Atte Arvostaa: Barry (1. Kausi)

Teen aina kun kerkeän ja jaksan myös arvioita TV- sarjoista, vaikka ne ovatkin paikka paikoin kinkkisiä tapauksia. Ne vievät enemmän aikaa, joskus suurien kuvioiden mielessäpitäminen on hankalaa ja sarjan rakenteesta riippuen mahdollisesti sekava pakkaus. Mutta useimmat Netflixin ja HBO:n sarjoista on tehty sillä lailla, että niissä on yhtenäinen, kaiken alla kulkeva narratiivi. Tämä on usein helpompaa arvioijalle, sillä tästä on helpompi ottaa kiinni.

Vaikka katson jonkin verran TV-sarjoja, en kuitenkaan tee niistä kaikista arvioita. Joskus on kyse siitä, että olen niin sanotusti "myöhässä", ja sarjasta puhuminen ei tunnu relevantilta. Joskus taasen en keksi mitään mielekästä omaa sanottavaa, muuta kuin "se on hyvä". Tällä kertaa, minulla on sanottavaa, sillä tämä tv-sarja onnistui yllättämään, naurattamaan ja järkyttämään minua juuri oikeassa suhteessa.

Barry

Barry (Bill Hader) on sotaveteraani, joka käyttää Afganistanissa opittuja taitojaan palkkatappajan ammatissa. Tämän välittäjä Fuches (Stephen Root) hankkii keikan aurinkoisesta Los Angelesista; tapa tsetseenimafian johtaja Goranin (Glenn Fleshler) vaimon salarakas. Miestä etsiessään Barry päätyy harrastajateatteriin, josta hän löytää uuden intohimon itselleen. Kukaan ei kuitenkaan pääse menneisyyttään karkuun.

Barry perustuu sarjan toisen luojan, päänäyttelijän ja käsikirjoittajan Bill Haderin mukaan niinkin puhtaan yksinkertaiseen ideaan kuin "entäs jos palkkatappaja ryhtyisi näyttelijäksi. Ja vaikka tämä voi kuulostaa hieman halvalta lähtökohdalta, ottaa tekijätiimi siitä aivan kaiken irti. Barry houkuttele katsojan mukaan hauskalla premissillä komediaan, ja pitää kuitenkin sinut sielä pelottavan aidolla tarinalla traumoista, väkivaltaisen elämän hinnasta ja Barryn yrityksestä päästä kohti normaalia elämää. PTSD ja komedia on mielenkiintoinen parivaljakko joka kuitenkin toimii uskomattoman hyvin, koska kuten Death of Stalin aiemmin tässä kuussa, se pitää ne kaksi erillään toisistaan erittäin tehokkaasti. Koskaan Barry ei väheksy päähenkilön tai muiden tunteita tappamisen suhteen, tai normalisoi väkivaltaa.

Hader on ollut vakituinen ilo niin TV:n kuin elokuvankin puolella, mutta nyt hän pääsee valloilleen. Haderin roolisuoritus on kaukana tämän isoeleisestä komediasta (joskin silmien pullotuksesta otetaan kaikki irti), näyttäen jälleen miehen uskomattoman skaalan. On toki huvittavaa katsoa kuinka Hader näyttelee ettei osaa näytellä harrastajateatterin lavalla, näyttäen alati eksyneeltä peuralta parrasvaloissa, mutta palkkatappajn hommissa hän on itsevarma ja erittäin tehokas. Barryssa on paljon pimeyttä, mutta tämä pimeys ei jätä häntä rauhaan vaikka hän kuinka haluaisi. Sarjan tietynlainen teesi tehdään, kun traumojen ja PTSD:n kasautuessa liikaa tämän päälle, kanavoi Barry tätä lavalla roolissaan surullisten uutisten tuojana. Kasassa on puolituntisen komediasarjan mittarilla erittäin paljon nyanssia täynnä oleva hahmo.

Muut näyttelijät tarjoavat hyvää tasapainottelua Barryn hiljaiseen ja hillittyyn ulosantiin. Stephen Root on yksi ahkerimmista hahmonäyttelijöistä, ja hänen roolinsa kierona ja ahneena välittäjän on täynnä sarjan parhaimpia vitsejä. Goran pazar (Glenn Fleshler) ja Noho Hank (Anthony Corrigan) ovat varmasti joviaaleimpia verenhimoisia gangstereita ikinä, Fleshlerin ollessa tsetsenialainen alennus- Tony Soprano ja Corriganin laukoessa trendivinkkejä loistavalla affektiolla. Henry Winkler näyttelijäopettaja Gene Cousineauna on mainion yliampuva, Paula Newsomen etsivä Moss pelaa luotettavaa keskitietä kaiken tämän sekoilun keskellä ja Sarah Goldberg Barryn teatteriystävä Sallyna on hyvä ikuinen optimisti ja siten hyvä tasapaino Barryn melankoliaan. Kaikilla on paikkansa, kaikki jäävät hyvin mieleen ja kaikilla on tarkoituksensa tarinassa.

Se mikä sarjasta jää käteen on kuitenkin sen synkkyys. Komedia, kuten teatteriväen vaihtelevat taidot ja Goranin ja Noho Hankin amatöörimäinen toilailu ovat tasapainottamassa sarjan melankolista, lähes eksistentialistisen synkkää tunnelmaa. Barryn näyttelijäura ei välttämättä ole lähtöisin puhtaasta rakkaudesta teatteria tai elokuvaa kohtaan, vaan enneminkin puhtaasta halusta olla jotain muuta kuin oma itsensä- entiteetti jonka kanssa hän juuri ja juuri pystyy elämään. Itseinho on iso tekijä sarjassa. Kuolema ei jätä ketään rauhaan Barryssa, ja näillä väkivaltaisilla elämillä on väkivaltaiset loput. Barryn koittaa parhaansa muuttua, mutta hänellä on aivan liikaa verta käsissään että tämä olisi helppoa. Veteraanina hän myöskin triggeröityy (kyllä, niinkuin se oikeasti toimii) keskustelusta, jonka mukaan ihmiset "jotka tappavat käskystä" ovat vain psykopaatteja. Kuten sanoin, nyanssia. Barry ei ikinä anna katsojan unohtaa kuitenkaan että Barry on tappaja, ja että jokaisella tämän uhrilla on hintansa- kuten kohtaus jossa Barry saapuu tappamaan miestä kulkien tämän lapsen huoneen läpi.

Barry on ammattitaitoinen sarja; Bill Hader ja Ale Berg ohjaavat molemmat jaksoja hienosti, ja mukaan tuodut vierasohjaajat kuten Maggie Caryn (To Do List, Brooklyn 99) ja Hiro Murai (Atlanta, Childish Gambino: This is America- musavideo), joista varsinkin Murai lyö pöytään aikamoisen työnäytteen sarjan kahden parhaan jakson muodossa. Kuvaaja Paula Huidobron kanssa hän saa suhteellisen pienen budjetin TV-sarjan taistelu-ja toimintakohtaukset näyttämään hollywood- tasoiselta. Barry on pienoinen ihme nopealla tarkastelulla, mutta kun siihen paneutuu niin on se rakennettu palikoista joidenka toiminta on lähes idioottivarmaa. Hader osaa asiansa, sivuroolit ovat täynnä luotettavia hahmonäyttelijöitä ja ohjaajat ovat ykkösluokkaa. Lopputuloksena Barry on HBO:n parhaimmistoa, musta komedia harrastajateatterin potentiaalista katharsiksen välineenä ja väkivaltaisen elämän jättämistä arvista ihmiselämässä. Kukaan ei odota että puolituntinen komediaohjelma paljastaisi ihmissielun synkkyyttä tahallisesti, mutta Barryn viimeinen jakso teki sen minulle tavalla jota en muista nähneeni sitten Breaking Badin. Barry on ehdottomasti aikasi arvoinen, ja suosittelen sitä lämpimästi. Ensimmäinen kausi (8 jaksoa) on nyt nähtävillä HBO Nordicilla.

Atte T

Atte Arvostaa: Solo: A Star Wars Story

Solo: A Star Wars Story omaa pitkän ja suhteellisen ongelmallisen tuotantovaiheen. Alunperin elokuvan piti ohjata komediakaksikko Phil Lord ja Chris Miller, joiden huomattavan vyön alla on sekä Lego Movie että 21 Jump Street- elokuvasarja. Mutta Disney ei pitänyt poikien menosta, ja he riitaantuivat käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin kanssa. Heidät erotettiin, ja tilalle otettiin alan duunarilegenda Ron Howard, joka sai tehtäväkseen tehdä Disneytä ja Kasdania miellyttävän elokuvan. Lopputulosta ollaan odotettu siitä lähtien hermostuneesti Star Wars- fanien kesken.

Tai siis niiden kesken, joita tämä projekti ylipäätään kiinnosti. Ehkä oli siis ihan hyvä että Lordin ja Millerin potkujen jälkeen oma intressini elokuvan suhteen katosi aikalailla kokonaan, sillä matalilla odotuksilla Solo on ihan kiva leffa.

Solo: A Star Wars Story

Elokuva: Nuori Han Solo (Alden Ehrenreich) lyöttäytyy rikollisten joukkoon paettuaan pakkotyötä Corellianin planeetalta. Hänen oppi-isällään, lainsuojaton Becketillä (Woody Harrelson), on suunnitelma, jolla he voivat kaikki tulla rikkaiksi; ryöstää arvokasta polttoainetta Kesselin kaivosplaneetalta. Mukana on Solon pelastama lihas Chewbacca (Joonas Suotamo), salakuljettaja Lando Calrissian (Donald Glover) sekä rikossyndikaatti Crimson Dawnin upseeri ja Solon lapsuudenkaveri Q'ira (Emilia Clarke). Yksi alus, paljon arvotavaraa ja kelmejä joka lähtöön- kuka kävelee potin kanssa kotiin?

Siinä missä Rogue One oli sotaelokuvan ja Star Wars- elokuvan yhdistelmä, on Solo: A Star Wars Story yhdistelmä westerniä ja Star Warsia. Ja kun sanon että se on western, tarkoitan sitä klassisinta, nykyään harvinaisempaa versiota; ryöstöjä, rikosparoneja, junaryöstöjä, hökkelikyliä, kapakoita ja natiiveja taistelemassa maansa puolesta. Solo on ihan viihdyttävä elokuva. Se ei juurikaan herätä vahvoja tunteita, se ei juurikaan yritä mitään merkittävästi uutta Star Warsin suhteen ja on käytännössä kokoelma "näin Han Solo sai tämän esineen/oppi tämän asian" hetkiä ja retconnausta. Ron Howard on onneksi sen verran ammattitason puurtaja elokuva-alalla, että tämä kaikki menee suhteellisen hyvin alas ja Kasdanin (sekä tämän pojan Jonathan Kasdanin) käsikirjoitus tarjoaa muutaman hyvän naurun, vaikka onkin kovin ennalta-arvattava.

Puhutaan aluksi vanhoista hahmoista. Alden Ehrenreich on ykkösluokan kyky, jolla selkeästi on todella laaja skaala näyttelijänä, ja hän suoriutuu kiitettävästi kiittämättömästä roolista. En tiedä kuinka paljon hän muistuttaa Han Soloa tai kanavoi Fordia, mutta en oikeastaan jaksanut kiinnittää siihen huomiota, sillä Ehrenreich vetää oikein hyvää avaruuslurjus- roolia ihan itsenään. Joonas Suotamon Chewbacca on yhä loistopaketti, ja pidin kuinka paljon normaalisti staattiselle Chewielle annettiin liikuntavaraa, ottaen kaiken irti Suotamon isoeleisestä näyttelystä. Donald Glover on kaikesta päätellen syntynyt näyttelemään Landoa, sillä hän omaksuu tämän maneerit, kehonkielen ja stailin paremmin kuin Ehrenreich omaksui Fordin. Sooloelokuva Landosta ei kuulosta elokuvalta jonka täytyisi välttämättä olla olemassa, mutta jos Glover on mukana, olen minäkin.  Landon kovin myöhään mainostettu panseksuaalisuus ei näy elokuvasta juuri mitenkään, ja flirttailu Hanin kanssa on todella, todella matalan riman alittavaa. Ei yllätä

Uudet hahmot ovat sekavampi pakkaus. Emilia Clarken rooli femme fatalena ei oikein toimi, ja hän auttamattomasti elokuvan tylsin hahmo. Hänen oma agendansa paistaa läpi vasta lopussa, ja suurimman osan ajasta hänen yllään leijuu "olen tärkeä koska olen tehnyt jotain" kupla jolla ei tehdä yhtään mitään. Woody Harrelson on mainio roisto, ja Paul Bettany toimii rötösherra Dryden Vosina, joskin on sääli ettei Michael K. Williams saanut pitää rooliaan. Landon kakkospilotti ja vapaustaistelija-droidi L3 (Phoebe Waller-Bridge) on uusista hahmoista paras, ja luultavasti myös fanisuosikki. Hänellä on hauskimpia osuuksia tarinassa, mutta samalla hänen funktionsa droidina joka vastustaa droidien "orja-asemaa" Star Warsin maailmassa herättää paljon kysymyksiä, joista osan vastaukset voivat tehdä aiemmista leffoista ahdistavampia. Thandie Newton tuhlataan valitettavasti elokuvassa, ja Jon Favreaun pieni äänirooli on hauska, joskin hieman häiritsevä tämän äänen paistaessa suoraan läpi. 

Solo menee eteenpäin kovalla tahdilla, kuten tämänkaltaisten heist-lännenelokuvien kuuluukin. Paljon uusia paikkoja, hahmoja, otuksia ja erilaisia toimintakohtauksia viiletetään katsojane eteen vauhdilla, ja välillä on vaikea pysyä mukana. Jotkut niistä olivat hienoja, kuten painovoimaa uhkaava junaryöstö vuorilla ja sekalaisten motiivien kaaokseen ajava kaivosryöstö. Useimmat kuitenkin jättivät jotenkin kylmäksi, ja varsinkin loppua kohti mentäessä otetaan useammin askelia harhaan kuin oikeaan suuntaan. Erityisesti yksi juttu loppua kohden, jota en paljasta tässä, aiheutti minussa äänekkään ja syvän huokauksen ja täydellisen intressin katoamisen. Aikaisemmin elokuva teki samanlaisen viittauksen mythokseen, mutta kun ottaa huomioon että tämä voi mahdollisesti tulla uudestaan tulevissa Star Wars Story-leffoissa- ehhhhhh. Solo kärsi liikaakin välillä turhista faniservaus-hetkistä ja turhan minutian esittelystä- kenenkä täytyi välttämättä tietää mistä Han sai pistoolinsa, miksi Falcon pitää käynnistyessään oudon äänen ja miksi Hanin sukunimi on "Solo"?

Solo on ihan kiva leffa. Siinä on hyvää toimintaa, muutama hyvä vitsi ja visuaalisesti rikas kuvasto joka jaksaa pitää kiinnostuneena melkein loppuun asti. Sisällöltään Solo on aika köyhä leffa, jonka päähenkilönä olisi voinut olla kuka tahansa. Han Solo on hahmo joka ei tarvitse minkäänlaista taustatarinaa, sillä hahmona hänen tarkoituksensa on olla mielenkiintoinen vasta kun hän liittyy kapinaliittoon. Mutta tämänkaltaiset elokuvat sinänsä ovat tervetullut lisä Star Wars- elokuvien listaan. Ne ovat hauskoja hengähdystaukoja tarinaa eteenpäin vievien pääelokuvien rinnalla ilman mitään oikeita panoksia (tottakai Han ja Chewie elävät ja suurin osa ystävistä ei), mutta nauttisin niistä ehkä hieman enemmän jos ne eivät takautuvasti muuttaisi hahmojen tai tapahtumien kontekstia. Olen myöskin lähes satavarma siitä, että Solosta tulevat paljolti pitämään ne, joille Last Jedi oli liian kova pala purtavaksi. Oli miten oli, Solo: A Star Wars Story on mukiinmenevä elokuva, joka viihdyttää pari tuntia ja ottaa paljon irti omasta premissistään, joskin ei tarrannut minusta kiinni kovinkaan vahvasti. Joskus pelkkä räiske ja pauke on ihan kivaa, näyttelijät suurilta osin hoitavat tonttinsa hyvin ja John Powellin musiikit elävät ja hengittävät elokuvan western- imagoa. Solo on popkorniviihdettä, ja se hoitaa tonttinsa ihan kiitettävästi- varsinkin jos et odota siltä mitään.

Atte T

PS-(Spoiler-ish). Hei SW- fanaatikot: muistatteko sen kun Rogue Onessa lentää yhdessä kohtaa noin kahden sekunnin ajan avaruusalus Star Wars Rebels- sarjasta, luoden jonkinlaisen sillan sarjan ja elokuvakaanonin välille? Sololla on samalainen temppu hihassa, ja se on Se Juttu Elokuvan Lopussa josta en pitänyt lainkaan, ja jonka suhteen fanipojat tulevat kermaamaan housunsa. Eugh.

Pahuus on poikkeus

Elokuvien katseleminen on minulle arkipäivää. Te jotka seuraatte minua lähinnä twitterin puolella tiedätte tämän enemmän kuin todeksi; olen katsonut tähän päivään mennessä 113 elokuvaa tänä kalenterivuonna, ja tähän ei olla laskettu mukaan toistoja, joten oikea luku lienee suurempi. Joskus se menee siinä sivussa maalaamisen, blogikirjoittamisen tai syömisen ohessa. Useammin kuitenkin syvennyn enemmän elokuvaan, enkä tee mitään muuta kuin keskityn siihen. Ja joskus joku elokuva kaivautuu syvälle mieleni sopukoihin, eikä jätä minua rauhaan. Näin kävi vuosi takaperin Ystävät Hämärän Jälkeen- elokuvan kanssa, ja tänä vuonna modernin kauhuklassikko The VVitchin kanssa. Nyt se tapahtui taas. Tarkalleen se tapahtui noin kuukausi sitten, ja nyt kun katsoin elokuvan uudestaan, aloin hahmottamaan miksi se jäi niin kalvamaan minua. Ja nyt, minun on pakkoa puhua tästä elokuvasta.

Puhutaan siis hieman Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoituksesta.

On paljon mistä pidin tässä elokuvassa. Voisin puhua vaikka siitä millaisen unelmaporukan Branagh sai kasattua jälleen mukaan projektiinsa; Michelle Pfeiffer, Willem Dafoe, Daisy Ridley, Josh Gad, Penelope Cruz, Johnny Depp, sekä Branaghin Shakespeare- aikojen vakionimet Judi Dench ja Derek Jacobi. Mutta ei, kyse ei ole vain heistä. Haluaisin kehua myös kuvausta, miten kamera kuvaa uskomattoman kaunista pikajunaa ja kuinka kuvakulmat ja kuvauspaikat jotenkin aina peilaavat Poirotin kuulustelemia ihmisiä, värien räjähtäessä esiin 65 mm filmille kuvatun elokuvan kautta. Entäs sitten Patrick Doylen sielua riipivän kaunis soundtrack, mukaanlukien Pfeifferin uskomattoman kaunis laulu Never Forget, niistä riittäisi kehuttavaa? Tai Pohjois-Irlannin isoin kinkku itse, Kenneth Branagh, joka teki hetkessä Poirotista minulle, alan noviisille, rakastetun hahmon karismalla, iloisuudella ja järkähtämättömällä optimismillaan. Joo, mennään sillä. Millainen on Branaghin versio Hercule Poirotista?

Toim.huom: Minä en halua enkä aio verrata tätä kirjaan, aikaisempiin filmatisointeihin tai mihiin muuhunkaan pätkän vertaa. En ole nähnyt tai lukenut mitään ennen tätä- dekkarit genrenä eivät ole minulle ikinä olleet mitenkään tärkeitä tai edes kiinnostavia. Jos mielestäni puhun ilmiselviä asioista jotka olivat esillä jo aiemmissa, teistä paremmissa adaptaatioissa, ei se kiinnosta minua pätkän vertaa. Minä haluan puhua TÄSTÄ elokuvasta ja miten TÄMÄ elokuva asiat esittää. Okei? Okei. Ai niin, ja spoilereita tiedossa koko elokuvasta mutta tarina tietysti on vanha joten siis. Tämä ei myöskään ole kovin pitkä teksti, enemmän terapeuttinen välijuttu ennen tulevia isompia projekteja. JOTEN.

Branaghin Poirot on idealisti, läpikotaisin hyvä ja kunnollinen ihminen. Hän omien sanojensa mukaan "näkee maailman sellaisena kun sen pitäisi olla, ja erheet siinä paistavat aina läpi." Hän kokee tämän kirouksena, eräänlaisena kyvyttömyytenä nauttia elämästä täysin siemauksin, mutta myös pitää tätä syynä miksi hän soveltuu rikosten selvittämiseen niin hyvin. Branagh on pitkälti idealisti; hän näkee hyvyyttä sielä missä sitä ei muuten ole, ja hän halveksuu sotaa, ahneutta kostonhimoa elokuvissaan usein. Tämä näkyy hänen Poirotissaan selkeästi; kun Poirotia syytetään syyttömien syyttelystä (heh) sen tähden, että etsivänä hän näkisi rikollisuutta kaikkialla, Poirot vastaa tähän suoraan:

"Ei. Olen nähnyt työssäni, että rikos on anomalia. Vain todella särkyneet sielut voivat tappaa. "

Poirotille, maailma on hyvä paikka. Hänestä ihmiset ovat suurilta osin hyviä, moraalisia olentoja jotka eivät halua pahaa kenellekkään. Murha, rikos jonka suhteen Poirot on aina vakavissaan, on hänelle hirvittävin teko maailmassa. Nämä kaksi yhdistettynä toisiinsa muodostavat Poirotin sokeuden jutun ratkaisulle; ajatus monesta murhaajasta on vastoin hänen kaikkia moraalisia näkemyksiään, sillä se normalisoi murhaa hänen silmissään ja hän ei kykene näkemään niin monen ihmisen suorittavan jotain niin hirveää. Poirot on niin sanottu paragon- sankari, esikuvallinen hahmo, Lawful Good- roolipelitermein. Hän uskoo lakeihin ja moraalin järjestykseen, mutta kuten monet parhaimmista paragon- hahmoista, hän ei elä mustavalkoisessa maailmassa. Ei, Idän pikajunan arvoituksen maailma on harmaa.

Idän pikajunan arvoituksen arvoitus on yksi alansa parhaimmista, ja vaikka alkuperäisen kirjan julkaisemisesta on yli 70 vuotta, on se silti mysteeri jota moni ei viitsi paljastaa vahingossakaan. Mutta koska paljastin sen jo aikaisemmassa kappaleessa, niin eipä sillä ole väliä. Murhan uhri Ratchett eli Cassetti oli lapsenmurhaaja, ja kaikki matkustajat junassa olivat osallistuivat tämän murhaan sillä he tunsivat jotenkin Cassetin tappaman lapsen, Daisy Armstrongin ja tämän suruun ja raskausongelmiin kuolleen äidin ja itsemurhan tehneen isän. Merkittävin näistä oli tietenkin Rouva Hubbard, eli oikeasti Linda Arden, tapetun lapsen isoäiti. Arden suunnitteli Cassettin murhan yhdessä muiden uhrien kanssa, ja hän on lopussa valmis kantamaan seuraukset. Yksi murha, viattoman lapsen armoton murha, johti kahden ihmisen kuolemaan sekä lopulta Casssettin murhaan- sekä 15 ihmisen traumatisoitumiseen.

Linda Arden: "Kenenkään en soisi tästä hirteen joutuvan paitsi itseni. Tämä oli minun suunnitelmani! Kertokaa poliisille, että se olin minä yksin. Minussa ei ole enään eloa jäljellä. He...heillä on mahdollisuus. Helena, rukoilen että...hänellä on mahdollisuus. He voivat...mennä, elää, löytää iloa elämäänsä muualla. Anna sen päättyä minun mukanani. He eivät ole murhaajia. He ovat hyviä ihmisiä. He voivat olla hyviä taas." 

Ja Herculelle, tämä ratkaisu ja tilanne on täysin järjetön, vastoin kaikkia tämän moraalisia perusteita. Hän ei voi antaa heidän mennä, eikä hän voi tuomita heitä. Hän näkee lopulta maailman harmauden. Poirotin täydellinen maailma täyttyy säröillä. Hän tarjoaa itsensä pantiksi heidän moraalin mitalleen tarjotessaan aseen Ardenille; joko hän antautuu, tai tappaa Poirotin.

Hercule Poirot: "Antakaa ruumiini järvelle, ja te kävelette viattomina asemalle. Teidän täytyy hiljentää minut. Bouc voi valehdella, minä en. TEHKÄÄ SE! YKSI TEISTÄ!" -Hercule Poirot

Kumpi on ratkaisu- onko Arden valmis tappamaan vielä yhden ihmisen tämän kaiken eteen, että muut voivat jatkaa elämäänsä, vai antautuuko Arden muiden kanssa lain edessä? Arden ottaa aseen, tähtää Poirotia-

Linda Arden: "Minä kuolin jo Daisyn kanssa. "

- ja tyhjä revolveri naksahtaa Ardenin koittaessa ampua itsensä. Arden rojahtaa pöydälle, hajoten lopulta emotionaalisesti. Särö, murhan aiheuttama mustuus ihmissielussa, on lähes nielaista Linda Ardenin, sillä hänellä ei ole enään mitään syytä elämiseen. Eikä Poirot kykene tuomitsemaan heitä.

Hercule Poirot: "Olen nähnyt ihmissielun säröisyyden. Niin monta hajonnutta elämää, niin paljon tuskaa ja vihaa, tuoden syvän surun myrkyn sieluun, ja niin yhdestä rikoksesta tuli monta. Olen aina halunnut uskoa siihen että ihmiset ovat rationaalisia ja yhtenäisiä. Minun koko olemassaoloni riippuu tästä toivosta, uskosta järjestykseen ja metodeihin ja pieniin harmaisiin soluihin, mutta nyt kenties minua pyydetään kuuntelemaan sydäntäni. Olen ymmärtänyt tässä jutussa sen että oikeuden vaa'at eivät ole aina tasapainossa, ja minun on kerrankin opittava elämään epäjärjestyksen kanssa."

Minusta tämä ratkaisu ja maailmankuva jota se esittää on syvästi mielenkiintoinen ja kiehtova. Olen iso optimismin ja idealismin kannattaja. Minusta hyvää on maailmassa aina enemmän kuin pahaa, pidän siitä kun hahmot fiktiossa toimivat sankarien tapaan ja auttavat muita sen sijaan että he mököttävät ja tappavat toisiaan. Mentaliteetti ja tunnelma Idän pikajunan arvoituksen lopussa tuntuu silmiinnähden synkältä ja kalvaalta, ja en kiellä tätä näkemystä. Sen sijaan että Cassettin uhrit juhlisivat voittoaan tästä tai olisivat vihdoin onnellisia, he vain...istuvat hiljaa junassa. Silmiinnähden traumatisoituneina, he eivät koske junassa aiemmin vapaasti virranneeseen alkoholiin tai edes puhu keskenään. Tätä ovat jotkut kritisoineet siten, että nyt elokuva ei kuulemma anna hahmoille mitään sulkeumaa. Tämä on juuri se pointti- koko sairaalle tapahtumasarjalle ei löydy ikinä lopullista järkeilyä. He elävät nyt murhan kanssa lopun ikänsä, sillä kuten Arden sanoi; he ovat hyviä ihmisiä, eivät Cassetin kaltaisia hirviöitä. Kosto on kaikista toimista ontoin, täysin turha ja mieletön ratkaisu joka ei ikinä johda mihinkään. Tämä, ja loppu yleisesti, vain vahvistaa Poirotin ilmaisemaa maailmankuvaa minulle. Cassetti oli murhamies ja rikollinen, joka selkeästi ei tuntenut minkäänlaista pistoa sydämessään teoistaan. Hän oli poikkeus maailmassa. Normaalit ihmiset joutuvat elämään tekojensa ja kokemansa kanssa lopun elämänsä. Jos maailma olisi vain mustavalkoinen, ei tällaista nyanssia olisi. Mustavalkoista moraalia ei ole, mutta harmaa ei tarkoita vain pahuutta. Täydellinen tasapaino, jota Poirot haluaa nähdä kaikessa, hallitsee elokuvan loppua ja sen harrasta tunnelmaa metatasolla. Idän pikajunan arvoituksen loppu vahvistaa elokuvan aikaisemman teesin Poirotin suusta; maailma on hyvä paikka, ja pahuus on poikkeus siinä.

Ja tänä herran vuonna 2018, tämä ajatus on todella tarpeen. Kun mietin pelkästään tätä vuotta, varsinkin eilisen tapahtumia Texasissa, otan tukea tästä elokuvasta ja maailmankuvasta sen takana. Kun kuulin uutisista, että taas koulusurma oli tapahtumat, halusin jotain joka nostaisi uskoani ihmisiin. Ja ajattelin Idän pikajunan arvoitusta. Minun täytyy uskoa ihmisten hyvyyteen ja tämän ajatuksen universaalisuuteen, jos haluan pysyä omana itsenäni. Haluankin uskoa, että tämä oli Branaghin idea adaptaation takana- kuten Patton Oswalt sanoi;

"The good outnumber you, and we always will."

Tarinoissa on voimaa. Elokuvat voivat auttaa pääsemään yli jostain pahasta. All-Star Superman- sarjakuvan yksi sivu nostaa aina uskoani hyvyyteen. Iron Giant, Prinsessa Mononoke, Linnunradan käsikirja liftareille, Moana ja monet muut auttavat minua pärjäämään. Idän pikajunan arvoitus kuuluu näihin, ja tulen varmasti palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.

"Vain todella särkyneet sielut voivat tappaa."

Atte T

"We will never forget you
You will never leave
In our hearts we kept you
We'll be safe.

All the days of sorrow will vanish in tomorrow
You can count on me, my love
To be here
We will all be ready, love and kindness steady
We will never forget you
You are home, my love."

18.5.2018.

Atte Arvostaa: Deadpool 2

Minä pidin Deadpoolista enemmän kuin varmaan yhdestäkään Deadpool-sarjakuvasta. Toki, olen lukenut muutaman hyvän Deadpool- sarjakuvan, mutta hahmo ei ikinä ole jaksanut kiinnostaa minua kovin paljoa. Joten Deadpool 2 on siis aikalailla markkinoiden ainoa Deadpool- tuote joka jaksaa kiinnostaa. Onneksi Deadpool 2 on ihan pätevä leffa.

Deadpool 2

Elokuva: Deadpool (Ryan Reynolds) sai rakkaimpansa. Nyt on aika olla isä, kun nuori mutantti Russel "Firefist" (Julian Dennison) joutuu aikamatkustavan murisija Cablen (Marvel mvp Josh Brolin) tähtäimeen. Deadpool tarvitsee nyt apua, ja sitä hän saa Kolossilta (Stefan Kapicic), taksikuski Dopinderilta (Karan Soni) ja onnettaren suosiossa olevalta Dominolta (Zazie Beets). Cue the music.

Deadpool 2 on Deadpool kerrottuna kymmenellä. Luulitko että Deadpool oli tosi verinen, luulitko että se oli erittäin roisi tai neljänteen seinään raskaasti nojaava? You have seen nothing yet. Deadpool 2 on yliampuvan täysi ja sekasortoinen, mutta myös hauska, viihdyttävä ja luonnollinen jatko edelliselle elokuvalle. Deadpool oli juoneltaan löyhä ja enemmän Wade Wilsonin sekoilun seurailua. Vastineeksi Deadpool 2 omaa paljon vahvemman keskeisen juonen ja teeman. Tämän lisäksi hahmoja heitetään liukuhihnalle armottomalla tahdilla, ja tämän takia vanhat suosikit jäävät hieman taka-alalle. Mutta tämä on Deadpoolin show, ja hän tuo show'n mukanaan. Ohjaaja David Leitch (Hän Joka Tappoi John Wickin Koiran) osaa sekä toiminnan että hiljaisemman draaman hyvin, ja suoriutuu ohjaajan pestistä paremmin kuin hyvin. 

Ryan Reynolds on yhä loistava nimikkoroolissa, ja tällä kertaa hän pääsee hieman enemmän venyttelemään draamalihaksiaan pelkän komedian ohella. Deadpool ja Cable ovat saman kolikon kaksi eri puolta motivaatioidensa suhteen, ja vaikka tämä on temaattisesti toimivaa on se hieman vanhanaikaista tarinankerrontaa, jossa perheenjäsenet sankareille eivät ole muuta kuin toimintamotivaattoreita. Ensimmäiset 20 minuuttia ovat elokuvan ehdottomasti heikoimmat, siitä en sano sen enempää. Josh Brolin, josta on tulossa Marvelin tämän vuoden paras hankinta, on erittäin hyvä murjottavana ja mörisevänä Cablena. Cable ei ole mikään nyanssein hahmo, mutta hänen Terminaattori- roolinsa tulevaisuudesta tulevana tappajana toimii Brolinin ulkoisen habituksen ansiosta. Paljon auttaa myös se, että Brolin ja Reynolds pelaavat erittäin hyvin yhteen, ja mahdollinen buddy cop- leffa näillä kahdella ei kuulosta lainkaan huonolta idealta.

Muista näyttelijöistä Zazie Beets ja Julian Dennison suoriutuvat parhaiten. Deadpool vitsailee, että hän tarvitsee avukseen "nuoria sankareita jotka voivat kantaa omaa franchisea 10-12 vuotta", ja Beets on todellakin tätä. Hän on synnynnäinen toimintatähti, karismaattinen kuin mikä ja loppujen lopuksi aika synkässä elokuvassa on Domino pilkahdus valoa joka kerta. Russel on hänen vastakohtansa. Julian Dennison nousi esiin loistavassa Hunt for the Wilderpeoplessa, ja Deadpool 2 jatkaa hänen oivaa uraansa. Russel on pahoinpidelty, vihainen lapsi joka on tekemässä hirveitä, vääriä valintoja ja häntä voi todellakin ymmärtää motivaation suhteen. Russel muistuttaa itseasiassa aika paljon Wilderpeoplen Ricky Bakeria. Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ja tämän tyttöystävä Yukio (Shiori Kutsuna) jäivät todella ärsyttävästi sivulinjoille, ja toivon että heistä saataisiin tulevaisuudessa enemmän irti hahmoina.

Deadpool 2 tarjoaa paljon uutta katsojalle Deadpoolin maailman osalta. X- Kartanossa käydään kunnolla sisällä (ja mukana on kenties elokuvan paras kuvallinen vitsi, hyvä luoja), on mutanttien orpokoti  Essex House ja mutanttivankila Ice Box. Sarjakuvien mutanttihahmoja kuten Bedlam (Terry Crews), Zeitgeist (Bill Skarsgård) ja jopa SHATTERSTAR (Lewis Tan) ja monet muut liittyvät remmiin mukaan. Shatterstar jopa namedroppaa jotain hyvin erikoista ja villiä, mutta koska kysessä on Deadpool- elokuva, eivät nämä vitsit välttämättä tarkoita mitään. Mutta Ryhmä-X vaikuttaa tunnettummalta järjestöltä, sankareilta jotka auttavat tarvittaessa ja joita ei aina kohdata poliisivoimin vaan joskus myös aplodein. Laajensiko Deadpool oikeasti X-leffojen maailmaa? Mikä on X-leffojen maailma? Deadpool oli ilmestyessään toiseksi paras X-Men leffa jota oltiin tehty. Deadpool 2 omaa niin monta mutanttia ja viittausta klassisiin Ryhmä-X- sarjistouhuihin, joten olen ihan valmis nimeämään Deadpool-sarjan elokuvat omaksi, erilliseksi mutanttikaanoniksi elokuvissa. Ja ehkä niin on parempi- mutanttileffojen jatkumo on niin sekava, ettei tämän mukanaolo auttaisi ainakaan.

Muistatteko Deadpoolista sen kohdan, missä Kolossi pitää puhetta Wadella "muutamasta hetkestä, jotka oikeasti merkitsevät sankaruuteen?" Mikä oli naurun asia siinä elokuvassa? Deadpool 2 tekee siihen viittauksen vitsinä taas, mutta toisaalta koko elokuvan kantava teema on juuri tämä- Deadpool voi tappaa satoja ihmisiä elokuvan aikana, mutta jos hän pelastaa Russelin Cablelta, on se ainoa asia jolla on väliä. Tämä on mielenkiintoinen muutos, josta edellisen ohjaajan lähtö kieltämättä kieli. Oli miten oli, Deadpool 2 on hauska ja yliampuva elokuva, joka on hieman turhan täynnä kaikkea, dramaattiset osuudet ovat kyseenalaisia ja jonka viimeinen kolmannes laahaa jonkin verran. Melkein kaikki vitsit toimivat ja niistä muutama sai minut melkein haukkomaan henkeä. Deadpool 2 on hilpeä elokuva, jonka olemassaolo saa minut tosin kyseenalaistamaan muiden X-Men elokuvien olemassaolon tarpeellisuuden. Deadpool 2 on hyvä Deadpool- leffa ja kelpo X-Men leffa samassa paketissa.

Atte T

PS. LOPPUTEKSTIT HOLY HELL

PPS. Fellow Shatterstar enthusiasts, lower your expectations. 

PPPS. Antakaa hänelle oma leffa pliis

Nosferatusta RoboCoppiin- elokuvien syvällisen sielun metsästys

Vuonna 1922 sai Saksassa ensi-iltansa yksi kaikkien aikojen parhaimmista vampyyrielokuvista, Nosferatu- Eine Symphony des Grauens. F.W Murnaun klassikkoteos on löyhä adaptaatio Bram Stokerin romaanista Dracula, mutta tekee huomattavia muutoksia sekä tarinaan että sen teemoihin. Elokuvassa Thomas Hutter menee tapaamaan työnantajansa Knockin toimesta kaukaisessa Transilvaniassa asuvaa Kreivi Orlokia. Orlok haluaa ostaa tontin Hutterin kotikaupunki Wisborgista. Orlok on kauhistuttavan näköinen olento, kuoleman perikuva joka elää rottien ja kulkutautien ympäröimänä. Hutter tajuaa tämän olevan vampyyri, mutta liian myöhään. Orlok vangitsee Hutterin linnaansa, ja matkustaa Wisborgiin, kulkutauti mukanaan kulkien.

Hutter pakenee linnasta, ja palaa takaisin Wisborgiin rakkaan vaimonsa Ellenin luokse. Hutter menee varoittamaan Professori Bulweria Orlokin saapumisesta, mutta liian myöhään. Orlok on saapunut Wisborgiin laivalla, jonka miehistön tappoivat kulkutaudit ja Orlok itse. Nyt rutto on Wisborgissa, tappaen kansaa. Hutter ja Bulwer eivät tiedä mitä tehdä. Lopulta Ellen kutsuu Orlokin luokseen, joka juo tämän verta läpi pitkän yön. Niin paljon Orlok joi, että hän ei huomannut nousevaa aurinkoa, ja muuttui tuhkaksi ennen kuin ehti paeta takaisin pimeään. Ellen kuolee Hutterin käsivarsille, ja Orlokin linna raunioituu hiljalleen kaukaisessa Transilvaniassa.

Mikä on tarinan opetus?

Kansa ei halua syrjäyttää verenhimoisia diktaattoreita, sillä he pelkäävät mitä se maksaa heille. Vapaus saavutetaan vain raskaalla hinnalla.

Nosferatu (1922)

Tämä on yleinen tapa tulkita Weimarin tasavallan ajan saksalaista ekspressionistista elokuvaa 1920-1930 luvuilta. Sen popularisoi saksalainen kulttuurikriitikko Siegfried Kracauer teoksessaan Caligarista Hitleriin- Saksalaisen elokuvan psykologinen historia. Mutta mihinkä minä olen tässä tähtäämässä? Ehkä on parempi että menen hieman taaksepäin.

Jokin aika sitten, päädyin keskustelemaan uuden Venom- elokuvan trailerista. Kukaan osapuoli keskustelussa ei liiemmin siitä pitänyt. Venom, tai ainakaan Eddie Brock- Venom, ei ole sooloelokuvan tähtimateriaalia. Venom on hahmo joka elää ja hengittää Hämähäkkimiehen olemassaolon kautta, ja isot muutokset tähän tekevät hahmosta köyhemmän. Nostin kuitenkin esiin sen, että Agent Venom, eli sotaveteraani Flash Thompsonin Venom-alter ego, olisi huomattavasti helpompi oikeuttaa ja tehdä mielenkiintoisemmaksi. Veteraanipolitiikka, sodan kyky tehdä ihmisistä hirviöitä, USA:n sotatoimet ja CIA- salaiset operaatiot- Agent Venom voisi käsitellä toimintaelokuvan kautta paljon mielenkiintoisia asioita ja samalla olla viihdyttävä Venom-romppa.

Venom (2018)

Vastaukset jotka tähän sain olivat...hämmentäviä.

"Jos kävisi tuuri, olisi se vain k18 lutraamista ilman mitään politikointia tai vertauskuvallista syvällistä tarinaa."

"Ei sellaisia helmiä tehdä enään."

Tottakai elokuvalta saa toivoa mitä haluaa, mutta ajatuksena tuo on hieman häiritsevä, ja tuo viimeinen lause jäi häiritsemään minua tässä ehkä eniten. Hei, puhutaanpa tästä aiheesta sitten kokonaisuudessa. Tuntuu mukavan kevyeltä ja helpolta aiheelta jossa ei ole paljoa haaroja tai mutkia.

Oh god.

Lähtökohdat: taide, politiikka ja tahdoton vaikutus

Aivan aluksi pitää huomioida muutama asia: taide ei ole AINA poliittista. Tämä on itsestäänselvä asia, jonka haluan kuitenkin sanoa heti alkuun. Aivan pienten lasten viihde varsinkin on usein täysin irrallaan poliittisesta kontekstista tai maailmankatsomuksesta. Taide on kuitenkin lähes aina jotenkin syvällistä, ellei sitä olla tehty ilman minkäänlaista sitoumusta taiteilijan osalta. Täysin höttöiset pikkuvauvojen satukirjat ovat usein tällaisia, mutta heti kun lapset vanhenevat ja he alkavat itse lukemaan tarinoita, alkaa niissä olemaan jotain mitä taitelija tai tarinankertoja haluaa sanoa. Vanhimmat sadut ovat vahvasti syvällisiä ja vertauskuvallisia, joidenka tarkoitus oli opettaa lapsille hyvää moraalista elämäntapaa ja tärkeitä opetuksia maailmasta. Älä valehtele, pienikin voi tehdä suuria, kova työ palkitaan ja niin edelleen. Vertauskuvalliset eläinsadut ovat olleet osa länsimaista tarinankerrontaa aina Aisopoksen ajoista (620 eaa.) lähtien.

Kun puhun politiikasta elokuvissa, en puhu pelkästään vasen-oikea-keskellä- puoluepolitiikasta. Elokuvan poliittisuudesta puhuttaessa voidaan puhua seksuaalipolitiikasta, rotupolitiikasta, uskontopolitiikasta tai sitten siitä yhteiskuntapolitiikasta. Sanan alkumuoto, politikos, tarkoitaa kansalaisia koskevaa. Politiikka, piti siitä tai ei, on lähtökohtaisesti jokaisen yksilön elämään vaikuttava asia jollain tasolla. Elokuvissa politiikka on ollut kiinteä osa alusta lähtien. Lumieren veljesten elokuvat, kuten Juna saapuu asemalle (1895), eivät omanneet muuta kuin kuvausta ihmisistä juna-asemalla kun juna saapuu. Mitä poliittista tässä muka on? Ei paljoa, mutta sitä voi katsella sen linssin läpi ottaen huomioon ketä Lumieret kuvasivat ja ketä ei. Kun elokuvat alkoivat kertomaan fiktiivisiä tarinoita (teknisesti Lumieren elokuvat olivat myös fiktiivisiä, sillä ne kaikki lavastettiin), alkoi myös poliittiset teemat liikkua tahattomasta, alitajuntaisesta näkökulmasta kohti tahallista subtekstiä. George Meliesin vuonna 1902 julkaisema Matka Kuuhun, ensimmäinen tieteiselokuva, omasi vahvan anti-imperialistisen näkökannan, pilkaten valloittajien "hyviä tarkoitusperiä" armotta.

Matka Kuuhun (1902)

Tahdoton ja tahdollinen poliittisuus ovat tärkeitä huomioida. Kuten ranskalainen elokuvaohjaaja Jean Cocteau huomioi elokuvassaan Orfeus (1960):

"It is no use. Artist's work will always be a portrait of himself."

Orfeus (1960)

Ellei taiteilija tieten tahtoen yritä erottaa itseään teoksestaan, väen vängällä hutaise kasaan jotain josta hän ei välitä lainkaan, on silloinkin taide taiteilijansa kuvaus. Se peilaa hänen näkemyksiään, arvomaailmaansa ja politiikkaansa. Tahaton politiikka, kuten se miten vähemmistöjen edustajat esitetään elokuvissa tai mitä mieltä elokuvantekijä on mieltä armeijasta, näkyvät usein helposti elokuvassa ilman että tekijä on halunnut nostaa näistä mitään mitenkään esille. Miten esimerkiksi mustat vähemmistöt esiintyivät ennen kansalaisoikeusliikkeen nousua on hyvä esimerkki tästä. Moderni esimerkki voisi olla Michael Bay, jonka avaruusrobottien taisteluista kertovissa elokuvissa rodulliset stereotypiat ja armeijan glorifointi on isosti esillä. Mutta menen nyt asioiden edelle. Palataan takaisin historiaan, aina I. maailmansodan jälkeiseen Saksaan asti.

1. Alitajuntaisten pelkotilojen dokumentointi

Kun ihmiset ajattelevat politiikkaa ja elokuvaa, he usein ajattelevat propaganda-elokuvia. Vanhoja esimerkkejä selkeistä propaganda-elokuvista on vuosikymmeniksi omalla kuvastollaan popkulttuuriin vaikuttanut Leni Riefenstahlin natsi- propagandaleffa Tahdon riemuvoitto (1935) tai Disneyn laajalti tunnettu animaatiofilmi Der Fuehrer's Face (1943). Modernin propagandan esimerkki on 2017 julkaistu Kevin Sorbon oikeistolais-kristitty elokuva Let There Be Light. Propaganda on tavoitteellista, harkittua ja järjestelmällistä pyrkimystä manipuloida ihmisten uskoja, asenteita ja tekoja. Se luo mielikuvia ja oletuksia, jotka eivät useinkaan peilaudu tosielämän kanssa millään lailla. Propaganda on eri asia kuin poliittinen elokuva, joka pyrkii enemminkin esittämään teesin; useimmat propagandaelokuvat myös pysyvät tiukasti kiinni tositapahtumissa kuten Nurnbergin marsseissa tai terrorismin uhassa. Propagandalla on aktiivinen halu muokata ajatuksia, ja tämä erottaa propagandan muusta viihteestä radikaalisti.

Tahdon Riemuvoitto (1935) - natsit olivat oikeasti sekasorrossa
tämän ilmestyessä.

Kun aiemmin mainittu Siegfried Kracauer alkoi tutkia saksalaista elokuvaa, ei hän kuitenkaan katsonut juurikaan kohti propagandaelokuvia. Niiden poliittisuus on ilmiselvää, ja kuvastaa enemmän tekijän tahtoa maailmantilasta kuin oikeaa tunnetta. Kracauer kiinnostui aikansa massaviihteestä, "popkorniviihteestä" jota katsottiin kepein mielin ja viihdetarkoituksessa. Tri Caligarin Kabinetti (1920), Tri Mabuse - ihmispeto (1922), Nosferatu (1922), M- kaupunki etsii murhaajaa (1931) ja muut Weimarin tasavallan elokuvateollisuuden huiput. Kracauerin mukaan nämä elokuvat painivat kaikkia vallan ja vapauden kanssa. Caligari teki hirmutekoja välikäsien kautta, mutta lopussa legendaarinen twisti kyseenalaistaa hulluuden lähteen. M- kaupunki etsii murhaajaa, yksi omista suosikkielokuvistani ikinä ja Langin ehdoton mestariteos, on ohjaajan itsensä mukaan suora vertaus natsien noususta- olihan elokuvan alkuperäinen nimi oli Mörder unter uns, "murhaajat keskuudessamme." Kracauerin mukaan fasistien ja autoritaarisen vallan nousun esimaku näkyi näistä elokuvista, jossa erilaiset diktaattorit- hypnotisoija Caligari, vampyyri Orlok ja varkaiden johtaja Der Schränker -hallitsivat ja vainosivat kansaa välikäsien kuten unissäkävelijä Cesaren kautta, tai toimivat lain ja moraalisen järjestyksen ulkopuolella metsästen syyllisiä yhteiskuntarauhan menetykseen merkitsemällä heidän vaatteensa. Massaviihde oli omiaan kuvaamaan kansallista ahdistusta ja pelkotilaa I. maailmansodan jälkeisessä Saksassa, jossa sekasorrot ja kriisit seurasivat toisiaan.

M- kaupunki etsii murhaajaa (1931)

Vaikka Kracauerin teoriassa oli aukkoja, ja tämän tekstiä ollaan kritisoitu jälkikäteen osittain täysin oikeutetusti, oli hänen perusteesinsä pitävä. Massaviihteen tuotteet ovat vuosikymmenien ajan kuvanneet todellisuutta jossa ne on tehty. Elokuvantutkija Marc Ferron mukaan kaikki elokuvat ovat omalla tavallaan dokumentteja; niistä pitää vain löytää ne todellisuudet joita ne dokumentoivat. Tieteiselokuvien noustua jokaisen drive-in teatterien ohjelmistoon 1950- luvun aikana Yhdysvalloissa, alkoi poliittiset ahdistukset ja pelkotilat näkyä sieläkin. Don Siegelin klassikkoelokuva Ruumiinryöstäjät (1956) peilaa amerikkalaisen yhteiskunnan pelkotiloja Kylmän Sodan aikana; tavallisen amerikkalaisen kaupungin asukkaat korvautuvat yksi toisensa jälkeen kopioilla itsestään, joita hallitsee kollektiivinen, ulkoinen voima, uhaten individualistista yhteiskuntaa. Ishiro Hondan ohjaama vuoden 1954 Godzilla alkuperäismuodossaan kuvasti japanilaisen yhteiskunnan ahdistusta ja painajaisia, jotka jäivät elämään atomipommien pudotusten jäljiltä. Voisin jatkaa tätä listää vuosikymmen vuosikymmeneltä, minä oikeasti voisin, mutta tässä kohtaa uskon että pointtini on tehty. Mikään näistä elokuvista ei ole mikään arthouse- elokuva, vaan massaviihdettä, tarkoitettu suurille markkinoille ja laajoille yleisöille. 

2. 1980-luku ja toimintaelokuvien genesis

Massaviihde kuten me sen ymmärrämme, kuten termi "summer blockbuster", syntyivät 1970-1980-luvun taitteessa Steven Spielbergin Tappajahain (1975) ja George Lucaksen Star Warsin (1977) muodossa. Elokuvat, joissa spektaakkelimaiset setpiece-kohtaukset ja jännittävä meno tarjosivat yleisöille uudenlaista elokuvaviihdettä. 80-luvulle siirryttäessä toimintaelokuvat ja seikkailusarjat alkoivat siirtyä uusiin ulottuvuuksiin; Spielberg teki E.T:n (1982), hän ja Lucas yhdistivät voimansa Indiana Jones (1981-)- elokuvasarjassa, Lucas itse jatkoi Star Warsin parissa ja Robert Zemeckis loi Paluu Tulevaisuuteen (1985-1990)- elokuvasarjan. Samalla alkoi muodostua käsitys toimintaelokuvista, korkeaoktoonisista räiskintäpätkistä joissa pyssyt lauloivat ja lihassankarit pistivät niin terroristeja kuin rikollisia lakoon. Tämä on se genre, josta usein puhutaan "aivottomana räiskintänä" ja toki, Commando (1985) ei kaikessa hauskuudessaan ole kovin älykäs pätkä, mutta pari menestetyintä ja rakastetuinta klassikkoa tältä ajalta ovat molemmat pintapuoltansa älykkäämpiä elokuvia. Puhun tietysti John McTiernanin Die Hardista (1988) ja Paul Verhoevenin RoboCopista (1987). 

Die Hard on näistä varmaan tunnetumpi ja yleisesti rakastetumpi, joten aloitan siitä. Die Hard on tietysti erittäin hyvin tehty elokuva teknisesti; näyttelijät toimii, toiminta toimii, jännitys on ykkösluokkaista ja se on generoinut monia yhä tunnettuja ikonisia lausahduksia. Die Hard myöskin tiedostaa oman asemansa toimintaelokuvana, peilaten John McClanen asemaa "modernina lännensankarina" joka saapuu pelastamaan päivän rosvojoukolta. John ei myöskään ole Arskan kaltainen tuhoutumaton sankari, vaan arkikyttä joka haavoittii elokuvan aikana alati pahemmin, ja pientenkin haavojen määrä alkaa hidastamaan häntä loppua kohti mentäessä. Hans Gruberin johtama joukko eivät ole terroristeja, vaan käyttävät poliittista verhoa peittääkseen arkisen ahneuden. Die Hard on dekonstruktio 80-luvun toimintaelokuvista. Se myös omaa jonkin verran pro- Reaganistista politiikkaa, jossa paljasjalkainen McClane New Yorkista esitetään normaalina, ja länsirannikkon rikas eliitti on jotenkin epätavallista, oli kyse sitten joulunvietosta tai moraalista. Ei se kuitenkaan ole samalla tasolla kun Ghostbusters (1984), joka on alusta loppuun asti pro-Reaganistista sanomaa viljelevä elokuva; opettajat siirtyvät yksityiselle sektorille ja menestyvät sielä paremmin, kunnes typerä EPA tulee pilaamaan kaiken.

Die Hard (1988)  

RoboCop tunnetaan parhaiten sen väkivallasta; RoboCop on varmaan yksi väkivaltaisimmista elokuvista joita on kuunaan tehty. Verikekkeröinnin lisäksi oli erittäin dystopinen kuvaus tulevaisuudesta, siistejä robotteja ampumassa toisiaan ja Peter Weller antamassa hienon roolisuorituksen Alex Murphyna. Niin, ja tunnettuja ikonisia lausahduksia. RoboCopissa on myös vahva, poliittinen subteksti aina korporaatioiden yrityksestä yksityistää poliisivoimia, Detroitin kaupungin asemasta peilikuvana Amerikkalaisen teollisuuden kuolemasta ja OCP:n suunnitelma käyttää väkivaltaa puhdistaakseen asuinalueita oman uuden hienon kaupunginosansa tieltä. ED -209, OCP:n kehittelemä robottipoliisi on vain kokoelma ylisuunnittelun tuomia heikkouksia (se ei osaa käyttää portaita!) ja toimintahäiriöitä jotka johtavat ihmisten kuolemaan. ED-209:n suunnittelijan nimi oli tohtori McNamara, joka on suora viittaus Vietnamin sodan aikaiseen Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert McNamaraan. Molemmat ohjaavat ei-valmiita aseenkantajia kohti heille sopimattomia taistelukenttiä. Media, uutiset, tavallisten kansalaisten elämä kaupunkislummeissa- kuten lähes kaikki Verhoevenin toimintaelokuvat, se käyttää ultra-väkivaltaa ja mediakuvastoa kritisoidakseen fasistista ajattelua ja kapitalismia.

RoboCop (1987)- huomioi OCP- logon päävärit...

3. Nykyajan massaviihteen maailmankuva

Olemme kulkeneet pitkän matkan; Weimarin tasavallan kansallisesta ahdistuksesta sekasorron ja hallinan suhteen, sitten kylmän sodan Amerikkaan jossa vihollisia oli kaikkialla ja lopulta 80-luvun Yhdysvaltoihin ja Reaganin pro-kapitalistisen politiikan näkymiseen valkokankaalla muodossa tai toisessa. Politiikka, oli kyse sitten alitajuntaisesta ahdistuksesta jonkun suhteen tai suoraan ideologisesta politiikasta kuten anti-kommunismista tai antifasismista. Kauhua ja trillereitä, scifiä ja kaiju-elokuvia, räiskintää ja toimintaa. Mitä sitten voimme nähdä moderneissa blockbustereissamme? Mitä ovat meidän nykyisen elokuvakenttämme blockbusterit, jotka keräävät eniten katsojia vuosi vuoden jälkeen ja joita lähes katsovat kaikki ikäluokasta riippumatta?

Noh, mikäköhän:

Kyllä. Jos jokin elokuvagenre on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana menestyneestä mutta ei kaikenkattavasta niche-genrestä maailmaa hallitsevaksi niin lippuluukuilla kuin arvostelijoiden silmissäkin, on se supersankarielokuvat. Ikoniset sankarihahmot fantastisissa seikkailuissa kääntyivät helposti globaaleiksi elokuvatähdiksi jollaisia ei olla nähty ikinä ennen. Kuten aikaisemmatkin esimerkit massaviihteestä, myös supersankarielokuvat omaavat politiikkaa ja syvällisempää pohdiskelua. Dark Knight (2008) on omankäden oikeuden ja moraalisuuden rajoja armotta läpikäyvä trilleri ja Marvel Cinematic Universe on alusta alkaen pitänyt poliittisen kontekstin mukana elokuvissaan. Age of Ultroniin (2015) asti kyseessä oli vahvasti post-9/11 ahdistustiloissa ja politiikassa kiinni oleva subteksti. Captain America: Winter Soldier (2014) ja Iron Man 3 (2013) ovat varmaankin selkeimmät esimerkit näistä. Hiljalleen ollaan politiikan ja sisällön suhteen lähdetty pois pelkästään länsimaisesta ikkunasta- Doctor Strange (2016) on kirjaimellisesti länsimaisen vision hylkäämistä laajemman perspektiivien edessä! Thor: Ragnarok (2017) käytti fantastista scifi-alustaansa post-kolonialistiseen tarinaan ja Black Panther (2018) purki ja kasasi isolaatio-politiikan eri puolia sekä myöskin käsitteli post-kolonialismia. Ja vaikka DC Extended Universe ei ole menestynyt läheskään yhtä hyvin, on senkin pinnan alla enemmän; tarinoita voimasta ja voimankäytöstä, pelosta ja myös toisten parhaimpiin puoliin uskomisesta, kuorrutettuna 9/11- kuvastolla joka ei tunnut jättävän länsimaiden alitajuntaa rauhaan millään.

Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) 

90 vuotta Caligarista ja Nosferatusta, ja yhä me etsimme turvaa kaaoksesta, joka maailmamme hallitsee. Elokuvat kuten Hunger Games (2012), Mad Max: Fury Road (2015), Divergent (2014) ja Blade Runner 2049 (2017) kuvittelevat tulevaisuuksia, joissa diktaattorit ja autoritaariset tahot pitävät kaaosta aisoissa valheilla ja viihteellä. Me kuvittelemme dystopisia tulevaisuuksia yhä enemmän, koska emme näe positiivista tulevaisuutta. Winter Soldierissa kaaosta käytetään oikeutuksena hirmuteoille, kuten myös Sicariossa (2015) ja Prisonersissa (2013). Get Out (2017), vuosituhannen parhaimpia kauhuelokuvia, käsitteli kauhun kautta kasuaalia rasismia, mikroaggressioita ja afroamerikkalaisen minäkuvan omimista. Uusi Apinoiden Planeetta (2011-2017)- trilogia kuvastaa johtajaa, joka joutuu alistumaan ymmärtämättömien alamaistensa pohjatunteiden vietäväksi saadakseen oman progressiivisen agendansa perille ja niin edelleen. Tämä kaaoksen, voiman ja vallan trisektio on vaikuttanut niin paljon meidän kulttuuriimme, että emme voi enään kuvitella TERÄSMIESTÄ ilman että hän puretaan osiinsa ilman yritystä koota uudestaan.

Man of Steel (2013)- tämä on elokuvien TERÄSMIES nyt.

Mutta kuten minulle sanottiin; tämä saattaa olla totta, mutta ei kukaan näistä pidä sen takia että niillä on jotain syvempää sanottavaa. Ajatus siitä, että syvempi merkitys elokuvissa- tai sarjakuvissa, TV-sarjoissa, kirjoissa ja musiikissa- on jotenkin toissijainen puhtaaseen eskapismiin tai visuaaliseen aisti-iloitteluun on mielestäni sekä anti- intellektuelli että....epätoivoinen. Toki, tässä hornamaailmassa jossa elämme on ymmärrettävää, että ottaa eskapistista mediaa sellaisenaan vain päästäkseen hetkeksi pois siitä. Joskus on vain helpompaa olla ajattelematta mediaa jota kuluttaa, vain katsoa ja nauttia sen ulkoisista, pinnallisista meriiteistä. Jokainen tekee tätä joskus; on helppo katsella jotain silminnähden aivotonta räiskintää "aivot narikassa", just enjoy the ride. Tubettaja Nerdwriter kutsui tätä välttävien elokuvien epidemiaksi. Mutta tuo "aivot narikkaan"- sanonta nykyään häiritsee minua. Päinvastoin kuin tuo sanonta kertoo, et koskaan voi täysin naksauttaa aivojasi pois päältä (ja miksi pitäisi?)- taide vaikuttaa aina sinuun jollain tavalla, ajattelit sitä tai ei, hyvässä ja pahassa. Pinnan alla kulkevat alatekstit ja teemat, syvälliset mietinnät ja poliittiset tekstit ovat syy miksi monet elokuvat ovat kestäneet ajan hammasta, miksi niistä puhutaan yhä vuosikymmenien jälkeen. Mitä tapahtuu kun emme ajattele taidetta jota kulutamme? Turruttaako se meidät tyhjänpäiväisyydellä ja tyhjällä kapitalismin lupauksilla kuten RoboCopin maailmassa? Hyväksymmekö poliisiväkivallan mellakoitsijoita kohtaan helpommin, jos sitä on normalisoitu elokuvissa kuten Dark Knight Risesissa (2012)? Erotammeko propagandan ja tavallisen fiktion toisistaan?

Minua fiksumpi kaveri sanoi sen hyvin:

"I'm not saying culture is bad. I'm just saying culture is dangerous."   

Mitä haluan sanoa tällä hirviömäisen pitkällä tekstillä on tämä:

Mieti mitä katsot. Koska pinnan alla on aina jotain.

        

Atte T

PS. Samassa ketjusta josta tämä kaikki alkoi sanottiin myös, että Hot Fuzz on paska leffa. En tarttunut siihen tässä, koska vastike moiseen vaatisi hieman enemmän palstatilaa kun perinteinen blogijuttu.

Also, WHAT THE F-

Atte Arvostaa: Isle of Dogs

Ah, Wes Anderson. Elokuvaohjaaja, jonka tyyli on niin selkeästi tunnistettava niin kuvauksesta, dialogista kuin tunnelmastakin, ettei sitä voi vahingossakaan luulla kenenkään muun kuin Andersonin omaksi. 22 vuoden uran aikana Anderson on liukunut alati kohti formalismia, jossa hänen tyylinsä on liikkunut etualalle visuaalisuudessa; hänen elokuvansa eivät aina tapahdu ihan meidän maailmassamme. Hänen tyylinsä sopii myös täydellisesti animaatioon, kuten Fantastic Mr. Fox osoitti. Ja nyt hän jatkaa animaation polulla uuden elokuvansa muodossa:

Isle of Dogs

Elokuva: Dystopisessa Japanissa, Megasaki Cityn koirakanta on kasvanut liian suureksi ja sairaita koiria on kaikkialla. Pormestari Kobayashi (Kunichi Nomura) antaa käskyn, ja kaikki koirat kaupungista siirretään suurelle Roskasaarelle- nyt nimeltään Koirien Saari. Kuusi kuukautta myöhemmin, nuori Atari Kobayashi (Koyu Rankin) lentää koneella saarelle pelastamaan koiraansa Spotsia (Liev Schraiber).

Tämä elokuva on hyvin Wes Andersonia. Hänen mahdottoman pikkutarkka tyylinsä ja lineaarinen tyylinsä on esillä, samoin tavaramerkki-taianomaisuus. Vaikka tarina on täynnä tunnetta ja sydäntä, ei se kuitenkaan ihan napannut minua mukaansa kuten muut Andersonin elokuvat. Isle of Dogs on upeasti tehty, kaunis ja sydämellinen tarina koirista ja 12- vuotiaasta pojasta, joka ei ihan saavuttanut tavoittelemaansa tunnetta minussa . Ehkä se johtuu siitä, että en ole mikään iso koirien ystävä (kissaihminen), mutta mielestäni Isle of Dogs luotti hieman liikaa katsojien jo olemassaolevaan tunnetasoon koirien kanssa. Ei sillä etteikö tunteellisten välikäsien käyttö olisi tehokasta elokuvassa. Kapisetkin koirat kaikkine takkuineen ja arpineen ovat tarpeen tullen suloisia ja siten saa helposti katsojan empatian puolelleen.

Mukana on melkein kaikki Andersonin luottonimet; Edward Norton, Bill Murray, Bob Balaban, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, F. Murray Abraham, ja Tilda Swinton antavat äänensä eri koirille saarella, ja kenenkään ääni paista läpi mitenkään häiritsevästi, kiitos paljolti ohjaajan tyylin jossa tunne ei juurikaan kuulu puheesta. Uudempia nimiä on Bryan Cranston katukoira Chiefin roolissa, joka omalla karkeudellaan eroaa hauskasti Nortonin, Murray, Goldblumin ja Balabanin siististä ja hillitystä puhetavasta, sekä nuori Koyu Rankin innokkaana ja kaikkeen valmiina Atarina. On mukana myös parin lauseen mikrorooleissa Ken Watanabe ja Yoko Ono, mikä onkin hyvä kohta siirtyä tämän kaiken yllä kummittelevaan aiheeseen.

Elokuva sai ennen julkaisuaan paljon huomiota kulttuurillisen appropriaation osalta. Anderson ei varsinaisesti mennyt "valkaisemaan" japanissa tapahtuvaa tarinaa; kaikkia selkeästi japanilaisia hahmoja näyttelee japanilaiset...pienellä ongelmalla. Japania ei olla käännetty suoraan tekstitykseen, paitsi diageettisesti. Eli vain kun joku erikseen kääntää tarinassa me japania ymmärtämättömät tiedämme mistä puhutaan. Mutta kaikki koirat puhuvat englantia. Ymmärrän kyllä Andersonin pointin; koirat ovat meidän päähenkilömme tarinassa, ja me näemme asiat myös pitkälti heidän kantiltaan- he eivät ymmärrä ihmisten kieltä, ja näin tämä tiedon puute välittyy katsojalle. Valitettavasti tällä on myös ikävä vaikutus toiseuttaa toisen kielen puhujat; välitön reaktio on odottaa aina että japaninkieliset osuudet loppuvat jotta pääsemme taas "ymmärrettävää" kieltä puhuvien koirien luokse. Ja vaihto-oppilas Tracy (Greta Gerwig) on osa tätä ongelmaa, jossa ainoa Koirien Saaren ulkopuolella mitään aikaansaava henkilöhahmo on englantia puhuva amerikkalainen. Ja kun lähes kaikki positiiviset, sankarilliset hahmot puhuvat englantia ja kaikki "ihmiskunnan huonoja puolia edustavat" puhuvat japania, on tässä hieman ongelmallinen tilanne. Nämä eivät missään nimessä ole pahantahtoisia tai pilkallisia valintoja, ja Andersonin detaljeista näkyy myös selkeä rakkaus ja kunnioitus Japania kohtaan. Tämä valinta dialogissa on vain valitettava ja näkyvä bugi. 

Vaikka koirat eivät ihan vieneet minua mukanaan, ei Isle of Dogs kuitenkaan jättänyt minua kylmäksi. Anderson jatkaa mielenkiintoisesti samoja teemoja mitä hän työsti jo Grand Budabest Hotellissa- yhteiskunnan myötätunnon katoaminen ja "barbarismin" nousu jossa ei osata enään käyttäytä kunnolla kanssaihmisiä- tai tässä tapauksessa koiria- kohtaan. Tarinan mielenkiintoisin osuus tapahtuu Megasaki Cityssa, jossa Tracyn johdolla käydään läpi Pormestari Kobayashin omia motiiveja koirien suhteen, punoen b-juonta joka kertoo poliittisesta korruptiosta, informaation hallinnasta ja erikoisintressien tuottamasta propagandasta. On hieman sääli että koiraosuus ei ihan napannut minusta kiinni kuten toivoin. Siitä huolimatta, on Isle of Dogs näkemisen arvoinen, varsinkin jos todella pidät koirista. Stop-motion animaatio on huikean näköistä ja huolella tehtyä, huumori on Andersonin tapaan kylmää ja usein aika mustaakin ja Alexandre Desplatin musiikki yhdistettynä osuviin lauluosuuksiin tekee kokonaisuudesta kauniin paketin. Isle of Dogs ei noussut Wes Anderson-.suosikkieni joukkoon (Moonrise Kingdom ja Grand Budabest Hotel ovat yhä ykkösenä), mutta se on oiva rakkauskirje koirille ja Japanin saarivaltiolle, kaikkine ongelmineenkin. 

Atte T

Atte Arvostaa: The Death of Stalin

Vaikka joidenkin mielestä supersankarielokuvat ovat vallanneet filmiteollisuuden, ei viittasankarit ole todellakaan ainoa sarjakuvagenre joka on viime vuosina päässyt elokuva-adaptaatioiden kautta valloittamaan maailmaa. Viime vuonna valkokankaalle tuli Coldest City- sarjisromaaniin perustuva Atomic Blonde ja My Friend Dahmer- adaptaatio samannimisestä sarjakuvasta. Ja nyt, Skotlannin oma poika Armando Iannucci tarjoilee meille adaptaation ranskankielisestä sarjakuvasta La mort de Staline, eli tuttavallisemmin englanniksi...

The Death of Stalin

Elokuva: Venäjä, 1953. Josef Stalin (Adrian McLoughlin) on hallinnut Neuvostoliittoa rautaisella kädellä jo vuosikymmenien ajan. Kansa kuolee Stalinin terrorin alaisena, ja hänen ympärillään on hymyilevien mielistelijöiden ja pyrkyrien tukiverkosto. Ja sitten hän kuolee. Nyt, näiden hännystelijöiden on aika siirtyä eteenpäin, ja löytää sopiva takamus istumaan Stalinin valtaistuimella...

Tämä elokuva on piinaavan hauska. Tuo on tarkkaan valittu termi, sillä kaiken verbaalisen vitsailun ja hulvattoman kehonkielen tuoman hauskuuden mukana on aina mukana kulkeva ahdistus, sillä Iannucci ei lainkaan piilottele näiden oikeasti eläneiden miesten oikeita kauhutekoja tai hirvittävää tapaa suhtautua toisiinsa. The Death of Stalin on komedinen mestariteos, joka kulkee kauhuelokuvan ja komedian hienoa rajaa kuin nuorallatanssija. Alku asettaa selkeät urat koko show'lle: Paddy Considinen näyttelemä Radio Moscovan vetäjä pakottaa koko orkesterin soittamaan konserttinsa uudestaan, koska Stalin haluaa sen nauhoituksena itselleen. Considinen kaahailu pitkin konserttisalia ja tämän silminnähtävä kuolemanpelko on melkoinen yhdistelmä, joka kuitenkin toimii koko elokuvan ajan; paranoia on vahva tunnetila, ja erittäin hyvin toimiva lähtökohta komedialle.

Näyttelijäkaarti on huikea kautta linjan. Ilmiselvät valokeilan varastajat ovat tietysti Steve Buscemi Nikita Hrustsovina ja Jason Isaacs Puna-Armeijan komentaja Georgi Zukovina. Buscemin Nikita on kiero poliitikko sekä mielistelevä pyrkyri, ja tällaiset roolisuoritukset tulevat Buscemilta luonnostaan. Isaacs on hypermaskuliininin sotasankari, pullisteleva öykkäri joka neidittelee poliittista johtoa ja ratkaisee ongelman kuin ongelman väkivallalla. Jeffrey Tambor toimii hyvin neuroottisena ja selkärangattomana ("minulla on selkäongelmia") Georgi Malenkovina, Michael Palin on yhtä juhlaa sekavana ulkoministeri Molotovina ja Rupert Friend on melkoinen näky alkoholisoituneena ja salaliittoteorioita huutavana Vasili Stalinina. Paras, ja samalla ahdistavin, osa elokuvaa oli kuitenkin Simon Russel Bealen uskomaton roolisuoritus salaisen poliisin johtaja Lavrentin Berijana. Berija on kauhistuttava limanuljaska, aito ihmishirviö joka tappaa, raiskaa ja juonii minkä kerkiää. Bealen roolisuoritus pitää kuitenkin hänet samalla tasolla kaikkien muiden kanssa- vaikka hän onkin tehokas siinä mitä hän tekee, on hänkin vain egoistinen idiootti, joka hamuaa valtaa vain itselleen.

Komediat autoritaarisista diktatuureista ja niiden hirmuteoista ovat usein riskejä aiheina. Ongelmana voi olla hirmutekojen trivialisointi tai näiden hirmuhallintojen alla kärsivien kansalaisten tuskan muuttaminen komediaksi. Perinteinen nyrkkisääntö tähän on tämä: diktaattoreille ja vallanpitäjille, kuten Hitlerille tai Stalinille voi nauraa, mutta keskitysleireissä tai Stalinin vainojen uhreissa ei ole mitään hauskaa. The Death of Stalin tekee tässä juuri oikean valinnan. Hrustsov, Berija, Malenkov ja Stalin Jr. ovat kaikki vallanhimoisia ääliöitä, jotka tappelevat ja kinastelevat kuin koulupojat yrittäessään päästä toinen toisensa niskan päälle. Mutta aina kun elokuva näyttää mitä Stalinin listalle kuuluville käy tai mitä hirveyksiä Berija on tehnyt, ei näille uhreille naureta lainkaan. Selkeä väkivalta pysyttelee poissa ruudulta pitkään, mutta pyssyjen pauke ja ihmisten huudot pitävät aina mielessä sen, millä tällaisia valtakoneistoja pidetään pystyssä. Huumori koskee valtaa pitäviä, lyöden aina ylöspäin, ei koskaan alaspäin sorrettuja kohti. Toisaalta, Hrustsovin ja Berijan koomisuuden ei anneta ikinä peittää alleen millaisia nämä miehet ovat. Heidän hauskuutensa ei piilota heidän hirviömäisyyttään. The Death of Stalin on melkein kuin komedinen versio Frank Piersonin elokuvasta Lopullinen Ratkaisu- pahuuden banaalius on yhtälailla pääosassa molemmissa.

The Death of Stalin on jakelukiellossa Venäjällä, Valko-Venäjällä, Kazakstaniassa ja Kirgisiassa. Tämä ei ole varsinaisesti ihme- Venäjän sensuurilait ovat tiukahkot, ja The Death of Stalin ei anna Venäjän historian tunnetuille poliittisille voimille lainkaan positiivisia attribuutteja. On myös huomioitava, kuinka The Death of Stalinin kuvaus Stalinin lopunajana Neuvostoliitosta voidaan nähdä vertauksena sekä nyky-Venäjän tilaan, jossa Putinin vastustajat kuolevat mystisesti sekä Trumpin yhdysvaltoihin, joissa massiivisen valtion vallan kahvassa on joukko narsistisia ääliöitä. Yleisellä tasolla The Death of Stalin on kuitenkin enemmän yleinen kuvaus autoritaarisen vallan itsekeskeisyydestä, vainoharhaisen kuolemanpelon tuomasta mentaliteetista ja vallan korruptiosta. The Death of Stalin on vuoden hauskin elokuva, mestarillinen komedia joka ei nojaa pelkkiin vitseihin, vaan ottaa kaiken irti kyvykkäistä näyttelijöistään liikkeiden ja kehonkielen kautta. Se menee pelottavan pitkälle aitoudessaan, ja varsinkin loppua kohti mentäessä on vitsit vähissä ja tilannetta joutuu vain seuraamaan sen kauheudessa. The Death of Stalin on hauska, ahdistavan aito ja nerokas elokuva, ja on parhaimpia komediaelokuvia vuosiin.

Atte T