perjantai 26. kesäkuuta 2015

Atte Arvostaa: Avengers: Age of Ultron

Tällä kertaa kierrokseen pistetään Marvelin uusin jättileffa Avengers: Age of Ultron! Oliko kyseessä uusi hitti vai vanhaa kierrätystä? Wonder no more- tässä oma näkemykseni asiasta:


Taustaa: Tiedemies Hank Pym teki elämänsä suurimman virheen luodessaan Ultronin: tekoälyn, jonka perustana hän käytti omaa aivokäyräänsä. Ultron kehitti kuitenkin laajan älykkyyden ja oedipuskompleksin- Ultron vihaa "isäänsä" Pymia ja rakastaa tämän vaimoa Janetia. Ultron koettaa tappaa Pymin, ja karkaa. Ultronista tulee välittömästi vaarallisin vihollinen mitä Kostajat ovat kuunaan kohdanneet. Huippuälykäs ja käytännössä tuhoutumaton, Ultron palaa aina takaisin ja ei ikinä lopeta tehtäväänsä- ihmiskunnan korvaamista koneilla. Ultronin loivat Roy Thomas ja John Buscema.
Wanda ja Pietro Maximoff ovat aina olleet syrjinnän kohteita: Mustalaisia ja mutantteja. Kun heidän oma kylänsä kääntyi heitä vastaan pelasti Magneto heidät, vastineeksi ikuisesta uskollisuudesta. Heistä tuli maaginen Purppuranoita ja salamannopea Elohopea, ja Pahojen Mutanttien Veljeskunnan riveissä he taistelivat Ryhmä-X:ää vastaan. Myöhemmin he erosivat veljeskunnasta ja liittyivät Kostajiin yhdessä Haukansilmän kanssa. Purppuranoita on Kostajien pitkäaikaisempia jäseniä. Heidät loi Stan Lee ja Jack Kirby.
Ultron halusi luoda täydellisen olennon: Koneen ja miehen yhdistelmän. Pohjanaan hän käytti alkuperäisen Liekin ruumista ja Simon Williamsin (Ihmemiehen) aivokäyrää. Lopputulos oli Vision- Ultronin visio tulevaisuudesta. Mutta kuten Ultronkin, Vision kapinoi luojaansa vastaan ja liittyi Kostajiin. Visionin loivat Roy Thomas ja John Buscema.

Elokuva: Hydra-järjestön paljastuttua, ovat Kostajat saaneet selville Lokin kadonneen valtikan sijainnin- Hydra-tukikohta Sokovian valtiossa. Saatuaan valtikan takaisin, on kaikki mallillaan. Tony Stark tajuaa kuitenkin valtikassa piilevän kaavan, jonka avulla hän voisi saada valmiiksi tekoälyn, jonka avulla maailmanrauha saataisiin aikaiseksi. Tämä johtaa Ultronin (James Spader) syntyyn. Tekoäly päättelee Kostajien olevan este maailmantauhaan, ja aloittaa sotansa heitä vastaan, apunaan Pietro ja Wanda Maximoff (Aaron Taylor-Johnson ja Elizabeth Olsen). Ultronin ja Maximoffien hajotettua Kostajien rivit, on sankarien aika kohdata omat synkät puolensa ja kerätä rivinsä kasaan- tai ainoa asia mitä Ultronin aikana maailmasta löytyy on metallia.

Kuten kaikki jotka ovat tätä blogia lukeneet, tiedätte että rakastan ensimmäistä Kostajat-leffaa. Se on hauska, toiminnan täytteinen ihme täynnä hyviä näyttelijäsuorituksia. Ja useimmat ovat kanssani samaa mieltä! Tämän lisäksi kaksi viimeisintä Marvel-leffaa ennen tätä ovat olleet loistavia ja kekseliäitä. Rima oli siis korkealla Age of Ultronin kohdalla.

Ja se rima ylitetään, ja tyylillä. Avengers: Age of Ultron on loistava jatko-osa mahtavalle elokuvalle, ja omasta mielestäni jopa parantaa tästä. Age of Ultron liikkuu eteenpäin vilkkaammin, aloittaen ryminällä mutta ottaen aikansa kuitenkin hahmojen kanssa. Kaikilla hahmoilla on hyvin omaa aikaa, vaikka pääpaino tuntuu yhä olevan Tony Starkissa. Mutta näistä hahmoista Haukansilmä (Jeremy Renner) pääsee parhaiten esille. Haukansilmä jäi edellisessä muiden varjoon, mutta nyt miehestä paljastetaan paljon ja hänen roolinsa on tärkeä elokuvassa- eritoten nautin Haukansilmän ja Maximoffien kohtauksista. Vastakkainasettelu toimii mainiosti.



Kaikki vanhat näyttelijät uusivat roolinsa kunnialla- osa jopa paransi jälleen suoritustaan. Chris Hemsworth parantaa suoritustaan Thorina joka elokuvassa. Myös Jeremy Renner pääsee paremmin parrasvaloihin ja hyvä niin- miehessä on karismaa vaikka millä mitalla. Uudet näyttelijät myös hoitavat tonttinsa hyvin. Aaron Taylor-Johnson esittää juuri loistavaa nokkavaa ja ylpeää Elohopeaa joka tuo vahvasti mieleen sarjakuvien nopsajalan. Elizabeth Olsen jatkaa samaa rataa, toimien rauhallisena ja itsevarmana vastakohtana Pietron äkkipikaisuudelle. Olsenista huokuu hahmoon sopivaa uhkaavuutta ja mystisyyttä. Näyttelijöiden välinen kemia näkyy myös hahmoissa- on helppo uskoa että kyseessä on sisarukset. Ja mainittakoon myös- kyllä, minun mielestäni Kostajien Elohopea on paljon hienompi ja tyylikkäämpi kuin X-Men-leffasarjan Elohopea. Piste.


Paul Bettany palaa rooliinsa Jarviksena mutta saa myös uuden roolin- Visionin. Vision on kaikki mitä halusinkin. Rauhallinen ja viisas, mutta Ultronin tapaan katsoo maailmaa erilailla. Ja näyttää upealta sitä tehdessä. Vision on ihmisen ja koneen täydellinen yhdistelmä- looginen ja järjen kautta ajatteleva, mutta tunteet- ja huumorintajun- omaava androidi.



Sitten on Ultron ja James Spader. Ensiksi sanottakoon: En odottanut Ultronin olevan näin.... ihmismäinen. Sarjakuvien Ultron on hyvin kylmä ja murhanhimoinen, kone joka ei hurmaa huumorilla tai pyydä anteeksi. Tämä eroaa hyvin paljon elokuvan Ultronin kanssa. Olisin ehkä hieman enemmän halunnut nähdä kylmän ja konemaisemman Ultronin. 
Tämän sanottuani, voin siltikin vain kehua James Spaderin uskomatonta suoritusta. Ultron on aivan loistava. Spader esittää häntä karismaattisena, hieman eksyneenä olentona. Ultron ei ymmärrä ihmisiä kunnolla, ja tämä johtaa sekä kauheisiin että hauskoihin kohtauksiin. Minusta Ultronin paras kohtaus oli aivan alku: Digitaalilinjojen maailmassa kaikuva ääni, joka kysyy olemassaolostansa ja pyytää apua. James Spader teki huippusuorituksen, ja vaikka se ei vastannutkaan aivan odotuksiani, oli se silti erittäin tyydyttävä. Ultron on yhtä karismaattinen, viallinen ja vaikuttava kuin luojansa.





Juoni ei juuri suuria yllätyksiä sisällä, mutta toimii silti hyvin. Edelliseen elokuvaan verrattuna se liikkuu eteenpäin mukavalla nopeudella, mutta antaa silti aikaa hahmoille kehittyä. Bartonista opitaan paljon uutta, kuten myös Natashasta ja Bannerista- mutta palaan heihin kohta. Ultronin suunnitelma on yksinkertainen loppujen lopuksi- mutta sen yksinkertaisuus on hyvin ymmärrettävissä, sillä tämän jumalkompleksisuus sopii hyvin katastrofaaliseen- suorastaan raamatulliseen- tuhoon. Huumoria on mukana kuten edeltäjässäkin, ja se toimii yhä hyvin- ellei jopa paremmin.Esimerkkinä tästä on kohtaus jossa Kostajat kisailevat siitä, kuka pystyy nostamaan Mjölnirin ylös- rento ja hauska tunnelma huokuu ja saa hymyn huulille. Alku- ja lopputaistelut ovat eeppisiä ja herättävät vanhassa sarjisfanissa ilon tunteita. Parhaiten elokuvan toimintakohtauksista jää mieleen Kostajien taistelu Hydraa vastaan, Hulkbusterin ja Hulkin taistelu sekä lopputappelu.




Mutta onko leffassa jotain mistä en pidä? Hyvin vähän. Jopa "pahin" tökkimiskohtani ei oikeastaan ole huono, mutta siinä on heikkouksia. Kyseessä on Brucen ja Natashan rakkaussuhde. Varsinaisesti minulla ei ole tätä vastaan mitään- Kostajien riveissä on aina ollut romantiikkaa, ja ryhmän sisäinen suhde on ideana hyvä. Toteutus on ehkä se mikä mina tökkii. Idea tuntuu aika pikaiselta keksinnöltä, sillä ensimmäisessä leffassa ei moista vihjatakkaan- tai sitten en sitä tajunnut. Tämän tyhjästä tuleminen hieman jäi ärsyttämään, mutta onneksi Scarlett Johansson myy omalta osuudeltaan tämän hyvin. Ruffalo, joka on mainio näyttelijä, ei valitettavasti onnistu ihan yhtä hyvin.  Myöskään en ole ihan tyytyväinen ERÄÄN hahmon kuolemaan- Joss Whedon halusi tappaa hahmoja, ja ymmärrän että Kostajien rivit alkavat olla aika isot, mutta silti se jäi vaivaamaan. Kohtaus oltiin tehty hyvin, eikä kuolema ollut turha- mutta hahmosta oli tullut henkilökohtainen suosikki nopeasti, ja ajatus siitä että häntä ei näe enään tässä roolissa ärsyttää.
Myöskään lopputekstien jälkeinen kohtaus ei vakuuttanut. Toki Thanos on aina vakuuttava, mutta odotin jotain hieman isompaa- uusia hahmoja tai jotain. Thanos, olet mahtava mutta ala pikkuhiljaa jo tehdä jotain.

Viimeiset sanat? Avengers: Age of Ultron on loistava seikkailuelokuva, joka viihdyttää vähintäänkin yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Se on yhdistelmä seikkailua, huumoria, toimintaa ja sarjakuvien perinteitä pakattuna loistavaan pakettiin, josta ei voi kuin nauttia. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, tulet varmasti pitämään myös tästäkin. Mitä muuta voikaan sanoa kuin Kostajat-

Atte T





sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

No Capes! Sarjiksia ilman supersankareita

Apparently, that is a thing.

Kaikille lienee ilmiselvää, että luen supersankarisarjakuvia. Paljon. Puhun niistä yhtenään blogissakin, ja olen kuluttanut pienen omaisuuden oman sarjakuvakirjastoni täydentämiseen. Mutta näiden lisäksi luen hyvin paljon muitakin sarjakuvia. Nämä ovat usein hyvin erillaisia teemoiltaan verrattuna supersankarikamaan ja tarjoaakin näiden ohella täysin erilaisia tarinoita. Monet eivät kuitenkaan tiedä näistä, sillä ne jäävät usein suositumpien sarjakuvien - mangan, supersankarien ja Aku Ankan- jalkoihin.

Pelko pois! Tämänkertaisesssa blogitekstissä esittelen omia suosikkejani mangan, supersankarien ja Aku Ankan ulkopuolelta. Yritän saada jonkinlaista eroa genrejen välille jotta listasta löytyisi jotain kaikille. Enkä myöskään käy lävitse Tinttiä, Asterixia enkä muita lapsuuden klassikoita- tarkoituksena olisi jakaa tietoa sarjakuvista joista et ole välttämättä kuullut aikaisemmin. Pitemmittä puheitta, tässä sarjakuvia ilman viittoja, ankkoja tai isoja silmiä:

Hellboy (Mike Mignola)




Aloitetaan tutulla: Suurin osa on varmaan joskus nähnyt Hellboy-elokuvat- mikä on hyvä asia. Hellboy (2004) oli loistava leffa ja mainio adaptaatio kaikin puolin. Ja alkuperäinen sarjakuva on loistava. Natsien palkkaaman Rasputinin loitsu kutsuu pohjois-englantiin pienen olion- paholaislapsen, jonka armeijan tutkimusosasto adoptoi ja nimeää Hellboyksi. Hellboy kasvaa tutkimusosastossa, joka vuosien mittaan muuttuu paranormaalien uhkien torjuntakeskukseksi, BPRD:ksi. Ja Hellboy on heidän ykkösrivin agenttinsa. Hellboyn arsenaalista löytyy valikoima pistooleita sekä hänen suunnaton oikea kätensä, jonka mystinen alkuperä ja tarkoitus ovat tuomiopäivän kamaa. Hellboyn kollegoihin kuuluu mm.  kalamies Abraham Sapien, pyrokineetikko Liz Sherman ja Roger-Golem.

Hellboy on loistavaa kamaa. Tarinat vaihtelevat yksittäisten hirviöiden kohtaamisesta tai/ja tappamisesta isomman pääjuonen seuraamiseen. Hellboyn perässä on niin helvetin ruhtinaat, Rasputin ja Baba Yaga ja uskomaton määrä hirviöitä kansanperinteistä ja legendoista ympäri maailmaa. Tarinat ovat synkkiä ja käsittelevät hirviöiden pieksennän lisäksi kohtaloa ja ihmisyyttä. Hellboy on päivän päättyessä itsekkin hirviö. Kun kaikki hirviöt on tapettu- mitä tapahtuu Hellboylle? Hän on tuomiopäivän merkki, mutta onko se hänen kohtalonsa? Näitä teemoja kosketetaan elokuvissa, mutta vasta sarjakuvissa tähän keskitytään sen ansaitsemalla tavalla. Hellboy on palkittu klassikko jonka lukeminen on aina ilo.




Blacksad ( Juan Diaz Canales, Juanjo Guarnido)




Blacksad on yksityisetsivä ja sotaveteraani 40-50-luvun Amerikassa, jossa rotupolitiikka,ydinsodan pelko ja huumekauppa ovat osa arkea. Blacksad on itsekkin tummaihoinen, ja kohtaa tasaisin väliajoin syrjintää, mutta Blacksadia ei kiinnosta. Hän on kovien aikojen kasvatti, joka osaa vastata kovilla kovia vastaan. Blacksad on kissa varjoisilta kujilta. Odotas, mitä?

Vitsit sikseen, Blacksad on nerokas sarjakuva, joka yhdistää dekkarikirjallisuuden ja 40-50 luvun tyylin ja ajan antropomorfisiin eläinhahmoihin- ihmisiä joilla on eläinten piirteet. Eläinhahmoista huolimatta Blacksad ei todellakaan ole lastensarjakuva. Teemat ovat hyvin aikuisia ja kohtaukset voivat olla paikoitellen hyvinkin graafisia- alastomuutta ja väkivaltaa, sillä maailma ei ole mukava paikka. Tarinat ovat hyvin realistisia ja voisivat hyvinkin perustua tositapahtumiin- sarjakuvan mainio twisti onkin upea taide ja erittäin luova eläinhahmojen käyttö. Jääkarhu, supikoira ja lumikko ovat arjalaisia uusnatseja, mustaturkkiset eläimet ovat afroamerikkalaisia ja sopulit odottavat maailmanloppua. Draamaa, tunnelmaa ja komediaa, Blacksad on eurooppalaisen sarjakuvan huippunimiä.




Perkeros (JP Ahonen, KP Alare)




Suomalaista tavaraa listaan! Perkeros on tarina musiikista. Akselilla on bändi- avantgarde-metallia soittava Perkeros- ja hänen elämänsä on pyhitetty sen soundin täydellistämiseen. Mutta hänen perfektionisminsa törmää muihin muusikkoihin, ja parisuhteetkin menevät siinä pitkin seiniä. Bändijäsenet Lilja, Kervinen, karhu ja uusi tulokas Aydin ovat menossa mukana kun aika näyttää mihin Perkeros pystyy- mutta onko musiikin takana jotain muuta, jotain kauniimpaa tai kauheampaa?

Perkeros on paras suomalainen sarjakuva jonka olen koskaan lukenut. Monet tuntevat JP Ahosen työstään loistavan Villimpi Pohjola-sarjakuvan takaa, ja hän tuo ykkösmateriaalinsa tähän taideteokseen. Kuvitus on upeaa, kielenkäyttö realistista ja hyvä luoja, musiikin kuvitus! Lukiessa musiikin tuntee, se on visuaalinen efekti joka tuntuu hyppäävän sivuilta. Tarinassa on myöskin loistava twisti, joka yllätti minut ainakin täydellisesti- sarjiksen viimeinen osuus on dramaattisesti erillainen verrattuna alku-ja keskiosaan, ja toimii aivan luokattoman hyvin. Perkeros on mahtava, lukekaa.




In Real Life (Cory Doctorow, Jen Wang)




Anda pelaa MMORPG:ta nimeltä Coarsegold. Coarsegoldissa hän on sankari, keräten mainetta tappamalla hirviöitä ja napaten aarteita. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä ympäri maailmaa. Pelaaminen on hyvä asia! Sitten hän tapaa kultaa farmaavan pelaajan- kiinalaisen, jollekka tämä on myöskin työtä. Tämä on tietysti pelin sääntöjen mukaista, mutta kun kyseessä on toisen elinkeino, on Andan vaikea nähdä maailmaa enään mustavalkoisena.

In Real Life on erittäin relevantti, kaunis ja aito. Anda on hyvin tavallinen, mutta omaa silti selkeän persoonan ja lukijan on helppo astua hänen rooliinsa lukijana. Tarina on hyvin maanläheinen, sillä totuus kultafarmauksen ja siihen liittyvän työllistämisen takaa on hyvin synkkä. Tätä käsitellään kuitenkin hyvin inhimillisesti ja ilman leimaamista. In Real Life on loistava teos kauniilla kuvituksella ja fiksulla ja aidolla tarinalla.



Beasts of Burden (Evan Dorkin, Jill Thompson)




Burden Hill on kaunis, pittoreski pikkukylä jonka yllä on synkkä pilvi. Oudot ilmiöt ja synkät tapahtumat ympäröivät sitä, ja ainoat jotka voivat auttaa on Viisaiden Koirien Neuvosto. Burdenin eläimet- kuusi koiraa ja kissa- ovat aina paikalla, oli vastassa sitten noitia, demonisia rottayhteisöjä, muinaisia olentoja ja kirottuja henkiä. Jonkun täytyy suojella Burden Hilliä.

Beasts of Burden on Blacksadin tapaan nerokas amalgaami- paranormaalien ilmiöiden torjujina toimii kotieläimet, ja maailma nähdään heidän näkökulmastaan. Jokainen koira on oma persoonansa ja jokaisella on omat tarinansa. Beasts of Burden on hieman kevyempi kuin Blacksad, mutta sisältää silti paikkapaikoin synkkää ja karmivaa kamaa. Mutta tarinat pysyvät silti miellyttävinä ja positiivisina, mikä tekeekin Beasts of Burdenista loistavan valinnan kaikille eläinystäville. Burden Hill- aurinkoa, kauniita metsiä ja kauhuja ajan takaa!





Rat Queens (Kurtis J. Wiebe)




Rat Queens on mahtava. Fantasiasarjakuva D&D:n hengessä, Rat Queens on seikkailijaryhmä- rockabilly-haltiavelho Hannah, hipsterikääpiö Violet, ateistipappi Dee ja hippinarkkarihobitti Betty- jotka elävät taistelun ja aarteiden vuoksi. Heitä ei siedetä paljoa Palisaden kaupungissa, sillä aarteen tuhlaaminen tapahtuu yleensä vetämällä kännit ja riehumalla humalapäissään ympäri kaupunkia. Kun pormestari lähettää kaupungin kaikki seikkailijat eri tehtäville, tuntematon taho hyökkää seikkailijoiden kimppuun. Rat Queensit eivät tätä nielemättä hyväksy- on aika hankkia vastauksia, vaikka väkisin.

Rat Queens perustuu Wieben kokemuksiin roolipelien parissa, kutsuen sitä "Tarun Sormusten Herrasta ja Morsiusneitojen (2011) yhdistelmäksi." Tämä näkyy. Hyvin ronski puhe yhdistetään perinteiseen fantasiajargoniin erittäin viihdyttävästi. Myös naisjohtoinen fantasiaseikkailu on erittäin mukavaa vaihtelua, ja rikkookin monia ennakkoluuloja ja ajatuksia naisten kielenkäytöstä. Rat Queens on upea, hauska, rivo, väkivaltainen ja loputtomiin asti viihdyttävä.





Scott Pilgrim (Bryan Lee O'Malley)




Toinen joka lienee elokuvafaneille tuttu. Scott Pilgrim on släkkeri, joka soittaa bändissä (Sex-Bob-Omb), pummii kavereilta elääkseen ja on jokseenkin tyytyväinen. Sitten kuvioihin tulee Ramona V. Flowers, Amerikkalainen lähettininja joka käyttää Scottin unia oikotienä. Voidakseen deittailla Ramonaa, täytyy hänen voittaa tämän seitsemän pahaa exää- ja hankkia elämä.

Scott Pilgrim on sarjakuvaneroutta. Torontossa maailma on kuin videopelistä, eikä ketään tunnu häiritsevä se, että piestyt ihmiset saattavat hajota kolikkokasoiksi. Maailma on ihmeellinen, mutta heille se on arkipäivää. Scott Pilgrimissä on ainutlaatuinen tunnelma. Hahmot ovat kaikki vahvoja persoonia aina Scottin homosta kämppiksestä pahoihin exiin. Huumori on omaa luokkaansa- sulavaa ja fiksua, ottaen pohjansa maailman outoudesta. Jos olette nähneet leffan, ja piditte siitä tai ette, suosittelen teille lämpimästi Scott Pilgrimin lukemista.




Seconds (Bryan Lee O'Malley)


Toinen tuotos O'Malleylta, Seconds on Scott Pilgrimin tapaan ainutlaatuinen sarjakuvatapaus. Katie on lahjakas kokki Seconds-nimisessä ravintolassa. Elämä hymyilee, ja kunnianhimoinen Katie haluaa avata oman paikan. Mutta alamäki alkaa kun uuden ravintolan remontti kallistuu, ex-poikaystävä palaa kaupunkiin ja yhden illan juttu toisen kokin kanssa johtaa tarjoilijattaren loukkaantumiseen. Katie saa kuitenkin apua- mysteerinen tyttö jättää hänelle vihkon, padan täynnä punaisia sieniä sekä ohjeet: Kirjoita virheet, syö sieni, nuku ja uudistu.

Seconds on hyvin uniikki. Seconds on värikäs, mutta päävärinä on vahva punainen väri. Se tuo kepeään kirjoittamiseen ja simppeliin kuvitukseen tiettyä painostavuutta. Katie on hyvin hauska ja lahjakas, mutta hänen luonnevikansa tekevät hänestä tykättävän hahmon. Tarina on erittäin yllätävä ja teemojen vuoristorata- kohtaukset saattavat olla hyvin hauskoja ja kevyitä ja seuraavalla sivunkäännöksellä painajaismaisen karmivia. Seconds oli Bryan Lee O'Malleyn osoitus siitä, että hän osaa kirjoittaa muutakin kuin Scott Pilgrimiä- ja onnistuu siinä upeasti.






Tämä on vain pieni katsaus laajaan sarjakuvien kirjoon! Mitä itse suosittelette? Onko kokemuksia ylläolevista sarjakuvista- olenko oikeassa, vai puhunko ihan puutaheinää? Kommentoikaa! Jos haluatte ostaa kyseisiä sarjakuvia, suunnatkaa osoitteeseen www.fantasiapelit.fi tai lähimpään hyvään kirjakauppaanne.

Atte T

Kirjalista:
-Hellboy 1: Seed of Destruction
-Blacksad 1: Kissa Varjoisilta Kujilta
-Perkeros
-In Real Life
-Beasts of Burden 1: Animal Rites
-Rat Queens: Sass & Sorcery
-Scott Pilgrim 1: Scott Pilgrim's Precious Little Life
-Seconds







lauantai 20. kesäkuuta 2015

Ropecon 2015- Vielä kerran pojat

Myöhässä kuin mikä, mutta mennään: Tämä on oma katsaukseni Suomen parhaimpaan tapahtumaan, Ropeconiin. Ropecon 2015 järjestettiin jo 15-17.5, koska tapahtumapaikka Espoon Dipoli menee remonttiin kesällä, eikä ole käytössä loppuvuotena. Tämä on myöskin aikakauden päätös- tämän jälkeen Dipoli ei ole enään käytössä tapahtumapaikkana. Tämä surettaa monia, mutta Ropecon ei poistu mihinkään, se vain muuttaa.

Mutta se on tulevaa- tämä kirjoitus on omistettu mahtavalle tapahtumalle, joka jälleen täytti minut jälleen ilolla ja onnella. Suomen 3 Best Days of Gaming, take me awaayy!

Perjantai.

Poikkeuksellisesti saavuimme paikalle veljeni kanssa junalla, mikä tarkoitti ylimääräistä kulkemista ja rinkan kanssa vaeltamista. Onneksi keli suosi ja matka taittui mukavasti. Tapahtumapaikalla vedin sitten cosplay-asun päälleni- kuvia puvuista ja lisätietoa löytyy cosplayblogini puolelta, täältä. Kävin kaubamajassa tervehtimässä tuttuja myyjiä, tapasin kavereita ja nautin vain juuri alkaneen tapahtuman ilmapiiristä. Myöhemmin liityi roolipelaajien joukkoon, kun kaverini Aleksandrs veti Pathfinder Society-peliä ja hänen vaimonsa Olga oli pelaajana. Tutustuin Aleksandrsiin ja Olgaan vuosia sitten juurikin pelipöydän ääressä, ja hänen kanssaan pelaaminen on aina hauskaa. If you are reading this, you are awesome.

Kameralle on helppo hymyillä Ropeconissa.


Pitkä päivä päättyi huonoihin yöuniin, sillä lattiamajoitus ei ole ystäväni.

Lauantai.

Aamun sekavan juoksentelun ja yksinkertaisen aamiaisen jälkeen päästiin tositoimiin- Pathfinder Society megaskenaario Legacy of the Stonelords. Massivinen peli, jossa useampi pöytä pelaa samaa skenaariota lävitse eri tasoilla. Erittäin hauskaa on aina ollut- eikä tämäkään ollut poikkeus. Hieno tarina ja hauskoja kohtaamisia sekä mukavia pelikavereita kuten edellisen pelini vetäjä. Hieman jäi harmittamaan yhden pelaajatoverin kohtalo, kun hahmo kuoli ensimmäisessä kohtaamisessa. Silti pelistä jäi hyvä fiilis ja onnistumisen tunne. Tämän pelin päätyttyä kävin moikkaamassa Marvel Cosplay Finland-porukan kavereita jotka olivat paikalla. Pienen photoshootin jälkeen siirryin takaisin pelipöydän ääreen, jossa vietinkin loppuillan. Jalat pysyivät maassa, sillä kolmas peli ei vakuuttanut lähes lainkaan. Pelin jälkeen veri veti Keltsuun, ja parin tuopin jälkeen menin taas maate, tällä kertaa nukuin hyvin ja autuaasti.

Perusasioita.


Sunnuntai

Veljeni ehdotuksesta menin pelaamaan kunniavieras Michelle Nephewin pöytään loistavaa Gloom-korttipeliä. Ja koska Ropeconin kantava teema oli omalta osaltani tuttujen kanssa hengaus, oli pöydässä taas Aleksandrs ja Olga. Peli oli muikea ja Michelle oli oikein mukava ja hauska tuttavuus. Menin vielä voittamaan kyseisen ottelun, ja tästä hyvästä sain pelin Michelleltä lahjaksi- signeerauksella, tottakai. Sitten oli aika istua luentosaleissa- ohjelmaa riitti niin Ydinsodasta ja siitä kuinka selviytyä siitä, Ironspinen poikien uudesta pelistä Hyperstormista sekä  mielenkiintoinen paneeli Suomen roolipeliskenestä ja siitä kuinka voit olla osa sitä. Tämä oli erittäin hyvä tilaisuus, ja sain tästä paljon uutta intoa johtaa pelejä. Porin suunnalla olisi aikomus alkaa vaikuttaa enemmän, kenties saada peliporukka sinne kasaan myös. Piakoin tämän jälkeen oli aika jo suunnata kohti kotia.

Oh yeah



Ropecon 2015 oli mahtava tapahtuma. Vaikka oltiin edustamassa omaa peliporukkaa varsin pienellä joukolla, oli con täynnä taas tuttuja ja kavereita joita näkee vain kerran vuodessa. Ensi vuonna Ropecon siirtyy messuhalliin, mielenkiinnolla odotan mitenkä tapahtuma muuttuu tapahtumapaikan mukana.

Atte Timosen lyhyt Ropecon-historiikki:

2007: Ensimmäinen Ropecon-käyntini sekä ensimmäinen cosplay-asuni. Historiaa on tehty. yhden päivän reissu.

2008: Warhammer 40k-turnausneitsyys viety. Kaksi päivää, ensimmäiset Ropecon-kaverisuhteet luotu.

2009:  Lisää Warhammeria. Ensimmäinen Pathfinder Society-pelini. Historiaa on tehty- kolme päivää tästä eteenpäin.

2010: Warhammer ei lopu kulumallakaan. Vähän taas Pathfinderia. Ekat luennot koettu.

2011: Warhammer vähenee, Pathfinder kasvaa. Kunniavieras Erik Mona tappaa pelihahmoni.

2012: Nopea paluu Warhammerin pariin. Tasapainottelua?

2013: Cosplay palaa Ropeconiin! Ensimmäinen Pathfinder Society Megaevent koettu.

2014: Marvel Cosplay Finland kokoontuu Ropeconissa! Lisää megaeventtejä.

2015: Ropecon NYT. Hyvästi dipoli, ja kiitos kaloista.

Ensi kertaan!

Atte T

Linkkejä:

Hyperstorm- Scifi-roolipeli suomalaisilta tekijöiltä. Vaikuttaa upealta, suosittelen tsekkaamaan.
Pathfinder Society Suomi- Suomen haarakonttori, niinsanotusti. Kaikki mukaan!





keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Tampere Kuplii ja Pelimuseo


Tampere Kuplii

Heipä hei ja "kevättä" kaikille.

Viime viikonloppuna oli taas kevään kohokohta eli Tampere Kuplii-sarjakuvafestivaalit. Finlaysonin alue kutsui taas ihmisiä paikalle laumoittain, kokonaisuudessaan 8856 kävijää. Tätä kävijämäärää sain seurata kahdelta puolelta- lauantaina cosplay-asuun verhoutuneena ja sunnuntaina työpaidassa myyntitiskin takaa, kuten traditioksin on jo muodostunut. Ohjelma jäi taas väliin, mutta tätä paikkasi mukavat ihmiset ja hyvät juttutuokiot heidän kanssaan.

Lauantai alkoi ja päättyi samalla tavalla-mahtavan Marvel-cosplayporukan kanssa. Vanhat tutut toverit edellisistä 'coneista löytyivät nopeasti, ja heidän kanssaan vaelleltiin pitkin poikin tapahtumaluetta. Kun kello läheni kahta aloimme kerääntyä yhteen. Aluksi porukka oli varsin hajallaan, kunnes kävimme kiertämässä alueen lävitse ja keräämässä eksyneet lampaat joukkoon mukaan. Ja sen jälkeen tuli Photoshoot josta puhuttaisiin vielä pitkään. Kuvia tästä photoshootista voitte löytää cosplay-blogini puolelta, täältä.

Photoshootin jälkeen oli hetken hengähdystä, kunnes siirryimme syömään ravintola SpeakEasyyn. SpeakEasy ei ollut tuttu ennestään, mutta yllätyin kyllä ruuan hinta/laatu-suhteesta. Mainio hampurilainen loistavilla ranskalaisilla. Ruuan ääressä kaikki saivat istua alas ja rentoutua ja sekä jutella, mikä oli erittäin mukavaa pitkän 'conipäivän jälkeen. Hyvää ruokaa ja juomaa, hyvää seuraa ja tyylikäs paikka-mitä muuta voisi toivoa.



Lauantaista mainittakoon että illasta oli ääni vähän käheänä- kun huudat käskyjä ja kehotuksia 20 ihmiselle meluisassa tapahtumassa, on moinen suorastaan normaalia.

Sunnuntai taasen oli työpäivä, joten vihreät viitat ja pahvinaamarit saivat pysyä poissa. Onneksi niinsanotusti fantasiapelit "kicked it up a notch" ja paikalle oltiin hankittu kunnon standeja, kassakone ja kortinlukija sekä, voihan herranen aika, työkaveri! Tästä oli hyvä jatkaa. Päivä oli aika perinteinen tapahtuma-sunnuntai. Hiljainen, mutta ei huono lainkaan. Pääsi vaihtamaan pari sanaa taas tuttujen kanssa, tekemään parit ostokset ja tekemään oikeita töitäkin taas pitkästä aikaa. Päivä päättyi pikaiseen paikan purkamiseen. Sanotaanko vaikka näin, että 11-12 erimuotoisen ja painoisen laatikon pakkaaminen yhteen rullakkoon vaatii aikamoisia tetris-taitoja.

Tavaraa sattui mukaan taas, joskin ei ihan liikaa. Mukaan sattui sarjakuva-osastolta Lepakkomies-lehti nro.4 (1977) ja Vihreä Mies Hulk-lehden numero 6 (1982). Kyseinen Hulk-lehti varsinkin oli aikamoinen aarre, onhan kyseessä Mandariinin, Rautamiehen arkkivihollisen ensiesiintyminen sekä Johtajan, Hulkin verivihollisen ensiesiintyminen. Näiden lisäksi mukaan napsahti HeadHunter Storesta Ultron-figuuri sekä kangasmerkki. Taidekujalta/Pienlehtimarssista ostin kolmannen Batman-aheisen kuvan samalta piirtäjältä, jonka nimeä en vieläkään tiedä. Identify thyself!



Tampere Kuplii on aina ollut ja tulee olemaankin, Suomen tapahtumien ykkösiä. Tunnelma, ilmapiiri, alue, ihmiset-kaikki natsaa. Ensi vuonna Tampere Kuplii siirtyy Tamperetaloon isompiin tilohiin. Minun tulee ikävä Finlaysonin tehdasalueita. Ensi vuonna nähdään mitä on luvassa.


Vapriikki ja Videopelimuseo

Pieni esimerkki sisällöstä

Tampereella on käyty on ahkerasti viime päivinä, sillä tiistaina suuntasimme yliopistolta pienelle opintomatkalle kohti Tamperetta. Vapriikissa oli tulevan videopelimuseon ensimmäinen tiedotustilaisuus, jossa professorimme Jaakko Suominen oli puhumassa. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, opiskelijat mukaan ja sivistävä opintomatka on kasassa. Aamusella bussi lähti liikkeelle täynnä unen partaalla olevia opiskelijoita ja opettajia. Vapriikissa ensimmäisenä asialistalla oli kahvio ja herättävät kahvit ja teet ennen luennon alkua. Olipa paikalla myös tuttuja, kuten Risto "Nordic" Hieta. Sieltä siirryimme testaamaan hieman suomalaistekoisia klassikkopelejä, kuten Stardustia ( Bloodhouse, 1993) Mäkihyppypeliä johonka hakkasin nopeasti ennätykset sisään sekä pelikokoelman ehdoton kruunu eli Uuno Turhapuro muuttaa maalle ( Amersoft, 1986). Ihastuttavan ja raivostuttavan haastava peli on ensimmäinen suomalainen lisenssipeli. Ehdoton klassikko suomalaisessa pelihistoriassa ja jos saatte joskus mahdollisuuden koettaa tätä helmeä, älkää jättäkö väliin.
I WILL BEAT YOU
Tilaisuuden virallisessa osuudessa puhui joukko ihmisiä hankkeen takaa sekä suomen videopeliskenen merkittäviä nimiä. Meidän osuudessamme puhui Jaakko Suominen eri tavoista hota voi käyttää pelitutkimuksessa, professori Maria B. Garda Lodzin yliopistosta Puolasta taasen puhui kotimaansa pelien säilytyksestä ja museoinnista. Kansainvälinen vieras oli tullut mukanamme Porista, jossa hän oli luennoinut meille jo aikaisemmin. Tämä jälkeen Tuija Linden, Pelit-lehden päätoimittaja omasta näkökulmastaan suomalaiseen pelihistoriaan sekä Pelit-lehden osuudesta siihen. Mikko Heinonen edusti Pelikonepeijooneja, joidenka laajan laite-ja pelikokoelman ja tärkeän työn ansiosta museo on nyt mahdollinen. Tämän tarinat ja anekdootit porukan synnystä ja eri laitteiden saannista olivat hyvin mielenkiintoisia. Viimeisenä Annakaisa Kultima Tampereen Yliopistosta puhui Suomen peliskenen tilasta ja tulevaisuudesta. Kaiken kaikkiaan oikein informatiivinen ja mukava tilaisuus.

Toisen luennon jälkeen (jossa pääsimme katselemaan Pelit-lehden fanikirjeitä 90-luvulta) kävimme kaveriporukalla tekemässä pikavisiitin Fantasiapeleihin. Palattuamme vapriikkiin jatkoin pelitestailua sekä sosialisointia vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa-hyvien juomien äärellä, tottakai. 

Pelimuseo on hankkeena loistava, ja jota voi tukea rahallisesti, kuten itse aion. Hanke on hieno tapa näyttää suomalaista osaamista pelialalla paljon ennen Roviota. Paikan päällä pääsee pelaaman klassisia pelejä 80-luvulta eteenpäin eri konsoloille ja koneilla. Museo avataan yleisölle 2017, joten kannattaa pistää muistiin ja olla jo eturivissä paikalla.

Tässä hieman lisäinfoa joukkorahoituksesta: BÄM

Katsellaan taas myöhemmin lisää. Luultavasti sarjisarvioita.

Atte T

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Marvel Movie Madness osa 5.

Saavumme tien päähän, ja kahteen viimeisimpään Marvel-elokuvaan. Full disclosure: Olen odottanut koko tämän arvostelusarjan ajan että pääsen katsomaan nämä kaksi elokuvaa taas. Pitemmittä puheitta, vuorossa ovat Captain America: the Winter Soldier ja Guardians of the Galaxy.

Captain America: The Winter Soldier SPOILEREITA!

Captain America The Winter Soldier.jpg




Taustaa: James Buchanan Barnes oli teini-ikäinen poika II maailmansodan ollessa käynnissä. Hänen isänsä oli upseeri Camp Lehigh-armeijatukikohdassa ja tämän kuoltua "adoptoi" tukikohdan miehet nuoren Buckyn huolehdittavaksensa. Täällä hän tapaa alokas Steve Rogersin, ja tajuaa tämän olevan Kapteeni Amerikka. Heistä tulee ystävät, ja Bucky liittyy taistelemaan tämän rinnalle. Yhdessä Hyökkääjien kanssa hän taisteli Natseja vastaan, kunnes kohtasi loppunsa räjähtäessään Paroni Zemon ampumassa raketissa. Hän kuoli 1945. 
2005 Kapteeni Amerikka kohtasi ensimmäisen kerran mysteerisen venäläisen salamurhaajan nimeltä Talvisotilas. Talvisotilas oli venäläisten käyttämä ihmisase, joka on muokannut historiaa vuosikymmenien ajan. Lopulta Kapteeni Amerikalle selviää Talvisotilaan todellinen henkilöllisyys ja salaisuus, joka on pidetty piilossa 60 vuotta. Buckyn loivat Jack Kirby ja Joe Simon, Talvisotilaan Ed Brubaker ja Steve Epting.


Elokuva: Kostajien pelastettua New Yorkin ja maailman Lokin armeijalta, siirtyi Kapteeni Amerikka tekemään töitä Shieldille. Apunaan Natasha Romanoff ja Brock Rumlow (Frank Grillo) Steve suorittaa tehtävän, jonka jälkeen hänen uskonsa Shieldiin alkaa horjua. Mutta kun mysteerinen Talvisotilas (Sebastian Stan) hyökkää Nick Furyn kimppuun, onkin yhtäkkiä Shield Kapun kimpussa. Steven on selvitettävä Natashan ja uuden tuttavuuden Sam Wilsonin (Anthony Mackie) kanssa kuka on kaiken takana, ja mitenkä Talvisotilas liittyy tähän kaikkeen.

Sanotaan suoraan: Tämä on minun ehdoton suosikkini kaikkien supersankarielokuvien joukossa. Piste. Kaikki toimii- toiminta, huumori, hahmot, tarina. On vaikea puhua juonesta ilman että paljastan suuria juonenkäänteitä, joten spoilereita tiedossa. Pidin edeltäjästä, joka oli tyyliltään hyvin pulp-sotaleffa täynnä 40-luvun fiilistä ja värimaailmaa. Winter Soldier on vakoojaelokuva, trilleri 80-luvun malliin jossa on mukana supersankareita. Tämä toimii todella hyvin. Winter Soldierin tarina yltää kevyesti Avengers-leffan tasolle tunnelmassa ja asioiden tärkeydessä. Ennakkomarkkinointi piti tarinan ja tärkeät juonenkäänteet hyvin piilossa, ja suuri yllätys keskiosassa oli todellinen shokki. Jos Iron Man 3 käytti lähdemateriaaliaan väärin, tässä sitä käytetään esimerkillisesti. Ed Brubakerin  Winter Soldier-sarjakuvasta otetaan paljon vaikutteita tunnelmaan, sommitteluun ja hahmojen luonteisiin. Toiminta on loistavaa. Kapun tavaramerkkinä oleva kilvenheitto ja kimpoilu on tehty erittäin hyvin, ja saa kilven tuntumaan aidolta ja vaaralliselta aseelta. Koreografia taisteluissa on huikeaa, varsinkin Talvisotilaan ja Kapun välillä. Hattua pitää nostaa myös taistelulle Batrocin kanssa- nämä taistelut ovat loistavan realistia ilman CGI:ta. Kohtaukset hahmojen välillä tuntuvat luonnollisilta- Steven ja Samin alun keskustelut tuntuu oikeasti vain kahden ihmisen oikealta keskustelulta. Samoin Natashan ja Steven ystävyyssuhde on myös tehty hyvin. Ohjaajina toimivat Russon veljekset tekivät loistavaa työtä.

Kaikilla hahmoilla on merkitys. Uudet hahmot kaikki palvelevat tarkoitusta, ja turhia hahmoja ei ole. Hatunnoston ansaitsee varsinkin tapa millä Batroc (Georges St.-Pierre) oltiin tehty ja saatu mukaan. Batroc ei ole mikään vakuuttavin sarjiskonna, mutta Batrocin rooli oli juuri sopiva ja Georges teki kunniaa nimikkohahmolleen- taistelu Kapun ja Batrocin välillä oli todella viihdyttävä. Robert Redfordin näyttelemä Alexander Pierce on erittäin karismaattinen ja viihdyttävä hahmo, ja Redford pelaa roolinsa samalla asenteella kuin omissa trillereissään kuten Korppikotkan Kolme Päivää.
Frank Grillon hahmo Brock Rumlow jää vielä hieman varjoon, mutta hänellä on merkitys tarinassa, ja on selkeästi nähtävissä mitä hahmolle tehdään tulevassa jatko-osassa.
Mutta sitten pääsemme kolmeen päähenkilöön. Chris Evans jatkaa huipputyötään saavuttaen sarjakuvien Kapun asenteen täydellisesti. Kapu ei enään ole käskytettävä, hän on johtajaluonne joka tekee vaikeita valintoja mutta ilman että hän murtuu näiden alle. Scarlet Johanson myöskin nousee uudelle asteelle roolissaan Mustana Leskenä. Natashalle on annettu selkeämpi luonne ja hieman "Indiana Jones-" henkinen huolehtimattoman ammattilaisen luonne. Suurin yllätys oli kuitenkin Anthony Mackien näyttelemä Sam Wilson. Wilson on erittäin viihdyttävä hahmo, jonka osuus tarinassa on tehty hyvin. Hän tapaa Kapun alussa, ja tutustuu tähän. Steve tulee tapaamaan tätä uudestaan ja saa tältä neuvoja, ja lopulta Steve tulee pyytämään apua häneltä. Kaikki nämä ovat tehty hyvin ja tukevat toisiaan. Myös hänen huulenheittonsa ("I do what he does, only slower.") toimivat todella hyvin- puhumattakaan siitä miltä Haukka-supersankariasu näyttää. Parhaimpia adaptioita sarjakuvista ikinä, ja lentokohtaukset olivat todella vaikuttavia. Ainoa ehkä hieman heikko hahmo on, yllättäen, Talvisotilas. Sebastian Stan on loistava näyttelijä ja tekee hyvä työn, mutta vasta aivan lopussa hänestä saadaan irti enemmän. Toki hänen roolinsa on olla kylmä ihmisase, ja fyysisesti hän on uhkaava ja pelottava mutta pääpahiksena häntä ei voi pitää-se paikka kuuluu Alexander Piercelle.

Ja tästä pääsemmekin suureen juonipaljastukseen. Hydra, natsien järjestö ensimmäisestä elokuvasta, on vuosikausien aikana soluttautunut Shieldin riveihin, aina huipulle asti. Kapteeni Amerikka luuli heidän tuhoutuneen, mutta hän unohti Hydran tunnuslauseen: Leikkaa yksi pää irti, kaksi nousee ottamaan tämän paikan. Tappamalla Punakallon, hän avasi tien uusille johtajille. Yksiä tämän juonen pääpiruista oli Arnim Zola (Toby Jones), joka on hengissä yhä-tosin tietokonemuodossa. Hydran tavoitteena on tuoda maailmaan järjestys pelon avulla-he ovat muokanneet 1900-luvun oman mielensä mukaiseksi sotineen ja kriiseineen, ja nyt maailma on valmis luopumaan vapaudestaan saadakseen turvallisuuden. Zolan algoritmilla voidaan mahdolliset uhkakuvat- kuten Kostajat, Stephen Strange - kuka tahansa-eliminoida. Miljoonaa uhria kerrallaan.
Tämä on tehty erittäin hyvin. Todella yllättävä ratkaisu, joka käänsi koko MCU:n maailmankuvan kallelleen. Parasta ja pelottavinta tässä juonessa on sen realistisuus. Maailma on kaaoksen reunalla, ja kysymykset valvonnan ja vapauden hinnasta turvallisuuden kysymyksissä on puheenaihe nykypäivänä. Ajatus siitä että elokuvan skenaario on mahdollinen tekee siitä uhkaavan. Se toimii loistavasti. Rohkea ratkaisu joka toimii tässä ja muutti Marvelin leffojen maailman pysyvästi.

Lopputekstien jälkeen näemme Paroni Wolfgang von Struckerin, hydran uuden johtajan jolla on hallussaan Lokin valtikka- ja vankinaan kaksoset Wanda ja Pietro Maximoff eli Purppuranoita ja Elohopea! Huhhuh!



Unohdinko jotain? En ole varma. Tässä elokuvassa on tehty kaikki oikein. Tarina, hahmot, toiminta-rakastan tätä alusta loppuun. Winter Soldier on suosikkini kaikkien Marvel-leffojen joukossa-ei, kaikkien supersankarileffojen joukossa.


Guardians of the Galaxy

The five Guardians, sporting various weapons, arrayed in front of a backdrop of a planet in space.






Taustaa: Peter Jason Quill syntyi maassa, mutta hänen isänsä oli J'Son Spartax-planeetalta. Peterin ollessa 11, hänen äitinsä saa surmansa Badoon-alieneiden hyökättyä. Hän kasvaa orpokodissa, kunnes hän aikuisena hakee astronautiksi. Astronauttina hän tapaa Aurinkomestari-nimisen entiteetin, joka tarjoaa maan astronauteista parhaimmalle Star-Lordin titteliä. Peterin kollega saa tämän, mutta Peter varastaa hänen varusteensa ja karkaa avaruuteen jossa hänestä tulee supersankari. Kyberneettisen Phalanx-rodun hyökättyä Ultronin johtamana Kreen keisarikuntaan ja sekalaisen sankarijoukon pelastettua heidät päättää Star-Lord kasata kokoon vanhan sankarijoukon suojelemaan avaruutta- Drax Tuhoaja, Thanoksen tytär Gamora, Adam Warlock, Rocket Raccoon, Quasar, Mantis ja puhuva puu Groot. Heistä tuli Galaksin Vartijat, jotka suojelevat avaruutta ja sen kansoja-usein siltä itseltään. Tämän version loi Dan Abnett ja Andy Lanning.

Elokuva: Peter "Star-Lord" Quillin (Chris Pratt) saa käsiinsä muinaisen aarteen, ja näin kiinniittää kree-terroristi Ronan Syyttäjän (Lee Pace) huomion. Pian Peter huomaa pian olevansa vankilassa yhdessä  aarteen perässä olevan Gamoran (Zoe Saldana), Peterin perässä olevien Rocketin (Bradley Cooper) ja Grootin (Vin Diesel) sekä Ronania vihaavan Draxin (Dave Bautista) kanssa. Täältä paettuaan täytyy viisikon päättää mitä tehdä aartelle, joka väärissä käsissä voisi tuhota koko galaksin.

Paljastetaan: Kun kuulin että tämä elokuva on tulossa, olin hieman peloissani. Marvel, mitä ihmettä? Puhuvia pesukarhuja ja puita? Keitä ovat nämä hahmot? Ronan oli minulle tuttu Ihmeneloset-sarjiksista, mutta muut olivat minulle tuntemattomia kuuluisuuksia. Tämä tuntui pahalta. Mutta kun traileri tuli, käänsin kelkkani täysin. Traileri lupasi hauskaa ja erillaista elokuvaa, mutta en siltikään osannut valmistautua siihen kuinka hyvä tämä elokuva tulisi olemaan.

Guardians of the Galaxy tarjosi minulle saman elämyksen kuin alkuperäisten Tähtien Sotien tai Indiana Jones-leffojen parissa. Tämä on klassinen seikkailuelokuva klassisten seikkailuelokuvien kliseillä ja huippukohdilla kirjoitettuna hyvin mahtavalla hahmogallerialla. Juoni on erittäin simppeli- pahis haluaa esineen, sankarit haluavat estää sen, paljon sattuu ja tapahtuu. Ja se toimii, sillä hahmot kantavat tarinaa eteenpäin. Mutta ennen kuin puhun hahmoista: Suosikkikohtaukseni elokuvassa on alku. Ensimmäiset 15 minuuttia ovat yhä suosikkiosani elokuvaa. Tämä voi kuulostaa oudolta-leffassa on paljon hienoja kohtauksia, mutta alku pisti minut todella hiljaiseksi. Alussa Peter on lapsena äitinsä luona sairaalassa, jossa tämä on kuolemassa syöpään. Kohtaus on surullinen ja synkkä, ja äidin kuoltua ilman Peterin koskettavan tämän kättä...god. Erittäin synkkä alku. Peter juoksee ulos itkien, kunnes yhtäkkiä avaruusalus ilmestyy-ja marvel-fanfaari kajahtaa. Tästä siirrytään nykyaikaan, jossa Peter kulkee kuolleen planeetan pinnalla sateessa, kunnes saapuu muinaisen temppelin ovelle- ja alkaa tanssia musiikin tahtiin. Tämä alku oli täydellinen ja valotti hahmoa tyylikkäästi ja muistutti että vaikk Peter on "päähenkilö" ei tämä ole vain hänen tarinansa-syntytarina käytiin nopeasti lävitse mutta erittäin tyylikkäästi.

Mutta elokuvan huippukohta on hahmot ja näyttelijät. Chris Pratt näytti tässä elokuvassa viimeistään kykynsä huippunäyttelijänä, ja Star-Lordin hahmo oli erittäin hauska mutta myöskin erittäin vaikuttava taistelija sekä johtaja. Saldana pääsi viimeinkin näyttelemään kunnon actionhahmoa Gamorana, johonka hänet on mielestäni luotukkin. Toivon näkeväni Saldanaa lisää tulevaisuudessa toimintaleffoissa. Bradley Cooperin Rocket oli täynnä tulta ja tappuraa, ja onnistui hienosti luomaan CGI-pesukarhuun aitoa tunnetta. Vin Diesel loisti Groottina, ja kuten aikoinaan Rautajätti- elokuvan kanssa, pelkkä ääni riittää pitkälle. Viisikosta huomattavasti varjoon on mielestänyt jäänyt loistava Dave Bautistan näyttelemä Drax. Bautista esitti erittäin hyvin kaiken kirjaimellisesti ottavaa Draxia, ja oudotkin lauseet kuulostivat hauskoilta ja koskettavilta. Bautistalta löytyy selkeästi kykyä, ja tässä se nousee hyvin esille.

Pahikset tuppaavat olemaan vähän kompastukivenä Marvelin leffoissa. Ronan ei ole kovinkaan syvällinen vihollinen, mutta sillä ei ole merkitystä- RONAN ON VIIHDYTTÄVIN VIHOLLINEN IKINÄ. Loki sai seuraa huipulla Ronanista. Ronanin motiivit tuodaan ilmi ensimmäisessä kohtauksessa. Siitä tulee hyvin selväksi että tämän kaverin kanssa ei ole tilaa kompromisseille. Lee Pace tuo mahtavaa yliampuvuutta rooliin: Hän kävelee kuin pahis, hän ei ikinä hymyile-Ronan on luonnonvoima joka tuhoaa kaiken tieltään. Ronan on synkkyydessään juuri sopiva hauskojen sankareiden vastakohdaksi. Myös Ronanin agentti Nebula (Karen Gillan) jakaa monet Ronanin luonteenpiirteet-tosin ilman tarkoitusta jolla pyhittää tekonsa. Ronan haluaa oikeutta esi-isillensä ja saada kaikki kumartamaan Kreen keisarikunnan edessä. Nebula haluaa vain tappaa.
Mutta kaiken huipulla seisoo viimeinkin puhumaan pääsevä Thanos (Josh Brolin). Avengers-leffan lopussa hymyillyt kelmi pääsee puhumaan, ja miten hän puhuukaan. Thanos tässä lyhyessä kohtauksessa tuo sarjakuvien Hullun Titaanin äänen, pelottavan ilmapiirin ja painostavan katseen täydellisesti valkokankaalle. Tämä saa odottamaan entistä enemmän tulevia Avengers-leffoja.

Lopputekstien jälkeinen kohtaus oli laajan spekulaation kohteena. Lisää Thanosta? Kostajia? Kapteeni Ihme? Adam Warlock? Vaihtoehdot olivat loputtomat! Mitä me saimme? Howard Ankan. En ole nauranut elokuvassa niin paljoa vähään aikaan, ja hiljaisuus mikä lankesi teatteriiin tämän jälkeen teki tästä vielä parempaa. Howard Ankka on viimeinen hahmo jonka odotin tulevan MCU-leffoissa, mutta siellä se on. Howard on kaanonia.


Guardians of the Galaxy on yllätys parhaimmasta päästä, ja viimeisen 10 vuoden paras sci-fi-seikkailu-elokuva. Hahmot ovat loistavia, tunnelma on täynnä mehukasta seikkailufiilistä ja sarjakuvien fiilistä ja perinnettä.


Mikä on aika hyvä loppukaneetti koko arvostelusarjaan. Marvel on tarjonnut meille valikoiman erittäin viihdyttäviä ja fiksuja elokuvia, jotka ovat nousseet ykkösluokan elokuviksi, joidenka lipputulot ovat vuosi vuoden jälkeen listaykkösenä. Toki aina ei osu ihan maaliin, mutta kun marvel onnistuu, he onnistuvat erittäin hyvin. Kuukauden päästä on aika nähdä mitä ihmestudio tarjoaa meille seuraavaksi- tulevat elokuvat ovat oikein lupaavia: Ant-Man, Black Panther, Captain Marvel ja Doctor Strange liittyvät Rautamiehen ja Kapun riveihin uusina hahmoina, ja odotan uusia elokuvia innolla.  Palataan asiaan 2018, kun Avengers: Infinity War osa 1 saapuu elokuvateattereihin.

Atte T







































perjantai 27. helmikuuta 2015

Marvel Movie Madness osa 4.

Jatko-osa kuukausi on täällä! Odotettu kolmas osa Iron Man-elokuvasarjaan sekä ensimmäinen jatko-osa Thorille tulivat molemmat 2013, avaten näin Marvelin "vaihe 2"-osion elokuvasarjassaan. Molemmilla oli kova paikka tyydyttää Avengers-elokuvan jälkeistä yleisöä. Onnistuivatko nämä kaksi jatko-osaa siinä?

Lyhyt versio: Ei.

Pitkä versio:

Iron Man 3 -sisältää spoilereita!

Sopivahko metafora.

Taustaa: Mandariinin oikea nimi ei ole tiedossa. Hän on Kiinan varakkaimman liikemiehen ja englantilaisen aatelisnaisen poika, jonka esi-isien joukossa seisoi kuuluisa Tsingis-Kaani. Hänen vanhempansa kuolivat kuitenkin tämän ollessa lapsi, ja pojan otti huostaansa isän katkera sisko, joka iskosti tähän vihansa länsimaita kohtaan. Hänestä tuli korkea-arvoinen kiinan virkamies, Mandariini. Kommunistien noustua valtaan hän menetti asemansa, maansa ja palatsinsa. Etsiessään uutta tarkoitusta, hän löysi Henkien Laaksosta muinaisen makluaanien avaruusaluksen ja sen pilotin ruumiin. Tutkiessaan alusta hän löysi sen voimanlähteen-kymmenen sormusta, jotka tekivät hänestä lähes voittamattoman. Hän alisti Henkien Laakson asukkaat ja aloitti polun, jota hän kutsuu kohtalokseen: Kiinan, ja sitemmin koko maailman valloitus. Tällä polulla hän kohtasi Rautamiehen, josta sitemmin tuli hänen arkkivihollisensa. Mandariini loi Stan Lee ja Don Heck, ja suomessa Mandariini esiintyi ensimmäisen kerran Vihreä Mies Hulk-lehden numerossa 6 (1982)

Elokuva: Kostajien pelastettua maailmaan Lokilta ja tämän armeijoilta, kuoleman porteilla käynyt Tony Stark (Robert Downey JR.) kärsii paniikkihäiriöistä ja vainoharhaisuudesta ja rakentaa loputtomasti uusia haarniskoita suojellakseen itseään ja Pepperiä (Gwyneth Paltrow). Asioita ei auta ollenkaan nerokkaan terroristijohtaja Mandariinin (Ben Kingsley) hyökkäykset länsimaita vastaan. Kun Mandariini suuntaa seuraavan hyökkäyksensa kohti Tonya, täytyy tämän kohdata uuden uhan lisäksi menneisyytensä demonit.

Ehkä lienee parempi että hieman valotan taustoja: Kun tämän leffan esikoistraileri tuli pihalle, oli maailma innoissaan, enkä ollut eri mieltä. Iron Man 3 vaikutti täydelliseltä jatko-osalta. Synkempi tunnelma sopi lähdemateriaaleihin joita oltiin käyttämässä: Rautamiehen arkkivihollisen Mandariinin elokuvaversio näytti ja kuulosti upealta ja Kinsgley on mahtava näyttelijä, ja juonessa otettaisiin vaikutteita parhaimmasta Rautamies-tarinasta, Warren Elliksen Extremiksestä. Tämä ei voisi mennä pieleen.

SIIIGH.

Kuinka pahasti hyvät ideat voi mennä pilalle? Aika pahasti. Ensimmäinen tunti on erittäin lupaava- Mandariini näyttää vaikuttavalta, Robert on yhtä mahtava kuten ainakin ja juoni ei jää junnaamaan. Tässä vaiheessa jo ärsyttävät pienet asiat alkoivat  nostaa päätään. Tenneseeläinen koulupoika Harley (Ty Simpkins) oli todella ärsyttävä ja täysin turha sidekick, jonka painoarvo juonelle oli olematon. Rautamies-haarniskan akku loppuu lentomatkan jälkeen- Iron Man 1:ssä akkua riitti lennolla Malibusta Afganistaniin ja takaisin. Tony ei huomaa ohjusiskua taloonsa ennen kuin se on uutisissa. Mutta hei, ei Iron Man 1:kään ollut täydellinen.
 Mutta sitten ensimmäinen tunti oli kulunut. Ja Tony löysi Mandariinin. Muistan vieläkin kun olin ensi-illassa katsomassa, ja totuus Mandariinista tuli selville. Kaikki nauroivat ja oli hauskaa. Minua ei naurattanut. Miksi? Minä pidin Mandariinin uudistetusta versiosta. Se oli vaikuttava, tyylikäs uudelleenkeksitty versio Marvelin yhdestä vanhimmista pahiksista ja Rautamiehen arkkivihollisesta. Mandariinissa näkyi nykyaikaisen terrorismin pelon kiteytymä. Tätä oltiin rakennettu Iron Man 1:stä lähtien, ja trailereissa ja ennakkomateriaaleissa nähty Mandariini oli paholaismaisen ovela ja älykäs vihollinen.

Ja sitten koko homma vedetään vitsiksi. Se ei ole pelkästään hyvän työn tuhlaamista, se on myös klassisen hahmon väärinkäyttöä, mahtavan näyttelijän tuhlaamista ja sarjakuvien tradition pilkkaamista. En nauranut sille elokuvissa, enkä naura vieläkään. Mutta, ehkä tämän voi vielä pelastaa? Ehkä oikea Mandariini on vielä tulossa, jotain vielä hienompaa. Eip, oikea Mandariini on Guy Pearcen näyttelemä tylsä nörtti Aldrich Killian. Killian, jonka historia sarjakuvissa on yhden sivun mittainen. Killian, joka on vain yksi naama lisää tylsiä vihollisia ilman kunnon motiivia. Miksi hän käy Tonyn kimppuun? Koska tämä pilkkasi Killiania joskus juhlissa (Ja koska Rautamies voi estää hänen suunnitelmansa). Jos sinulle esitellään Oscar-voittaja Ben Kingsleyn näyttelemä terroristijohtajan ja superrikollisen yhdistelmä, mutta lopulta saat eteesi Guy Pearcen valkoisessa puvussa puhkumassa tulta. Ei, se ei ole hyvä vaihtokauppa. Tästä alkaakin  elokuvan alamäki. Killianin juoni käydään lävitse, ja ainoa mitä jää jäljelle on lopputappelun sekamelska täynnä ärsyttäviä kohtia, kuten Rautamies-pukujen hajoaminen pienestäkin iskusta (muistetaan että haarniska kesti aiemmin THORIN ISKUJA), ja Pepperin kohtalo. Kuka muka uskoi hetkeäkään että Pepper kuolisi?  Ja mistä Pepper yhtäkkiä omasi voimat voittaa Killianin, jollekka Rautamies ei pärjännyt. Mitenkä Pepper käytti Rautamiehen hansikasta ilman kaarireaktoria? Jos tälle kaikelle löytyy luonteva selitys, kertokaa toki mullekkin.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, voin hampaita purren myöntää että ei Iron Man 3 ole täysin vailla hyviä asioita. Esimerkiksi elokuvan suuri twisti on hyvä, piru vieköön. Idea on toteuksesta huolimatta mainio. Samoin idea sen takana- ennakkomateriaalit ja trailerit pelasivat yleisöä samaan tapaan kuin Mandariini itse elokuvassa. Mitä yleisölle näytettiin oli kokoelma terrorismiin ja stereotyyppeihin viittaavia trouppeja jolla meitä huijattiin. Idealle ja illuusiolle nostan hattua. Samoin näyttelijöiden suoritukset ovat hyviä. Downey on tässä kohtaa jo yhtä sinut roolinsa kanssa kuin  Hugh Jackman
on roolissaan Wolverinenä. Ja vaikka inhosinkin Trevor Slatternyn hahmoa, on Kingsley silti loistava. Myös huumori toimii, mikä onkin uuden ohjaaja Shane Blackin vahvin ala. Monet Downeyn heitot ovat sellaisia, että hymyilen niille vielä monta tuntia leffan jälkeen.

Loppukaneetteja? Iron Man 3:sen kiteyttää loistavasti mielestäni Tony kyseisen elokuvan lopussa: You start with something beautiful. Something exciting. Then comes the mistakes. Perusidea leffan takana on mainio ja suorastaan nerokas, mutta toteutus haparoi ja pahasti. Marvel yritti pelastaa Mandariinin hahmon lyhytfilmissä All hail the King, mutta mikä on menetetty on menetetty. Ehkä jossain on "oikea" Mandariini, mutta Kingsleyn näyttelemää ja trailereissa nähtyä miestä ei saa enään takaisin. Iron Man 3 on hyvään ideaan perustuva mutta lopputulokseltaan pettymystä aiheuttava sekamelska.


Thor: The Dark World



Taustaa: Malekith oli musta haltia Svartalfheimista, joka kasvoi sotaisassa maailmassa. Hänen äitinsä myi hänet vastineeksi ruuasta sotakoirillensa, ja Malekith palveli armeijassa polttaen kuolleiden ruumiita.  Peikkojen kaapatessa hänet hän tutustui toiseen mustaan haltiaan, joka paljastui mahtavaksi velhoksi. Tämä velho auttoi häntä pakenemaan, ja opetti Malekithille kaiken minkä tiesi. Kun velho paljasti haluavansa lopettaa sodan haltioiden ja peikkojen välillä, raivostui Malekith ja surmasi velhon, sanoen "sodan olevan se tuli jossa haltioiden sydämet taotaan." Velho onnistui kuitenkin arpeuttamaan malekithin, muuttaen toisen puolen tämän kasvoista pikimustaksi. Malekith palasi kotiin, ja syötti oman äitinsä koirille. Hänet nimettiin tämän vuoksi Malekith Kirotuksi.
Malekith liittoutui Lokin kanssa, ja varasti Muinaisten Talvien Lippaan, saaden Thorin peräänsä. Malekithin loi Walt Simonson.

Elokuva: Kostajien voitettua Lokin, päätyi Thorin velipuoli takaisin Asgardiin ja vankityrmään. Samaan aikaan maassa Jane Foster löytää oudon portaalin, joka johdattaa hänet mystisen Aether-aineen luokse. Tämä herättää mustan haltia Malekithin (Christopher Eccleston) ikiunestaan, ja Thorin vietyä Janen Asgardiin, hyökkää Malekith, tämän kakkosmies Algrim (Adewale Akinnuoye-Agbaje) ja heidän armeijansa heidän kimppuunsa. Thor tarvitsee kaikki toverinsa voittaakseen Malekithin-mukaanlukien Lokin. Mutta voiko Thor luottaa veljeensä, ja kuinka pitkälle hän uskaltaa mennä suojellaksensa Janea?

Thor: The Dark World on Iron Man 3:sen tapaan elokuva, jossa oli kiinni uskomaton määrä potentiaalia. Hahmoja ja tyyliä parhaimmalta Thor-kirjoittajalta Walt Simonsonilta? Sold! Christopher Eccleston näyttelemässä pahista, Malekithia? SOLD! Asgardin outoa "Clarken 3. lakiin" perustuvaa magitek-aseistusta ja lentäviä veneitä? Sold! Mustia Haltioita laserkivääreillä ja creepyillä naamareilla? Sold! Kaikki ennakkomateriaali lupasi erittäin viihdyttävää Thor-seikkailua.

Ja sitä se olikin....ainakin osittain. Niin kauan kun oltiin Asgardissa, Malekithin aluksella tai leffan nimikkomaailmassa Svartaflheimissa, oli tunnelma ja tyyli uskomaton ja mukaansatempaava. Kun oltiin Lontoossa seuraamassa tylsiä ja toistuviin vitseihin perustuvia sivuhahmoja, oli elokuva uskomattoman tylsä ja paikallaan junnaava. Juoni oli perinteinen "Buahahhaa evil-guy-destroys-the-world", eikä sinänsä tarjoa mitään kauhean kummallista. Kuten edellisenkin Thor-leffan, tämänkin voima on hahmoissa. Chris Hemsworth ja Tom Hiddlestone vetävät roolinsa Thorina ja Lokina edelleen loistavasti, ja varsinkin Loki loistaa (jälleen). Hiddlestone on näytellyt Lokia nyt kolmessa elokuvassa, ja joka kerta hieman eri näkökulmasta. Thor-leffassa Loki oli hieman enemmän verhojen takana naruja vetelevä vallananastaja, Avengersissa hän oli juonikas valloittaja ja sotapäällikkö ja nyt hän on vankeudesta vapauteen itsensevä luikerteleva valehtelija. Marvelilla on kova paikka Lokin hahmon kanssa ja mitä sille käy tulevien elokuvien kanssa, sillä hahmon suosio on yhä suunnaton. Uusista hahmoista Malekith on varsin mielenkiintoinen ilmestys. Eccleston näyttelee hyvin, ja visuaalisesti Malekith on vakuuttava. Hänen motiivejensa ja historiaansa käydään lävitse vain aika vähän, ja tämä on harmi-Ecclestonin mukaan näin ei alunperin ollut tarkoitus, vaan Mustien Haltioiden historiaa piti käydä enemmän lävitse, mukaanlukien Malekithin perhettä-mutta tämä sai mennä Lokin roolin kasvaessa elokuvassa, mikä oli-anteeksi nyt vaan- huono valinta. Loki on hahmo, joka on nähty nyt jo kahdesti parrasvaloissa. Malekithilla olisi ollut mahdollisuus tulla isommaksi ja paremmin esitetyksi pahikseksi, mutta valitettavasti suosio meni tämän ylitse. Pidän toki yhä Lokista, mutta liika on aina liikaa. Muut näyttelijät kuten Hopkins, Elba ja Alexander vetävät myöskin roolinsa samalla taidolla millä edellisessä elokuvissa.

Elokuvan heikoimmat kohdat ovat ehdottomasti ne, jotka eivät tapahdu Asgardissa tai Thorin tai Malektihin ympärillä. Darcyn ja tämän harjoittelijan Ianin (Jonathan Howard) sekoilut Selvigin kanssa eivät ole mielenkiintoisia eivätkä edes hauskoja, vaikka kuinka koomisia yrittävätkään olla. Thor-elokuvien katsojat ovat tulleet katsomaan Thoria hakkaamassa hirviöitä ja Lokia juonimassa, eivät ylikoomisia ihmisiä harhailemassa pitkin Lontoota. Nämä kohtaukset myöskin rikkovat hieman tunnelmaa joissain kohtaa, mikä on todella ärsyttävää ja valitettavasti laskee elokuvan tasoa. Jane Foster ei myöskään ole kovinkaan mielenkiintoinen hahmo, vaikka Portman näytteleekin tätä hyvällä asenteella. Thorin rakkaana katselisi mieluummin paljon mielekkäämpää Sifiä.

Mutta on elokuvalla hyviäkin puolia. Koko elokuva tuntuu scifi-fantasiaseikkailulta jossa taikuus ja teknologia ovat molemmat sielä hämärän rajamailla, mikä toimii Thorin maailmassa hyvin. Ohjaajana oleva Alan Taylor (Game of Thrones) vahvin puoli on kohtauksissa jotka tapahtuvat Asgardissa, varsinkin hiljaisissa kohtauksissa. Malekithin herääminen ja Algrimin muuttuminen Kurseksi, Thorin tappio Svartalfheimissa ja varsinkin Friggan hautajaiskohtaus ovat hyvin tunteikkaita ja kauniita kohtauksia. Myöskin kohtauspaikat ovat hienoja ja pitkälti lavasteita CGI:n sijaan ja kuvauspaikkoina toimi paljon "oikeat paikat". Samoin musta haltiat on tehty täysin maskeeraamalla-tästä upea esimerkki on Algrim, joka on upea näky näinä CGI:n täyttäminä päivinä. Samoin lopputekstien jälkeen tullut James Gunnin ohjaama stinger oli mainio, ja esitteli meille hieman Marvelin galaktista universumia.

Thor: the Dark World on kaikin puolin keskiverron ok Marvel-leffa. Kuten Iron Man 3, sillä oli käsissään ainekset loistavaan Marvel-leffaan mutta lopputulos oli jotain muuta. Iron Man 3:sen tasolle ei kuitenkaan ihan mennä, sillä elokuvassa on yhä paljon hyviä asioita ja hyviä hahmoja. Toivon että tuleva Thor: Ragnarök pistää asiat kuosiin ja pitää ihmiset kaukana poissa Thorin maailmasta, ja tuo tilalle lisää Simonsonin kuuluisa luomuksia kuten Beta-Billin ja Surturin.

Ensi kuussa viimeinen osa, ja Marvelin kaksi viimeisintä leffaa ennen seuraavaa Avengers-jyrää. Palataan asiaan Maaliskuussa.

Atte









tiistai 27. tammikuuta 2015

Marvel Movie Madness osa 3.

20 teksti! Huzzah! Ja arviosarjamme jatkuu! Marvel-arvioni ovat tähän mennessä käyneet läpi Iron Man, The Incredible Hulk, Iron Man 2 ja Thor-leffat ja jatkoa seuraa. Vuorossa siis Captain America: The First Avenger ja Marvelin ensimmäinen all-stars leffa The Avengers.

Captain America: The First Avenger.

so...pulp...


Taustaa: Tekijänään Joe Simon ja Jack Kirby, Steve Rogers oli nuori Brooklynistä kotoisin oleva kaveri, joka halusi kovasti värväytyä II maailmansodan aikana armeijaan. Vaikka hän olikin sydämeltään luja, oli hän keholtaan heikko. Vastaus löytyi kuitenkin Professori Erskinen tekemästä supersotilasseerumista, jonka tarkoituksena oli luoda armeija supersotilaita. Steve oli vapaaehtoinen kokeessa. Koe onnistui, mutta salamurhaaja tappoi Erskinen jättäen Steven ainoaksi seerumin luomukseksi. Steve haluaa silti auttaa, ja armeijan avustuksella tästä tulee Kapteeni Amerikka, Yhdysvaltain hengen symboli. Kapteeni taisteli rintamalla sotilaiden, nuoren ystävänsä Buckyn* ja supersankarijoukkio Hyökkääjien (mm. Prinssi Namor, Ihmissoihtu ja Britti-Jack) kanssa Akselivaltoja vastaan, Urallaan hän on kerännyt liudan vihollisia kuten hullun tiedemiehen Arnim Zolan, tiedejärjestö AIM:än, antinationalisti Lipunrepijän, rikollisnero Paroni Zemon, palkkatappaja Kallon sekä kammottavan natsi Punakallon, pahimman vihollisensa. Taistelussa Paroni Zemon kanssa Kapteeni lopulta kohtaa tappion, ja vajoaa kylmään mereen....josta vuosia myöhemmin Kostajat hänet löytävät.

Elokuva: II. Maailmansodan raivotessa, nuori Steve Rogers (Chris Evans) yrittää värväytyä armeijaan, mutta saa kielteisen vastauksen huonon kuntonsa vuoksi. Hänen parhaan ystävänsä Buckyn (Sebastian Stan) lähtiessä palvelukseen, tarjoaa Abraham Erskine (Stanley Tucci), liittoutuneiden tiedereservin johtohenkilö, hänelle mahdollisuuden. Supersotilasohjelma, joka tekisi Stevestä fyysisesti ylivertaisen. Koe onnistuu, mutta Natsien tiededivisioona Hydran johtaja Johann "Punakallo" Schmidt (Hugo Weaving) on myöskin käänteen partaalla saatuaan käsiinsä muinaisen tesseraktin, voimakkaan artefaktin. Sota on lähestymässä loppuaan, ja maailman kohtalo on Kapteeni Amerikan harteilla.

Captain America on seikkailuelokuva vahvalla pulp-mausteella. Ja tämä on hyvä. Tämä on elokuva jota mollataan mielestäni liikaa. Mielestäni se on yhtä hyvä kuin Iron Man- ellei jopa parempi. Olen nähnyt sen monta kertaa, mutta se on silti yhtä hyvää viihdettä joka kerta. Juoni on yksinkertainen, uskollinen sarjakuville ja viihdyttävä. Joe Johnston osaa ns. period-leffojen ilmeen (eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun Joe on tekemisissä Pulpin kanssa). Näyttelijät osaavat puheenparrellaan ja ilmaisuillaan kuvata myöskin aikakautta. Sama pätee lavastusta ja erikoisefektejä: aikakauden edistynyt teknologia jota molempien puolten tiedemiehillä oli käytössä näyttää silti vanhanaikaiselta vipuineen ja nappeineen. Alan Silvestrin musiikit ovat täysin kohdillaan: välillä se muistuttaa Star Warsin tai Indiana Jonesin musiikkeja, mikä sopii täydellisesti.

Elokuvassa on myös uskomaton liuta hyviä näyttelijöitä: Chris Evansin ja Hugo Weavingin lisäksi katsoja saa nauttia Tommy Lee Jonesin, Toby Jonesin, Haley Atwellin, Sebastian Stanin, Stanley Tuccin ja jopa Natalie Dormerin roolisuorituksista. Evans on syntynyt olemaan Kapteeni Amerikka. Vaikka pidin hänestä Fantastic Fourissa (2005), niin vasta nyt hän loistaa. Vaikka Rautamies, Hulk ja Thor olivat kaikki mainioita sankareita, on Evansin Kapteenissa jotain erityistä. Hän ei ole egoistinen, itsekäs tai raivoisa: Hän haluaa vain auttaa, eikä pidä kiusaajista. Idealistisia sankareita on aivan liian vähän, ja tämä sopii hyvin First Avengerin mustavalkoiseen maailmaan. Weaving tekee perusvarman suorituksen Punakallona, mutta käsikirjoituksen puolelta Kallon osuus on valitettavan pieni. Kohtaukset jossa Punakallo ja Kapu ottavat yhteen ovat näyttviä, mutta jotain jäin silti kaipaamaan. Haley Atwellin Peggy Carter on elokuvan tähtihahmoja. Hän ei kuuntele paskapuhetta, lyö kovaa ja tekee sen brittiläisellä tyylillä ja kauneudella. Hahmon fanit (minä) elävät hienoa aikaa, sillä uusi tv-sarja vaikuttaa hienolta.

Punakallon lisäksi yksi asia jäi elokuvasta kuitenkin painamaan mieltä: Kapteeni Amerikan ansaittua tittelinsä ja kerättyä Howling Commandos-ryhmän käydään tämän seikkailut lävitse tyylikkässää mutta hieman turhassa montaasissa. Olisin mielelläni nähnyt hieman lisää seikkailuja, mutta elokuvasa ei riittänyt siihen selkeästi aika. Jos junaseikkailun olisi poistanut ja sen dramaattiset tapahtumat siirretty loppuun, oltaisiin saatu jokin pidempi seikkailupätkä. Siitä huolimatta Captain America: The First Avenger on viihdyttävä ja hauska seikkailuelokuva. Marvel onneksi on tajunnut että sekoittamalla genrejä saadaan supersankarileffoihin hieman lisäpotkua- tämän tulemme oppimaan kunnolla Maaliskuun arvioissa.

The Avengers.



Taustaa: Silloin koitti päivä, jollaista ei oltu koettu ennen. Kun maailman mahtavimmat sankarit kokoontuivat yhteen taistellakseen uhkaa vastaan, jota kukaan heistä ei yksin voisi voittaa. Heistä tuli Kostajat, maan mahtavimmat sankarit. Voittamaton Rautamies, mahtava Thor, ihmeellinen Hulk, valloittava Ampiainen ja hämmästyttävä Muurahaismies taistelivat yhdessä Lokia, pahuuden jumalaa vastaan ja siitä syntyi legenda. Myöhemmin heihin liittyi Kapteeni Amerikka, Haukansilmä, Elohopea, Purppuranoita, Vision, Ihmemies ja kymmeniä muita supersankareita. He kohtaavat uhkia, joita yksikään supersankari yksin ei voi voittaa, kuten aikamatkustaja Kang Valloittajan, Pahuuden Mestarit, hullun titaani Thanoksen sekä arkki-vihollisensa, tappajarobotti Ultronin. Kostajat loi Stan Lee ja Jack Kirby.

Elokuva: Lokin (Tom Hiddlestonen) palattua maan päälle tessaraktin avulla ja vietyään kyseisen artefaktin, kutsuu Shield-järjestön johtaja Nick Fury (Samuel L. Jackson) avukseen maan mahtavimmat taistelijat ja ekspertit- Kapteeni Steve Rogersin, Tony Starkin, Natasha Romanoffin ja Bruce Bannerin (Mark Ruffalo). Lokin kiinnijäämisessä "auttaa" myös ukkosen jumala Thor. Mutta ovatko nämä mahtavat yksilöt yhdessä maan mahtavimmat sankarit, vai aikapommi joka odottaa räjähtämistä? Samaan aikaan Lokin aivopesemät liittolaiset Erik Selvig ja Clint "Haukansilmä" Barton (Jeremy Renner) jatkavat jumalan suunnitelmia, ja armeija lähestyy maata. Mitä tarvitaan siihen, että Furyn suunnitelma toteutuu ja maa saa sankarinsa?

Onko tästä edes puhuttava? Kaikki ovat nähneet tämän elokuvan ja kaikki pitivät siitä. En ole poikkeus. The Avengers on supersankarileffojen aatelia. Joss Whedonin käsissä jokainen hahmo saa äänensä kuuluville, eikä elokuva ole pelkästään Tonyn tai Lokin show. Ainoa hahmo joka jää hieman pienemmälle on Haukansilmä, mutta tämä syy on juoneen liittyvä. Avengers on myöskin toimintaleffojen ykkösluokkaa- kaikista taisteluista saa selvää mitä niissä tapahtuu, eikä taistelukoreografia kärsi tästä laisinkaan. Samaan tapaan kuin Thor (2011), Avengers tuntuu sarjakuvalta-hyvässä mielessä. Monet kohtaukset, tauotukset ja lausahdukset ovat sellaisia että ne toimisivat yhtä hyvin sarjakuvaruudulla. Alan Silvestri vastasi musiikeista, ja teki mahtavaa työtä. Jos aikaisemmilla Marvel-leffoilla oli ongelma, se oli musiikin tietty tylsyys- mieleen ei jäänyt mitään sävelmää soimaan päähän. Avengers-teema jää soimaan päähän, ja on yksi parhaimmista teemabiiseistä aikoihin. Diiiiiiiiii-dii-diii-di-diii....

Näyttelijöistä suurin osa on näyttänyt kyntensä jo aikaisemmissa Marvel-leffoissa, mutta neljä uutta  näyttelijää tekevät kaikki mainion suorituksen (Nick Fury ja Haukansilmä tulivat aikaisemmissa, mutta aika pienissä osissa): Nick Fury (Samuel L Jackson), Mariah Hill (Cobie Smulders), Hawkeye (Jeremy Renner) ja Bruce Banner (Mark Ruffalo). Kaikki tekevät persuvahvat suoritukset, varsinkin Smulders joka on täydellinen Maria Hill. Näistä edukseen erottuu parhaiten Ruffalo. Kahden Hulk-elokuvan jälkeen paine uuden näyttelijän kohdalla lieni iso. Ruffalo on kuitenkin kaikista Bannerin näyttelijöistä parhain, ja Avengersin Hulk näyttävin. Ruffalo tuo ikuisen varovaisuuden jossa Bannerin on elettävä esille hyvin, mutta on myös selkeästi hyväksynyt Hulkin olevan osa häntä. Rauhallinen ja hiirimäinen varovaisuus pitää kuitenkin sisällään uskomattoman upean Hulkin. Hulk ei ole kuunaan näyttänyt näin hyvältä. Kaikki mitä Hulk tekee näyttää juuri oikealta. Varsinkin Hulkin ja Lokin kohtaaminen. Te kaikki tiedätte mistä puhun.

Olen aivan liian positiivinen, sillä en oikeastaan osaa löytää tästä elokuvasta mtiään negatiivista, ilman että menen pikkuisiin yksityiskohtiin- kuten siihen miten lopputaistelun aikana sankarit puhuvat toisilleen ilman radioita, tai että Lokin suunnitelma oli itse asiassa aika huono ja Hulkin kyky muuttua on hieman deus ex machina- mutta tuo on pikkuisia läikkiä mahtavuuden meressä. Avengersin lopputekstien jälkeinen kohtaus on myös Iron Manin (2008) kanssa hyvin ikoninen- Thanoksen paljastaminen tulevana pahiksena oli hieno veto, ja maaliskuussa palaamme tämän hymyveikon pariin. The Avengers on yksi parhaimpia supersankarielokuvia, toimintaleffoja ja yksinkertaisesti, parhaimpia elokuvia joita olen nähnyt.


Helmikuu on nurkan takana, eli vuorossa on jatko-osien kuukausi. The Avengers nosti rimaa, ja kaikki olivat innoissaan tulevasta. Mitä me saimme..huh. Palataan siihen pian.