooo!

 X-Men: Dark Phoenix

Elokuva: Charles Xavierin (James McAvoy) tehtävä on lähes onnistunut; Ryhmä-X on suosionsa huipulla olevia supersankareita ja unelma yhteiselosta on melkein saavutettu. Ryhmä-X:än pelastustehtävä avaruudessa kuitenkin altistaa Jean Greyn (Sophie Turner) kosmiselle energialle, joka vahvistaa ja muuttaa häntä tavoilla, jotka voivat horjuttaa koko maailman rauhaa.

Nyt kun X-Men- elokuvat ovat vihdoin vapautuneet Bryan Singerin keskinkertaisesta otteesta, voi keskinkertainen lahjakkuus Simon Kinberg viedä maaliin Foxin viimeisellä jalalla linkuttavan supersankarifranchisen ilman merkittävää skandaalia tai järkyttävää roskapaloa. Dark Phoenix on parempi kuin Apocalypse ja X-Men III: The Last Stand, seisoen jossain Days of Future Pastin ja ensimmäisen X-Men- elokuvan välimaastossa, eikä se ole hyvä paikka olla. Miten yhä, kaikkien näiden vuosien sekä monien esimerkillisten supersankarielokuvien jälkeen, voi X-Men- sarja olla yhä näin tylsä, väritön, hajuton ja mauton? Luulisi edes että osmoosi toisi jotain menoa mukaan, mutta ei. Tämä on toinen kerta kun Chris Claremontin ja John Byrnen klassikkotarina adaptoidaan, ja vieläkään se ei jättänyt merkittävää vaikutusjälkeä minuun millään lailla. 

Dark Phoenix kertoo pääasiassa Jean Greyn ja Charles Xavierin tarinaa, jättäen muut lehtereille tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Jean pelkää itseään ja voimiaan joita hän juuri ja juuri pystyy kontrolloimaan, jotka myös laukaisevat hänessä jonkinlaisen murhanhimoisen version joka joko oli tai ei ollut osa häntä jo hänen lapsuudessaan? Xavier puolestaan koittaa yhä hallita tilannetta josta hän on menettänyt kontrollin, näkemättä omaa syyllisyyttään Jeanin patoutuneisiin tunteisiiin- Xavierin pitää olla vähemmän kontrollifriikki ja Jeanin olla itsenäisempi. Tämä on selvää alusta alkaen, ja Phoenix seuraa tätä rataa tutusti ja turvallisesti maaliin asti, jättäen Jeanin oletetun rakkaan Scottin (Ty Sheridan) ja Xavierin ottosisko Ravenin (Jennifer Lawrence) auttamatta jalkoihin näissä kehityksissä. Taas jälleen, Ryhmä-X on elokuva yhdestä tai kahdesta tyypistä. Jopa Peto (Nicholas Hoult) jonka monimutkainen suhde Raveniin oli yksi First Classin jatkuvista perinnöistä, ei saa mitään oikeaa tekemistä itselleen.

Alkuperäisessä Dark Phoenix Sagassa pahis tarinassa oli oikeastaan Feeniksvoima, sekä siinä samalla Shi'arin avaruuskeisarikunta, sekä sitä ennen Helvetintulen Klubi (jotka näimme First Classissa). Dark Phoenixissa saamme nauttia Jessica Chastainin näyttelemästä kotiplaneettansa menettäneestä d'bari- alienista nimeltä.....Vuk....joka haluaa kansansa jäämien kanssa valjastaa Jean Greyn voimat heidän maailmansa uudelleenluomiseen. Pari asiaa nousi mieleeni elokuvan aikana: muotoamuuttavat d'barit ovat selkeästi jäänne siitä ajasta kun Skrullit vielä kuuluivat Foxille, jotka sitemmin on nopeasti muutettu toiseen muotoon, mutta toisaalta Chastainin hahmo vaikuttaa myös tyyliltään ja tavaltaan toimia jonkinlaiselta feeniksvoiman psyykkiseltä manifestoinnilta, mikä kielii Dark Phoenixin lukuisista, lukuisista uudelleenkuvauksista. Chastain on mainio eteerisenä muukalaisena, mutta pahiksena hän on huonoin mitä X-Men elokuvilla on ollut. Tämän ja muiden d'barien avaruusolento-asemasta ei saada edes mitään visuaalisesti hauskaa irti- he ovat koko ajan ihmisiä, joten se siitäkin.

Dark Phoenix on turhauttava enemmän kuin se on ehkä huono. Aina välillä tuntuu siltä, että nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan- kuten alun optimistinen ote Ryhmä-X:än statukseen maailmassa ja heidän sankaritekojensa konkreettinen esittäminen- jolloin tuntui että elokuvasarja oli vihdoin saamassa jotain uutta verta. Tämä ei kuitenkaan kestänyt, ja pian vanhat kliseet nousivat pintaan- surkea taistelukoreografia, tylsät ja toistuvat tapahtumapaikat, yksinomaan miesten surun käsittelyä ja hämmentäviä ratkaisuja jotka kielivät 100% aiemmin mainituista uudelleenkuvauksista; Xavierilla on puhelinyhteys Valkoiseen Taloon, mutta päivässä on jo pystyssä huippuvartioitu mutanttien internointikeskus. Kuulemma koko viimeisen kolmanneksen suuri junataistelu oli alunperin avaruustaistelu? Oliko Vuk alunperin skrulli vai feeniksvoima itse? Onko Dark Phoenixin sisälle haudattu mielenkiintoisempi elokuva? Ehkä, mutta sillä ei oikeasti ole mitään väliä enään. 

Ryhmä-X on kohta kuollut. Puhun siis tietysti Foxin elokuvasarjasta, sillä tänä syksynä ensi keväänä julkaistava The New Mutants on viimeinen Foxin tuottamista mutanttielokuvista. Mutta koska siinä ei ole mukana ketään alkuperäisestä elokuvasarjasta tai First Class- jatkumon sankareista, niin Dark Phoenix on tämän franchisen joutsenlaulu. X-Men on usein kreditoitu 2000-luvun supersankaribuumin aloittajana, ja Dark Phoenix on 7 elokuva sen pääsarjassa, kaiken kaikkiaa 12. mutanttileffa, ja nyt se päättyy ilman fanfaaria tai edes lopetusta. Mitään ei tapahdu kenellekkään josta me oikeasti välitämme, ja se on sitten siinä. Tulen kirjoittamaan tästä aikakaudesta ja elokuvasarjasta tulevaisuudessa, mutta Dark Phoenix on elokuva jota kenenkään ei tarvitse nähdä. Näitä ei tule enempää, mitään ei ratkaista mitä aiemmin laitettiin aluille ja mitään linkkiä tulevaan emoalus MCU:hun ei ole. Se on välttävän tasoinen supersankarirymistely, ei mitään muuta. 

Ja nyt tämän elokuvaparin pääannokseen, sekä vuoden parhaimman elokuvan tittelin haastaajaan...

 Booksmart

Elokuva: High Schoolin vuosikurssi 2019 on päivän päässä päättäjäisistä. Koulun supermenestyjät Molly (Beanie Feldstein) ja Amy (Kaitlyn Dever) ovat ylpeinä menossa kohti menestystä ja kunniaa. Kun Molly tajuaa että moni hänen ylenkatsomista luokkatovereistaan on menossa myös samoihin yliopistoihin, päättää hän Amyn kanssa pelata puntit tasan ja bilettää tänä viimeisenä iltana rankasti. Yö on pitkä, reitti isoihin bileisiin tuntematon mutta se ei Amya ja Mollya hidasta. Paljoa.

Booksmart on näyttelijä Olivia Wilden ( The O.C, House M.D, Tron: Legacy) ensiohjaus, ja se olikin yksi päällimäisistä ajatuksistani katsellessa tätä; miten näin loistava, lähes virheetön elokuva on kenenkään ensimmäinen ohjaustyö? Booksmart on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista elokuvista, Lady Birdin ja Blockersin tapaan nykyaikaan päivitetty teinikomedia jolla on sekä älliä että empatiaa vaikka muille jakaa. Käsikirjoittajatiimi Emily Halpern, Sarah Haskins, Susanna Fogel ja Katie Silberman ansaitsee kaikki kehut oivallisesta ja terävästä dialogista joka tuntuu modernilta ja luonnolliselta, ei aikuisten käsitykseltä siitä miten nuoret puhuvat. Kaikin puolin tämä elokuva tuntuu nykyaikaiselta, vuonna 2019 tapahtuvalta elokuvalta, joka kerrotaan tänä aikakautena elävien näkökulmasta.

Feldstein ja Dever tuovat erinomaisesti henkiin Mollyn ja Amyn, ja molemmissa on paljon mistä pitää mutta heillä on myös heikkouksia ja virheitä. Molly on supersuorittaja, oppilashallituksen puheenjohtaja joka unelmoi kahdesta asiasta; urasta Yhdysvaltojen nuorimpana korkean oikeuden tuomarina ja siitä, kuinka hänen menestyksensä on samalla kosto häntä ylenkatsoville opiskelijatovereille. Amy on lähdössä Botswanaan päättäjäisten jälkeen, ja hän haluaa nähdä onko hänellä mahdollisuutta skeittari Ryanin (Victoria Ruesga) kanssa, ollen kuitenkin paljolti Mollyn vietävissä. Amy ja Molly ovat klassisia jenkkiteinileffojen nörtti-altavastaajia, mutta Booksmart ei nosta heitä jalustalle- elokuvan paras puoli on siinä, että se ei tuomitse Mollyn ja Amyn valintaa keskittyä opintoihin eikä enemmän bilettämiseen ja rentoiluun keskittyneiden luokkatoverien ratkaisuja. Feldstein oli loistava jo viime vuoden Lady Birdissa, ja Dever on sensaatio. Eikä hyvien näyttelijöiden show pääty tähän.

Koulun ja perheen puolelta löytyy luotettavia komedian veteraaneja kuten Jason Sudeikis, Lisa Kudrow ja Daily Show'n Jessica Williams, mutta Amyn ja Mollyn päärit high schoolissa ovat varastaa shown joka kerta. Tämä on myös pointti elokuvan takana; he, kuten kukaan meistä, ei ole pelkästään se mikä pintapuolisesti näkyy. Pilviveikko Theo (Eduardo Franco) on myös tarpeeksi välkky napatakseen työpaikan Googlella heti koulujen päätyttyä, seksististä lempinimeä "Triplakaista" kantava Annabelle (Molly Gordon) on "loistava vetämään käteen ja saamaan SAT- kokeesta 1560 pistettä" ja outo, alituista show'ta pitävä superrikas Jared (Skyler Gisondo) on myös chilli ja varteenotettavia unelmia omaava tukipilari. Mutta ehdoton supertähti tässä porukassa on Gigi (Billie Lourd), Jaredin superrikas ystävä ja jatkuva bilekuningatar- luonnovoima, jonka raivokkaassa maniassa on kuitenkin aina alijuonne joka ajaa hänet vaikka puukottamaan tuntemattomia ystäviensä puolesta. Lourd on uskomaton, ja en voinut ajatella muuta kuin sitä että kuinka ylpeä hänen äitinsä olisikaan tästä räjähtävästä ja anteeksiantelemattomasta roolisuorituksesta.

Kuinka helppoa on tehdä nopeita ja pinnallisia johtopäätöksiä toisista ihmisistä? Asenne ja status luovat ensivaikutelmia, mutta ne eivät paljasta mitään oikeasti. Ja nämä johtopäätökset pitävät meitä erillään toisistamme- Molly ja Amy ovat tuominneet jo etukäteen Gigin, "Triplakaistan", Theon, Jaredin ja muut sen perusteella mitä he eivät ole- eli he itse. Samaan tapaan myös luokan kovis Hope (Diana Silvers) on tehnyt etukäteispäätöksiä Amysta ja Mollysta, tuomiten heidät lampaiksi ja nössöiksi jotka eivät ansaitse kunnioitusta. Booksmart pakottaa myös katsojat miettimään tätä kautta sitä miten itse teemme tällaisia päätöksiä. Mitkä vitsit ovat oikeasti satuttaneet, mitä me emme ole huomanneet toisista- masennus, syrjäytyminen, sosioekonomiset tekijät jotka muokkaavat asemaamme yhteiskunnassa- ja siten luoneet kuilun ihmisten väliin? Elokuvat parhaimmillaan ovat "välineitä empatian luomiseen", ja Booksmart eritoten osuu tähän kuvaukseen täydellisesti.

Kaiken tämän lisäksi, Booksmart on loputtoman hauska elokuva, joka alapäähuumorin lisäksi ottaa kaiken irti juuri aiemmin kehutuista hahmoista ja Wilden ja koko porukan veitsenterävästä tilannekomiikan tajusta. Dan the Automatorin musiikit sopivat täydellisesti elokuvan nykyhetkeä kuvaavaan maailmaan, ja Jason McCormickin kuvaus yhdistettynä Brent Whiten ja Jamie Grossin leikkaukseen tekee myös kokonaisuudesta elävän ja voisin kehua Booksmartia loputtomiin, ihan oikeasti. Näin hauskaa ja rentouttavaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan, ja rakastin sitä kuinka positiivinen Booksmart oli alusta loppuun niin sukupuolten, seksuaalisuuden ja nuoruuden suhteen. Kukaan ei ole viisas tuossa iässä, mutta Booksmart voi silti opettaa sukupolvesta riippumatta tärkeitä oppeja toisten ymmärtämisestä ja hyväksymisestä. Booksmart on mahtava elokuva, jonka katsomista suosittelen ehdottomasti kaikille; se on uutta, se on modernia, ja toivon että mahdollisimman moni antaa sille mahdollisuuden. Se ansaitsee kaiken rakkauden.

Atte T

Atte Arvostaa: Doom Patrol (Kausi 1)

Aiemmin tänä vuonna arvostelin Netflixin mainion The Umbrella Academy- sarjan ensimmäisen kauden, joka oli juuri se piristysruiske "supersankari"- tv-sarjojen suhteen. The Umbrella Academy oli kuitenkin enemmän draama ihmisistä joilla sattuu olemaan supervoimat kuin varsinainen supersankarointi-show. Mutta se antoi sen keskittyä enemmän hahmoihinsa, heidän tunteisiinsa ja psykologiseen kasvuunsa.

Ja DC nokittaa nyt Doom Patrolilla, joka on yksi parhaimmista supersankari- sarjoista jonka olen nähnyt, ellei jopa paras.

Doom Patrol (Kausi 1)

Taustaa: Larry Trainor oli pilotti joka altistui avaruussäteilylle, tehden hänestä radioaktiivisen kuoren energiaolennolle. Rita Farr oli näyttelijä, joka volkaanisen kaasun ansiosta pystyi muuttamaan kehonsa kokoa, usein ilman kontrollia. Cliff Steele oli kilpa-ajaja, joka auto-onnettomuudessa tuhosi ruuminsa, lukuunottamatta aivojaan jotka säilöttiin robottikehoon. Heidät pelasti Niles Caulder, tiedemies ja outojen asioiden expertti. Negatiivinen Mies, Muovinainen ja Robottimies, mentorinsa Pomon kanssa, muodostivat DOOM PATROLIN, hylättyjen ja pelättyjen supersankaritiimin. Doom Patrolin loi Arnold Drake, Bob Haney ja Bruno Premiani. 

Sarja: "CLIFF STEELE (Brendan Fraser) ! Mies joka menetti perheensä törttöilyn takia ja kehonsa onnettomuudessa. RITA FARR (April Bowdy)! Näyttelijätär, joka ei pysy kasassa. LARRY TRAINOR (Matt Bomer)! Mies joka piilottelee siteidensä alla muutakin kuin radioaktiivista sähikäistä. CRAZY JANE (Diane Guerrero), nainen jolla on 64 sivupersoonaa ja supervoimaa! Tässä ovat HBO:n huippusarjan tähdet Ei nuoria ja komeita sankareita CBS:ältä tai katuvia kostajia Netflixistä! Ja minä olen kertojanne (Alan Tudyk)! Tämä arvostelu tulee varmasti olemaan hyvä, koska tämä nörtti pitää Grant Morrisonista ja-"

Mitä?

Krhm. Vaikka Doom Patrol- sarjakuvat saivat alkunsa jo kultaisella kuuskyt-luvulla, on tämän sarjan suurin innoittaja Grant Morrisonin kirjoittamat Doom Patrol- tarinat, jotka tunnetaan hullusta, dadaistisesta ja metafiktiota tursuilevista ideoistaan ja tarinoistaan. Onnekseni voin sanoa että Doom Patrol - sarja on onnistunut siirtämään tämän outouden televisiomuotoon erinomaisesti, unohtamatta kuitenkaan tarinoiden sydäntä ja symboliikkaa. Doom Patrol (kausi 1) on erittäin hyvin tehtyä televisiota, yhdistäen monia elementtejä ryhmän pitkästä ja värikkäästä historiasta toimivaan draamaan ihmisistä jotka elävät yhteiskunnan normien laidoilla, liittäen hahmoihin niin vammaisuuden, seksuaalisuuden ja mielenterveyden teemoja. Showrunner Jeremy Carver omaa kokemusta spekulatiivisen fiktion ja ihmisdraaman yhdistelemisestä, ja kertaakaan ei tunnu siltä että Doom Patrolin yliampuvan mielipuoliset skenaariot ja metafiktio astuisivat näiden hajalla olevien ihmisten parantumisprosessin päälle. 

"Minähän sanoin!"

Huh.

Doom Patrolin hahmot ovat ehdottomasti sen paras asia. He ovat monitahoisia ja myrkyllisiä ihmisiä, joita riivaavat monet demonit ja ongelmat. Cliff Steele oli surkea isä ja aviomies joka kuitenkin rakasti perhettään, tajuten sen aivan liian myöhään, ja nyt hän ei voi enään parantaa tekojaan tai tuntea juuri mitään. Larry Trainor ei ole koskaan saanut olla sitä mitä hän on sisimmissään halunnut, piilotellen omaa seksuaalisuuttaan ja samalla huijaten ja käyttäen ihmisiä kilpenään. Nyt hän on ikuisesti kääreidensä vankina, myrkyllinen ihminen jonka sisällä elävä olento haluaa vapauteen. Rita Farr oli turhamainen, itsekäs ja julma prima donna Hollywoodin kulta-ajalla, ja ihmiset kärsivät tämän narsismin takia. Ritalle on jäänyt tästä katumus ja valtava sisäistetty ja ulkoistettu itseinho. Kyborgi (Joivan Wade) on kääntänyt oman menetyksensä voimavaraksi, koittaen olla paras mahdollinen versio itsestään, nähden alati painajaisia siitä mikä häntä motivoi olemaan parempi. Crazy Jane ei ole syyllinen omaan tilaansa, vaan hän olosuhteiden ja muiden tekojen uhri, joka on lokeroinut tuskansa eikä kykene kohtaamaan sitä. Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa todella hienosti, ja Brendan Fraser (minulla on ollut ikävä sinua!) ja Matt Bomer, jotka hoitavat tonttinsa lähinnä äänityskopeista, onnistuvat hyvin erilaisissa surun tiloissa hahmoilleen ja Diane Guerrero on puhdasta kultaa. 

"Voi kyynel buu huu onpas traagista."

 Ja kunnon Grant Morrison-henkeen, ovat vastustajat sekoitus todella övereitä ideoita edustamassa sitä sun tätä. Jättiläissilmä taivaalla, joka räpäyttää ihmisiä pois, jonka tulemisen Kirjoittamattoman Kirjan kultti ennusti! Natseja synkimmästä Paraguysta, jotka tehtailevat supervoimia tarpeeksi maksaville! Normaaliuden Virasto, joka taistelee kaikkea normaalista heteronormatiivisuudesta poikkeavaa vastaan, metsästäen katua nimeltä Danny! Beard Hunter (Tommy Snider), partakarvoja syövä superrikollinen! Sekä tietysti Herra Ei Kukaan, Doom Patrolin mentori Niles Caulderin (Timothy Dalton) tuhoa hautova omnipotentti olento, joka tuntuu olevan hämmentävän tietoinen siitä missä mediassa hän elää. Kaikki nämä ovat yhtä lailla hullun hauskoja ja yllättäviä, mutta usein myös reflektoiden jotain ongelmaa tai estettä Doom Patrolin elämässä; determinismi, identiteetti, yhteiskunnan asettamat rajat ja millaisia narratiiveja vammaisista ja mielenterveyskuntouttujista kerrotaan.

"Kiitos! Yritinkin parhaani, ja koitin pistää vähän töpinää töppöseen että he pääsisivät nopeammin maaliin. 10 jakson buildi oli LIIAN PITKÄ AIKA ODOTTAA SIVUSSA mutta piti olla draamaa"

Hiljaa!

Doom Patrolin jäsenet ovat ihmisiä jotka ovat jotenkin yhteiskunnan ulkopuolella. He omaavat jotain joka erottaa heidät "normaaleista" ihmisistä, piilottaen itsensä jotenkin. He eivät ole valinneet tätä itselleen- he ovat tällaisia. Vammaisuus on vahvasti esillä niin Cliff Steelessä kuin Kyborgissa, joiden ulkonäkö ja elämäntapa on sidottu heidän ulkoisiin tekijöihinsä. Larry Trainor on elänyt yli 50 vuotta kaapissa, verhoten itsensä pois katseilta ja peläten sisäisen minänsä paljastumista maailmalle, joka ei hyväksy häntä. Edes turvallisessa tilassa, kuten yhteiskunnan hylkiöitä suojelevalla Danny-kadulla, ei  Larry pääse yli. Jane pelkää sekä oman syvimmän pelkonsa ja ahdistuksensa paljastumista ja sisällä olevan lopullisen viattomuudensa vaurioitumista. Kun Cliff menee Janen pään sisään, ja hän todistaa Janen pahimmat pelot, ei hän kerro sitä muille. "Se ei ole minun tarinani kertoa". Hiljalleen, Doom Patrol rakentaa siltoja toistensa välille, löytäen hyväksyntää ja uuden perheen hahmoa toisistaan. Se ei ole helppoa, koska defenssit joita he ovat itselleen kehittäneet ja ongelmat jotka heitä riivaavat eivät parannu hetkessä. Doom Patrol ei kiirehdi minkään kanssa, ja ansaitsee isot luottamuksen hetkensä ja kasvunsa hienosti.

"Pfft! Ihmiset haluavat supersankarishown ja minä annoin sen heille! Minä väänsin heidät näille urilleen! Minä ohjasin Kyborgin epäilemään itseään ja uskomaan pahinta toisista, minä olen tämän tarinan herra ja valtias, eivät he!"

Doom Patrol on outo, paha suustaan, groteski ja äärettömän suurella sydämellä varustettu supersankarisarja, jonka pointti ei ole pahisten kurmoottaminen tai suurten mysteerien ratkominen. Vaikka Herra Ei Kukaan ja monet muut konnat uhkaavat heitä, on selkeä fokus hahmojen välisissä suhteissa ja ympäristön vaikutuksessa siihen millaisia he ovat. Se on yhtäaikaa kaunis sarja surusta, kivusta, itseinhosta ja kasvusta kohti parempaa, oppien monista virheistä- ja myös täysin sekopäinen gonzo-sarja jossa aasinpieru muodostaa kirjaimia taivaalle, rotta ja torakka julistavat maailmanloppua ja muskelimysteerin mies Flex Mentallo (Devan Chandler Long) fleksaa orgasmeja ihmisille vahingossa. Doom Patrol on, sanalla sanoen, parasta. Olen hyvin tietoinen omasta Grant Morrison- faniuden ennakkoasemastani, mutta draama ja hahmokasvu tässä kauniissa eläimessä on niin toimivaa, että jos vain olet valmis todella outoihin juttuihin siinä samalla, niin suosittelen ehdottomasti ottamaan Doom Patrolin ensimmäisestä kaudesta kopin. Jos koet väsymystä viittasankareihin tai haluat jotain The Umbrella Academyn kaltaista, niin tässä on siihen oiva vaihtoehto. Doom Patrol (Kausi 1) on nyt HBO Nordicissa.

Atte T

"Toinen kausi? OIKEASTI? Plääh."

Hiljaa!

Atte Arvostaa: Godzilla II: King of Monsters

Kun puhutaan jaetuista elokuva-universumeista, puhutaan usein Marvelin menestyksestä ja kaikkien muiden epäonnistumisesta. Yksi näistä jaetuista elokuva-universumeista on Legendaryn MonsterVerse, joka sai haparoivan alkunsa vuoden 2014 Godzilla- elokuvalla. Godzilla ei ollut mikään kovin ihmeellinen elokuva, lukuunottamatta sen todella killeriä loppua ja erittäin hyvää alun rakentamista. MonsterVerse sai jatkoa 2017 Kong: Skull Islandin muodossa, joka oli jo huomattavasti parempi teos jossa kakku myös syötiin, ollessa häpeilemätön hirviöleffa ja paraabeli Vietnamin sotaan. Godzilla II: King of Monsters jatkaa jaetun maailman tarinaa niin Godzillan kuin Kong: Skull Islandin tiimoilta, ja voi pojat voi pojat:

Godzilla II: King of Monsters

Elokuva: Viisi vuotta on kulunut siitä, kun Godzilla tuhosi San Fransiscon ja titaanien aika alkoi. Hirviöitä tutkiva Monarch- järjestö on kartoittanut useiden muinaisten jättiläisten sijainteja, kun taas maailman hallitukset haluaisivat tuhota ne ennen kuin ne tuhoavat ihmiskunnan. Ekoterroristien vapauttaessa hirvittävän King Ghidorahin, alkaa taistelu siitä, kuka on hirviöiden kuningas ja  maailman herra. 

Jos Godzillan ongelman voi kiteyttää kahteen pisteeseen, oli kyse tylsästä päähahmosta ja Godzillan näkemisen odottamisesta liian kauan. Godzilla II: King of Monsters korjaa nämä molemmat erheet ja vähän päälle, ja on ehdottomasti tämän kolmiosaisen elokuvasarjan paras elokuva. Godzilla II on paras hirviöleffa jonka olen nähnyt vuosiin, kilpaillen Pacific Rimin kanssa kärkipaikoista. Se on iso, vauhdikas, yliampuva, pulp- henkinen 2- tuntinen hirviö- smackdown jossa hirviöiden kuningas itse saa loistaa muiden Tohon kaiju-klassikoiden rinnalla. Godzilla- fanit helposti jakautuvat kahteen leiriin, niihin jotka pitävät alkuperäisen Gojiran syvällisemmästä metafora- subtekstistä ja sen vakavuudesta, ja niihin jotka haluavat katsoa kumipukuisia hirviöitä painimassa miniatyyrimaastoissa. Godzilla II on tietokone-efektiversio jälkimmäisestä. 

Vaikka pääshow onkin jättiläislisko vastaan kolmipäinen lohikäärme, on mukana myös ihmishahmoja joilla on tällä kertaa jopa mielekästä tekemistä. Paljon tarinasta pyörii Tri Emma Russelin (Vera Farmiga) kehittämän Orca- laitteen ympärillä, jolla pystyy "kommunikoimaan" hirviöiden kanssa, ja Russelin perhe ajautuukin tapahtumiin mukaan vastoin omaa tahtoaan. Emman ex- aviomies Mark (Kyle Chandler) vihaa titaaneja niiden aiheuttaman henkilökohtaisen menetyksen takia, ja Russelien tytär Madison (Millie Bobby Brown) koittaa löytää tasapainoa vanhempiensa välissä. Erityisesti Millie Bobby Brown erityisesti loistaa hyvin erilaisessa roolissa verratuna Stranger Thingsin tähtirooliin. Myös Godzillan paras hahmo Ishiro Serizawa (Ken Watanabe) on mukana toiminnassa, ja hän tuo juuri oikeaa gravitasta ja vakavuutta kaikkeen missä onkaan mukana. Heidän lisäkseen riennoissa on mukana joukko luotettavia kykyjä kuten Bradley Whitford, Sally Hawkins, O'Shea Jackson Jr. ja Zhang Ziyi, sekä varmasti jo selkärangasta tulevassa pahisroolissa oleva Charles Dance. Monet näistä hahmoista ovat yksinkertaisia ja hieman kliseisiä, mutta toisaalta niin arkkityyppejä, että ne tunnistaa ilman suurempaa selittelyä, jotta tarina voi liikua suoraan hirviöpainiin.

Hirviöpainista puheen ollen, voi kyllä: ensimmäistä erää Godzilla vastaan King Ghidorah- matsissa ei tarvitse kauaa odottaa, ja hirviöitä puskee ruudulle jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä. Godzilla ja muut monsterit näyttävät upeilta, ja ohaaja Michael Doughertylla on todellakin silmää näiden massivisten olentojen esittämiseen juuri oikealla tavalla. Godzilla, King Ghidorah, Rodan ja Mothra ovat kaikki todella hyvin toteutettuja olentoja, joille Dougherty ja CGI- taiteilijoiden eskadroona onnistuu luomaan tunteita ja jopa persoonallisuutta; Godzilla on kuin Hulk, vihainen ja vaarallinen mutta ei julma, kun taas Ghidorah on julma, tyrannimainen sadisti. Ghidorah, Godzilla ja Mothra ovat minun kolme suosikki- kaijuani ja olin todella tyytyväinen siihen mitä he tekivät niillä; erityisesti Mothran myyttinen, lähes hengellinen esiintyminen oli todella upea näköistä. Lawrence Sherin kuvaus ja kompositiot ovat erinomaisa esittämään nämä hirviöt niiden nykymuodossa: luonnovoimina. 

Tämä hirviöt = luonnokatastrofit on osa elokuvan symbolisempaa osuutta. Hirviöiden tuhon aallot ovat tulvia, tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä, ja mukana on myös klassinen argumentti "ihmiset ovat sairaus, meitä on liikaa ja bla bla blaa", jonka toistuvuus spekulatiivisessa fiktiossa viime vuosina on yhä enemmän aikamme ahdistutiloja kuvaava elementti. Ilmastokatastrofin aave leijuu Godzilla II:en yläpuolella, ja vaikka se ei ikinä ylitä monsteripainia fokuksessa, on idea "pelastumisen eteen on taisteltava ja löydettävä harmonia luonno kanssa" kieltämättä ajankohtainen. Tämä kaikki, yhdistetynä Bear McRearyn todella, todella tiukan soundtrackin kanssa, tekee Godzilla II: King of Monstersista yhden vuoden parhaimmista viihdepommeista, varsinkin jos isojen hirviöiden spektaakkeli on mieleesi. En tiedä mitä ne joka eivät perusta hirviöleffoista pitävät tästä, mutta kaltaiselleni fanille tämä oli todella nautinnollinen kokemus, jonka näkemistä elokuvateatterissa suosittelen täysin rinnoin- spektaakkelina se on sen arvoinen.

Atte T

Game of Thrones Post Mortem

Muistan kuinka joskus vuonna 2010, veljeni alkoi hehkuttamaan minulle kirjasarjaa nimeltä Tulen ja Jään Laulu. En kovin nopeasti jaksanut siitä innostua; olin vielä tuolloin vahvassa high fantasy- koukussa, eikä kuvailtu synkkyys ja maanläheisyys ollut ihan se mikä minua kiinnosti. Mutta hän sai kuitenkin pääni kääntymään, osittain koska kirjasarjan televisio-adaptaatio oli tuolloin tuloillaan ja hän halusi että luen mahdollisimman monta kirjoista ennen sitä. Ja hyvä että saikin; George R. R. Martinin kirjasarja iski kyllä ja kovaa, ja ahmin ensimmäisen osan, Valtaistuinpelin, hyvin nopsaan. Maailma, hahmot ja niitä ympäröivät aidot panokset ja virheiden hinnat imivät minut mukaansa. Ja sitten tuli HBO:n adaptaatio, Game of Thrones, joka sai ensi-iltansa huhtikuussa 2011. Yhtäkkiä tämä kirja ja sen hahmot olivat elossa edessäni televisioruudulla, kuin suoraa kirjan sivuilta loikanneina. En sitten Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta- elokuvien ollut nähnyt mitään näin alkuperäiselle uskollista ja aidon näköistä.

Ja nyt, 8 vuoden jälkeen, on sarja päättynyt. Kenties maailman suosituimpiin ja tunnetuimpiin kuuluva televisiosarja, joka poiki tuhat meemiä, sarja josta tuli hätkähdyttävän nopeasti osa kulttuurikieltämme ja minkä silminnähden yksinkertaisistakin lausahduksista on tullut kuolemattomia, päättyi reilu viikko sitten- ei suosionosoituksiin ja tyytyväisen surullisiin tunteisiin kun hyvä sarja päättyy, vaan pettymykseen, kiistanalaisuuteen ja naurettavan suuriin nimenkeräyksiin sarjan lopun korjaamisen puolesta. Mitä tapahtui? Miten Game of Thrones muuttui yhdestä suosituimmista ja kehutuimmista sarjoista television historiassa tähän muotoonsa?

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA

Mistä valtaistuinpelissä on kyse?

Jos alkaa miettimään syitä miksi Game of Thrones oli niin suosittu ja ennen kaikkea tunteita herättävä sarja, on yksi monista syistä sen maailman karuus ja armottomuus. Tämä alkoi ensimmäisestä jaksosta; karkurit teloitetaan ja väärässä paikassa väärään aikaan oleva lapsi tönätään alas tornin huipulta. Ned Starkin (Sean Bean) teloituksesta Punaisiin Häihin, hahmot joiden luuli olevan viikatemieheltä turvassa kuolivat julmasti ja ilman kunniaa tai järkeä. Kuten Cersei Lannister (Lena Headey) sanoi: "Valtaistuinpelissä joko voittaa tai kuolee, välimaastoa ei ole". Voittajat saavat mitä haluavat, ainakin hetkeksi, ja häviäjät eivät saa toista mahdollisuutta. Game of Thrones oli armoton, ja pahoja asioita tapahtui niin "hyville" ja "pahoille"- termejä jotka Westerosin harmaan moraalin maailmassa tuntuivat turhilta. Oikeudenmukaiset ja kunniakkaat taistelevat vakaumustensa puolesta ja kuolevat liekkeihin ja rautaan, ja julmat ja itsekkäät sadistit jatkavat vallassa. Hyvätkin hallitsijat korruptoituvat, ja valitut kuninkaat ja vapahtajat eivät ole sen parempia kuin muutkaan. Ja samalla sadat, tuhannet ja miljoonat kärsivät mahtavien valtiaiden kamppailuissa.

Monet teistä ovat varmasti tietoisia Martinin tarinoiden yhteyksistä oikeaan historiaan, varsinkin Ruusujen Sodan Eurooppaan. Englannin kilpailevat suvut peilaavat niin Lannistereita kuin Starkkeja, liittolaisuuksien vaihtuessa voimatasapainojen mukaan. Etelässä ovat tavoiltaan erilaiset Espanjan Maurit, meriä seilaavat normannit ryöstelevät rantoja ja kaukana idässä tasangoilla hallitsee Kultaisen ordan ratsulaumat. Dynastiat olevat ja menevät, sankarit muuttuvat historian saatossa konniksi ja oikeutta on vaikea löytää. Pohjaamalla fantasiansa historiaan, Martin loi uudenlaisen paradigman genreen ja sen tarinakaariin; Tulen ja Jään Laulu, kuten Game of Thrones, ei ole mikään Campbellinen sankaritarina tai Tolkien- henkinen eeppos hyvyyden ja pahuuden taistelusta. Me seuraamme historiaa fiktiivisessä maailmassa, ja kuten me kaikki tiedämme, historia ei ole kiltti kenellekkään.

Zeynep Tufekcin artikkelissa The Real Reason Why Fans Hate The Last Season of Game of Thrones, tämä ero perinteisemmän televisioviihteen esitetään erona psykologisen ja sosiologisen tarinankerronan kohdalla. Kuten Martinin kirjat, Game of Thrones oli pitkään hyvä esimerkki sosiologisesta tarinankerronasta. Hahmojen kohtaloita ei määritellyt pelkästään heidän valintansa, vaan yhteiskunnalliset instituutiot, arvojärjestelmät ja perinteet. Game of Thrones ei ole tarina Jon Nietoksen (Kit Harrington) vaiheisista ja hänen narratiivistaan, se on tarina koko Westeroksesta. Sosiologisessa tarinankerronnassa tarina liikkuu eteenpäin, vaikka ilmeisen tärkeitä hahmoja kuoleekin matkalla. Ned Starkia seurasi tämän poika Robb Stark (Richard Madden) joka koki saman väkivaltaisen kohtalon kuin isänsä. Henkilökohtaiset tarinat, kuten Theon Greyjoyn (Alfie Allen) tai Sansa Starkin (Sophie Turner) kehitys viimeisille kausille on tärkeä osa yhä, mutta heidän valintansa ja tilanteensa ovat reflektio hallitsevista järjestelmistä- Rautasaarelaisten äärimmäisen toksinen mieskulttuuri ja Starkien kunniakkuus ajavat Theonin sotaan itsensä kanssa, ja Sansan asema ylhäisenä nuorena naisena tekee hänestä pelinappulan patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Game of Thronesin väkivalta ja synkkyys oli helppo kopioida; sen tapa käyttää näitä työkaluina televisiolle epätyypillisen tarinankerronnassa on paljon hankalampaa....kuten lopulta näimme.

Mitä tapahtui

Yksinkertainen vastaus: ajan ja materiaalin puutos. Showrunnerien David Benioff ja D.B. Weiss (kansankielessä myös tunnettu nimellä D&D) työ ei ikinä ollut helppoa, mutta heidän apunaan oli joukko kyvykkäitä ohjaajia (kuten Alan Taylor ja Neim Marshall) sekä Martinin alkuperäisteosten materiaali. Materiaali jota he adaptoivat televisioon nojasi vahvasti juuri tähän aiemmin puhuttuun sosiologiseen tarinankerrontaan, ja tämän lisäksi useimmat vuorosanoista oltiin poimittu suoraan kirjoista. Toki he tekivät muutoksia ja kirjoittivat omaa dialogia; romaanin rakennetta on vaikea siirtää täydellisesti televisiomuotoon, varsinkin kun raskaampi ekspositio-teksti, joka kontekstualisoi maailmaa hahmojen ympärillä, pitää saattaa jotenkin orgaanisesti katsojien huomioon. Kohtauksia luotiin näitä varten, ja ne toimivat oikein hyvin. Mutta tosiasia on että Benioff ja Weiss pystyivät hyvin kauan nojaamaan Martinin kirjojen tarkkoihin yksityiskohtiin ja selkeisiin rakenteisiin, ja tämä näkyy kausilla 1-5 kaikkein parhaiten.

En ole niitä ihmisiä jotka vaativat isoon ääneen Martinin pitävän kiirettä Talven Tuulten sekä viimeisen kirjan kanssa. Hän kirjoittaa omalla tahdillaan kun jaksaa, ja meillä ei ole siihen mitään sanottavaa. Kuitenkin, tämän tarinan keskeneräisyyden takia myös Benioffilta ja Weissilta loppui materiaali kesken. Martin on kuulemma kertonut heille miten tarina jatkuu ja päättyy, joten sarja seuraa jotenkin samanlaisia linjoja kuin tulevat kirjat. Mutta vaikka Benioff ja Weiss tiesivät miten tarina meni, eivät he välttämättä seuranneet näitä linjauksia täydellisesti. Kirjoissa esiintynyt enigmaattinen Lady Kivisydän leikattiin kokonaan pois, ja Martin ei ollut tähän tyytyväinen, sanoen Kivisydämen olleen tärkeä ja keskeinen hahmo hänen tarinassaan. Mutta kyse ei ole vain Kivisydämen ja Victarion Greyjoyn puutteesta tai Martellien suvun saamasta kylmästä kohtelusta. Kun kirjat eivät enään määritelleet sitä, miten hahmojen kohtalot menevät, tuli sarjaan selkeästi erilainen dynamiikka. Lopulta myös Martin itse sanoi, ettei hänen kirjansa pääty samalla lailla kuin sarja.

Kun aiemmin hahmot jotka tekivät virheitä maksoivat niistä raskaan hinnan, nyt kaikki tuntui olevan mahdollista. Jonin varomattomuus ja kärsimättömyys ennen Äpärien Taistelua ei maksa hänelle tai hänen ystävilleen juuri mitään, ja Sansa sekä Laakson Ritarit pelastavat hänet tästä pulasta. Samoin hänen vielä typerämpi retkensä Muurin toiselle puolelle hakemaan todistusaineistoa kuolleiden armeijan olemassaolosta (suunnitelma jonka yksityiskohtia ei ikinä selitetä) on järkyttävän suuri riski, jossa taas hänen varomattomuutensa palkitaan pelastusretkellä, ja vaikka yksi Daeneryksen (Emilia Clarke) lohikäärmeistä ja tertiääri-hahmo Myrin Thoros (Paul Kaye) kuolee, on se suhteessa koko reissuun ja kaiken mahdottomuuteen hyvin lievä tappio. Rampa Jaime Lannister (Nikolai Coster-Waldau) ja aivan liian ylikäytetty Bronn (Jerome Flynn) selviytyvät niin myrkytyksistä ja kommandomatkoista Dorneen sekä dothraki- lauman ja lohikäärmeen hyökkäyksestä, vaikka he tekevät alati typeriä päätöksiä ja valintoja joista he selviytyvät ihmeen kaupalla. Ero aikaisempaan on huomattava; Jaimen käden menetys, Theonin silpominen, Robb Starkin ja tämän miesten kohtalo olivat karuja hetkiä jotka nousivat hahmojen ottamista riskeistä ja yhteiskunnallisista rakenteista. Kolmen viimeisen kauden aikana hahmot selvisivät yhä villeimmistä skenaarioista, koska tärkeämpää oli pitää suositut hahmot mukana (Jonin matka Muurin tuolle puolen on käytännössä fanisuosikki-hahmojen kokoontumisajot) ja keskittyä tiettyjen hahmojen matkoihin sarjassa. Tämän tähden vain neljä mitenkään merkittävää hahmoa kuolee Yön Kuninkaan (Vladimir Furdik) hyökkäyksessä Talvivaaraan ja Pitkä Yö ja Valkoiset Kulkijat (you know, paraabeli pysäyttämättömälle katastrofille) voitetaan yhdessä jaksossa.

Tässä kohtaa haluan sanoa muutaman sanan ennakko-odotusten horjuttamisesta, joka on usein yleisin sanapari Game of Thronesin käänteistä puhuessa. Käänteet kuten oletetun protagonisti Ned Starkin teloitus ensimmäisellä kaudella, Punaiset Häät ja Jaimen käden menetys ovat yllättäviä, karuja ja vahvasti ympärillä hallitsevien tekijöiden ja tilanteiden muokkaavia, tai subversioita genren tropeista. Yksi loistava (ja aina tuskallinen) esimerkki on Oberyn Martellin (Pedro Pascal) kohtalo jaksossa Mountain and the Viper. Oberynin konflikti Lannisterien ja Gregor Cleganen (Hafthor Julius Björnsson) kanssa oli kauan sitten asetettu kohdilleen. Tyrionin (Peter Dinklage) tilanne oli mahdottoman oloinen, jotan armo tässä tapauksessa tuntui mahdolliselta; jakso itsessään esitti armoa aikaisemmin, Ygritten (Rose Leslie) säästäessä Gillyn (Hannah Murray) Myyräkylän hyökkäyksessä ja Tyrionin tarina Orson Lannisterista sekä Tyrionin säästämässä kuoriaisen hengen. Oberynin ja Vuoren taistelu on täynnä käänteitä, ja Oberynin toistama lause on suora viittaus fantasiaklassikko Princess Briden kuuluisaan "Minun nimeni on Inigo Montoya, sinä tapoit isäni, valmistaudu kuolemaan" mantraan, jossa sankari saa kostonsa sukunsa vihollista kohtaan. Ja sitten Vuori tappaa hänet. Mountain and the Viper on hienosti rakennettu jakso joka nojaa aiempiin olettamuksiin Oberynistä, maailmasta ja jopa metatekstuaalisesta asiayhteydestä tilanteisiin, ja sitten muistuttaa miten tämä maailma toimii.

Vastaavasti kahden viimeisen kauden twistit ja ennakko-odotusten kääntäminen tuntuu siltä, että ne on tehty vain niiden itsensä vuoksi, nostattaakseen shokkiarvoa. Erityisesti lohikäärmeiden tappaminen tuntui juuri tältä; he kuolivat koska kolme lohikäärmettä oli joko liikaa mietittävää logistisesta näkökulmasta tai heidän kuolemansa oletettiin olevan shokeeraavia hetkiä. Luultavasti kyseessä oli sekä ja että. Yön Kuninkaan tuhoutuminen Aryan (Maisie Williams) käsissä, Missandein (Nathaniel Emmanuel) teloitus ja Daeneryksen napsahtaminen Kuninkaansataman valloituksessa omaavat varmasti Benioffin ja Weissin mielessä syviä merkityksiä ja ovat osa jotain pidempää tarinaa, mutta ne eivät tunnu samalta kuin aikaisemmat vastaavat käänteet. Missandei kuolee, jotta Daenerys ja Harmaa Mato (Jacob Anderson) voisivat olla surullisia ja vihaisia. Tätä puolustellaan sillä että Daeneryksen raakuutta oltiin ennakkoon vihjailtu, mutta kuten juuri aiemmin totesin, vihjailu jostain ei aina tarkoita että siihen pitäisi päätyä. Hahmon kuolema ei synny niinkään ympäröivän maailman rakenteista ja odotuksista, vaan tarpeesta saada hahmot paikkaan X. Samoin lohikäärmeiden kuolema on osa tätä pakotusta saada hahmot paikkaan, johon ne eivät orgaanisesti olisi menossa. Usein nämä ovat myös jotenkin epäloogisia: miten Missandei jäi vangiksi alun perinkin? Mitä kaikkea nämä lohikäärmeet kestävät ja mitä eivät? Kuinka nämä hahmot liikkuvat niin nopeasti tämän mantereen halki, jotta he ehtivät olemaan oikeassa paikassa aina ajoissa? Kuten aikaisemmin mainittiin, nämä ovat osa alkuperäismateriaalin puutetta yritystä kehittää samanlaista jännitettä omien kykyjen puitteissa.

Lopuksi: historia vai laulu? 

Alkuperäinen raakile tätä blogikirjoitusta varten oli paljon negatiivisempiin asioihin keskittyvä, jossa olisin käynyt läpi lukuisia kohtia jotka ärsyttivät viimeisimpien kausien kohdalla. Mutta sitten päädyin katsomaan kaikki kaudet uudestaan, ja samalla muistin paremmin kuinka kamalan hyvä tämä sarja parhaimmillaan oli, ja haluan mieluummin muistaa sarjan parhaimmat hetket kuin repiä Benioffin ja Weissin ratkaisuja kappaleiksi. Joten sen sijaan lopetan tämän muistopuheen lyhyeen noottiin sarjan luonteesta, nimistä ja tarinoiden tarkoituksesta.

Viimeisen jakson suuri lopullinen "voittaja" on Bran Stark (Isaac Hempstead-Wright), josta tulee Bran the Broken, Westerosin kuningas. Syy tähän oli Tyrionin monologi siitä, mikä yhdistää kaikki seitsemän kuningaskuntaa- tarinat. Tyrionin sanoin; "Kenellä on parempi tarina kuin Bran Starkilla?" Tähän reagoitiin netissä hyvin erilaisin tavoin, ja varsinkin tämän lauseen suhdetta Branin sisarusten Sansan ja Aryan tarinoihin nostettiin esiin. Ja vaikka Aryan tarina siitä miten aatelistytöstä tuli kasvoton salamurhaaja on hyvä, ei se ole samanlainen kuin Branin tarina. Branin tarina- poika joka ei osannut kävellä opetteli lentämään- on helppo muuttaa myytiksi, tarinaksi jota kerrotaan eteenpäin ja joka muutetaan lauluksi. Se on inspiroiva tarina jossa kovan kohtalon kokenut lapsi nousee vaikeuksien ylitse, käy Muurin tuolla puolen ja palaa takaisin viisaampana ja vahvempana. Branin tarina on helppo myydä innostavana ja sankarillisena tarinana.

Tarinat ovat mahdottoman tärkeitä Westerosin väelle. Laulut kertovat tarinoita jotka ovat todellisuudessa kauhunäytelmiä, ja opettavat samalla historian tapahtumia. Castameren Sateet on balladi joka yhdistetään Lannisterien sukuun, ja jonka tarkoitus on vahvistaa yksi ja vain yksi asia: Lannistereille, varsinkin Tywin Lannisterille (Charles Dance), ei vittuilla. Tarina Rottakokista joka tappoi vieraansa kattonsa alla opettaa sen, että jumalat eivät katso hyvällä niitä, jotka tappavat vieraita talossaan. Kuninkaat ja aateliset tietävät tarinoiden, laulujen ja legendojen merkityksen. Joffrey Baratheon (Jack Gleeson) nostaa patsaita kunniakseen, ylikatsoo historiallisia kirjoituksia ja järjestää esityksiä jotka esittävät (hyvin) fiktiivisen version Viiden Kuninkaan Sodasta, esittäen hänet suurena sankarina ja vihollisensa tyhminä pelkureina. Suuret suvut eivät halua olla alaviitteitä historiankirjoissa, vaan legendoja- he ovat Okaiden Kuningattaria, sankarillisen Valontuojan kantajia, Lohikäärmeiden Äitejä ja Kuninkaansurmaajia- nimiä jotka jäävät historiaan, lauluihin ja tarinoihin. Viimeisessä jaksossa on Tyrion Lannister varma, että historia muistaa hänet pahana miehenä, kuten hänen liikanimensä Peikko, Puoli-Mies ja Demoniapina kielivät, mutta sen sijaan häntä ei edes mainita historiikissa. Hänen tekonsa Viiden Kuninkaan Sodan ajalta ovat unohtuneet historiasta, eläen vain ihmisten kertomissa tarinoissa.

Drink long and deep, my noble king, from this cup of sweet wine/
The last drink he shall ever take, and vengeance shall be mine!

Mutta me saimme seurata historiaa ja Tyrionin elämää itse. Me tiedämme mitä hän teki, miten hän eli ja mitkä virheet hän teki, ja voimme itse tehdä valinnan siitä, oliko hän hyvä ihminen. Parhaimmillaan Game of Thrones loi kontrastia sosiologisten tekijöiden vaikutuksesta historian kulkuun ja siitä syntyvien tarinoiden ja laulujen välille, muistuttaen siitä kuinka helposti historia ja taru sekoittuvat, jos nämä tekijät unohtuvat. Game of Thrones käytti fantasiaa lohikäärmeiden ja zombilaumojen avulla korostaakseen yhteiskunnallisia vaikutuksia ihmiskohtaloihin ja miten nämä voidaan sekä ikuistaa että yksinkertaistaa laulujen, tarinoiden ja näytelmien kautta. Ja sellaisena sen haluan muistaa. Game of Thrones oli yksi parhaimmista ja vaikuttavimmista televisiosarjoista jonka olen nähnyt, ja vaikka siinä on paljon kritisoitavaa sen hyviltäkin ajoilta, on sen perintö kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen, eikä kaksi viimeistä kautta voi pilata sitä kuinka hyvä se kokonaisuutena lopulta oli.

Valar Morghulis. 


Atte T

PS. Koska jotakuta kuitenkin kiinnostaa: Parhaat hahmot Top 5

- Samwell Tarly: Majakkani pimeässä, oikeasti hyvä ja kunnollinen ihminen julmassa maailmassa jota ohjaa empatia ja lopulta löydettyään rakkaita ihmisiä ympärilleen, autenttisen tuntuinen rohkeus.

- Theon Greyjoy: Theonin tarina on todella mielenkiintoinen, ja se miten sarja tasapainottaa Theonin kamalia tekoja hänen todella julmaan kohteluunsa Ramsayn käsissä on mestarillista. Theonin parannus ja eläminen tekojensa kanssa on hienoa, ja Alfie Allen on loistava.

- Brienne of Tarth: Kuka on yllättynyt, käsi ylös. Toinen majakkani pimeässä, vahva ja hieno kontrastihahmo Jaime Lannisteriin (myös yksi suosikeistani) joka sekä oppii tuntemaan Jaimen tämän pahanomaisen tittelin ylitse, ollen alati kunniakas, rehellinen mutta virheisiin taipuvainen subversio monista eri hahmotyypeistä.

- Sansa Stark: Sansa on hahmo josta en alunperin pitänyt kirjoissa (enkä sarjassakaan) mutta jonka hahmon jutun tajusin paremmin vasta 2. kaudella. Sansa on hallitsevien järjestelmien ja traditioiden uhri, joka oppii kuitenkin uimaan tässä maailmassa ja lopulta nousee tämän pelin ruhtinaaksi.

- Tyrion Lannister: Vau, iso yllätys taas. Tyrion on ehkä loppujen lopuksi koko Game of Thronesin merkittävimpiä hahmoja niin sarjassa kuin popkulttuurissa. Tyrionilla on loputtomasti syitä olla niin paha ja julma kuin hänen vastustajansa luulevat hänen olevan, ja näistä huolimatta hän on Lannisteriesta kunniallisin ja moraalisesti suoraselkäisin, ja se kuinka kyseenalaisa tekoja Tyrion suorittaa suhteessa hänen tykättävyyteensä on aina rohkeaa, ja todiste sekä Peter Dinklagen mestarillisesta taidosta näyttelijänä että Tyrionin hahmon elinvoimaisuudesta.