Top 10 Suosikkileffaani (tällä hetkellä)

Olen käynyt tässä blogissa lävitse useita suosikkejani listojen muodossa. Top 10 sarjakuvaa, supersankarielokuvaa, supersankaria ja superkonnaa sekä monia muita pienempiä listoja. Olen sitemmin alkanut hieman karsimaan näitä ja alkanut puhua enemmän laajemmista ja "metammista" aiheista, sillä moiset ovat yleisesti olleet hieman mielenkiintoisempaa luettavaa kuin pelkät listat suosikeistani. Mutta haluaisin hieman palata listojen kirjoitteluun, innostuksena toimikoon juuri jaetut Oscar-palkinnot jotka saivat ajattelemaan omia suosikkejani hieman tarkemmin.

"Mitkä on sun suosikkileffasi?"

Kysymys jota kysytään aika usein kanssaihmisiltä. Ja miksei kysyttäisi! Se on helppo tapa saada jotain tuntumaan toiseen ihmiseen ja saada selville minkälainen maku kyseisellä ihmisellä on. Onko hänen suosikkielokuvansa Tahraton Mieli ja Sideways tai jotkut vanhemmat klassikkot kuten Citizen Kane tai Kummisetä? Elokuvat voivat kertoa ihmisestä jotain toiselle, joskin tämä voi johtaa myöskin harhaan sillä ihmiset tuppaavat pitämään asioista eri syistä. Oma kantani tähän kysymykseen on....ehh. En osaa ikinä vastata tähän kunnolla. Vastaan usein sanomalla mistä elokuvista pidän, sanomatta sen tarkemmin tai lyömällä mitään lukkoon. Nämä asiat ovat koko ajan muutoksessa. Katson uusia elokuvia vähän väliä ja saatan katsoa jonkun uudestaan ja miettiä mielipidettäni uudestaan. Sarjakuvalistassani kirjoitin että tämä lista saattaa muuttua ja uusia suosikkeja saattaa tulla joka päivä. Elokuvissa on kyse samasta asiasta, mutta itselleni on vielä vaikeampaa lyödä mitään pysyvää listaa. Joten tässä listassa käyn lävitse top 10 suosikkileffaani tällä hetkellä. Saatan listata myöhemmin eri elokuvia eri järjestyksessä, mutta tällä hetkellä nämä kymmenen ovat minun suosikkejani. Heitän näitä aikalailla tätä kirjoittaessani ja se saattaa näkyä. Jätän myöskin tarkemmat juonikuvaukset väliin, jos haluatte tietää leffasta tarkemmin, suosittelen katsomaan sen. En välttämättä väitä että nämä ovat kaikkien aikojen parhaat elokuvat ikinä. Ei, nyt on kyseessä elokuvat joista vain yksinkertaisesti pidän hyvin paljon. Luultavasti monet leffat ovat parempia teknisesti ja tarinallisesti kuin nämä, mutta en välitä siitä. Tässä ovat minun Top 10 suosikkileffaani...nyt.

10. Her (2013)

Her on harvinainen romanttinen draamaelokuva josta pidän oikeasti enkä ironisesti ja joka on aiheuttanut jonkin verran päänvaivaa minulle sitä tarkemmin miettiessäni. Spike Jonzen ohjaama Her on tarina Theodore Twomblysta (Joaquin Phoenix) joka on masentunut, avioeron kokenut mies joka kirjoittaa romanttisia kirjeitä muille ihmsille ammatikseen. Ystävät kehottavat Theodorea aloittamaan deittailun ja liikkumaan eteenpäin elämässään, mutta tämä saa jäädä kun markkinoille tulee aito tekoäly-ohjelma, ja Theodoren hankittua sellaisen itselleen esittelee ohjelma itsensä Samanthaksi (Scarlett Johansson), ja Theodoren elämässä on taas joku jonka kanssa jutella kotona ja heijastaa omia ajatuksiaan...ja joku johonka rakastua. Her on mielenkiintoinen, sillä sen voi nähdä eri näkökulmista. Theodoren ja Samanthan suhteen voi nähdä joko hellyttävänä ja aitona tai outona ja surullisena yhden miehen kyvyttömyytenä luoda suhdetta "aitoihin" ihmisiin. Itse näen sen vähän näiden kahden yhdistelmänä. Theodore ei ole stereotyyppi, vaan omaa aitoja ihmissuhteita ja ystäviä jotka pitävät hänestä sellaisena kuin hän on, ja Samantha ei ole mikään fantasia hänelle. Theodore pitää Samanthasta tämän älyn, luonteen ja avoimuuden takia ja nämä ovat hänelle tärkeintä suhteessa. Elokuva on myöskin selkeästi scifiä, ja tapahtumapaikkana toimiva futuristinen Los Angeles on kaunis ja luova näkemys lähitulevaisuudestamme ja koko elokuvan värimaailma on retrofuturistinen mikä tekee siitä hyvin realistisen mutta silti selkeästi scifi-maailman. Myöskin on hauska nähdä elokuva tekoälystä joka EI pääty ihmiskunnan tuhoon tai taisteluun kyseistä tekoälyä vastaan vaan lähestyy tätä erillaisesta näkökulmasta, keskittyen sielun ideaan ja hengellisempään näkökulmaan. Tekoäly on nimestään huolimatta tässä elokuvassa aito, korkeampi tietoisuus jolla vain ei satu olemaan ruumista. Heillä on omat itsenäiset ajatuksensa ja toivonsa ja tarpeensa,ja jokainen on oma persoonansa. Her on harvinaislaatuinen yhdistelmä älykästä, ajatuksia herättävää ja romanttista elokuvaa jossa on oikeasti originaali idea ja hyvä toteutus.

9. Prinsessa Mononoke (1997)

Kun puhutaan kaikista Miyazakin elokuvista, on vaikea valita sitä "yhtä parasta" kaikista miehen mestariteoksista. Omalla kohdallani valinta menee aina kilpailuksi Tuulen Laakson Nausicaäen ja Prinsessa Mononoken välillä. Lopulta kuitenkin Prinsessa Mononoke voittaa, ja siksi juuri se päätyi tälle listalle. Hayao Miyazakin magnum opus kertoo prinssi Ashitakasta (Yoji Matsuda), joka kuolleen jumalan kiroamana lähtee länteen etsimään parannusta ja näkemään "silmillä vailla vihaa". Lännessä hän kohtaa kahden maailman välisen kiistan: Rautakaupungin itsenäisten asukkaiden kamppailun metsässä asuvien susijumalien ja näiden ottotyttären Mononoken (Yuriko Ishida) välillä. Ashitakan on löydettävä tasapaino näiden kahden maailman välillä ja estää vihan ja kuoleman leviämisen kunnes sitä ei voida enään pysäyttää. Prinsessa Mononoke on myöskin ensimmäinen elokuva Japanista jonka olen nähnyt ja se on asettanut standardit kaikella animaatiolle tuosta lähtien. Prinsessa Mononoke on hyvin lähellä täydellistä elokuvaa. Se on hiljainen ja viipyilevä kun tarve sitä vaatii ja toiminnan täytteinen ja äänekäs toisessa kohtaa. Kaikki hahmot ovat mielenkiintoisia ja omaavat tarpeita ja haluja eivätkä ole yksiuloitteisia. Varsinkin "pahiksen" Lady Eboshin kohdalla tämä oli kuin hengähdys raikasta ilmaa. Lady Eboshi on antagonisti, mutta hän ei ole julma, paha, sadistinen tai vallanhimoinen. Hänen motiivinsa vain sattuvat vastustamaan metsän jumalia ja Mononokea. Eboshille tarkoitus pyhittää keinot, mutta tämän lisäksi hän työllistää paljon ihmisiä, takaa naisille tasa-arvon miesten kanssa ja huolehtii jopa lepraisista hylkiöistä. Mononoke on vastapainoksi hyvin mustavalkoinen ja aggressiivinen, jonka mielestä kaikki ihmiset ovat vihollisia ja haluaa ajaa kaikki pois metsästä. Ja tämä keskellä seisoo Ashitaka, joka tasapainottelee tämän keskellä. Hän ei usko jokaista sanaa Eboshin suusta ja ei suostu valitsemaan puolta tässä taistelussa mutta ei ole väin sivussa seisoskelija vaan aktiviinen osa tarinaa. Eikä elokuva halua antaa yksinkertaisia vastauksia. Luonto vastaan Ihminen-konflikti ei ole uusi, mutta Mononokessa annetaan looginen ääni molemmille osapuolille ja lopussa on enemmän kyse harmoniasta kuin yhden osapuolen voitosta toisen ylitse- tosin ei tavalla millä voisi luulla. Animaatio on uskomattoman kaunista, varsinkin mitä syvemmälle mystiseen metsään kuljetaan, ja tätä kaikkea kunnioittaa Joe Hisaishin kaunein soundtrack ikinä. Prinsessa Mononoke on älykäs, upeasti animoitu mestariteos joka on tutustumisen arvoinen kaikille.

8. Ghostbusters (1984)

Minun rakkauteni Ghostbustersia kohtaan on ehdotonta, ja pystyn katsomaan tämän vaikka kuinka monta kertaa kyllästymättä. Kaikki tietävät elokuvan juonen. Kolme New Yorkilaista parapsykologia, Venkman (Bill Murray), Spengler (Harold Ramis) ja Stanz (Dan Aykroyd) saavat potkut yliopistolta ja perustavat oman yrityksensä Haamujengin jonka tarkoituksena on metsästää haamuja, aaveita ja räyhähenkiä. Bisnes menestyy, muttaa kun heidän asiakkaakseen tulee Dana Barret (Sigourney Weaver) alkaa bisnes käydä vähän turhan vaaralliseksi. Ghostbusters on hämmentävä esimerkki kuinka loppujen lopuksi hassusta ja oudosta aiheesta saadaan tehtyä hauska, viihdyttävä ja toiminnan täytteinen elokuva joka on pysynyt klassikkona yli 30 vuotta. Lainaan pätkiä tästä yhtenään ja muistan niin monta keskustelupätkää ja vitsiä enkä voi koskaan unohtaa niitä. Tämä on Murrayn paras roolisuoritus omasta mielestäni, ja Venkman on täydellinen tasapaino ärsyttävän egoistin ja rakastettavan luuserin välillä ja näin pysyy miellyttävänä hahmona muiden rinnalla. Parasta kuitenkin Ghostbustersissa on sen vakavuus; kyllä, vakavuus. Se ottaa itsensä vakavasti ja uskoo hahmoihin ja heidän tavoitteisiinsa vaikka nämä hahmot ja tavoitteet ovatkin naurettavia ja hulluja. Sen yksikohtaisuus ulkonäössään aina protonireppujen osista jokaiseen sisustusosaan antaa sielun koko elokuvalle. En tiedä onko olemassa toista samanlaista elokuvaa kuin Ghostbusters joka yhdistää hauskanpidon, jännityksen, toiminnan ja scifin näin hyvin ja on vahvasti oman aikakautensa elokuva joka kuitenkin toimii yhä tänä päivänä.

7. Prestige (2006)

Christopher Nolan on ohjannut useita menestyneitä elokuvia ja jokaisella on vähintään yksi Nolan-leffa josta pitää. Itse pidän usemmasta, mutta suosikkini on Prestige. Kaksi taikuria, Robert Angier (Hugh Jackman) ja Alfred Boden (Christian Bale), ajautuvat kilpailuun yleisöstä, maineesta ja taikuuden taiteesta joka kestää yli vuosia. Tämä kilpailu johtaa kärsimykseen, kuolemaan ja tieteen ja taikuuden rajojen rikkoutumiseen. Joskus on parempaa vain nähdä temppu, ja kurkistus verhon taakse voi paljastaa kauhean totuuden taikurin tempun takaa. Prestigen voi katsoa vain kerran samalla lailla. Alkuperäistä ensikatselu-kokemusta ei voi koskaan saada takaisin, sillä Prestigen käänteet ja paljastukset ovat niin tärkeitä koko elokuvan kannalta että tulevilla kerroilla huomio kiinnittyy täysin eri asioihin. En ikinä unohda ensimmäistä kertaa kun näin Prestigen ja sen monet paljastukset ja käänteet jättivät jälkensä. Mutta Prestigen twisti ei kuitenkaan ollut minulle niin iso ettenkä voisi katsoa elokuvaa uudestaan ja uudestaan ja nauttia siitä. Prestige ottaa taikurien ammatin ja tekee siitä vakavaa viihdettä ja näyttää kaikki monimutkaiset suunnitelmat ja koneet yksinkertaisen oloisten silmänkääntötemppujen takaa. Hugh Jackman tekee elämänsä roolin Robert Angierina, ja kokee mielenkiintoisen ja hieman surullisenkin hahmokehityksen elokuvan aikana, muuttuen idealistisesta taikurin oppipojasta kyynisemmäksi ja pakkomielteen hallitsemaksi ammattitaikuriksi. Koko näyttelijäkaarti on loistava: Christian Bale, Michael Caine, Scarlett Johansson, Andy Serkis ja edesmennyt mestari David Bowie keksijä Nikola Teslan roolissa. Prestige ottaa aikansa, ja tässä tapauksessa se saa ajan kulumisen tuntumaan realistiselta eikä se laahaa missään kohtaan. Se hämärtää rajan tieteen ja taikuuden välillä, ja Teslan lausahdus Angierille on jäänyt mieleeni yhdeksi parhaimmista ja elokuvan teemaan sopivimmista kysymyksistä ikinä.
"Have you considered the cost, Mr. Angier?"
"Money's not a problem."
"I realize that, but sir, have you considered the cost?"

6. Captain America: Winter Soldier (2014)

Pakkohän tätä on vielä hehkuttaa ennen kuin Civil War mitä luultavammin vie sen paikan. Mutta tähän päivämäärään mennessä tämä on paras supersankarielokuva minkä olen nähnyt. Olen puhunut Captain Americasta monta kertaa aikaisemmin joten pidän tämän hieman lyhyempänä. Steve Rogers (Chris Evans) on nyt löytänyt paikkansa nyky-yhteiskunnassa ja toimii S.H.I.E.L.D:in ykkösagenttina kentällä. Mutta kun Nick Fury (Samuel L. Jackson) joutuu hyökkäyksen kohteeksi alkaa Steve epäillä salaliittoa, ja yhdessä Mustan Lesken (Scarlett Johansson) kanssa alkaa hän etsiä Nickin surmannutta miestä nimeltä Talvisotilas (Sebastian Stan). Winter Soldier on mielestäni onnistunein adaptaatio supersankaritarinasta jonka olen nähnyt. Se ottaa vaikutteita ja hahmoja sarjakuvista, tekee niille kunniaa ja päivittää vanhempia ja campimpia hahmoja nykyaikaisiksi. Sen juoni on fiksu ja yllättävä eikä seuraa samanlaista kaavaa mitä joka toinen sarjisleffa seuraa ja muutti MCU:n hallitsevaa tilaa pysyvästi. Captain America: Winter Soldier ei ole vain yksi odotuspysäkki matkalla seuraavaa Avengers-elokuvaa kohti vaan itsenäinen, ajatuksella tehty elokuva jonka kaksi päähahmoa riittävät pitämään katsojan mielenkiinnon yllä koko ajan ja sivuhahmot ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin päähahmot. Sillä on laajamittainen ja tyylikäs antagonisti nimikkohahmon lisäksi, ja heidän motiivinsa nykyaikaisessa maailmassa on järkeenkäypä ja realistisen karmiva. Captain America: Winter Soldier on oppikirjaesimerkki siitä mitenkä teet supersankariviihdettä oikein.

5. Star Wars: The Force Awakens (2015)

Tämä jos joku saattaa kääntää hieman päitä. Kyllä, Star Wars: The Force Awakens on tällä hetkellä suosikkini kaikista Tähtien Sota-elokuvista. 30 vuotta on kulunut Kapinaliiton voitosta, ja rauhaa ei vieläkään ole galaksissa. Keisarikunnan jäänteistä noussut Ensimmäinen Ritarikunta valtaa alaa, ja sitä vastustamassa on ainoastaan Tasavallan tukema Vastarinta. Vastarinnan pilotin Poe Dameronin (Oscar Isaacs) saatua käsiinsä kartan, joka johtaa kadonneen jedin Luke Skywalkerin (Mark Hamill) luokse jää hän Ritarikunnan Kylo Renin (Adam Driver) vangiksi. Hän kuitenkin piilottaa kartan droidinsa BB-8:an sisälle ja jättää tämän aavikkoplaneetta Jakkulle, josta sen löytää romunkerääjä Rey (Daisy Ridley). Force Awakensilla oli uskomattomat paineet onnistumisen suhteen ja mielestäni se vastasi kaikkiin odotuksiin. Se teki kaiken oikein mitä prequel-elokuvat tekivät väärin, ja lisäsi paljon uusia elementtejä ja hyviä uudistuksia jotka toivat lähes 40-vuotiaan elokuvasarjan nykyaikaan ajattomasti. Uudet hahmot ovat vähintää yhtä mielenkiintoisia kuin vanhat hahmot, varsinkin kauan kaivattu naispäähahmo-jedi Rey joka käy kiehtovan matkan elokuvan aikana ja hänen paluutaan tulevissa elokuvissa odotan kaikkein eniten. Ja niille jotka sanovat että sen juoni on liian samanlainen Uuden Toivon kanssa- mielestäni tämä oli fiksu veto, sillä näin J.J ja kumppanit todistivat osaavansa tehdä toimivan ja hauskan elokuvan vanhalla reseptillä, näyttäen näin kyntensä Star Wars-elokuvien tekijöinä. Sen toiminta on luonnollisen näköistä eikä pelkkää CGI-mössöä (paitsi ehkä yhdessä kohtaa) ja siinä on myöskin paljon hiljaisia hetkiä jossa vain musiikki ja visuaalisuus kertoo tarinaa ja hahmojen tunteista. The Force Awakens viihdyttävä, jännittävä, koskettava ja nosti taas tämän elokuvasarjan henkiin ja vanhojen tasolle, ellei jopa hieman ylemmäksi.

4. Room  (2015)

Siitä ei ole viikkoakaan kun näin tämän ensimmäisen kerran, ja ei ole epäilystäkään etteikö Room kuuluisi tälle listalle. Lenny Abrahamsonin ohjaama Room kertoo Äidistä (Brie Larson) ja tämän pojasta Jackista (Jacob Tremblay), jotka asuvat Huoneessa. Huoneen tuolla puolen ei ole kuin avaruus, ja "Old Nick" (Sean Bridgers) joka huolehtii heistä ja "puhuu" äidin kanssa. Mutta Äiti ei ole aina ollut huoneessa, vaan 7 vuotta sitten hänet kaapattiin sinne ja hän ei aio olla ikuisesti sielä. Mutta koko elämänsä Huoneessa asunut ja sielä syntynyt Jack ei ole niin innoissaan ajatuksesta. Tähän asti lukeneet ovat varmaan huomanneet että olen hyvin innoissani tasapainosta. Tässä on kyse juurikin siitä, sillä vaikka tarina on synkkä kuin mikä ja aiheet ovat raskaita ja vaikeita käsitellä, onnistuu elokuva pysymään kuitenkin kaukana liiasta synkistelystä. Se on elämänvoittoinen elokuva, jonka viesti ei ole pelkästään "pahoja asioita tapahtuu" mutta myös "pahoja asioita tapahtuu, mutta ne pitää kohdata ja niiden ei pidä antaa hallita elämää." Tämä näkyy hyvin Äidin kertoessa mitä hänelle tapahtui Jackille, joka ei halua kuulla totuutta, mutta Äiti sanoo että tämä on tarina minkä saat. Äidistä puheen ollen: Brie Larsonin uskomaton roolisuoritus sai ansaitsemansa kunnian Oscar-palkinnon muodossa ja en voi olla enempää samaa mieltä. Hän esittää hyvin nuorella iällään uskomattoman kauheaan tilanteeseen joutunutta ja äidin rooliin ei omasta tahdostaan joutunutta nuorta naista, joka ei aio alistua kohtaloonsa mutta on vailla kunnon ratkaisuja. Samoin 5-vuotiasta Jackia näyttelevä Jacob Tremblay on uskomattoman lahjakas nuori tähti, ja uskoin jokaisen tämän kiukkupussikohtauksensa ja pakkomielteensä mutta myöskin tämän kyvyttömyyden ymmärtää maailmaa Huoneen tuolla puolen. Elokuvan konflikti jatkuu myöskin Huoneen ulkopuolella- Jackille on kyseessä tottuminen laajempaan maailmaan ja Äidille kyseessä on taas sen tajuaminen että 7 vuodessa maailma on liikkunut eteenpäin. Room on koskettava, karmiva tarina ihmiskunnan kauheimmista elementeistä ja sen parhaimmista hetkistä ja onnistuu pysymään kuitenkin voitokkaana masentavan sijaan.

3. Taru Sormusten Herrasta (2001-2003)

Duh, tottakai tämä on listalla. En suostu vieläkään erottelemaan näitä toisistaan, sillä vaikka nämä kaikki ovat omia yksittäisiä leffojaan, ovat ne kuitenkin osiensa summa ja minun on vaikea päättää mistä pidän eniten. Sormusten Ritarit on aloitus koko tarinalle ja sisältää paljon maailmanrakennusta ja Galadrielin taustapuhe on edelleen paras tapa aloittaa elokuva ikinä. Se on vähemmän toiminnan täytteinen ja enemmän hiljainen ja viipyilevä. Kaksi Tornia on paljon synkempi ja raskaampi kaikille hahmoille ja vaikka Helmin Syvänteen taistelu kestikin turhan kauan, on Rohan upean näköinen, Enttien marssi on mahtava ja Klonkku on yhä uskomattoman aidon näköinen ja Andy Serkis tekee elämänsä roolin surkeana olentona. Kuninkaan Paluu on eeppisin kolmesta elokuvasta ja kaikki mitä tähän asti on rakennettu aikaisemmissa elokuvissa esiintyy täydessä mahtavuudessaan, ja sen eeppisyys on käsittämätöntä aina Sauronin armeijoiden ja pahuuden suuruudesta, Rohanin ratsastajien viimeisestä matkasta, Lukitarin luonnottoman pahuuden täyttämistä luolista aina Tuomiovuoren rinteille asti. Sen näyttelijäkaarti on täydellinen kaikin puolin, ja vaikka jokainen hahmo ei olekkaan aivan kuten kirjoissa ovat he silti mielenkiintoisia. Taru Sormusten Herrasta ei ainoastaan ole hyvä elokuva viihdearvoltaan mutta myöskin tekniseltä toteutukseltaan. Uskomaton määrä erikoisefekti- ja maskeerausväkeä teki töitä ahkerasti ja se saa jokaisen örkin ja entin ja haltian ja hobitin tuntumaan realistiselta ja kiinteältä osalta maailmaa. Toki elokuvassa on käytetty paljon tietokone-efektejä ja CGi:ta, mutta missään kohtaa tämä ei tunnu päällekäyvältä tai muoviselta. Taru Sormusten Herrasta on eeppinen, jännittävä, hauska, koskettava ja onnistuinen adaptaatio ikinä.

2. Inside Out (2015)

Paras Pixarin elokuva jonka olen koskaan nähnyt. Nuoren Rileyn (Kaitlyn Dias) päässä on paljon tunteita kuten Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Pelko (Bill Hader), Inho (Mindy Kalling) ja Kiukku (Lewis Black). Kun Riley joutuu muuttamaan pois ystävien ja harrastusten luota pois toiselle puolelle maata, alkaa tilanne Rileyn pään sisällä käymään hankalaksi Surun sotkiessa asioita koko ajan ja Ilon koittaessa pitää jonkinnäköistä järjestystä yllä. Kun tärkeät muistot katoavat Rileyn mielen sopukkoihin, lähtee Ilo ja Suru hakemaan niitä takaisin. Inside Out on hyvin originaali tarina ja saat kauan etsiä yhtä fiksua ja opettavaista animaatioelokuvaa joka on pääasiallisesti suunnattu lapsille. En ole kuitenkaan varma kuinka moni lapsi ymmärtää elokuvan sanomaa ja fiksua, surrealistista tapaa kertoa se. Sen tapa käsitellä unia, alitajuntaa ja lapsen kykyä käsitellä vaikeita aiheita on fiksu ja todellakin jotain mitä ei olla tehty Disneyn animaatioelokuvissa aikaisemmin. Ja olen aina sen kannalla että lasten elokuvissa ei ole selkeää pahista, yhtä tiettyä persoonaa joka aiheuttaa kaiken harmin ja jonka voittaminen on olennaista tarinan lopun kannalta. Tämä antaa enemmän ajatteleisen aihetta katsojalle ja vähemmä selkeitä mustavalkoisia asetelmia. Inside Out ei sisällä vihollista tai pahaa, vaan sen tavoitteena on saada muistot takaisin päästä takaisin valvontahuoneeseen ja estää Rileyta tekemästä mitään peruuttamatonta. Surun ja Ilon välinen kanssakäynti on yhtä iloa seurata ja kun tähän lisätään mielikuvitusolento Bing Bong (Richard Kind) ja tämän halu pysyä osana Rileyn elämää, on Inside Out samaan aikaan hauska ja surullinen ja paljon ajatuksia herätttävä. Kunpa tämä oltaisiin tehty silloin kun olin itse nuorempi, sillä tämä elokuva on niitä erikoistapauksia jotka voivat auttaa nuoria katsojia tajuamaan ja käsittelemään tunteitaan.

Tähän mennessä olevat elokuvat eivät välttämättä ole missään tietyssä suosikkijärjestyksessä. Mutta siitä pidän kiinni että numero 1 on tällä hetkellä suosikkielokuvani, enkä pyytele anteeksi siitä. Monet pitävät tästä, osa hyvinkin paljon, mutta minulle tämä on tällä hetkellä suosikkileffani. Tällä hetkellä ei listalla ole juurikaan kaikkien yleensä näille listoille laittamia klassikoita tai vanhoja mestariteoksia, mutta tämä ei tarkoita ettenkö pitäisi niistä. Omaan vain mielenkiintoisen maun elokuvien suhteen ja eri asiat viihdyttävät minua. Mutta tällä hetkellä, tämä on minun numero 1 suosikkileffani:

1. Mad Max: Fury Road (2015)

F*ck yes Mad Max. Max Rockatansky (Tom Hardy) on julman maailman kulkija vailla suuntaa. Kun Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotapäällikkö Furiosa (Charlize Theron) pelastaa tämän vaimot orjuudesta, auttaa Max Furiosaa pakenemaan Immortanin armeijaa pitkällä matkalla kohti uutta kotia. Kukaan ei varmaankaan odottanut Mad Maxin olevan niin hyvä kun se loppujen lopuksi oli. Minulle Mad Max on esimerkki siitä kuinka elokuva pitää tehdä. Se ei kuluta aikaa liialliseen selittämiseen, vaan alussa 4-5 nopean lauseen aikana katsoja saa selville mitenkä tähän päädyttiin, ja se mitenkä tämä maailma ja sen "yhteiskunta" toimii selitetään pelkästään visuaalisella tarinankerronnalla. Tässä, kuten myös Star Warsissa ja Mononokessa osataan käyttää elokuvantekijöiden parasta asetta: "Näytä, älä kerro." On paljon tehokkaampaa näyttää elokuvassa maailma kuin selittää se, sillä elokuva on kuitenkin visuaalinen media.  Max ja Furiosa ovat harvinainen parivaljakko toimintaelokuvien mittapuulla: Max ei tunne oman kyvykkyytensä ja maskuliinisuutensa olevan missään vaiheessa uhtattuna Furiosan toimesta, eikä hän myöskään kyseenalaista siis tämän kyvykkyyttä hetkeäkään. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa elokuvassa eikä maailmassa. Furiosa on periksiantamaton, raivokas ja fiksu protagonisti jonka tarina ei pyöri miesten ympärillä, oikeastaan toisin päin. Furiosa on elokuvan oikea päähenkilö, sillä tarina ei oikeastaan kerro Maxista vaan juurikin Furiosan tavoitteesta saada vaimot kauas Joesta, turvaan Viherpaikkaan muiden naisten luokse. Monet sanovat että Mad Max on hyvä, mutta sen tarina on huono koska se on vain kaksituntinen takaa-ajo kohtaus. En voisi olla enempää toista mieltä. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon uudestaan: Vaikka juoni on yksinkertainen ei se tarkoita että se olisi huono. "Elokuva on vain kaksituntinen takaa-ajo kohtaus." Se on viihdyttävä, innovatiivinen ja upean näköinen kaksituntinen takaa-ajo kohtaus. Sen pahiksella on selkeä ja yksinkertainen motiivi eikä mitään monimutkaista tai typerää juonta. Hän haluaa sen takaisin mitä hän luulee omaksensa, se siinä. Ei tarvetta kuluttaa aikaa monimutkaisten juonien selitykseen. Mutta hahmot eivät ole mustavalkoisia. Sotapoika Nux on elokuvan alussa vielä Immortanin sokea palvelija jonka usko kuitenkin horjuu kun tämä tajuaa olevansa merkityksetön Immortanille ja päättää sittenkin auttaa vaimoja saamaan vapautensa- ei sen vuoksi että hän saisi siitä jotain- vaan siksi että se on oikein. Aikaisemmin Maxia ja muita motivoi elokuvissa materia kuten öljy tai muu vastaava. Fury Roadissa motivaatio ja haluttu objekti on ihminen ja yksilönvapaus. Joelle vaimot ovat omaisuutta ja hän kutsuu heitä omaisuudeksi, samoin heidän tulevia lapsiaan. Max on armeijalle vain huoltoatarvike, veripussi kirjaimellisesti. Kaikkien päähenkilöiden motivaatio on saada vapautensa ja ihmisarvonsa takaisin mailmassa jossa se on heiltä riistetty ja omattu vain tietylle ihmisryhmälle- vallassa oleville miehille. Tämä on aihe jollaista ei käsitellä paljoa (jos ollenkaan) Mad Maxin kaltaisissa kesän toimintaleffoissa ja Mad Maxia onkin sanottu vuoden parhaimmaksi feministi-elokuvaksi ja syystä! Mad Maxissa naiset ovat tärkein osa juonta, he ovat aktiivisia toimijoita, tasa-arvoisia miesten kanssa ja kuten sanoinkin, elokuva on enneminkin tarina Furiosasta. Upean näköinen, kuuloinen ja täynnä mahtavia erikoisefektejä jotka ollaan tehty käsi kädessä käytännöllisten ja CGI-tehosteiden kanssa, Mad Max: Fury Road on minun suosikkielokuvani tällä hetkellä.

(Ja tämä on myöskin paras traileri ikinä.)

Tulipahan tehtyä lista! Toivottavasti tämä on mielenkiintoista luettavaa ja antoi vähän käsitystä millaisista elokuvista pidän. Mitkä ovat teidän lempielokuvanne? Kommentoikaa alle, ja palataan asiaan piakoin. Seuraavaksi luvassa asiaa hieman DC:n kahdesta ykkösnimestä, Teräsmiehestä ja Batmanista sekä heidän elokuvistaan ja suhteestaan toisiinsa.

Atte T


 

Deadpool ja avain menestykseen

Tänäänkin aiheenamme on tuo sarjakuvien megatähti Deadpool joka nyt on noussut myöskin huippusuosioon elokuvastarana. Viikonlopun aikana suomessa lähes 50 000 ihmistä kävi katsomassa Deadpoolin, ja 15.2 mennessä se on netonnut maailmalla lähes 300 miljoonaa dollaria. Kriittinen vastaanotto on ollut hyvä, ja fanit ovat ylistäneet elokuvaa kaikin puolin. Useat ovat nostaneet esille elokuvan tuloista puhuessa sen k-luokituksen. Suomessa elokuva sai K16-luokituksen jota USA:ssa ja muualla maailmassa vastaa "R-Luokitus"- vastaavaa luokitusta ei ole saanut mikään hollywood-supersankarielokuva sitten Watchmenin. Fanit, pääosan esittäjä ja ohjaaja Tim Miller kampanjoivat ja taistelivat saadakseen tämän luokituksen. Nyt kaikki ylistävät elokuvaa sen väkivaltaisuuden ja rankan huumorin vuoksi. "Deadpool tekee pilkkaa koko supersankaribisneksestä ja sen kliseistä" "Sen K-luokitus on avain sen menestykseen! " "Deadpool näytti miten sarjisleffat pitää tehdä!" Teoriassa nämä kaikki lauseet ovat tosia. Tosiasiassa elokuva menestys ei ollut kiinni sen luokituksesta, sen huumorissa eikä varsinkaan sen metahuumorissa. Toki nämä ovat osa sen menestystä, mutta tosiasiassa Deadpoolin menestyksen avain on tämä:

Kyllä, Deadpool. Deadpool oli vitsejä ulos tykittävä sekopää. Hänellä on synkkä menneisyys, mutta sen sijaan että tämä tekisi hänestä masentuneen synkistelijän, Deadpool pitää tämän synkkyyden tuhannen ja yhden vitsin takana. Hän ei ota mitään ja kaiken tosissaan yhtä aikaa. Hän rikkoo neljännen seinän tasaisin väliajoin metavitseillään. Hän ei kaihda tappamista ja pistääkin ruumishuoneelle uskomattoman määrän jengiä. Sanalla sanoen, Deadpool on Deadpool. Hän on uskollinen sarjakuvien esikuvalleen lähes kaikin puolin, ja tarina seuraa monellakin tapaa perinteistä sarjakuvaa. Tämä johtuu siitä että ohjaaja, käsikirjoittajat ja varsinkin Ryan Reynolds RAKASTAVAT tätä hahmoa. He uskoivat katsojien kykyyn uppoutua hahmon maailmaan, he uskoivat hahmon kykyyn olla viihdyttävä ollessaan juuri sellainen kun alkuperäismateriaalissa ja he tekivät elokuvan ajatellen faneja eikä studioita ja heidän vaatimuksiaan.

Tähän kyllä kuului se, että elokuva oli väkivaltainen, rääväsuinen ja verinen- tämä on osa Deadpoolia. Mutta nämä elementit kuuluvat Deadpoolin kaltaisille hahmoille, ei jokaiseen tulevaan supersankarielokuvaan. Deadpool oli hyvä ja menestyy elokuvana siksi että se tehtiin huolella ja rakkaudella. Pahimmassa tapauksessa Deadpoolin menestyksen avain tullaan tulkitsemaan väärin, ja tulevaisuus tuo meille itseironisia ja hyperväkivaltaisia sarjisleffoja jotka eivät sellaisia ole alunperin. Kuvitelkaa Deadpoolin väkivaltaisuudella varustettu Hämähäkkimies? Itseironinen ja täynnä viittauksia oleva Vihreä Lyhty? Hyvin mustaa ja rujoa huumoria sekä F-pommeja tiputteleva Ihmeneloset? Nämä elementit eivät osu ollenkaan yhteen ja pettäisivät alkuperäismateriaalin ja pahasti. Mitä näiden elokuvien tekijöiden pitää tehdä on olla uskollisia lähdemateriaalille, taistella studioiden vaatimuksia vastaan ja ennen kaikkea- uskoa ja välittää hahmosta mistä elokuvaa ollaan tekemässä. Deadpool tehtiin suhteellisen pienellä budjetilla, vain 50 miljoonaa, mutta tämän ansiosta studio ei ollut koko ajan puuttumassa elokuvan tekoon sillä heillä ei ollut niin paljoa pelissä. Deadpool ei olekkaan erikoisefekteillä kuorrutettu räjähdysfestivaali. Deadpool ei vaadi moista toimiakseen, sillä sen hahmot riittävät pitämään yleisön mielenkiinnon kiinnitettynä. TÄMÄ on se mitä Deadpoolista pitää elokuvastudioiden ja tuottajien oppia: Älkää ottakko mallia kaikista muista, älkää tehkö vain kopioita jokaisesta menestyneestä elokuvasta vaan uskokaa ja luottakaa tekijöihin. Amazing Spider-Man 2 oli mukiinmenevä elokuva, mutta ohjaajan ja näyttelijöiden mukaan elokuvan ongelmat johtuivat studion vaatimista lisäyksistä ja käsikirjoituksen muokkauksista, koska elokuvan piti luoda tilaa mahdollisimman monelle uudelle hahmolle tulevien elokuvien vuoksi. Fantastic Four (2015) kärsi tästä erityisen paljon uudelleenkuvausten ja lisäysten vuoksi. Elokuva ei studion käpälöinnistä huolimatta ollut hyvä, mutta ainakin se olisi ollut persoonallisempi.

Tai ehkä ei.

Deadpool tulee kieltämättä avaamaan ovia hahmoille ja sarjoille joihin sen kaltainen K-luokitus kuuluu. Spawn, X-Force, Saga, Rämeen Olento, Kuuritari, Aaveajaja, Lobo, Justice League Dark, Question, Cthulhu-mythos ja monet muut väkivaltaiset, rujot ja kauhistuttavat hahmot ja tarinat ansaitsevat tulla esitetyksi juuri sopivalla kypsyydellä. Mutta tämä yksin ei tule nostamaan tai upottamaan näitä elokuvia. Ei, se mikä tekee näistäkin elokuvista hyviä on hahmot, tarina ja uskollisuus alkuperäistarinoille joihinka elokuvien kohdeyleisökin on aikanaan rakastunut. Tämä sama sääntö pätee myös muihin hahmoihin. Tässä blogissa jo käsittelemäni Ihmenelosten lisäksi uuden mahdollisuuden saavat sarjisleffat kuten Vihreä Lyhty, Aaveajaja, Hämähäkkimies ja Hulk ovat samalla viivalla muiden kanssa, saatikka sitten täysin puhtaalta pöydältä aloittavat elokuvat kuten Ihmenainen ja Shazam. Tärkeää on välittää ja uskoa hahmoon ja maailmaan jossa he elävät, olla luovia ja rajoja rikkovia tarinankirjoituksessa ja tehdä elokuvia faneille eikä vain yrittää tehdä uudestaan sitä minkä joku muu on tehnyt paremmin.

There is only one Deadpool.

Atte T

Atte Arvostaa: Deadpool

Kyllä, se on vihdoin täällä. Jo helmikuussa elokuvateattereihin tuli tämän vuoden odotetuimpia elokuvia. Mutta ennen kun voin mennä sen syvällisemmin itse elokuvaan, puhutaanpa hieman Deadpoolista ja suhteestani häneen hahmona.

Koska tämä on erittäin tärkeää. Deadpool on uskomattoman suosittu hahmo. Kuka ei tunnistaisi Deadpoolin ikonista pukua sen nähdessään? Suupaltti soturi ei ole ainoastaan supersuosittu sarjakuvahahmona, mutta myös animaatiosarja-esiintymisestensä ja nykyään meemi-statuksensa ansiota. Sinun ei tarvitse lukea yhtäkään Deadpool-sarjakuvaa ja voit rakastaa hahmoa. Hän on hauska, väkivaltainen, itsetietoinen siitä että on sarjakuvahahmo ja tekee pilkkaa lähes kaikista. Deadpool minulle on...hauska hahmo. En ole lukenut jokaista Deadpool-sarjista, enkä aiokkaan. Deadpool on vähän ylikäytetty hahmo. Hän on joka paikassa ja joka kuukausi näen uuden Deadpool-sarjakuvan. Deadpool Kills The Marvel Universe, Deadpool vs Carnage, Deadpool vs The World, Deadpool vs Deadpool- ei kiinnosta. Paras Deadpool-sarjakuva jonka olen lukenut on joko Brian Posehnin kirjoittama Dead Presidents jossa Deadpool tappelee Yhdysvaltain presidenttien zombeja vastaan tai Rick Remenderin Uncanny X-Force jossa Deadpool on sivuhahmo. Deadpool on minulle hauskaa viihdettä silloin tällöin, ei kaikkien aikojen paras sarjakuvahahmo tai käänteentekevä satiiri supersankarista.

That being said...

Tapaa Deadpool (Ryan Reynolds), palkkasoturi ja tappaja. Punaisessa naamarissaan ja tiukoissa trikoissaan tämä suupaltti soturi on jakamassa jouluiloa ja luoteja kaikille jotka seisovat hänen ja hänen kohteensa välissä. Kohde? Ajax (Ed Skrein), tiedemies joka on vastuussa hänen karmivasta ulkonäöstään.  Heitetään mukaan pari Ryhmä-X:än mutanttia kuten Kolossi (Stefan Kapicic) ja Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand), taakse jäänyt rakkaus Vanessa (Morena Baccarin) ja avulias baarimikko Weasel (TJ Miller). Aika tehdä Chimi-vitun-changoja.

En muista koska olisin nauranut näin paljon elokuvateatterissa viimeksi. Ja tämä kertookin kaiken: Deadpool on aivan älyttömän hauska elokuva. Kirjoitus yhdistettynä Reynoldsin näyttelyyn ja veriseen ja nopeaan toimintaan luo hyvän tunnelman joka hallitsee elokuvaa suurimman osan ajasta. Deadpool on lähes pilkulleen uskollinen alkuperäismateriaalilleen, yhdistäen useita eri elementtejä monista eri sarjoista. Mutta täydellinen elokuva ei ole, kuten saattoi odottaakin. Deadpoolissa oli todella hyviä puolia, mutta sen kompastuskivet eivät ole ihan pieniä. Deadpoolin parhaat osat ovat sen hahmoissa, huumorissa ja toiminnassa, kun taas heikoin kohta on piilee sen juonessa. Deadpool ei riko neljättä seinää ihan koko aikaa, mutta joka kerta kun hän sen tekee ja puhuttelee yleisöä se toimii, eikä tunnu pakotetulta tai tahattoman taiteelliselta. Tällaiset kohtaukset ovat kuin suoraan sarjakuvista.

Olen vakuuttunut siitä että Ryan Reynolds on syntynyt näyttelemään Deadpoolia, hän täyttää hahmon kengät täydellisesti, ollen huulta heittävä ja koko ajan kaikille vittuileva sekopää mutta myöskin tarpeen tullessa uhkaava ja väkivaltaa huokuva psykopaatti. Sitä Deadpool onkin-tappaja. Hänestä ei yritetä tehdä sankaria eikä Deadpool sitä varsinaisesti sano sitä myöskään itse olevansa. Sankarillisemmat hahmot tuomitsevat hänen tekonsa, mutta Deadpool ei ole muuttumassa tästä paremmaksi ainakaan lähiaikoina- eikä tarvitsekkaan! Hän on hauska sosiopaatti, jonka loputon optimismi ja kyvyttömyys ottaa asioita vakavasti tekevät hänestä hauskan hahmo seurata koko elokuvan ajan. Myös osa huumorista perustuu Reynoldsin kehonkieleen ja kykyyn tehdä fyysistä komediaa. Pääpahis Ajax on viihdyttävä, joskin aika yksiulotteinen "paha tiedemies" antagonisti, mutta tämän tyylinen pahis usein sopii elokuvan tyyliin. Ed Skrein ei pääse kunnolla revittelemään roolissaan, vaan pelaa sen kylmän rauhallisena, mikä toisaalta toimii peilikuvana vitseilevalle protagonistille. Ajaxin apuri Angel Dust (jumalainen Gina Carano) on myöskin aika lattea, joskin oli hauska nähdä naispahis jonka kyvyt eivät olleet nopeuteen tai sulavuuteen liittyviä, vaan puhdasta väkivaltaa. Angelin tappelu Kolossin kanssa on hauska ja ex-vapaaottelijan kyvyt pääsevät esille tässä hyvin. Ja kun hänet nyt mainittiin, puhutaanpa Kolossista: Tämä Kolossi on kuin suoraan sarjakuvista. Hän näyttää uskomattomalta, ja valinta käyttää CGI:ta hänen luomiseensa oli oikea. Kolossin äänenä toimiva Stefan tuo venäläisen mutantin eloon, ja on hauska yhdistelmä kovanaamaista soturia ja hieman hönttiä sankaria. Kolossi oli yksiä elokuvan helmiä. Normaalisti rakastan Morena Baccarinia missä hän ikinä onkaan. Firefly-sarjasta, Gothamista ja Homelandista tuttu näyttelijä valitettavasti nostaa elokuvassa lyhimmän tikun ollessa pitkälti vain neito pulassa jonka Deadpoolin pitää pelastaa. Toki hän on hauska ja täynnä persoonaa, ja ei hän vain istu ja odota pelastusta mutta tämä ei muuta faktaa että hän on lähinnä palkinto elokuvan lopussa.

Mistä päästäänkin elokuvan heikoimpaan osaan- tarinaan. Tämä voi kuulostaa isolta ongelmalta, mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Tarina itsessään ei ole huono. Deadpool koittaa löytää Ajaxin ja pistää tämän maksamaan teoistaan, Vanessa ajautuu tähän mukaan, lopputappelu. Tämän lisäksi käydään lävitse Deadpoolin taustatarina paloissa elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana. Mutta Deadpool-tarinat harvoin seuraavat  näin tarkkaa kaavaa. Vaikka Deadpool onkin komedinen ja muista supersankarileffoista pilkkaa tekevä, on se kuitenkin itsekkin Hollywood-leffa ja joutuu seuraamaan sen kaavaa. Deadpoolin romanssi Vanessan kanssa on toki uskottava, mutta jotenkin tämä tuntuu oudolta Deadpoolin hahmon huomioon ottaen. Paria poikkeusta lukuunottamatta Deadpool ei varsinaisesti sarjiksissa ole sitoutuvaa sorttia, ja onkin jännä nähdä mitenkä seuraava elokuva tulee käsittelemään tätä, vain tönätäänkö tämä romanssi sivuraiteille yhdessä Vanessan kanssa. Toisaalta tarinan yksinkertaisuus antaa Deadpoolille tilaa toimia ja heittää vitsejä eikä se yritäkkään olla mitään ihmeellistä. Jotenkin vain odotin jotain hieman enemmän uniikkia ja vähemmän perinteistä tarinankerrontaa.

Mutta tästä huolimatta Deadpool on hyvin toimiva elokuva. Se on hervottoman hauska, toiminnan täytteinen ja ei yritä täyttää ruutua massiivisilla efekteillä tai monimutkaisilla tapahtumapaikoilla, vaan pitää homman maan tasalla. Sen huumori on mustaa ja hyvin epäkorrektia mutta näinä aikoina tälläisesta huumorista onkin puutetta. Jos olet hyvin HC-Deadpool-fani joka on lukenut kaiken ja pitää hahmoa parhaimpana sarjakuvahahmona ikinä ja odottaa täydellistä adaptaatiota, en ihmettele jos elokuva ei vastaa odotuksiasi. Minulle kuitenkin Deadpool antoi lähes juuri sitä mitä toivoinkin: väkivaltaa, paljon nauruja sarjakuvamaisen version Deadpoolista. Toivon että tulevaisuudessa tehtäisiin X-Force-elokuva ja Deadpoolille annettaisiin kavereita jonka kanssa toimia, sillä hauskimpia kohtauksia elokuvassa olivat ne jossa Deadpool puhui muille mutanteille. Tällöin saisimme jotain uutta ja vanhaa samassa paketissa.  Jään innolla ja mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Deadpoolin tarina filmitaivaan tähtenä on vasta alkanut.

Atte T 

Ihmeneloset- mikä siinä on niin vaikeaa?

Arvon lukijat, uteliaisuuteni petti. Päätin katsella viime vuonna ilmestyneen Fantastic Four-elokuvan. Kyllä, elokuvan jollekka Dome.fi antoi 1,5/5 tähteä ja jonka prosentillinen arvosana Rotten Tomatoesissa on tällä hetkellä vakaa 9%. Elokuvan josta lähes kukaan, aina sarjisfaneista kasuaaliin elokuvayleisöön ei pitänyt. Jopa elokuvan ohjaaja Josh Trank haukkui omaa elokuvaansa ennen sen ensi-iltaa. Vahvalla pohjalla mennään, siis.

Mitä pidin siitä?

No mitäs luulette. Fantastic Four on ehkä huonoin supersankarielokuva jonka olen koskaan nähnyt. Se ei toiminut sci-fi elokuvana, se ei toiminut nuorisoelokuvana eikä todellakaan supersankarielokuvana. Se on hajuton, se on mauton ja täynnä tylsää ja hämmentävää teknologia-jargonia. Ohjaaja Trank ajautui kuvaksissa usein tappeluihin sekä studion että näyttelijöiden kanssa, sillä hänen "visionsa" ei vastannut Foxin tarvetta klassisemmalle supersankarielokuvalle. Trank oli sanonut haluvansa Cronebergin Kärpänen-elokuvan tyylisen version Ihmenelosten voimien alkuperästä ja nämä vaikutukset näkyvät ja ovatkin kuvauksellisesti parhaat kohdat elokuvassa. Mutta nämä osat ovat lyhyitä, ja epäsopivia elokuvan tunnelmaan. Näyttelijät eivät omaa lainkaan kemiaa keskenään, ja osa on suorastaan ärsyttävän epäsopivia rooleihinsa näinä klassisina hahmoina.

Oh, they thought they were the FF. That's adorable.

Tämän parempaa arvostelua en aio tästä sontaläjästä tehdä, mutta tämä toimii hyvänä aasinsiltana tämän päivän aiheeseen: Mikä Ihmeneloset-elokuvien tekemisessä on niin vaikeaa?

Ihmenelosten syntymän jälkeen 1961 on Marvelin sankariperheestä tehty kolme elokuvaa jotka on julkaistu ja yksi jota ei koskaan virallisesti levitetty. Tim Storyn ohjaamat Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer (2007) elokuvat eivät myöskään saaneet hyvää vastaanottoa mutta oli silti huomattavasti parempi kuin viime vuotinen yritys. Ne olivat värikkäitä, toiminnantäytteisiä ja hahmot muistuttivat enemmän sarjakuvaversioitaan. Mutta ne olivat silti huonoja ollessaan tylsiä, muovisen näköisiä ja huonosti kirjoitettuja elokuvia joita kukaan ei muistele lämmöllä. Ja kuten Josh Trankin elokuvassa, Tohtori Doom oli surkea adaptaatio Marvelin parhaasta superrikollisesta jossa ei ollut hiventäkään sarjakuvien kuninkaallisesta, vallanhimoisesta nerosta. Sitten on elokuva jota ei koskaan virallisesti julkaistu. 1994 Roger Cormanin halpabudjetilla tekemä The Fantastic Four valmistui, mutta sitä ei koskaan julkaistu virallisesti. Osa sanoo että tämä oli studion tapa pitää oikeudet itsellään ja elokuvaa ei koskaan pitänytkään julkaista, vain tehdä. Todellisuudessa Marvelin silloinen isopomo Avi Arad esti elokuvan julkaisun, peläten elokuvasarjan kuolevan syntyessään. Hän ei ollut välttämättä väärässä- mutta mielenkiintoisesti Cormanin Ihmeneloset on ehkä lähimpänä sarjakuvien hahmoja, ainakin päänelikon kohdalla. Reed oli isällinen johtajahahmo, Sue empaattisempi mutta silti kyvykäs ja aktiivinen, Johnny oli energiaa täynnä oleva villi nuorukainen ja Möykky oli ärtynyt mutta tilansa hyväksyvä murisija. Onko Cormanin The Fantastic Four hyvä? Ei. Ei todellakaan. Mutta se on parasta mitä meillä on tällä hetkellä.

jeee...

Okei, kuten olette ehkä huomanneet, omaan jossakin määrän vahvan mielipiteen Ihmenelosista. Tähän on syynsä. Ihmeneloset on ensimmäisiä, ehkä jopa ensimmäinen, supersankarisarjis jonka luin. Omistan kyseisen lehden yhä, ja olen ostanut siitä jopa kaksoiskappaleen erikseen lukemista varten. Sarjakuvakirja 101 kertoo Galactuksen ja Ihmenelosten ensikohtaamisen, ja se kiteytti minulle Ihmeneloset ja minkälaisia sankareita he ovat. Aluksi vesi tulvii New Yorkin kaduilla. Sitten taivas syttyy palamaan. Lopulta pilvet muuttuvat kiveksi, ja näiden pilvien välissä lentää Hopeasurffari. Ihmeneloset koittavat pysäyttää Hopesurffarin ja onnistuvatkin, mutta tämä ehtii lähettää sanaa herrallensa, joka saapuu maahan. Galactus, planeettojen syöjä on täällä. Galactus aloittaa planeetan tuhoamiseen tarkoitetun koneen rakennuksen, ja Ihmeneloset koittavat pysäyttää tämän ennen kuin on liian myöhäistä. He epäonnistuvat, sillä Galactus on liian vahva. Haavoittunut Hopeasurffari saa hoitoa haavoihinsa Ben Grimmin sokealta tyttöystävältä Alicialta, ja tajuaa kuinka paljon hyvää maapallolla on, tai ainakin potentiaalia hyvään. Niinpä Hopesurffari kertoo kuinka Galactuksen voi pysäyttää- matkaamalla tämän alukselle, joka on suuri että planeetat kiertävät sitä, ja etsiä Galactuksen suurin ase- Kaikenlopettaja. Johnny ja Hopeasurffari matkaavat alukselle, ja Reed, Ben ja Susan koittavat estää Galactusta parhaansa mukaan. Johnny ja Surffari onnistuvat, ja Kaikenlopettajan avulla he onnstuvat käännyttämään Galactuksen takaisin. Galactus kuitenkin riistää petolliselta Hopeasurffarilta hänen kykynsä lentää avaruudessa, lukiten tämän Maahan. Galactus lähtee, jättäen seuraavat sanat Maan asukkaille.

"On teidän valintanne nousetteko tähtien yläpuolelle vai hukutteko sodan raunioihin."

I love this so much.

Minun mielestäni tämä on täydellinen Ihmeneloset-tarina. Siinä on kunnon panokset, mahtava ja näyttävä pahis joka ei oikeastaan ole edes paha vaan hyökkää maahan pakon edessä. Taistelut ovat näyttäviä ja luovia, hahmot keskustelevat keskenään ja luovat uusia suhteita eri hahmoihin ja loppukonflikti ei ole vain toisen tyrmääminen iskulla vaan älyn ja suunnittelun lopputulos ja koko tarina päättyy voimakkaaseen, ajatuksia herättävään noottiin. Ja tämä ei ole aina laatuaan. Vuosien ajan on eri kirjoittajat ja piirtäjät aina Stan Leesta Jonathan Hickmaniin kirjoittaneet fiksuja, eeppisiä ja lämminhenkisiä tarinoita ensimmäisen supersankariperheen seikkailuista. Erilaisia tarinoita erilaisilla vihollisilla erilaisissa tilenteissa- tässä piilee Ihmenelosten charmi. Kaikissa hyvissä tarinoissa käsitellään tai esitetään ainakin joitain seuraavista elementeistä.

1. Löytöretkeilijä-sankarit.
Päinvastoin kuin useat muut supersankarit, Ihmeneloset eivät jumita ainoastaan New Yorkissa tai Yhdysvalloissa. He tutkivat, tekevät matkoja uusiin maihin ja maailmoihin. Negatiivinen Ulottuvuus, Mikroversumi, Attilan, Atlantis ja tietysti Tohtori Doomin kotimaa Latveria. He tutkivat, kartoittavat ja tekevät löytöjä jotka edistävät ihmiskunnan tuntemusta maailmasta. Ja usein nämä maailmat ja paikat ovat uskomattoman näköisiä, varsinkin Kirbyn ja Leen aikakaudella. Tämän takia Ihmenelosten tarinat pysyvät mielenkiintoisina ja jännittävinä, ja joka kerta Marvel-universumi laajenee näiden pioneerien takia.

2. Tieteen puolella rauhan vuoksi.
Reed Richards on maailman älykkäin mies, ja loputkin Ihmenelosista ovat jonkin alan ja tason experttejä. He ovat älykkäitä, ja usein Herra Fantastinen koittaa ratkaista ongelmat järkeillen ennemin kuin nyrkeillään. Toki nyrkkitapplua varten on Möykky, mutta useammin kuin kerran on juurikin Reedin äly, Suen järkeily, Johnnyn nokkeluus ja Möykyn aliarvioimin johtaneet Ihmenelosten voittoon. Heille älykkyys ei ole vain taustalla oleva attribuutti joka oikeuttaa heidän asemansa- se on ase supervoimien ohella. Myös suurin osa Ihmenelosten vihollisista on älykkäitä tiedemiehiä, mutta siinä missä he käyttävät älyään maailmanvalloituksiin ja toisten satuttamiseen, Ihmeneloset käyttävät kykyjään maailman suojelemiseen.

3. Perhe.
Tämä elementti on kaikista tärkein, ja minkä elokuvat ovat sössineet pahiten. Ihmeneloset ovat perhe. Tämä ei tarkoita pelkästään Reedin ja Suen avioliittoa ja heidän lapsiaan- Johnny ja Ben ovat tärkeä osa tätä perhettä. Ben ja Reed ovat lapsuudesta asti olleet kavereita, ja sisarukset Johnny ja Sue ovat, noh, sisaruksia. Tämä perhedynamiikka on pitänyt heidät yhdessä ja tehneet heistä uniikin supersankariryhmänä. Tämä perhe ei ole täydellinen tietenkään (Tohtori Doom on Valeria Richardsin, nuorimmaisen lapsen, kummisetä) ja tämä johtaa väistämättä mielenkiintoisiin konflikteihin. Tämä perhe on laaja- Hulktar, Epäinhimillisten kuningashuone, Ikineuvos-vaiheen ottolapset, Uatu Vahtija, Hämähäkkimies, Wyatt Wingfoot- perhe on laaja, monipuolinen ja kaikkea muuta kuin perinteinen.

Ei ehkä perinteinen, mutta silti paras perhe ikinä.

Kuten kaikki varmaan tiedätte, Tohtori Doom on minun henkilökohtainen suosikkini kaikista superroistoista. Mutta tämä ei tarkoita että haluan nähdä jokaisessa Ihmeneloset-elokuvassa Doomin uudestaan ja uudestaan, varsinkin kun vieläkään kukaan ei ole onnistunut pääsemään lähellekkään sarjakuvien Doomia. Elokuvat ovat pelänneet tehdä hänestä sen mitä hän on: Maailman mahtavin velho, nerokkain tiedemies maan päällä, oman valtionsa sivistynyt yksinvaltias ja suuruudenhullu maailmanvalloittaja joka huokuu charmia. Myönnän, tämä ei ole välttämättä helpoon hahmo adaptoida mutta jos Marvel onnistui tekemään Lokista maailman suosituimman superrikollisen, ei Doom voi olla mahdotonta. Tärkeintä on vain ottaa hahmo sellaisenaan, ei yrittää keksiä koko Doomin hahmoa uudestaan. Hän ei ole mikään yhtiöpamppu, hän on monarkki. Hän ei ole Latverialainen agentti, hän on sen yksinvaltias.Eikä hän ole pelkkä älykäs opiskelija- hän on velho joka halusi yhdistää tieteen esoteeriseen taikuuteensa ja räjäytti puolet yliopistosta ilmaan. Hän on, miestä itseään lainaten:

"I am the old trunk, filled with secrets. I am the explosion in the college laboratory. I am the mask that burns with fires of vengeance. I am the legend that unites a nation. I am the story of DOOM."

Mutta Doom ei ole ainoa varteenotettava vihollinen. Doomin lisäksi Galactus on pyörähtänyt elokuvankankaalla, tosin se tehtiin niin huonosti ja tylsästi että kukaan ei muista häntä. Näiden kahden ikonisen vihollisen lisäksi on joukko muita hahmoja joita voisi käyttää. Ihmenelosten alkuperäinen vihollinen Harvey Elder aka Myyrämies, maanalaisen maailman valtias ja hirviöarmeijan komentaja esimerkiksil. Myyrämies ei ehkä ole ensimmäisellä vilkaisulla minkään vertoinen vihollisena, mutta fiksulla kirjoittamisella ja suunnittelulla voi ihmiskunnan hylkimä ja ikuisessa yksinäisyydessä elävä Myyrämies olla varteenotettava pahis. Hullu Haihattelija on harvoja Marvelin tiedemiehiä joka voi haastaa Richardsin ja Doomin älyn mittelössä, ja hänen luomansa androidit ja Q.U.A.S.I.M.O.D.O-kyborginsa ovat jatkuva uhka Ihmenelosien elämässä. Bentley Wittman aka Velho on teknologialla tehnyt itsestään käytännössä loitsijan, käyttäen kaikkea mieltenhallinasta lentämiseen ja energiaammuksiin. Myöskin hänen kloonattu lapsensa Bentley 13 on Ihmenelosten adoptoima, ja hän haluaa saada tulevaisuutensa takaisin terveen lapsen muodossa. Ja sitten on Annihilus. Annihilus on Negatiivisen Universumin herra, sen kaiken tuhoavan energian kiteytyminen. Hän johtaa hirveää Tuhon aaltoa, joka syö kaiken edeltään. Annihilus on suunnattoman vahva, älykäs ja hirviömäinen peto. Ja hei, Fox omaa vielä oikeudet kaupan päälle Kostajien pitkäaikaiseen viholliseen Kang Valloittajaan, koska hän on Reed Richardsin jälkeläinen tuhannen vuoden takaa. Kang on aikaterroristi, joka on valloittanut maailman tulevaisuudessa, mutta hän ei ole tyytyväinen tähän vaan halusi vallata vaikeimman mahdollisimman aikakauden- supersankarien ajan maapallon. Kangilla on käytössään kaikki aseet kaikilta aikakausilta, ja aikamatkaajana hän omaa taistelukokemusta sadoista eri taisteluista eri vihollisten kanssa. Ja kiitos Matt Fractionin, meillä on myös Doom, Tuhoava Valloittaja- Ihmenelosten kolmen vaarallisimman vihollisen yhdistymä yhdeksi, voittamattomaksi vastustajaksi. Ihmenelosten vihollisgalleriasta löytyy monia vaihtoehtoja luoviin ja erilaisiin vihollisiin elokuvien niitä tarvittaessa. Aina ei tarvitse käyttää Doomia.

All our powers combined= AWESOME

Mitenkä siis tehdä onnistuneen Ihmeneloset-elokuvan? Oikea ohjaaja ja käsikirjoittaja on kaiken A ja O. Kuka olisi oikea ihminen kuvaamaan perhedynamiikan, sci-fi-seikkailun kauneuden, epäinhimillistenkin olentojen inhimillistämisen ja saada kaiken tämän näyttämään ajattomalta. Minun mielestäni, on aika pyytää apuun mies joka on jo kerran tehnyt hyvän Ihmeneloset-elokuvan: Brad Bird. Rautajätti, Ihmeperhe, Ratatouille, Tomorrowland- kaikissa näissä on esillä elementtejä jotka huokuvat Ihmenelosista tuttua tunnelmaa ja lämpöä. Hän osaa tehdä Sci-fiä joka näyttää ajattomalta ja omanlaiseltaan, kirjoittaa loistavia perhe-ja henkilösuhteita ja saada jättiläisrobotin tuntumaan aidolta ja realistiselta. Koska pääasia Ihmeneloset-elokuvaa tehdessä ei ole ajatella sitä supersankarielokuvana ensimmäiseksi, vaan perhe-elokuvana. Koko tarina ja konsepti syntyy ja kuolee perhesuhteiden ympärillä, ja jos tässä epäonnistutaan, kaatuu koko elokuva. Toivon kovasti että Fox antaa periksi ja myy oikeudet takaisin Marvelilla, ja kenties 2020 voimme saada rakkaudella tehdyn, ja sarjakuville uskollisen ja seikkailuntäyteisein perhe-elokuvan supersankareilla. Marvel, olkaa kuulolla ja valitkaa puikkoihin mies joka voi hoitaa homman kotiin tyylillä.

Bird is the word.

Atte T

Klassinen Superrikollinen

Viimeisin blogitekstini ei käsitellyt mitään hahmoa, tiettyä teosta sarjakuvien tai elokuvien puolelta tai ei listannut omia suosikkejani näiden joukosta. Reboot, New 52 ja Sarjakuvien Nykytila sai hyvää palautetta ja toivottiin että kirjoittaisin lisää tämänkaltaisia. Tästä innostuin, ja aloin miettimään aiheita ja teemoja joista voisin kirjoittaa samantyylistä analyysiä. Mihinkä sitten päädyin?

Puhutaanpas hieman superrikollisista.

Kaikki tietävät mikä on superrikollinen. Jokainen osaa nimetä jonkun superrikollisen: Lex Luthor, Jokeri, Doctor Doom, Kaksinaama ja nykyisten elokuvien vuoksi Loki ovat nykyään tunnetuimmat esimerkit superrikollisista jotka lähes kaikki tuntevat. Ja miksi ei tuntisi- superrikolliset ja pahikset ovat usein tarinoiden parhaimpia puolia. He ovat syy miksi tarinoilla usein on juoni ja sankarilla tarkoitus. He ovat pahoja, julmia miehiä ja naisia joilla on omat syynsä hirveisiin tekoihinsa. He haluavat vallata maailman, tuhota maailman tai vain tehdä mitä he ikinä haluavat. Superrikollisia on erilaisia, ja superrikollisen määritelmä on hyvin epämääräinen. Supervoimat eivät ole pakollisia, mutta yleensä heillä on jokin kyky tai attribuutti joka tekee heistä normaaleita kriminaaleja parempia. He ovat loistavia taistelijoita, omaavat jonkun aseen tai ns. "pahoja neroja". Älykkyys on mielenkiintoisesti yleisin ja toistuvin osa monien eri superrikollisten keskuudessa. Kaikki mainitsemani rikolliset alussa ovat jonkin alan neroja, oli kyseessä sitten rikollisuus tai jonkin sortin tieteen ala. Tämä yleinen kyky juontaa juurensa ensimmäisiin superrikollisiin. Mutta keitä olivat nämä ensimmäiset superrikolliset? Superrikolliset ovat paljon vanhempia kuin sarjakuvat joihin heidät usein liitetään. Ensimmäiset ovat esiintyneet kirjallisuudessa jo 1800-luvulla.

Professori James Moriarty, rikollisuuden napoleon ja Sherlock Holmesin arkkivihollinen ilmestyi ensimmäisen ja viimeisen kerran 1893 Viimeinen Tapaus-kirjassa. Arthur Conan Doyle loi hänet juurikin tätä tarkoitusta varten- toimiakseen Holmesin viimeisenä ja vaarallisimpana vastustajana, tappaen Holmesin ja kuollen itse etsiväneron mukana. Holmesin kohdalla tämä ei kestänyt, sillä tarve kirjoille oli vielä olemassa, mutta Moriarty pysyi kuolleena. Mutta Moriarty on jäänyt elämään alkuperäisen tarinan jälkeen, sillä Moriarty ei ollut vain uusi rikollinen. Moriarty oli rikollisuus itse. Hän oli nero, sivistynyt mies ja matemaatikko mutta hänen veressään oli Holmesin mukaan "pahuuden siemen, joka pyrki pintaan". Hän ei likaa käsiään, vaan orkestoi rikoksia kulissien takaa. Hän on esikuva kaikille pahoille tiedemiehille ja neroille rikollisille joita nykyään vilisee sarjakuvissa yhtenään. Toinen kirjallisuuden esimerkki joka on vaikuttanut moniin nykyajan superrikollisiin on Tohtori Fu Manchu. The Mystery of Fu Manchu (1913) esitteli titulaarisen kiinalaisen superrikollisen ensimmäisen kerran. Pitkät roikkuvat viikset, kierot silmät ja kaavut ovat nykyään ikoniset ominaisuudet jotka usein yhdistetään tähän hulluun rikolliseen. Fu Manchusta on ponnistanut monta superrikollisuuden perinteisiä aspekteja, kuten samanlaiset uniformut apulaisilla, pakkomielteet (Fu Manchu ei siedä tuliaseita vaan suosii tikareita ja mystisia kykyjä vihollistensa tappamiseen) ja toistuva esiintyminen. Fu Manchusta on tullut paljon tunnetumpi kuin hänta vastustavista sankareista.

 Nämä kaksi miestä omaavat eroistaan huolimatta ainakin yhden yhteisen ominaisuuden: älykkyyden. Älykkyys ja sivistys on jo heidän nimessään. He eivät ole fyysisesti uhkaavia tai väkivaltaisia varsinaisesti. Moriarty on vanha mies, mutta tämä ei vie mitään pois hänen uhkaavuudestaan. Hänen älynsä, juonensa ja maineensa tekee hänestä vaikuttavan ja pelottavan ilman että hän on lihaskimppu tai tappavien taistelulajien mestari. Ensimmäinen sarjakuvien superrikollinen oli selkeästi näiden kahden miehen inspiroima. Action Comics-lehden numero 13 (1939) esitteli meille Gerard Shugelin, Ultra-Humaniitin. Jerry Siegel ja Joe Shuster loivat Gerardin Teräsmiehen arkkiviholliseksi ja vastakohdaksi. Teräsmies on sankarillinen lihaskimppu ja Ultra-Humaniitti taasen on paha nero joka on pyörätuolissa. Lihakset vastaan äly on tästä lähtien ollut yleinen vastakkainasettelu, jossa äly on yleensä pahan puolella ja lihakset hyvien. Kapteeni Ihmeen arkkivihollisia olivat paha, pieni, älykäs ja ruma Tohtori Sivana ja pahempi, pienempi ja älykkäämpi Mister Mind. Kapteeni Amerikka taisteli nerokasta natsia Punakalloa vastaan ja suurin osa Batmanin tunnetuimmista vihollisista ovat jonkin alan tohtoreita ja professoreita aina psykologiasta genetiikkaan. Tämä juontaa osin juurensa tieteen julkiseen mielipiteeseen. Tiede voi joko olla hyvä tai huono asia. 1.maailmansodan aikana kun maiden sotakoneistot vaativat uusia, tehokkaampia tapoja tappaa vihollisia. Biologinen sodankäynti ja erilaiset massatuhoaseet siirsivät tätä mielipidettä huonompaan suuntaan. "Älypäät luovat tuhon työkaluja, mutta tosimies ratkaisee ongelmat nyrkeillään!" Ja yhä yli 70 vuoden jälkeen Teräsmies lyö Ultra-Humaniitin tainnoksiin. Toki tasapaino näiden välillä on syntynyt. On nerokkaita ja älyään käyttäviä supersankareita ja lihaskimppuja superrikollisina, mutta tämä alkuperäinen dynamiikka on yhä läsnä.

Perinteinen päivä Ultra-Humaniitin elämässä

       

Jos Professori Moriarty ja Tohtori Fu Manchu ovat esikuvia sarjakuvien pahiksille ja Ultra-Humaniitti ensimmäinen sarjakuvien superrikollinen, voiko Moriartysta vetää suoran viivan nykypäivän superrikollisiin? Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ei. Sarjakuvien superrikolliset ovat muuttunut paljon sitten ensimmäisistä versioistaan. Ennen kuin menen sen syvemmin nykyaikaisiin ja ns. "klassisen superrikollisen" ideaan, käyn nopeasti lävitse erään klassisen ja rakastetun superrikollisen arkkityypin. Kyseessä on tietenkin Bond-pahikset.

Bond-pahikset ovat yhdessä Moriartyn ja sarjakuvien klassikopahisten kanssa tunnetuimpia antagonisteja elokuvissa. Tohtori No, Francisco Scaramanga, Auric Kultasormi ja tietysti kaikkein tunnetuin, Ernst Stavro Blofeld ja hänen valkoinen kissansa. James Bond oli aikanaan suurimpia sankareita joita löytyi kirjallisuudesta. Tottakai hän tarvitsi vaikuttavia ja mieleenjääviä vihollisia jotka lukija muistaa Bondin lisäksi. Blofeld on ehdottomasti näistä tunnetuin ja useiten parodisoitu. Blofeld oli vanhempi kuin Bond, arpeutunut ja usein pöydän ääressä oleva juonija, toimien peilikuvana aktiiviselle ja toiminnan täytteiselle Bondille. Bond-pahiksilla on yleensä jokin ulkoinen piirre joka paljasti jotenkin heidän pahuutensa. Tohtori No ja hänen mekaaniset kätensä, Blofeldin kasvojen arpi ja Alec Trevalyanin palaneet kasvot näin esimerkiksi. Varhaiset pahikset kuten No ja Blofeld olivat myöskin saman pahan järjestön, Spectren, jäseniä. Heillä myöskin saattoi olla jokin pakkomielle tai teema jonka ympärillä heidän tarinansa pyöri. Auric Kultasormi himoitsi kultaa (nomen est omen), Carl Stromberg tuhota ihmiskunnan ja johtamalla valitut ihmiset vedenalaiseen paratiisiin ja niin poispäin. Nämä teemat ovat elokuvissa jätetty usein Bondin kaltaisten tieteis-toimintaelokuvien pariin...ja sarjakuviin.

Tästä pääsemme klassiseen superrikolliseen. Mitä tällä tarkoitan? Klassisia superrikollisia on sellaiset hahmot kuten Jokeri ja Arvuuttaja, Vihreä Menninkäinen ja Tohtori Mustekala, Lex Luthor ja Bizarro sekä Negatiivi-Salama ja Kapteeni Kylmä. Nämä kaikki ovat jollakin tavalla samanlaisia ja omaavat jonkin attribuutin joka yhdistää heitä. Mitä ovat nämä ominaisuudet? Ne voivat olla ulkoisia ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä jotka antavat näille hahmoille oman luonteensa, kuten Arvuuttajan arvoitukset ja Kapteeni Bumerangin nimikko-aseistus. Klassisten superrikollisten nimet usein kumpuavat juurikin heidän aseistuksestaan (Bumerangi), ulkonäöstään (Pingviini) tai tavastaan tehdä rikoksia (Deadshot). He ovat usein myös pakkomielteisiä jonkin asian tai teeman ympärillä, ja tämä voi vaihdella aina jostain eläimestä (Kissamies) supersankariin itseensä (Venom). Heille ei ole tärkeää mikään muu kuin heidän obsessionsa kohde. Klassiset superrikolliset ovat myöskin hyvin värikkäitä. Synkempi pukeutuminen on tullut paljon myöhemmin osaksi superkonnien ulkonäköä, mutta alunperin ja osan tapauksessa vielä tänänkin päivänä on heidän väriteemansa hyvin kirkas. Negatiivi-Salama, Salaman arkkivihollinen pukeutui keltaisiin trikoisiin jotka olivat paljon kirkkaammat kuin itse sankarin. Batmanin tapauksessa tämä toimii jälleen peilauksena Yön Ritarin synkkään ulkomuotoon. Jokeri, Arvuuttaja, Hullu Hatuntekijä, Kaksinaama- kaikkien vaatetukset ovat kirkkaita ja räväköitä. Marvel kuitenkin ottaa kakun tässä, sillä 60-luvulla luoduista hahmoista suurin osa pukeutui vielä samoihin väreihin- violettiin ja vihreään. Kang Valloittaja, Mahdoton Mies, Hulk, Annihilus, Super-Skrulli, Ronan Syyttäjä, Vihreä Menninkäinen, Imppari-Pete ja Mysterio ovat tämän väriteeman iloisia kantajia. 

Iso osa näistä hahmoista on luotu joko sarjakuvien Kulta-ajalla tai Hopea-ajalla, 40-60 luvun aikana. Tällöin sarjakuvissa oli eri standardit millaisia pahisten piti olla. Koska sarjakuvat oltiin pitkälti suunniteltu lapsien ja nuorten luettavaksi, olivat pahikset lapsi-ystävällisiä, varsinkin Comics Code Authorityn toiminnan alkamisen jälkeen. Tämän vuoksi pahikset harvoin pääsivät tappamaan ketään tai voittamaan. Pahis aloitti juonen, yritti suorittaa sen ja  lopulta sankari pisti polttimot himmeäksi. Kehenkn ei sattunut pahasti eikä kukaan kuollut. Mutta ajat muuttuivat. Yhtäkkiä Vihreä Menninkäinen tappaa Gwen Stacyn, Hämähäkkimiehen tyttöystävän. Jokerin rikokset muuttuvat yhden sarjakuvan aikana takaisin alkuaikojen murhatöiksi. Tämä aloitti monen hahmon kohdalla kehityskaaren joka johti monien superrikollisten muuttumiseen synkiksi tappajiksi ja uusien, väkivaltaisempien hahmojen synnyn. Negatiivi-Salama aloitti Salaman läheisten murhaamisen, hahmot kuten Zsazz ja Carnage aloittivat suoraviivaisen teurastuksen ja hahmot jotka eivät sopineet tähän uuteen muottiin saivat vitsihahmon maineen. Arvuuttaja oli vielä pitkään puhdas vitsi lukijoiden keskuudessa, mutta on sitemmin noussut ja saanut modernina aikana kasvojenkohotuksen ja maineensa takaisin. Mutta niin monet aikaisemmin vakavasti otetut kevyemmät superkonnat ovat jääneet vitsigalleriaan. Otetaanpa esimerkki Tappajakoi.

Tappajakoi, Jokeri ja Luthor. One of these things is not like the other.

Tappajakoi on nimestään huolimatta kaukana tappajasta. Hän on nykyään arkkityyppi vitsihahmosta. Alunperin Cameron van Cleer oli rikas playboy ja Bruce Waynen ystävä. Hän kuitenkin oli pohjimmiltaan rahanhimoinen ja seikkailuhaluinen, ja kun Cameron kuuli Batmanista päätti hän ryhtyä naamioiduksi kostajaksi myöskin...tosin rikollisten puolelle. Tappajakoina hän suojelisi Gothamin rikollisuutta poliiseilta. Tappajakoi oli tehokas, ja taisteli Batmanin kanssa useaan otteeseen. Hän jopa teki jotain mihinkä Jokeri, Pingviini tai Kaksinaama ei ole koskaan kyennyt- hän sai selville Batmanin identiteetin. Tottakai hän löi päänsä myöhemmin ja unohti sen, mutta se on kuitenkin kiitettävä saavutus. Mutta kuten sanoin, ajat muuttuvat ja Tappajakoista on tullut vitsi. Enään hän ei seiso kahden DC:n tunnetuimman ja suosituimman pahiksen rinnalla. Hän on nyrkkeilysäkki Gothamin sankareille ja jokainen yritys tehdä hänestä moderni ja vakavasti otettava on epäonnistunut. Mutta miksi? Tappajakoi on klassinen superrikollinen kuten Pingviini tai Korppikotka. Hänellä on selkeä teema, tarkoitus ja oikeastaan aika uniikki ja mielenkiintoinen suuntaus rikollisuuden suojelijana. Osittain syytän tästä juurikin superrikollisten synkistymistä, varsinkin Batmanin vastustajien kohdalla. On vaikea pysyä relevanttina Jokerin, Banen, Kaksinaaman ja R'as Al Ghulin rinnalla. Tämä sama kohtalo on tapahtunut monille paljon tyhmemmillekin hahmoille: Leijamies, Tilkkutäkki, Imppari-Pete, Kilpikonna.

Mitenkä nämä klassiset superrikolliset ovat siirtyneet sitten valkokankaalle? Enemmän tai vähemmän hyvin. Superrikolliset elokuvissa ovat yleensä paljon hillitympia kuin he ovat sarjakuvissa, varsinkin 2000-luvulla. 90-luvun supersankarielokuvien pahikset olivat paljon värikkäämpiä ja naurettavampia, kuten Jim Carreyn Arvuuttaja ja Arnold Schwarzeneggerin Pakkasherra. Tämä traditio jatkui vielä joissakin elokuvissa, lähinnä Sam Raimin Hämähäkkimies-elokuvissa Willem Dafoen Menninkäisen muodossa. Mutta kiitos Christopher Nolanin Batman-elokuvien alkoi ihmisten standardit pahiksia kohtaan nousta. Tämän hetken ehdottomasti suosituin superrikollinen on tämä kaveri:

Loki. Ennen kuin Marvel alkoi ottamaan elokuvien tekemisen vakavasti ja luomaan yhtenäistä universumia, harva sarjakuvafanien ulkopuolelta tiesi kuka Loki oli. Mutta tässä piilee hyvin tehtyjen superrikollisten charmi: Pahis voi olla paljon mielenkiintoisempi kuin sankari, ja hyvää pahista ihmiset toivovat näkevänsä uudestaan. Loki on esiintynyt nyt kolmessa Marvel-elokuvassa, ja jokaisen myötä hänen suosionsa nousee. Tällä hetkellä tulevaisuudessa on kaksi elokuvaa jossa Loki tulee esiintymään, eikä yleisö näytä kyllästyvän tähän kieroilijaan. Loki on lähellä klassista superrikollista. Hänellä on värikkäät vaatteet, selkeä tarkoitus ja persoonallisuus. Loki on tähän mennessä Marvelin elokuvien onnistunein superrikollinen. Hän eroaa tarpeeksi vastustajastaan ollessaan heikompi mutta älykkäämpi, seuraten myöskin vanhaa äly vs lihakset-kaavaa. Mutta miksi lähes kaikki muut Marvelin elokuvien pahikset ovat olleet heikkoja? Obadiah Stane, Emil Blonsky, Anton Vanko, Justin Hammer, Punakallo, Malekith, Killian, Ronan ja Yellowjacket ovat kaikki jääneet Lokin jalkoihin suuren yleisön ja kriitikoiden edessä. Mutta itse olen hieman anteeksiantavampi. Heath Ledgerin Jokeri ja Tom Hiddlestonin Loki ovat vain pistäneet niin kovan tason jota vastaan verrata pahiksia. Kaikkien pahisten täytyy nykyään olla Lokin kaltaisia monimutkaisia ja monitasoisia hahmoja joilla on synkkä menneisyys ja herkkä puoli. Mutta suurin osa superrikollisista ei ole sellaisia. Loki ei sarjakuvissa edes ole sellainen (kunnes elokuvien suosi muutti hänet sellaiseksi) vaan vihan kyllästämä kieroilija. Mutta minkälaisia superrikolliset sitten voivat olla olematta Lokin tai Jokerin kopioita? Miksi Rautamiehen joka toinen superpahis on bisnespamppu puvussa? 

Otetaanpa esimerkiksi kaksi ääripäätä tv:n puolelta. Toinen näistä kahdesta ei osaa käyttää klassisia superrikollisia ja toinen osaa. 

Näin et tee superrikollisia:

Kyllä, tv-ohjelma joka ei uskaltanut kutsua päähahmoaan supersankarinimellä kolmeen tuotantokauteen. Arrow on ohjelmana mukiinmenevä, 2. kauden ollessa sarjan paras. Mutta vaikka nykyään shown supersankarit ovat alkaneet kutsua itseään nimillään, ei sarja vieläkään osaa käsitellä tavallisia superrikollisia kunnolla. Jos he eivät ole ex-palkkasotureita kuten George Harkness tai Deathstroke, ovat he huumekauppiaita ja sarjamurhaajia. Vihreällä Nuolella ei ole kaikkein mielenkiintoisin hahmogalleria, ja tätä on täytetty mm. Teinititaanien ja Batmanin pahiksilla. Mutta nämäkin ovat yhtä tylsiä ja sieluttomia. Nämä eivät ole mieleenjääviä hahmoja, sillä he kaikki seuraavat samaa kaavaa. Pahin näistä on mielestäni ykköskaudella Oliveria piinannut Kreivi, eli Arrowin surkea yritys tehdä Kreivi Vertigosta realistisen hahmon. Kreivi Vertigo omaa kyvyn hajottaa ihmisten tasapainoaistin, sekoittaen heidän näkönsä. Tämä sopi aikoinaan jousiampujan viholliseksi. Arrowissa Kreivi on huumekauppias jonka tuplaneula jättää vampyyrin kaltaiset puremajäljet käyttäjään. Siksi nimi "Kreivi."

Ei näin.

Näin teet onnistuneen superrikollisen:

Voi kyllä. Flash on tv-sarja josta en uskonut sen olevan niin hyvä ja hauska kuin se on tällä hetkellä. Ja paljon tästä tulee sen pahiksista. Nämä ovat rehellisesti superrikollisia kykyineen ja juonineen. Jokaisella on (kiitos Cisco Ramonin) oma titteli, ja oudoimmankin kuuloinen idea toimii. Flash sai idean psyykkisillä voimilla varustetuista jättiläsigorillasta toimimaan hyvin. Hahmot kuten Kapteeni Kylmä, Säävelho, Helleaalto, Silmänkääntäjä (Mark Hamill kauneimmillaan) ja tietenkin Negatiivi-Salama esitetään niinkuin ne ovat sarjakuvissa mutta heihin suhtaudutaan vakavasti. Sen sijaan että sarjan tekijät pelkäisivät että hahmoja ei oteta tosissaan, he ottavat hahmot itse tosissaan ja kunnioittavat niiden sarjakuvien perinteitä jotka esittelivät nämä hahmot ensimmäisen kerran. Osa hahmoista on helppo tehdä, mutta parhaiten he tekivät vaikeimman, eli Gorilla Groddin. Grodd on gorilla, joka asuu Central Cityn viemäreissä ja haluaa luoda älykkäiden Gorillojen rodun. Ja tämä toimii hyvin sarjan tunnelmassa ja Grodd on vakavasti otettava, pelottava vihollinen.

=AWESOME

Aikaisemmin mainitsin että olen itse hieman anteeksiantavampi Marvelin superrikollisten suhteen elokuvissa. Ronan Syyttäjä oli tylsän värinen mutta hulvattoman ylitseampuva ja sopi täydellisesti sankarien vastakohdaksi. Ultron oli toki vain perinteinen tekoäly gone wrong, mutta sarjakuvien Ultron on juurikin sellainen. Yellowjacket on mielestäni aliarvioitu pahis. Hänellä on selkeä tavoite, syyt tekoihinsa ja näyttelijä Corey Stoll esitti miehen hajoavan psyykeen hyvin. On olemassa yksi syy miksi Loki on niin paljon suositumpi kuin muut pahikset ja osa sankareista: Kolme elokuvaa. Loki sai kolme elokuvaa aikaa kasvaa hahmona, esittää eri osia luonteestaan ja hahmostaan. Olisiko esimerkiksi Emil Blonsky aka Kuvotus Lokin rinnalla mielenkiintoisena hahmona jos The Incredible Hulk-elokuvan lisäksi olisi hän esiintynyt kahdessa muussa elokuvassa? Emil Blonsky on mielestäni myöskin aliarvioitu hahmo. Hänen pelkonsa vanhentumisesta ja taistelukyvyttömyydestään oli uniikki pelko pahiksella ja Tim Roth oli loistava näyttelijävalinta. Mutta koska Hulk ei tehnyt rahaa eikä saanut hyvää vastaanottoa, ei Blonsky ole saanut uutta mahdollisuuttaan. Ja hahmo jota kaikki rakastavat jo valmiiksi on saamassa kaksi elokuvaa vielä vyönsä alle, ja ihmettely siitä, miksi Marvel ei tee hyviä superrikollisia jatkuu.

On syy miksi hän on keskellä.

No, koska tämä pitää huomioida: "Entäs Kingpin ja Kilgrave? He olivat paljon parempia kuin elokuvien pahikset!" Se on totta. Ero kuitenkin on olemassa. Kaikella kunnioituksella Vincent D'Onofriolle, Kingpin on ei ole monimutkainen tai vaikea hahmo adaptoida. Kingpin on gangsteri. Hän ei tuntuisi oudolta missään muussa rikossarjassa, sillä hän on hyvin realistinen hahmo. Kilgrave on jonkin verran vaikeampi, mutta hänellä ja Kingpinillä on yksi iso asia puolellaan. Tai oikeastaan aika monta- nimittäin jaksoja. Tv-sarja formaattina antaa aikaa kehittää hahmoja paljon paremmin kuin elokuva. Olisiko nämä hahmot toimineet yhtä hyvin elokuvassa? Ehkäpä, molemmat on käsikirjoitettu hyvin mutta formaattin ero on kuitenkin iso ja merkittävä tekijä. Sen takia en laskekkaan tv:n pahiksia samaan kategoriaan elokuvan kanssa mielelläni. 

Superrikolliset ovat mielipidettä jakavia. Osan mielestä vain vakavasti otettavat pahikset kuten Jokeri, Magneto, Venom, Thanos, Doomsday ja Loki ovat hyviä, ja vähänkään kevyemmät hahmot kuten Arvuuttaja, Sarvikuono ja Bizarro saavat pysyä vitsikategoriassa. Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että vanhan koulukunnan klassiset pahikset saavat juurikin tämän vitsikäsittelyn, kuten Mandariini Iron Man 3:sessa. Kun kirjoittaja ei tiedä mitä tehdä hahmolla jota ei osaa käyttää, muuttaa hän heidät vitseiksi. Mutta klassisessa superrikollisessa on potentiaalia, loputonta avaamatonta potentiaalia. Käsikirjoittaja Max Landis sanoi kerran: "Villains, when written right, are terrifying. Even the most minor comic book villains in the real world would make you shit your pants."  Ja hän on oikeassa. Jokaisen värikkään trikoon ja eläinteemaisen naamarin takana on kuitenkin rikollinen. Vaikka hän pukeutuukin keltasinisiin housuihin ja pitkiin tossuihin, hänen kumikanansa sulattaa lihan luistasi. Hän saattaa puketua pilkkukuvioisiin vihreisiin paitoihin ja tonttuhattuun, mutta hän hallitsee mieltäsi ja voi ajaa sinut hirveisiin tekoihin. Hänellä on violetit trikoot ja keltainen naamari, mutta hän on taistelulajien mestari ja pärjää ilman supervoimia Kapteeni Amerikkaa vastaan. Ainoa asia mitä kirjoittaja tarvitsee on uskoa ja luottoa hahmoon. 

DC, jos tarve nousee, olen valmis kirjoittamaan teille Tappajakoi-sarjiksia. Soittakaa.

Atte T