DC vastaan Marvel- eli kuinka kilpailu karaisee

Sarjakuvafanien piirissä tämä on ollut vanha taistelu jo jonkin aikaa. Kumpi on parempi- DC vai Marvel? Teräsmies vai Hulk? Batman vai Spider-Man? Jokeri vai Venom? Fanit jaksavat kilpailla tästä loputtomiin esittäen argumentteja jotka vaihtelevat eri firmojen filosofioiden vertailuista yksinkertaiseen "Teris hakkaa Hämiksen!!111!"- inttämiseen. Tämä keskustelu on syttynyt uuteen liekkiin supersankarielokuvien ja tv-sarjojen nousun myötä. Yön Ritari vai Kostajat? Arrow vai S.H.I.E.L.D Agentit?  Kiistely ja väittely elää yhä, ja uusien elokuvien ja tv-sarjojen myötä loppua ei ole näkyvissä.

Noh, onko tähän olemassa vastausta? Ei suoranaisesti. Toki voisi alkaa vertailemaan myyntilukuja ja arvioita, ja näistä saisi selville numeroihin perustuvan vastauksen. Mutta tämä ei kuitenkaan kelpaa kaikille- se kertoisi suosiosta, mutta suosio ei ole takuu laadusta. Tästä hyviä todistajia ovat Transformers- elokuvat jotka keräävät huomattavat lipputulot joka vuosi mutta eivät tarjoa mitään järkevää sisältöä, ainoastaan aivotonta toimintaa*. Tämän jälkeen päätöksentekijäksi jää loogisesti hahmot ja tarinat. Tässä kohtaa tulee kuitenkin vastaan läpäisemätön muuri nimeltä MIELIPIDE. Jokaisella on omat mielipiteensä hahmoista ja näiden seikkailuista. Esim. henkilökohtaisesti pidin elokuvista Amazing Spider-Man 2 ja Man of Steel, mutta on monia jotka eivät voi sietää kumpaakaan näistä. Ja heillä on oikeus tähän mielipiteeseen. Ja tämän takia on vaikea löytää suoraa vastausta tähän kysymykseen. 

No, tästä tulee aika lyhyt sepustus tällä menolla. Jospa koitan avata aihetta hieman omalla näkemykselläni. Tässä otan lukuun tosin yksinkertaisuuden nimissä vain DC:n ja Marvelin supersankaritarinat, en heidän muita julkaisujaan kuten He-Mania tai Star Warsia. Varautukaa, teksti sisältää mielipiteitä!

Marvel ja DC... pidän molemmista mutta eri syistä. Marvelin ja DC:n eron voi jakaa suurinpiirtein seuraavasti:

Marvelin sankarit ovat samaistuttavia. Heillä on ongelmia joita meilläkin on, osa on tavallisia ihmisiä joille on vain annettu supervoimat tai ajettu tilanteeseen joka on johtanut omankäden oikeuteen. Hahmot kuten Peter Parker, Kamala Khan, mutantit- heillä on normaaleja arkielämän ongelmia kuten perhesuhteet, koulu ja työt, parisuhteet ja ennakko-luulot- nämä on tuttuja kaikille. Kun hahmo käy lävitse näitä ongelmia on lukijan helppo samaistua hahmoon ja nöin luoda vahvempi tunneside siihen. Tämä ainakin on ollut ideana tarinoissa 70-80 luvulla. Nykyään on ongelmaksi on noussut se, että vanhojen hahmojen ei annetta kasvaa aikuisiksi. Peter Parker oli naimisissa ja saamassa lapsen, mutta ERÄÄT Marvelilla eivät halunneet tätä, sillä heille Hämähäkkimies on eskapismia, eikä avioliitto ja perhe-elämä kuulu tähän heidän mukaansa. Kun hahmo pysyy ikuisesti nuorena eikä ikinä opi, katoaa vanhenevalta lukijalta samaistumisen piirteet. Itse näen samanlaisen ongelman Ryhmä-X:än kanssa. Mutantit ovat olleet pelon ja vihan kohteina nyt jo vuosia, vaikka ovat pelastaneet maailman vuosi vuoden jälkeen, osan liittyessä Kostajiin ja tehden töitä heidän kanssaan. Mutta silti heitä viskotaan kivillä ja pidetään lähes yhtä pahoina kuin superkonnia. Ja tämä alkaa käydä hermoille. Viha ja epäluulo ei katoa hetkessä, ymmärrän sen mutta Ryhmä-X:än lukeminen nykyään on tuskaista sillä samat vihapuheet ja samat kliseet kierrätetään yhä uudestaan. Yksi asia josta en kovin paljon pidä Marvelilla on se, että kansalaiset ovat valmiita kääntymään sankareitaan vastaan silmänräpäyksessä. Sankareita, jotka ovat pelastaneet maailman SATOJA KERTOJA. Okei, ymmärrän että tämä on varmaan jonkinlaista kommentaaria yhteiskuntaa kohtaan, mutta silti.

Mutta Marvel on hoitanut yhden tontin hyvin: monipuolisuuden. Nykyään supersankarien joukossa on ihmisiä eri vähemmistöistä ilman että ovat kliseitä. Kamala Khan on loistava esimerkki tästä. Kamala on muslimi ja nykyinen Neiti Ihme. Hän on ihan tavallinen high schoolia käyvä nörtti, ilman että hänen uskonnostaan on tehty hänelle ns. "hattua"- jotakin joka näkyy kaikessa mitä hän tekee ja jotain mitä hän hokee koko ajan. Hänen kulttuurinsa nousee esille kun tarvitsee, yleensä perheen kanssa. Hän on Amerikassa syntynyt Pakistanialainen, joka edustaa nykyistä 9/11 jälkeen syntynyttä sukupolvea. Kirjoittaja Willow G. Wilson on itsekkin muslimi ja onnistuu näin hyvin luomaan realistisen ja mielenkiintoisen tarinan vähemmistöperheen lapsesta.
Marvel on myöskin onnistunut irrottautumaan liian synkästä materiaalista. He ovat ymmärtäneet että puhdas shokkiarvo ei tee hyvää tarinaa- jotain, jossa DC:llä on vielä opettelemista.

Ms. Marvel (2014)

DC:n sankarit ovat esikuvia. He ovat elämää suurempia, ja edustavat monia hyveitä ja abstrakteja ihanteita- Ihmenainen on edustaa totuutta, Teräsmies toivoa, Batman oikeutta. He ovat ihanteita, joita kohti pyritään. Kuka ei haluaisi olla Teräsmies? Teräsmies puhtaimillaan edustaa Amerikkalaisen unelman perusideaa: Hän on muukalainen kaukaa, joka tulee uuteen maahan ja sanoo "Hyvää päivää, minun nimeni on Clark Kent- kuinka voin auttaa?"  Hän auttaa ihmisiä ja näin asettaa esikuvan ihmisille antaen toivoa paremmasta huomispäivästä. Totuus, Oikeus ja Amerikkalainen elämäntapa on loppujen lopuksi hyvä tunnuslause. Batmanissa monet näkevät lähinnä synkän hahmon, joka pieksee elämäntyöksensä hulluja rikollisia, ja on aina valmis kaikkeen koska "hän on Batman." Batman on enemmän kuin tuo. Minulle Batman on, kuten monelle muullekkin, symboli. Kuka tahansa voi olla sankari, kuka tahansa voi tehdä oman osuutensa tämän maailman parantamiseksi. Ja ennen kuin kukaan sanoo että "no Batman onkin rikas"- Bruce Wayne tekisi tätä ilman omaisuuttaan. Sillä Batman ei ikinä luovuta, hän on periksiantamaton ja täynnä toivoa. Pinnan alla Batman on vain joku joka ei tahdo kenenkään kuolevan- loistava esikuva meille kaikille. Monet kirjoittajat eivät muista tätä ominaisuutta, vaan keskittyvät Batmanin jumalointiin ja synkistelyyn. Ja tämä on ongelma joka vaivaa DC:tä nykyään. Synkkyys. Minä pidän synkistä tarinoista- Batman: Long Halloween on loistava ja Arkham Asylum: Serious House on a Serious Earth parhaimpia sarjakuvia joita olen lukenut. Mutta kuten monissa asioissa, liika on liikaa. Identity Crisis oli mukiinmenevä murhamysteeri, mutta kun tarina sisältää vanhan ja rakastetun hahmon raiskauksen ja toisen murhan vain tehdäkseen tarinasta "aikuisemman ja synkemmän" niin ollaan väärillä vesillä. New 52- reboot nosti tarinoiden väkivaltaisuutta ja toi mukaan synkempiä teemoja yrittäen tehdä tarinoistaan aikuisempia. Lopputuloksena oli kasvonsa irtileikellyt Jokeri, massamurhaava Hatuntekijä monien kirkkaampien ja hauskempien hahmojen synkistäminen tai suoranainen tappaminen. Toki New 52:ssa oli hyviäkin tarinoita kuten Geoff Johnsin Aquaman ja Scott Snyderin Batman, mutta lukemisesta katoaa hauskuus kun joka puolella on vain ruumiita. Shokkiarvo ei nosta tarinan tasoa.

Itse rakastan DC:ssä sen MAHTIPONTISUUTTA. Vihreiden Lyhtyjen vala- Oli kirkkain päivä tai synkin yö, näkemättä ei jää pahuuden työ! Varokoon pahuus kun työhöni ryhdyn- ON SUUNNATON VOIMA VIHREÄN LYHDYN! Kun 10-vuotias Billy Batson huutaa taikasanan SHAZAM! ja muuttuu Kapteeni Ihmeeksi, maailman mahtavimmaksi kuolevaiseksi! Batman nousee ylös maasta lyötynä koska Batman EI IKINÄ LUOVUTA. Salama juoksee kilpaa vastustajanaan ITSE KUOLEMA. DC:n tarinat voivat olla hyvin eeppisiä. Kaikki tuntuu tärkeältä ja sankarit elämää suuremmilta. Rakastan ylitseampuvuutta joka lisää tarinoiden fantastisuutta. Sankarit tekevät isoja tekoja, auttavat ihmisiä eivätkä pelkästään taistele rikollisia (tai toisiaan-katson sinua, Marvel!) vastaan. He auttavat

ihmisiä. He ovat sankareita isolla S:llä. Jos minulta kysyttäisiin mikä on paras sarjakuvaruutu, vastaukseni olisi varmaankin tämä:

All-Star Superman (2006)

Nämä erot eivät kuitenkaan ole kiveen hakattuja. DC:n sankareihin voi samaistua, heilläkin on monipuolista edustusta sankareiden joukossa ja Marvelin sankarit ovat ihanteellisia ja tarinat ovat aika ajoin hyvin eeppisiä. Kärjistäen jaon voi tehdä kuitenkin näin. Ja nämä ovat syyt miksi pidän molemmista yhtä paljon. Marvel ja DC tarjoavat hyvin erilaiset maailmat, sankarit ja tarinat lukijalle. Elokuvapuolella Marvelilla on kieltämättä ollut vahva etuasema, mutta menen silti katsomaan innoissani Batman v Superman: Dawn of Justicen ja Suicide Squadin enkä pidä DC:tä mitenkään huonompana, The Flash tv-sarja oli viime vuoden paras tv-elämys, ja DC:llä on ollut hyvä putki tv:n puolella. Marvel Cinematic Universe on mahtava, mutta odotan silti innolla DC:n tuomaa vaihtelua.

On tärkeää että DC ja Marvel jatkavat kilpailua, sillä juuri tämä kilpailu ajaa heidät tekemään parempia tarinoita ja antamaan lukijoille vaihtelua. Joskus haluan lukea katutason sankarien ongelmista arjen ja superrikollisuuden välillä, joskus tarinoita intergalaktisista poliiseistä jotka taistelevat avaruuszombeja vastaan.He ovat molemmat myös oppineet virheistään: DC:n uusi Batgirl-sarja on huomattavasti kevyempi tunnelmaltaan ja uudet hahmot kuten "Spider-Gwen" ovat uudistaneet vanhoja hahmoja tehokkaasti. DC ja Marvel ovat minulle tärkeitä, ja jaksan seurata heidän sankariensa seikkailuja loppuun asti.

@Alex Ross

Extra: "Se on ihan erilainen kuin alkuperäinen"

  Tämä on lyhyempi osuus, enkä jaksanut tehdä sille omaa viestiä joten tässä tulee:

Viime viikonloppuna oli taas San Diego Comic-Con, tuo nörttien mekka. Ja kuten viime vuosina on tullut selväksi ei se enään ole sarjakuvatapahtuma vaan multimedia-tapahtuma. Tv-studiot, elokuvastudiot ja näyttelijät saapuvat puhumaan uusista tuotoksistaan, käsitteli se sitten sarjakuvia tai ei. Ja tämä on täydellinen testialusta kaikelle- trailereita näytetään yleisölle ja näin elokuvien hypetystä nostatetaan entisestään. Joitakin trailereita päätyy myöskin tapahtuman ulkopuolelle- tänä vuonna ne olivat Batman v Superman: Dawn of Justice ja Suicide Squad. Tästä nousi taas tietysti keskustelua. Jouduin erään kaverini kanssa hieman sanaharkkaan Suicide Squad-elokuvan Jokerin ja Killer Crocin ulkonäöistä. Häntä häiritse se että ne erosivat paljon sarjakuvien versioista. Aikaisemmin olimme jo keskustelleet DoJ:in Ihmenaisen ulkonäöstä- hän ei pitänyt tämän, hmmm, lihaksettomuudesta. Minua harvoin häiritsevät ulkonäköön liittyvät asiat. Jos hahmosta löytyy tietyt peruselementit ja näyttelijävalinta toimii, en ala valittamaan.

1.Vaikka rakastan sarjakuvien ylitseampuvuutta ja klassisia pukuja, niin ymmärän että jos jokin toimii sarjakuvissa ei tarkoita sitä että se toimii välttämättä yhtä hyvin elokuvassa. Sarjakuvissa Killer Croc voi olla monta metriä korkea krokotiilimies selityksenään että hänellä on ihomutaatio, annan sen mennä sillä se on osa sarjakuvien perinnettä. Elokuvissa moinen vaatisi lisäselitystä. Jos Killer Croc olisi kolmimetrinen lihaskimppu joka on suomujen peittämä, rikkoisi se elokuvan realistisuutta. Ja kyllä, haluan että supersankarielokuvissani on jonkin verran realistisuutta, Silloin voin uskoa hahmojen olemassaoloon ja luoda jonkinlaisen tunnesidoksen niihin.

2. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun hahmo tulee valkokankaalle. Jared Leto on neljäs Jokerin näyttelijä elokuvissa, eikä tule olemaan viimeinen. Sarjakuvahahmot ovat ajattomia, joista voi kertoa tarinoita uudelleen ja uudelleen. Tämä on uusi versio, eikä vie sinulta pois vanhoja versioita eikä pilaa tulevia. Hahmoa ja roolia ei siis pidä tuomita siis liian hätäisesti, sillä...

3. ...henkilökohtainen mantrani on WAIT and SEE. Mielestäni on täysin turhaa tuomita jotakin etukäteen. Trailerit, julisteet ja promokuvat antavat vain pintapuolisen kuvan hahmosta. Michael Keaton sai paljon vastustusta aikoinaan kun hän ryhtyi Batmanin näyttelijäksi. Kaikki eivät pitäneet Heath Ledgeristä Jokerina- hän oli näytellyt lähinnä romanttisissa elokuvissa ja oli kirkaskasvoinen ja komea. Hänen Jokerinsa on kenties kaikkein tunnetuin versio ja oli loistava. Olemme taas samassa tilanteessa. Jared Leto, Gal Gadot, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Jesse Eisenberg, Ben Affleck- he ansaitsevat tilaisuuden näyttää kykynsä ilman että heitä tuomitaan etukäteen. Antakaa se heille ja menkää katsomaan avoimin mielin- saatatte kokea positiivisen yllätyksen joka tekee elokuvakokemuksesta entistä paremman.

C'mon, give those nice folks a chance...

Huhuh. Tulipas sepustusta. Ottaako tuosta nyt selvää. Tämä oli aikalailla tällaista sielunavausta ja nörtteilyä, mutta tulipahan tehtyä. Ensi kerralla jotain muuta.

Atte T

ps. *= kyllä, en pidä Transformers-elokuvista ja en tule pitämäänkään. Keskustelu päättyy.  

Atte Arvostaa: The Secret of Kells & Song of the Sea

Rakastan animaatioelokuvia yhtä paljon kuin supersankarileffoja- niissä on loputon mahdollisuus luoviin tarinoihin, uskomattomiin ympäristöihin ja usein musiikit ja laulut ovat unohtumattomia klassikoita. Viime vuosina kuitenkin valitettava asia on tapahtunut: 2D-animaatio on lähes kokonaan kadonnut elokuvateattereista. 3D-animaatio on nyt jo vuosia hallinnut länsimaista animaatiokenttää, varsinkin Disney ja Dreamworks ovat ottaneet 3D-animaation omaksensa. Vaikka minulla ei sinänsä ole mitään 3D-animaatiota vastaan- päinvastoin, yksi suosikki-elokuvasarjoistani Näin Koulutat Lohikäärmeesi on erittäin kaunis ja hyvä elokuva- on sääli ettei tätä taidemuotoa nähdä nykyään enään niin paljoa.

Onneksi on poikkeuksia- ja näistä parhaimpien joukkoon kuuluu ehdottomasti Irlantilaisen Tomm Mooren elokuvat The Secret of Kells (2009) ja Song of the Sea (2014). Nämä helmet löysin vasta itse tällä viikolla, mutta niistä tuli välittömästi henkilökohtaisia suosikkejani. Molemmat ovat olleet Oscar-palkinnon ehdokkaana, mutta ovat jääneet vaille pystejä- mikä ei sinänsä yllätä kun tietää raadin asenteesta animaatioleffoihin. Tämän blogitekstin häpeilemätön agenda on mainostaa näitä taideteoksia, ja saada mahdollisimman moni tutustumaan tarinoihin Irlannista.

The Secret of Kells 

"I have lived through many ages,

Through the eyes of salmon, deer, and wolf.

I have seen the Northmen invading Ireland,

Destroying all in search of gold.

I have seen suffering in the darkness,

Yet I have seen beauty thrive in the most fragile of places.

I have seen the book;

The book that turned darkness into light..."

The Secret of Kells on Tomm Mooren ensimmäinen ohjaustyö, ja hänelle pitää nostaa hattua hienosta työstä. Secret of Kells on keskiaikainen tarina jonka keskiössä on Kellsin Kirja, euroopan vanhimpia kirjoja. Brendan (Evan McGuire) on innokas 12-vuotias poika joka elää suojattua elämää Kellsin luostarissa Irlannissa. Viikinkien uhka pakottaa Brendanin sedän Apotti Cellachin (Brendan Gleeson) panostamaan kaikki luostarin voimavarat muurin rakentamiseen. Kun vieraileva munkki Aidan (Mick Lally) saapuu luostariin mukanaan Ionan kirja, upeasti kuvitettu evankeliumi. Brendan haluaa auttaa Aidania kuvittamaan kirjan loppuun, mutta Cellach kieltää sen, sillä kaikki tarvitaan muurin rakentamiseen. Kun Brendan karkaa metsään etsimään väriaineita, hän kohtaa Aislingin (Christen Mooney), valkohapsisen metsänkeijun. Brendan on astunut daoine sidhen- haltioiden- maailmaan. 

The Secret of Kellsin tarina on erittäin uniikki, ja jopa yllättää rikkomalla hieman perinteisiä tarinan kaavoja. Vaikka tarinassa on pahiksia kuten hyökkäävät viikingit sekä unestaan herätetty jumala Crom Cruach, nämä kuvataan ennemminkin luonnovoimina- ei persoonaa, ei armoa. Nämä ovat ymmärryksen tuolla puolen. Varsinkin viikinkien kohdalla tämä on erittäin luova ratkaisu- keski-aikaisille Irlantilaisille viikingit olivat outoa kieltä puhuvia taistelussa pelottomia valloittajia, jotka eivät tienneet kristinuskosta ja palvoivat outoja jumalia. Selkeällä motiivilla olevaa persoonallista pahaa ei ole, ja se on aina virkistävää. Keskiössä onkin ennemminkin kulttuurit ja perinnöt. Brendan tulevana munkkina edustaa kristinuskoa- uuttaa tietoa ja sen levittämistä eteenpäin kirjoitusten avulla, näin valaisten synkkää aikakautta. Aisling keijuna edustaa kansanuskontoja ja vanhoja tapoja- metsässä on alueita jonne ei saa mennä ja muinaisia asioita ei saa kaivella esiin. Viimeisenä on Cellach, joka käytännössä edustaa samaa kuin Brendan, mutta sen sijaan painottaa tiedon ja tietäjien suojelua. Nämä kolme hahmoa ovat tarinan keskiössä, ja ovat kaikki mielenkiintoisia ja persoonallisia. Brendan on jokseenkin perinteinen mukava kaveri joka tekee kenties välillä hieman ajattelemattomia ratkaisuja. Cellach on jäykkä ja kurinalainen mutta hyvää tarkoittava isähahmo Brendanille. Kolmesta hahmosta Aisling on uniikein- keijuna hän ei rajoitu ihmisten perinteisiin rooleihin vaan vaihtaa hyvin nopeasti paikkaa ja mielipidettänsä. Energinen ja outo luonne tekee Aislingista mielenkiintoisen hahmon seurata. Ensimmäinen puoli elokuvasta on hyvin perinteistä ihmeellisten asioiden ihailua ja velvollisuuksien pakoilua, mutta puolenvälin jälkeen leffa pistää uuden vaihteen päälle ja meno menee mahtavaksi, paikka paikoin hyvinkin synkäksi. Pidän aina siitä että ns. "lasten elokuvissa" uskalletaan mennä pidemmälle synkkien asioiden kanssa- lapsien sietokykyä usein aliarvioidaan, ja Secret of Kells onnistuu pitämään juuri oikean tasapainon värikkään ja hauska ja synkän ja pelottavan välillä.

Animaatio on ainutlaatuista- 2D-animaatiosta otetaan kaikki irti, käyttäen nin tasaisia ja horisontittomia pintoja yhtiestyössä moniulotteisten hahmojen kanssa. Muodot ovat hyvin pyöreitä ja ihmiset muistuttavat hyvin paljon keskiaikaisten kuvitusten ihmisiä. Jokainen hahmo on oman muotoisensa, ja niinpä hahmot erottaa toisistaan hyvin- Cellach on suunnattoman pitkä mutta samalla kumara, mikä saa hänet aina erottumaan joukosta. Värit vaihtelevat kirkkaista vihreistä tulen punaiseen, varjojen ja valon tukiessa aina oikealla tavalla, luoden kohtauksiin aina oikean tunnelman tarvittaessa. Vaikka päällisin päin taidetyyli näyttää yksinkertaiselta, läheltä katsoen ne ovat täynnä yksityiskohtia- kuten alkuperäisen Kellsin Kirjan kuvitukset. Maailma on täynnä uniikkeja pintoja ja kuvioita, ja tämä elokuva nostaa sen jalustalle.

Musiikit ovat loistavia, käyttäen kelttiläisen musiikkiperinteen parhaimpia puolia. Huilut ja rummut luovat leikkisän tunnelman kohtauksiin jotka sellaista tarvitsevat, kun taas sodan ja taistelun hetkellä säkkipillien sointu tuo juuri oikeanlaisen uhkaavan tunnelman. Onpahan elokuvassa yksi laulukin- äärimmäisen kaunis sellainen, jolla on selkeä oma paikkansa tarinassa. Harvoin laulut nitoutuvat tarinaan ja kohtauksiin niin hyvin kuin tässä elokuvassa. 

Jos jokin asia häiritsi elokuvan aikana niin se oli "monikansalliset munkit". En tietenkään voi olla varma, mutta varhais-keskiaikaisessa Irlannissa tuskin oli afrikkalainen, kiinalainen ja italialainen munkki. Tämä tosin ei häiritse liikaa missään kohtaa sillä nämä eivät ole isossa osassa, ja ovat oikeastaan aika hauskoja ja tuoden yhä lisää persoonaa hahmogalleriaan. Jälkeenpäin luin että munkit olivat luostarissa tuomassa omaa panostustaan Kellsin Kirjaan, tuoden oman alueensa kulttuuria ja kuvitusta kirjaan jonka tarkoitus on  puhuttella kaikkia. Joten tällekkin löytyy syynsä.

The Secret of Kells on kaunis elokuva, jossa on vahva tarina ja mielenkiintoiset hahmot. Sillä ei ole mitään merkittävää moraalia jaettavana- elokuva kertoo hyvän tarinan kulttuurien kohtaamisesta ja hyvien asioiden löytämisestä pimeiden aikojen keskellä. The Secret of Kells on uniikki elokuva jota voin suosittella kaikenikäisille animaation ystäville.

Song of the Sea

"This is an ancient shell that my mother gave me a long time ago. Hold it to your ear and listen carefully. You'll hear the song of the sea."

Song of the Sea jatkaa samoissa maisemissa ja samoilla teemoilla- mutta antaen silti aivan erillaisen tarinan. Ben (David Rawle) on hajonneen perheen vanhin lapsi. Äiti Bronagh (Lisa Hannigan) menehtyi synnyttäessään toista lastaan- Benin pikkusiskoa, mykkää Saoirsea. Heidän isänsä Connor (Brendan Gleeson) on masentunut ja etääntynyt perheestään. Saoirsen löydettyä talosta oudon takin joka muuttaa hänet selkieksi, hyljehengeksi. Kun Saoirse löydetän rannalta kylmissään, vie lapsien mummo heidät kaupunkiin, turvallisempaan ympäristöön. Ben ei tästä pidä, vaan päättää palata kotiin.Ongelmia tulee, kun paljastuu että daoin sidhe on vuosia etsinyt selkietä, joka voi laulullaan pelastaa heidät unohduksesta johonka noita Macha on heidät ajanut. Matka kotiin vaikuttaa pitemmältä kun Ben luulikaan...

Tarinan keskiössä on Ben ja Saoirse, sekä riitaisten sisarusten välien korjaantuminen. Ben ei pidä Saoirsesta, sillä hän syyttää tätä äidin poistumisesta- eikä tätä helpota yhtään isän vieraantuminen pojastaan. Nämä ovat kaikki teemoja jotka ovat tuttuja monille, ja se tekee tarinasta hyvin helposti lähestyttävän kaikenikäiselle yleisölle. Ben on hyvin aidon tuntuinen hahmo- hän riitelee siskonsa kanssa ja ei halua tätä mukaan omiin touhuinsa ja ei todellakaan siedä että tämä koskee hänen tavaroihinsa. Mutta hän ei kuitenkaan ole koskaan liian ilkeä- kun hän pelottelee Saoirsea liikaa, katuu Ben tekoaan selkeästi mutta on kuitenkin liian ylpeä myöntämään sitä. Tällaiset ominaisuudet tekevät hahmoista aidon oloisia. Benin ja Saoirsen matkaa on mukava seurata, ja molemmat kasvavat matkansa aikana päätyen erittäin koskettavaan loppuun. Jälleen kerran elokuvassa ei ole yksiulotteisia pahiksia, vaan heidänkin tekonsa kumpuavat halusta auttaa, joskin täysin väärin keinoin. Song of the Sea kertoo oikeastaan kaksi tarinaa- ja nämä ovat sitoutuneet toisiinsa. Tästä voi saada vihjeitä tarinan aikana, ja lopussa se on viimeistään selvää. Tämä kunnioittaa katsojia ja antaa mahdollisuuden löytää elokuvasta enemmän tarinaa kuin ensisilmäyksellä vaikutti. Kuten edellisessä elokuvassakin keijuilla ja haltioilla on iso rooli tarinassa- ja tässä pikkukansaa on huomattavasti enemmän. On puhetta jättiläisistä, kirouksista ja maan koloissa elevät pikkumiehet esitellään hauskoina, joskin outoina muinaismaailman jäänteinä. Tunnelma ja teemat ovat paljon surumielisempi verrattuna The Secret of Kellsiin, mutta tarinasta huokuu seikkailun ja uuden löytämisen. Kells on synkkä paikka paikoin, Song of the Sea ei kuitenkaan mene ihan niin pitkälle, pitäen tunnelman enneminkin mysteerisenä loppuun asti- joka on sydäntälämmittävä ja jättää hyvän olon pitkäksi aikaa.

Animaatio on kehittynyt huomattavasti edellisestä teoksesta, mutta pitää mukana yhä tärkeät elementit. Maailma on hieman enemmän kolmiulotteisempi, ja ihmisten animointi on noussut myöskin asteella ylöspäin. Hiukset liikkuvat enemmän, kasvoissa on hieman enemmän merkkejä iästä ja liikkeet ovat sulavampia. Myös eläimet näyttävät upeilta- on hylkeitä, pöllöjä sekä Benin lammaskoira Cu. Varsinkin pöllöt joita sekä rakastan ja kammoksun samaan aikaan näyttävät juuri siltä- kauniilta mutta ahdistavalta. Kirjavat ja yksityiskohtaiset pinnat ovat myös edistyneet, tuoden yhä enemmän persoonaa maailmaan. Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa kuvioinnit kallioissa ja veistoksissa tuovat ajatonta fiilistä maailmaan- nämä kivet ovat seisoneet näillä paikoilla tuhansia vuosia ja ihmiset ovat kehittyneet niiden ympärillä. Vaikka muinaisajan uskomukset ovat kadonneet, tarinat ovat vielä muistissa ja ikuisuus ympäröi heitä alati.

Musiikki on edelleen upeaa. Kuten elokuvan nimikin kertoo, löytyy tästäkin laulu- joka on erittäin kaunis ja koskettava. Tämän lisäksi sulavat taustamusiikit luovat tunnelmaa uskomattomalla tavalla. Myös haltiat saavat oman laulunsa, jota ei valitettavasti löydy soundtrackilta. Musiikin tietty melankolisuus ja rauhallisuus toimii hyvin, ja välillä tunnelman sitä vaatiessa nostetaan tahtia ja homma toimii taas. Tittelinä toimiva Song of the Sea on todella kaunis, ja siitä löytyy useampikin versio- kaikki yhtä kauniita.

Song of the Sea on erittäin kaunis ja ajaton elokuva. Se ei nojaa turhiin kikkoihin kuten pop-kulttuuriviittauksiin tai nykytrendeihin, vaan keskittyy kertomaan koskettavan tarinan hyvillä hahmoilla ja uskomattomalla tunnelmalla. Song of the Sea on ehdottomasti viime vuoden elokuvien kärkikastia ja unohtumaton elämys koko perheelle.


Tomm Mooren työtä on ollut ilo todistaa kahden loistavan elokuvan muodossa. Odotan suurella mielenkiinnolla mitä hän saa aikaan seuraavaksi. Irlannin mytologiasta löytyy varmasti vielä tarinoita kerrottavaksi, ja tällaisella ansioluettelolla en voi olla muuta kuin innostunut. On ollut suuri ilo löytää jotain näin kaunista ja omaperäistä aikakautena, jolloin alkuperäiset ideat ovat hieman kiven alla.

Atte T      

List of 10: Supersankarielokuvat

Uuh, onpas uusi ja lävitsekäymätön aihe. Moneskohan kerta on kun taas höpäjän tästä aiheesta? Mutta kun pidän tästä aiheesta, kovin paljon itseasiassa. Kävin mielessäni lävitse eri supersankarileffoja, ja loppujen lopuksi listasta tuli aika mielenkiintoinen, uskoisin että osa teistä saattaa jopa yllättyä näistä valinnoista. Supersankarileffat voivat ovat loistavia linkkejä elokuvien ja alkuperäisten sarjakuvien välillä, luovia uusia ideoita ja jopa yhteiskuntakriittisiä. Tai sitten ovat jotain aivan muuta- sarjakuvaleffoilla taivas on rajana. Pitemmittä puheitta, tässä Top 10 parhainta supersankarielokuvaa!

10. Unbreakable

Kuudes Aisti- elokuvan lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan on tehnyt toisen hyvän elokuvan. Osalle se on Signs, toisille se on Village- minulle se on Unbreakable. Unbreakable ei nopealla vilkaisulla vaikuta supersankarileffalta, mutta siinä piilee sen nerous. David Dunn (Bruce Willis) on junaturman ainoa selviytyjä, ilman naarmun naarmua kehossaan. Pian häneen ottaa yhteyttä Elijah Price (samuel L. Jackson), mies joka kärsii hauraasta ruumiistaan. Hän on omistanut elämänsä löytääkseen vastakohtansa- särkymättömän miehen. Unbreakable on loistava elokuva joka pääasiallisesti kertoo kohtalosta, ja voiko sitä välttää. David ei pyytänyt tätä eikä haluakkaan, ja kun hänen voimansa lisääntyvät ei hänelle ole enään vaihtoehtoja- mutta stressi ja hermostuneisuus vaikuttaa hänen elämäänsä. Onko hänen pakko ryhtyä sankariksi vain siksi että hän on sattunut saamaan nämä voimat? Kun hän alkaa nähdä pahuuden  ihmisissä, ei hän voi enään paeta kohtaloaan ja se hajottaa häntä sisäisesti. Unbreakable on kaikin puolin erittäin hyvä ja ennen kaikkea erilainen supersankarielokuva. Ja kuten kaikissa Shyamalanin leffoissa, tässäkin on juonikäänne- joka toimii. Erittäin hyvin. Ja Samuel L. Jackson sarjakuvakeräilijänä on henkilökohtainen esikuvani.

"This is an art gallery, my friend, and this is a piece of ART."

9. Darkman

Spider-Man-trilogia ei ollut Sam Raimin ensimmäinen supersankaritrilogia. Unbreakable on teknisesti parempi elokuva kuin tämä, mutta hitto vieköön että minä rakastan Darkmania. Peyton Westlake (Liam Neeson) on tiedemies, joka koettaa kehittää tekoihoa, jota voitaisiin käyttää palovammojen hoitoon. Ongelmana on, että iho kestää päivänvaloa vain 99 minuuttia. Sabotaasin aiheuttamassa onnettomuudessa Peytonin kasvot ja tuntoaisti tuhoutuvat, ja hänellä on mielessään ainoastaan kosto. Liam Neeson supersankarina? Kelpaa! Darkman on outo pieni elokuva, joka on hyvin ylitseampuva ja Liam Neeson vetää roolinsa hyvin samalla tavalla. Mutta Darkmanissa on tunnelmaa erittäin paljon. Se on kuvattu hyvin, Darkman näyttää vakuuttavalta ja jopa pelottavalta välillä ja siitä huokuu sarjakuvamainen tunnelma. Myöskin idea hänen voimiensa takana on mielestäni hauska: Tekoihon avulla Darkman voi esittää muita ja soluttautua minne tahansa. Pimeässä hän on kuka tahansa, mutta päivänvalossa hänen aikansa esittää muita on rajattu. Tätä tukee kuvaaminen ja erikoisefektit hyvin. Darkman on korni, ylitseampuva elokuva jota rakastan suurella lämmöllä.

"I'm everyone- and no one. I'm Darkman!"

8. Captain America: First Avenger

Alunperin mietin tähän kohtaan Iron Mania, mutta totta puhuen pidän tästä leffasta hieman enemmän. Olen puhunut tästä elokuvasta jo aiemmin, joten säästelen tässä hieman sanojani. II. Maailmansodan raivotessa nuori Steve Rogers (Chris Evans) ilmottautuu vappaehtoiseksi kokeeseen jolla voitaisiin luoda supersotilas. Nyt hän on Kapteeni Amerikka, jonka tehtävänä on tuhota Hydra, natsien tiedeosasto ja heidän johtajansa Punakallo (Hugo Weaving). Elokuva on puhdasta pulp- fiilistä täynnä. First Avenger tuntuu kuin lukisi alkuperäisiä sarjakuvia, ja se tekee elokuvasta uniikin tuntuisen. Idealistinen tunnelma toimii hyvin, varsinkin Evansin ykkösluokan roolisuorituksen kanssa. Musiikki, efektit, kohtaukset, hahmot- kaikki huokuvat Kapteeni Amerikalle ominaista fiilistä ja toimii loistavasti.

"I don't want to kill anyone. I just don't like bullies."



7. Ihmeperhe

Ihmeperhe on Pixarin paras elokuva, ja samalla Ihmeneloset-elokuva jota en ole vieläkään saanut. Supersankarien kulta-aikana Herra Ihme (Craig T. Nelson) on uransa huipulla. Kun pelastettu ihminen haastaa hänet oikeuteen, alkaa superien aika olla ohitse. Supersankarit kielletään lailla, mutta Herra Ihme heittää yhä supersankarikeikkaa yön pimeydessä. Mysteerinen taho ottaa häneen yhteyttä, ja tarjoaa mahdollisuutta palata kunnian päiviin. Ihmeperhe on lämminhenkinen supersankarielokuva, jonka keskiössä on halu palata nuoruuteen sekä perhe. Kaikki Parrin perheen jäsenet ovat hyvin persoonallisia ja samaistuttavia omine motiiveineen: Violetin halu olla normaali, Dashin halu olla se miksi hän on syntynyt ja niin edelleen. Nämä ovat kaikki asioita joita haluaisin nähdä enemmän Ihmeneloset-leffoissa. Ihmeperhe tarjoaa minulle kunnon toimintaa, supersankarien yhteistyötä ja erittäin karismaattisen pahiksen- eli kunnon supersankarielokuvan.

"No capes!"

6. X-Men: Days of Future Past

Ryhmä-X on suosikkisarjakuviani ja X-Men-elokuvat ovat suurimmalta osin onnistuneita leffoja. X-Men: Days of Future Past on paras kyseisen elokuvasarjan leffoista. DOFP perustuu löyhästi myös samannimiseen tarinaan Ryhmä-X.sarjiksissa ja tuo elementtejä tästä klassikosta mukanaan.  Sentinel-robotit ovat alistaneet niin mutantit kuin heitä auttavat ihmiset ikeensä alle, joko tappaen heidät tai vangitsemalla keskitysleireihin. Ryhmä-X:än jäänteet ovat löytäneet keinon saada maailma pelastettua- estämällä murhan menneisyydessä, joka johti nykyiseen mutanttivihaan. Wolverine (Hugh Jackman) on mies tätä tehtävää varten. DOFP on onnistunut hyvin kaikilla osa-aluilla: Toiminta on vakuuttavaa, hahmot mielenkiintoisia ja hyvin näyteltyjä ja tarina hyvin sarjakuvamainen. Vaikka idea "muuta tulevaisuus menneisyydestä käsin" ei ole mikään uusi, se toimii mielestäni erittäin hyvin- kuten se toimi sarjakuvassakin. Vaikka Wolverine on julisteissa aina etualalla ja ykkösnimi leffassa, on tarinan päähenkilöt Charles Xavier ja Magneto. Tämä parivaljakko on leffan sielu, ja heidän välirikkonsa on hieman sydäntäsärkevä. Miehet ovat kuitenkin samalla asialla- uhattujen mutanttien asialla. He vain näkevät ongelman ratkaisun erilailla. X-Men: Days of Future Past on näyttävä ja mutanttiryhmän seikkailuista viihdyttävin. Ainakin kunnes Apocalypse tulee.

"I don't want your suffering! I DON'T WANT YOUR FUTURE!"

5. Batman Returns

Lienen hieman yksin tämän kanssa: mielestäni Batman Returns on mielestäni parempi kuin Batman (1989). Batman Returns on tunnelmaa tihkuva, upean näköinen ja toiseksi paras Batman-elokuva. Bruce Wayne (Michael Keaton) on Batman, Gothamin suojelija. Kun Pingviini (Danny DeVito) saapuu kaupunkiin ja alkaa hankkimaan jalansijaa. Myös Kissanainen (Michelle Pfeiffer) alkaa aiheuttamaan ongelmia, ja kaiken keskiössä on Max Shreck (Christopher Walken). Pian Batmanilla on taas kädet täynnä töitä. Batman Returns sisältää kolme pahista, mutta kaikki ovat hyvin tasapainossa toisiinsa ja heidän esittelyyn ei kuluteta liikaa aikaa. Pingviini on loistava pahis- visuaalisesti näyttävä ja DeVito tuo uskomattoman määrän karismaa rooliin. Pfeiffer on täydellinen Kissanainen, pirullinen, seksikäs mutta silti dramaattinen hahmo. Kissanaisen "syntymä" on erittäin hyvin tehty, ja tämän psyykkinen romahdus on upeaa katsottavaa. Ja Michael Keaton on yhä paras Batman. Jopa Walken osaa pitää roolinsa maanläheisenä, eikä ajaudu pahaan ylinäyttelyyn- ainakaan usein. Batman Returns on täynnä Batmanille sopivaa tunnelmaa ja upeita kohtauksia loistavilla näyttelijöillä.

"Life's a bitch, now so am I."

4. Guardians of the Galaxy

Kaikki pitävät tästä leffasta, enkä ole poikkeus. He ovat Galaksin Vartijat- Star-Lordin (Chris Pine) johtama joukko avaruuden kummajaisia ja hylkiöitä joidenka vastuulle jää pysäyttää maailmaa uhkaava fanaatikko. Mutta aluksi heidän pitää tehdä yhteistyötä. Kuten Iron Man, tämä on elokuva josta olen puhunut aikaisemmin enemmän, joten tämän hoidan alta nopeasti. Guardians of the Galaxy on seikkailuelokuva ensin, supersankarileffa sen jälkeen- jos Marvelin logo puuttuisi ja et tietäisi että on kyseessä joukko supersankareita. Tämä on kuin Indiana Jones tai alkuperäiset Star Warsit- luovia tapahtumapaikkoja, kekseliästä toimintaa ja erittäin miellyttäviä mutta virheellisiä sankareita. Kaikki tuntevat nämä hahmot- Groot, Rocket, Star-Lord- ja erittäin ylitsampuva mutta silti uhkaava ja tyylikäs pahis Ronan. Guardians of the Galaxy oli Marvelilta uskalias veto joka maksoi itsensä takaisin kunnialla.

"What a bunch of A-holes."

3. Avengers & Avengers: Age of Ultron

Kaksi yhden hinnalla: Avengers- elokuvat ovat kumpikin oma elokuvansa, mutta samanlaisuudet niiden välillä ovat kuitenkin huomattavat, joten saivat jaetun sijan. Päivänä jolloin yksikään sankari ei yksin voisi voittaa edessäolevaa uhkaa tulivat Kostajat, maan mahtavimmat sankarit. Vastuksenaan heillä on niin alien-valloittajia ja murhanhimoisia robotteja, ja he voivat voittaa nämä vain yhdessä.
Avengers-leffat ovat täynnä sarjakuvafiilistä- näyttäviä taisteluita, hyvää huumoria ja hahmojen välistä draamaa kaiken keskellä hyvässä tasapainossa. Molemmat elokuvat näyttävät upealta, ja pahikset ovat molemmissa viihdyttäviä ja näyttäviä. Taas jälleen- laajemmin näistä leffoista olen puhunut aiemmin, ja tarkempia ajatuksiani saa sieltä tietoonsa. Lyhyesti sanottuna: Avengers-leffat ovat mahtavia.

"If you step out of that door- you're Avenger."

2. Dark Knight

Tottakai tämä elokuva on tällä listalla. Rakastan hyvin kirkkaita ja suoria sarjakuvaleffoja- mutta Dark Knight ei ole kumpaakaan. Se on synkkä ja ottaa osia sarjakuvista soveltaen niitä nerokkaasti. Uusi uhka saapuu Gothamiin- terroristi nimeltä Jokeri (Heath Ledger). Batmanin (Christian Bale) on kohdattava tämä uhka, mutta onko Jokeri liikaa hänelle? Dark Knight on paljon ylistetty elokuva, ja ei lainkaan suotta. Heath Ledger on uskomaton Jokerina- roolista on nopeassa ajassa tullut hyvin ikoninen, ja tulevilla näyttelijöillä on isot saappaat täytettäväksi. Hän on hauska, hän on karmiva ja mikään ei pysäytä häntä- Jokeri on kuin demoni, jota ei voi pysäyttää. Kovin moni ei kuitenkaan puhu Aaron Eckhartin Kaksinaamasta- joka on mielestäni myös erittäin vaikuttava pahis. Vaikka hänen roolinsa on suhteellisen pieni, se ottaa siitä kaiken irti. Kaksinaaman kuolema on ainoa asia joka ärsyttää minua henkilökohtaisesti elokuvassa- olisin toivonut näkeväni Eckhartin suorituksen ainakin vielä toisen kerran. Tästä huolimatta Dark Knight on sarjakuvaleffojen ykköskastia ja ehdoton kärkipaikasta kilpailija.

"You either die as a hero- or live long enough to see yourself become the villain."

1. Captain America: The Winter Soldier

Teoriassa olisin voinut laittaa tämän samaan syssyyn toisen kapu-leffan kanssa- mutta se olisi mahdotonta käytännössä, sillä Winter Soldier liikkuu aivan eri kategoriassa. Kapteeni Amerikka on SHIELD-turvallisuuspalvelun ykkösmies, joka kohtaa vuosikymmeniä vanhan salaliiton. Hän ja Natasha Romanoff (Scarlett Johanson) alkavat kaivella esiin johtolankoja löytääkseen mysteerisen tappajan-Talvisotilaan. Tästäkin olen puhunut aikaisemmin mutta se ja sama- Winter Soldier on paras supersankarileffa ikinä. Se käsittelee asioita jotka ovat pinnalla nyt- kuten hyvä sarjakuvakin tekee. Se luo vahvan tarinakokonaisuuden jossa on loistava käänne jota et osaa odottaa- kuten hyvä sarjakuvakin. Hahmot ovat tykättäviä ja erittäin persoonallisia- kuten hyvässä sarjakuvassakin. Näettekö tietyn kaavan? Winter Soldier osuu jokaiseen maaliin ja on 100 % onnistuminen. Se voi ottaa sarjakuvissa olevia hahmoja jotka eivät näytä kovin vakuuttavalta ja tehdä niistä realistisia ja jopa uhkaavia (sinusta puhutaan, Batroc.) Vaikka Winter Soldier on hyvin harmaa moraalisilta teemoiltaan, pitää Kapteeni Amerikka mukanaan aina sen tietyn idealismin jota voi vain ihailla.
Captain America: The Winter Soldier on paras supersankarielokuva jonka olen kuunaan nähnyt.

"Price of freedom has always been high. But that's a price I'm willing to pay."

Mitkä on omat suosikkinne tässä yhä laajenevassa kategoriassa? Tämäkin lista on ikuisessa fluksissa, sillä tulevaisuus on täynnä lupaavia supersankarileffoja. Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen- elän sarjakuvaleffojen kulta-aikaa, and I'm feelin' fine.

Atte T

Atte Arvostaa: Mad Max: Fury Road

WITNESS! Tämän vuoden elokuvaputki jatkuu, nyt vuorossa ehdottomasti yksiä suurimpia yllättäjiä: neljäs osa Mad Max-elokuvasarjaan, Mad Max: Fury Road. Mutta aluksi lienee vain sopivaa kertoa hieman Mad Max-elokuvien mielenkiintoisesta historiasta.

Mad Max- elokuvat ovat Australialaisen ohjaajan George Millerin luomus. Ensimmäinen Mad Max (1979) oli eräänlainen nykyaikainen western-elokuva- myöhempien elokuvien post-apokalyptinen tulevaisuus on vasta edessä. Max Rockatansky on poliisi, joka patrolloi Australian synkkiä teitä. Max on hulluuden rajalla kulkeva mies, jonka elokuvan tapahtumat ajavat lopulta jättämään sivilisaation taaksensa. Toinen elokuva Mad Max II- The Road Warrior (1981)- on elokuvasarjan tunnetuimpia osia. Road Warrior toi elokuville ikonisen post-apokalyptisen maailman mukaan, jossa Max on yksinäinen vaeltaja joka törmää ongelmiin yrittäen löytää omaa ihmisyyttään. Kolmas elokuva Mad Max Beyond Thunderdome (1985) on myöskin varsin tunnettu-tosin se jakaa mielipiteitä hieman enemmän kuin kaksi edeltäjäänsä. Joka tapauksessa Miller saa tässäkin Maxin tarinan kulkemaan täyden kaaren.

Ja lopulta, 30 vuotta myöhemmin,  neljäs Mad Max-elokuva sai ensi-iltansa. Mikä sai Millerin tekemään uuden elokuvan näin pitkän ajan jälkeen? Tarina on mielenkiintoinen:  Idean elokuvaan Miller sai 1998, ja kuvaukset piti aloittaa 2001-mutta 9/11 terroristi-iskujen jälkeen dollarin kurssin romahdettua kuvauksia siirrettiin. 2003 Miller mainitsi käsikirjoituksen olevan valmis, ja tuotannon voivan alkaa. Tätä siirrettiin kuitenkin taas, koska kuvausolosuhteet Namibiassa kävivät kalliiksi ja hankalaksi. Irakin sodan alettua elokuva hyllytettiin sen mahdollisten poliittisten teemojen vuoksi.
2009 oli elokuvan tekeminen taas pöydällä, ja pääosaan harkittiin Heath Ledgeria- kunnes hän kuoli traagisesti. Lopulta kuvaukset alkoivat 2012, ja 2015 saimme eteemme vihdoinkin uuden Mad Maxin. Oliko odotus sen arvoista?

Elokuva: Heidän maailmansa on tulta ja verta. Max (Tom Hardy) on perheensä menettänyt vaeltaja, josta ei ole jäljellä enään kuin tahto selviytyä. Furiosa (Charlize Theron) on vihamielisen maailman kasvatti, jota ohjaa elämässä tahto vapauteen ja halu löytää kotimaansa. Nämä kaksi törmäävät toisiinsa, ja yhdessä heidän täytyy selviytyä paetessaan mahtavaa Immortan Joeta (Hugh Kayes-Burns) ja tämän armeijaa. Mutta onko tässä maailmassa enään mitään pelastettavaa- vai onko ainoa vaihtoehto vain mennä järjiltään?

Puheet suoraksi: TÄMÄ ELOKUVA ON LOISTAVA. Vuosiin en ole nähnyt toimintaelokuvaa, joka on näin näyttävä. Leffa näyttää upealta ja uniikilta, ja imee katsojan maailmaan. Transformers-elokuvat menkööt nurkkaan häpeämään- näin tehdään vaikuttavia rymistelykohtauksia. CGI on apuna, ei kaiken tekemisen työkaluna- suurin osa efekteistä on tehty ilman tietokone-efektejä. Tästä videosta löytyy loistavaa kuvamateriaalia, joka saa entistä enemmän arvostamaan työn määrää mitä on kulunut upeisiin efekteihin. Visuaalisuus ei rajoitu ainoastaan räjähtelyyn ja autoihin- tarinaa voi kertoa ilman raskasta dialogia, ja Miller on nerokas tässä. Ensimmäisen 10 minuutin aikana on kaikille ilmiselvää mitenkä elokuvan maailma toimii. Mukavaa vaihtelua nykyelokuviin. Millerin ideana oli, että elokuvan voi katsoa esim. Japanissa ja ymmärtää mitä tapahtuu ja mikä juoni on. Kuvauspaikat on valittu huolella, ja Mad Maxin maailma on upean näköinen vaikka onkin ydinsodan jälkeinen karu erämaa.

Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa kunnialla. Hardy korvaa Mel Gibson hyvin- omasta mielestäni jopa ylittää tämän suorituksen. Hardyn murina ja lyhytsanaisuus sopii yksineläjän rooliin loistavasti, näytellen niin sanoillaan kuin ilmeilläänkin. Itse nautin tämän lisäksi myös hyvin paljon Nicholas Houltin roolisuorituksesta- yleensä hiljaisia ja arkoja näyttelevä Hoult pääsee irrottelemaan mukavasti kunniallista kuolemaa haikailevana sotapoika Nuxina. Myös Hugh Kayes-Burns on erittäin vakuuttava hirvittävänä Immortan Joena. Hauska triviafakta- Hugh näytteli myös pääpahista Toecutteria ensimmäisessä Mad Max-elokuvassa.

Mutta isoin hatunnosto menee kuitenkin Charlize Theronille. Toki tiedän jo ennestään että Charlize on hyvä näyttelijä- roolisuoritukset elokuvissa kuten Hancock (2008) ja Monster (2003) ovat osoitus tästä. Mutta Furiosa on korkein kohta hänen urallaan. Furiosa on mahtava. Kova, armoton, periksiantamaton mutta silti hyvin myötätuntoinen. Kuten Max, häntä ohjaa eteenpäin yksi aisti- tahto elää vapaana Immortanin vallan ulottumattomissa. Eikä mikään pysäytä häntä. Mutta hän ei ole kuitenkaan mikään järkähtämätön jääräpää- Furiosa kuuntelee neuvoja ja ottaa vastaan apua. Furiosa olisi helposti voinut olla yksiulotteinen jääräpää, mutta tämä vältetään ja tyylillä. Furiosa on yksiä parhaimpia naishahmoja elokuvissa ja leffan tarinan sankari. Myös jokainen Joen vaimoista on oma persoonansa, ja kaikki erottaa toisistaan helposti, ja heihin on myös helppo kiintyä. Parilla sanalla ja oikeilla ilmeillä pienen roolin hahmotkin saavat itsensä näkyville ja katsojien muistoihin.

Niin, kuten tuossa sanoinkin- Fury Road on tarina Furiosasta. Max on vain tämän tarinan todistaja, joka vain sattuu törmäämään Furiosaan. Vaikka Furiosan taustasta ei kerrota paljoa, kertoo elokuva silti hänestä paljon. Juoni keskittyy Furiosaan ja tämän tavoitteisiin, mutta Max ei kuitenkaan ole mikään sivuhahmo, vaan hän on tasa-arvoinen roolissaan Furiosan kanssa.

Tästä päästäänkin asiaan, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Puhuin kaverini kanssa (joka pysyköön nimettömänä, hän tunnistaa kyllä itsensä) tästä leffasta. Hän piti siitä, ja kehui sitä lähes yhtä paljon kuin minä. Erona oli kuitenkin tämä: hänen mielestään juoni ei ollut kaksinen, ja hän piti loppua huonona. Tämä jäi häiritsemään minua hyvin paljon. Juoni on mielestäni korkeintaan yksinkertainen. Tämä ei ole huono asia mielestäni. Juoni on kuitenkin loppujen lopuksi elokuvien tapahtumien summa. Tarvitseeko elokuva mitään tämän "monimutkaisempaa" viihdyttääkseen? Mielestäni elokuvan juoni on erittäin viihdyttävä. Hahmojen motivaatiot ja tavoitteet ovat mielenkiintoisia, matka jonka hahmot kulkevat on mielenkiintoinen ja se antaa hahmoille aikaa kehittyä ja kasvaa elokuvan aikana. Jopa pieni "twisti" ollaan saatu mukaan, ja se on sydäntäsärkevän hyvin tehty. Omasta mielestäni juoni on erittäin hyvä, sillä se tekee järkeä elokuvan maailmassa ja hahmojen motivaatioihin verrattuna. Siinä ei ole mitään tyhmiä ratkaisuja eikä yleisöä aliarvioivia hetkiä. Tämä voi olla vain oma mielipiteeni, mutta omalta kannaltani jos elokuva kertoo hyvän tarinan joka viihdyttää katsojaa ja imee mukaan maailmaan, on sen juoni silloin onnistunut hyvin.

Tässä kohtaa usein kommentoisin jotain huonoa tai kritisoitavaa elokuvasta- mutta siihen en pysty. Mad Max: Fury Road ei tee virheitä, pitäen juonen yksinkertaisena ja kertoen tarinaa niin visuaalisin kuin sanallisin keinoin. Elokuvan soundtrack on myös mahtava: monet kappaleet jäävät soimaan päähän pitkäksi aikaa ja tukevat kohtauksia tuoden näihin uskomattoman tunnelman. Mad Max: Fury Road on tämän vuoden elokuvista parhaimpia ja tulee varmasti jäämään elokuvahistoriaan toimintaelokuvien huippunimenä. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Mad Max-franchise elää taas, ja tulevia elokuvia on jo suunnitteilla. Toivon kovasti, että Miller onnistuu näissä vähintään yhtä hyvin kuin Fury Roadin kanssa- ja jos tulevaisuus on suopea, kenties vielä paremminkin. Kuljemme tulevaisuutta kohti HOPEISENA JA KROMISENA! VALHALLA! MINÄ TULEN!!

Warboy Atte T

Atte Arvostaa: Avengers: Age of Ultron

Tällä kertaa kierrokseen pistetään Marvelin uusin jättileffa Avengers: Age of Ultron! Oliko kyseessä uusi hitti vai vanhaa kierrätystä? Wonder no more- tässä oma näkemykseni asiasta:

Taustaa: Tiedemies Hank Pym teki elämänsä suurimman virheen luodessaan Ultronin: tekoälyn, jonka perustana hän käytti omaa aivokäyräänsä. Ultron kehitti kuitenkin laajan älykkyyden ja oedipuskompleksin- Ultron vihaa "isäänsä" Pymia ja rakastaa tämän vaimoa Janetia. Ultron koettaa tappaa Pymin, ja karkaa. Ultronista tulee välittömästi vaarallisin vihollinen mitä Kostajat ovat kuunaan kohdanneet. Huippuälykäs ja käytännössä tuhoutumaton, Ultron palaa aina takaisin ja ei ikinä lopeta tehtäväänsä- ihmiskunnan korvaamista koneilla. Ultronin loivat Roy Thomas ja John Buscema.

Wanda ja Pietro Maximoff ovat aina olleet syrjinnän kohteita: Mustalaisia ja mutantteja. Kun heidän oma kylänsä kääntyi heitä vastaan pelasti Magneto heidät, vastineeksi ikuisesta uskollisuudesta. Heistä tuli maaginen Purppuranoita ja salamannopea Elohopea, ja Pahojen Mutanttien Veljeskunnan riveissä he taistelivat Ryhmä-X:ää vastaan. Myöhemmin he erosivat veljeskunnasta ja liittyivät Kostajiin yhdessä Haukansilmän kanssa. Purppuranoita on Kostajien pitkäaikaisempia jäseniä. Heidät loi Stan Lee ja Jack Kirby.

Ultron halusi luoda täydellisen olennon: Koneen ja miehen yhdistelmän. Pohjanaan hän käytti alkuperäisen Liekin ruumista ja Simon Williamsin (Ihmemiehen) aivokäyrää. Lopputulos oli Vision- Ultronin visio tulevaisuudesta. Mutta kuten Ultronkin, Vision kapinoi luojaansa vastaan ja liittyi Kostajiin. Visionin loivat Roy Thomas ja John Buscema.

Elokuva: Hydra-järjestön paljastuttua, ovat Kostajat saaneet selville Lokin kadonneen valtikan sijainnin- Hydra-tukikohta Sokovian valtiossa. Saatuaan valtikan takaisin, on kaikki mallillaan. Tony Stark tajuaa kuitenkin valtikassa piilevän kaavan, jonka avulla hän voisi saada valmiiksi tekoälyn, jonka avulla maailmanrauha saataisiin aikaiseksi. Tämä johtaa Ultronin (James Spader) syntyyn. Tekoäly päättelee Kostajien olevan este maailmantauhaan, ja aloittaa sotansa heitä vastaan, apunaan Pietro ja Wanda Maximoff (Aaron Taylor-Johnson ja Elizabeth Olsen). Ultronin ja Maximoffien hajotettua Kostajien rivit, on sankarien aika kohdata omat synkät puolensa ja kerätä rivinsä kasaan- tai ainoa asia mitä Ultronin aikana maailmasta löytyy on metallia.

Kuten kaikki jotka ovat tätä blogia lukeneet, tiedätte että rakastan ensimmäistä Kostajat-leffaa. Se on hauska, toiminnan täytteinen ihme täynnä hyviä näyttelijäsuorituksia. Ja useimmat ovat kanssani samaa mieltä! Tämän lisäksi kaksi viimeisintä Marvel-leffaa ennen tätä ovat olleet loistavia ja kekseliäitä. Rima oli siis korkealla Age of Ultronin kohdalla.

Ja se rima ylitetään, ja tyylillä. Avengers: Age of Ultron on loistava jatko-osa mahtavalle elokuvalle, ja omasta mielestäni jopa parantaa tästä. Age of Ultron liikkuu eteenpäin vilkkaammin, aloittaen ryminällä mutta ottaen aikansa kuitenkin hahmojen kanssa. Kaikilla hahmoilla on hyvin omaa aikaa, vaikka pääpaino tuntuu yhä olevan Tony Starkissa. Mutta näistä hahmoista Haukansilmä (Jeremy Renner) pääsee parhaiten esille. Haukansilmä jäi edellisessä muiden varjoon, mutta nyt miehestä paljastetaan paljon ja hänen roolinsa on tärkeä elokuvassa- eritoten nautin Haukansilmän ja Maximoffien kohtauksista. Vastakkainasettelu toimii mainiosti.

Kaikki vanhat näyttelijät uusivat roolinsa kunnialla- osa jopa paransi jälleen suoritustaan. Chris Hemsworth parantaa suoritustaan Thorina joka elokuvassa. Myös Jeremy Renner pääsee paremmin parrasvaloihin ja hyvä niin- miehessä on karismaa vaikka millä mitalla. Uudet näyttelijät myös hoitavat tonttinsa hyvin. Aaron Taylor-Johnson esittää juuri loistavaa nokkavaa ja ylpeää Elohopeaa joka tuo vahvasti mieleen sarjakuvien nopsajalan. Elizabeth Olsen jatkaa samaa rataa, toimien rauhallisena ja itsevarmana vastakohtana Pietron äkkipikaisuudelle. Olsenista huokuu hahmoon sopivaa uhkaavuutta ja mystisyyttä. Näyttelijöiden välinen kemia näkyy myös hahmoissa- on helppo uskoa että kyseessä on sisarukset. Ja mainittakoon myös- kyllä, minun mielestäni Kostajien Elohopea on paljon hienompi ja tyylikkäämpi kuin X-Men-leffasarjan Elohopea. Piste.

Paul Bettany palaa rooliinsa Jarviksena mutta saa myös uuden roolin- Visionin. Vision on kaikki mitä halusinkin. Rauhallinen ja viisas, mutta Ultronin tapaan katsoo maailmaa erilailla. Ja näyttää upealta sitä tehdessä. Vision on ihmisen ja koneen täydellinen yhdistelmä- looginen ja järjen kautta ajatteleva, mutta tunteet- ja huumorintajun- omaava androidi.

Sitten on Ultron ja James Spader. Ensiksi sanottakoon: En odottanut Ultronin olevan näin.... ihmismäinen. Sarjakuvien Ultron on hyvin kylmä ja murhanhimoinen, kone joka ei hurmaa huumorilla tai pyydä anteeksi. Tämä eroaa hyvin paljon elokuvan Ultronin kanssa. Olisin ehkä hieman enemmän halunnut nähdä kylmän ja konemaisemman Ultronin. 

Tämän sanottuani, voin siltikin vain kehua James Spaderin uskomatonta suoritusta. Ultron on aivan loistava. Spader esittää häntä karismaattisena, hieman eksyneenä olentona. Ultron ei ymmärrä ihmisiä kunnolla, ja tämä johtaa sekä kauheisiin että hauskoihin kohtauksiin. Minusta Ultronin paras kohtaus oli aivan alku: Digitaalilinjojen maailmassa kaikuva ääni, joka kysyy olemassaolostansa ja pyytää apua. James Spader teki huippusuorituksen, ja vaikka se ei vastannutkaan aivan odotuksiani, oli se silti erittäin tyydyttävä. Ultron on yhtä karismaattinen, viallinen ja vaikuttava kuin luojansa.

Juoni ei juuri suuria yllätyksiä sisällä, mutta toimii silti hyvin. Edelliseen elokuvaan verrattuna se liikkuu eteenpäin mukavalla nopeudella, mutta antaa silti aikaa hahmoille kehittyä. Bartonista opitaan paljon uutta, kuten myös Natashasta ja Bannerista- mutta palaan heihin kohta. Ultronin suunnitelma on yksinkertainen loppujen lopuksi- mutta sen yksinkertaisuus on hyvin ymmärrettävissä, sillä tämän jumalkompleksisuus sopii hyvin katastrofaaliseen- suorastaan raamatulliseen- tuhoon. Huumoria on mukana kuten edeltäjässäkin, ja se toimii yhä hyvin- ellei jopa paremmin.Esimerkkinä tästä on kohtaus jossa Kostajat kisailevat siitä, kuka pystyy nostamaan Mjölnirin ylös- rento ja hauska tunnelma huokuu ja saa hymyn huulille. Alku- ja lopputaistelut ovat eeppisiä ja herättävät vanhassa sarjisfanissa ilon tunteita. Parhaiten elokuvan toimintakohtauksista jää mieleen Kostajien taistelu Hydraa vastaan, Hulkbusterin ja Hulkin taistelu sekä lopputappelu.

Mutta onko leffassa jotain mistä en pidä? Hyvin vähän. Jopa "pahin" tökkimiskohtani ei oikeastaan ole huono, mutta siinä on heikkouksia. Kyseessä on Brucen ja Natashan rakkaussuhde. Varsinaisesti minulla ei ole tätä vastaan mitään- Kostajien riveissä on aina ollut romantiikkaa, ja ryhmän sisäinen suhde on ideana hyvä. Toteutus on ehkä se mikä mina tökkii. Idea tuntuu aika pikaiselta keksinnöltä, sillä ensimmäisessä leffassa ei moista vihjatakkaan- tai sitten en sitä tajunnut. Tämän tyhjästä tuleminen hieman jäi ärsyttämään, mutta onneksi Scarlett Johansson myy omalta osuudeltaan tämän hyvin. Ruffalo, joka on mainio näyttelijä, ei valitettavasti onnistu ihan yhtä hyvin.  Myöskään en ole ihan tyytyväinen ERÄÄN hahmon kuolemaan- Joss Whedon halusi tappaa hahmoja, ja ymmärrän että Kostajien rivit alkavat olla aika isot, mutta silti se jäi vaivaamaan. Kohtaus oltiin tehty hyvin, eikä kuolema ollut turha- mutta hahmosta oli tullut henkilökohtainen suosikki nopeasti, ja ajatus siitä että häntä ei näe enään tässä roolissa ärsyttää.

Myöskään lopputekstien jälkeinen kohtaus ei vakuuttanut. Toki Thanos on aina vakuuttava, mutta odotin jotain hieman isompaa- uusia hahmoja tai jotain. Thanos, olet mahtava mutta ala pikkuhiljaa jo tehdä jotain.

Viimeiset sanat? Avengers: Age of Ultron on loistava seikkailuelokuva, joka viihdyttää vähintäänkin yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Se on yhdistelmä seikkailua, huumoria, toimintaa ja sarjakuvien perinteitä pakattuna loistavaan pakettiin, josta ei voi kuin nauttia. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, tulet varmasti pitämään myös tästäkin. Mitä muuta voikaan sanoa kuin Kostajat-

Atte T

No Capes! Sarjiksia ilman supersankareita

Apparently, that is a thing.

Kaikille lienee ilmiselvää, että luen supersankarisarjakuvia. Paljon. Puhun niistä yhtenään blogissakin, ja olen kuluttanut pienen omaisuuden oman sarjakuvakirjastoni täydentämiseen. Mutta näiden lisäksi luen hyvin paljon muitakin sarjakuvia. Nämä ovat usein hyvin erillaisia teemoiltaan verrattuna supersankarikamaan ja tarjoaakin näiden ohella täysin erilaisia tarinoita. Monet eivät kuitenkaan tiedä näistä, sillä ne jäävät usein suositumpien sarjakuvien - mangan, supersankarien ja Aku Ankan- jalkoihin.

Pelko pois! Tämänkertaisesssa blogitekstissä esittelen omia suosikkejani mangan, supersankarien ja Aku Ankan ulkopuolelta. Yritän saada jonkinlaista eroa genrejen välille jotta listasta löytyisi jotain kaikille. Enkä myöskään käy lävitse Tinttiä, Asterixia enkä muita lapsuuden klassikoita- tarkoituksena olisi jakaa tietoa sarjakuvista joista et ole välttämättä kuullut aikaisemmin. Pitemmittä puheitta, tässä sarjakuvia ilman viittoja, ankkoja tai isoja silmiä:

Hellboy (Mike Mignola)

Aloitetaan tutulla: Suurin osa on varmaan joskus nähnyt Hellboy-elokuvat- mikä on hyvä asia. Hellboy (2004) oli loistava leffa ja mainio adaptaatio kaikin puolin. Ja alkuperäinen sarjakuva on loistava. Natsien palkkaaman Rasputinin loitsu kutsuu pohjois-englantiin pienen olion- paholaislapsen, jonka armeijan tutkimusosasto adoptoi ja nimeää Hellboyksi. Hellboy kasvaa tutkimusosastossa, joka vuosien mittaan muuttuu paranormaalien uhkien torjuntakeskukseksi, BPRD:ksi. Ja Hellboy on heidän ykkösrivin agenttinsa. Hellboyn arsenaalista löytyy valikoima pistooleita sekä hänen suunnaton oikea kätensä, jonka mystinen alkuperä ja tarkoitus ovat tuomiopäivän kamaa. Hellboyn kollegoihin kuuluu mm.  kalamies Abraham Sapien, pyrokineetikko Liz Sherman ja Roger-Golem.

Hellboy on loistavaa kamaa. Tarinat vaihtelevat yksittäisten hirviöiden kohtaamisesta tai/ja tappamisesta isomman pääjuonen seuraamiseen. Hellboyn perässä on niin helvetin ruhtinaat, Rasputin ja Baba Yaga ja uskomaton määrä hirviöitä kansanperinteistä ja legendoista ympäri maailmaa. Tarinat ovat synkkiä ja käsittelevät hirviöiden pieksennän lisäksi kohtaloa ja ihmisyyttä. Hellboy on päivän päättyessä itsekkin hirviö. Kun kaikki hirviöt on tapettu- mitä tapahtuu Hellboylle? Hän on tuomiopäivän merkki, mutta onko se hänen kohtalonsa? Näitä teemoja kosketetaan elokuvissa, mutta vasta sarjakuvissa tähän keskitytään sen ansaitsemalla tavalla. Hellboy on palkittu klassikko jonka lukeminen on aina ilo.

Blacksad ( Juan Diaz Canales, Juanjo Guarnido)

Blacksad on yksityisetsivä ja sotaveteraani 40-50-luvun Amerikassa, jossa rotupolitiikka,ydinsodan pelko ja huumekauppa ovat osa arkea. Blacksad on itsekkin tummaihoinen, ja kohtaa tasaisin väliajoin syrjintää, mutta Blacksadia ei kiinnosta. Hän on kovien aikojen kasvatti, joka osaa vastata kovilla kovia vastaan. Blacksad on kissa varjoisilta kujilta. Odotas, mitä?

Vitsit sikseen, Blacksad on nerokas sarjakuva, joka yhdistää dekkarikirjallisuuden ja 40-50 luvun tyylin ja ajan antropomorfisiin eläinhahmoihin- ihmisiä joilla on eläinten piirteet. Eläinhahmoista huolimatta Blacksad ei todellakaan ole lastensarjakuva. Teemat ovat hyvin aikuisia ja kohtaukset voivat olla paikoitellen hyvinkin graafisia- alastomuutta ja väkivaltaa, sillä maailma ei ole mukava paikka. Tarinat ovat hyvin realistisia ja voisivat hyvinkin perustua tositapahtumiin- sarjakuvan mainio twisti onkin upea taide ja erittäin luova eläinhahmojen käyttö. Jääkarhu, supikoira ja lumikko ovat arjalaisia uusnatseja, mustaturkkiset eläimet ovat afroamerikkalaisia ja sopulit odottavat maailmanloppua. Draamaa, tunnelmaa ja komediaa, Blacksad on eurooppalaisen sarjakuvan huippunimiä.

Perkeros (JP Ahonen, KP Alare)

Suomalaista tavaraa listaan! Perkeros on tarina musiikista. Akselilla on bändi- avantgarde-metallia soittava Perkeros- ja hänen elämänsä on pyhitetty sen soundin täydellistämiseen. Mutta hänen perfektionisminsa törmää muihin muusikkoihin, ja parisuhteetkin menevät siinä pitkin seiniä. Bändijäsenet Lilja, Kervinen, karhu ja uusi tulokas Aydin ovat menossa mukana kun aika näyttää mihin Perkeros pystyy- mutta onko musiikin takana jotain muuta, jotain kauniimpaa tai kauheampaa?

Perkeros on paras suomalainen sarjakuva jonka olen koskaan lukenut. Monet tuntevat JP Ahosen työstään loistavan Villimpi Pohjola-sarjakuvan takaa, ja hän tuo ykkösmateriaalinsa tähän taideteokseen. Kuvitus on upeaa, kielenkäyttö realistista ja hyvä luoja, musiikin kuvitus! Lukiessa musiikin tuntee, se on visuaalinen efekti joka tuntuu hyppäävän sivuilta. Tarinassa on myöskin loistava twisti, joka yllätti minut ainakin täydellisesti- sarjiksen viimeinen osuus on dramaattisesti erillainen verrattuna alku-ja keskiosaan, ja toimii aivan luokattoman hyvin. Perkeros on mahtava, lukekaa.

In Real Life (Cory Doctorow, Jen Wang)

Anda pelaa MMORPG:ta nimeltä Coarsegold. Coarsegoldissa hän on sankari, keräten mainetta tappamalla hirviöitä ja napaten aarteita. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä ympäri maailmaa. Pelaaminen on hyvä asia! Sitten hän tapaa kultaa farmaavan pelaajan- kiinalaisen, jollekka tämä on myöskin työtä. Tämä on tietysti pelin sääntöjen mukaista, mutta kun kyseessä on toisen elinkeino, on Andan vaikea nähdä maailmaa enään mustavalkoisena.

In Real Life on erittäin relevantti, kaunis ja aito. Anda on hyvin tavallinen, mutta omaa silti selkeän persoonan ja lukijan on helppo astua hänen rooliinsa lukijana. Tarina on hyvin maanläheinen, sillä totuus kultafarmauksen ja siihen liittyvän työllistämisen takaa on hyvin synkkä. Tätä käsitellään kuitenkin hyvin inhimillisesti ja ilman leimaamista. In Real Life on loistava teos kauniilla kuvituksella ja fiksulla ja aidolla tarinalla.

Beasts of Burden (Evan Dorkin, Jill Thompson)

Burden Hill on kaunis, pittoreski pikkukylä jonka yllä on synkkä pilvi. Oudot ilmiöt ja synkät tapahtumat ympäröivät sitä, ja ainoat jotka voivat auttaa on Viisaiden Koirien Neuvosto. Burdenin eläimet- kuusi koiraa ja kissa- ovat aina paikalla, oli vastassa sitten noitia, demonisia rottayhteisöjä, muinaisia olentoja ja kirottuja henkiä. Jonkun täytyy suojella Burden Hilliä.

Beasts of Burden on Blacksadin tapaan nerokas amalgaami- paranormaalien ilmiöiden torjujina toimii kotieläimet, ja maailma nähdään heidän näkökulmastaan. Jokainen koira on oma persoonansa ja jokaisella on omat tarinansa. Beasts of Burden on hieman kevyempi kuin Blacksad, mutta sisältää silti paikkapaikoin synkkää ja karmivaa kamaa. Mutta tarinat pysyvät silti miellyttävinä ja positiivisina, mikä tekeekin Beasts of Burdenista loistavan valinnan kaikille eläinystäville. Burden Hill- aurinkoa, kauniita metsiä ja kauhuja ajan takaa!

Rat Queens (Kurtis J. Wiebe)

Rat Queens on mahtava. Fantasiasarjakuva D&D:n hengessä, Rat Queens on seikkailijaryhmä- rockabilly-haltiavelho Hannah, hipsterikääpiö Violet, ateistipappi Dee ja hippinarkkarihobitti Betty- jotka elävät taistelun ja aarteiden vuoksi. Heitä ei siedetä paljoa Palisaden kaupungissa, sillä aarteen tuhlaaminen tapahtuu yleensä vetämällä kännit ja riehumalla humalapäissään ympäri kaupunkia. Kun pormestari lähettää kaupungin kaikki seikkailijat eri tehtäville, tuntematon taho hyökkää seikkailijoiden kimppuun. Rat Queensit eivät tätä nielemättä hyväksy- on aika hankkia vastauksia, vaikka väkisin.

Rat Queens perustuu Wieben kokemuksiin roolipelien parissa, kutsuen sitä "Tarun Sormusten Herrasta ja Morsiusneitojen (2011) yhdistelmäksi." Tämä näkyy. Hyvin ronski puhe yhdistetään perinteiseen fantasiajargoniin erittäin viihdyttävästi. Myös naisjohtoinen fantasiaseikkailu on erittäin mukavaa vaihtelua, ja rikkookin monia ennakkoluuloja ja ajatuksia naisten kielenkäytöstä. Rat Queens on upea, hauska, rivo, väkivaltainen ja loputtomiin asti viihdyttävä.

Scott Pilgrim (Bryan Lee O'Malley)

Toinen joka lienee elokuvafaneille tuttu. Scott Pilgrim on släkkeri, joka soittaa bändissä (Sex-Bob-Omb), pummii kavereilta elääkseen ja on jokseenkin tyytyväinen. Sitten kuvioihin tulee Ramona V. Flowers, Amerikkalainen lähettininja joka käyttää Scottin unia oikotienä. Voidakseen deittailla Ramonaa, täytyy hänen voittaa tämän seitsemän pahaa exää- ja hankkia elämä.

Scott Pilgrim on sarjakuvaneroutta. Torontossa maailma on kuin videopelistä, eikä ketään tunnu häiritsevä se, että piestyt ihmiset saattavat hajota kolikkokasoiksi. Maailma on ihmeellinen, mutta heille se on arkipäivää. Scott Pilgrimissä on ainutlaatuinen tunnelma. Hahmot ovat kaikki vahvoja persoonia aina Scottin homosta kämppiksestä pahoihin exiin. Huumori on omaa luokkaansa- sulavaa ja fiksua, ottaen pohjansa maailman outoudesta. Jos olette nähneet leffan, ja piditte siitä tai ette, suosittelen teille lämpimästi Scott Pilgrimin lukemista.

Seconds (Bryan Lee O'Malley)

Toinen tuotos O'Malleylta, Seconds on Scott Pilgrimin tapaan ainutlaatuinen sarjakuvatapaus. Katie on lahjakas kokki Seconds-nimisessä ravintolassa. Elämä hymyilee, ja kunnianhimoinen Katie haluaa avata oman paikan. Mutta alamäki alkaa kun uuden ravintolan remontti kallistuu, ex-poikaystävä palaa kaupunkiin ja yhden illan juttu toisen kokin kanssa johtaa tarjoilijattaren loukkaantumiseen. Katie saa kuitenkin apua- mysteerinen tyttö jättää hänelle vihkon, padan täynnä punaisia sieniä sekä ohjeet: Kirjoita virheet, syö sieni, nuku ja uudistu.

Seconds on hyvin uniikki. Seconds on värikäs, mutta päävärinä on vahva punainen väri. Se tuo kepeään kirjoittamiseen ja simppeliin kuvitukseen tiettyä painostavuutta. Katie on hyvin hauska ja lahjakas, mutta hänen luonnevikansa tekevät hänestä tykättävän hahmon. Tarina on erittäin yllätävä ja teemojen vuoristorata- kohtaukset saattavat olla hyvin hauskoja ja kevyitä ja seuraavalla sivunkäännöksellä painajaismaisen karmivia. Seconds oli Bryan Lee O'Malleyn osoitus siitä, että hän osaa kirjoittaa muutakin kuin Scott Pilgrimiä- ja onnistuu siinä upeasti.

Tämä on vain pieni katsaus laajaan sarjakuvien kirjoon! Mitä itse suosittelette? Onko kokemuksia ylläolevista sarjakuvista- olenko oikeassa, vai puhunko ihan puutaheinää? Kommentoikaa! Jos haluatte ostaa kyseisiä sarjakuvia, suunnatkaa osoitteeseen www.fantasiapelit.fi tai lähimpään hyvään kirjakauppaanne.

Atte T

Kirjalista:
-Hellboy 1: Seed of Destruction
-Blacksad 1: Kissa Varjoisilta Kujilta
-Perkeros
-In Real Life
-Beasts of Burden 1: Animal Rites
-Rat Queens: Sass & Sorcery
-Scott Pilgrim 1: Scott Pilgrim's Precious Little Life
-Seconds