Atte Arvostaa: The Umbrella Academy (Kausi 1)

En ole hetkeen jaksanut arvostella televisiosarjoja, osittain sen takia että viime vuoden elokuva-putki vei aikaa, ja tänä vuonna ensi-iltaan tulleista supersankarsarjoista en jaksanuit innostua lainkaan. Molemmat Punisher ja Titans vaikuttivat vain raskaalta ylämäeltä, taas 10-13 jaksoa tylsää synkkyttää ja tyylittömyyttä. Tähän ahdinkoon, sekä hetkelliseen pelästymiseen siitä että onko supersankari-kiintiöni muka täynnä, sain apua Netflixin uusimmalta aluevaltaukselta:

The Umbrella Academy (Kausi 1)

Sarja: 30 vuotta sitten syntyi ympäri maailman samana päivänä ja samalla kellonlyömällä 43 lasta naisille, jotka eivät olleet edes raskaana. Eksentrinen seikkailija-miljardööri Reginald Hargrave (Colm Feore) adoptoi näistä lapsista 7, joista hän alkoi kouluttaa supersankareita. Nyt, Reginald Hargrave on kuollut, ja viisi hänen lapsistaan palaa hautaamaan hänet. Kun kadonnut kuudes veli Numero Viisi (Aidan Gallagher) palaa kotiin, saavat he tietää että maailmanloppu on tulossa- kahdeksan päivän kuluttua. Voiko Umbrella Academyn selviytyjät pysäyttää sen?

Ryhmä-X:än hahmoista on tehty elokuvia viimeisen 19 vuoden aikana muutamaan otteeseen, mutta todella harvat niistä säilyttävät mitenkään nämä hahmot kuuluisiksi tehneiden sarjojen tunnelmaa tai hahmojen syvyyttä. Gerard Wayn ja Gabriel Ba'n samannimiseen sarjakuvaan perustuva The Umbrella Academy taasen pääsee lähemmäksi kuin kukaan aiemmin, ollen silti selkeästi oma juttunsa. The Umbrella Academy on parasta mitä kukaan on tehnyt supersankarien idealla pitkään aikaan television puolella, vaikka en suoranaisesti voi kutsua sitä supersankari-sarjaksi. Siinä on monia supersankarimedian vakio-tropeja, mutta kuten usein parhaissa dekonstruktioissa, niitä osataan käyttää oikein. 

Kaiken mahdollisti joukko hyviä hahmoja ja erinomaisia näyttelijöitä. Superlihaksikas Numero 1 eli Luther (Tom Hopper) uskoo yhä että isä ajatteli aina heidän parastaan ja että tämä supersankarointi voisi vielä toimia. Mestariheittäjä Numero 2 eli Diego (David Castaneda) inhoaa isänsä muistoa ja toimii kaduilla omankäden oikeuden jakajana. Valheita todeksi toteuttava Numero 3 eli Allison (Emmy Raver-Lampman) on superjulkkis joka on menettämässä uuden perheensä voimiensa väärinkäytön vuoksi. Kuolleille puhuva Numero 4 eli Klaus (Robert Sheehan) hukuttaa vainajien, kuten edesmenneen veljensä Benin (Justin H. Min) äänet alkoholin ja huumeiden avulla. Aika-avaruuden matkustaja Numero 5 on jumissa lapsen ruumiissa, ja ei usko perheensä kykenevän muuhun kuin keskinäiseen draamaan ja sooloilee alati. Numero 7 eli Vanya (Ellen Page) on perheen ainoa supervoimaton lapsi, joka kantaa sisällään sekä syrjäytymistä perheestään tämän vuoksi että vahvaa kaunaa vuosikausien sivuuttamisesta, vaikka ainoa mitä hän halusi oli olla osa perhettä. Umbrella Academyn lapset ovat kaikki erinäisten perhetraumojen tai sisäisen skisman muovaamia, ja kaikkien välillä on jotain jännitettä, oli kyse sitten Diegon katkeruus Lutherin johtopaikasta tai Klausin kokema alaton ylenkatsonta kaikkien perheen jäsenten suunnalta. Mutta silti heidän välillään selkeää rakkautta ja joukossa on myös hyviä muistoja ja lämpöä. Kaikki näyttelijät tekevät erinomaista työtä, ja eritoten Ellen Page, Emmy Raver-Lampman ja Robert Sheehan tuovat esiin heitä kalvavat surut ja tuskat koskettavasti, kun taas Gallagher näyttelee täydellistä versiota Artemis Fowl- kirjojen titulaarisesta päähenkilöstä kaikessa tämän kusipäisyydessä ja pikkuvanhuudessa.

Myös sivulinjoilta löytyy erinomaista työskentelyä ja hahmonrakennusta. Numero 5:en perässä juokseva palkkatappaja-duo on hieno esimerkki mielekkäistä pahiksista. Cha-Cha (Mary J. Blige) ja Hazel (Cameron Britton) ovat enemmän duunareita isossa firmassa kuin kylmäverisiä tappajia, Hazelin mutistessa leikkauksista matkakuluissa että terveydenhuollon puutteesta. He ovat tekemässä työtä, eikä heidän murhissaan ole mitään henkilökohtaista. Cameron Brittonilta kävisi tunteettoman tappajan näytteleminen luultavasti ilman ongelmia (Mindhunterin 1. kauden parhaimpia osuuksia oli Brittonin näyttelemä sarjamurhaaja, hrrr) mutta Hazel on sen sijaan parivaljakon lämpimämpi ja enemmän tekojaan arveleva. Mary J. Blige, joka viime vuonna oli Oscar-ehdokas Netflix-elokuva Mudboundin tiimoilta surevana ja vahvana äitinä, vetää toimintasaappaat jalkaan ja on todella vetävä myös tällaisessa roolissa. Huomasin sarjan keskivaiheilla välittäväni hyvin paljon Cha-Cha'n ja Hazelin kohtalosta, enkä halunnut nähdä kummankaan kuolevan. Tämä on erittäin hyvää kirjoittamista, jossa antagonistit omaavat myös tunnemaailman ja heidän osansa toimivat ilman sankareitakin.

The Umbrella Academy on supersankarisarja monista asioista. Pääosassa oleva dysfunktionaalinen perhe on muovaantunut vuosien kaltoinkohtelun, kaunojen, tuskan ja kivuliaiden muistojen takia nykyiseen hajonneisuuteensa. Suurimman osan näistä voi johtaa suoraan Reginald Hargraven lähes hirviömäisiin kasvatusmetodeihin, jotka hän ikuisesti oikeutti itselleen suurten tarkoitusten ja hyvien motiivien avulla. Heillä on kaikilla selviytymismetodinsa; tarkoituksen etsimistä pienistä asioista, omien virheiden ja väärinkäytösten peittelyä, itselääkintää ja katkeruutta. Diego hakee turvaa perheen robotti-äidistä (Jordan Claire-Robbins) joka auttoi tätä ujouden ja änkytyksen kanssa, Allison uudesta perheestään jonka hän on menettämässä voimiensa takia ja Luther uskoo vakaasti isänsä hänelle antamaan tarkoitukseen, kaiken tämän tekojen jälkeen- tosin vain tiettyyn pisteeseen asti. Numero 5:n mukanaan tuoma aikamatkustus- teema toimii myös hyvin, poistaen ärsyttävän logiikkajumpan ja painottaen ajan merkitystä ideana; aika mitä meillä on käytettävänä toistemme kanssa on vähäinen, ja siitä pitää nauttia, oli kyse sitten siitä tanssista mikä jäi tanssimasta, tai viimeisistä hetkistä rakkaimman ihmisen kanssa ennen totaalista maailmanloppua. Aika ei myöskään paranna haavoja jotka pitävät Umbrella Academyn lapsia erillään. Aika on ehkä suhteellista, mutta se on äärettömän arvokasta. 

Tämä show voi helposti olla rankkaa katsottavaa niille, joille hahmojen kaltaiset perhetraumat ovat tuttuja. The Umbrella Academyn päähenkilöt ovat hengellisesti (ja osittain myös fyysisesti) arpeutuneita, mutta juuri se tekee tästä niin vetävän sarjan. Hahmopsykologia on tarinankerronan a ja o, sillä minä haluan välittää protagonistien elämästä ja nähdä heidän kehittyvän. Ja sitä he tekevät, kukin tavallaan. Monet ovat verraneet The Umbrella Academya Chris Claremontin Ryhmä-X:ään ja se ei ole lainkaan huono arvio; samanlainen hahmolähtöinen kirjoittaminen ja supervoimien sitominen kasvuun ja mielentilaan on selkeästi sieltä haettu, ja loppukonfliktissa on myös tuttuja elementtejä eräästä hänen kynäilemästä mutanttitarinasta. Sarja laahaa välillä hieman, ja osittain tämän takia välillä osa kohtauksista tuntuu toistolta, mutta muuten voidaan puhua lähes täydellisestä paketista. Musiikki toimii, toimintakohtaukset ovat kultaa (ja usein oivan musiikin säestämiä), sarjalla on selkeä oma look ja tunnelma ja kaikki päättyy loppuratkaisuun joka ei ole vain konfliktin ratkaisu voimannäytöllä, vaan empaattinen ja hahmoja ymmärtävä. Jos et juurikaan seuraa supersankarisarjoja tai jos ahmit niitä alati, The Umbrella Academy kuuluu katselulistallesi. Loistavat näyttelijät, kiinnostava mysteeri ja oikeat, tunteellisesti vahvat panokset tekivät tästä supersankarisarjan joka nosti rimaa tälläkin saralla ja nousee ehdottomasti Netflixin Top 5:een sarjojen suhteen. Kausi 1 on nyt Netflixissä, suosittelen varauksetta. 

Atte T

Ps. Sarjassa puhuva hovimestari-apina nimeltä Pogo 6/5 paras sarja

Atte Arvostaa: Alita: Battle Angel

Kun menen leffaan, on pääasiallinen tarkoitukseni viihtyä, kuten varmasti monen muunkin. Minulle tämä ei aina tarkoita sitä että elokuva olisi konventuaalisella mitalla *hyvä.* Joskus viihdyttävät rekkakolarit, kuten viime syksyinen Predator on rahan arvoisia. Tietysti ensisijaisesti haluan hyviä elokuvia, mutta joskus elokuva voi olla todella tyhmä ja kehnosti toteutettu mutta omata silti tarpeeksi kaikkea hauskaa että voin katsoa sen ohitse, ainakin yhden illan ajan. Pahimpia ovat elokuvat jotka syövät aikaani, jotka eivät anna minulle yhtään mitään ja jättävät jälkeensä vain onton olon.

Niin, tämä tosiaan on arvostelu Alita: Battle Angelista.

Alita: Battle Angel

Elokuva: Vuonna 2563, tuhoisa sota on ajanut ihmiset ympäri maailmaa viimeiseen kapunkiin; taivaalla leijuvaan paratiisimaiseen Zalemiin ja sen varjossa kasvavaan Iron Towniin, jossa ihmiset unelmoivat elämästä taivaallisessa Zalemissa. Professori Ido (Christoph Waltz) löytää kaatopaikalta kyborgin ruumiin, jossa on yhä elävä aivo. Ido korjaa kyborgin, ja nimeää hänet Alitaksi (Rosa Salazar), jonka keho ja historia on täynnä salaisuuksia, joiden ratkaisut saattavat löytyä Zalemista...

Yukito Kishiron Gunnm- mangaan perustuva Alita: Battle Angel on mielenkiintoisen kolmikon tuotos: Ohjaaja Robert Rodriguezille tämä on ensimmäinen elokuva pitkään aikaan jota hän ei itse kuvaa tai ei ole käsikirjoittanut. Käsikirjoittajakaksikosta James Cameronin piti alunperin ohjata myös elokuva, mutta pitäytyi sitten vain kirjoittamaan tarinan ja varsinaisesta käsikirjoituksesta huolehti scifi- veteraani Laeta Kalogridis, joka on kirjoittanut mm. Terminator: Genisyksen ja Altered Carbonin kässäreitä. Ei voisi luulla että tällä tiimillä lopputulos olisi tylsä, mutta toisin kävi. Alita: Battle Angel on pisin kaksituntinen elokuva jonka olen nähnyt, joka kärsi eniten hyppivästä ja poukkoilevasta tarinasta ja puuduttavan geneerisestä dialogista sekä oman jatko-osansa asettamisesta urille, joita ei välttämättä ikinä kuljeta. Alitan tuotanto alkoi 16 vuotta sitten, ja vaikka nyt teknologia on sillä tasolla että elokuva voi näyttää (suurimman osan ajasta) mainiolta, olisi Alitan ollut parempi jäädä hautumaan vielä hetkeksi aikaa.

Rosa Salazarin animesilmät keräsivät ensimmäisten trailerien tullessa paljon huomiota ja keskustelua, mutta loppujen lopuksi ei hänen hieman ylisuuret silmänsä juuri häiritse. Rosa Salazar on vetävä päätähden roolissa, mutta toivoin koko ajan että hänelle oltaisiin annettu jotain mielekästä sanottavaa. Alita saa välillä liikkua hiljaisuudessa ja hallita tilaa äänettömästi karismallaan, ja ne (yhdessä toimintakohtauksien kanssa) ovat parasta antia. Hahmona Alita on hieman sekava, mikä johtuu hänen valikoivasta muistinmenetyksestään, ja hetkinä Alita on lapsekas ja viaton, toisena taasen tappokone joka ei juuri anna armoa, mutta aina seksikäs ja jostain syystä rakastanut romukerääjä Hugoon (Keean Johnson) ensisilmäykseltä. Hän haluaa muistaa historiansa, ja etsii konflikteja herättääkseen uinuvat muistonsa adrealiinin ja panzer kunst- taistelutaidon avulla. Alitalla on toisaalta myös elokuvan paras repliikki (ja paras Fuck- sanan käyttö yhtä aikaa mitä olen nähnyt vuosiin), ja siinä hetkessä Alita oli parasta ikinä.

Sivuhahmot ja pahikset ovat myöskin sekava paketti, joka huutaa jatko-osa-suunnittelua. Waltz on tällaisissa mentori-rooleissa kuin kala vedessä, ja hän vastaavasti sanoo elokuvan hauskimman linen, joka on ehkä myös koko leffan ainoa vitsi. Jennifer Connelly ja Mahershala Ali tuhlataan isompien juonien nimissä ja Hugon kaverit (To All The Boys I've Loved Beforen Lana Condor ja Bumblebeen Jorge Lendeborg Jr.) ovat mukana ilman että heistä saadaan mitään irti. Toisaalta, Ed Skrein narsistisena kyborgi-palkkionmetsästäjä Zapanina on yhtä iloa, todistaen jälleen kuinka hyvä Skrein on konnan roolissa, ja Jackie Earl Haleyn massiivinen kyborgi-tappaja Grewishka on erittäin uhkaava ja todella tyylikkään näköinen konna, joka tarjoaa Alitalle muutamaankin otteeseen vertaisensa vastustajan. On elokuvassa mukana myös jääkylmän scifi-klassikko Starship Troopersin päätähti Casper Van Dien, ollen miehen ensimmäinen ison luokan elokuvan esiintyminen sitten...(katsoo papereita)...Tim Burtonin Sleepy Hollowin (1999). Yikes.

Ainoa asia mikä esti minua nukahtamasta leffassa oli toiminta ja Alitan maailma. Nämä olivat ehdottomasti elokuvan parasta antia; Iron Town on mielenkiintoisin kyberpunk-maailma sitten alkuperäisen Blade Runnerin, vaihtaen kyberpunkin perinteisen japani-estetiikan enemmän meksikolaista slummia muistuttavaan, korvaten siistin muodikkuuden rosoisella ja käytännönläheisellä ulkonäöllä; Mad Max kohtaa Deus Exin. Kadut ovat täynnä ihmisä joka saa maailman tuntumaan oikealta paikalta jossa ihmiset asuvat, ja kyberneettisiä raajoja on lähes joka toisella vastaantulijalla, kielien väkivaltaisesta maailmasta. Metsästäjä-soturien baari ja Motorball- areena ovat molemmat hienoja lokaatioita, ja varsinkin metsästäjä-soturit kaikessa uniikkiudessaan siistejä. Toiminta on sekä Rodriguezin että Cameronin alaa, joten ei liene ihme että ne ovat tyylikkäitä ja tarkoituksellisia, vaikkakin nojaavat loputtoman paljon CGI-kikkailuun. Ai niin; elokuvan virallinen K-luokitus on K15, mutta todellisuudessa Alita on yksi väkivaltaisimmista toimintaelokuvista; kikka on siinä että veren sijaan lattiat maalataan sinisellä musteella, ja robottien raajojen irtilentely ei ole sama asia. Muistatteko te sen robottien romutuskohtauksen A.I- Tekoälystä? Tämä elokuva on se, mutta toimintaleffan kontekstissa. 

 Minulla ei ollut manga-fanin ennakko-odotuksia Alitaa kohtaan. En ole ollut kovinkaan kiinnostunut siitä, ja en halunnut lukea sitä ennen elokuvaa, antaen elokuvalla mahdollisuuden seisoa omilla jaloillaan. Tämä ei siis synny manga-hyvä, leffa-paha näkökulmasta. Alita: Battle Angel ei toimi tällä kertaa omien meriittiensä takia, ja vaikka Alita on välillä hieno esimerkki toimintaleffojen naisprotagonistien joukossa, on vastapainoksi joku tökerö kohtaus tämän ja Hugon lähellä, josta huokuu tekijätiimin oudot ideat romansseista. Ilman pakollista romanssijuonta olisi Alita voinut hieman hidastaa tahtiaan ja keskittyä Alitan ajatuksiin omasta paikastaan sen sijaan että Hugo tai Ido selittävät niitä hänelle. Scifi-leffaksi Alita on hyvin tyhjä ja ajatuksia herättämätön elokuva, jolla ei ole juuri mitään sanottavaa mistään. Oli miten oli, Alita: Battle Angel on turhauttava elokuva; sen päätähti ja maailmanrakennus ansaitsisi paremman tarinan ja näkökulman, joka ei olisi niin kiinnostunut kliseiden toistelusta ja oman jatko-osan petaamisesta. Sarjan fanit voivat ehkä nauttia tästä, mutta itse jäin kaipaamaan jotain kokonaisempaa. 

Atte T

PS. Eiku ai niin elokuvassa on kyborgi-koiria paras elokuva ikinä 5/5

Trilogia Apinoiden Planeetasta

Aina siitä asti kun Taru Sormusten Herrasta- elokuvasarja muodostui yhdeksi kaikkien aikojen rakastetuimmista, palkituimmista ja tuottoisimmista sarjoista, alkoivat myös elokuva- trilogiat muodostua normeiksi. Ei sillä etteikö trilogioita ja pitkiä, jatkumollisia elokuvasarjoja olisi ollut aikaisemmin (tämän päiväisen aiheemme tapauksessa varsinkin) mutta Sormusten Ritarit, Kaksi Tornia ja Kuninkaan Paluu muuttivat tapaa markkinoida ja tehdä elokuvasarjoja tavalla, jonka on haastanut vain Marvelin esittämä cinematic universe- metodi. On paljon elokuvasarjoja jotka halusivat kovasti olla trilogioita mutta eivät siihen kyenneet tai trilogioita jotka ovat sitemmin laajentuneet neljä- tai jopa viisiosaisiksi sarjoiksi. Trilogiat myöskin harvoin yltävät Taru Sormusten Herran trilogian tasolle, jossa jokainen elokuva on kiinteä ja toimiva osa kokonaisuutta; Monet hehkuttavat Christopher Nolanin Batman- trilogiaa, mutta Batman Begins on loppujen lopuksi ihan ok supersankarileffa, Dark Knight on yhä mestariteos ja Dark Knight Rises epävarma, sekava ja tylsähkö päätös kaikella. Mutta hyviä trilogioita on, ja tänään haluan puhua yhdestä ylitse muiden, joka pienistä kompastuskivistään huolimatta nousee 2010-luvun scifin tähtikaartiin ja trilogioiden kärkikastiin.

Mutta aluksi, taustaa. 

Johdanto: Les Planete des allegorie

Vuonna 1943, vakooja nimeltä Peter John Rule auttoi ranskalaisia vastarintajoukkoja Kiinassa, Burmassa ja Ranskalaisessa Indokiinassa. Matkatessaan Mekong- jokea pitkin, hän törmäsi ranskalaisiin jotka veivät hänet komentajansa luokse. Peter John Rule paljasti komentajalle olevansa oikeasti ranskalainen vapaustaistelija. Hän teki kuitenkin virheen, sillä komentaja kuului Vichyn natsi-lojalisteihin ja tuomitsi hänet pakkotyöhön ja vankeuteen, josta hän vapautui vasta sodan loputtua kaksi vuotta myöhemmin. Vapauduttaan Rule kirjoitti kokemuksistaan tarinoiden kautta, joista kuuluisimpia on Kwai-Joen Silta (1952). Rulen oikea nimi oli Pierre Boulle, ja hänet tunnetaan laajalti myös Apinoiden Planeetan (1963) kirjoittajana ja koko franchisen isänä. Siinä missä Kwai-Joen Silta on hyvin selkeästi nähtävissä Boullen kokemusten kuvauksensa ja sotatarinana sotilaan silmin, on Apinoiden Planeetta hieman enemmän allegorinen kuvaus myös hänen omista kokemuksistaan. Molemmat kirjat käsittelevät oikean ja väärän subjektiivisuutta, oman näkemyksen muuttumista vaikeissa tilanteissa ja sitä miten käsittelemme toinen toistamme. 

Apinoiden Planeetta on varmasti tutumpi monille tosin elokuvan kautta. Vaikka teos oli suosittu ja kriittisesti arvostettu, on vuoden 1968 elokuva Planet of the Apes se mihin useimmat viittaavat ja mitä on parodisoitu laajalti. Franklin J. Schaffnerin ohjaama elokuva (ja jonka kässäröi Rod Serling, Hämärän Rajamailla- kuuluisuus) eroaa joissakin suhteissa alkuperäisteoksesta huomattavasti, ollen toimintatäytteinen ja omaten tunnetun twisti-lopun. Mutta siltä varalta että jos kaikki eivät tiedä, alkuperäisen kirjan juoni menee kutakuinkin näin: 

Kehystarinassa kuherruskuukaudella oleva pariskunta avaruusaluksessa löytää pullotetun viestin, joka kertoo tarinaa. Vuonna 2500 joukko astronautit, mukanaan toimittaja Ulysse Merou, laskeutuvat Betelgeuse-tähtisysteemin planeetalle. Täällä he törmäävät paikallisiin ihmisiin, jotka ovat eläimellisiä ja sivistymättömiä. Planeetta asuttavat älykkäät apinat, jotka vangitsevat astronautit ihmisten kanssa ja lukitsevat häkkeihin. Apinat tekevät ihmisillä kokeita, pitävät heitä eläintarhoissa ja metsästävät ilokseen. Ulysse ja osa ihmisistä pakenee, palaten takaisin maahan- jossa heidät ottaa vastaan autoa ajava gorilla. Alun pariskunta paljastuu simpansseiksi, jotka nauravat tarinalle "sillä eihän kukaan ihminen voi olla noin fiksu."

Elokuva eroaa tästä loppunsa suhteen. Siinä missä alkuperäisessä teoksessa päähenkilö palaa kotiinsa huomatakseen apinoiden evoluution tapahtuneen sielä hänen poissaollessaan, elokuvassa planeetta oli koko ajan maa, jonka ihmiset olivat tuhonneet ydinsodassa. Planet of the Apes on hyvin vahvasti kylmän sodan ja atomipommin varjossa muodostunut adaptaatio, jossa Serlingin kädenjälki näkyy vahvasti. Se muuttaa jonkin verran alkuperäisteoksen teemoja. Apinoiden ja ihmisten välinen viha ja skisma on vahvasti esillä, ja ydintuho on muistutus mitä tapahtuu kun toisen kanssa ei voi keskustella muuten kuin asein. Tämä teema, kuten Boullen alkuperäisteoksen ideat ovat myös esillä Apinoiden Planeetan uusimmassa adaptaatiossa. 

1. Rise of the Planet of the Apes- pakollinen origin story

2011 sai ensi-iltansa Apinoiden Planeetan uusin versio, Rise of the Planet of the Apes. Nimestään huolimatta se ei varsinaisesti ole esitarina aikaisemmin ilmestyneille elokuville, vaan sen tarkoitus oli aloittaa uus elokuvasarja omalla kaanonillaan ja jatkumollaan. Elokuvassa tutkija Wil Rodman (James Franco) on kehittämässä lääkettä jolla voitaisiin parantaa Alzheimerin tauti, jota hänen isänsä (John Lithgow) sairastaa. Hän testaa lääkettä apinoilla, joita laboratorio saa sekä paikallisesta apinatarhasta että salametsästäjiltä. Kokeiden päätyttyä epäonnistumiseen, Wil adoptoi yhden apinalapsen, Caesarin (Andy Serkis) joka osoittaa pian huomattavaa älykkyyttä. Wil jatkaa kokeita sekä apinoilla että isällään, Caesarin kasvaessa vahvemmaksi ja älykkäämmäksi. Caesar oppii miten apinoita kohdellaan maailmassa ja miksi hän on poikkeuksellisen älykäs- ja alkaa suunnittelemaan muiden apinoiden vapauttamista.

Rise of the Planet of the Apes on syy siihen, miksi saan outoja katseita kun sanon tämän trilogian olevan yksi parhaimmista. Rise ei ole varsinaisesti huono elokuva, mutta se ei pärjää vertailussa jatko-osiensa kanssa. Isoin ongelma elokuvassa on ei-apinajutuissa. James Franco ei vakuuta juurikaan vakavan tiedemiehen roolissa, ja hänen hahmonsa ei juuri kehity mihinkään suuntaan. Freida Pinton näyttelemä Wilin tyttöystävä Carol on täysin turha hahmona, joka lausuu muutaman kliseen ja sitten katoaa elokuvasta. David Oyelowo on lähes karikatyyrisen yksiulotteisen ahne bisnespomo joka jostain syystä muodostuu elokuvan pääpahikseksi, vaikka huomattavasti parempi vaihtoehto olisi ollut Brian Coxissa ja tämän näyttelemässä apinatarhan omistajassa, jonka pojan Caesar tappaa apinoiden paetessa. Osa hahmoista tuntuu olevan elokuvassa vain siksi että heidän pitää; sankarilla on oltava tyttöystävä, lopussa on oltava pahis joka pitää tappaa. Ongelmana on se että Wil ei ole tarinan sankari eikä Oyelowon bisnesäijä ole pahan alku ja juuri.

Parasta elokuvassa, kuten koko elokuvasarjassa, on kaikki Caesarin ympärillä. Caesar- osiot, varsinkin kun hän on ulkona Wilin vaikutuspiiristä, muuttuvat modernin teknologian ja vanhojen mykkäelokuvien kauniiksi symbioosiksi. Huipputeknologialla ja Serkisin uskomattomalla fyysisellä esityksellä apinat heräävät eloon uskottavasti, ja kohtaukset ovat pitkälti täysin sanattomia, antaen Serkiksen ja muiden näyttelijöiden (kuten Karin Konoval lempeänä Maurice- orankina ja Terry Notary uskollisena simpanssi Rocketina, jotka Serkiksen lisäksi olivat mukana jokaisessa sarjan leffassa) kertoa tarinaa ilmeillään ja liikkeillään. Vaikka yleisön sympatioiden saaminen ei ikinä ollut varsinaisesti ongelma (apinat ovat suloisia), piti elokuvantekijöiden kuitenkin kasata Caesarin ero perheestään, tottuminen uuteen ympäristöön, yhteisön hyväksynnän hankinta ja tämän valtapeli sen sisällä täysin sanattoman viestinnän ympärille. Rise of the Planet of the Apes käytti hyvin paljon ASL- viittomakieltä (American Sign Language) mikä sinänsä tekee siitä jo poikkeuksellisen blockbuster- toimintaleffan. Tähän päälle vielä pohdintaa lääketieteen hyveellisistä tarkoitusperistä ja hinnoista ja siitä miten käsittelemme eläimiä. Se on kahden alkupuoliskon ajan kokoelma suhteellisen sattumanvaraisia tapahtumia, jotka kulminoituvat apinalauman pakoon kaupungista ja lyhyeen taisteluun poliisien kanssa. Ei hulluja tiedemiehiä, ei suuria maailmanvalloitus-suunnitelmia. Kun lopulta "Apinainfluenssa" alkaa leviämään, ei tästä voi syyttää oikein ketään, paitsi ehkä kapitalismia.

Rise of the Planet of the Apes on mainio scifi-leffa, mutta sen kompastuskivien takia ymmärrän miksei se ole innostanut katsomaan sitä seuranneita osia. Eikä Rise varsinaisesti ole vaadittavaa katsottavaa, vaikka se asettaakin muutaman elokuvasarjan kannalta tärkeän asian paikoilleen; Caesarin ristiriitainen suhde koe-eläin laboratorioselivytyjä Kobaan ja Caesarin myötätunto ihmisiä kohtaan. Näillä kahdella primäärisellä palikalla, sekä uudella ohjaajalla, elokuvasarja sai jatkoa 2014:

2. Dawn of the Planet of the Apes- aina ei voi voittaa (but this movie does)

Kuvaan astui ohjaaja Matt Reeves, kokenut ohjaaja niin elokuvien (Cloverfield, Let Me In) kuin television (Felicity) puolella. Hän, yhdessä Alfonso Cuaronin luottokuvaaja Michael Seresinin kanssa antoivat koko elokuvasarjalle uuden, rikkaamman ja kunnianhimoisemman ulkomuodon, eikä Rise ja Dawn voisi olla kauempana toisistaan kuvauksen ja ohjauksen kannalta. Puhun hieman enemmän Reevesin panostuksesta elokuvasarjalle myöhemmin tekstissä, mutta nämä kaksi jälkimmäistä elokuvaa parantavat kaikkea alkuperäisessä; heikot osat (kuten hieman yksiulotteiset ihmishahmot) muuttuvat paremmiksi ja vahvat osat (Caesar ja apinat) puolestaan ovat entistä parempia. 10 vuotta myöhemmin on ihmiskunta lähes tuhoutunut, ja Caesarin johtamat apinat ovat luoneet itselleen elämän San Fransiscon punapuumetsiin. Kun apinat kohtaavatkin Malcolm- nimisen ihmisen (Jason Clarke) johtaman ihmisryhmän, alkaa Caesarin rakentama rauha ja hyvinvointi horjua, kiitos pelokkaiden ihmisten kuten ex-sotilas Dreyfusin (Gary Oldman) ja Caesarin ihmisia vihaavan ystävän Koban (Toby Kebbel) kärjistäessä molempia puolia. Caesar on nähnyt kuinka hyviä ihmiset voivat olla, eikä hän halua vaarantaa paratiisiaan pelon vuoksi- mutta mitä hän voi tehdä mahdottomassa tilanteessa?

Tässä kohtaa enemmän poliittiset ja filosofiset ideat alkavat nostaa päätään näkyvämmin trilogiassa. Caesarin, ja osittain myös Malcolmin, kamppailu ei ole varsinaisesti itsensä kanssa, vaan laajemman kuvan kanssa. Caesar tietää että ihmiset eivät ole kaikki julmia tai kyvyttömiä näkemään apinoita muina kuin pelkkinä eläiminä. Caesar myöskin tietää, että pitkässä juoksussa on taistelu ihmisten kanssa aivan liian kallis hinta maksettavaksi, ja että tällaisella väkivallalla on seurauksensa. Malcolm uskoo apinoiden ja ihmisten voivan auttaa toisiaan. Kaksi johtajaa, joilla on hyviä ajatuksia ja ideaaleita, joutuvat kuitenkin massojen pelon ja erinnäisten agitaattorien vihan uhreiksi. Ihmiset ovat menettäneet paljon kymmenen vuoden aikana- monet ovat kuolleet apinainfluenssaan tai keskenäisiin taisteluihin, kuten Malcolmin vaimo ja sairaanhoitaja Ellien (Keri Russel) tytär. Dawn esittää nämä menetykset sulavasti elokuvan aikana; Dreyfus olisi helposti voinut olla vain apinoita vihaava ex-sotilas, mutta sanattomasti ja koskettavasti elokuva näyttää mitä hän on menettänyt kymmenen vuoden aikana, antaen kuvan miehestä jonka menetykset ovat muovanneet katkeraksi ja pelokkaaksi. Sekä ihmisiä että apinoita ohjaa pelko, ja tätä pelkoa Koba käyttää armotta hyväkseen.

Kun puhutaan parhaista antagonisteista elokuvissa 2010-luvulla, pitäisi Koban olla aina mukana siinä. Koba on elokuvan alussa vielä Caesarin ystävä, joka pelastaa tämän karhulta ja johonka Caesar tuntuu luottavan vahvasti. Hänessä on paljon samaa kuin Caesarissa; he molemmat välittävät rakentamastaan perheestä ja yhteisöstä suuresti ja he tekevät kaikkensa suojellakseen sitä. Mutta Koba ei ole nähnyt ihmisistä ikä muita kuin huonoja puolia. Koba on koe-eläinlaboratiorion kasvatti, jonka ruumis kantaa ikuisesti "ihmistyön" kädenjälkiä, ja ihmisten aiheuttama kipu ja kärsimys on tehnyt Kobasta vihaisen ja kykenemättömän antamaan näille ikinä anteeksi. Ja Kobaa ei voi syyttää tästä; keitä me tai Caesar on sanomaan koska on aika antaa anteeksi? Mitä me tiedämme Koban tuskasta? Koba ajaa muita sotaan, sillä hän ei kykene näkemään maailmaa jossa apinat ja ihmiset elävät yhdessä. Aluksi Koba koittaa suostutella Caesaria mukaansa, mutta Caesar ei näe maailmaa samalla lailla. Koba ajautuu hirvittäviin tekoihin, tappamaan muita apinoita ja täten rikkomaan Caesarin yhteisön ensimmäistä lakia- apina ei tapa toista apinaa. Mutta ihmisen voittamisen eteen, täytyy Koban luopua apinan roolista, tulla ihmiseksi. Toby Kebbelin hyvin vuoristorataa muistuttavassa urassa Koba on hänen hienoin hetkensä, uskomaton roolisuoritus ja hänen ansiostaan Koballa on uskomaton tilan hallinta jollaista pelkkä tietokonehahmo ei ikinä olisi voinut saada.

Ja sota jota Koba haluaa on karu. Kun Koban johtamat apinat lopulta hyökkäävät Dreyfusin ja muiden ihmisten kimppuun, on se hirveää, väkivaltaista ja kauttaaltaan merkityksetöntä. Nykyään muotia olevat pitkät jatkuvat otot ovat usein suhteellisen merkityksettömiä, toimien vain kiva temppuna jolla hurmata yleisön. Dawnissa on yksi huomattava pitkä otto joka on niin sanottu motivoitunut otto, koska sillä on tarkoitus; Koban roikkuessa panssarivaunun mukana tämän mennessä eteenpäin vailla ohjaajaa, me näemme Koban näkökulmasta hänen ympärillään näkyvän tuhon ja kuoleman tämän puskiessa eteenpäin armottomasti ja vailla järkeä. Koba, kuten monet muuta hänen kaltaisensa tyrannit (esimerkiksi Black Pantherin Erik Killmonger) oikeuttavat tekonsa suurien motiivien mukaan ("Koba fights for apes!") vaikka tämän takana on vain pelokasta itsesuojelua. ("Koba fight only for Koba.") Ainoa joka hänet voi pysäyttää lopulta on Caesar, joka ei voi enään pelata samoilla säännöillä kuin ennen. Caesarin pitää palvella häntä ihailevien ja seuraavien apinoiden alempia tuntoja, tarjota heille se vallan ja voimannäyttö mitä he tarvitsevat. Ja kun Koba on kuollut ja apinat ovat taas Caesarin puolella- ei rauha ole enään mahdollista. Koban aiheuttama vahinko ei ole korjattavissa, vaikka Malcolm ja Caesar voisivatkin pystyä rauhaan. Sodassa kukaan ei voita, ja Dawn of the Planet of the Apesissa ei sankari voita päivää. Se jättää elokuvan lopun epävarmaan tilaan, jossa suurempi taistelu on vasta tulossa.

Dawn of the Planet of the Apes markkinoitiin summer blockbusterina, ja sellainen se oikeastaan onkin; draama johdattelee elokuvaa kahteen isoon konfliktiin, joista toisessa apinat ratsastavat hevosilla ampuen kahdella rynnäkkökiväärillä liekkimeren läpi. Mutta se että siinä on näitä satunnaisia massiivisia ja övereitä toimintakohtauksia ei vähennä sen filosofisia tai poliittisia teemoja, vaan keventää ja osittain myös tukee niitä. Dawn of the Planet of the Apes on pohjimmiltaan hyvin kolkko, moraaliltaan harmaa ja synkkä elokuva joka käyttää edellisen elokuvan asettamaa premissiä hyväkseen kertoen tarinaa kahdesta kansasta, jotka olisivat voineet elää yhdessä, mutta traumaa ja vihaa ei voi aina lakaista maton alle. Ja apinat maksavat tästä vihasta trilogian viimeisessä elokuvassa:

3. War for the Planet of the Apes- sotavankidraama kielimuureista

Koska Apinoiden Planeetta- franchise erinnäiset twistit ovat monille tuttuja, oli alusta asti keskustelu siitä että mihin twistiin elokuvasarja päättyy. Tuhoavatko ihmiset toisensa, kehittyvätkö apinat heistä ohitse vai ottaako Reeves täysin uuden suunnan elokuvasarjalle, kieltäytyen molemmista vaihtoehdoista? Lopputulos on jotain näiden kaikkien väliltä. Muutama vuosi Dawnin tapahtumien jälkeen, on pohjoisesta tullut ihmisten armeija Alpha-Omega aloittanut sodan Caesarin apinoita vastaan Everstin (Woody Harrelson) johdolla. Everstin hyökkäys Caesarin läheisten kimppuun ajaa vanhan apinan sotajalalle, joka johtaa lopulta sekä Caesarin että häntä seuraavien apinoiden vangitsemiseen. Caesarin on paettava apinoidensa kanssa Everstin työleiristä ennen kuin he saavat muurin valmiiksi ja Eversti tappaa heidät, tai kunnes toinen ihmisarmeija saapuu ja he kuolisivat kahden armeijan välisessä taistelussa. Aika on vähissä.

Jos Dawn oli kolkon ja karun oloinen elokuva, on War painajaismaisen synkkä. Se ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Dawn, sillä tässä ei ole kyse enään kahden osapuolen väärinymmärryksistä ja pahojen siementen aiheuttamasta vahingosta. Caesarin puoli on oikeassa, Everstin puoli väärässä. Kukaan Everstin puolella ei ole enään ihminen, heidän tappaessa toisiaan arbitraaristen syiden takia jotka juontavat aina toiseuttamisen filosofiaan. Alpha-Omega armeija on kokoelma uusnatsien, skinheadien ja äärikoikeiston tunnistimia ja retoriikkaa, jossa fasismiin kuuluva soturimentaliteetti ja kuolemankultti on etusijalla:

"BLOOD!"
"MAKES THE GRASS GROW!"
"WE!"
"MAKE THE BLOOD FLOW!"
"WE ARE THE BEGINNING!"
"AND THE END!"

"Me olemme alku, me olemme loppu". Tulevaisuutta ei ole, kuolema ennen tappiota. Everstin käsky viimeiselle sotilaalle on tappaa niin monta apinaa kuin mahdollista. Kun joku ehdottaa toista ratkaisua, heidät teloitetaan. Fasismi ei ole tulevaisuuteen tai rakentamiseen perustava aate. Dawnin Dreyfusilla oli pitkän kantaman ideoita; saa energiaa, ota kontaktia, muodosta yhteiskunta uudestaan. Everstillä ei ole kuin kuolemaa tarjottavaksi. Hän kutsuu Caesarin vaimon ja lapsen murhaa "sotatoimeksi". Kaikki mikä ei ole hänen katsomaansa alfa-henkistä toimintaa tai käytöstä on välittömästi tapettava. Oli kyseessä sitten apina, tai vain ihminen, joka ei osaa puhua. 

Kielimuurit ja kyvyttömyys keskusteluun on iso tekijä elokuvassa. Apina-influenssan uusi mutaatio on kehittynyt, ja nyt se vaikuttaa ihmisten puhekeskukseen, vieden heiltä puhekyvyn. Everstin ratkaisu tähän on tappaa heidät, sillä hänen käsitykseensä ihmisyydestä ei kuulu puhekyvyttömyys. Apinoista vain Caesarin lisäksi Tuhma Apina (Steve Zahn) ja Maurice osaavat puhua, muuten apinat kommunikoivat yhä viittomakielellä. Mauricen huostaan ottama ihmislapsi Nova (Amiah Miller) on myöskin puhekyvytön, mutta Maurice opettaa hänelle viittomakieltä, jolloin he voivat kommunikoida ja muodostaa ystävyyssuhteen. Puhekyvyttömyyden tarjoama uusi kommunikointitapa voisi olla avain joka johtaisi ihmiset ja apinat rauhaan keskenään; ymmärrys on ensimmäinen askel pois pelosta ja vihasta. Apinat ovat kuitenkin ihmisille vain uhka, jonka harteille on laitettu vastuu apina-influenssasta (joka on, kuten ensimmäinen elokuva opettaa, ihmisten luoma ihmisten keskuudessa leviävä sairaus) ja heitä vihataan sen takia, heidät lukitaan leireihin sen takia, heitä tapetaan sen takia. Nova on se mitä ihmiset voisivat olla, ja Maurice edustaa apinoiden parasta puolta. Miksei Caesar? Noh...

Caesar on vanha apina Warin alkaessa. Hän on nähnyt sekä San Fransicon häkkielämän, oman heimonsa vapautuksen, rakentamansa paratiisin vaarantumisen Koban takia ja lopulta kansansa ajautumisen sotaan ihmisten kanssa. Kun Eversti tappaa hänen vaimonsa ja poikansa, muuttuu Caesar Koban kaltaiseksi; vihan ja kostonhimon sokaisemaksi. Ennen apinoista myötuntoisin on hylätä viattoman lapsen yksin kuolemaan, ja hän jopa hylkää muut apinat oman kostonhimonsa vuoksi, jättäen heidät Everstin armoille. Maurice ja Rocket, hänen pitkäaikaiset ystävänsä, koittavat auttaa ja ohjata häntä, mutta Caesar on jumissa oman velvollisuutensa ja vastuunsa suossa. Hän jopa rikkoo apinoiden ensimmäistä sääntöä uudestaan, kuristaen raivosaan ja pelossaan petollisen gorilla Winterin hengiltä. Hän on silmiinnähden järkyttynyt teostaan, ja siitä lähtien Koban aave kummittelee hänen mielessään. Koba on ensiluokkainen antagonisti, sillä kuten Jokeri Dark Knightissa, hänen tekojensa merkitys kummittelee vielä seuraavassa elokuvassa. Kostonhimossaan Caesar vaarantaa koko kansansa tulevaisuuden, ajaen heidät kärsimykseen ja pakkotyöhön. War antaa protagonistinsa tehdä hirvittäviä virheitä, ja siten myös kasvaa vielä kolmannessakin elokuvassa hahmona eteenpäin.

Apinoiden vankileiri-elämää on vaikea olla näkemättä vertauksena useimpiin tunnetuihin vastaaviisn tapahtumiin historiassa. Matt Reeves ja käsikirjoittaja Matt Bomback sanoivat Kwai-joen sillan olleen yksi innoituksen lähde, mikä on ainoastaan sopivaa. Apinoiden tehtävä on raataa armeijan eteen kunnes kuolevat, ja selviytyjiäkin odottaa varma kuolema aseiden kautta. Lapset on siirretty pois vanhempiensa luota, ja elintilat ovat vähintään yhtä kuolettavat kuin työ johon heidät ruoskitaan joka aamu. Apinat, jotka seurasivat Kobaa ja pakenivat Caesarin kostoa, ovat nyt Everstin puolella. Heitä kutsutaan "Aaseiksi", ja heidän roolinsa on palvella ihmistä ja toimia apinoiden vartijoina, kuvastaen keskistyleirien kapoja. He saavat ruokaa, paremman yöpymissijan ja kenties jopa mahdollisuuden elää. Yksi tällainen kapo, Red (Ty Olsson) koittaa alati murtaa Caesaria, näin todistaen oman valintansa olevan oikea sekä Caesarille että itselleen. Mutta kun ihmisten armeijat kohtaavat lopussa, ja aseet kääntyvät selkeän uhan edessä yhä apinoihin, ei Redkään usko enään siihen että ihmiset säästäisivät hänet. Red muistuttaa monessa mielessä Kobaa, sillä heitä molempia ohjaa sama sokea itsesuojeluvaisto. Red lopulta vapautuu tästä- mutta hän ei ikinä saa nauttia valinnanvapaudestaan. Tässäkään sodassa ei ole voittajia.

Kun pohjoisesta tullut toinen armeija päihittää (Caesarn avustuksella) Alpha-Omegan, tulee perinteinen sankarillisten sotaelokuvien loppu; voittajat hurraavat saavutuksilleen, juhlistaen voittoa toisesta. Me emme katsojina osallistu kuitenkaan tähän juhlintaan, vaan seuraamme sitä Caesarin ja apinoiden perspektiivistä. He ovat kauhuissaan näkemästään, sillä apinoille kaltaisensa tappaminen on suurin synti. Ja siinä hetkessä koko ajan elokuvien alla kulkenut teksti tulee selkeästi esiin; me olemme apinoiden puolella itseämme vastaan. Yksikään katsoja ei juhlista ihmisten voittoa itsestään elokuvan päättyessä, ja kun viimeinen armeija jää lumivyöryn alle, vain biologiselta kannalta ihmiseksi kutsutut olennot hautautuvat hengiltä, ja ehkä viimein maapallolla voi olla rauha. Koba oli lopulta oikeassa; ihmiset ovat julmia, moraalittomia ja petollisia. Edes Nova ei koe itseään ihmiseksi enään. Risen eläinoikeus-ja lääketiedeteemoista Dawnin kahden osapuolen yhteiselon ideaaleihin, Apinoiden Planeetta- trologia päättää sarjan kylmäveriseen western- sotavankielokuvaan, joka vahvistaa edellisen elokuvan antagonistin ajatukset ihmiskunnasta todeksi. Mutta koska elokuva on saattanut katsojat tilaan jossa apinat ovat ne joiden puolella olemme ihmisiä vastaan, onnistuu elokuva lopettamaan trilogian onnelliseen, toiveikkaaseen nuottiin. En keksi mitään muuta elokuvasarjaa joka olisi tehnyt jotain tällaista.

Lopuksi: Matt Reeves ohjaa seuraavan Batman- elokuvan ja olen onnellinen

  

En varsinaisesti ole puhunut Reevesin ohjauksesta kahden viimeisen elokuvan aikana. Reevesin yhteistyö kuvaaja Michael Seresinin ja näyttelijöidensä kanssa on saumatonta, ja Dawnissa ja Warissa on monia kohtauksia jotka tuntuvat loputtoman intiimeiltä ja aidoilta. Reeves käyttää paljon lähikuvaa, varsinkin lähikuvia kasvoista, päästäen katsojan suoraan samaan tilanteeseen ja tunnelmaan missä hahmot ovat. Isot, yhtenäiset otot eivät ole hnäen tavaramerkkinsä (vaikka yllä kehuinkin hänen erinomaista esimerkkiään aiheesta) vaan juurikin nämä lähikuvat; Koban naaman raivo, Mauricen lempeys Novaa kohtaan, Caesarin suru tämän perheen kuoleman edessä- nämä ja monet tunteet näkyvät ja tuntuvat niin paljon voimakkaammin Reevesin kameran kautta. Matt Reeves on virallisesti nyt ohjaamassa ja käsikirjoittamassa seuraavaa Batman- elokuvaa, ja en malta odottaa että hän tuo hahmopohjaisen tarinankerronan ja mestaruutensa lähikuvien kanssa yön ritarin maailmaan.

En ole juuri myöskään puhunut elokuvien teknisestä tasosta, kuinka Serkisin pioneerisoima motion capture- työ on noussut uudelle tasolle näiden elokuvien avulla. Risessä tämä CGI ei ole aina ihan saumatonta, mutta Dawnin ja Warin kohdalla todellisuuden ja tietokone-efektin raja on hämärtynyt. Warin erinomaisessa valon käytössä varsinkin efektityö on mykistävän upeaa; kun taskulampun valo taittuu puoliksi Tuhman Apinan naamalle, näyttää se juuri niin luonnoliselta kun sen kuuluukin. CGI- hahmot olivat ennen parhaimmillana aina pimeässä ja sateessa, jossa varjojen avulla efektien näkyvyyttä voitiin piilottaa. Dawn ja War seuraavat jonkin verran tätä ohjenuoraa, mutta ei myöskään pelkää näyttää työnsä laatua upeiden auringonlaskujen tai lumikenttien loistossa. War on yksi upeimman näköisistä blockbuster- leffoista mitä on tehty, ja se että tekijätiimi ei juuri saanut ansaitsemaansa tunnustusta Oscar- raadilta on yhä suuri epäoikeus.

Olen puhunut paljon adaptioista tämän blogin historiassa. Adaptaatio on aina mielenkiintoista minulle, koska siinä kahden eri tekijän näkemykset yhdistyvät, tuottaen jotain täysin uutta. Kaikkein tylsimpiä adaptaatioita ovat ne, jotka eivät koita muuttaa mitään alkuperäisestä, elokuvat jotka eivät eroa alkuperäisestä tekstistä mitenkään. Tämä trilogia Apinoiden Planeetasta on ensiluokkainen esimerkki kuinka adaptaatio voi tuoda uutta, kunnioittaa alkuperäistä ja muuttua alkuperäiseen tekstiin verratuna. Rise, Dawn ja War ovat syy miksi en jaksa harmistua ja voivotella jokaista uutta adaptaatiota vanhasta tuotteesta, sillä ne ovat todistaneet kuinka hyvin tämän voi tehdä. Apinoiden Planeetta on 56 vuotta vanha franchise. Siihen on ennen tätä trilogiaa kuulunut yksi kirja, viisi alkuperäisen elokuvasarjan teosta, Tim Burtonin remake vuodelta 2001, 14 jaksoa televisiosarjaa, animaatiosarja, Marvelin, Dark Horsen ja Boom!in sarjakuvat sekä videopelejä, huvipuistolaitteita sekä paljon muuta. Kaikkien vuosien jälkeen, on tässä uudessa trilogiassa yhä Pierre Boullen ideat moraalin subjektiivisuudesta, näkemyksien kehityksestä ja toisten kohtelemisestä pinnalla. Kaiken tämän jälkeen, oli tämä trilogia silti tuore, uusia ideoita ja ajatuksia täynnä oleva science fictionin moderni klassikko joka ei koittanut paisuttaa tarinaa eeppisiin mittasuhteisiin tai koko planeetan mittaisiin massataisteluihin. Kamppailusta ei ole kiinni planeetan kohtalo, vaan tämän apinaheimon ja pienen ihmisjoukon kohtalo. Pohjimmiltaan tämä on tarina Caesarista, ja hänen halustaan löytää koti ja suojella perhettään, ja löytää vahvuus toisistaan. Olisipa useimmat elokuvasarjat tämän kaltaisia.

"It is my hope
That out of this solemn occasion
A better world will emerge, out of the blood and carnage of the past
A world found upon faith and understanding
A world dedicated to the wish for freedom, tolerance and justice."

Atte T. 

Atte Arvostaa: The Lego Movie 2: The Second Part

Milloinkahan minäkin opin. Lego- elokuvan jatko-osan mainostuksen alkaessa olin hieman skeptinen siitä kuinka jatko-osa toimisi (ilmiselvästä alustuksesta ja Lego Batmanin olemassaolosta huolimatta) ja miten se pärjäisi ensimmäisen osan tietyn yllätysarvon jälkeen. Mutta tämä sykli käydään joka kerta; Phil Lord ja Chris Miller ovat tässä vaiheessa jo ansainneet sen ettei heitä epäiltäisi joka perhanan kerta, vaikka heidän uransa onkin täynnä lähinnä täysosumia:

The Lego Movie 2: The Second Part

Tässä julisteessa on jotain tuttua...

Elokuva: Kaikki ei ole enään mahtavaa, kun toistuvat hyökkäykset ulkomaailman olentojen toimesta ovat tehneet Emmettin (Chris Pine) maailmasta apokalyptisen raunion. Kun Kenraali Sweet Mayhem (Stephanie Beatriz) Systar-tähtijärjestelmästä saapuu hakemaan puolisoa ei todellakaan pahalle kuningattarelle, jää Emmettin tehtäväksi pelastaa ystävänsä ja koko maailma Maailmamanlopulta...

Ensimmäinen Lego- elokuva oli ilmestyessään pienoinen yllätys; juuri kukaan ei odottanut siltä mitään muuta paitsi Lego-konsernin markkinointia ja halpaa tuotesijoittelua. Lopputulos oli toista maata, ollen rakkauskirje lapsuuden rakkaille leluille ja mielikuvitukselle mitä nämä värikkäät muovipalikat ovat ruokkineet jo vuosikymmenten ajan. The Lego Movie 2 jatkaa samalla tiellä, ja vain se että elokuvasarjan "temppu" (eli hyperrealistiset legot maailmassa jossa kaikki on legoja ja ihmisten mielikuvituksen tuotteita) ei ole enään uusi estää sitä olemasta edeltäjänsä tasolla. Ohjaajat Mike Mitchell ja Trisha Gum (joka vastasti animaatiosta, hattua ilmaan!) yhdessä Lordin ja Millerin käsikirjoituksen kanssa kertovat taas tarinan lego-ukkelien hilpeistä seikkailuista jossa on enemmän sydäntä kuin kymmenessä niin sanotussa "aikuisten" elokuvassa.

Elokuvan ehdottomasti hauskimpia ja myös mielenkiintoisimpia asioita tapahtui tällä kertaa suoraan Emmetin ympärillä. Emmett elää yhä samaa happy-go-lucky elämää vaikka kaikki hänen ympärillään on kuin suoraan Mad Maxista, ja hänen asenteensa lähinnä ärsyttää muita, jotka koittavat tottua elämään synkässä ja tosi aikuisessa maailmassa. Oppaaksi aikuisuuteen hänelle tulee REX DANGERVEST, mysteerinen mestarirakentaja ja purkaja joka on oppinut elämään omillaan avaruussankarina, dinosauruskouluttajana, lännnensankarina ja vitsi taitaa olla kohta selvä kaikille. Pratt on kyvykäs näyttelijä ja hän antaa Emmettile sielun ja lämmön, mutta myös juuri oikean poikamaisen fiiliksen. Wyldstylen (Elizabeth Banks) oma-aktiivisuus ja no-nonsense asenne toimii yhä, ja tällä kertaa pääsemme hieman syvemmälle hänen hahmoonsa, tai siihen mikä hän oli ennen kuin hän oli Wyldstyle. Ja vaikka tarinasynopsis saa Emmettin tarinan kuulostamaan jokseenkin white saviour- henkiseltä Mies Pelastaa Päivän- narratiivilta, älkää huolehtiko- The Lego Movie 2 on tätä fiksumpi. 

Uusista hahmoista sekä kenraali Sweet Mayhem että kuningatar Watevra Wa-Nabi (Tiffany Haddish) loistavat molemmat omilla tavoillaan. Sweet Mayhem on avaruuskypärään pukeutuva kasvoton kovis, joka ylisuorittaa Wyldstylen tapaan joka kentällä, kun taas kymmenistä legopalikoista muodustuva Watevra on sekä animaation että ääninäyttelyn juhlaa. Watevralle on annettu myös kaksi erittäin viihdyttävää laulunumeroa jotka jäävät helposti soimaan päähän, yhdessä Systar- systeemissä soivan tahallisen ja tarkoituksellisen korvamato-biisin kanssa joka aiheutti minussa eksistentiaalista pelkoa, ja nyt en voi saada sitä päästäni pois. Systar- systeemissä riittää uusia vitsejä kerrottavaksi, jotka kaikki nousevat Systarin erilaisesta luomisen kontekstista.

Kuten edellisen osan kanssa, The Lego Movie 2 sisältää suhteellisen merkittäviä juonikäänteitä että niistä, ja sitä kautta elokuvan teemasta ja subtekstistä puhuminen on epäsopivaa. Kuitenkin, Lego Movie 2 sisältää mielenkiintoisen jatkon edellisen elokuvan "oikean maailman" idealle. Will Ferrelin näyttelemä Mies Yläkerrasta ei esiinny kuin äänenä, legojen kohtalon jäädessä tämä lasten harteille. Elokuvassa on paljon asioita menossa kaiken värikkään toiminnan taustalla; Chris Prattin uran evoluution tarkkailua, DC- elokuvien (ennen ainakin) edustaman Synkkien Aikuisten Elokuvien kritiikkiä ja sisarusten välisen rakkauden esittämistä. "Lastenelokuvaksi" The Lego Movie 2 käsittelee näitä kaikkia perinpohjaisesti ja viihdyttävästi, ja tämä on jälleen muistutus Lordin ja Millerin kyvyistä kynän varressa. 

Lego Movie 2 on mielestäni samanlaisessa asemassa elokuvien kuten Avengers: Age of Ultron ja Guardians of the Galaxy vol. 2- erittäin hyvä elokuva joka itseasiassa saattaa olla parempi kuin edeltäjänsä, mutta koska se ei ole enään uutta ja ihmeellistä ei yleinen konsensus saavuta alkuperäisen asemaa. Aika yksin kertoo onko Lego Movie 2 saamassa saman aseman yleisessä mielipiteessä. Kuitenkin, Lego Movie 2 on erittäin toimiva jatko-osa loistavalle elokuvalle, joka antaa hyvää viihdettä ja oimia naurunhetkiä, mutta myös antaa samalla ajateltavaa oman ajankohtaisuutensa ja suuren sydämensä ansiosta. Lego- elokuva tuli 2014 hyvin erilaisessa ilmapiirissä kuin The Lego Movie 2 vuonna 2019, ja tämä näkyy hieman sen tunnelmassa ja viestissä. Kaikki ei ehkä ole enään mahtavaa, mutta se on ihan okei. Lego Movie 2 on ehdottomasti aikasi arvoinen.

Atte T

Atte Arvostaa: Vice & Mary Queen of Scots

Tänään on taas niinsanottu daily double, ja kyseessä onkin mielenkiintoinen parivaljakko. Kaksi elokuvaa jotka molemmat peilaavat jotenkin historian kautta myös nykyajan ongelmia, joskin hyvin erilaisilla tavoilla. Aloitamme tämän arvosteluputken Vicellä, joka kuuluu omalla kohdallani vuoden odotetuimpiin elokuviin:

Vice

Elokuva: Tolppa-apinasta kongressiedustajan avustajaksi. Valkoisen Talon kansiapäälliköstä kongressiedustajaksi ja Halliburton- öljy-yhtiön toimitusjohtajaksi, ja lopulta George W. Bushin (Sam Rockwell) varapresidentiksi; Dick Cheneyn (Christian Bale) matka Yhdysvaltojen huipulle oli pitkä, ja seuraamukset tästä koetaan yhä tänä päivänä ympäri maailman.

Adam McKayn uramuutos Big Shortin myötä on ollut mielenkiintoinen. Vuosikymmenen mittaisen uran idioottikomedioiden parissa tehnyt McKay nosti näiden elokuvien poliittiset elementit tähtäimeensä kunnolla, ja kuten Big Short, myös Vice esittää 2000-luvun merkittävien tapahtumien taustoja ja sivistää katsojaansa samalla. Vice on jakanut mielipiteitä, mutta mielestäni se jatkaa hienosti Big Shortissa nähtyä tasoa McKayn uralla. Elämänkerrat rikollisista tai ahneista tai muista "pahoista" ihmisistä tuppaavat jossain kohtaa toteamaan että noh, hän oli monimutkainen mies mutta ainakin hän rakasti perhettään tai koiraansa tai teki jotain oikein kerran. Vice ei tätä tee, ja vaikka Cheneyn perhe onkin vahvasti esillä, eivät he ole minkäänlainen moraalinen pelastus hänelle. McKay ei ole täällä pehmoilemassa.

Tämä on Christian Balen show, ja kuten aina, Bale antaa kaikkensa. Cheney ei ole karikatyyri, vaan Bale tuo kuuluisan-mutta-ei-ihan-niin-tunnetun- varapresidentin monissa elämänvaiheissaan hienosti eloon. Cheneyn hiljaisuus ja karismattomuus tuntuu tämän nuoruudessa kokemattomuudelta, mutta vanhemmiten kyse on enemmän haikala-henkisestä mentaliteetista, jossa Cheney on tarkkailija, joka odottaa muiden virheitä ja pohtii mitä he haluavat. Lynney Cheney (Amy Adams) on tämän tuki, kannustaja ja lähin apulainen, agitaattori jolla suoltaa Cheneyn sairastellessa 2010-luvun poliittisen kentän tunteville tuttua retoriikkaa jo 1980-luvulla. Maskeeraus josta elokuva on tullut jo tunnetuksi ansaitsee kyllä kaiken saamansa kehun, sillä vain alussa Balen voi tunnistaa saumattoman maskeerauksen takaa. Sama pätee myös kanssatähtiin.

Kaksi muuta elokuvan vetonaulaa ovat Sam Rockwell Bush nuorempana ja Steve Carrel republikaanipoliitikko Donald Rumsfeldina. Rockwellin Bush on rehellisesti sanottuna taas yksi tämän uran huippuhetkistä, antaen kasvot täysin epäpätevälle idiootille joka mahdollisti Cheneyn valtaannousun. Carrel, joka McKayn tapaan elää tietynlaista renesanssia, on myös loistava niljakkaana Rumsfeldina, joka muuttui Cheneyn mentorista tämän alaiseki vuosikymmenien saatossa. Vice esittää paljon ahneita ja moraalittomia ihmisiä, jotka vuoron perään todistavat maineensa jollain uudella typeryydellä josta monet maksavat yhä tänä päivänä. Cheneyn osuus niin Fordin, Reaganin kuin Bushien hallinnoissa ovat tuoneet hänelle paljon kontakteja, joita hän käyttää valtaan päästyän hyväkseen, oli kyse sitten nuoresta Roger Ailesista tai Antonin Scaliasta. 

En haluaisi loputtomasti vertailla Vicea Big Shortiin, mutta koska Vice muistuttaa edeltäjäänsä monella tapaa, oli kyse sitten nopeasta leikkaustyylistä tai metatekstillisestä lähestymistavasta, on vertailu hyvä työkalu. Big Short käytti popkultuuria ja viihdettä ylipäätäänsä selittämään mitä monimutkaiset pankkitermit tarkoittavat. Vice käyttää tässä kertojaa (Jesse Plemons), jonka rooli Cheneyn elämässä paljastetaan karulla tavalla elokuvan loppumetreillä, kertomaan tasan tarkkaan missä kaikessa Cheneyllä oli sormensa pelissä ja mihin se kaikki johti. Mukana on myös riffejä elämänkerta- elokuvia kohtaan jotka tuovat mieleen vanhan McKayn, kuten yli-sentimentaaliset kuvaukset mitä heille tapahtui- epilogeissa keskellä elokuvaa. Hyppivä rakenne, fokus Cheneyn hahmossa ja muiden hahmojen suhteellinen latteus jättää kuitenkin tarinan hieman vähemmän monimuotoiseksi kuin Big Shortissa, eikä rytmitys pääse ikinä oikein myöskään samalle tasolle.

Osa teistä voi varmaan pohtia, että niin mitä tämä Dick Cheney sitten loppujen lopuksi teki? Monet ovat kuulleet nimen, ja siinä piileekin tämän elokuvan viehätys. Tämä ei ole kaikille yleisöille tuttuja totuuksia ääneen laukova elokuva, tai jonkun menneen suurmiehen rikastumisesta kertova tarina kovasta työstä ja sisukkuudesta. Tämä on yleissivistystä (ja kyllä, kyse ei ole "perustuu tositapahtumiin" liioittelusta vaan journalistien työstä nousevasta totuudesta) ja muistutus siitä kuinka valta harvoin on näkyvää. Idiootit kuten Bush saattavat olla valtion johtajia, mutta omia intressejään eteenpäin ajavat miehet kuten Cheney ja hänen koplansa ohjailevat näitä valintoja tullakseen rikkaiksi ja vaikutusvaltaisemmiksi. Dick Cheney teki rahaa Irakin sodalla, ja samalla valheiden, virheellisten tulkintojen ja varomattomuuden kautta teki tietä Isikselle joka johti pakolaiskriisiin joka johti oikeistopopulismin kautta lapsiin vankileireillä. Ja tämä on vain yksi osa laajaa paskojen valintojan ja surkeiden lopputulosten verkkoa.

Vice on saanut jokseenkin polarisoidun vastaanoton, ja ymmärrän kyllä osittain kanssakriitikoiden ajatukset. Vicellä on lievä tahditusongelma ja loppupuolella tietyn sulkeuman hakeminen on paljon vaikeampaa kuin lohduttomassa Big Shortissa, jossa oli selkeä lopputulema; tämä on tapahtunut, ja se tulee tapahtumaan uudestaan. Vicen lopetus on...loppu, jossa mitään ei juuri opittu eikä kukaan saavuttanut mitään. Cheneyn monologi lopussa on yritys tästä, ja vaikka se onkin tietyllä tavalla toimivan rankaiseva (Cheney ei ottanut mitään pakolla, hänet valittiin tähän asemaan, useasti) ei se ihan toimi narratiivisesti. Siitä huolimatta, on Vice ehdottomasti katsomisen arvoinen. Voin antaa anteeksi poukkoilevan narratiivin ja lopetuksen heikkouden, sillä leffan aihe, sen sisältämät opit ja Balen roolisuoritus ansaitsevat täydet pisteet. Vice opettaa tärkeitä läksyjä myös nykypäivän tilanteesta; teatraalisten idiootti-hallitsijoiden takana on yleensä joku, joka ohjailee tätä kaikkea omien tarpeidensa eteen. Ja on tärkeää tiedostaa, paikantaa ja paljastaa heidät ennen kuin satoja tuhansia ihmisiä kuolee heidän vuoksensa.

Ja sitten toinen elokuva, josta pitää sanoa ensiksi yksi asia. Mary Queen of Scots edustaa modernia historialeffojen suuntausta, jossa kaikkia roolejä ei enään täytä vain valkoiset näyttelijät. Ennen kuin joku ärähtää jotain poliittisesta korrektiudesta, niin huomioikaa:

- Meillä on suhteellisen paljon taidetta esiteolliselta/esi-modernilta aikakaudelta joka todistaa rodullistettujen ihmisten olemassaolon ns. "lännen kulttuureissa" 

- Toisekseen, tämä on elokuva, ja ellei sinulla ole agendaa sen takia miksi rodullistettuja näyttelijöitä ei saisi olla mukana historiaelokuvassa, mikä oikeastaan on ongelma?

Mary Queen of Scots

Elokuva: 1561, Skotlannin kuningatar Maria (Saoirse Ronan) palaa kotimaahansa. Marian paluu uhkaa Englannin kuningatar Elizabethia (Margot Robbie) joka lapsettomana menettäisi Englannin kruunun Marialle jos hänelle sattuisi jotain. Maria ja Elizabeth joutuvat vastakkain, eivät tosin omasta tahdostaan, vaan heidän ympärillä vallitsevan maailman tähden.

Mary Queen of Scots on teatteriohjaaja Josie Rourken ensimmäinen elokuvaohjaus, ja vaikka hänellä onkin huomattava teatterikokemus taustalla, on ensimmäinen elokuva aina erikoistapaus. Tämän valossa varsinkin Mary Queen of Scots on yllättävän hyvä elokuva, joka keskittyy ihmissuhteiden sijaan politiikkaan ja aikakauden asenteisiin, mikä välillä toimii ja välillä ei. Mistä ehdottomasti pidin oli kuvaaja John Mathiesonin työ, jossa luonnollinen valaistus eri ympäristöissä kertoi tarinaa ja kuvasti kahden kuningattaren ympäristöjä hienosti.

Elokuvan suomenkielinen nimi on Kaksi Kuningatarta, mikä sinänsä kuvaa elokuvaa ihan hyvin, voi se antaa hieman väärän kuvan hahmojaosta. Tämä on Saoirse Ronanin näyttämö, jossa Margot Robbie käy tasaisin väliajoin kääntymässä. Tämä ei ole negatiivinen asia, sillä molemmat näyttelijät tekevät todella hyvää työtä. Ronan ja Robbie ovat tällä hetkellä kaksi oman summittaisen sukupolvensa (4 vuoden ikäero, mutta milleniaaleja molemmat!) hienointa kykyä, ja tämä oli molemmille hieno uusi sulka hattuun. Maria ja Elizabeth ovat myös kiinnostavia hahmoja jotka täydentävät toisiaan; Maria on nuori, kykenevä ja optimisti joka halajaa valtaistuinta joka hänelle kuuluu, ja Elizabeth puolestaan on hieman jo vanhempi, kyynisempi ja erilaisten neuroosien vaivaama hallitsija, joka pelkää valtansa menettämistä. Heillä on paljon yhteistä, eikä heillä ole oikeastaan mitään toisiaan vastaan- kyse on heidän ympärillään olevista asioista.

Marian ollessa katolinen kuningatar ja Elizabethin protestantti, mutta molempien harjoittaessa uskonnovapautta, jää uskonnollinen vimma muiden kannettavaksi. Marian katolilaisuutta vastustaa niin Skotlannin kirkon johtaja John Knox (David Tennant, jota en ollut tunnistaa partansa takaa!) jonka mielestä katolilainen ei johtaa maata, saatikka sitten katolilainen nainen. Englannissa puolestaan Elizabethin neuvoston jäsenet kuten neuvonantaja William Cecil (Guy Pearce) näkevät Marian katolilaisuuden uhkana englannin rauhalle, sekä avoimena haasteena Elizabethin valtaa varten. Marian kannoilla juoksee myös joukko miehiä jotka himoitsevat kruunua ja sen tuomaa arvoa, kuten Lordi Darnley (Jack Lowden) ja Bothwellin jaarli (Martin Compston), jotka esittävät toista mutta ovat sitten jotain ihan muuta.

Mary Queen of Scots on käytännössä siis Game of Thronesia ilman fantasiaa, oikeaa hovi-intrigueta jossa pohjoinen ja eteläinen hovi käyvät naimakauppaa, tanssiaisia ja suuria tunteita läpi matkalla kohti konflikteja ja sotaa. Maria ja Elizabeth ovat hallitsijat jotka koittavat pitää vallastaan kiinni, hovista löytyy niin uskollisia kuin kaksinaamaisia lakeijoita ja patriarkaalinen yhteiskunta estää Marian kaltaisen hallitsijan valtaannousun. Miehet päivittelevät sitä kuinka rankkaa on olla neuvonantaja naisille, mutta he alati tekevät sopimuksia keskenään jotka vain vaikeuttavat rauhaan pääsyä; aina kun Marialle tarjotaan rauhaa, on se verhottu jonkinlaisen pienen nöyryytyksen tai alasajon muodossa. Marialla on miespuolinen ystävä lähipiirissään- hänen täytyy olla huorintekijä! Maria joutuu kirkon, aateliston ja englannin hovin masinoiman mustamaalauksen kohteeksi, vain koska hän haluaa sen mihin hänellä on synnyinoikeus. Yhteiskunta ei tue Mariaa, sillä hän ei ole sitä mitä häneltä- eli naiselta- odotetaan.

God I wish Mary would have shot some of those asshole dudes

Mary Queen of Scots on kuitenkin niin täynnä näitä käännöksiä ja paljastuksia, että siinä on vaikea pysytellä kärryllä aina välillä. TV-sarjat hovijuonittelusta ovat usein toimivia pitkän ja venytetyn tarinan avulla, mutta noin kaksituntinen Mary Queen of Scots tuntuu juoksevan armotta eteenpäin, ja tuntuu melkein liian lyhyeltä. Hiomalla olisi se voinut olla Elizabethin kaltainen hovi-elämän mestariteos, mutta näinkin se on ihan toimiva, ja pääsyy on kahden tulisen päätähden harteilla. Mary Queen of Scots ei ehkä sovi kaikille, ja voi ärsyttää liian historianörttejä katsojia epätarkkuuksillaan, mutta Saoirse Ronanin ja Margot Robbien tähden tämän voisi helposti katsoa toistamiseenkin.

Atte T