Supersankarikuoleman kuolema

Koska kesä on kauneimmillaan, tarkoittaa se sitä että Marvel on taas uuden kriisissarjakuvan parissa. Isoista kriisisarjakuvista on tullut vuosien varrella juurikin kesän myyntitykkejä, jolloin taas syksyllä voidaan julkaista joukko uusia sarjakuvia kriisistä syntyneeseen uuteen status quoon. Toissa vuonna se oli Original Sin, viime vuonna Secret Wars (joka nollasi lehtien numerot ja toi uuden status quon Marvelille) ja tänä vuonna se on Civil War II, jossa taas Marvelin supersankarit hakkaavat toisiaan poliittisten ja ideologisten syiden vuoksi superrikollisten sijaan. Tällä kertaa ideologinen dilemma koskee epäinhimillistä poikaa nimeltä Ulysses jonka supervoima on ennustaminen. Carol Danvers aka Kapteeni Ihme haluaa käyttää Ulysseksen kykyjä saadakseen taktisen edun taisteluissa, kun taas Tony Stark pitää tätä sankarien rajojen ylittämisenä. Kun Carol johtaa joukon sankareita taistelemaan Thanosta vastaan ennustusten perusteella, päättyy taistelu katastrofiin. Rautamies ja Kapteeni Ihme haluavat molemmat suojella kollegoitaan, mutta eri tavoilla ja supersankarit ryhmittäytyvät toisiaan vastaan.

Tähän mennessä James Rhodey aka Sotakone, Jennifer Walters aka Hulktar ja Bruce Banner aka Hulk ovat menettäneet henkensä taistelussa.

Ja vaikka kuinka typerä koko kiista on ja kuinka järjetön tuo puolijakauma on (Kapteeni Amerikka puoltamassa "isoveli valvoo"- osapuolta, sehän kiva), Civil War ei ole aiheemme tänään. Ei, tämän päiväinen aiheemme on supersankarien kuolema. Näiden kriisien oikea traditio ja dramaattinen paino on jo vuosien aikana ollut kuolemassa. Toki kuolemaa tapahtuu näiden kriisienkin ulkopuolella, mutta harvemmissa väärin kukaan tärkeä tulee kuolemaan lehdessä jolla on tietty oma lukijakuntansa. Kuolemat säästetään nykyään kesän isoihin kriiseihin jolloin muut lehdet ovat tauolla ja pääkriisilehti ja sen sivulehdet ovat ainoat lehdet missä tapahtuu mitään. En inhoa isoja kriisejä sinänsä, mutta kaikkella on rajansa. Nykyään tuntuu että yksittäiset tarinat ovat vain ajanviettoa isojen tapahtumien välissä, päinvastoin kuin ennen jolloin nämä isot kriisit olivat vähän niinkuin Avengers-elokuvat: isoja kesärymistelyjä jossa supersankarit eri lehdistä pääsevät yhdessä taistelemaan ja pelastamaan maailman. Oikea hahmokasvu ja persoonalliset tarinat tapahtuvat omissa julkaisuissa. Seuraavan kriisin mainostus alkaa melkein samantien uuden loputtua ja sen lyhyen määrän mitä lehti on ehtinyt tulla keskeytetään kesäksi, ja syksyllä aloitetaan alusta. 

She-Hulkin mielenkiintoinen hahmokehitys? Pfft, kuole pois!

Supersankarien kuolema on nykyään niin yleistä että siitä on tullut vitsi. Kuolema ei ole enään uutinen, sillä lähes kaikki supersankarit ovat kuolleet ja palanneet takaisin: Teräsmies, Vihreä Nuoli, Batman, Vihreä Lyhty, Salama, Vesimies, Jason Todd, Marsilainen Metsästäjä, Haukkamies, Haukkanainen, Tulimyrsky, Terästyttö, Teräs ja Haukka DC:ltä ja Kapteeni Amerikka, Thor, Haukasilmä, Vision, Muurahaismies, Painajainen, Jean Grey, Bucky Barnes, Wolverine, Hämähäkkimies, Ihmemies, Professori X ja Stature Marvelilta näin esimerkiksi, puhumattakaan superrikollisista. Sankarien kuoleman käyttäminen juonen pääkohtana tuli muotiin 1992 tapahtumassa nimeltä Death of Superman, jossa tapahtumaa varten keksitty pahis tappoi Teräsmiehen maailman tylsimmässä nyrkkitappelussa. Death of Superman ja sitä seurannut Reign of Supermen tappoi aluksi Kapun isossa taistelussa jonka alussa mukana oli myös Oikeuden Puolustajat. Kun Tuomiopäivä ja Teris tappoivat sitten toinen toisensa, ei kestänyt kovinkaan kauaa kunnes Teräsmies palasi takaisin elävien kirjoihin. Ja tätä kuolemaa mainostettiin, ISOSTI. Lehden jossa Teräsmies kuoli (Superman #75) kansi oli musta jossa oli vain Teräsmiehen logo vuotamassa verta. Lehteä myytiin uskomattomia määriä ja tapahtuma rikkoi uutiskynnyksen isosti. Ja kun Teris sitten palasi, pidettiin koko tarinaa pelkkänä huijauksena ja Action Comics-lehden myynti ei koskaan noussut entiselle tasolle.

Ja tästä alkoi hirveä teurastuksen ja resurrektion sarja. Supersankarit ovat kuolleet, palanneet henkiin ja kuolleet uudestaan vuosien aikana lukemattomia kertoja turtumiseen asti. Ainoa esimerkki tapauksesta jolloin joku tuntui edes vähän välittävän supersankarin kuolemasta oli kun Kapteeni Amerikka kuoli 2007, palaten takaisin paria vuotta myöhemmin. Pahin kaikista supersankarien kuolemaa käsittelevistä sarjakuvista oli Jeph Loebin hirveä Ultimatum, jossa lähes kaikki Marvelin Ultimate-sarjan sankarit kuolivat turhat, yltiöväkivaltaiset kuolemat. Ei kestänyt kauaakaan kun supersankarin kuolemasta tuli pelkkä turtunut tapa ja koko homma vedettiin vitsiksi. Mutta markkinointi on kavalaa ja tunteetonta duunia. Internetin myötä lehtien mainostus ja julkisuus on noussut aivan uudelle tasolle. Viikkoja ja kuukausia etukäteen tuli informaatiota lehtien sisällöstä, juonesta, kuvituksesta ja hahmoista. Tämä nosti uutta hypeä lehtien lukijoiden parissa ja ennakkotilaukset ja muut alkoivat nostaa lehtien myyntiä ennestään. Kuolema on yksi hyvä myyntikikka. Toki lukijaa ärsyttää jos hänen lempihahmonsa tulee kuolemaan, mutta mielenkiinto siihen MITEN hahmo kuolee on isompi. Kuolema on halpaa sarjakuvissa, mutta lehdet eivät ole ja firmat tietävät tämän.

Keep it classy.

Teräsmiehen kuolema ei johtanut vain ikonisen supersankarin kuolemaan vaan myöskin KUOLEMAN kuolemaan. Kuolema ei ole enään mitään sarjakuvissa, pelkkä turtunut vitsi. Kun Nerdist-uutissivu teki uutisen Bruce Bannerin kuolemasta Civil War II:en taisteluissa, luki uutisessa seuraavasti:

"But don't worry, comic fans. There are no deaths that can't be eventually reversed in superhero fiction!"

Minulle tämä ei ole lohtu, vaan esimerkki supersankaribisneksen stagnaatiosta. Kirjoittajat saavat tehdä ihan mitä tahansa  ilman että heidän teoillaan on mitään vaikutusta pitkällä kantamalla. "Dööööh, voin tapppaa kenetkä tahansa vaikka kuinka väkivaltaisesti, ei se kuitenkaan ole lopullista." Kirjoittajalla on myös vastuunsa ja kuolemaa ei voi jakaa kuvittelemalla että kyllä ne sieltä palavat. Monia supersankarien perheenjäseniä ja ystäviä on tapettu koska kuolema on niin yleistä että siitä on tullut hyväksyttävää. Sue Dibny, Lian Harper, Raya Vestri ja Katma Tui eivät ole palanneet takaisin (ja kaikki ovat naisia, hmmm) ja heidät tapettiin vain draaman vuoksi. Isoja draamaattisia tarinoita voi kirjoittaa ilman ruumiitakin. DC:n JLA/Titans: Technis Imperative on koko DC:n universumin kattava eeppinen sci-fi rymistely jossa yksikään sankari ei kuollut, joku jopa palasi henkiin. Marvelin alkuperäinen Secret Wars tempasi kaikki maapallon vahvimmat supersankarit toiselle planeetalle taistelemaan Galactusta ja Marvelin muita vahvimpia ja vaarallisimpia superkonnia vastaan- eikä kukaan kuollut. Myös aikoinaan mainostamani Annihilation sopii tähän, sillä vaikka supersankari saa surmansa tarinassa nousee uusi täyttämään hänen paikkansa. Kvasaari kuoli sankarin kuoleman, yrittäen pelastaa kokonaista planeettaa Tuhon aallolta, ei taistellessaan toista supersankaria vastaan. Eikä kuolema sinänsä ole pahasta- kuolema on kuitenkin osa elämää. Mutta jos kuolemalla ei ole mitään tarkoitusta tai oikeaa muutosta tarinaan on se vain turhaa draamaa. Supersankarit, kuten muutkin fiktiiviset hahmot, ovat sellaisia joihin voi muodostaa vahvankin tunnesiteen. Fanien uskollisuus hahmoja kohtaan ja tunnesidos jonka lukija muodostaa hahmoon on syy miksi lehdet kuten Starman, Mighty Thor ja New Teen Titans kestivät vuosia. Nykyään kun lehdet kestävät ehkä vuoden kerrallaan ja sankarit voivat kuolla kesällä, miksi haluaisin luoda minkäänlaista tunnesidosta hahmoon? En ole surullinen Brucen, Rhodeyn ja Jenniferin kuolemista Civil War II:ssa. Olen väin ärsyyntynyt. Kuolema on kuitenkin jo kuollut.

Atte T

DCEU ja MCU- fanina kahden välissä

Yksi asia joka on alkanut suuremmissa määrin ärsyttämään on uutta Ghostbusters-elokuvaa ympäröivä kalabaliikki ja "keskustelu". Tässä kuussa ilmestyvä Ghostbusters-reboot on kerännyt paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, ja äänekkäimmät äänet ovat tuominneet tämän elokuvan etukäteen. Osan mielestä oli huono idea tehdä jatko-osaa Ghostbustersille, osan mielestä idea elokuva naishahmoilla on huono idea. Kaikki tämä on tietysti täysin turhaa spekulointia ennen kuin elokuva on ilmestynyt. Mutta koska keskustelusta niin suuri osa on keskittynyt sen naisvetoiseen hahmokaartiin, on se torpedoinut mahdollisuuden rehelliseen kritiikkiin ja keskusteluun elokuvasta. Jos arvioija kehuu elokuvaa, niin se johtuu siitä että hän tukee "feminatseja" ja ylivaltaista poliittista korrektiutta. Jos arvioija haukkuu elokuvan, tukee hän silloin sovinistien ja lapsuuttaan yhä elävien mieslasten halua pitää kiinni vanhasta elokuvasta joka muuten tuhoutuisi. Toki ihmiset osaavat ajatella omilla aivoillaan ja nähdä tämän typerän hunnun lävitse, enkä usko että omassa lukijakunnassani tämä ei tule olemaan ongelma. Tulen itse arvioimaan elokuvan heti sen ilmestyttyä.

Tämä toimi mukavana aasinsiltana tämänpäiväiseen aiheeseen: DC:n ja Marvelin elokuvasarjojen fanitukseen ja tasoon. 

Usein osaan sanoa mitä pidin elokuvasta hyvinkin pian. Joskus mielipiteeni muuttuu jonkin verran, mutta harvoin menen tykkäämisestä inhoamiseen. Nyt on kuitenkin päässyt näin käymään. Okei, inhoaminen on aika vahva sana, mutta minulla on hyvin paljon vihaisia ongelmia Batman v Superman: Dawn of Justicen kanssa. Kun astelin ulos elokuvateatterista rakastin elokuvaa. Silloin minulla oli hyvin vähän isoja ongelmia elokuvan kanssa. Tämä ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, sillä viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta nämä ongelmat ovat alkaneet ärsyttämään yhä enemmän. Tietyt näyttelijät, juonenkäänteet, hahmokohtalot ja valinnat muuttavat elokuvan jonka olisi pitänyt olla supersankarielokuvien historian merkittävin teos vain ihan ookooksi, ongelmien täytteiseksi elokuvaksi. Pidän yhä tietyistä elementeistä siinä ja odotan mielenkiinnolla millainen Snyderin pidennetty versio on. En vain voi enään seistä oman arvosteluni takana jonka elokuvasta tein, ja toivon että olen oppinut jotain tämän kautta hieman kriitikkona olemisesta. 

I made Ben sad

Mutta koitappas kritisoida Dawn of Justicea netissä ilman että saat hirveän määrän paskaa niskaasi siitä hyvästä elokuvan faneilta. Keskustelu tämän elokuvan tiimoilta sen fanien kanssa on täysin mahdotonta ilman että se menee sormella osoitteluun tai toisen armottomaan mollaamiseen. Toki tämäkin on internetin ihmeellisessä maailmassa odotettua, mutta tähän kuuluu jotain muutakin. Tässä ei ole enään varsinaisesti kyse Marvel-faneista ja DC-faneista. Monet jotka vihasivat elokuvaa palavalla innolla olivat DC-faneja (mikä tekee järkeä) ja elokuvien fanien joukossa on myös Marvel-faneja. Ei, kyse on siitä kuinka Marvel Cinematic Universe-fanipojat eivät vain ymmärrä Batman v Supermania koska se ei ole lapsellinen Marvel-elokuva, Batman v Superman on älykkäämpi kuin tuotantolinjalta tulevat Marvel-leffat. Ja pahimpana kaikista, se on aikuisempi.

Aikuisempi. Siinä on mielenkiintoinen termi jota näkee niin usein väärinkäytettävän. Yleensä se yhdistetään väkivaltaisuuteen, paljaaseen pintaan ja synkempiin teemoihin, ja tämä on totta. Kaikki nämä ovat yleisesti aikuisia teemoja, mutta siihen kuuluu jotain muutakin. Se on tarinankerrontaa fiksusti ja sulavasti, katsojan aliarvioimisen välttämistä ja tapa tuoda esille aiheita joita ei välttämättä näe aina muissa elokuvissa. Batman v Superman ei ole mitään noista. Batman v Supermanin aikuisuus keskittyy sen synkkään värimaailmaan, väkivaltaan ja kaikenlaisen mielikuvituksellisen värikkyyden katoamiseen mitä DC:n sarjakuvat ovat yleensä täynnä. Jimmy Olsen kuolee elokuvan alussa väkivaltaisesti koska Zack Snyderin mielestä se oli "hauskaa".  Teräsmiehellä ei ole merkittävää luonnetta, saatikka sitten Clark Kentillä. Batman on ainoa joka saa mitään aikaiseksi, paitsi silloin kuin Teräsmies tappaa itse itsensä. En ole varma pitääkö Zack Snyder edes Teräsmiehestä, ja käsikirjoittaja David Goyerin sarjakuvanäkemykset tiedetään. Batman v Superman ei ollut aikuisempi elokuva, se oli vain synkempi. DC on tehnyt aikuisempia elokuvia kuin tämä animaatiopuolellaankin: Batman- Mask of The Phantasm on jokaisella osa-alueella aikuisempi ja parempi elokuva kuin tämä.

Onko Marvel sitten lapsellinen? Ei mielestäni. Marvel Cinematic Universe on ottanut riskejä ja luottanut tarinoiden alkuperäisiin elementteihin sen sijaan että olisi tehnyt niistä geneerisiä toimintaelokuvia. Civil War lienee paras esimerkki, sillä samaan tapaan kuin Batman v Superman se perustuu alkuperäiseen sarjistarinaan joka ei ole niin hyvä kuin kaikki muistavat. MCU otti parhaat osat tarinasta ja teki fiksun elokuvan jossa sen poliittisia teemoja käsiteltiin ilman että yhtä puolta konfliktissa nostettiin oikeaksi vastaukseksi. Se käsitteli vakavia teemoja, sisälsi paljon synkkiä hetkiä mutta myös Jättiläisen, värikkään ja hauskan Hämähäkkimiehen ja paljon vitsejä. Ja tasapaino ei järkkynyt lainkaan. Guardians of the Galaxy oli hauska avaruusooppera, mutta myös käsitteli henkilökohtaisten menetysten painoa ja kuinka sen ei pidä antaa muuttaa sinua erakoksi. Iron Man 3, kaikesta inhostani huolimatta, otti kantaa ovelasti mediaan ja terrorismiin todella yllättävällä twistillä ja toteutuksella. Riskeistä Marvel tietää jo aika paljon, ainakin tarinankerronnallisesta näkökulmasta. S.H.I.E.L.D on ensimmäisestä MCU-elokuvasta lähtien ollut sankarien tukena- Winter Soldier paljasti Hydran vallan järjestön sisällä ja S.H.I.E.L.D johonka tutustuimme elokuvissa katosi lähes kokonaan. MCU:n alkuperäinen iso kohokohta oli Avengers, elokuva jossa ensimmäisen kerran joukko aikaisemmin omissa elokuvissaan olleet sankarit kokoontuivat yhteen. Elokuva oli huippumenestys ja poiki loistavan jatko-osan. Viimeisin MCU-elokuva perustui sen hajottamiseen, ja lopussa toimintakuntoisia Kostajia ei enään ole kuten me heidät muistimme. Koko pilari minkä varaan menestys rakennettiin on poissa, ja elokuva oli suosituin kaikista MCU-leffoista tähän mennessä. Kyseessä oli iso riski, sillä jos tekijät olisivat epäonnistuneet olisi koko homma mennyt piloille. Mutta riski oli sen arvoinen.

Olen sanonut sen aiemminkin: Marvelia ja DC:tä ei pitäisi verrata toisiinsa, enkä halua että DC:n elokuvat näyttävät samalta kuin Marvelin elokuvat, ovathan niiden maailmatkin erilaiset. Mutta Marvelilta voisi ottaa mallia kyllä tarinankerronnasta ja jaetun elokuvauniversumin luomisessa. Marvel otti aikansa luodessaan maailmansa. Iron Man keskitti aikansa päähahmonsa esittelyyn ja The Incredible Hulk laajensi tämän maailmaa. Iron Man 2 toi ensimmäisen kerran esille idean ryhmästä ja heitti kysymyksen voiko tämä edes toimia Tonyn luonteen takia ja Thor näytti maailman olevan isompi kuin mitä me näemme. Captain America: First Avenger näytti supersankarien ja superrikollisten olevan osa historiaa ja kaikki tämä kulminoitui Avengersissa. DCEU esitteli maailmaaa ja Teräsmiehen Man of Steelissä. Batman v Superman lähti laajentamaan tätä maailmaa, esittelemään uusia hahmoja, jatkamaan Teräsmiehen hahmon rakentamista, kehittämään Batmania, luomaan ideaa ryhmästä ja näyttämään supersankareilla olevan historiaa maailmassa. DCEU:lla on niin kiire kilpailemaan Marvelin kanssa että se koitti tehdä yhdessä elokuvassa jotain mitä Marvel teki viidessä... ja epäonnistui melkein kaikessa. Itse toki ymmärsin monet pienet ja isot viittaukset ja ennekuvat tulevasta (Salama, Vesimies, Kyborgi olemassa, Darkseid tulossa, Steppenwolf etunenässä.) mutta suuri yleisö ei ole lukenut sarjakuvia yhtä paljon kuin minä. Marvel on ottanut aikansa, rakentaen hahmoja ja metajuontaan ja pamauttanut isot pommit vasta kun yleisö on tutustutettu maailmaan. Tämä on jotain josta voisi ottaa opikseen kuka tahansa joka haluaa tehdä elokuvia jaetussa universumissa.

Tämän tuloon kesti 8 vuotta. NIIN sen arvoista.

Vaikka Batman v Superman ei ollutkaan mieleeni, ei tämä tarkoita ettenkö odottaisi DCEU:n tulevia elokuvia innolla ja mielenkiinnolla. Suicide Squad ilmestyy seuraavana 5 elokuuta, ja se itseasiassa on tämän vuoden odotetuimpia elokuvia, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Vuoden päästä kesällä tulee vihdoin ja viimeinen Wonder Woman, Ihmenaisen ensimmäinen oma elokuva ja en voisi olla innostuneempi. Myös projektit kuten Aquaman ja Shazam ovat sellaisia joita odotan innolla ja haluan nähdä miltä nämä klassiset hahmot näyttävät elokuvissa. DC on aloittanut myös jonkinlaisen uuden tuulen elokuvatuotannossaan. Ben Affleck on tuottamassa Justice League-leffaa ja käsikirjoittamassa seuraavaa Batman-leffaa. DC:llä maineikkaan uran tehnyt Geoff Johns on laitettu DC:n studioiden johtoon. Geoff on tehnyt töitä Richard Donnerille, ja hän on häpeilemätön sarjakuvien Hopea-Ajan fani. Geoffin käsissä tämä on mahdollista, joskin joitakin haavoja on vaikea parantaa jälkikäteen. Vaikka DCEU tulisikin saamaan itsensä kuntoon ja tulevat elokuvat ovat yhtä hyviä tai parempia kuin MCU:n elokuvat, menneisyyden arvet ovat yhä näkyvillä ja tiettyjä tekoja ei saa tekemättömäksi.

Tai ehkä voisi saada...

Atte T

Kapteeni Amerikka 75 vuotta!

Ihmenainen ei ole ainoa joka saa juhlia tänä vuonna 75-vuotista uraansa supersankarina. On kulunut 75 vuotta siitä, kun Kapteeni Amerikka ensimmäisen kerran pamautti Hitleriä naamaan.

Steve Rogers aka Kapteeni Amerikka saapui sarjakuvien maailmaan 1941 Captain America Comics-lehden ensimmäisessä numerossa. Kapu oli yksiä harvoja sankareita tuona aikakautena joka omasi oman lehtensä joka kantoi hänen nimeään. Kapun loivat kirjoittaja Joe Simon ja huipputaiteilija Jack Kirby. Kirby ja Simon olivat molemmat juutalaisia, ja he seurasivat huolella natsi-saksan kehitystä ja heidän myrkyllisen ideologiansa leviämistä yli euroopan. He halusivat tehdä jotain, ja he päättivät hyökätä natseja vastaan tavalla millä he pystyivät: he loivat sankarin taistelemaan natseja vastaan. Useimmat eivät osaa ajatella minkälainen teko tämä oli: USA ei ollut vielä sodassa mukana ja antisemitismi oli yleistä myös Yhdysvalloissa. Captain America Comis #1 kannen tietävät lähes kaikki- Kapteeni Amerikka tinttaamassa Hitleriä nyrkillä naamaan. Adolf Hitler oli valtion päämies, eikä tällaista oltu nähty aikaisemmin. Tämä oli rohkea poliittinen kannanotto jonka johdosta Kirby ja Simon saivat sekä kehuja että uhkailuja. Captain America #1 myi miljoona numeroa kuukausittain ja kun myöhemmin USA ajautui sotaan mukaan, oli sotilailla mukana rintamalla Kapteeni Amerikka-lehtiä.

Kapteeni Amerikka taisteli 40-luvulla lukuisia eri vihollisia vastaan sekä koti-että kaukorintamoilla. Kapteeni Amerikka oli propagandaa, ja propagandaan kuuluu vihollisten demonisointi. Hänen vihollisiaan olivat natsit, japanilaiset ja italialaiset sotarikolliset ja superkonnat. Tunnetuin näistä oli tietenkin Johan Schmidt eli Punakallo, natsismin ja pahuuden perikuva. Kun toinen maailmansota oli ohitse ja ihmisiä ei enään kiinnostanut sota, täytyi Kapteeni Amerikalle keksiä uutta tekemistä. Ketä Kapteeni Amerikka taistelisi vastaan kun natsit olivat poissa? Kommunisteja tottakai. "Kapteeni Amerikka, Kommarien Murskaaja!" Sarja ei saanut kovin hyvää vastaanottoa, ja joitakin vuosia myöhemmin lehti lopetettiin. Timely Comicsin (firma joka alunperin julkaisi Kapun tarinoita) jäänteistä nousi Marvel Comics, joka alkoi iskemään pihalle uusia hahmoja liukuhihnanopeudella. Stan Lee ehdotti että Kapteeni Amerikan voisi tuoda takaisin, ja niin Avengers #4 toi Kapteeni Amerikan takaisin sarjakuviin, ja Jack Kirby jatkoi piirtämistä. Myöhemmin Kapteeni sai oman nimikkosarjansa, joka myös tunnettiin silloin tällöin nimellä Captain America & Falcon, jossa Sam Wilson aka Haukka esiteltiin ensimmäisen kerran.

70-luvulla USA:ssa alkoi kiehua, kun Vietnamin sodan ja Watergaten kaltaiset tapahtumat alkoivat vaikuttaa väestön mielipiteeseen valtion nykytilasta ja hallituksesta. Amerikkalainen unelma tuntui typerältä ajatukselta ja Kapteeni Amerikka, hahmo jonka kohdalla politiikkaa on vaikea olla käsittelemättä, reagoi tähän. Captain America & The Falcon oli sarjana jo valmiiksi poltiittinen: Kapu ja Haukka seikkailivat paljon vähemmistöjen parissa ja rotujen väliset kiistat (Kirbyn tarina Madbomb on relevantti yhä) olivat monien tarinoiden suola. Kirjoittaja Steve Englehart halusi reagoida Kapun kautta jotenkin silloisiin tapahtumiin. Kapteeni Amerikka paljastaa Salainen Keisarikunta-nimisen järjestön soluttautumisen USA:n hallintoon, ja kun sen johtajaksi paljastuu presidentti itse (Nixon, mutta tätä ei ikinä nähty suoraan) luopuu Kapteeni Amerikka nimestään epäuskon vallatessa hänet. Hänestä tulee Nomad, mies vailla maata ja hän jatkoi supersankariuraansa uuden nimen alla. Uusi mies otti Kapun tittelin omakseen, sotilas nimeltä John Walker. Walker oli parodia Kapteeni Amerikasta, sellainen miksi useimmat ihmiset luulevat Kapteeni Amerikan olevan. Hän oli hyperpatrioottinen lipunheiluttaja, ja kukaan ei tykännyt hänestä. Steve haki nimensä ja pukunsa takaisin Walkerilta ja ryhtyi taas Kapteeni Amerikaksi, sanoen olevansa Amerikan hengen symboli, eikä edusta sen hallintoa ja sen tavoitteita.

Tästä onkin tullut modernina aikana Kapun tavaramerkki. Kun sarjakuvilla monellakin tapaa hankala 90-luku alkoi olla ohitse, oli Kapteeni Amerikka uuden vuosituhannen edessä. Mitä Kapteeni Amerikka merkitsee enään 60 vuoden jälkeen? Samana vuonna kuin Kapteeni täytti 60 vuotta, 9/11 tapahtui. 9/11 tapahtumat ovat vaikuttaneet 2000-luvun popkulttuuriin ja tarinankerrontaan muuttamattomalla tavalla. Marvel reagoi aikoinaan tapahtumiin sarjakuvissa ja julkaisi Heroes-nimisen sarjan joka kertoi palomiehistä ja ensihoitajista terroristi-iskun aikana. John Ney Rieber ja John Cassaday olivat tuolloin vetovastuussa Kapun tarinoista joten heille osui vastuu kertoa Kapun reaktio ja teot tänä kauheana aikana. Rieber ja Cassaday eivät aikailleet, ja sarja iski kovaa asian ytimeen. Steve Rogers kaivamassa ruumiita ylös WTC:n raunioista, pölyn ja tuhkan harmaan ollessa joka puolella. Taide on minimalistista, ja Cassaday osaa kuvata tietyn tuskan tuoman puutumisen ja apatian mutta myös surun esiin hienosti. Sen fokus ei ollut terroristien hakkaamisessa vaan tapahtumiin reagoinnissa ja vaikka lopulta siihenkin päästään, on sekin osa katharsista mitä koko Amerikka kävi lävitse tuona aikana.

2000-luku tulee varmasti jäämään Kapteeni Amerikan historiaan hyvin mielenkiintoisena ja mielipiteitä jakavana aikakautena. Ed Brubakerin aika Kapteenin kirjoittajana on useiden mielestä paras aika hahmon historiassa ja hän palautti myöskin Buckyn takaisin haudastaan. Civil War-kriisin aikana Kapteeni Amerikka kohtasi jälleen politiikan vastustaessaan supersankarien rekisteröintilakia. Kapteeni Amerikka siirtyi käytännössä kokonaan lain ulkopuolelle, ja hänen mukanaan siirtyi joukko muita sankareita. Parempi kirjoittaja kuin Mark Millar olisi varmaan saanut tehtyä tästä mielenkiintoisen, neutraalin ideologioiden vastakkainasettelun, mutta näin ei käynyt. Civil War päättyi Kapteenin antautumiseen, ja lopulta tämän kuolemaan. Kapteeni Amerikan Kuolema oli loistava tarina ja onnistui käsittelemään Kapteeni Amerikan merkitystä ja asemaa uudessa valossa. Hänen paikkansa otti Bucky Barnes ja uusi Kapteeni Amerikka jatkoi Steve Rogersin työtä taistellen niin Punakalloa kuin tämän psykoottista tytärtä vastaan. Tämä ei tietenkään kestänyt kauaa, ja pian Steve palasi manan majoilta Kapteeni Amerikaksi. 2014 Steve menetti supersankarieliksiiristä saadut voimansa ja vanheni rajusti. Maailma kuitenkin tarvitsi uuden Kapteenin, ja paikan otti Kapun pitkäaikainen ystävä Sam Wilson. Tämä aiheutti paljon vihaa ympäri maailmaa, mutta Sam sopi Kapteeniksi loistavasti. Nyt Steve on kuitenkin palannut taas puikkoihin omassa lehdessään Captain America: Steve Rogers...joka alkoi jokseenkin kyseenalaisesti mutta ei puhuta siitä nyt.

Mielenkiintoisesti Kapteeni Amerikan elokuvat ovat olleet tähän mennessä nykyisen supersankaribisneksen parhaimpia tuotoksia ja myöskin erilaisia joka kerta. Captain America: First Avenger oli pulp-henkinen seikkailuelokuva 40-luvulla Indiana Jonesien hengessä. Captain America: Winter Soldier toi hahmon nykyaikaan ja vakoojatrillerien maailmaan ja Captain America: Civil War poliittisten konfliktien ja sisällissodan sumaan. Mutta vaikka tarinoiden teemat ja ympäristöt muuttuvat, Steve ei muutu. Hän on yhä täysin yhtä hyveellinen, mukava, avoin ja oikeudenmukainen 2010-luvulla kun hän oli 40-luvulla. Toki hän kehittyy ja kasvaa hahmona mutta hänen luonteensa ei muutu. Nykyaika ei muuta häntä kovemmaksi tai synkemmäksi. Hän on arvoineen pysynyt samanlaisena, mikä lopulta johtaa ongelmiin omien toverien ja kehittyvän maailman kanssa. Tässä suhteessa Steve on kuin rautakanki: hän ennemmin hajoaa kuin taipuu. Chris Evans on mielestäni MCU:n todellinen salainen ase, sillä hän huokuu roolissa luotettavuutta ja rehellisyyttä. Kaikki mitä Kapu on näkyy hänestä pääpuolisesti eikä hänellä ole salaisia agendoja. Ja kun hän tekee jotain joka rikkoo tämän kolmen elokuvan aikana luodun kuoren on se monellakin tapaa erikoislaatuista. Tämä ei ole helppoa näyttelijäntyötä, ja Kapteeni Amerikan hahmo elokuvissa on MCU:n tulevaisuuden kohokohtia.

Kapteeni Amerikka on syntynyt kahden vähemmistöön kuuluneen miehen tarpeesta luoda jotain joka taistelisi heidän ja muiden kiusattujen, alistettujen ja kärsivien vuoksi. Hän on ollut propagandan väline mutta on kasvanut sen yläpuolella. Yhä tänäkin päivänä monet tietämättään pitävät häntä pelkkänä aivottomana lipunheiluttajana ja " 'MURICA "-vitsinä. Tämä olettamus on niin typerä oletus kuin olla ja voi, ja Marvelin kirjoittajatkin tajusivat tämän 80-luvulla (yllämainittu John Walker). Mitä tarkoitan kun puhun "Yhdysvaltain Hengestä" ja ideasta jota Kapteeni edustaa? Se on taistelua vapauden puolesta, uskoa ihmisten tasa-arvoisuuteen ja uuteen mahdollisuuteen. Vaikka hallitukset ja valtiovallat vaihtuvat eivät nämä perusideat muutu. Hän ei taistele niiden puolesta siksi että Amerikka olisi muka joku vahva hyvyyden majakka maailmassa, vaan koska nämä arvot on liian helppo unohtaa. Vapaus ei ole vain vapautta diktatuurista, vaan vapautta ahdistelusta ja vapautta syrjinnästä. Hän on ollut kiinteä osa popkulttuuria yli 70 vuotta eikä hänen ajankohtaisuutensa tai tärkeytensä osana supersankarimythosta ole hiipunut lainkaan. Kapteeni Amerikka on yhtä tärkeä nykyään kun hän oli 40-luvulla, kun hirveät ihmiset tekivät kamalia tekoja ja ihmiset tarvitsivat jotain positiivista mihinkä uskoa.

"Well, hopefully they're not cheering for war. And hopefully they are not cheering for, necessarily, America. Hopefully they're cheering for a way of life that Steve embodies. I think Steve Rogers is about doing the right thing because it's the right thing to do. " -Chris Evans

Atte T

Paras Batman-tarina

Olen aikoinaan sanonut että jokainen sarjakuva voi olla uusi suosikkisi. Tämä voi päteä tietysti muihinkin fiktion tuotteisiin kuten elokuviin tai peleihin, mutta omalla kohdallani tämä pätee parhaiten juurikin sarjiksiin. Omassa listassani 10 parhaasta sarjakuvasta käsittelin omia suosikkejani, ja silloinkin mainitsin että tämä lista saattaa muuttua uuden sarjakuvan sattuessa vastaan joka muuttaa koko tilanteen.

Tämä taisi tapahtua tänään.

En ole aivan varma onko tämä oikeasti paras sarjakuva jonka olen kuunaan lukenut, mutta hyvin lähellä tämä on sitä. Mutta tämänpäiväinen teos on kuitenkin numero yksi kahdessa kategoriassa: se on paras elämänkerta-sarjakuva ja paras Batman-sarjakuva.

Dark Night: A True Batman Story

Paul Dini on nimi jonka jokaisen Batman-fanin ja animaatiointoilijan pitäisi tietää. Dini on New Yorkissa 1957 syntynyt käsikirjoittaja joka aloitti työnsä Funanimationilla tehden lyhytanimaatioille kässäreitä. Myöhemmin hän teki töitä myös Star Warsin parissa, kirjoittaen jaksoja Ewoks-tv-sarjaan. Hän kirjoitti osan He-Manin suosituimmista jaksoista ja oli yksiä Emmy-palkitun Tiny Toon Adventures-sarjan tekijöistä. Mutta se mistä hänet parhaiten tunnetaan on työskentely Batmanin parissa.  1989 hänet palkattiin osaksi kirjoittajaryhmää uuteen Batman-animaatioon. Ennen tätä Batman-animaatiot olivat olleet kirkkaita ja värikkäitä 1966-Batman-sarjaa muistuttavia yksinkertaisia lastenohjelmia. Dini ja muut halusivat muuttaa tämän, ja heidän innoituksenaan toimi paljolti Tim Burtonin menestyksekäs Batman-elokuva. Batman the Animated Series oli menestys. Se sai lukuisia palkintoja, laajaa kriittistä arvostusta ja on yhä lähes kaikkien Batman-fanien rakastama klassikko. Dini myöskin loi Harley Quinnin. Tämän lisäksi Dini kirjoitti ja tuotti Batman Beyond-tv sarjaa, kirjoitti joukon erittäin hyviä Batman-sarjiksia kuten hänen Hush-trilogiansa ja Gotham City Sirensin ja oli Rocksteadyn Arkham Asylum ja Arkham City-pelien käsikirjoittaja. Hän voitti Eisner-sarjakuvapalkinnon kirjoittamastaan Harley Quinnin taustatarinasta Mad Love. Dini on hyvin tuottelias kaveri.

Vuonna 1993 hän joutui pahoinpitelyn uhriksi. Kotimatkallaan hänen kimppuunsa kävi kaksi ryöstäjää jotka hakkasivat hänet pahasti ja sitten ryöstivät hänet. Hän ei vuosiin puhunut tästä paljoa muille kuin työtovereilleen ja lähimmäisilleen. Hänen ystävänsä Kevin Smith (Clerks-kulttiohjaaja) kuitenkin suostutteli hänet kertomaan koettelemuksestaan Smithin podcastissa. Tästä avautuneena hän kirjoitti omaelämänkerrallisen Batman-tarinansa, Dark Nightin. Tämä ei ole voinut helppoa, sillä tarina on hyvin tarkka ja persoonallinen, käsitellen kaikkea hänen lapsuudestaan, sosiaalisesta elämästään ja itsetuhoisuudestaan. Omalla kotikulmallaan hyökätyksi joutunut, koulukiusattu Dini oli vuosia hyvin introvertti sosiaalisesti eikä vaikeat parisuhdekiemurat ainakaan helpottaneet tätä aikanaan. Dark Night on kuitenkin lopputuloksena loistava teos, ja osoitti jälleen miksi tämä mies on Batman-alalla niin menestynyt.

Sarjakuva alkaa kertomalla Dini lapsuudesta ja nuoruudesta "näkymättömänä" lapsena, sellaisena jota kukaan muu ei muista tai huomioi paitsi sivuavana kommentina tai kiusaajien nyrkin kohteena. Hänellä kuitenkin oli jotain mihinkä luoda kontaktia: fiktio. Animaatiot, elokuvat, sarjakuvat tarjosivat hänelle väriä, jännitystä ja ystäviä. Isoimman vaikutuksen kuitenkin häneen jätti Batman, kaikissa sen muodoissa. Tämä rakkaus saavutti sitemmin unelman, kun hän opiskelujen jälkeen pääsi töihin Warner Bros- studiolle ja sitemmin tekemään Batman-animaatiosarjaa. Yhä hän kuitenkin oli suhteellisen yksinäinen. Toki hänellä oli kavereita töissä, mutta yksinäinen asunto illasta aamuun ei auttanut häntä pääsemään ylitse lapsuutensa olotilasta. Ja oltuaan treffeillä "naisystävänsä" (lainausmerkit koska damn) kanssa hän kävelee kotia kohti masentuneena, hänet pahoinpidellään. Tätä ei ollut helppoa lukea sillä kuvaily on yksityiskohtaista, Dinin yhä muistaessa koko illan tapahtumat karmivan yksityiskohtaiseksi. Myös kuvittaja Eduardo Risso on omiaan väkivaltaisen kuvaston kanssa ja koko tilanne on painajaismainen.

Tästä alkaa koko sarjakuvan mittainen paranemisprosessi, jonka aikana Dini kamppailee fyysisten vammojensa mutta myös psyykisten aaveidensa kanssa. Hänen koittaessa parantua ja päästä takaisin arkeen kiinni pelot hyökkäyksestä ja oman elämän merkityksestä manifestoituvat Jokerin, Variksenpelätin, Kaksinaaman ja muiden rikollisten muodossa. Pitkään yksinäisen kaverin ystäviä ovat olleet juurikin fiktiiviset hahmot, ja tämä yksi tapahtuma muutti ne painajaisiksi. Dinin ei tee mieli palata takaisin töihin, sillä Batmanin kirjoittaminen tuntuu tämän jälkeen makaaberilta. Hän olisi voinut kuolla tuona yönä, ja hänen pitäisi kirjoittaa animaatioita? On helppo päästä Dinin mielentilaan tuona vaikeana aikana ja kuinka "normaaliuteen" palaaminen tuntui mahdottomuudelta. Hänen pahoinpitelijöitään ei koskaan saatu kiinni, ja heillä on hänen lompakkonsa. Hehän voivat koska tahansa palata, ja suorittaa julman työnsä loppuun? Pingviini tarjoilee kapakassa alkoholia, sillä kyllä viina auttaa unohtamaan nämä huolet ja työn murheet. Mutta joka kerta kun hän on valua liian syvälle itsevihassaan ja surkeudessaan, on paikalla kuitenkin Batman.

Tässä piilee tarinan nimen lähde. Aluksi Dini ajattelee että kuinka Batman olisi voinut pelastaa hänet saapumalla paikalle ennen kuin hänet ehditään hakata sairaalakuntoon. Kuinka Yön Ritari laskeutuisi taivaalta, ajaisi konnat pakosalle ja saisi heidät kiinni ja oikeuden eteen! Mutta näin ei käynyt, sillä Batman ei ole aito. Mutta tämä ei tarkoita etteikö hän voisi auttaa. Dinin elämän synkkinä hetkinä, hetkinä jolloin työ jota hän rakasti tuntuu turhalta ja jolloin mielen demonit ovat ohjaamassa häntä takaisin fantasioihin, pois kohtaamasta omaa elämäänsä, on Batman ohjaamassa häntä eteenpäin. Batman sättii häntä, ja käskee kohtaamaan maailman uudestaan, leuka pystyssä. Hänen elämällään on merkitys, hänen työllään on merkitys ja hänen kipunsa ei ole maailman ainoa kipu. Kun Dini kohtaa maailman ja jatkaa työtään, oli se kuinka vaikeaa tahansa, alkaa hän liikkua eteenpäin.

Batman ei ole ainoastaan yön synkkä kostaja, joka rankaisee rikollisia ja hakkaa mielisairaita kadulla. Hän on inspiraation lähde, "ääni pimeydessä joka sanoo NOUSE YLÖS!" Batman on helppo määritellä vain yksinkertaisena supersankarina joka taistelee rikollisuutta vastaan. Mutta Batmanin perusidea on se, että elämän vaikeuksista ja kriiseistä voi päästä ylitse. Jokainen voi itse päättää onko uhri vai nouseeko tämän yläpuolelle ja tekee jotain mikä voi auttaa muita jotka tuntevat samalla tavalla. Sarjakuvassa Dini myöskin kertoo Batman-tarinasta jonka hän halusi tehdä animaatiosarjaa varten. On suurin vääryys että tarina jäi kertomatta silloin, sillä se ei ainoastaan ole loistava tarina josta jälleen näkyy Dinin ymmärys Batmanin suhteen mutta myös katharsistinen tarina Dinin oman elämän tilanteesta. Tämän takia tarinan nimi on "A True Batman Story". Se ei tarkoita että se olisi parempi kuin muut Batman-tarinat. Se ei tarkoita että Dini on vihdoin tehnyt aidoimman tarinan (vaikkakin näin mielestäni kävi). Dark Night: A True Batman Story on tarina jossa Batman auttaa oikeasti elävää aitoa ihmistä, ei vain sarjakuvahahmoa. Batman pelasti Paul Dinin.

Pahoittelen kuvan laadusta.

En usko etttä tarinan tarkoitus on vain kertoa kuinka Dinin elämä on ollut vaikeaa 20 vuotta sitten. Lopussa Dini kohtaa vielä kerran kaikki mielensä demonit jotka kyseenalaistavat koko tarinan merkityksen. Dinin tarina ei ole sinänsä ainutlaatuinen. Monilla on ollut elämässään vaikeaa ja ovat kokeneet elämässään pahempaakin tuskaa kuin hän. Mutta kuten Dininkin tapauksessa, monia ovat supersankarit myös auttaneet paranemaan. Supersankarit ovat viihdettä, mutta niissä on syvempääkin merkitystä ja fiktiiviset sankarit voivat auttaa meitä parantumaan, kestämään ja olemaan parempia ihmisiä.  Ja tämän vuoksi Dark Night: A True Batman Story on paras Batman-sarjakuva jonka olen koskaan lukenut. Hush on loistava salapoliisitarina, Arkham Asylum mahtava hahmotutkielma ja Long Halloween tyylikäs noir-tarina. Dark Night on kuitenkin inspiroiva, innostava ja tajuaa miksi Batman on niin rakastettu hahmo. Niin monet tarinat keskittyvät Batmanin synkkyyteen ja väkivaltaisuuteen, unohtaen tämän inhimillisyyden ja myötätuntoisuuden. Tämä tarina on synkkä, väkivaltainen mutta se ei ole sen ydin. Sen ydin on juurikin näissä usein unohdetuissa elementeissä. Koko kirjan coup de grace on Eduardo Risson upea taide. Risso on tehnyt Batman-tarinoita aikaisemminkin, ja hänen kuvittamansa Batman: Broken City on esimerkki siitä kuinka nerokkaasti hän osaa käyttää negatiivista tilaa kuvituksessaan. Dark Nightissa hänen taiteensa pääsee uusiin ulottuvuuksiin vaihdellen pastellinvärisistä kertojakohdista varjojen täyttämiin taloihin. Risson versiot Batmanin pahisgallerian kiintotähdistä ovat loistavia ja kuvastavat vahvasti Dinin uraa näiden hahmojen parissa.

Pahoittelen kuvan laadusta.

Dark Night: A True Batman Story on loistava tarina kaikille sarjakuvien ystäville, rakasti Batmania tai ei. Se on elämänkertatarina sarjakuvan muodossa, joka kertoo tekijästään ja tämän elämästä ja työstä taidokkaasti ja ilman loputonta itsesääliä tai vastaavasti ärsyttävää oman lipun heilutusta. Dini kertoo kuinka asiat olivat koskettavan tarkasti ja avoimesti ja Risson taide palvelee tätä tarkoitusta. Yleensä vasta vuoden lopussa puhun parhaimmista sarjakuvista jota olen vuoden aikana lukenut, mutta True Batman Story vie palkinnon jo nyt. Jos sinua kiinnostaa Dinin elämä tai Batmanin hahmo, tarjoaa tämä sarjakuva luettavaa molempiin tarpeisiin ja enemmänkin. Menkää ja lukekaa.

"It has taken me years to accept...that you were there. You were there that night."

Atte T.

Ihmenainen 75 vuotta!

Palataanpas taas sarjakuviin. Viime vuosina ovat tietyt supersankarit juhlineet omia merkkisyntymäpäiviään. Teräsmies täytti 75 vuotta 2013, Batman puolestaan 2014. Tänä vuonna vuoronsa saa maailman ensimmäinen naissupersankari ja yksi DC:n kolmesta kiintotähdestä- kyseessä on tietysti Ihmenainen!

Diana Prince eli Ihmenainen näki päivänvalon ensimmäisen kerran 1941 All-Star Comics-lehden numerossa 8. Nopeassa ajassa Ihmenaisesta ei tullut ainoastaan suosittu sankari sarjakuvissa vaan myös popkulttuuri-ikoni. Hänen luojansa oli monin tavoin mielenkiintoinen mies nimeltään William Moulton Marston, psykologi, keksijä ja kirjailija. Tiedemaailmassa Marston tunnetaan parhaiten valheenpaljastuskoneen kehittäjänä, jonka syntyyn vahvasti vaikutti hänen vaimonsa Elizabeth Holloway Marston joka pohti verenpaineen ja tunteiden yhteyttä. Elizabeth ei ainoastaan auttanut Williamia kehittämään käänteentekevän keksintönsä vaan toimi innoittajana Ihmenaisen synnylle...yhdessä Olivia Byrnen kanssa, joka oli parisuhteessa avioparin kanssa. William Moulton Marston ja hänen perheensä oli moninkin tavoin aikanaan poikkeuksellisia: avoin parisuhde oli tuolloin vielä iso tabu ja Marston myöskin uskoi matriarkaalisen maailman olevan se joka johtaisi rauhaan ja hyvinvointiin. Ihmenaisen koti Paratiisisaari tai Themyscira on hänen mallinsa tästä maailmasta.

Byrne, Holloway ja Marston prototyypin parissa.

Ihmenaisen varhaiset seikkailut pyörivät jonkin verran kreikkalaisten tarujen ja legendojen ympärillä, vihollisinaan mm. maagisen asun omaava Gepardi, Dianan arkkivihollinen Kirke ja sodan jumala Ares. mutta mukana oli myös jotain paljon kummempaa. Sinisestä lumesta tehty lumiukkonainen nimeltä...Sininen Lumiukko. Giganta, gorilla joka muutettiin ihmiseksi joka sitten osaa muuttaa kokoaan isommaksi. Ja tietysti Edgar Cizko eli Tohtori Psyko, Dianan kuvottavin vihollinen. Psyko on misogyyni sadisti jonka supervoima on hallita mieliä ja projisoida illuusioita ja omaa inhottavan obsession Ihmenaiseen. Mutta Diana tunnettiin alunperin kuitenkin yhdestä asiasta ennen kaikkea: hän ei voittanut vihollisiaan tavallisin metodein: hän teki heistä ystäviään. Diana on myötätuntoinen ja uskoo toiseen mahdollisuuteen. Usein alunperin hän voitti vihollisensa sitomalla heidät ja puhumalla asioista sen jälkeen- varsinkin naisrikollisten kohdalla. Varhaiset Ihmenaisen tarinat tunnetaan laajalti niiden bondage-elementeistä. Ihmenaisen ainoa heikkous oli sitominen- sidottuna hän menetti uskomattomat voimansa. Marston itse piti bondagea hyvänä asiana ja kehotti ja ohjeisti ihmisiä "rakastavaan hallintaan" jossa toinen antaa itsensä täysin toisen varaan, huoleen ja hallintaan.

Marston kuitenkin kuoli 1947 syöpään ja nämä hänen käyttämänsä elementit alkoivat kadota hahmosta. Ihmenaisen tarinat alkoivat muistuttaa enemmän geneeristä supersankarifiktiota värikkäiden sci-fi-rikollisten ja nyrkkitappeluiden muodossa. Ihmenaisen suosio kuitenkin pysyi ja tämä poiki 70-luvulla hänelle tv-sarjan. Wonder Woman-sarja oli menestys ja nauttii suurta suosiota yhä tänä päivänä. Ensimmäisellä kaudella Ihmenainen (Lynda Carter) taisteli natseja vastaan 40-luvulla kunnes toisella tuotantokaudella aikakausi vaihtui 70-lukuun nykyaikaisempien tarinoiden toivossa. Sarjaa kesti kolme tuotantokautta. 80-luvun lopussa huippulahjakas George Perez suunnitteli ja piirsi Ihmenaisen uuden sarjan joka toi takaisin paljon antiikin Kreikasta otettuja vaikutteita ja hahmoja. Ares nousi Ihmenaisen arkkiviholliseksi ja yhteenotot tämän ja noita Kirken kanssa yleistyivät. Perezin tarinat ovat yhä Ihmenaisen historian tunnetuimpia ja tärkeimpiä tarinoita hahmon modernisoinnin ja dekonstruktion suhteen.

Omiin suosikkeihin kaikista Ihmenaisen inkarnaatioista kuuluu Justice League & Justice League Unlimited-animaatiosarjan versio. Susan Eisenbergin ääni on se mikä tulee mieleen kun luen sarjakuvia Dianasta ja animaatiossa nähdyt kyvyt kuten lentäminen ja Teräsmiehen veroiset supervoimat ovat minulle status quo hahmon suhteen. Hän on Oikeuden Puolustajien johtajia ja on mukana jokaisessa tärkeässä taistelussa ja päätöksenteossa. Jopa silloin kun Morgana Le Fay muuttaa hänet ja muut Oikeuden Puolustajat 8-vuotiaiksi, kuka on tilanteen tasalla ja johtaa muut lapsisankarit voittoon? Ihmenainen tottakai. Toinen tärkeä moderni Ihmenaisen versio on legendaarisen Gail Simonen työt hahmon parissa. 2008 ilmestynyt Circle-nimellä kulkeva tarina aloitti koko tarinajakson ja sisälsi Kreikkalaisia legendoja, natseja ja supertiedettä-kaikkea mitä Ihmenaisen historiaan on kuulunut vuosien varrella. Gail Simonea pidetään syystäkin yhtenä Ihmenaisen tärkeimmistä kirjoittajista ja monet toivovat tämän palaavan hahmon pariin, varsinkin New 52-sarjan jälkeen. Minun täytyy kuitenkin itse myöntää että Brian Azzarellon New 52-tarina oli omaan mieleeni. Ymmärrän täysin jos se ei ole kaikkien makuun, mutta itselle se upposi pelkästään hyvän alkutilanteen ja loistavan piirrostyön vuoksi. Mutta monet pitivät tämän sarjan vievän hahmoa kauemmas tämän juurista ja viestistä. Ihmenainen ei enään ollut savesta muotoiltu toive johon Hera puhalsi elämän hengen vaan yksi Zeuksen monista äpärälapsista. Ihmenaisen taustatarina ei alunperin tarvinnut miestä mihinkään, mutta jostain syystä tämä piti muuttaa.

Diana on päässyt taas elokuviinkin, kiitos DCEU:n. Tätä ennen Ihmenainen-elokuva oli hyvin pitkään  "tuotantohelvetissä", ohjaajien, käsikirjoittajien ja näyttelijöiden vaihtuessa ja DC:n menettäessä uskoa koko projektiin. Pitkään ajateltiin että "naissupersankareille ei ole yleisöä" mutta onneksi eräiden menestyneiden elokuvien ansiosta tämä ajatus on alkanut kuolla. Monien mielestä Batman v Supermanin paras osuus oli Gal Gadotin Ihmenainen. Vaikka Diana ei teekkään juuri mitään elokuvassa paitsi aivan lopussa, jäi hän silti katsojien mieleen. Diana on vahvatahtoinen, omatoiminen ja ennen kaikkea loistava soturi ja hurja taistelija. Elokuvat käyttävät new 52-syntytarinaa, ja tähän tullaan varmasti palaamaan hänen omassa elokuvassaan joka ilmestyy 2017. Ihmenaisen ilmestymistä ihmisten maailmaan ollaan aikaistetut lähes 30 vuodella, sillä elokuva tapahtuu I.maailmansodan taisteluiden aikana. Dianan tehtävä on oletetusti yrittää estää mysteeristä tahoa jatkamasta sotaa loputtomiin. Haiskahtaa Arekselta!

Ihmenainen on soturi, taistelija ja valmis käyttämään tarvittaessa tappavaakin voimaa, joskin vain ääritapauksissa. Mutta tämä ei ole syy miksi Ihmenaista rakastetaan. Hän on totuuden henki, myötätuntoinen ja viisas. Hänen tehtävänsä ei ole taistella rikollisuutta vastaan tai suojella maapalloa asteroideilta ja avaruusolennoilta. Toki hän on tehnyt tätäkin, mutta Dianan tarinat harvoin keskittyvät mihinkään tällaiseen. Hänen aseensa ei ole miekka tai muukaan ase vaan Totuuden Lasso. Ihmiset eivät ole syntyjään pahoja tai parantumattomia. Lasso ei pakota ketään kertomaan totuutta vaan kohtaamaan sen. Hän taistelee tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen maailman puolesta toimien rauhan ja diplomatian lähettiläänä ympäri maailmaa. Hän on feministi-ikoni, ja koristikin feministilehti Ms:in ykköslehden kantta. Ihmenainen on maailman tunnetuimpia supersankareita, todellinen esimerkki kaikille ja miljoonien rakastama sankaritar jonka suosiota ja merkitystä sarjakuva-alalla kukaan ei voi kiistää.

"Even bullying was important to Wonder Woman, and in Sensation Comics #23 she stopped a gang who were picking on a young boy, showed the bully the error of his ways and learned about his home situation, spoke to his father about his abusive tendencies and then helped the father get a job in a wartime factory. She always tooks time to get to the root of the problem." -Tim Hanly. Tarina vuodelta 1943.

Atte Timonen

Atte Arvostaa: Warcraft

Ennen kuin menemme itse arvosteluun, pitänee mainita kaksi asiaa. Kun viimeksi kirjoitin fantasiaelokuvista ja fantasian eri muodoista jota niissä esiintyy, en maininnut minkälainen fantasia on minun mieleeni. Olen high fantasyn häpeilemätön ystävä. Mitä enemmän monimuotoisuutta, eri rotuja, taikuutta, hirviöitä ja lennokasta toimintaa sen parempi. Game of Thronesin kaltainen mutapaskafantasia toimii myös, mutta ei koskaan voita korkealentoista ja värikästä veljeään.

Toisekseen, tämä elokuva on revitty kriitikoiden toimesta kappaleiksi. En ole nähnyt yhtä ainuttakaan valtamedian arvostelua joka olisi ollut tälle suotuinen. Osa on jopa haukkunut sitä yhdeksi aivottomimmista elokuvista tällä vuosituhannella. Tämä yleensä ei povaa hyvää. Mutta toisaalta sarjan faneilta kuulut kommentit kielivät toista tarinaa. Mitä minä tästä ajattelin?

Warcraft

Elokuva: Sota saapuu Azerothiin. Örkkinoita Gul'Danin (Daniel Wu) johdolla örkkien joukot hyökkäävät ihmisten maille. Kuningas Llane (Dominic Cooper) ja hänen kenraalinsa Lothar (Travis Fimmel)  hakevat apua Azerothin suojelijalta Medivhilta (Ben Foster). Samaan aikaan örkkipäällikkö Durotan (Toby Kebbel) on huolestunut örkkiveljiensä ja oman perheensä tulevaisuudesta korruptoituneen Gul'Danin vallan alla. Voivatko örkit ja ihmiset elää yhdessä, vai tuhoaako sota ja pimeät voimat molemmat puolet?

Warcraft on ehkä puhtaimpia fantasiaelokuvia mitä olen kuunaan nähnyt. Se ei esitä olevansa mitään muuta ja elää ja hengittää warcraftin maailman mythosta ja fiilistä. Tämä voi olla ongelma niille joille maailma ei ole tuttu tai jotka haluavat selityksen kaikille. Mutta minun tapauksessani tämä oli vain bonusta. Warcraft on erittäin viihdyttävä elokuva. Se ei ole täydellinen ja siinä on joitakin tahditusongelmia ja käsis ei ollut tyylipuhdas mutta perhana vieköön minulla oli hauskaa tätä katsoessa. Taistelut ja hiljaiset kohtaukset oltiin tasapainotettu hyvin eikä kertaakaan tullut sellaista oloa että kumpa jompaa kumpaa olisi enemmän/vähemmän. Elokuvan onnistumisen kannalta tärkein elementti- kiistan ei puolten esittäminen tasavertaisessa valossa- oli onnistunut. Kummallakin puolella olevilla hahmoilla oli selkeät motiivit ja periaatteet jotka muokkasivat heidän toimintoajaan- vastuuntunto, kunnia, rakkaus ja huoli perhettä kohtaan, kuuliaisuus ja oikeus- nämä tunteet tekivät hahmoista eläviä ja antoivat konfliktille sielun. Toiminta näytti hyvältä. Örkit olivat kaikessa massiivisuudessaan uskomaton näky juurikin taisteluissa jossa pienemmät mutta vikkelät ihmiset olivat auttamatta altavastaajan asemassa. Ohjaaja Duncan Jones (Edesmenneen David Bowien poika) ei ole tehnyt liiemin toimintaelokuvia mutta tämä puoli sujui häneltä oikein hyvin.

Örkeistä puheen ollen: Kaikki örkit Warcraftissa on tehty CGI:lla. Tämä on loogista, sillä warcraftin örkit ovat huomattavasti isompia kuin ihmiset tai muiden elokuvien örkit. CGI:n taso tässä elokuvassa on uskomatonta. Näin realistista ja pikkutarkan aitoa työtä en ole nähnyt ikinä. Kertaakaan en ajatellut että hahmot eivät oikeasti olisi tuossa tai hän ei kosketa oikeasti mitään. Hahmot ollaan ensin tehty perinteiselle maskeerauksella ja mallinteolla ja vasta aidon mallin pohjalta tehty efektiksi. Näin asiat kuten ihon pinnan tekstuurit, hikipisarat, valo ja varjot näyttävät aidoilta ja kosketeltavilta filmissäkin. Sama pätee koko elokuvan yleiskuvaan: hahmot eivät seisoskele vihreissä huoneissa vaan elokuvassa on käytetty aitoja lavasteita ja luonnollisia ympäristöjä. Ja detaljin taso on myöskin hurja. Jokainen örkki on eri näköinen ja erilailla varustettu ja jokaisella korulla, lävistyksellä ja arvella on on paikkansa luodessaan örkin luonnetta. Oli myöskin ilo nähdä kunnon fantasiaeeppokselle ominaista taikuuden käyttöä kunnon efekteillä ja jokainen loitsu oli näyttävä.

 Näytteijäsuoritukset ovat oikein kiitettäviä. Travis Fimmel pelaa paljolti samoilla korteilla kuin Vikings-sarjassa ja Lothar onkin enemmän viekas ja älykäs soturina kuin välttämättä vahva ja suoraviivainen. Toby Kebbel on loistava näyttelijä jota tungetaan koko ajan vääriin rooleihin. Tämä ei ole väärä rooli ja Durotan on hyvin humaani (heh) hahmo hänen käsissään. Selkeästi motion capture-näytteleminen on hänelle sujuvaa hommaa. Gul'Dan oli Daniel Wun käsissä oikein uhmaava ja niljakas ilmestys ja hän osasi pelata hahmon uhkaavuutta ja tiettyä pateettisuuta tarvittaessa. Ben Foster näytteli Medivhin roolin yllättävänkin sulavasti ja tyylikkäästi ja tämä sopi hahmon tyyliin hyvin! Iloinen yllätys oli myös Ben Schnetzer ja hänen hahmonsa Khadgar, joka oli aluksi hieman tumpelon oloinen velho joka paljastui sitemmin aktiiviseksi toimijaksi ja hän veti roolinsa täysillä. Mutta tämän kokoisessa hahmogalleriassa kaikki eivt päässeet esille kunnolla ja kaikki näyttelijät eivät pistäneet parastaan peliin Ruth Neggan kuningatar Taria oli vähän unessa ison osan elokuvasta ja Rob Kazinskyn Orgrim ei saanut tarpeeksi tilaa antaa hahmollensa minkäänlaista luonnetta. Hän toimi ja eli lähinnä Durotanin mukana. Hänestä paljastui kyllä asioita mutta ne tulivat hieman puskan takaa. 

Mutta minulle elokuvan parhaita puolia oli ehdottomasti Garona, näyttelijänään upea Paula Patton. Garona oli se joka kulki hahmona mielenkiintoisimman polun elokuvan aikana. Hän aloittaa hyvin alhaalta ja nousee sieltä, mutta hänen valintansa elokuvan aikana ovat ne joilla on eniten merkitystä. Hän ei ole örkki eikä hän ole liioin ihminen.Garona seisoo kahden maailman rajalla tietämättä missä asua. Elokuva ohjailee hyvin katsojaa olettamaan asioita mutta kuten kunnon warcraft-tarina ei tämä ole todellakaan ainoa vaihtoehto ja olosuhteet vaikuttavat kohtaloon vahvasti. Paula Patton oli omiaan tässä roolissa, omaksuen kasvuympäristönsä örkkien liikkumistavan ja ilmehdinnän. Ja hän ei myöskään jää kenellekkään kakkoseksi taisteluissa ja onkin elokuvan taistelukohtausten kohokohtia. Warcraftissa on muutenkin loistavia, vahvoja naishahmoja. Durotanin vaimo Draka (Anna Galvin) on mahtava örkkinainen jonka raskaus ja asema äitinä ei lainkaan heikennä tätä, päinvastoin. Draka ei anna tuumaakaan periksi ja kun pahin mahdollinen tapahtuu ja kuolema uhkaa hänen klaaniaan on hän raivoisa. Neggan suorituksesta huolimatta Taria on hyvä hahmo jonka osa ei ole vain olla kuninkaan vaimo. Hän ottaa osaa strategisiin keskusteluihin, tekee asioita omien motiiviensa mukaan ja on lopussakin vielä vahvana kaiken jälkeen. Ja sekä Stormwindin armeijassa että örkkien laumoissa on paljon naisia sotureina taistelemassa miesten rinnalla.  

Elokuvan suurin ongelma on sen epätasapainoisessa käsikirjoituksessa. Tarina itsessään on hyvä enkä varsinaisesti jäänyt kaipaamaan mitään suurempaa ja syvällisempää tarinaa, mutta mitenkä tämä tarina kerrotaan oli hieman köykäinen. Jotkut kohdat tulivat hieman turhan nopeasti, kun taas toisaalla viivyteltiin ehkä liiankin. Tarinaa oli paljon ja sitä selkeästi oltiin tiivistetty ja nopeutettu ettei elokuva veny kolmituntiseksi. Veikkaan että Warcraftista voi myöhemmin ilmestyä pidennetty versio jossa on puuttuvaa materiaalia ja joka on pidempi mutta hieman tasapainoisempi leikkausten ja tarinankerronnan suhteen. Siinä on myös joitain kohtauksia ja juonikuvioita joita en ihan allekirjoita järkeenkäyvinä ja niitä ei oltu pohjustettu elokuvassa tarpeeksi.Nämä ongelmat ovat merkittäviä ja voivat vaikuttaa vahvasti siihen kokemukseen mikä elokuvasta lopulta jää katsojalle.

Voin täysin ymmärtää jos Warcraft ei ole mieleesi. Se elää hyvin paljon omassa maailmassaan ja pelaa sen säännöillä. Mutta minulle tämä elokuva oli juuri sitä mitä siltä odotinkin: vihdyttävä. Warcraft on visuaalisesti tämän vuoden näyttävin elokuva heittämällä jättäen synkät varjot ja realistisuuden romukoppaan ja keskittyen mieluummin valon täyttämään ja riehakkaaseen maailmaan jossa jättimäiset örkit ja taikuus hallitsevat. Muusikistä vastannut Ramin Djawadi on uransa huipulla ja musiikit Warcraftissa ovat mahtipontisia ja luovat kohtauksiin uskomatonta tunnelmaa. Siinä on paljon upeita ja henkeäsalpaavia hetkiä jotka ovat olleet warcraftin tavaramerkkejä alusta alkaen. Örkkien lauma kaikessa kokonaisuudessaan, jokainen eri näköisenä heiluttamassa julmia aseitaan pimeän portaalin varjossa! Stormwindin kaarti seisomassa ylväänä ja ottamassa rohkeasti vastaan kaiken mitä heitä vastaan heitetään! Ironforgen kääpiöitä! Haltioita! Tässä ei myöskään säästellä veressä eikä väkivallassa ja kaikki hahmot eivät palaa elävinä kotiin, pelin hengen mukaisesti. Tämä on ollut warcraftin tavaramerkki aina. Sen kirkkaasta ja puhtoisesta ulkonäöstä huolimatta se on väkivaltainen ja paikkapaikoin jopa hyvin synkkä tarina. Warcraft ei myöskään jätä siviilejä huomioimatta sodassaan, ja onkin erityisen hieno fiilis kun fantasiaelokuvan ison taistelun fokus ja hienoin osuus on juurikin viattomien suojaaminen, ei tappaminen. Elokuva petasi jopa tulevaisuutta lopussa ja toivonkin että Warcraft saa tarpeeksi tuulta allensa että jatko-osa saadaan tehtyä. Ohjaaja Duncan Jones on useasti sanonut että warcraftissa ei ole kyse hyvästä ja pahasta vaan sodasta. Tämä on totta sillä vaikka örkit ovatkin taistelua janoavia on heillä kunniansa ja ihmisillä on paha tapa marginalisoida kaikki örkit julmiksi hirviöiksi. Tämä oli vasta alkua, ja tulevaisuus tuo tullessaan ne hahmot, konfliktit, tapahtumat ja draaman minkä vuoksi warcraft on niin suosittu yhä tänäkin päivänä. Warcraft on puhdasta fantasiaa niin hyvässä kuin pahassakin ja vaikka se ei olekkaan välttämättä kaikkien makuun sopiva, suosittelen sitä silti. Toista samanlaista elokuvaa ei ole ollut vähään aikaan (jos koskaan) nähtävillä isolla kankaalla.

Tämä oli ilmeeni lähtiessäni pois teatterista. 

"Liian Fantasiaa"- fantasiaelokuvien ja tv-sarjojen eri muodot

Tulevalla viikolla ensi-iltansa saa kaikin puolin mielenkiintoinen elokuva, Warcraft. Mielenkiintoisen siitä tekee kaksi asiaa: se on sekä videopelielokuva että fantasiaelokuva, kaksi genreä joidenka menestys on ollut hyvin heikkoa. Ja ennen kuin joku nostaa sen esiin: kyllä, Taru Sormusten Herrasta ja Hobitti-elokuvat olivat menestyksiä mutta ne ovat poikkeus johon palaan piakoin uudestaan. Mutta kun puhun fantasiaelokuvien keskinkertaisesta menestyksestä, puhun elokuvista kuten Seventh Son, Huntsman: Winter's War, Eragon, Brothers Grimm, Solomon Kane, Kultainen Kompassi, Conan Barbaari, Hansel and Gretel: Witch hunters- lista on pitkä ja kivulias. Videopelielokuvat taasen ovat varmasti kaikille surullisen kuuluisa tasostaan. Tähän päivään mennessä paras suoraan videopeliin perustuva elokuva on Prince of Persia, eikä tämä ole kehumisen arvoinen suoritus. Warcraftin kohdalla ovat paineet siis tulossa kahdelta rintamalta. Mutta tänään en käsittele videopelielokuvia ja niiden kompastuskiviä. Tänään puhumme fantasiaelokuvista ja siitä miksi Warcraft ei tule olemaan iso menestys.

Yup, I'm calling it now.

Noooooooooo!

Nykyaikaisen fantasiagenren kaksi suurinta ja vaikutusvaltaisinta tekijää ovat J.R.R Tolkien ja Michael Moorcock. Toki fantasiakirjallisuus on paljon heitä vanhempaa ja Lordi Dunsayn Haltiamaan Kuninkaantytär on vaikuttanut vahvasti Tolkieniin, on Tolkienin ja Moorcockin vaikutus tuleviin sukupolviin suunnatton. Klassinen fantasiamaailma, sen olennot ja seikkailut joita he tekevät perustuvat Taru Sormusten Herran ja Hobitin maailmaan, hahmoihin ja motivaatioihin. Lähes jokainen fantasiamaailma on ns. "Tolkienilaisen fantasian" perusmallin mukainen haltiametsineen, kääpiökaivoksineen ja pahoine velhoineen. Mutta kaikki fantasia ei ole näin värikästä ja monimuotoista. Joskus fantasiassa ihmisten eri kansat ovat pääosassa ja se sisältää valtapelejä ja synkkiä teemoja. Michael Moorcockin Elric Melnibonelainen  on juuri tätä. Melnibonen albiinon kuninkaan Elricin tarinan kertova sarja on synkkä josta uupuu mustavalkoinen moraali, demonit ja jumalat ovat molemmat arvaamattomia ja julmia ja päähenkilö taistelee pahuuden ja hulluuden reunalla. Elric ei ole lihaksikas tai hyväkuntoinen eikä edes kovin komea- hän on sairaalloinen, laiha ja manioiden riivaama. Hän on sankarin arkkityypin peilikuva. Hän on alunperin ollut hyvin tietoinen peilikuva kolmannesta fantasia-ikonista, Conan Barbaarista. Robert E. Howardin voisi lisätä tälle listalle, mutta vaikka hän loi Conanin hahmon ei hän ehtinyt kirjoittamaan kuin pienen määrän lyhyitä tarinoita ennen liian aikaista kuolemaansa. Conanin merkitystä ei voi väheksyä, mutta hahmo on kehittynyt suunnattomasti eri tekijöiden käsissä Howardin maineen ylitse. Tolkien ja Moorcock ovat määritelleet nykyisen fantasian eri tyypit ja normit ja se on kehittynyt nykyiseen olotilaansa näiden kautta. Dungeons & Dragons, Forgotten Realms, Dragonlance, Warhammer, Warcraft sekä Tulen ja Jään Laulu omaavat juurensa näiden kahden miehen töihin.

Elric, Mysrkyntuojan kantaja

Kysymys: Mikä on maailman suosituin fantasiasarja tällä hetkellä? Vastaus: Game of Thrones. Kohta kuusi kautta hallinut HBO-menestys perustuu G.R.R Martinin Tulen ja Jään Laulu-kirjasarjaan joka on jatkunut hitaasti jo vuodesta 1996 lähtien. Game of Thronesista on sanottu että se teki fantasiasta massaviihdettä ja että se on sarja jota ei-fantasiafriikitkin seuraavat innoissaan. Se on synkkää, inhorealistista, hahmot ovat realistisia ja maallisia olentoja ja oikeat fantasiaelementit kuten taikuus, hirviöt ja jumalolennot ovat takapenkkipaikalla pitkään. Lohikäärmeitä näkee hyvin vähän ja toinen yleinen hirviötyyppi on epäkuolleet, joita on nähty runsaasti elokuvissa vuosikymmenien ajan. Yleisön jolle fantasiakirjallisuuden konventiot ja perinteet eivät ole tuttuja ovat nämä yliluonnolliset elementit helppoja ostaa. Game of Thrones on mallinnettu vahvasti historiaan, varsinkin Englannin sisäisiin kiistoihin ja valtataisteluihin. Sen konfliktit nousevat valtapeleistä ja sopimuksista, ihmisten ahneudesta. Vaatteet, haarniskat ja aseet näyttävät siltä että ne perustuvat oikeisiin keskiaikaisiin varusteisiin ja linnat sekä talot ovat aitoja. Game of Thrones on realistista fantasiaa, kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Fantasiasarja vai historiallinen draama? You tell me.

Otetaanpa vertailukohdaksi toinen fantasiakirjoihin perustuva tv-sarja: The Shannara Chronicles. Terry Brooksin Shannaran Perintö-kirjoihin perustuva sarja kertoo Nelimaasta ja puolihaltia Wilistä joka saa maagisia haltiakiviä isältään perintönä. Hänen kohtalonaan on pelastaa maailma demoneilta. Hänen ystävinään ja tovereinaan on Amberle-niminen haltia joka on yksi Valituista jonka tehtävä on suojella maagista Ellcrys-puuta, varas nimeltä Eretria ja Allannon, viimeinen elävä druidi. Shannara ei saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin synkempi kollegansa. Sen ylenpalttisia fantasiaelementtejä kritisoitiin kuten myös paikka paikoin huteraa näyttelyä ja liina nopeasti liikkuvaa juonta. Sitä verrattiin myöskin häpeilemättä Game of Thronesiin ja sen asettamiin standardeihin. Sarjassa on paljon värikkäitä fantasiaolentoja aina demoneista haltioihin ja peikoista kääpiöihin. Haarniskat ovat erikoisia ja aseet monimuotoisia ja haltiakuningas nojaa suureen valtikkaansa. Siinä on taikuutta, toisia ulottuuksia, muinaisia kirouksia ja taika-esineitä joilla on voimaa muuttaa maailmaa. Toimintaa, huumoria ja romantiikka riitää niitä kaipaaville.The Shannara Chronicles on klassista fantasiaa, hyvässä ja pahassa.

Gimli?

Vaikka nämä kaksi ovatkin tv-sarjoja eikä elokuvia, vaikuttaa niihin samat genren ominaisuudet ja muodot jotka vaikuttavat elokuviin. Game of Thrones on saanut suosionsa juuri siitä että se vetoaa yleisöön jollekka nämä konventiot eivät ole tuttuja ennestään. Game of Thronesia voi katsoa jakson verran ja olettaa sen olevan historiallista draamaa fantasiaeeppoksen sijaan. Mutta se on siitä huolimatta fantasiaa ja erittäin suosittu. Miksi sitten fantasiaelokuvat epäonnistuvat saamaan samanlaista suosiota? Miksi ne eivät saa otetta yleisöstä? Näihin kysymyksiin vastaus piilee fantasiagenren tärkeimmän teoksen elokuvaversiossa, Taru Sormusten Herrassa. Toki fantasiaelokuvia tehtiin ennen tätä, paljonkin. 80-luku oli näiden elokuvien kulta-aikaa. Conan Barbaari, Willow-Suuri Seikkailu, Päättymätön Tarina, Tumma Kristalli, Labyrintti, Legenda, Excalibur - mutta yksikään näistä elokuvista ei ollut aikanaan TSH:n kaltainen menestys. Myöhemmin niistä on tullut kulttiklassikoita ja nykykriitikot arvostavat niitä aivan eri lailla. Mutta Taru Sormusten Herrasta-trilogia oli ensimmäinen globaalisti rakastettu fantasiaelokuvasarja. Se voitti Oscar-palkintoja, poiki toisen trilogian Hobitti-kirjan pohjalta ja on yhä lähes universaalisti arvostettu ja rakastettu trilogia. Se on tarinana hyvin perinteinen, sen maailma on fantasiagenren määrittäjänä suorastaan kliseinen ja siinä on tiettyä "realismia" sen suhteen miltä maailma ja sen asukkaat näyttävät. Hobitti-elokuvat nostivat kytkintä hieman tällä puolella ja se onkin kahdesta Tolkien-trilogiasta enemmän puhdas fantasiatarina täynnä örkkejä, hirviösusia, jättiläisiä, aaveita, lohikäärme ja haltioita ja kääpiöitä enemmän kuin kehtasin toivoakkaan.

Kääpiökuningas, sotapossu ja kääpiöarmeija. Atte arvostaa.

Fantasiaelokuvat näiden kahden ulkopuolelta ovat joko liian lähellä tai liian kaukana näistä. Elokuvat kuten Eragon halusivat olla yhtä hyviä ja menestyksekkäitä kuin TSH, mutta studioiden sekaannus tekijöiden ideoihin ja materiaalin huono siirtyminen valkokankaalle tuottivat kehnon lopputuloksen. Kuka studiopamppu ei haluaisi yrittää luoda toista TSH:n kaltaista trilogiaa voittoineen? Mitäs siinä tarinassa taas olikaan: tavallinen kaveri nousee sankariksi, pahuuden valtakunta, hirviömäisiä vihollisia, opettajahahmo joka johdattaa hahmon tavallisesta kaverista sankariksi, mcguffin josta täytyy pitää huolta, matka täytyy kulkea, ystäviä kohdata ja lopussa taistella henkensä puolesta suuressa taistelussa. Ja siinä onkin perinteisen fantasiaelokuvan kaava aika napakasti kasassa, oli kyseessä sitten Burtonin Liisa Ihmemaassa, Eragon, Seventh Son tai Conan Barbaari. Kaavamaiset ja mielikuvituksettomat tarinat peittävät alleen vaikka kuinka mielenkiintoisen maailman tai hahmot. Mutta miksi muuttaa kaavaa, koska siitä poikkeaminen ei tuota lainkaan parempaa tulosta. Solomon Kane ja Hansel & Gretel: Witch Hunters ovat myöskin täynnä sankarifantasian kliseitä mutta ne ovat myöskin hyvin väkivaltaisia ja synkkiä, ja Solomon Kanen tapauksessa ottavat kaikessa mutapaskaisuudessaan itsensä vähän liiankin tosissaan. Hansel & Gretel taasen ei ota itseään ollenkaan vakavasti mutta siinä vallitsee outo väkivaltaisuuden ja pahan tahdon ilma joka tekee koko elokuvasta vähän epämiellyttävän katsoa. Solomon Kane on oikeastaan aika mielenkiintoinen pseudo-Game of Thrones kaikessa kurjuudessaan, ihmisvihassaan ja väkivaltaisuudessaan.

Se edgy. Much dark.

Sitten pääsemme Warcraftin kohdalle. Elokuva ei ole ilmestynyt vielä joten en osaa sanoa tarkalleen sen sisällöstä mitään, mutta kun katsoo miltä elokuva näyttää:

MAGIC MISSLE MOTHERF*CKER

DAMN.

Tässä ollaan niin syvällä perinteisen fantasian ilmeessä ja fiiliksessä ettei mitään rajaa. Aarnikotkia, örkkejä, taikuutta, epärealistisia ase-ja haarniskadesigneja ja fantasiamaailma jota ei voi sekoittaa keskiaikaiseen Englantiin itkemälläkään. Blizzardin huippusuosittu pelisarja on visuaaliselta anniltaan siirtynyt lähes täydellisesti elokuvamuotoon. Sen perinteisten fantasiaelementtien seassa on kuitenkin Warcraft-sarjan tärkeä elementti: inhimillisyys. Örkit eivät ole kaikki pahoja verenhimoisia hirviöitä ja kaikki haltiat eivät ole hyvyyden perikuvia. Konfliktille on syy, mutta ongelmat eivät ole mustavalkoisia. Minulle nämä fantasiagenren perinteiset osat ovat tuttuja, mutta onko Warcraft liian erikoinen suurelle yleisölle? Onko Warcraft "liian fantasiaa" fantasiaelokuvaksi? Termit "tyhmä" ja "pölhö" ovat usein kiinnitetty tämän kaltaisiin elokuviin jossa fantasiaelementit ovat isoja ja näkyviä ja jossa maailmaan ja sen olentoihin suhtaudutaan vakavasti. Koska "High Fantasya" ei kuulemma voi OIKEASTI ottaa vakavasti. Taru Sormusten Herrasta on erilainen ulkoiselta anniltaan- suorastaan hillitty verrattuna Warcraftiin- ja sen alkuperäisteoksen asema fiktiossa on eri luokkaa Warcraftin kanssa. Minä ja monet muut fanit tuntevat Warcraftin maailman ja sen idean ja rakastamme fantasiagenren eri muotoja ja kliseitä. Isoin kysymys mikä leijuu tällä hetkellä Warcraftin yllä on tämä: Onko suuri yleisö valmis rakastamaan ja seuraamaan fantasiaelokuvaa joka ei ole Tolkienia? Muuten Warcraft taas yksi fantasiaelokuva lisää listaan joka aikanaan ei menestynyt, mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua on kulttiklassiko.

Atte T

Pari loppulisäystä:

-Narnian Tarinat: Velho ja Leijona sekä Narnian Tarinat: Prinssi Kaspian ovat molemmat fantasiaelokuvia jotka olivat menestyksiä lippuluukulla ja joista kriitikotkin pitivät. Prinssi Kaspian on jopa mielestäni aliarvostettu teos. Miksi en sitten maininnut niitä TSH:n rinnalla menestyneinä fantasiaelokuvina? Yksinkertaista: Kukaan ei muista niitä. Toki fanit muistavat, mutta yleisessä keskustelussa fantasiaelokuvista tai Disney-leffoista muistetaan Narnian Tarinoita harvoin tai sitten sitä virheellisesti kutsutaan TSH-kopioksi. Mikä on tietysti ironista kun tietää että C.S Lewis ja Tolkien olivat ystäviä ja kollegoita.

- Harry Potter-elokuvat jäivät myöskin kategorisoinnista pois. Ei siksi ettenkö pitäisi niitä fantasiana tai ettenkö pitäisi niistä, mutta jotenkin niiden vertailu tällä listalla tuntui oudolta. Sen maailma on kuitenkin juurrutettu nykyaikaan ja asioiden vertailuun sen ja velhomaailman välillä, ja TSH:n tapaan se oli supersuosittu valtavirran kirjasarja ennen kuin se oli elokuva. Tämä vaikuttaa vastaanottoon.

-Top 5 parasta 80-luvun fantasialeffaa: Willow, Tumma Kristalli, Labyrintti, Legenda ja Excalibur. Jokaisen voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin.

- Menkää katsomaan Warcraft. Haluan sen menestyvän ja sitten saada jatko-osan Arthaksesta ja Thrallista. That's where the golden stuff is!

Atte T