Atte Arvostaa: Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga

Hei, tapahtuiko jotain isoa ja merkittävää viime aikoina?

Toinen Blogi?

Mitäs sielä?

Ok, eipä mitään, takaisin päiväjärjestykseen.

Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga

Tarina: Lapsesta lähtien Lars Ericssongin (Will Ferrell) unelma on ollut voittaa Euroviisut. Nyt keski-ikäinen Lars ja hänen muusikko-partnerinsa Sigrit (Rachel McAdams) saa ainutlaatuisen mahdollisuuden edustaa maataan kisoissa, mutta kestääkö Fire Saga sen, mitä euroviisuihin osallistuminen heiltä vaatii, ja tekevätkö he vain maansa naurunalaiseksi? 

Ensiksi kaksi asiaa; minun suhteeni Euroviisuihin on...neutraali. En katso kisoja joka vuosi, tiedän esiintyjistä hyvin vähän ja oikeastaan ainoat mieleenpainuvat esiintymiset tai kappaleet ovat minulle sielä överi- osastolla. Minun suosikkikappaleeni kisabiiseistä on joko Hard Rock Hallelujah tai Dancing Lasha Tumbai, päivästä riippuen. Toisekseen, minun mielestäni Will Ferrel on ollut hyvä elokuvissa ja nautin monista Will Ferrell- komedoista; Step Brothers, Casa De Mi Padre, Anchorman, jopa Talladega Nights menee minulle. Näiden valossa voin siis todeta, että Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga (jonka täsät lähtien lyhennän vain Fire Sagaksi) on.....hyvin tasapaksu jenkkikomedia. Kaavamainen, ennalta-arvattava ja huumorin puolella ei tarjota juuri mitään uutta. Sitä koittaa kannatella pinnalla kaksi näyttelijää ja omistautuminen Euroviisu- estetiikalle, joka sekin voi tuntua paatuneemmalla alan fanille pinnalliselta ja kliseiseltä, mutta josta itse nautin aina kun elokuva jaksoi panostaa siihen, mikä ei ollut usein. 

Kahdesta näyttelijästä toinen ei valitettavasti ole Will Ferrell. Lars on samasta puusta veistetty kuin lähes kaikki 2000-luvun komediaelokuvien mieshahmot; narsistinen pelle joka jostain syystä* vetoaa kauniisiin naisiin ja saa kaiken anteeksi teki mitä tahansa, eikä Ferrell saa tuotua tähän juuri itse mitään mielenkiintoista; hänellä ei ole Ron Burgundyn komedisen monumentaalista egoa tai Brennan Huffin lapsellisuutta. Rooli olisi joko vaatinut toisenlaisen näyttelijän tai hänestä olisi pitänyt tehdä hauskempi muutoin kuin tyylitajultaan. Toisaalta, Rachel McAdams on erittäin hauska. McAdams on viimeistään Game Nightin myötä todistanut olevansa oman sukupolvensa erikoisimpia näyttelijöitä komedian suhteen, ja McAdams pitää hauskaa Sigritin roolissa. McAdams pystyy myymään naurettavimmankin lauseen ja idean omalla kehonkielellään ja hänen komediantajunsa on terävä, ja Sigritin vaivaantuminen niin euroviisujen yliampuvista lavakoreografioista on hieno esimerkki tästä. Story of Fire Sagan sisällä olisi ollut mahdollisuus rikkoa typeriä kliseitä ja ehkä Sigrit ja Lars olisivat voineet pysyä vain ystävinä, mutta turha toivo.

Ei, se toinen näyttelijä joka nostaa Story of Fire Sagaa ylöspäin on Dan Stevens. Stevens esittää venäjän euroviisuedustaja Alexander Lemtovia, kisojen ennakkosuosikkia ja seksikkyyden perikuvaa. Stevens on huikea; Lemtov valtaa aina jokaisen tilan missä hän on uskomattomalal karismallaan ja Stevensin jäänsinisillä silmillä, hänen kappaleensa Lion of Love on kaksimielisyyden ja diskoviisu- biisien mittapuulla aivan järkyttävä ja huikea. Lemtov olisi myös voinut olla helposti tämän elokuvan antagonisti; venäläinen kisaaja, joka koittaisi tuhota Fire Sagan mahdollisuudet. Lemtov sen sijaan näkee kuinka Lars pidättelee Sigritin mahdollisuuksia ja on paikalla tukemassa häntä moneen otteeseen. Hänen motiivinsa eivät ehkä ole täysin altruistinen, mutta Lemtov on ehkä ainoa hahmo koko elokuvassa joka ei ole kävelevä klisee. Stevensin lisäksi mieleen jäi, hieman yllättäen, Mikael Persbrandtin esittämä islannin pankin johtaja Viktor jonka suurin pelko maailmassa on euroviisut Islannissa, sillä tämä tuhoaisi maan talouden.

Story of Fire Sagalla on vakava tunnelma-ongelma. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta Ferrellin komedioille, mutta useimmat niistä on ohjannut Adam McKay, jonka koko juttu ohjaajana on piiskaniskumaiset muutokset tunnelmassa ja mustan huumorin käyttö sekä antiklimaattiset lopetukset. Story of Fire Sagan on ohjannut David Dobkin, jonka elokuvat kärsivät samasta ongelmasta kuin niin monet keskinkertaiset komediat; ennemin tai myöhemmin elokuva vakavoituu, ja huumori unohtuu. Fire Saga tekee tätä alinomaan, mutta koittaa samalla pitää myös mustan komedian hattunsa; kyseenalaista ja vanhanaikaista huumoria, joka tuntuu olevan peräisin juurikin Kuokkavieraiden ohjaajan repertuaarista. Story of Fire Saga koittaa olla draama Sigridtn ja Larsin erilaisista toiveista euroviisujen suhteen ja niiden konfliktista, mutta koska sen pitää olla suurin osa ajasta hauska, niin mikään ei lopussa tunnu oikein miltään. Olen nähnyt suurimman osan näistä vitseistä muualla tehtynä paljon paremmin, ja oikeat euroviisu-osuudet tuntuvat päälleliimatuilta ja aivan liian lyhyiltä. 

obligatory Lordi reference.

Story of Fire Sagassa on tasan yksi kohtau joka on mistään kotoisin; Lemtovin kotona järjestettävät juhlat ja sielä tuleva Euroviisu- cameotykitys. Muuten jokainen kohtaus ja setpiece olisi tarvinnut joko toiset tekijät tai erilaisen tyylin. Enemmän Popstars: Never Stop Stopping ja Walk Hard, vähemmän Kuokkavieraat ja The Incredible Burt Wonderstone. Sen suurin synti on (vanhanaikaisen ja mauttoman huumorin lisäksi) haluttomuus sitoutua siihen mistä komediaa oltiin tekemässä. Tämä olisi voinut olla mikä tahansa laulukilpailu- elokuva, he nyt sattuivat saamaan Euroviisulta luvat ja mukavan määrän vanhoja viisutähtiä tekemään hetken cameot elokuvassa. Ferrelin mukaan hän on altistunut euroviisuille ruotsalaisen vaimonsa kautta, mutta selkeästi tämä ei ollut tarpeeksi. Eurovision Song Contest: Story of Fire Saga on sieluton ja ontto komedia, joka ei uskaltanut omistautua itselleen tarpeeksi. Mutta ainakin se antoi meille Dan Stevensin puhumalla venäläisellä aksentilla paita nivusiin asti auki, joten edes jotain hyvää siitä syntyi. 

Atte T     

*= Sanoinko jo että Will Ferrel myös käsikirjoitti ja tuotti elokuvan? Hassu maailma.

Pride 2020: Sateenkaarisarjakuvia!

Monelle sateenkaari-ihmiselle on tämän vuoden Pride- kuukausi (sekä koko vuosi) tuntunut yhdeltä tuskaiselta alamäeltä ja tappiolta. Unkarin ja Puolan transfobiset hallintokoneistot ovat vain pönkittäneet valtaansa, Yhdysvalloissa vielä istuva presidentti on koittanut parhaansa mukaan tehdä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämästä yhtä tuskaa ja mustien transihmisten murhat ovat yhä jatkuva osa tuon maan muutenkin kammottavaa tilannetta poliisiväkivallan saralla. Monille rakas kirjailija on lopullisesti tiputtanut verhon edestään ja julkaisi transfobisen manifestinsa. Eikä kotimaassa asiat sen paremmin ole; tällä viikolla on ainakin kaksi mielenosoitusta, jotka vastustavat suomen transterveydenhuollon vanhanaikaisuutta ja PALKO:n hoitosuositusten tuomaa takapakkia. Ei ole ihme että Priden sijaan monet puhuvat Wrath- kuukaudesta. Tässä ympäristössä on hieman vaikeaa koittaa miettiä blogipostausta joka olisi yhä Pride- teemainen (kuten minulla on ollut tapana) mutta sopisi tämän blogin pirtaan, eli käsittelisi sarjakuvia, elokuvia tai pelejä. Samaan aikaan omat lusikkani alkavat olla aika tehokkaasti lopussa, joten energiaa esimerkiksi kontroversiaalisen Last of Us II:en käsittelyyn tai johonkin muuhun hieman enemmän substanssia omaavaan aiheeseen ei juuri nyt löydy.

Joten sen sijaan tänään esittelen kolme LGBTQ+- teemaista sarjakuvaa, jotka ovat hyviä ja jotka kannattaa lukea jos haluaa hetken taukoa tästä kaikesta.

I apologize for this crime against graphic design

Laura Dean Keeps Breaking Up With Me

Kirjoittanut Mariko Tamaki / Kuvittanut Rosemary Calero-O'Connell

Mariko Tamakin ja Rosemary Valery-O'Connellin sarjakuvaromaani Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on YA- romaani ihmissuhteista, romansseista, ystävyydestä ja toksisista parisuhteista. Frederica "Freddy" Riley on päästä varpaisiin asti ihastunut koulun cooleimpaan tyttöön Laura Deaniin, joka on kaikkea muuta kuin terveellinen parisuhdekumppani. Freddylle Laura Dean on kuitenkin vastustamaton, ja Freddy on jumissa pahassa kierteessä. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me'n ehdottomasti parhaimpia puolia on se, että se ei ole nuorten sateenkaaritarinoiden perinteinen kaapistatulemis- tarina tai homofobian kanssa painimista; kaikesta päätellen Freddyn, Lauran ja tämän ystävien seksuaalisuus on vain normaalia ja hyväksyttyä, eikä siitä nosteta missään kohtaan mitää meteliä. Tämä antaa tarinalle aikaa keskittyä samoihin elementteihin, mitä monissa heteronormatiivisemmissa romansseissa puidaan; parisuhteen syntymistä, kehitystä, millaista se on ja miten se vaikuttaa heidän elämiinsä. Fokus toksiseen parisuhteeseen tekee teoksesta myös astettava vakavemman, eikä kyse ole ainoastaan Freddysta ja Laurasta; Freddyn paras kaveri Doodle on myös painimassa vakavan parisuhteesta johtuvan ongelman kanssa, but telling more would be spoilers. Rosemary Valery-O'Connellin taide on upean näköistä, ollen jossain tuskaisen aidon ja samaistuttavan sekä unenomaisen romantiikan välimaastossa. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on kaunis ja koskettava sarjakuva, joka keskittyy suurempien, universaalien kokemusten sijaan hieman intiimimpään mutta silti hyvin samaistuttavaan narratiiviin.

Gender Queer: A Memoir

Kirjoittanut ja kuvittanut Maia Kobabe

Gender Queer: A Memoir on juuri sitä mitä nimessä sanotaan, muunsukupuolisen sarjakuvataiteilija  Maia Kobaben omaelämänkerrallinen teos oman seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin muodostumisesta ja oman turvallisen paikan löytämisestä. Lapsesta asti Maia on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi oman sukupuolensa suhteen, ja teos seuraa hänen matkaansa kohti oman identiteettinsa löytämistä ihmisyyden kirjosta- ja tämä matka on täynnä töyssyjä, äkkikäännöksiä ja uusia löytöjä. Kobaben lähestymistapa on hyvin ajatuksenvirtaa muistuttava kertomus tarinoita, anekdootteja ja tietoiskuja; hänen perheensä, sukulaisensa, ystävänsä ja tärkeät kirjat ja sarjakuvat käydään läpi epälineaarisessa järjestyksessä. Tämä toimii kuitenkin hyvin kiitos Kobaben piirrustustyylin, joka onnistuu yhdistämään yksinkertaisen hahmodesignin ja taustoituksen sarjakuvan tarjoamaan vapauteen; välillä on perinteisiä puhekupla- dialogeja, välillä taas puhekuplat ja ruudut muodostavat ajatusten syövereitä johon nuori Maia on hukkua. Gender Queer: A Memoir on ensiluokkainen sarjakuva yhden henkilön kokemuksista oman sukupuoli-identiteettinsä tutkimisessa, tarjoten samalla hyvää informaatiota muunsukupuolisten kokemuksista, tieteestä sen takana ja samaistuttavaa pohdintaa oman itsensä löytämisestä.

  

Cosmoknights

                                              Kirjoittanut ja kuvittanut Hannah Templer

Ja sitten jotain hieman kevyempää. Olen aiemminkin hehkuttanut Hannah Templerin erinomaista scifi- sarjakuvaa Cosmoknights twitterin puolella, ja teen nyt tällä puolella myös koska selkeästi ette kaikki kuunnelleet ekalla kerralla. Cosmoknights on tarina prinsessoista, ritareista ja patriarkaatin murskaamisesta. Pan on jumissa tylsällä planeetallaan, tehden töitä isänsä autopajalla. Ainoa ilo hänen elämässään on hänen ystävänsä Tara, paikallinen prinsessa. Mutta prinsessojen on määrä mennä naimisiin toisella planeetalla, ja niin Tara ja Pan joutuivat erilleen toisistaan. Vuosia myöhemmin, Tara tapaa karismaattiset gladiaattorit, jotka kisaavat "Turnajaisissa", joiden palkintona on tietyn planeetan prinsessa. He eivät kuitenkaan pelaa saadaksene prinsessojen itselleen tai sponsoreilleen, vaan vapauttaakseen heidät. Pan lyöttäytyy heidän matkaansa, ja samalla oppii maailmansa suurimmat salaisuudet. Cosmoknightsin yksi vetonauloista on sen neo-keskiaikainen tapahtumaympäristö; prinsessoja, ritareita, turnajaisia yhdistettynä avaruusaluksiin, mecha-haarniskoihin ja moderniin anti-patriarkaattiseen politiikkaan. Sarjassa on hyvä määrä sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, joskin sen isoin teema on ehkä juurikin yhteiskunnallisissa kysymyksissä; riittääkö Panin ja hänen ystäviensä taktiikka, vai pelaavatko he yhä hallitsevan systeemin säännöillä- ja onko lopullinen voitto nykyisen systeemin palavien raunioiden takana? Cosmoknights on erittäin tyylikkään näköinen ja luovasti toteutettu scifi- sarjakuva jota voi lukea myös verkossa, sen ollen alunperin Templerin verkkosarjakuvaprojekti.

Eiköhän näillä ainakin alkuun pääse. Hyvää pridea kaikesta paskasta huolimatta. Jatkakaamme taistelua paremman maailman puolesta niin kaduilla kuin taiteessakin.

Atte T

Atte Arvostaa: Da 5 Bloods

Ah, näinä vaikeina aikoina saamme lahjan elokuvateollisuuden huippunimeltä; uusi Spike Lee- elokuva, ja sitä ei tarvitse odottaa elokuvateatterien avaamiseen asti- se on nyt katsottavissa Netflixissä, ja voin heti kättelyssä sanoa että en nopeasti muista koska Netflixin omassa elokuvatarjonnassa olisi ollut leffa, joka on näin järkyttävän hyvä.

I'm talking best of the year here, folks.

Da 5 Bloods

Tarina: Vietnamin sodassa  he olivat veljiä; Paul (Delroy Lindo), Otis (Clarke Peters), Eddie (Norm Lewis) ja Melvin (Isiah Whitlock Jr.) sekä heidän kessunsa ja johtajansa Stormin' Norm (Chadwick Boseman). Yksikön nimi: Bloods. 40 vuotta myöhemmin, Paul, Otis, Eddie ja Melvin palaavat Vietnamiin hakemaan tehtävällä kuolleen Normin haudattavaksi kotimaansa multiin, sekä etsimään kulta-aarteen jonka he piilottivat sodan aikana.

Joku voisi katsoa Da 5 Bloodsin kuvausta ja sen trailereita ja ajatella, että tässä on aika klassinen seikkailuelokuva/vietnam- sotaelokuva tuloillaan, mutta se on vakavaa Spike Leen aliarviointia. Lee on aina ollut elokuvatekijän lisäksi sekä elokuva- että kansalaisoikeuksien historioitsija ja dokumentaristi samaan aikaan, ja Da 5 Bloodsin julkaiseminen tähän maailmanaikaan tuntuu osuvalta ja ajankohtaiselta. Da 5 Bloods on loistava elokuva ja taas yksi erinomainen, uniikki ja ajatuksia herättävä taidonnäyte mestariohjaajalta. Käsikirjoituksen nykymuotoonsa saattaneet Spike Lee ja Kevin Wilmott (jotka kirjoittivat myös Leen edellisen hitin BlacKkKlansmanin) eivät tee kokonaisuudesta helppoa seurata, vaan he alati haastavat katsojaa ajattelemaan kuvien, käännösten ja lukuisten referenssien jukstaposition luomia lausuntoja. Da 5 Bloods pitää katsojan alati varpaillaan, sillä ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Da 5 Bloods hyppii sekä sodan että nykypäivän välillä, ja tämä luo kontrastia siihen kuinka nämä miehet ovat muuttuneet (tai vastaavasti eivät ole muuttuneet) sodan jälkeen. Stormin' Norm kuitenkin piti heitä kasassa, ja vaikka alussa he ovat kuin ylimpiä ystäviä, on selvää että Norm piti heitä kasassa. Paulin hoitamattomat kaunat ja ptsd ovat ajaneet hänet vihaiseksi, vainoharhaiseksi Trump-kannattajaksi, jonka stressin laukaisemat raivokohtaukset ovat hajottaa ryhmän useaan otteeseen. Otis on tasapainottamassa tätä rauhallisella ja myötätuntoisella ottellaan, mutta hänkään ei ole vailla haamujaan, kukaan bloodseista ei ole; alkoholismi, lääkeriippuvuus ja muut vaivat ovat tehneet heille temppunsa, ja nämä ajavat heidät alati toistensa kimppuun. Paulin poika David (Jonathan Majors) koittaa matkan aikana hoitaa totaalisen tulehtunutta isäsuhdettaan kaiken tämän keskellä. Koko pääkaarti tekee loistavaa työtä, mutta tämä on pitkälti Delroy Lindon show. Paul on haastava hahmo MAGA- hatussaan, mutta hänen pelkonsa, tuskansa ja traumansa yhdistettynä Lindon raadollisen upeaan roolisuoritukseen tekee hänestä Da 5 Bloodsin mielenkiintoisimman ja raskaimman hahmon seurata.

Elokuva sai alkunsa The Rocketeer- elokuvan käsikirjoittajien enemmän seikkailu-elokuvallisesta konseptista, jossa veteraanit palaavat Vietnamiin etsiäkseen sinne hautaamansa kulta-aarteen. Wilmott ja Lee tekivät tähän paljon muutoksia, mutta joitain tämän version "seikkailu-elokuvan" elementtejä on yhä mukana; tulitaisteluja, juonia paikallisten hämärähemmojen kanssa, kolmansia ja joskus jopa neljänsiä osapuolia. Vaikka elokuvan alkuvaiheilla nämä voivat tuntua irrallisilta elementeiltä (kuten Jean Renon ranskalainen bisnesmies Deroche ja Jasper Pääkkösen suomalainen miinanraivaaja Seppo Havelin), sitoo Da 5 Bloods loppuun mennessä heidät kaikki osaksi kokonaisuutta. Kuten elokuvan riffailut aiemmista genren elokuvista kuten Ilmestyskirja. Nyt:istä, Sierra Madren aarteesta ja Rambosta, ne eivät ole sielä vain genren sisäisen viittailun vuoksi, vaan Lee käyttää niitä oman uniikin linssinsä lävitse. Mustien sotilaiden kokemukset Vietnamin sodasta ja varsinkin sen jälkimainingeista ovat pisara meressä verratuna valkoisten sotilaiden saamaan kohteluun elokuvateollisuudessa, ja tapa jolla Lee kuvaa sotakohtauksia aiempien Vietnam- elokuvien tyyliin tuntuu vahvasti kannanotolta.

Mietin monta kertaa elokuvan aikana Tim O'Brienin runoa The Things They Carried, joka puhuu veteraanien kokemuksista ja taakoista sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka Vietnam ja sen arvet ovat fokuksessa tarinassa, on Da 5 Bloodsin otanta sitäkin laajempi. Yksi pysäyttävimpiä hetkiä on Otisin tavatessa vanhan heilansa uudestaan, ja tavaten myös samalla heidän tyttärensä, joka on kokenut syrjintää ihonvärinsä takia, koska n-sanan vietnamilaisille opettivat Yhdysvaltalaiset sotilaat. Rasismi, imperialismi, patriotismi ja Yhdysvaltojen mustan väestön uhraukset maansa puolesta kautta historian käydään Da 5 Bloodsin aikana läpi, aina Amerikan Vallankumouksesta Vietnamin sotaan. Elokuva ei linkitä vain kuvamateriaalia Vietnamin sodasta yhä nykypäivänä raajojansa unohdettuihin maamiinoihin menettäviin lapsiin, vaan myös 1960-70 lukujen sodanvastaiset mielenosoitukset nykypäivän mielenosoituksiin. Kulta jota bloodsit ovat noutamassa kotiin oli Normin mukaan "sotakorvauksia" amerikan sorretulle ja silti itsensä sen sodissa uhraavalle kansanosalle.

Voisin jatkaa helposti pidemmälle Leen kuvien käytön ja niiden tarjoamien kontekstien ja toteamien maailmaan ja miten Lee käyttää sodan aikaista radiopersoona Hanoi Hannahia (Veronica Ngo) upealla tavalla, mutta olen aika varma että vuoden lopussa kirjoitan Da 5 Bloodsista pidemmän analyysin, sillä tässä on ehdottomasti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon kuuluva mestariteos. Kuten useimmat Leen elokuvista, tässäkin tunnelma, fiilis ja genre hyppivät ja pomppivat tasaiseen tahtiin, mutta tämä on osa elokuvan upeaa tapaa pitää katsoja koko ajan varuillaan; kuin miinakenttä, jossa jokainen askel ja kohtaus voi räjäyttää kokonaisuuden uuteen ulottuvuuteen. Siunattu Marvin Gayen musiikilla ja Newton Thomas Sigelin upealla kuvauksella, on Da 5 Bloods ehdottomasti aikaisi arvoinen elokuva, ja Netflixin tuotannon kärkikastia. Tämän minä olisin halunnut nähdä valkokankaalla, joten etsikää mahdollisimman iso ruutu ja katsokaa tämä upea kokonaisuus sen kautta. Vietnamin sota on ehkä päättynyt, mutta taistelu jatkuu. Da 5 Bloods on nyt Netflixissä.

Atte T  

Tekijän Kuolema- voiko taiteen erottaa taiteilijasta?

Yksi sivuilmiö joka median salamannopean saatavuuden aikana on noussut esiin entistä enemmän on kirjailijoiden, ohjaajien ja muiden taiteiden tuottajien näkemysten ja mielipiteiden näkyvyys. Kun minä olin lapsi, ei minulla ollut käryäkään kirjailijoiden kuten R.A. Salvatoren tai ankkapiirtäjä Don Rosan henkilökohtaisista ajatuksista tai näkemyksistä näiden tuotosten ulkopuolelelta. Varsinkin sosiaalisen median alustat kuten Twitter on tuonut esiin monenlaisia asioista meille rakkaiden kulttuurituotteiden tekijöistä. #MeToo- ilmiö levisi juurikin Twitterissä, paljasten kuinka monet Hollywoodin kulta-ohjaajista ja näyttelijöistä ovat ansioituneet myös seksuaalisen häirinnän alalla. Nostaakseni esiin viimeaikaisen esimerkin joka monella on varmasti mielessä, myös Harry Potterin luoja J.K Rowling on paljastanut todellisen nahkansa transfoobikkona, ja tämä on tuottanut paljon päänvaivaa Potter- kirjojen, elokuvien ja muiden oheismateriaalien ystäville; voivatko he jatkaa sarjan tukemista tietäen, että samalla he rahoittavat hyvin äänekästä ja vaikutusvaltaista ihmistä, joka jakaa transfobisia vihamanifesteja alustallaan? Voinko yhä nauttia hänen teoksistaan? Voinko erottaa teoksen taiteilijastaan?

Tänään me pohdimme, voimmeko me tappaa kirjailijaa ei hei kuunnelkaa loppuun asti en mä tarkoittanut sitä noin älä soita kyttiä jumalauta

1. Roland Barthes, yliopistossa, filosofian oppikirjalla!

Semiootikko ja kirjallisuusteoreetikko Roland Barthes kirjoitti vuonna 1967 esseensä La mort de l'auteur, englanniksi death of the author ja suomeksi tekijän kuolema. Barthes argumentoi, että klassinen kirjallisuuskritiikin malli joka huomioi teoksen tekijän tarkoitukset ja henkilökohtaisen historian on turhan rajaava. Barthes siis ehdotti, että teos ja tekijä pitää erottaa toisistaan, vapauttaa teos tekijän tyranniasta. Kirjailija on vain käsikirjoittaja, ja tärkeämpää ympäröivä kulttuuri, aikakausi ja kirjallisuushistoria teosta tutkiessa. Lainatakseni Barthesia: "Teoksen ainutlaatuisuus ei ole sen alkuperässä, vaan sen määränpäässä." Tuhoamalla tekijän äänen teoksesta, on teoksen tutkiminen ja kritiikki sitä kohtaan monipuolisempaa ja myös lukijakokemukset monipuolisempia. Joidenkin mukaan Barthes vapautti teokset tekijän diktatuurista, ja lukijalla on täten vapaus ja valta tulkita tekstiä tekijästä ja tämän intentioista riippumattomana.

Monet ovat ottaneet Barthesin ajatuksen sellaisenaan; teos ja tekijä on erillisiä toisistaan, ja siispä voin nauttia elokuvista jotka on ohjannut hyväksikäyttäjä tai kirjailijan teoksista, vaikka kirjailija onkin pahan luokan homofoobikko. Mutta minkä he unohtavat, on laaja kritiikki Barthesin ideaa kohtaan. Michael Foucaultin luennossa Mikä on Tekijä (1969), Foucault nostaa esiin kirjailijan uniikin auktoriteetin tekstiinsä, ja miten nykyaikana näitä on vaikea erottaa. Meille ei ole tärkeää seinämaalausten tekijät, vaan niiden kulttuurinen sidos ja historiallinen konteksti, mutta kirjallisuudessa tekijän konteksti on aina mukana. Jos otetaan esimerkiksi joitain tunnettuja kirjailijoita; jos unohdamme kirjailijan kokonaan esimerkiksi Narnian Tarinoiden tapauksessa, jää tekstin tulkinnasta pois kokonaan C.S. Lewiksen kristillinen apologetiikka ja anglikaanisuuden vaikutus teoksen ilmiselvissä kristillisissä teemoissa. Jos noudattaisimme tekijän kuolemaa Narnian Tarinoiden kohdalla, olisi meillä hyvin puuttellinen ja aukkoja täynnä oleva tulkinta teoksesta.

Hän Kuoli Syntiemme Tähden, Mutta Nousi Sitten Ylös Kuolleista.

Tekijän Kuolema ei ole "get out of jail free"- kortti, jota saa käyttää halutessaan. Se on kirjallisuuskritiikin teoria, jota voidaan soveltaa analyysissa ja kritiikissä. Eikä tämän kritiikki ole olemassa vain nolaamassa sinua tykkäämiesi asioiden nojalla, vaan tarjoamassa laajempaa katsauskuvaa tekijän, taiteen ja taiteen kuluttajan suhteeseen. Mutta ymmärrän myös täysin halun erottaa taiteilija taiteesta. On monia elokuvia ja sarjoja joista ennen pidin todella paljon, mutta olen nyt käytännössä "luopunut" juuri niiden tekijöiden takia. Kuten tubettaja Lindsay Ellis asian ilmaisi; "Kun kysytään onko moraalisesti oikein erottaa taiteilija taiteesta tai tuote kansallisesta konglomeraatista, on se mitä oikeasti kysytään "kuinka voin kuluttaa mediaa kuten lapsena?"" Mutta emme voi palata takaisin lapsuuteen. Aikuisina meidän velvollisuutemme on kuluttaa mediaa eettisesti. On myös eri asia soveltaa tekijän kuolemaa kirjailijaan joka on, noh, kuollut. H.P. Lovecraft oli rasisti, antisemististi ja homofoobikko, mutta hänen teostensa myynti ja adaptointi uusiin medioihin ei tuota hänelle enään minkäänlaista pääomaa, ei sosiaalista tai konkreettista. Sama ei päde tekijöihin, jotka aktiivisesti jatkavat sekä taiteen tuottamista että vihapuheen suoltamista. Heidän jatkuva tukemisensa leffalippujen, kirjaostosten ja muun puolesta antaa sosiaalista pääomaa heille, ja validoi heidän asemaansa ja sitä mihin he sitä käyttävät.

Pyörikööt hän haudassaan.

Harry Potter onkin tässä suhteessa...mielenkiintoinen esimerkki. Olen sitä sukupolvea, jolle näiden kirjojen lukeminen lapsena oli sukupolvikokemus ja joka käytännössä katsoen kasvoi elokuvasarjan mukana. Vasta paljon myöhemmin (kiitos PoC- kriitikoiden tuoman näkemyksen) olen alkanut itsekkin näkemään ja tajuamaan kirjasarjan rumat elementit; velhomaailman pakotettu segregaatio jollekka ei tehdä sarjan aikana juuri mitään, Hermionen yritys vapauttaa kotitontut palvelu-orjuudesta on lähinnä iso vitsi, kirjan ainoa merkittävä aasialainen hahmo on nimeltään Cho Chang, Irvetan maahiset ovat ahdistavan vanhanaikaisen antisemitistisiä karikatyyrejä- lista jatkuu. Tekijän kuoleman käyttäminen saisi meidät miettimään, mistä nämä elementit ovat teokseen tulleet? Ovatko ne osaa kulttuuria jossa kirja on syntynyt, eli valkoista englantilaista ylempää keskiluokkaa? Voidaanko Harry Potterin perusteella tehdä päätelmiä sen kirjoittajasta? Jos samaa metodia voidaan käyttää C.S. Lewisiin ja H.P. Lovecraftiin, en näe syytä miksei Rowlingin tekstin teemoja voisi yhdistää hänen ajatusmaailmaansa. Hänen transfobiansa ei varsinaisesti näy hänen kirjoissaan, ja postuumisti Rowling on heitellyt ideoita enemmän diversiteetiltä rikkaasta Tylypahkasta- tiedättehän, sillä tavalla että kukaan ei voi oikeasti suuttua siitä tai jättää kirjoja ostamatta. Hän sai mahdollisuuden tehdä Dumbledoren vihjatusta homoseksuaalisuudesta konkreettista toiseen Fantastic Beasts- elokuvaan jonka hän itse käsikirjoitti, mutta näin ei käynyt. Vaikka Harry Potterin teksti ei olekkaan transfobista sinänsä, on Rowlingin omat ajatukset tämän suhteen äänekkäät ja myrkylliset, ja hän on yhä hyvin vaikutusvaltainen ja isolla jalustalla varustettu julkisuuden henkilö, joka nyt käyttää tätä alustaa ja pääomaa vihapuheeseen. Rowling on todennut, että jos haluatte kuvitella tai kirjoittaa fanifiktiota Harry Potterista jossa jotkut hahmoista ovat homoja tai Hermione on mustaihoinen, heillä on siihen vapaus ja hän suorastaan kannusti siihen. Rowling tuskin ajattelee samalla tavalla fanifiktiosta, jossa osa hahmoista on transsukupuolisia.

Emma Watson ja Daniel Radcliffe sen sijaan ovat antaneet tukensa
transihmisten oikeuksien puolesta.

Haluan käyttää nyt tätä teoriaa ja sen kritiikkiä käsitelläkseni erästä kirjoittajaa, jonka työstä suuresti pidän, mutta jonka henkilökohtainen historia on myös värittämässä näitä tarinoita mielenkiintoisella, uniikilla ja myös ongelmallisella tavalla:

2. Tom King, Mister Miracle ja Batman 

Juuri ennen DC Comicsin menestyksekästä Rebirth- aloitetta, oli sarjakuvakirjoittaja nimeltä Tom King hankkinut itselleen nimeä kirjoittajana. DC:lle hän kirjoitti The Omega Men- sarjakuvan, joka käsitteli korporaatioita ja vapaustaistelijoiden konfliktia. Marvelille hän teki yhden minun suosikki-sarjakuvistani, Vision- lyhytsarjan, joka kertoo Kostajien pitkäaikaisen jäsenen Visionin yrityksestä luoda perheen ja elää normaalia, perus- amerikkalaista perhe-elämää, ja sitten kaikki menee pieleen. Molemmat saivat suurta, positiivista huomiota ja varsinkin Visionia pidettiin suurelti epätyyppillisen monitahoisena Marvel-sarjakuvana. DC teki liikkeensä, King meni kustantamon palkkalistoille vakituisesti ja pian hänelle annettiin isot saappaat täytettäväksi: Batman- lehden vakiokirjoittajan pesti Scott Snyderin pitkän ja monipuolisen New 52- rupeaman jatkajaksi. Samalla hän työsti DC:lle teosta, jota monet tulisivat kutsumaan hänen magnum opuksekseen, ja joka on yhä yksi parhaimmista sarjakuvista joita DC:ltä on tullut ulos: Mister Miracle. Sekä Mister Miracle että Batman omaavat samanlaisia elementtejä, jotka voidaan johtaa Tom Kingin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Vision (2016)

Sisältää juonipaljastuksia Tom Kingin Batman- sarjasta ja Mister Miraclesta.

Batmanissa yksi varhaisimpia tarinakokonaisuuksia on I am Suicide- arc. Siinä Batman koittaa parantaa supersankari Gotham Girlin (pitkä tarina) järkkyneen mielen, ja ainoa joka voisi parantaa Gotham Girlin on se joka on vastuussa hänen ongelmistaan; mieltenhallintaan erikoistunut superrikollinen Roger Hayden alias Psyko-Piraatti, joka on Batman vihollisen Banen "vieraana" hänen linnoituksessaan Santa Priscan valtiossa. Siispä Batman kasaa "oman" Suicide Squadinsa, joiden avulla hän tekee laittoman hyökkäyksen Santa Priscan maaperälle ja kaappaa Psyko-Piraatin Gothamiin. Bane käytti Psyko-Piraattia vapautuakseen addiktoivasta Venom- stimulantista, ja hän lankeaa saman tien Batmanin vietyä hänen parannuksensa pois. Mister Miraclessa sota Apokolopsin ja New Genesiksen välillä syttyy uudestaan, ja masentunut kahlekuningas Scott Free alias Mister Miracle ottaa osaa tähän taisteluun. Mister Miracle vaihtelee Scottin mielenterveyden ja perhe-elämän ja Apokolips-Genesis sodan hirveyksien kuvaamisessa; turhia kampanjoita joissa ei saavuteta mitään, salamurhia jotka eskaloivat konfliktia, lasten tappamista ja joukkojen tietoista tapattamista.

Mister Miracle (2018)

Ennen kuin Tom King kirjoitti sarjakuvia työksensä, hän toimi 7 vuotta CIA:n agenttina terrorismin vastaisessa toiminnassa Irakissa, astuen palvelukseen 9/11 terroristi-iskujen jälkeen. King on puhunut työstänsä satunnaisesti sosiaalisessa mediassa ja haastatteluissa, usein ylpeänä työstään ja sen merkityksestä. King on myös täysin tietoisesti käsitellyt monissa teoksissaan veteraanien mielenmaisemaa ja kokemuksia; The Omega Men on hyvin selvä tapaus, mutta myös Visionissa on traumaattisten kokemusten kanssa elämistä normaaliuden verhon alla. Stars & Stripes- lehden haastattelussa (kyllä, tiedän, eww) King sanoo:

"What I try and put in my comic books is that concept that people don't really know what they're going to come back with.. and say "look what I did, the wounds that occured, and I'm still going". "

Tämä on kieltämättä yksi syy miksi Kingin Batman, Vision ja Mister Miracle on toiminut niin hyvin tällä saralla. King selkeästi on kokenut kovia aikanaan palveluksessa, ja nämä kokemukset ovat kanavoituneet raadollisiksi ja todellisiksi kuvauksiksi traumoista ja kivusta. Mutta toisaalta samaan aikaan, King palveli CIA:ssa ja on ylpeä tästä, ja se on viimeinen asia jota kenenkään pitäisi olla ihmisoikeuksia, kansainvälisiä lakeja ja geneven sopimusta rikkovan järjestön riveissä palvelemisesta. Samalla nämä teemat ovat valuneet näihin hahmoihin; Batmanin "tarkoitus pyhittää keinot"- asenne on Kingin alla vain vahvistunut, ja monet ovat olleet hyvin pettyneitä siihen miten Jack Kirbyn selkeän antifasistiset New Gods- hahmot on valjastettu Irakin sodan peilaamiseen lapsia tappavina sotilaina ja yksimielisinä sotilasjohtajina. Kingin kirjoituksessa näkyy vahvasti "good soldier/good cop"- mentaliteetti; ihmisoikeusrikokset ovat yksittäisten virheitä, eikä niiden perusteella voi tuomita koko toimintaa.

Batman (2017)

Mutta minä todella, todella pidän Tom Kingista kirjoittajana. Mister Miracle on mielestäni mestariteos, sen kaltaisia uniikkeja taideteoksia harvoin tulee kahden suuren kustantamon tuotannosta. Rebirth- aloitteen Batman on ollut mielestäni laadukasta ja persoonallista. Hänen tarinansa traumoista, kivusta ja sen kanssa elämisestä ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, ja supersankarimedia on toimiva tapa tuoda näitä teemoja esiin tuttujen hahmojen kautta. Tässä piilee tekijän kuoleman ongelma; minä voisin lukea Kingin teoksia irroitettuna hänestä, mutta kokemuksena se olisi huomattavasti köyhempi- mutta samalla saan kamppailla tekijän tuoman painolastin kanssa. En vertaa tässä Tom Kingia Rowlingiin; toinen omaa ongelmallisen kontekstin, toinen jakaa vihapuhetta alustallaan. Mutta joka tapauksessa valinta on kuluttajalla; haluatko vain sivuuttaa tekijän pois taiteesta jonka kulutat, jolloin teet tietoisen päätöksen hiljaisen hyväksynnän suhteen, vai lähestyä tekijää kriittisestä näkökulmasta ja huomioida tämän painolastin taiteessa josta nautit, ja kenties tehdä asialle jotain? Joka tapauksessa tämä valinta on sinun tehtävä. 

"Median kulutus nykyaikana on vaikeaa tehdä viattomasti, ja minä todellakin ymmärrän kaipuun tätä viattomuutta kohtaan. Eikä minulla ole mitään argumenttia sitä vastaan muuta kuin...tätä on aikuisuus." - Lindsay Ellis

Aasa T    

PS. Älkää jakako Rowlingin transfobista manifestia; sen sijaan jakakaa Daniel Radcliffen vastinetta, jonka suomenkielisen käännöksen voitte löytää Kehrääjän sivuilta. 

Atte Arvostaa: Space Force (Kausi 1)

Olen viime aikoina katsonut paljon komedioita ja teinidraamoja. Niiden leppoinen tunnelma on omiaan tasapainottamaan oikean maailman kaoottisuuden ja pahuuden välillä jota joutuu joka päivä seuraamaan. Netflix on onneksi ottanut tämän genren osittain omakseen, varsinkin romanttisten komedioiden suhteen. Alunperin minun piti arvostella Lovebirds- romkom, mutta se ei oikein herättänyt mielekästä sanottavaa. Se oli "ihan kiva", ilman erityisiä tasoja joista keskustella hyvien näyttelijöiden tai huumorin lisäksi.

Sen sijaan tänään arviossa on Space Force, josta minulla on paljon enemmän sanottavaa!

Space Force (Kausi 1)

Tarina: Presidentti on antanut määräyksen: buutsit kuuhun vuoteen 2024 mennessä! Tätä varten perustetaan uusi armeijan haara, space force. Sen komentajaksio nimitetään tuliterä neljän tähden kenraali Mark Naird (Steve Carell), jonka tehtävä on luoda amerikkalainen siirtokunta kuuhun ja näyttää Kiinalle närhen munat. Resurssit ovat kyseenalaiset, Valkoinen Talo ei helpota työtä millään tasolla ja Kiina on aina askeleen edellä. Mutta Naird ei ole luovuttamassa helpolla.

Space Forcen takana on luonnollisesti Yhdysvaltojen paskapäisen nyky-presidentin määräys moisen haaran perustamisesta oikeasti. Netflix palkkasi Steve Carellin ja Greg Danielsin kehittämään tästä konseptista sarjan; miten tällainen haara toimisi tämän hallinon alla työpaikkakomedian kontekstissa? Ei huono idea sinänsä, mutta se olisi vaatinut Carellilta ja Danielsilta joko rajumpia otteita tai auttamatta toisenlaisen ihmisen tekemään siitä hieman rohkeamman. Space Force on hauska, erittäin hyvien näyttelijöiden tähdittämä ja erinomaisella tuotantoarvolla varustettu sarja, joka ei ikinä kuitenkaan nouse siihen potentiaaliin mitä sillä olisi voinut olla. Sarjan ohjaajatkin ovat aikamoinen tehotiimi; Jeff Blitz (Rocket Science), Dee Rees (Mudbound) ja Paul King (Paddington 1-2), ja he tekevät hienoa työtä, mutta käsikirjoitus ei ikinä nouse temaattisesti näyttelijätöiden ja teknisen toteutuksen tasolle.

Päällimäinen syy katsoa Space Forcea on sen näyttelijöissä. Carellin Naird on loistava straight man- johtaja, joka lähestyy kaikkea sataprosenttisella itsevarmuudella, tiesi hän aiheesta sitten hölkäsen pöläystäkään. Hän on hyvin vakuuttava tiukan sotilasjohtajan roolissa joka hieman yllätti minut, mutta Carellin aliarvioiminen on muutenkin yksi paheistani. Hänen vastaparinsa on Space Forcen tieteellinen johtaja Professori Mallory (John Malkovich), joka taasen tietää kaikesta lähes kaiken, ja on usein fiksuin ihminen huoneessa täynnä machoilevia sotilasjohtajia. Malloryn ja Nairdin komediaduo on yksi sarjan helmistä. Carell pelaa hyvin yhteen kaikkien kanssa, ja Malkovich on täydellinen tässä roolissa. Jokainen joka on nähnyt Burn After Readingin tietää, että paras John Malkovich on "John Malkovich on vihainen hallitukselle"- Malkovich. Nairdin perhe on myös mukana kuvioissa- hänen vaimonsa Maggie (Lisa Kudrow) istuu elinkautista jostain rikoksesta, ja hänen kapinoiva tyttärensä Erin (Booksmartin Diana Silvers) haluaa takaisin Washingtoniin vanhan elämänsä luokse. Kummastakaan ei saada irti hahmoina yhtä paljoa kuin näyttelijät voisivat antaa.

Sivuhahmoissa ehdottomat suosikkini olivat Tawny Newsomen kapteeni Angela Ali ja Ben Schwartzin F. Tony Scarapiducci alias "Fuck Tony", Space Forcen some-spesialisti. Angela toimi hyvänä normaaliuden tuojana muuten yliampuvassa porukassa, mutta hänestä ei tehdä mitään tosikkoa; Newsome osaa tuoda komiikkaa kohtauksiin loistavalla ulosannillaan ja kehonkielellään, ja hänen ystävyyssuhteensa avaruusbotanisti tri Changin (Jimmy O. Yang) kanssa oli toteutettu hienosti. Fuck Tony sen sijaan on kävelevä parodia koko "ammatti-somettaja" skenestä, joka näin alan opiskelijana jaksoi huvittaa loputtomasti. Toki Schwartz lähinnä esittää hieman menestyneempää versioita hahmostaan Parks & Recreationsissa, mutta jos se toimii niin se toimii. Jatkuva huumorin lähde oli myös Yuri "Bobby" Telatovich (muusikko Alex Sparrow), venäläinen "puolueeton työntekijä/ilmiselvä vakooja" jolla on käytännössä vain yksi vitsi (hän on Putinin vakooja) mutta Sparrow saa sen toimimaan maagisella tavalla. Sarjassa oli myös aivan liian vähän Nairdin kollegoita armeijan päällystössä- Diedrich Bader, Jane Lynch, Patrick Warburton ja Noah Emmerich olisivat kaikki ansainneet enemmän ruutuaikaa.

Eli meillä on siis erinomainen joukko näyttelijöitä joille on annettu (suurilta osin) hyvät ja hauska hahmot joiden kanssa tehdä komediaa- mikä on ongelma? Ongelma ei ole huumorissa, tällä porukalla se ei ikinä ollut ongelma. Ongelma on kokonaisuudessa. Sarja kertoo ilmiselvästi Trumpin presidenttikaudesta ja sarja tekee paljon viittauksia "tähän hallintoon" ja miten asiat ovat eri lailla, mutta ne vitsit jäävät aina siihen; setup, mutta ei payoffia. Trumpia ei mainita edes nimeltä, mutta on ilmiselvää että hänestä on kyse; käskyt tulevat twitteristä, Kiinan päihittäminen on tärkeämpäää kuin mikä tahansa ja hänen ulkoministerinsä on täysin kokematon politiikan suhteen. Sarjassa on jopa ilmiselvä Alexandra Ocasio-Cortez parodia Anabela Ysidro-Campus (Ginger Gonzaga) ja kuten sanoin, Putin mainitaan sarjassa nimeltä. Space Force on aivan liian keskittynyt olemaan hauska Nairdin ja Space Forcen kustannuksella, ja käsittelee hallintoa silkkihansikkain. Mietin alati miltä tämä sarja olisi näyttänyt Armando Iannuccin kaltaisen satiirikon käsissä. Mille Space Forcessa pitäisi nauraa? Mistä se tekee komediaa? Kaiken pohjana on oikea asia, mutta sarja tuntuu niin irroiteltulta tästä että monien vitsien painoarvo tuntuu huomattavasti heikommalta.

Mutta valehtelisin jos väittäisin että en olisi nauttinut sarjasta tästä huolimatta. Kuten sanoin, tällä porukalla on vaikeaa olla olematta hauska. Naird ohjeistamassa astronautti-apinaa satelliitin korjaamisessa, Bobby tiedustelemassa "sulavasti" Eriniltä mikä on Nairdin äidin tyttönimi kasuaalissa keskustelussa ja kaikki mikä sisältää Baderin, Lynchin ja Warburtonin- sarjassa on paljon hetkiä jotka saivat nauramaan, mutta useimpien jaksojen lopetus oli enemmän tai vähemmän lättänä tietynlaisen selkärangattomuuden takia. Jos haluatte tehdä komediaa tästä hallinosta, tehkää se sitten kunnolla loppuun asti, ei siten että kukaan ei vahingossakaan pahottaisi mieltään. Space Force on kelpo komediasarja, jonka potentiaali tuhlataan valitettavasti melkein kokonaan. Se toimii näinkin jos Office, Unbreakable Kimmy Schmidt tai 30 Rock on makuusi, mutta se ei nouse minkään näistä tasolle lopussa. Ensimmäinen kausi on katsottavissa Netflixissa.

Atte T     

She-Ra and the Princesses of Power: Sarja joka teki historiaa

Olen onnistunut löytämään näinä vaikeina aikoina uskomattoman paljon henkistä hyvinvointia ja onnea 2010- luvun parhaimpien animaatiosarjojen parista. Steven Universesta olemme puhuneet jo kahden blogipostauksen verran, ja tänään aiheenamme on juuri päättynyt toinen erittäin hyvä, monella tapaa hieman samanlainen sarja. She-Ra and the Princesses of Power päätti 5. tuotantokauden mittaisen tarinansa perjantaina, ja minulla on siitä paljon sanottavaa. Tämä ei ole arvio koko sarjasta tai yksinomaan 5. kaudesta, vaan Steven Universe- sarja joka pilasi lapsuuteni- tekstin tapainen kokoelma ajatuksia kokonaisuudesta. Huomio! Sisältää juonipaljastuksia kaikilta kausilta!

Wer'e on the edge of greatness
Turning darkness to light
We're right beside you
ready to fight

She-Ra and the Princesses of Power on adaptaatio 1985 julkaistuista Filmation- studion animaatiosarjasta She-Ra: Princess of Power, joka oli spinoff suositusta He-Man and the Masters of Universe- sarjasta. Tämän uuden version takana on sarjakuvataiteilija Noelle Stevenson (jonka sarjakuva Nimona on ehdoton lukusuositus kaikille She-Ra faneille ja Lumberjanes pitäisi kääntää suomeksi), joka oli omalla kohdallani pääasiallinen syy innostua sarjasta ensimmäisen kauden tullessa Netflixiin 2018. Minulla ei ole mitään merkittävää tunnesidosta alkuperäiseen sarjaan saatikka He-Man mythokseen noin muutenkaan, ja uusi She-Ra on kaikin puolin ja ylivoimaisesti paras asia mitä tällä tuoteperheellä on ikinä tehty. Here's the story: Etherian planeetalla on käynnissä sota. Teknologisesti kehittynyt Horde, jota johtaa armoton sotaherra Hordak (Keston John), koittaa valloittaa Etheriaa osaksi suurta imperiumia. Tätä valloitusta vastustaa joukko taikavoimaisia prinsessoja, jotka kuitenkin ovat erimielisyyksiensä vuoksi hajallaan. Yksi Horden kasvattamista orvoista, Adora (Aimee Carrero), eksyy sotaretkellä metsään ja löytää taikamiekan, joka muuttaa hänet Mahdin Prinsessaksi ja Etherian suojeliaksi, She-Ra'ksi. Tajuten samalla Horden aiheuttaman vahingon, Adora liittyy Vastarintaan ja ystävystyy prinsessa Glimmerin (Karen Fukuhara) ja tämän parhaan ystävän Bowin (Marcus Scribner) kanssa. Vastarinnan riveissä hän joutuu kuitenkin taistelemaan entistä parasta ystäväänsä Catraa (AJ Michalka) vastaan, josta tulee hänen katkera vihollisensa. Taikuutta, konflikteja ja draamaa syntyy taistelussa Etherian ja kenties koko universumin tulevaisuuden puolesta.

She-Ra and the Princesses of Power on täynnä hahmoja, tarinoita sekä pieniä että suuria asioita, joiden kaikkien läpikäyminen olisi jälleen kerran mahdotonta yhden blogipostin puitteissa. Pidän siitä kuinka Stevensonin sarjakuva-tausta näkyy design- estetiikkassa monien hahmojen ja Etherian asukkaiden muodossa, ja miten samalla ne ovat päivitettyjä versioita vuoden -85 sarjan malleista. Yksi ehdottomia suosikkejani on prinsessa Spinnerellan (Noelle Stevenson itse!) design, jossa hänen vaatteensa eivät ole peittämässä hänen lihavuuttaan, vaan esittää hänet kauniina sellaisena kuin hän on. Intertekstuaalisia vaikutuksia on myös, eritoten Horden päämaja Fright Zonen design tuo mieleen Moebiuksen sarjakuvien fantastiset kaupunkikuvastot, kun taas metsämaat ja niiden taikaolennot tuovat mieleen Hayao Miyazakin elokuvien luontokuvaukset. Hahmoja on paljon ja monenlaisia, ja aikalailla kaikki saavat myös mahdollisuuden loistaa sivurooleissakin, ja hahmot ovat ulkonäöltään ja tyyliltään monimuotoisia. She-Ra on huomioitu myös sen positiivisesta LGBTQ+- tematiikasta ja sisällöstä: sarjassa on useita samaa sukupuolta olevia pariskuntia kuten naimisissa oleva prinsessaparis Netossa (Krystal Joy Brown) ja Spinnerella ja Bowilla on kaksi isää, George (Jai Alex) ja Lance (Regi Davis). Sarjassa on myös mukana muunsukupuolinen (ja hieman ongelmallinen) muodonmuuttaja-hahmo Double Trouble (Jacob Tobia) sekä 5. kaudella esitelty Star Siblings- trion Jewelstar (Alex Blue Davis) on trans-mies. Nämä teemat näkyvät myös hahmojen välisissä jännitteissä, joissa usein on vahvasti romanttista alatekstiä, kuten esimerkiksi Horden kapteeni Scorpian (Lauren Ash) pyyteettömässä rakkaudessa Catraa kohtaan. Mutta se mistä tämä sarja on eniten kiinnostunut kaiken sodan ja Hordakin juonten ja prinsessojen keskellä on suhde sen kahden keskeisimmän hahmon välillä.

Adoran ja Catran kivinen polku

She-Ra and the Princesses of Powerin keskiössä on alusta alkaen ollut Adoran ja Catran suhde. Molemmat ovat Fright Zonella kasvaneita orpoja, jotka ovat julman Shadow Weaverin (Lorraine Toussaint) kasvatuksen alla löytäneet turvaa ja tukea toisistaan. Adora on kuitenkin ollut myös Shadow Weaverin pupilli, kehuja ja kiitosta ansainnut tähtioppilas, kun taas kuriton ja aggressiivinen Catra on jäänyt tämän varjoon ja kärsinyt rangaistuksista. Catra on myös samalla kasannut kaunaa ja kateellisuutta Adoraa kohtaan sisimpäänsä. Kun Adora tajuaa Horden julmuuden ja vaihtaa puolta, hän pyytää Catraa lähtemään hänen kanssaan, mutta Catra ei tunne tekevänsä väärin taistellessaan Horden puolella. Horden metodi kasvattaessaan orpoja on saada heidät uskomaan, että he eivät kuulu mihinkään muualle, että suurempi maailma hylkäisi heidät. Vain Hordessa heillä on tarkoitus. Tämä yhdistettynä Catran sisällä kytevään kateuteen ja hylätyksi tulemisen trauman kanssa ajaa hänet erilleen Adorasta, ja niiden sulautuessa yhteen hänen kunnianhimonsa kanssa, on verivihollisten suhde valmis.

DID I MENTION ABOUT THE SUBTEXT

Tässä olisi tarpeeksi jo monille, mutta She-Ra on myös kunnianhimoinen sarja joka ottaa kaiken irti näistä hahmoista. Alkaneen vuosikymmenen kynnyksellä on ollut paljon keskustelua siitä, mikä fiktionaalinen antagonisti edusti vuosikymmenen parhaimmistoa. Monet ovat nostaneet esiin Lokin MCU:sta, toiset taas Kylo Renin. Olen lukenut myös artikkelin jossa Steven Universen pyhimysmäinen äitihahmo Rose Quartz on vuosikymmenen paras esimerkki pahiksesta, mikä on mielenkiintoinen idea. Mutta ketä ikinä tällä listalla onkaan, kuuluisi Catran olla sillä myös. Toki hänen koko kasvutarinansa vie hänet lopulta kohti enemmän antisankarin osaa, mutta neljän ensimmäisen kauden ajan ei Adoran elämässä ole suurempaa konfliktin lähdettä kuin Catra. Adora koittaa alati kolmen kauden ajan saada Catraa tajuamaan virheensä, kun taas Catra koittaa vain voittaa Adoran ja todistaa olevansa parempi kuin hän, ja juuri heidän henkilökohtainen suhteensa ja historiansa on usein esillä heidän kohtaamisissaan. Catra kuitenkin samalla vajoaa yhä syvemmälle omaan suohonsa. Hänen kostonhimonsa kierre kasvaa hurjemmaksi ja halu voittaa edes kerran on saada katastrofaalisen lopputuloksen. Hylätyksi tulemisen pelko ajaa hänen jäljellä olevat ystävänsä- lähinnä siis Scorpian ja true neutral- kuvausta täydellisesti vastaavan prinsessa Entraptan (Christine Woods)- kaueammksi hänestä. Kun joku on satuttanut sinua kerran, et halua tuntea tuota samaa kipua uudestaan. Ja samalla hän on yksin, jumissa ympäristössä jossa läheisyyttä ja tunteellisuutta pidetään heikkoutena, kärsien kaiken ilman apua.  

Adora on saman kasvatuksen tulos, omalla tavallaan. Hän on myös kunnianhimoinen, mutta hän on taivuttanut tämän hyvään tarkoitukseen; Etherian pelastamiseen. Adora kantaa myös loputonta syyllisyyden tunnetta; hän sisäistää epäonnistumiset aina omaksi syyksensä. Horden tekemä vahinko- hänen syytään, hän olisi voinut pysäyttää ne. Catran tuntema kipu joka leviää hänen tekojansa kautta muihin- hänen syytään, hän olisi voinut pelastaa Catran ja nyt muut kärsivät hänen takiaan. Tämä on samanlaista itsekkyyden muotoa mitä Steven Universekin kantaa sisällään, jossa Adora on valmis heittämään itsensä aina likoon muiden puolesta ja ei jaa omaa taakkaansa ystävien kanssa. Catra osaa painella hänen nappuloitaan, ja 3. kauden finaalissa Catra koittaa sysätä itse aiheuttamaansa potentiaalista maailmanloppua Adoran syyksi. Yksi kantaa syyllisyyttä omista ja muiden teoista harteillaan, toinen ei suostu ottamaan vastuuta omista teoistaan. Catra ja Adora ovat loistava protagonisti-antagonisti- parivaljakko, jotka täydentävät toistensa rooleja. Mutta kaiken kivun, tuskan ja taistelun jälkeen, on todella vaikea päästä irti toisesta. Catra ja Adora kasvoivat yhdessä, tukien toisiaan kamalassa kasvuympäristössä ja tästä syntyvää rakkautta on vaikea sysätä sivuun. Kun 5. kaudella Hordakin uhka kalpenee suuren Horde Primen (Keston John) edessä, alkaa Catra katumaan valintojaan ja päättää lopulta kantaa vastuun teoistaan. Adora näkee, että Catra ei ole kokonaan hänen ulottumattomissaan. Heidän välisensä tunneside ei ole "vain" vihamielisyyttä tai ystävyyttä, joka on rikottu. Heidän keskiössään on molemminpuolinen suru siitä, että he eivät voi olla yhdessä. 

Kun mediatuotteet, oli kyse sitten TV:stä, elokuvista tai sarjakuvista, käsittelevät LGBTQ+- hahmoja ja teemoja, on olemassa kaksi uhkakuvaa. Ensimmäinen tunnetaan nimellä queerbaiting. Queerbaiting on, nimensä mukaisesti, homokalastelua. Se on implikaatiota mahdollisesta suhteesta kahden samaa sukupuolta olevan hahmon välillä. Mutta se on 9/10 tapauksessa aina vain tätä- vihjailua. Mitään ei sanota suoraan, mitään konkreettista todistetta romanttisesta rakkaudesta ei anneta. Tätä vihjailua käytetään houkuttelemaan seksuaalivähemmistössä olevaa yleisöä sarjan pariin, ilman että siihen panostetaan millään tavalla oikeasti. Sherlock ja Supernatural ovat kenties tunnetuimmat esimerkit tästä. Toinen variaatio tästä on sanoa että hahmo on jossain seksuaalivähemmistöjen spektrillä, kuten Lando Calrissian Solo: A Star Wars Storyssa ja Valkyrie Thor: Ragnarokissa mutta se ei näy mitenkään tarinassa itsessään. Toinen uhkakuva on bury your gays. Tässä versiossa potentiaalinen homosuhde on olemassa, mutta se päättyy kuolemaan. Lexa The 100:ssa, Adam Voltron: Legendary Defenderissa ja Tara Buffy the Vampire Slayerissa. Joskus tätä puolustetaan maailmankuvalla; sarjassa jossa kuolema on arkipäivää, miksi homohahmojen täytyisi saada erityiskohtelua? Mutta totuus on se, että LGBTQ+- hahmot ja tarinat ovat mediassa näkyviä usein juuri niiden traagisuuden vuoksi; kuolema ja onnellisten loppujen puute on yleistä. Tämä on LGBTQ+- representaation yleinen malli valtavirrassa; joko vihjailua ja oman selän taputtelua ilman omistautumista, tai päiväperhojen elinkaaren mittaisia tragedioita. 

Noelle Stevenson näki tämän ja sanoi "not this time." Toki She-Ra'ssa on vihjailua romantiikasta, mutta myös aitoja ja realisoituja suhteita kuten aiemmin mainitut Netassa ja Spinnerella. Toki heidän suhteensa ei ole vailla haasteita ja Horde Primen aivopesu-implantit ajavat Spinnerellan pois Netassan luota hetkeksi, mutta ketään ei tapeta tarpeettoman traagisuuden nimissä. George ja Lance pysyvät yhdessä ja tukevat Bowia, eikä heitä kipata tarpeettomina sivuhahmoina sivuun. Ja lopulta 5. kauden finaalissa, raskaan tien, katumuksen, anteeksipyyntöjen ja avautumisen jälkeen, myöntävät Adora ja Catra toisilleen totuuden; he ovat aina rakastaneet toisiaan, eikä mikään mahti maailmassa voita tätä rakkautta. She-Ra and the Princesses of Power on yksi merkittävimmistä lasten animaatiosarjoista, sillä sen suuri kliimaksi on jotain, jota aiemmat sarjat kuten Legend of Korra ei uskaltanut tai saanut tehdä: todellinen rakkauden tunnustus ja sinetöinti kahden samaa sukupuolta olevan päähahmon välillä. Adora ja Catra löytävät taas toisensa, ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

subtext becomes text

Ja tämä tuntuu hyvältä kohdalta siirtyä siihen, mitä olen miettinyt paljon She-Ra'ta ja Steven Universea katsoessani.

Lastenohjelmien tulevaisuus 2020-luvulla 

Hyppäsin She-Ra'n uudelleenkatsomisen pariin lähes samantien, kun olin katsonut jälleen loppuun koko Steven Universen. Olen katsonut animaatiosarjoja iltaisin ja öisin, sulkien lähes kaiken muun ympäriltäni (tein aiheesta jopa lyhyen sarjakuvan) ja unohtaen kaiken muun. Mutta nämä sarjat eivät ole hömppää eskapismia. Niissä on toki sitäkin, sillä molempien fantasia/scifi-estetiikka yhdistettynä positiiviseen maailmankuvaan auttaa tässä paljon. Mutta asiat joita nämä sarjat käsittelevät ovat kaikkea muuta kuin kevyttä. Noelle Stevenson ja Rebecca Sugar ovat molemmat samaa ikäluokkaa, seksuaalivähemmistöihin (ja Sugarin tapauksessa sukupuolivähemmistöön) kuuluvia milleniaaleja tarinankertojia joiden tarinoissa näkyy samoja teemoja: ystävyys ja rakkaus, traumojen juuret ja niistä johtuva kipu, hylätyksi tulemisen pelko ja vaikeus liikkua eteenpäin, kolonialistinen sota, kansanmurha, industrialismi, yhdenmukaisuus ja täydellisyyden tavoittelu, valittu sankari-kliseen ja kohtalon dekonstruktio ja kritiikki, vastarinta tätä kaikkea vastaan ja epätäydellisyyden hyväksyminen, väkivallan vastustus, luonnollisuus, rakkauden ja ihmiselämän monimuotoisuus, anteeksianto ja parannus. Vastarinnan ja kapinallisten käyttö sarjoissa ei yllätä laisinkaan- ovathan he sukupolvea, jollekka Prinsessa Leia on ollut esikuva vuosien ajan, ja erilaiset vastarinta- ideologiat elävät vahvasti yhä syystä. Sugar ja Stevenson käsittelevät sarjoissaan paljon samoja teemoja eri tulokulmilla, mistä näkyy tämä ajankuva ja sille ominaiset ideat, ahdistuspisteet ja ajatukset siitä, miten liikkua eteenpäin. Steven Universea ja She-Ra and the Princesses of Poweria ei olisi olemassa tässä muodossaan minään muuna aikakautena. 

Nämä kaksi ohjelmaa edustavat kaikin puolin lasten animaation tulevaisuutta. Rubyn ja Sapphiren häät Steven Universessa, Netossan ja Spinnerellan onnellinen avioliitto She-Ra'ssa sekä tuo täydellinen lopetus 5. kaudella on merkki siitä, kuinka maailma on hiljalleen muuttumassa. Nämäkään eivät ole tulleet ilman taistelua; Noelle Stevenson sanoi Digital Spy-lehden haastattelussa, että hänen piti kamppailla studiovastaavien kanssa monesta askeleesta matkalla kohti loppua. Homofobiset ajatukset siitä että LGBTQ+- teemat eivät ole "lapsille sopivia" on yhä juurtunut syvälle viihdeteollisuuteen. Tämän takia jokainen samaa sukupuolta oleva pariskunta animaatiossa ylittää uutiskynnyksen; uutismateriaalia saatiin irti Arthur- animaatiosarjan opettaja Ratburnin homoliitosta paljon niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä, ja pelkkä implikaatio Legend of Korran lopussa riitti tuottamaan uutismateriaalia sivukaupalla. Aika näyttää kuinka paljon aaltoja She-Ra'n lopetus tulee tuottamaan mediakentällä, mutta se on joka tapauksessa historiallinen hetki, ja tärkeä tavalla jota voi olla vaikea ymmärtää. Lapset, nuoret ja aikuiset katsovat tätä sarjaa ja näkevät homoseksuaalin päähenkilön saavan onnellisen lopun rakkaansa kanssa, tehden todeksi ja vahvistaen monien LGBTQ+- spektrillä olevien tunteet ja tarinat. Tämä sarja näyttää meidät ihmisinä; epätäydellisinä, kykenevinä virheisiin mutta rakkauden ja onnen arvoisiksi. Representaatiolla on väliä, sillä tarinat ja tarinankerronta on se mikä tekee meistä ihmisiä. Kuten Sir Terry Pratchett on sanonut, ihmiset tarvitsevat fantasioita elääkseen. Olemme tehneet tarinoiden avulla niin monesta asiasta totta, ja jos me haluamme tehdä toden unelmistamme maailmasta, jossa saamme olla kuka haluamme ja rakastaa ketä haluamme, meidän täytyy jatkaa näiden tarinoiden kertomista.

She-Ra and the Princesses of Power on merkki muutoksesta, toivon mukaan käänteentekevä virstanpylväs länsimaisen animaation historiassa. Se ei ole täydellinen; animaation laatu on suurilta osin erinomaista mutta se voisi olla hiotumpi paikka paikoin, ja Double Trouble on valitettava esimerkki ongelmallisista stereotyypeista transsukupuolisten hahmojen suhteen, vaikka hänessä positiivisia puoliakin on. Mutta jälleen kerran se mistä minä välitin eniten oli tunnetasolla ja hahmojen välisissä suhteissa; Entraptan epävarmuus sosiaalisissa kanssakäymisissä ja siitä juontuva itsesyyllisyys, Scorpian tuomittu rakkaus Catraa kohtaan, Glimmerin ylpeys ja itsepäisyys ja halu pelastaa kotinsa, Hordakin ja Entraptan toisiaan täydentävä ystävyys, Shadow Weaverin tekemä vahinko Catran ja Adoran elämässä- hahmojen väliset ja sisäiset tunteet ovat monimuotoisia ja niiden käsittely on tehty arvokkuudella ja huolella. Me kaikki teemme virheitä, isoja ja pieniä, mutta niiden ei tarvitse olla riippakiviä jotka upottavat meidät loputtoman itsesääliin ja itseinhoon. Sarjan lopussa yksi sen monista teemoista sitoutuu tähän kaikkeen Bowin pitämässä puheessa; joskus taistelu paremman maailman puolesta voi tuntua mahdottomalta, taakka liian raskaalta ja matka liian pitkältä. Mutta se on sen arvoista. Et ole yksin. Jos kaikesta positiivisesta She-Ra and the Princesses of Powerin upeassa matkassa pitäisi nostaa ylös yksi asia, on se tämä:

We're gonna win at the end.

Hyvää IDAHOT- päivää!

Atte T   

Listoja!

PARHAAT HAHMOT:  Scorpia (Kaksimetrinen kanelipulla joka ansaitsee parempaa), Entrapta (nuorallatanssi ärsyttävän ja ihastuttavan välillä on täydellistä), Catra (see: all of the above), Glimmer (such a mood) ja Hordak ("I made a life of my own. I made a friend. I am Hordak, and I defy your will.").

Itseasiassa, nyt kun en saanut mitenkään mahdutettua osaksi tekstiä sulavasti; Hordakin ja She-Ra'n kohtaus viimeisessä jaksossa on täydellinen; Adoran olemassaolo on sidottu Hordakiin, joka otti hänet huostaansa tämä ilmaannuttua Etheriaan, ja lopussa She-Ra pelastaa Hordakin Primelta. Hyvä teko johtaa lopulta toiseen, armo johtaa armoon. "I know your face." Noelle Stevenson, senkin nero.

PARHAAT JAKSOT: Princess Prom (I love proms), Huntara (Hordakin tausta, Entrapta paras hahmo), The Portal (point of no return), Princess Scorpia ("You are a bad friend.") ja Heart, Part 2 (animaation historiaa silmiemme edessä).

     

Atte Arvostaa: The Half Of It

Tilanne on yhä sama, huh? Elokuvateatterit yhä säpissä? Lisää lykkäyksiä ensi-iltoihin? Hmmm.

Selvä, tänään arvioidaan Netflixin tuorein lisäys. Onneksi kävi niin hyvä tuuri että kyseessä on oikein hyvä elokuva.

The Half Of It

Tarina: Hiljaisessa Squahamishin pikkukaupungissa yksinäinen teini Ellie Chu (Leah Lewis) tienaa ylimääräistä kirjoittamalla luokkatoveriensa esseet heidän puolestaan. Ellie vastahakoisesti suostuu kirjoittamaan myös rakkauskirjeen urheilijanuori Paul Munskyn (Daniel Diemer) puolesta heidän molempien yhteisen ihailun kohteelle, paikallisen pastorin tyttärelle Aster Floresille (Alexxis Lemire). Kuka rakastaa lopulta ja ketä?

Premissiltään The Half Of It ei varsinaisesti saanut hyppäämään tuolista, paitsi ehkä sen queer- twistin ansiosta; perinteinen Cyrano de Bergerac- juoni jossa rakkauden sanat tulevatkin toisen suusta, hijinks ensue. Mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Alice Wu ei tyydy vain käyttämään vanhaa asetelmaa, vaan käyttää sitä tutkimaan rakkautta ja sen tunnetta nuorella iällä. Kuten Ellie sanoo heti elokuvan alussa; "Tämä ei ole rakkaustarina, tai ainakaan sellainen jossa kaikki saavat mitä haluavat." Lopputuloksena The Half Of It on kaunis, hauska ja erilainen teinidraama rakkaudesta, toiseudesta ja kehityksestä eteenpäin. Rakkaus The Half Of Itissa on yksinäinen, kahlittu ja tukahdutettu, mutta tavalla joka toimii ja tuntuu luonnolliselta ympäristössä jossa se tapahtuu, luoden sille erikoislaatuisen ja vahvan tunnelman. 

Elokuva on rakennettu kolmen päähahmon- Ellien, Paulin ja Asterin- tunteiden ja maailmojen päälle; Ellie on hyvä ja hiljainen oppilas, joka vuorottelee koulunkäyntiä ja masentuneen isänsä (Collin Chou, Matrix Revelationsin Seraph!) auttamista tämän ratavahdin työssä. Paul pelaa jalkapalloa surkeassa joukkueessa ja haaveilee Asterin lisäksi perheensä makkarabisneksen viemisestä uudelle tasolle. Aster tuntee itsensä ulkopuoliseksi suosittujen, yhdenmukaisten nuorten kanssa ja kirjeet jotka Ellie kirjoittaa tarjoavat hänelle sielunkumppanin. He kaikki haluavat jotain muuta, mutta ovat liian syvällä oman pienen kaupunkinsa stagnaatiossa että uskaltaisivat itse tehdä asialle jotain. Jokaisella on syynsä kääntyä sisäänpäin; Ellien tuntema toiseus siitä että on ainoa aasialainen pienessä kaupungissa, Paulin perhetraditiot ja Asterin uskonnollisen perheen luomat odotukset. Lewis, Diemer ja Lemire ovat loistavia näissä rooleissa, ja varsinkin Diemerin kehon kieli on omiaan kertomaan hänestä, sopien tämän hahmoon erinomaisesti. 

Mikä saa tämän kaiken toimimaan niin hyvin on Squahamishin pikkukaupunki. Usen teinidraamat on sijoitettu Kaliforniaan tai muihin suuriin ja monimuotoisiin osiin Yhdysvaltoja, jossa on muodikkaita kauppoja ja juhlia ja näkymiä. The Half Of It väistää perinteisen kiiltokuva- esikaupungin jossa mitään oikeasti rumaa ja pahaa ei tapahdu, jonka esikuvana on nostalgia ja ajatus teini-iästä avautuvana mahdollisuutena. Squahamish on pieni, konservatiivinen maalaiskaupunki jossa isoin bisnes on soramonttu ja nuorten ja aikuisten kokoontumispaikka on kirkko. Squahamish ei ole ponnahduslauta parempaan, ja sinne tulevat ovat sielä jäädäkseen. Se on ympäristö jossa Ellien piilotettu homous ei ole hänen merkittävin toiseutensa, vaan se että hän on aasialainen. Ellie on kaikesta päätellen tottunut tähän; hänen isänsä ura pysähtyi tämän vahvaan aksenttiin, ja koulussa hän on "kiinalainen tyttö" joka on tottunut kasuaaliin rasismiin ympärillään. Tällaisessa ympäristössä Ellien tunteet Asteria kohtaan tuntuvat vielä isommalta asialta, ja saa tämän kaiken tuntumaan aidolta ja maanläheiseltä. Samalla Paulin ja Asterin kristillinen kasvatus konservatiivisessa kaupungissa on tarpeeksi syytä Ellielle pitää itsensä kaapissa.

The Half Of It omaa hiljaisen ja yllätyksettömän rakenteen, mutta en tarkoita tällä sitä, että se olisi ennalta-arvattava. Elokuvan yleisimmät visuaaliset liikkeet ovat junat, polkupyörät ja kirjeet. Ravintola jossa syödään on sama joka kerta; juna tulee aina samaan aikaan ja joka aamu Ellien pyöräilee kouluun. Se on hidas elokuva, joka keskittyy suurten tunteellisten avautumisten ja rakkauden julistusten sijaan hahmojen tunteiden ja toiveiden avaamiseen. Ne jotka haluavat elokuvan olevan monipuolisen ja monimuotoisen rakkauden ylistyslaulu voivat pettyä, mutta se ei ole tämän leffan tarkoitus; lopussa on kyseenalaista rakastiko kukaan kolmikosta toisiaan oikeasti, ja mitä edes rakkaus tarkoittaa nuorella iällä. Tunne rakkaudesta on vahva, mutta onko se sama asia kuin oikea rakkaus? Lopussa ovat kuitenkin Ellie, Paul ja Aster kaikki kasvaneet ja muuttuneet rakkauden tunteen ansiosta paljon. Ehkä heillä voi tulevaisuudessa olla jotain, ehkä ei. 

The Half Of It on myös todella tyylikkään näköinen elokuva. Kuvaaja Greta Zozula ottaa kaiken irti Squahamishin luonnollisen karusta yksinkertaisuudesta, ja varsinkin loistava kohtaus jossa Aster kommunikoi tekstiviestein Paulin (eli siis Ellien) kanssa kahvilassa oikean Paulin istuessa häntä vastapäätä on huikea sekä kuvauksen että editoinnin suhteen. The Half Of It on erittäin mukava yllätys Netflixin elokuvatarjonnassa; hiljainen ja hillitty tarina rakkaudesta ympäristössä, joka on tutumpi ja samaistuttavampi monille katsojille kuin yksikään ysärinostalgian värittämä high school- draama. Se voi tuntua hitaalta, mutta vain siksi että se on osa koko pointtia; Ellie ei kiirehdi minkään kanssa, joten niin ei tee myös tämä elokuva. Jos haluat hieman surumielisen hauskaa mutta lopulta kuitenkin lämmintä ja positiivista rakkausdraamaa katsottavaksi, on The Half Of It oiva valinta.

Atte T