Tämä elokuva on taas taustatarinan vaativa tapaus; Alex Garland tunnetaan hyvän genrefiktion käsikirjoittajana (28 Päivää Myöhemmin,Ole Luonani Aina, Sunshine, Dredd) joka sitemmin teki esikoisohjauksenaan heti yhden 2000-luvun parhaimmista scifi-leffoista Ex_Machinan. Tämän jälkeen hän alkoi työstämään adaptaatiota Jeff VanderMeerin Eteläraja- kirjasarjan ensimmäisestä osasta Hävitys. Mutta studio päättikin aluksi huonon testiyleisövastauksen perusteella rajoittaa elokuvan julkaisua. Yhdysvallat, Kanada ja Iso-Britannia saivat virallisen elokuvalevityksen Helmikuussa, mutta muualla maailmassa se julkaistiin vain Netflixissa 12.3.2018.
Ja tämä on ihan perseestä, koska Annihilation on loistava.
Annihilation
Elokuva: Biologi Lena (Natalie Portman) suree vielä sotatoimissa kadonnutta aviomiestään Kanea (Oscar Isaacs) kun tämä saapuukin takaisin kotiin, ilmeisen sekavassa tilassa. Käy ilmi että hänet oltiin lähetetty pienen joukon kanssa Hohteeseen, Alue X:llä sijaitsevaan tunnistamattomaan ilmiöön. Vain Kane palasi, ja alue jatkaa leviämistään. Lena, psykologi Ventress (Jennifer Jason-Leigh), lääkintänainen Anya (Gina Rodriguez), fyysikko Josie Radek (Tessa Thompson) ja geologi Sheppard (Tuva Novotny) lähtevät Hohteeseen saavuttaakseen keskellä olevan majakan, josta kaikki tämä alkoi....
En ole lukenut alkuperäisteosta, ja tietojeni mukaan tämä on kovin löyhä ja vapauksia ottava adaptaatio. Mutta en oikeastaan myöskään välitä tästä, sillä elokuvana Annihilation on puhdasta kultaa. Annihilation on ahdistava, kekseliäs, kuvottavan graafinen ja syvämietteinen elokuva vaikeista asioista, ja on todella hämmentävää että kyseessä on vasta Garlandin toinen ohjaus. Vaikutteet alkuperäisen teoksen lisäksi ovat selkeät; hieman Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkeria, hyvä annos H.P Lovecraftin teoksista kuten Väri Avaruudesta ja Hulluuden Vuorila ja visuaalisuutta joka näyttää kuin se olisi suoraan Hayao Miyazakin Prinsessa Mononokesta H.R Gigerin tai Stanley Kubrickin filtterin läpi. Tämän pitäisi hieman kertoa millaisesta elokuvasta on kyse, mutta tämä on vasta alkua.
Natalie Portman on, kuten aina, loistava pääroolissa. Hänen vahvuutensa ja herkkyytensä ovat hienosti tasapainossa, ja harva näyttelijä pystyisi samaan mitä Portman tekee Annihilationissa. Koko näyttelijäkaarti tekee kautta linjan hyvää työtä elokuvassa; Jennifer Jason-Leigh johtajana jonka tehtävä on pitää väistämättä hajoava ryhmä kasassa, Gina Rodriguez toimii ryhmän koviksena ja kenties samalla heikoimpana lenkkinä ja Tessa Thompson- Tessa Thompson on täydellinen teki hän mitä tahansa, ja Josie Radek on mukava poikkeavuus tämän aikaisempiin rooleihin. Oscar Isaacsin rooli elokuvassa ei ole iso, mutta Oscar Isaacs ottaa siitä kaiken irti. Ja kyllä, on erittäin siistiä että Annihilationia vetää viisi hienoa, erilaista ja hyvin esitettyä naishahmoa.
Annihilation on visuaalinen mestariteos, ja en ole nähnyt ihan tämän näköistä elokuvaa koskaa aiemmin. Garland on tuonut mukanaan tuotantosuunnittelijat, lavastajat ja taiteilijat käsikirjoittamistaan elokuvista, ja kuten Sunshinen tapauksessa, on lopputulos uniikki ja henkeäsalpaava. Mutaatiot, oli kyseessä sitten koreat kukinnot tai hirvömäiset krokotiilit, ovat esillä hyvin erilaisilla tavoilla. Valaistus ja kuvaus antaa Annihilationille unenkaltaisen tunnelman, ja kuten monien unien tapauksessa, on vaikea sanoa onko kyseessä hyvä uni vai painajainen. Annihilation ei säästele katsojia miltään; kauniit ja kauheat asiat näytetään yhtä suoraan. Näin katsoja näkee saman minkä hahmotkin, ja Annihilation jääkin helposti kummittelemaan mieleen. Näin tämän vasta pari tuntia sitten, ja tiedän jo nyt mitenkä tämä tulee uniini.
En voi myöskään olla puhumatta äänimaailmasta. Ensinnäkin, soundtrack on todella, todella hyvä kokonaisuus. Ben Salisbury ja Geoff Barrow ovat kaoottisen ja epäsovinnaisen musiikin ystäviä, ja niinpä erilaiset genret ja kappaleet hallitsevat Annihilationia. Herkät akustiset kitarat yhdistettynä painajaismaisiin kuviin elokuvassa on todella outo yhdistelmä joka kuitenkin toimii. Toisekseen, äänimiksaus ja äänisuunnittelu on tehty yhteistyössä soundtrackin kanssa, ja se luo todella, todella iholle käyvän kokemuksen. Hohteen olentojen äänet eivät ole normaaleita, ja mitä syvemmälle mennään sitä painajaismaisempi myös äänimaisema on. Tämä on Maailmojen Sota ja Arrival-tason työtä. Josta pääsemmekin siihen, miksi kaikki yllämainittu on niin turhauttavaa.
Tämä on elokuva, joka olisi pitänyt kokea valkokankaalla, elokuvateatterin kaiuttimien kautta ja täysin pimeässä tilassa. Se on suunniteltu elokuvateatteria varten, ja olisin maksanut melkein mitä tahansa nähdäkseni tämän niin kuin se on tarkoitettu. Tämä on aino miinus elokuvassa minulle, ja se ei ole elokuvan vika, vaan studion! Annihilation on elokuva muutoksesta, parantumisesta, edistyksestä ja näiden paradoksaalisuudesta. Se käsittelee mielenterveyttä ja sairauksia tavalla jota en ole ennen nähnyt, ja en ihan tiedä mitenkä Garland oikein onnistui tässä. Jos minulta kysytään, Garland on nyt tyhjä viiva shekissä, ja hänelle voi antaa melkein mitä tahansa tehtäväksi. Annihilation on alkuperäinen, uusi, outo, hypnoottinen elokuva vaikeista asioista, joka ei myöskään anna mitään selkeitä vastauksia katsojalle. Loppu tulee herättämään tuhat spekulaatiota, mutta se ei ole elokuvan pointti. Annihilation on vahvasti symbolinen taideteos, ja varmasti tämän vuoden elokuvatarjonnan parhaimpia paloja. Annihilation on nyt Netflixissa, ja on pakollista katsottavaa.
Atte T
Ps. Antakaa Alex Garlandille Saga of the Swamp Thing. Mieluiten heti seuraavaksi.
Iron Fist oli vitsi. Defenders sisälsi hyviä ihmiskohtaamisia ja pari hyvää taistelukohtausta, mutta oli lopulta pettymys. The Punisher oli hyvin tehty ja näyttely oli todella tehokasta, mutta se jätti silti hieman kylmäksi. Viime aikoina Marvelin kerran niin koskemattomalla Netflix- sarjalla ei ole mennyt niin hyvin. Tähän mennessä Jessica Jones on osoittautunut Marvelin Netflix- sarjoista tasoltaan parhaimmaksi, ja sen tähden sen 2. kausi herätti paljon paineita sarjan fanien keskuudessa. Miten sarja pärjää ilman niin hyvää keskeistä, vihattavaa pahista kuin Killgrave (David Tennant)? Onko 13 jatkoa yhä hieman liian pitkä tilaus näille sarjoille, ja onko tästä koko Netflix- hommasta vielä herättämään kiinnostusta katsojissa?
Vastaukset: Hyvin, kyllä ja kyllä.
Jessica Jones (2. Kausi)
Sarja: Jessica Jones (Krysten Ritter) toimii yhä yksityisetsivänä, ja yhdessä naapurinsa Malcolmin (Eka Darville) kanssa hän jatkaa aviorikkojien vaanimista kameransa kanssa. Kun Trish Walker (Rachael Taylor) jatkaa Jessican taustalla olleen IGH- laitoksen tutkimusta, alkaa muita lahjakkaita kuolemaan. Jessica lähtee selvittämään tätä mysteeriä, ja kaivaa esiin jotain menneisyydestään joka on tuhota hänen ja monien muiden elämän täysin.
Merkittävin lisä Jessica Jonesin toisella kaudella oli se, että jokaisen jakson ohjaaja oli nainen. Tämä toi paljon uutta sarjaan ihmiskehon esittämisen, mikroaggressioiden, erilaisen hyväksikäytön ja ihmissuhteiden muodossa. Mikä oli erittäin hyvä lisä, joka auttoi erottamaan uuden kauden edellisestä. Jessica Jonesin 2. kausi toimii hyvin, sillä se on mestarillisesti rakennettu ja kantavat teemat pysyvät pinnalla koko kauden ajan. Se kärsii taas hieman liian monesta jaksosta joka pakottaa venyttämään ja ottamaan takaisin askelia sarjassa, ja tietty Killgraven kokoinen aukko sarjassa kieltämättä on. Mutta tämä ei kuitenkaan ikinä häiritse, ja ne pahikset jotka ovat hänen tilallaan ovat molemmat erilaisia, uniikkeja ja toisen tapauksessa todella, todella vaikeita ymmärtää tai tuomita. Jessica Jones ei mene sieltä mistä aita on matalin, vaan kokeilee uutta rohkeasti.
Krysten Ritter on yhä loistava Jessican roolissa, ja hän pääsee myös hieman enemmän levittämään siipiään hahmona kauden aikana. Perinteinen kyynisyys on sielä yhä, mutta suru, viha, ilo ja aito pelko muiden puolesta ovat esillä myös isosti. Jessican parhaimmat hetket hahmona ovat niitä, joissa hän ei ole itse kontrollissa jolloin aidot tunteet nousevat esiin sarkasmin ja terävän kielen takaa. Molemmat Eka Darville ja Rachael Taylor pääsevät vielä enemmän oikeuksiinsa sarjan antaessa heille molemmille omaa tekemistä ja omia motiiveja, mutta alkuperäisen hahmogallerian kiistaton MVP on Jeri Hogarth (Carrie-Anne Moss). Jeri kulkee lävitse uskomattoman rankan tien, ja kokee hahmona tuhat tunnetilaa; ex-vaimon kuolema, etenevä sairaus, firmasta ulosajon uhkaus. Carrie-Ann Moss on aina ollut kyvykäs näyttelijä, mutta roolisuoritus jonka hän pistää pöydälle Jessica Jonesin toisella kaudellla on raivokas.
Killgraven korvaaminen keskeisenä pahiksena oli saman tasoinen ongelma kuin Daredevililla oli Kingpinin kanssa. Mutta Jessica Jones onnistuu tässä kiitettävästi, ja ensimmäinen oikea askel oli lähteä täysin eri suuntaan hahmon kanssa. Janet McTeerin näyttelemä Alisa on kaikin puolin vaikuttava pahis, joka on välittömästi uhkaava ensimmäisestä hetkestä lähtien. Jos Killgrave edusti seksuaalista väkivaltaa ja oman itsemääräämisoikeuden viemistä yksilöiltä, on Alicia väkivalta-ongelmia ja horjuvaa mielenterveyttä edustava pahis. Siinä missä Killgrave oli vihattava kusipää, on Alicia pelottava mutta lopulta hyvin samaistuttava pahis- monessa kohtaa häntä kohtana tuntee enemmän sääliä kuin vihaa. Hän haluaa vain elää, mutta hänen voimansa ja agressionsa tekevät jopa arkisista askareista vaikeaa, taas jälleen osuen johonkin aitoon- pienet, arkiset asiatkin voivat johtaa räjähtämispisteeseen. Callum Keith Rennie puolestaan on Tri Karl Maluksena aluksi hyvin ahdistava ja Killgrave-ish pahis, mutta hänestäkin paljastui lopulta humaaneja ja altruistisia puolia- täysin päinvastoin kuin sarjakuvaversiossa. Sarja myöskin pudotti parinkin pitkäaikaisen sarjakuvahahmon nimen- Whizzer ja Maynard Tiboldt näin kaksi mainitakseni- mutta ei valitettavasti tehnyt heillä ihan hirveästi mitään. Sama koski myös Wil Travallin Simpsonia, ja on sääli että nämä hahmot saivat niin nopeat loput ilman että heidän täyttä potentiaaliana ehdittiin käyttää kunnolla.
#JusticeForWhizzer
Mikä toimii sarjassa parhaiten on näyttelyn lisäksi sen teemat. Jakson ensimmäiset hetket asettavat hyvin sarjan uomia; sankarin ja omankäden oikeuden jakajan ristiriitaisuus ja menneisyyden asema hahmojen elämässä. Jessica ei suostu tappamaan, mutta onko tämä tekopyhää häneltä- Jessica kuitenkin tappoi Killgraven? Onko Alicia oikeassa, että ongelmat voi ratkaista tappamalla ja se ei ole iso diili, ja kaiken voi antaa anteeksi? Jokaista hahmoa sarjassa riivaa myös heidä menneisyytensä; Jessican omat traumat on jo valmiiksi tutut, mutta hänen valintansa Killgraven suhteen ovat ansainneet hänelle monenlaista mainetta. Trishin pakkomielle auttamiseen ja asioiden selvittämiseen juontaa juurensa tämän alennustilaan Jessican kanssa elämisestä, ja tämän addiktion historia palaa myöskin kummittelemaan. Jerin ex-vaimon kuolema, Malcolmin omat ongelmat, Alisan historia- menneisyys ei jätä ketään rauhaan, ja vaikka se ei määrittele heitä, ei sitä myöskään pääse karkuun. Tämä antaa kaudelle vahvan keskeisen teeman joka auttaa pitämään narratiivia kasassa.
Mutta minulla on silti ongelmia sarjan kanssa. Jotkut valinnat- kuten Jessican historian retcon-osuudet ja hieman väkinäinen dramaattinen loppuratkaisu ja oudon epäsyncissä olevat kaksi viimeistä jaksoa- tuntuvat sellaisilta ratkaisuilta joita oltaisiin voitu hioa kauemmin. Mutta varsinkin siinä kohtaa, kun 13 jakso pyörähti lopulta käyntiin, alkoi koko kautta hallinnut synkkyys ja lohduttomuus painamaan. Tämä on hyvin subjektiivinen kritiikki joka perustuu henkilökohtaiseen väsymykseen tämän kaltaisten tarinoiden suhteen, mutta minä alan väsyä Netflixin Marvel-sarjojen vellovaan ihmiskurjuuteen ja hahmojen ainaiseen häviämiseen. Tällä kertaa hahmot ovat sentään kauden lopussa liikkuneet eteenpäin kunnolla, koittaen taas elää, mikä oli erittäin hyvä veto. Mutta kun melkein kaikilla hahmoilla on verta käsissään ja kuolleiden määrä on taas hälyyttävän iso, alkaa kaikki tämä tuntumaan hiljalleen merkityksettömältä. Kolmannen kauden on parempi tehdä isoja muutoksia hahmojen elämään ja valintoihin, sillä muuten sitä uhkaa vakava paikallaan junnaaminen. Kuolema ei enään yllätä tai shokeeraa. Täsä huolimatta, Jessica Jones toinen tuotantokausi on paluu kohti Marvelin Netflix- sarjojen vanhaa tasoa ja on erittäin hyvä ja dramaattinen pakkaus ihmissuhteita, vääriä valintoja niiden kanssa elämistä, joka olisi voinut hyötyä enemmän tiukemmasta tahdista ja lyhyemmästä mitasta. Jessica Jonesin toinen kausi on nyt nähtävillä Netflixissa.
Okei. Minulla on viha-rakkaus- suhde Akatemian kanssa.
Minä pidän Oscar-gaalasta. Se on hieno tilaisuus seurata, ja parhaimmillaan se on lähes inspiroiva. Muistan paljon hienoja hetkiä vuosien varrelta, ja varsinkin kaveriporukalla juhlat ovat joskus olleet todelliset.
Mutta toisaalta, akatemia on tasaisin väliajoin järjettömiä lausuntoja tekeviä tylsimyksiä, joidenka arvostus animaatiota, genre-elokuvia tai oikeaa kykyä kohtaan on kyseenalainen.
Silti katson gaalan joka vuosi, ja tänä vuonna olen mukana järjestämässä valvojaisgaalaa kotikaupungissani, jossa katselemme joukolla muutaman ehdolla olevista elokuvista ja sitten gaalan perään. Ja ajattelin hieman juhlistaa tätä. Tänä vuonna, ensimmäisen kerran, teen oman listaukseni siitä kenen pitäisi voittaa mikäkin kategoria. En ole nähnyt jokaista elokuvaa joka on ehdolla, mutta uskon silti voivani tekevän jonkinlaisia päätöksiä aiheesta. En käy välttämättä jokaista kategoriaa lävitse, keskityn enemmän niihin joista minulla on jonkinlainen mielipide. Formaatin mukaisesti kerron kenenkä haluaisin voittavan, kenenkä uskon voittavan ja jos tilanne suo, mikä olisi pahin oikeusmurha.
Kyllä, Miika, varastin formaattisi. Hyvää myöhäistä syntymäpäivää!
//EDIT// Okei, nyt on palkinnot jaettu, katsotaanpa siis mitenkä meni:
Parhaat Erikoistehosteet
Minun Valinta: Sota Apinoiden Planeetasta. Tässä kohtaa näiden elokuvien erikoistehosteiden taso tarinankerronan välineenä pitää huomioida. Joe Letteri, Daniel Barret, Dan Lemmon ja Joel Whist ovat tehneet ihmeitä taas, ja kun Akatemia ei huomioi elokuvasarjaa muuten, niin antakaa edes tämä varma voitto.
Kuka Voittaa: Blade Runner 2049, myöskin ansaitusti. Blade Runner 2049 ja TheShape of Water tulevat kilpailemaan teknisten palkintojen saralla eniten keskenään, sanokaa minun sanoneen.
Sota Apinoiden Planeetasta
KUKA VOITTI: Blade Runner 2049. Okei, ansaittu voitto, mutta se että Apinoiden Planeetta- reboot-trilogia ei ole voittanut yhtäkään Oscaria on huutava vääryys.
Paras Leikkaus
Minun Valinta: Baby Driver oli elokuva jota toivoin rakastavani, mutta loppujen lopuksi se oli vain hyvä toimintaleffa. Mutta sen leikkaus oli erinomainen, ja kiinteä osa miksi se erottui edukseen muista kaltaisistaan elokuvista. Listalla on muitakin hyviä ehdokkaita, mutta Baby Driverin leikkaus on omalla tasollaan.
Kuka Voittaa: Luultavasti Baby Driver! Dunkirk tarjoaa kunnon haastajan, mutta Baby Driverin leikkaus on kunnianhimoisempaa.
Baby Driver
KUKA VOITTI: Dunkirk. Tekniset palkinnot menivät suurilta osin Dunkirkille, mikä ei sinänsä ole ihme, ja Dunkirk enemmän kuin moni muu elokuva on täysin riippuvainen leikkauksestaan
Paras Kuvaus
Minun Valinta: Dunkirk ja Blade Runner 2049 ovat todella, todella paha pari mistä valita, mutta lopulta antaisin palkinnon Blade Runnerille ja Roger Deakinsille, todelliselle alan veteraanille joka on saanut 12 ehdokkuutta, mutta ei ole vielä voittanut kertaakaan.
Kuka Voittaa: Deakins on kyllä hyvillä asemilla, ja kuten sanoin, taistelu teknisistä palkinnoista on The Shape of Waterin kanssa kova. Veikkaan silti että Roger Deakins saa palkinnon.
Blade Runner 2049
KUKA VOITTI: Roger Deakins. Vihdoin ja viimein! Mies todella ansaitsi palkintona jo vuosie sitten, oli kyseessä sitten Skyfall, Sicario, No Country fo Old Men...lista jatkuu.
Paras Lavastus
Minun Valinta: The Shape of Waterin lavastus on erinomainen, käyttäen vain kourallista eri tapahtumapaikkoja, jotka kaikki ovat täynnä yksityiskohtia jotka kertovat hahmoista ja maailmasta. Blade Runner 2049:än haaste on kova, mutta toivon palkintoa The Shape of Waterille.
Kuka Voittaa: The Beauty and the Beast, koska se on hieno ja tylsän tehokas ja pakko Disneyn on jostain saatava pystejä.
The Beauty and the Beast
KUKA VOITTI: The Shape of Water. Ei ihme, kuten toivoinkin.
Paras Musiikki
Minun Valinta: Dunkirkin musiikit jäivät tänä vuonna vainoamaan minua eniten, ja Hans Zimmer todellakin ylitti itsensä tämän kanssa. Alexandre Desplatin soundtrack The Shape of Wateria varten oli myöskin hurmaava, mutta valitsisin silti Dunkirkin musiikit, jotka eivät antaneet rauhaa.
Kuka Voittaa: Phantom Threadin Jonny Greenwood, koska a) musiikki elokuvassa on todella hyvä ja b) Greenwood ei ole aiemmin ollut ehdolla. Akatemia tykkää selkeästi tästä paljon.
KUKA VOITTI: Alexandre Desplat, The Shape of Water. Hieno voitto kovassa kategoriassa, ja odotettu myöskin.
Paras Animaatio
Minun Valinta: COCO. Olen varma että Loving Vincent ja The Breadwinner ovat loistavia ja kauniita, mutta Coco on todella, todella hyvä ja vahva elokuva ja Pixar ja Disney voittavat pystejä joka vuosi.
Kuka Voittaa: Coco tai Loving Vincent. Loving Vincent lienee voittaja, sillä sen käsinmaalattu animaatio ja aihealue varmasti vetoavat Akatemiaan.
PAHIN OIKEUSMURHA: THE BOSS BABY. Miksi tämä on edes ehdolla? Tyhjä, merkityksetön ja laiska animaatioelokuva Dreamworksilta. Ei jatkoon.
Coco
KUKA VOITTI: Coco! Tottakai Coco voitti, kukas muukaan. Cocon voitto oli yksi hienoimmista hetkistä lavalla, varsinkin palkinnonsaajien hienot puheet.
Sovitettu Käsikirjoitus
Minun Valinta: Logan. Minä todella, todella toivon että Logan voittaa tämän. On suuri sääli että Logan ei päässyt paremmille palkintosijoille, mutta käsikirjoituksen palkinto olisi siltikin hieno kunnianosoitus.
Kuka Voittaa: Mudbound, koska tyyli ja genre. Ja tietysti koska Mudbound on todella hyvä elokuva.
Pahin Oikeusmurha: The Disaster Artist. Elokuva on hyvä, mutta ei näin hyvä.
Logan
KUKA VOITTI: Call Me By Your Name. Eh. Kyl kai se ihan hyvä homma on, mutta Logan olisi silti ansainnut mielestäni voittaa. Mutta olipa hienoa edes kuulla John Romita Sr. ja Len Weinin nimet Oscar- gaalassa.
Alkuperäinen Käsikirjoitus
Minun Valinta: The Big Sick, Get Out, The Shape of Water- tämä on vahva kategoria. Mutta koska kaksi jälkimmäistä voittaa isompiakin palkintoja, haluan että Emily V. Gordon ja Kumail Nanjiani saavat palkinnon jonka he ansaitsevat.
Kuka Voittaa: The Shape of Water- Guillermo del Toro on Akatemian suosiossa ja The Shape of Water tulee voittamaan palkintoja.
KUKA VOITTI: Get Out. Ansaittu voitto, jonka uskoin aloittavan Get Outin ja Jordan Peelen voittoputken. Valitettavasti Get Outin palkinnot jäivät tähän.
Naissivuosa
Minun Valinta: Mudboundin Mary J. Bligeansaitsee tämän palkinnon. Tässä kategoriassa on paljon vahvoja valintoja, mutta Bligen roolisuoritus on vahva ja täynnä tunnetta.
Kuka Voittaa:I, Tonyan Allison Janney, joka kaikesta päätellen teki elämänsä roolisuorituksen I, Tonyassa.
Mudbound
KUKA VOITTI: I, Tonyan Allison Janney. I, Tonya tulee elokuvateattereihin perjantaina, sitten käy katsomassa kuinka hyvä Janney todella oli.
Miessivuosa
Minun Valinta: Minä todella, todella toivon että The Shape of Waterin Richard Jenkins voittaa tämän, sillä hän ansaitsee sen. Kova kategoria, kovat vastustajat, kaikki hyviä voittajia.
Kuka Voittaa: Sam Rockwell,mutta hän saa sen enemmän elämäntyöstään kuin juuri tästä roolista. The Revenant-skenaario, siis.
Three Billboards Outside of Ebbing, Missouri
KUKA VOITTI: Samn Rockwell, kategoriassa "Oscar Oikealla Miehelle Väärästä Roolista". Hyvä Rockwellille, tosin.
Naispääosa
Minun Valinta: The Shape of Waterin Sally Hawkins.Ei kysymystäkään. Paras roolisuoritus tänä vuonna, eikä hän puhu elokuvan aikana lainkaan. Antakaa se hänelle, tai mellakoin. Kuka Voittaa:Three Billboards Outside of Ebbing, Missouri ei ole saanut hyvää vastaanottoa, mutta Frances McDormandmitä luultavammin vie palkinnon kotiin.
Pahin "oikeusmurha":Ei varsinaisesti, mutta Meryl Streepinvoitto olisi tylsin mahdollinen valinta.
The Shape of Water
KUKA VOITTI: Frances McDormand. Ei yllätä, vaikka olisinkin toivonut Sally Hawkinsin voittavan. McDormand piti kyllä parhaimman puheen ehkä illalla, joten se oli posiitivista.
Miespääosa
Minun Valinta: Daniel Kaluuya, Get Out. Kaluuya tekee hienon, sulavan roolin elokuvassa, ja harva näyttelijä pystyy yksinkertaisilla kasvonilmeillä kertomaan niin paljon itsestään ja omasta olotilastaan. Kuka Voittaa:Daniel Day-Lewis, Phantom Thread. Viimeinen mahdollisuus eläkkeen ollessa edessä, joten palkinto on lähes varma.
Phantom Thread
KUKA VOITTI: Gary Oldman, liittyen "ongelmallisten" Oscar- saajien joukkoo. Palkintonsa hän ansaitsi vuosia sitten, ja kai tämä piti ennemin tai myöhemin antaa.
Ohjaus
Minun Valinta: Jordan Peele, Get Out. Get Out on mestariteos, ja Peele ansaitsee palkintonsa. Pelkään että akatemia jättää lopulta elokuvan huomioimatta, ja eritoten tässä kategoriassa olisi se suuri pettymys.
Kuka Voittaa: Jordan Peele. Jos Get Out saa jonkun isoista palkinnoista, on se ohjaajan pysti. Peele on uusi tulokas, akatemia diggaa tästä ja koska Get Out ei tule saamaan Parhaan Elokuvan palkintoa, on tämä ns. "vastaan tulemista." Tämä tosin pätee myös Greta Gerwigiin, joten kilpailu lienee näiden välillä.
Jordan Peele
KUKA VOITTI: Guillermo Del Toro. Tässä kohtaa aloin miettimään menikö arvaukseni väärin päin, ja että Get Out tulisi voittamaan parhaan elokuvan pystin. Oli miten oli, Guillermo todella ansaitsi tämän palkinnon. Nyt, antakaa Guillermolle se Hulluuden Vuorilla-projekti.
Paras Elokuva:
Minun Valinta: The Shape of Water. The Shape of Water on loistava, kaunis, rehellinen ja erilainen elokuva ja Guillermo todellakin ansaitsee voittonsa.
Kuka Voittaa: Jaa-a. Toivon todella että akatemia vihdoin antaisi Guillermolle sen mikä hänelle kuuluu, mutta jotenkin uskon heidä suosivan jotain turvallisempaa, kuten Dunkirkia tai Synkintä Hetkeä, tai sitten The Postia. Ehkä olen optimisti ja sanon The Shape of Water kuitenkin.
The Shape of Water
KUKA VOITTI: The Shape of Water. Kaksinkertainen Oscar-voittaja Guillermo Del Toro. Uskomaton suoritus The Shape of Waterilta, ja odotettu sellainen. Olisin ollut Get Outin voiton suhteen yhtä tyytyväinen, mutta satufantasian jossa on pääosassa romanssi kalaihmisen ja mykän naisen kanssa kävi minulle erittäin hyvin.
Kaiken kaikkiaan, 90 Oscar-gaala oli hieno tilaisuus. Skitit eivät olleet liian pitkiä, puheet olivat hyviä ja tason ollessa näin kova oli jokainen voitto todella ansaittu. Muutama tapaus jäi hieman kaivelemaan, mutta niissäkin on kyse henkilökohtaisisita preferensseistä. Arvasin kuusi voittajaa, mikä osittain kertoo siitä ettei illalla varsinaisesti ollut merkittäviä yllätyksiä. Merkittäviä voittoja riitti: Jordan Peele oli ensimmäinen tummaihoinen mies joka voitti parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin, Fantastic Woman oli ensimmäinen Oscar-voittajaleffa jossa pääosassa oli trans- näyttelijä ja meksikolainen ohjaaja vei sekä ohjaajan että parhaan elokuvan palkinnot. Tänä vuonna oli representaation ja erilaisten tekijöiden tarinat esillä niin palkinnoissa kuin puheissa, muistuttaen laajasta tarinojen kirjosta joka odottaa vain että joku kertoo ne.
Tällainen on arvioni. Kun palkinnot on jaettu, päivitän listan voittajilla ja kerron hieman omista fiiliksistäni näistä. Gaala alkaa sunnuntai-maanantai välisenä yönä klo 3:00, palataan asiaa sen jälkeen!
Kuten osa on saattanut huomata, Helmikuu oli hieman hiljaisempi kuu tämän blogin puolella. Omat kiireet ovat osasyyllinen tähän, ja koitan nyt maaliskuun aikana hieman parantaa tahtia. Alkaen nyt, sillä kävin eilen katsomassa kaksi elokuvaa, ja koska molemmat elokuvat ovat myös sellaisia joista suoraan puhuminen ja kaikkien neronleimausten paljastaminen olisi ikävää, olisivat ne yksinään kovin lyhyitä arvioita. Tämä on Atte Arvostaa Daily Double.
Aloitetaan aluksi Paul Thomas Andersonin viimeisimmällä elokuvalla Phantom Thread, joka myöskin on mahdollisesti sen päätähden viimeinen elokuva.
Phantom Thread
1950-luvun Lontoon räätäleistä parhain on Reynold Woodcock (Daniel Day-Lewis), perfektionistinen taiteilija joka asuu siskonsa kanssa muotitalollaan. Hän tapaa lomallaan nuoren Alman (Vicky Krieps), joka lähtee Reynoldin mukaan Lontooseen romanssin puhjetessa. Almasta tulee Reynoldsin muusa, malli ja luottohenkilö, mutta onko Almasta pärjäämään Reynoldin manioiden ja vaatimusten alla, ja mitä kaikkea parisuhteelta voidaan vaatia?
Paul Thomas Andersonin mittava ura myrkyllisten mieskulttuurien parissa jatkuu mielenkiintoisella tavalla Phantom Threadissa, elokuvassa josta on lähes mahdoton puhua pilaamatta koko iloa samalla. Phantom Thread on erikoinen, nerokas elokuva josta on vaikea puhua. Se on Andersonin elokuvien tapaan hyvin vaativa ja palkitsee useamman katselukerran jälkeen luultavasti paremmin, sekä tietysti mestarillisesti tahditettu ja kuvattu. Varsinkin varhainen kohtaus missä Reynold ensimmäisen kerran ottaa mitat Almasta ja koitattaa tällä mekkoja on tahditettu erinoimaisesti, luoden jännitystä tilanteeseen jossa ei sinällään ole mitään jännittävää.
Daniel Day-Lewis on sukupolvensa parhaimpia näyttelijöitä, ja jokainen roolisuoritus toisensa jälkeen on ollut yhä parempi. Jos tämä todellakin on hänen viimeinen roolinsa, on se kaiken kehun ja hehkutuksen arvoinen suoritus. Day-Lewis ei tarvitse merkittävää maskeerausta ollakseen täysin eri ihminen kuin aikaisemmat roolihahmonsa, tämä syntyy puhtaasti hänen loistavan näyttelijätyönsä ansiosta. Woodcock on rasittava ihminen, pikkutarkka ja pienistäkin rutiinien poikkeuksista valittava nero, mutta hänen hymynsä on hurmaava ja parhaimmillaan hän on taianomainen ihmemies. Krieps on välitön tähti Almana, hiljainen ja samaistuttava aluksi kuten monien tämän kaltaisten romanssien päähenkilöt ovat, mutta hänestä paljastuu hiljalleen elokuvan aikana mielenkiintoisia puolia joita on vaikea odottaa.
Phtantom Thread loistaa myös näyttelijätyön ja ohjauksen lisäksi upean kuvauksen ja puvustuksen puolella. Puvustus on räätälistä ja muotitalosta kertovassa elokuvassa ensisijaista, ia jokainen Woodcockin omista puvuista tämän kauniisiin luomuksiin on uniikkeja kokonaisuuksia. Mieleeni jäi elokuvasta kuitenkin parhaiten musiikki; Radioheadistakin tunnetun Jonny Greenwoodin upea score on iso osa elokuvaa, ja parhaimmillaan se täyttää dialogiltaan hiljaisen elokuvan klassisella tunnelmalla, joka vaihtuu tarvittaessa painajaismaiseen jännitteeseen. Greenwood on tehnyt kaikkiin Andersonin elokuviin musiikit There Will Be Bloodista lähtien, ja Phantom Thread on ansainnut hänelle vihdoinkin Oscar-ehdokkuuden.
Phantom Threadista on hankala puhua, sillä se perustuu pitkään, venytettyyn kehitykseen ja paljastukseen, joka on hankala käsittää tai oikeuttaa millään tavalla. Artistista ja tämän rakkaasta kertovat elokuvat ovat usein kärsimysnäytelmiä, jossa nainen joutuu kärsimään vaativan taiteilijan kanssa eläessään, mutta hänen pitää kestää se koska taide. Phantom Thread ei tyydy tähän, vaan antaa Almalle oman vastineen tälle, ja heidän suhteensa on vain tämän kaiken kuvastin. Phantom Thread ei päästä katsojaa helpolla, mutta se on kaiken tämän arvoinen outous. Se on jännitävä, kaunis, glamööriä täynnä olevaa pukuloistoa, mutta myös myrkyllisistä ihmisistä kertova tapauskertomus, millaista on elää vaativien ihmisten kanssa. Ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Ja nyt, toinen elokuva. Pixar tunnetaan yhä Disneyn nerokkaana pikkuveljenä, jonka huikea putki aikoinaan antoi kuvan studioista, joka ei voisi tehdä mitään väärin. Mutta muutamat ohilyönnit ja rimanalitukset ovat alkaneet pistämään pixarin kilpeen hieman säröjä. Toki Inside Out oli todella hyvä, mutta Brave oli vain ihan kivaa höttöä, Monsterit Yliopisto oli loppua lukuunottamatta kliseinen ja turha elokuva, Autot-elokuvat ovat outoja ja loppujen lopuksi tyhjiä elokuvia ja Good Dinosaur- no, niin. Mutta nyt, Pixar palaa takaisin ruotuun elokuvalla, joka ansaitsee paikkansa Pixarin parhaiden joukossa.
Coco
Elokuva: Meksikolainen Riveran suku on suutarien suku, joka on kieltänyt musiikin elämästään perheen hylänneen muusikko-isoisoisän takia. 12- vuotias Miguel Rivera (Anthony Gonzales) kuitenkin rakastaa musiikkia, ja kun dia de los muertosin aikana Miguel päätyy tuonelaan, lähtee hän etsimään isoisoisäänsä saadakseen tämän siunauksen paluulleen takaisin elävien maahan ja uralleen muusikkona.
Coco oli elokuva, josta olin kuullut paljon hyvää ja odotinkin sen olevan tunteita herättävä elokuva. En kuitenkaan osannut odottaa kuinka paljon Cocon loppu nostaisi tunteita pintaan. Coco on mestariteos Pixarin vaikuttavassa ansioluettelossa, kilpaillen Inside Outin, WALL-E:n ja Upin tasoisesta tunteellisesta tasosta. On suuri vääryys, että animaatioelokuvat eivät saa parhaan käsikirjoituksen palkintoja tai ehdokkuuksia juuri koskaan, sillä Cocon loistava tarina ja käsikirjoitus ansaitsee kaikki kehut. Näin teet elokuvaa, joka vetoaa tunteen kautta monella eri tasolla ja eri syistä erilaisiin ihmisiin- tämä jos mikä on loistavan käsikirjoituksen merkki.
Anthony Gonzales on todella hyvä nuoren Miguelin roolissa, Hänestä löytyy oikeaa poikamaista viattomuutta joka antaa anteeksi osan tämän impulsiivisesta käytöksestä, ja hänen intohimonsa musiikkiin on tarttuvaa. Gael Garcia Bernal on erittäin hauska unohduksen partaalla oleva vainaja Hector, Alana Ubach häikäisee Riveran suvun edesmenneenä matriarkkana Imeldana ja Benjamin Bratt tekee vaikuttavan roolisuorituksen edesmenneenä kitarasankarina Ernesto de la Cruzina. Ääninäyttely on poikkeuksellisen tasokasta Cocossa, ja englanti ja espanja menevät sekaisin alati dialogissa, viljelleen sanontoja ja lausahduksia vuorosanojen joukkoon joka saa kokonaisuuden tuntumaan entistä autenttisemmalta. Mukana on myös yksi todella yllättävä hahmolisäys jota en paljasta, sillä yllätys on sen arvoinen ja loputtoman huvittava.
Cocon design on uskomaton. Oli kyse sitten Santa Cecilian kylästä tai Kuolleiden Kaupungista, on jokainen lokaatio elokuvassa loppuun asti hiottu ja toteutettu todella, todella hienosti. Musiikki on myöskin erittäin hyvin toteutettu. Siinä missä monet Disneyn musikaaleista ovat ei-diageettisia (musiikkia on, mutta sitä ei tiedosteta maailmassa tapahtuneeksi vaan se tulee jostakin), on Cocon musiikit diageettisia- joka kerta kun laulu tulee, joku laulaa sen yleisölle elokuvassa. En varsinaisesti kutsuisi Cocoa musikaaliksi. Lauluja ei ole paljon, mutta jokainen tuntuu todella aidolta ja oli sitten kyse Michael Giacchinon soundtrackista tai Germaine Francon, Adrian Molinan, Robert Lopezin ja Kristen Anderson-Lopezin kirjoittamista lauluista, on Cocon äänimaailma loppuun asti hiottu ja täydellinen. Un Poco Loco ja tunteikas Remember Me jäävät Disneyn historiaan hyvin erilaisina mutta myös hyvin erinoimaisina lauluina.
Build bridges, not walls
Coco ei ole vain hauskanpitoa ja musiikkia, vaan sen alla kulkee hyvin ajankohtainen ja tärkeä viesti. Sanotaan suoraan: elokuvan alla kulkeva subteksti on se, että rajat eivät saisi erottaa sukulaisia toisistaan ja pahimmillaan ne saattavat vahingoittaa muistoja rakkaistamme. Ja loppua kohti mentäessä tämä ajatus muuttu todeksi tavalla, jota ei osaa odottaa. Coco ei päästä katsojaa helpolla, ei mitenkään ja pakottaa tämän katsomaan asioita, jotka ova todella raskaita katsoa. Muistot ovat joskus ainoa asia mitä meillä on jäljellä sukulaisistamme, ja niiden vaaliminen voi myös olla ainoa tapa pitää heidät elossa. Coco on yllättävän rankka elokuva vaikeista aiheista, ja loistava paluu Pixarilta. Se jaksaa naurattaa hauskalla tilannekomedialla, lumota upealla ulkonäöllään ja kauniilla musiikillaan, ja lopulta se murskaa sydämesi lopulla, joka ei anna armoa. Coco on ehdottomasti aikasi arvoinen.
Äkkiä! Määrittele postmodernismi niin, että kaikki ymmärtävät sen ja ovat samaa mieltä määritelmästä!
Postmodernismi on termi, jota käytetään hyvin paljon popkulttuuri-keskusteluissa nykyään, mutta mitä postmodernismi tarkoittaa? Määrittelyä ei auta se, että postmodernismi lähtökohtaisesti vastustaa kategorisointia ja sen suhdetta omiin perustuksiin on vaikea määritellä. Filosofinen postmodernismi on hankalaa juuri sen takia, että se ei nojaa aiempiin ajatuksiin, ja sitä on kritisoitu liiallisesta relativismista; jos kaikki on tulkinnanvaraista, mikään ei ole totta. Olen itse puhunut postmodernismista muutamaan otteeseen sarjakuvan tai elokuvan kautta. Viimeksi olin postmodernismin parissa fantasiaa käsittelevässä tekstisarjassani, jossa sanoin Tulen ja Jään Laulu- ja Noituri-kirjasarjojen edustavan postmodernia fantasiakirjallisuutta. Tänään palaan postmodernismin pariin kolmen sarjakuvan kautta. Puhutaanpas hieman Kivisistä ja Sorasista, Scooby-Doosta ja Snagglepussista sekä heidän luojana William Hannan ja Joseph Barberan perinnöstä, joka elää näiden kolmen sarjan uusimissa sarjakuvaversioissa.
Hanna-Barbera: TV-animaation suuret miehet
William Hanna ja Joseph Barbera aloittivat animaation saralla Tomin ja Jerryn parissa, jota he tekivät yhdessä 20 vuotta ennen kuin MGM, studio joka ohjelmaa tuotti, päätti jättää animaation sikseen. Hanna ja Barbera päättivät kuitenkin jatkaa itse, ja pian he dominoivat Amerikkalaista TV-animaation tuotantoa. Heidän luomiensa ohjelmien lista olisi aivan liian pitkä kokonaisuutena tähän listattavaksi, mutta Kiviset ja Soraset, Scooby-Doo, Yogi-Karhu, Jetsonit, Smurffit (Peyo loi alkuperäisen sarjakuvan), Huckleberry Hound, Wacky Races ja Superfriends ovat muun muassa tällä listalla. Hanna-Barberan varhaisten vuosien suuren menestyksen takana oli heidän tuotantotahtinsa. Animaation tekeminen oli hidasta, sillä jokainen liike ja ilme piti tietysti animoida erikseen. Hanna-Barberan ratkaisu oli animoida kourallinen keholiikkeittä, ja isompi katalogi pää-animaatioita, jotka erotettiin kehosta. Yogin tai Huckleberryn tapauksessa kravatti tai solmio erotti kehon ja pään toisistaan, jolla irtonainen pää ja keho häivytettiin yhteen. Näin Hanna-Barbera tuotti nopeasti paljon enemmän animaatioita kuin kilpailijansa, ja he dominoivat TV-animaation skeneä kauan.
Hanna-Barberan hahmokirjaston suosituimpia hahmoja olivat Yogi-Karhu, Kiviset ja Soraset sekä Scooby-Doo, joista kaksi viimeistä ovat säilyneet tunnettuina yhä tähän päivään asti. Hanna-Barbera onnistui näiden kahden kohdalla varsinkin lyömään hyvin samaistuttavia ja aikanaan moderneja nappuloita. Kiviset ja Soraset olivat 60-luvun perhedynamiikkaa ja aikaisempia sitcom-ohjelmia kuen Honeymoonersia parodisoiva sarja, jossa modernia amerikkalaista perhettä ja yhteiskuntaa esitellään kivikautisen perheen kautta. Ensimmäinen sarja joka teki samaa mitä Kiviset ja Soraset teki paremmin oli Simpsonit. Scooby-Doon hauska hahmokaarti ja pelkojen kohtaaminen ja yliluonnollisen paljastaminen huijaukseksi on varmasti monille lapsille yhä vahva aihe, ja tämä on pitänyt sarjan pinnalla vaikka muutoksia on tapahtunut. Scooby-Doo on muuttunut ajan myötä useaan otteeseen, mutta Kiviset ja Soraset ei loputtuaan juuri kehittynyt pois alkuperäisistä uomistaan.
Kunnes kaikki muuttui, kun DC:n Rebirth- rebootin myötä pisti liikkelle myös aloitteen nimeltä Hanna-Barbera Beyond, jossa joukko klassisia Hanna-Barbera sarjoja julkaistiin uudestaan sarjakuvamuodossa, ja niitä kaikkai yhdistää vahvasti postmoderni näkökulma. Kolme sarjakuvaa joita tänään käsittelen ovat The Flintstones, Scooby Apocalypse ja Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles.
Scooby Apocalypse, AKA "entäs jos hirviöt olisivat oikeita?"
Scooby Apocalypsen premissi on hyvin yksinkertainen, mutta sen takaa paljastuu hiljalleen isompi mythos ja juoni jonka lopullista paljastumista odotan suurella mielenkiinnolla. Salaisessa tiedekeskuksessa työskentelevä Velma Dinkley vihjaa mysteeritoimittaja Daphne Blakelle ja tämän apuri Fred Jonesille, että tutkimuskeskuksessa on tekeillä hämärähommia. Viesti tulee kuitenkin liian myöhään, ja tiedekeskuksesta vapautuva virus muuttaa lähes kaikki ihmiset kammottaviksi hirviöiksi! Velma, Daphne, Fred, tiedekeskuksen hanslankari Shaggy sekä superälykkäiden koirien ohjelman hylkiö Scooby lähtevät aluksi karkuun hirviöiltä ja sitten selvittämään, miten hirviöt voidaan voittaa.
Pohjana ja juonirakenteena tämä ei ole mitään mistä soittaa kotiin; zombiapokalypsi-tarinankerrontaa visuaalisella twistillä. Mutta kun kynän varressa on DC:n kirjoittajalegendat Keith Giffen ja J.M. DeMatteis, muuttuu yksinkertainen premissi hauskaksi seikkailuksi hetkessä. Vaihtelevat kuvittajat ovat lähes kautta linjan sarjan kuvaan sopivia, ja Giffen ja DeMatteis välttävät tehokkaasti vanhojen Scooby-Doon kliseiden toistamisen ja he ovat myöskin kehittäneet hahmoja mielenkiintoisiin suuntiin. Koko alkuperäisen sarjan peruspremissi on hajotettu alussa; Velma on syyllisyyttä poteva tiedenainen, jonka antisosiaalisuus on pitänyt poissa ihmisten parista, Daphne on tunteita täynnä oleva mysteereitä ratkova tv-toimittaja joka menetti ohjelmansa katsojalukujen takia, Fred on hänen hieman hidas mutta rehellinen ex-poikaystävänsä ja kuvaaja, Shaggy on hipsteri ja koirakouluttaja joka pelasti Scoobyn, joka oli superälykkäitä koiria kehittävän projektin epäonnistuja; Scooby ei osaa puhua kokonaisia lauseita ja on ihmisrakas, eikä hänestä ollut sotakoiraksi. Näistä lähdetään liikkelle, ja hahmokehitys on puoli iloa sarjan aikana.
Mitenkä postmodernismi sitten mahtuu tähän yhtälöön? Tämä ei ole näistä kolmesta esiteltävästä sarjakuvasta ehkä eniten kunnianhimoisin, mutta se tekee silti ihmeitä perusideansa kanssa. Scooby-Doossa on lähes aina sama rakenne: Heitä pyydetään selvittämään, mikä hirviö tai kummajainen vainoaa jotakin paikkaa. Paljon karkuun juoksentelua, kunnes lopulta joko juonen tai sattumuksen kautta paljastuu, että hirviö oli koko ajan joku ihminen valepuvussa, joka käytti sitä kiristämiseen tai muihin juoniin. Scooby Apocalypsessa on hyvin yksinkertainen muutos; entäs jos hirviöt olisivatkin oikeita? Kukaan ei ole naamiaispuvussa, eivätkä nämä hirviöt tyydy vain huutamaan buu. Tämä on iso tekijä sarjassa; voiko hirviöt vain ampua, vai onko heidän "sisällään" vielä ihminen? Voiko nämä ihmiset palauttaa takaisin hirviöiksi? Haluavatko nämä hirviöt jotakin, vai onko kyseessä vain sekavaa järjettömyyttä? Scooby-Doon perusidea, hirviöt vastaan nuoret, on vain paisutettu suuriin mittoihin, katsoen koko sarjan perusideaa painajaismaisen linssin lävitse, ja tarkkailen mitenkä nämä hahmot kehittyvät ja selviävät tässä tilanteessa. Scooby Apocalypse on hullu idea, mutta se toimii.
The Flintstones: Post-moderni kivikautinen perhe
Olen puhunut The Flintstones - sarjiksesta viime vuonna pariin otteeseen, lähinnä koska se oli minun suosikkisarjakuvani jonka luin koko viime vuodelta. Mark Russelin ja Steve Pughin loistava reboot Kiviset ja Soraset-sarjalle eroaa paljon edellisestä esimerkistä, lähinnä koska se ei muuta juurikaan mitään alkuperäisen sarjan formaatista. Kivisten perhe elää Kivikylässä, Retu Kivinen käy töissä ja keilaamassa kaverinsa Tahvo Sorasen kanssa, kodinkoneet ovat eläimiä ja arki on välillä rankkaa. Mutta sen sijaan että tarkasteltaisiin alkuperäisen sarjan tapaan 50-60-luvun amerikkalaisen hyvinvointiyhteiskunnan toimintaa, siirtää Russel katseen nykypäivään. Kivisten ja Sorasten alkuperäinen tagline oli "modernin kivikautinen perhe". Jos se oli moderni, on nykyinen Kiviset ja Soraset post-moderni kivikautinen perhe.
Retu käy töissä, mutta ei löydä aitoa onnellisuutta työstä jossa hänen etenemismahdollisuutensa ovat olemattomat. Työpaikka on myöskin kasuaalin sadistinen työntekijöitään kohtaan, johtajan välittäessä vain varallisuudesta ja siitä nauttimisesta. Töistä hän menee usein Tahvon kanssa sotaveteraanien tapaamiseen, sillä Retu ja Tahvo olivat osallisina merkittävässä sodassa jossa Kivikylä osallistui teknisesti kansanmurhaan. Kotona asiat ovat ihan hyvin, mutta välillä Retusta ja Vilmasta tuntuu, että he ovat naimissa vain koska heidän odotetaan olevan naimisissa. Ehkä uuden ruohonleikkurin tai pölynimurin hankinta voisi auttaa. Ainakin televisiossa sanottiin niin, että olet onnellisempi kun ostat tavaraa. Mutta kärsiikö joku tästä kulutuskulttuurista? Uuden johtajan mukaan ulkopuoliset ovat syyllisiä kaikkeen, ja että he juonivat meidän päidemme menoksi. Mikä on totta?
Postmoderni filosofia ja visio on lähtemätön osa The Flintstonesia. Sen koko idea on käyttää Kivisten ja Sorasten tuttua formaattia nykyaikaisen, post-9/11 amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteiden ja ahdistustilojen tarkasteluun, usein absurdilla otteella: Kuka saa mennä naimisiin ja kenenkä kanssa on esillä tarinassa, jossa Kivikylä vastustaa avioliittoa luonnottomana vastineena moniavioiselle elämälle. Argumentteina on sellaisia klassikoita kuin "vastustan avioliittoa, koska sitä ei ollut kun olin lapsi" tai "ketkä seuraavaksi saavat mennä naimisiin, katulamput ja dinosaurukset?" Tämän lisäksi on sarjassa paljon sulavampiakin otteita: Mitä onnellisempia ja paremmin voivia Kivikylän asukkaat ovat, sitä enemmän kodinkoneet ja perustarvikkeet- eli eläimet- kärsivät. Mutta vaikka nämä teemat ovat välillä todella raskaita, varsinkin kun Russelin ja Pughin komediakin on tyyliltään hyvin mustaa, on välissä muistutuksia miten tästä kapitalistisesta, populismin ja massahysterian hallitsemasta nykytilasta voi selvitä: turvaamalla toisiinsa. Kun maailmanloppu on lähellä, tuomion ollessa aivan nurkan, löytävät Retu ja Vilma turvaa ja lämpöä toisistaan, kuten myös löytävä keilapallo ja imuri sekä nuoret lapset Siru ja Bamm-Bamm. Yhteiskunta ei pysy kasassa rahan, uskonnon tai vahvojen, aggressiivisten johtajien kautta, vaan myötätunnon ja läheisenrakkauden. Ja sitä todellakin tarvitaan Kivikylässä.
Exit, Stage Left: The Snagglepuss Chronicles- historiallista sarjakuvaa
Viimeisin sarja jonka olen tästä Hanna-Barbera Beyond- aloitteesta lukenut on lyhyt, sillä The Snagglepuss Chroniclesia on ilmestynyt vasta kaksi numeroa. Snagglepussia en maininnut aiemmin, sillä verrattuna Scooby-Doohon ja Kivisiin ja Sorasiin ei hän ole hahmona yhtä suosittu. Mutta Snagglepuss on kuitenkin ollut aikoinaan hyvin suosittu hahmo, ja monet tämän maneereista ja lausahduksista on jäänyt elämään. Olet saattanut kuulla Simpsoneissa tai muissa amerikkalaisissa TV-sarjoissa kuullut heitot "Heavens to Betsy!", "Heavens to Murgatroyd!"ja "exit, stage left!", teatteritermi josta tämänkin sarjan nimi tulee. Snagglepuss oli myös aikoinaan epäilyjen kohteena tämän seksuaalisuuden suhteen; hänen pinkki ulkomuotonsa ja hienosteleva asenteensa, lispaava äänensä joka perustui suoraan Bert Lahrin ääneen Ujona Leijonana Ihmemaa Ozissa, ja Ujo Leijona on vahvasti koodattu homoseksuaalisilla elementeillä. Monet uskoivat että Snagglepussille myöhemmin annettu tyttöystävä Lila oli vain yritys sivuuttaa nämä ajatukset. Mark Russel kirjoittaa myös Snagglepussia, ja The Flintstonesin tapaan hän päätti tuoda hahmon subtekstuaaliset elementit esiin, mutta sen sijaan että sarja tapahtuisi nykypäivässä, hän sijoitti sen alkuperäisen hahmon syntymäajoille; 1950- luvun Yhdysvaltoihin.
Snagglepuss on etelästä kotoisin oleva näytelmäkirjailija, jonka teokset ovat Broadwaylla juhlittuja mestariteoksia. Julkisesti hän esiintyy näyttelijätär Lilan kanssa, ja kansa luulee tuntevansa tämän: hän on Missisipistä kotoisin oleva vuoristoleijona, joka kasvoi New Yorker-lehden parissa ja ihaili Algonquin pyöreää pöytää, joukkoa kuuluisia näytelmäkirjailijoita. Mutta oikeasti hänestä ei tiedetä mitään: Snagglepuss on homoseksuaali, joka elää tätä elämäänsä kaapissa poikaystävänsä Pablon kanssa jota hän tapaa Stonewallin yökerholla. Samaan aikaan McCarthylainen politiikka etsii kommunisteja Hollywoodin tähdistä. Snagglepuss ei pidä tätä minään muuna paitsi typäränä show'na kansalle, mutta Pablo, joka oli kokenut autoritaristisen vallan nousun kotimaassaan, ei nä mitään muuta kuin kauhua näissä vainoissa.
McCarthylaisen politiikan kanssatuote oli myös vähemmän puhuttu ja esitetty "lavender scare", joka kohdistui yksinomaan homoseksuaaleihin ihmisiin yhteiskunnassa ja heidän paljastamiseensa. Homoseksuaalien uskottiin olevan helpompia taivutella kommunismiin, ja heidät paljastamalla voitaisiin välttää kommunismin leviämistä. Tämä on alati The Snagglepuss Chroniclesin taustalla, odottaen hetkeään nousta esiin. Snagglepuss ei ole tyhmä; vaikka hän sivuuttaa julkiset tuomioistuimet ja avoimet teloitukset pelkänä verenhimoisen kansan tyydyttämisenä, huomaa hän muutoksen ilmapiirissa. The Snagglepuss Chronicles ei kerro vain McCarthylaisen politiikan ajasta ja kommunismivainoista, vaan keskittyy yksityiskohtiin ja henkilötarinoihin, kuinka politiikka ja vallitsevat vanhoilliset arvot tuhosivat ihmisten elämiä näiden yksityiselämän perusteella. The Snagglepuss Chronicles on vasta kertonut tarinaansa kahden lehden verran, ja en malta odottaa miten tämä kaikki tulee jatkumaan.
Hanna-Barberan luomukset olivat alun perin hyvin suosittuja, koska parhaimmillaan ne elivät vahvasti ajan hermolla. Kiviset ja Soraset tarjosivat sitcom-huumoria sitcom-sarjoista ja yhteiskunnasta, Yogi-Karhu leikki ihmisen ja luonnon kohtaamisella ja Scooby-Doo nuoria ihmisiä paljastamassa vanhan sukupolven valheita. DC:n uudet Hannah-Barbera-sarjakuvat näiden ideoiden ja tarinoiden postmodernia uudelleenkerrontaa: The Snagglepuss Chronicles varsinkin ottaa alkuperäisestä hahmosta ja ideasta vain sanomattomat, mielipiteisiin ja koodaukseen perustuvat ideat ja kasvattaa niistä yhteiskunnallista eepposta. Hanna-Barberan hahmokirjaston ollessa järkyttävän laaja, on Hanna-Barbera Beyondin mahdollisuudet tällä hetkellä lähes rajattomat. Tulossa on ainakin The Jetsons ja Kapteeni Sählä ja Matti-Koira, jonka kynänvarteen on pistetty Garth Ennis! En edes pidä Garth Enniksen tyylistä, mutta tuo on ideana niin kaukaa haettu että se voi vain toimia. Hanna-Barberea Beyondin tähänastiset suoritukset ainakin tukevat tätä teoriaa, ja odotan mielenkiinnolla mitä mies Preacherin ja Hitmanin takaa saa aikaiseksi kierolla, viiksiään pyörittelevällä pahiksella ja tämän idioottikoiralla, joidenka tarkoitus oli pysäyttää kirjekyyhkyt sota-aikana.
/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_image/image/58853685/shapecover.0.jpg)
/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_image/image/57520641/Coco5938c96b90305.0.jpg)
