24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osat 5,6,7

Nyt on elokuvat arvioitu ja 400. blogipostaus juhlistettu, aika palata takaisin ruotuun. Montako päivää missasiinkaan näiden erikoistekstien takia?

KOLME?

Oi voi.

Armo

Tarina: Emmi on aina voinut huonosti, mutta hän ei osannut nimetä sitä. Tuntui kuin hänen sisuksensa vedettäisiin ulos vatsasta. Maailma sulaa ympärillä. Paholaiset kävelevät sisään ikkunoista makaamaan päällä. Tämä on kertomus harhoista ja kivusta, läpi baarien, makuuhuoneiden ja laitosten.

Emmi Valveen Armo on omaelämäkerrallinen kertomus tekijänsä nuoruuden mielenterveysongelmista; masennuksesta, psykooseista ja kivusta ja tuskasta jota hän on kokenut. Armo ei ole opas parantumiseen, vaan selviytymistarina. Valveen kuvitus luo teoksen tunnelman; ihmisten sanat ja teot aiheuttavat fyysisiä jälkiä; hän sulaa, musta mönjä valuu ulos haavoista ja maailma mustuu hänen ympärillään. Armo on rankka, mutta erittäin hyvin tehty ja tärkeä teos; vaikka sen tarkoitus ei ole olla yleinen kuvaus mielenterveysongelmista, vaan tekijänsä henkilökohtaisten kokemusten kautta kertoa, millaisessa maailmassa monet mielenterveysongelmista kärsivät elävät.

Sisaret 1918

Tarina: Suomen sisällissota 1918 vaati jokaisen kansalaisen osallistumista. Tämä koski myös naisia, ja heidän kokemuksensa sodasta ovat erilaisia; jotkut ottivat osaa Tampereen taisteluun, toiset sitoivat haavoja- kaikki kantoivat sodan kokemuksia mukanaan ikuisesti.

Sisaret 1918 voitti tänä vuonna Sarjakuva-Finlandian, aiheuttaen lievää kohua sillä normaalisti tekijä-antologiat eivät ole ehdokkaina näissä kisoissa. Kuitenkin, toimittaja Reetta Laitinen sekä tekijätiimi johon kuuluu muun muassa Mari Ahokoivu, Tiitu Takalo, Reetta Niemensivu, Hannele Richert ja Warda Ahmed ovat voittonsa ansainneet, sillä Sisaret 1918 on hieno teos joka kertoo oikeita tarinoita naisten sekä lasten kokemuksista sisällissodan ajalta. Vankileirit, punaisten pelko, sota lasten silmin- eri kertojat tuovat sodan eri elementtejä ja eri reaktioita eloon hienolla tavalla. Sisaret 1918 on komea teos jonka tarkoitus on muistaa; sankareita, kauhuja ja ihmisiä jotka elivät tänä aikana. 

  

Kamileen Labyrintti

Tarina: Miksi kuume vei Kamileen kuulon pikkutyttönä? Mitä Ruben tekee niin monella suolinnulla? Mikä on upponautinto, ja miten sitä nautitaan? Kamilee selvittää kaiken, vaikka henki ja terveys menisi!

Kati Kovacs on yksi maamme tuotteliammista sarjakuvataiteilijoista, ja Kamileen Labyrintti jakaa monia teemoja hänen tuotannostaan; nuoren naisen tarina, häpeilemätön seksuaalisuus ja lievän absurdinen tapahtumamaailma. Kamileen Labyrintin pohjana on ihmissuhteet; rakkaussuhteet, perhesiteet ja se, mitä kaikkea niiden eteen on tehty ja minkälaisen salaisuuksien labyrintin ne voivatkaan rakentaa. Kovacsin tyylikäs kuvitus on aina ilo, ja varsinkin Kamileeta ahdistavat ajatukset ja tuntemukset on kuvattu upeasti, rikkoen jopa Kovacsin perinteisen epärealistista tyyliä entisestään. Kamileen Labyrintti on hauska, sen arvoitus on hyvin rakennettu ja Kovacsin kuvitus tekee jokaisen sivun kääntämisestä seikkailun. 

7 takana, 17 edessä!

Atte T

400. blogipostaus!

Neljäsataa blogipostausta. Wau. Vaikka tälläisten lukujen päivitteleminen joka vuosi on hieman klisee näissä piireissä, niin silti, 400 julkaistua blogipostausta. Toki osa niistä on lyhyempiä joulukalenteri- julkaisuja ja vanhimmat julkaisut 2012-2013 ajalta ovat...vanhoja, mutta silti, tunnen kohtalaista ylpeyttä tästä saavutuksesta. En usko että toista tai kolmatta blogiaan 2012 aloittava Atte olisi uskonut pääsevänsä 400. julkaistun jutun rajapylvään puolelle (taas yksi klisee voi jumalauta nyt Atte). Kiitos tästä kuuluu luonnollisesti myös lukijoille, jotka ovat innostaneet minua jatkamaan tämän blogin parissa, vaikka joskus usko onkin horjunut. Joka kerta kun joku on sanonut odottavansa mielipidettäni uudesta elokuvasta tai toivonut minun puhuvan jostain aiheesta, tunnen että olen tehnyt jotain oikein.

Tänä vuonna olette kuitenkin nähneet saman kuin minä, eli hidastumisen tahdissa. Ennen olin aika säntillinen näissä julkaisuissa; blogia päivitettiin 4-5 kertaa kuussa tasaiseen tahtiin, ei sumppuina kuun lopussa kuten esimerkiksi viime kuussa. Olen myös jäljessä- en usko että saavutan tänäkään vuonna 100. blogipostauksen saavutusta, sillä opiskelujen, työharjoittelun, gradun ja muuton tuottama uupumus on ollut aika kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä kirjoittamisessani. Enemmän arvioita elokuvista ja kotimaisista sarjakuvista (mikä on lisäys josta olen myös ylpeä!), vähemmän analyyttisiä, pitkiä tekstejä oudoista supersankarisarjakuvista tai popkulttuuri-ilmiöistä. Olen koittanut saada joka kuuhun edes yhden tällaisen, mutta sekään ei ole aina pitänyt. Omaksi ja muiden iloksihan minä tätä blogia teen - en minä tästä rahaa juuri saa - mutta pelkään että jos retkahdan liikaa tahdissa, tämäkin blogi katoaa hiljalleen taka-alalle. Toivon että jaksan kirjoittaa ja päivittää säännöllisesti ensi vuonna, että pääsette lukemaan myös 500. blogipostin vuoden kuluttua.

Mutta asiaan! Mietin kovasti että mitä erikoista minä keksisin 400. blogipostin kunniaksi. Tein jo itse-reflektiivisen jutun omasta taustastani median kuluttajana kaksi vuotta sitten. Viime vuonna tein jutun elokuvista jotka näin Rakkautta & Anarkiaassa, mutta tänä vuonna en päässyt paikalle enkä varmaan siltikään olisi halunnut toistaa itseäni. Mietin myös jotain erikoisempaa kuten videon tai podcastin tekemistä, mutta miten sellainen juhlistaisi 400. kirjoitettua tekstiä? Lopulta päädyin ratkaisuun. Tämä blogi on 2010-luvun tuote, syntynyt minun tarpeestani puhua elokuvista, sarjakuvista ja sun muusta 2010-luvulla. Joten puhutaan sitten 2010-luvusta. Juhlistaaksemme blogin 400 postauksen virstanpylvästä, tässä on minun 2010- luvun parhaat elokuvat- lista, avot!


......


Kirjoitin tuon kaksi viikkoa sitten.

Siitä lähtien olen paininut tämän kanssa. Miten laittaa kokonainen vuosikymmen pakettiin? Kun aloin tekemään listaa, huomasin nopeasti katsovani lähes 30 elokuvan litanjaa. Ja aina kun näin tämän aiheen tiimoilta keskustelua verkossa, tajusin että "hitsit, unohdin nyt ihan kokonaan Social Networkin (2010) ja Vakoojien Sillan (2015), pitääpä katsoa uudestaan ja tehdä sitten vasta päätöstä", tosin joka kerta eri elokuvan kanssa - Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja (2011), Annihilation (2018), Apinoiden Planeetta- trilogia! Plus mitä ihmettä, 30 elokuvaa? Eivät ne kaikki voi olla vuosikymmenen parhaimpia. Enkö minä nyt muka pysty kaventamaan tuota listaa 10 elokuvaan? Plus en ole nähnyt kaikkia. En ole vieläkään nähnyt Mestaria (2012) tai Parasiittia (2019), saatikka sitten vuoden loppupuolella tulevaa Nuoren Naisen Muotokuvaa (2019) tai huomenna Netflixiin tulevaa Marriage Storya (2019), joita on molempia kehuttu valtoimenaan. Katselen nyt kavennettua Top 15- listaani, ja se näyttää keskeneräiseltä, täynnä aukkoja.

Mitkä on kriteerit? "Se mistä minä pidin tosin paljon?" No tällä tavalla syntyi juuri tuo 30-niminen lista, jota olisin voinut jatkaa vielä. Minä pidin tosi paljon John Wickeistä (2014-2019), pitäisikö ne olla listalla? Tuntuu tyhmältä jättää ne pois, koska nautin niistä niin paljon. Olen katsonut Spotlightin (2015) varmaan 10 kertaa, se on hypnoottisen normaali sen tavassa esittää reportterin työtä ja sen maanläheisyys kiehtoo minua. Onko se parempi kuin Manchester by the Sea (2016) - elokuva, jonka olen nähnyt vain kerran, koska ensimmäinen kerta oli niin henkisesti raju kokemus? Rajuja kokemuksia elokuvista minulla on ollut, mutta harvoin palaan näiden elokuvien pariin. Room (2015) oli tuolloin yksi vuoden parhaimmista elokuvista, en ole vieläkään jaksanut katsoa sitä uudestaan- samaan kategoriaan menee myös hyvin erilainen elokuva BlacKkKlansman (2018), koska muistan sen kuinka hajalla olin sen lopusta. Mutta nämä ovat elokuvia joista pidän, todella paljon! Onko niiden arvo isompi tämän tunnereaktion takia kuin esimerkiksi Dreddin (2012), joka ei herätä samanlaista tunne-ahdistusta, mutta jonka katson iloiten ja elokuvan sisään imeytyen uudestaan? Dredd ja sen kumppani Pacific Rim (2013) ovat elokuvia jonka olen nähnyt ehkä useiten tällä vuosikymmenellä, eikä se johdu siitä että ne olisivat höttöä jota laittaa taustalle pyörimään muiden hommien yhteydessä, vaan koska pidän niistä todella paljon.

Tunnereaktioita on monenlaisia. Elokuvat ovat manipuloinnin työvälineitä, tökkien meidän aivojamme ja tuottaen reaktioita. Huumori on yksi tällainen. Minkä elokuvien kanssa olen nauranut eniten? Game Night (2018) on yksi ehdottomasti, hymyilen kun pelkästään ajattelen sitä. What We Do In The Shadows (2014), Death of Stalin (2018) ja Jojo Rabbit (2019) ovat juuri minun makuuni olevia mustan huumorin helmiä. Samoin The Lego Movie (2014), joka oli kaikkea sitä mitä en osannut odottaa. Nämä eivät myöskään ole "vain" hauskoja, vaan myös erittäin hyvin tehtyjä elokuvia, joissa näkyy kovan työn ja nerokkuuden merkit. Booksmart (2019) on hyvin suurella todennäköisyydellä minun tämän vuoden suosikkieni joukossa, ja siinä komedia taittuu hienosti yhteen draaman ja timanttisen sisällön kanssa. Yhä mietin että miten Booksmart voi olla jonkun ensimmäinen elokuvaohjaus. Samanlainen komiikan ja aidon, puhuttelevan sisällön yhdistelmä oli Grand Budabest Hotel (2014), joka on mielestäni mestariteos. Pidän paljon elokuvista jotka voi kiteyttää lauseeseen "fun and games until it isn't." Tunteellinen piiskanisku on mieleeni.

Olen useaan otteeseen sanonut, että itken elokuvien äärellä helposti. Onko sellainen voimakas tunneilmaisu sitten merkki onnistuneesta elokuvasta? Kyllähän se nyt jotain kertoo, kun kolmeakymmentä lähestyvä suomalainen itkee elokuvateatterissa, julkisessa tilassa. Näin Koulutat Lohikäärmeesi 2 (2014) oli yksiä ensimmäisiä, joka aiheutti minussa tämän reaktion. Se oli upea animaatioelokuva. Animaatiot ovatkin hyviä tässä; Kubo and the Two Strings (2016), joka kolme vuotta sitten oli suosikkini vuoden leffoista, tuli vastikään televisiosta uudestaan, joskin näin vain sen viimeiset 10 minuuttia. Se riitti jo herkistymiseen. Coco (2017), ei herran pieksut sitä niiskutusta. Yksi vuosikymmenen ehdottomasti parhaimmista elokuvista oli Spider-Man: Into the Spider-Verse, ja siinä ei päästy edes puolenvälin kun tunsin jo kaikki tunteet. Eikä tämä jää vain animaation piiriin. Paddington 2 (2017) on yksi parhaimmista elokuvista jonka olen nähnyt, lähes täydellinen, ja sen loppu on upea. Loppuisipa useampi elokuva niin lämpimästi. Star Warsin uudet elokuvat ovat joka toisella kerralla onnistuneet saamaan porun kurkkuun- vain hyvässä mielessä siis. The Last Jedi oli erityisen paha. Joka kerta kotona katsoessakin sama tilanne. Logan (2017) ja Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) sekä lopulta myös Avengers: Endgame (2019) ovat kaikki aiheuttaneet vähintään huulenväpätystä ja silmien kostumista. Kun puhutaan Endgamen tai muiden MCU- elokuvien laadusta, mietin usein sitä ensi-iltaa, kun porilaisen, täyteen ahdetun elokuvateatterin katsomo nyyhki kuorossa Robert Downey Jr. sanoessa viimeisen kerran "I am Iron Man." Supersankareilla on voimaa, jopa keskinkertaisilla elokuvilla: ensimmäinen kerta kun muistan tällä vuosikymmeneellä valuttaneeni kyyneleitä elokuvissa oli Dark Knight Rises (2012). "MIKSI", te kysytte kuorossa. Yhden lauseen takia, vastaan minä. Yhdessä pienessä elokuvallisessa hetkessä, onnistui tämä muuten aika kömpelö elokuva tuottamaan minussa hyvin voimakkaan tunnereaktion. Yksi parhaimmista hetkistä jonka olen leffassa kokenut.   

Ah, aivan. Supersankarielokuvat. Minä pidän supersankarielokuvista. Se johtunee paljon siitä, että pidän myös supersankarisarjakuvista. Mutta olen huomannut, että monellakin tapaa nykyään nautin näistä hahmoista enemmän valkokankaalla. En halua dissata sarjakuvia ja kovaa työtä jota monet kyvykkäät kirjoittajat ja kuvittajat tekevät, mutta ei minun ole tehnyt mieli lukea Rautamies- sarjakuvia yhtään niin paljon kuin katsoa Iron Man- elokuvia. Ja tällä vuosikymmenellä on ollut monta erittäin hyvää supersankarielokuvaa josta olen pitänyt paljon; Aiemmin mainittujen lisäksi Black Panther (2018), Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America- elokuvat (2011-2017) ovat olleet kiinteässä uudelleenkatsomisen kierteessä, nauttien niistä joka kerta yhtä paljon. Erityisesti Age of Ultron on mielestäni aliarvostettu helmi. Myös DC:n Wonder Woman (2017) ja Shazam! (2019) olivat todella hyviä elokuvia. Wonder Womanin olisin voinut myös lisätä yllä oleviin elokuviin tunteiden suhteen. Mutta nämä ovat kuitenkin franchise- elokuvia, jota kriitikkopiireissä pidetään alemman kastin elokuvina, kevyenä viihteenä. Menetänkö jonkun kriitikko-uskottavuuteni jos laittaisin Guardians of the Galaxy Vol. 2:n samalle viivalle Arrivalin (2016) tai Ad Astran (2019) kanssa?

Mitä on vakava elokuvataide? Millaisia ovat arvokkaat ja merkitykselliset elokuvat? Kun mietin elokuvia joiden tekotaitoa, uniikkiutta ja kekseliäisyyttä arvostan loputtomasti, mietin elokuvia kuten Prisoners (2013), Hustlers (2019), Dunkirk (2017), The Big Short (2015), The Rider (2018), Inception (2010), Knives Out (2019), The Irishman (2019) ja The VVitch (2015). Ajatuksia herättävää scifiä on riittänyt- Arrival ja Ad Astra mainittiinkin jo, mutta myös Blade Runner 2049 (2017)- olen yhä hämmentynyt kuinka hyvin niinkin turha idea kuin jatko-osa Blade Runnerille toimi, ja miten se sai ajattelemaan koko nostalgian ideaa. Looper (2012) oli erinomainen ja suurella taidolla tehty elokuva aikamatkustuksesta, ja se on usein yksi hankalimmista scifi-ideoista toteuttaa ilman ongelmia. Mietin nyt elokuvia, jotka ovat jääneet pahasti päähäni asumaan, elokuvia joita mietin helposti päiväkaupalla näkemisen jälkeen. Viime vuonna Mandy (2018) oli juuri tälläinen elokuva, ja siinä Nicolas Cage lahtaa hippejä kirveellä. Mutta Mandy ei jättänyt minua rauhaan, sen fantastinen kauneus otti minut vangikseen ja jäin miettimään sitä, miten surullinen elokuva se lopulta oli.

Pidän siitä kun saan pohtia elokuvia ja niiden sisältöä. Se on tietysti pakollinen osa kriitikon roolia, moodi minussa mitä en saa pois päältä. Elokuvateatterin narikassa ei ole paikkaa aivoilleni. Keskustelu oikeasta elokuvataiteesta verrattuna viihteeseen on kuitenkin sellainen, joka on ollut luotaantyöntävä. Ymmärrän pointit, ja kriitikkona ja humanistina uskon että taiteella on syvempiä merkityksiä ja tarkoituksia, ja että taide voi saada kyseenalaistamaan ennen varmoja asioita, muuttaa perspektiiviämme. Mutta tällainen jako tuntuu välillä elitistiseltä. Mietin usein näkymättömiä merkityksiä, asioita joita me emme voi nähdä. Yksi ystävistäni rakastaa Batman v Superman: Dawn of Justicea (2015), ja minä taas en voi sietää sitä. Mutta en minä voi hänen mieltään käännyttää. Miksi edes haluaisin? Hän näkee siinä jotain mitä en näe, ja olen oikeastaan aika kateellinen hänelle; hän voi nauttia siitä, mistä minä en voi. Toki tämä menee myös toiseen suuntaan, ja minulla on ystäviä jotka eivät voi sietää The Last Jediä, pitäen sitä kauheana rikoksena Star Warsia kohtaan. Minä toivoisin että he näkisivät sen mitä minä näen, että hekin voisivat nauttia siitä.

Tämä onkin minun ja Suomi-Rivendell-Asgardin tehtävä; jakaa iloa ja arvostusta elokuvia, sarjakuvia ja muita popkulttuurin tuotteita kohtaan. Olen kovasanainen välillä, ja olen nostanut esiin asioita josta en pidä. Mutta olen koittanut vähentää sitä. Haluan mieluummin puhua mediasta joka vaikuttaa minuun positiivisesti, jotain joka on jäänyt kenties huomiotta tai on aliarvioitu liian aikaisin. Minä rakastan kaikenlaisia elokuvia, ja haluan löytää merkitystä, ajatuksia ja sydäntä kaikista niistä. Kuinka moni on nähnyt elokuvan The Pride (2014) tai Attack the Blockin (2011)? Voisin kirjoittaa molemmista analyysit ja selvityksen miksi ne ovat loistavia elokuvia. Tänä vuonna olen tehnyt tällaiset blogipostaukset elokuvista Upgrade (2018) ja Assassination Nation (2018), sitä ennen muun muassa Professor Marston & Wonder Womenista (2017). Joskus tämä syntyy vasta useamman katselukerran jälkeen, kuten Idän Pikajunan Arvoituksen (2017) kanssa kävi. Nyt se on yksi suosikeistani, jonka olen katsonut ainakin viisi kertaa.

Tubettaja Mikey Neumann sanoi, että " Meidän ei pitäisi vertailla ja valita voittajia...sillä taiteen ei tulisi luokitella, vaan levittää iloa ja henkistä tukea niille jotka sitä tarvitsevat." Olen miettinyt tätä paljon kun kirjoitin listaa elokuvista. Miksi me teemme listoja parhaimmista elokuvista? Olen yhä enemmän sitä mieltä että meidän pitäisi puhua suosikeista, sillä kritiikin subjektiivisuus tekee parhaan asian julistamisesta onttoa. Onko olemassa objektiivinen mittari millä elokuvan arvo mitataan? Onko olemassa taikaresepti, jolla tehdään Hyviä Elokuvia(TM)? Toki tässä on sosiaalinen elementti; haluamme kertoa mistä pidimme, ja kuulla mistä muut pitivät. Haluamme nostaa alustalle taidetta joka on vaikuttanut meihin, taidetta joka on puhutellut meitä kriitikkoina ja elokuvien rakastajina. Tämän nyt 400. numeroisen blogin alkupään teksteissä oli paljon tällaisia listoja (joita jostain syystä luetaan yhä) ja tein mielelläni listoja suhteellisen triviaaleista asioista; suosikkipahis, suosikkisankari, suosikkisarjakuvat DC:ltä ja Marvelilta. Nykyään olen kaihtanut tällaista, sillä mieluummin vain pidän kuin mietin, mistä pidän eniten. Olen luultavasti onnellisempi siten. Enkä tarkoita tällä sitä etten lähestyisi elokuvia kriittisesti, vaan että keskityn mieluummin elokuvien tarkasteluun yksilöinä kuin osana jotain arvo-pyramidia.

Ne jotka ovat seuranneet tätä blogia kauan tai seuraavat minua sosiaalisessa mediassa ovat saattaneet huomata, etten ole maininnut sanallakaan yhtä elokuvaa - elokuvaa, jonka nostan aina esiin minun suosikki-leffanani.

The colour book of the gods, the Michael Bay Apocalypse-
TEAL AND ORANGE

Mad Max: Fury Road (2015) on yhä ykkössuosikkini kaikista näkemistäni elokuvista. Mietin että olisin voinut tehdä siitä tämän juhla-tekstin: mittava analyysi ja katsaus elokuvaan, jonka minä nostan jalustalle parhaimpana elokuvana. Ehkä minä teenkin sen vielä joku päivä. Kyllähän aiheesta saisi tekstiä vaikka millä mitalla. Tekninen toteutus on yhä pettämättöntä laatua, aina Oscar-palkitusta puvustuksesta upeisiin erikoisefekteihin. Näyttelijäntyö on kautta linjan jokaisen uran huippuhetkiä, aina Tom Hardyn vähäsanaisesta kehonkielestä Charlize Theronin raivokkaaseen ulosantiin. Tarina minkä Mad Max: Fury Road kertoo on tärkeä, rohkea ja yllättävä post-apokalyptisen auto-toimintaleffan kontekstissa; sortoa voi paeta vain jonkin verran, mutta lopulta sitä ylläpitävä instituutio on tuhottava jotta pakeneminen voi päättyä. Se vastustaa hypermaskuliinisuuden myrkyllisiä ideoita ja panee korttinsa empatian ja paremman tulevaisuuden vuoksi taistelemisen pakkoihin. Mietin myös usein kaneettia, johon elokuva päättyy, joka alleviivaa koko elokuvaa:

Where we must go, we who wonder this wasteland, in search of our better selves?       

Toivon että voin tehdä jotain hyvää tällä alustalla ja yleisöllä jonka olen saanut. Kiitoksia kaikille upeasta matkasta tähän asti, ja toivotaan että näemme vielä vuosien päästä samoissa merkeissä. Katsokaa elokuvia, rakastakaa elokuvia ja jakakaa tätä rakkautta eteenpäin.

Atte T

PS. Ah, niin ja vissiin kai hyvää itsenäisyyspäivää sitten vaan.

-

Atte Arvostaa: Jojo Rabbit

Nyt on vuorossa jotain erikoista herkkua; arvio elokuvasta, joka ei ole vielä elokuvateattereissa! Kyllä, eilen sain suureksi ilokseni nähdä ennakkonäytöksessä Taika Waititin uusimman elokuvan, joka tulee yleiseen elokuvalevitykseen Suomessa vasta Tammikuun 10. päivä. Tämän huomoiden haluan painottaa kahta asiaa: Tässä arviossa ei ole juonipaljastuksia joita elokuvan markkinointi ei paljastaisi, ja että teidän todellakin kannattaa kuukauden kuluttua mennä katsomaan JOJO RABBIT.

Jojo Rabbit

Elokuva: Johannes "Jojo" Betzler (Roman Griffin Davis) on iloinen pieni natsi. Hän heilaa hitleriä joka aamu, hän lähtee innolla Hitler Jugend- leirille ystäviensä kanssa ja unelmoi paikasta Hitlerin henkilökohtaisessa kaartissa. Jojolla on kuitenkin kaksi salaisuutta: hänen mielikuvitusystänsä on Adolf Hitler (Taika Waititi) ja hänen äitinsä Rosie (Scarlett Johansson) piilottelee juutalaistyttöä Elsaa (Thomasin Mackenzie) ullakollaan.

Koomikko-sedät tuppaavat valittamaan, että mistään ei saa tehdä pilkkaa ja kuinka poliittinen erpäkorrektius on kuollutta. Heille sanon että pyh, te ette vain osaa- Jojo Rabbit on hieno esimerkki poliittisesta epäkorrektiudesta ja komiikasta joka sai yleisön nauramaan oikeille kohteille. Jojo Rabbit on loputtoman huvittava ja samalla hiljaisen murskaava elokuva lapsuudesta, vihasta ja rakkaudesta. Perustuen hyvin löyhästi Christine Leuensin kirjaan, Jojo Rabbit saattoi juuri teilata Booksmartin paikan vuoden hauskimpana elokuvana- enkä sano tätä kevyin perustein. Komiikka ja hirveät asiat ovat aina kulkeneet käsi kädessä, ja Waititi osaa kohdistaa nauravan sormensa oikeisiin kohteisiin mestari-satiirikon taidolla ja itsevarmuudella. 

Roman Griffin Davis on juuri täydellinen Jojon roolissa. Hänessä on aitoa 10-vuotiaan pojan intoa ja sinisilmäisyyttä (heh) mutta myös ujoutta, jota Davis kanavoi loistavan kehonkielensä kautta. Jojo on natsien propagandan kyllästämä, vihan täyttämä tuote, mutta hän on toisaalta 10-vuotias; mitä hän mistään tietää? Jojon mahdollisuus parantua natsisimin sairaudesta on aito, sillä kuten Rosie sanoo, hän muistaa vielä kun hän oli vain iloinen pieni poika. Rosiesta puheen ollen, on sääli että Scarlett Johansson on tehnyt itsestään vaikean henkilön tykätä, sillä hänen roolisuorituksensa Jojon äitinä on yksi suosikeistani elokuvassa, yhdessä Thomasin Mackenzien erinomaisen Elsan kanssa. Waititi onnistuu vaivatta saamaan katsojan kiintymään Jojoon, Rosieen ja Elsaan, varsinkin kun kysymys elämästä ja kuolemasta on vain yhden virheen varassa. Waititin Hitler on pieni neronleimaus ollessaan kasa ajatuksia siitä mitä 10-vuotias poika ajattelee Hitlerin olevan, tämän apinoidessa Chaplinin Diktaattorin tapaan tämän maneereja yliampuvan tehokkaasti. Waititi sanoi ettei hän tehnyt lainkaan taustatutkimusta Hitlerin suhteen (lainatakseni Taikaa "because he was a fucking c*nt") ja se ei ole tarpeen; Hän ei näyttele Hitleriä, vaan mielikuvitus-Hitleriä.   

Erinnäisten natsien rooleihin on saatu loistavia kykyjä. Sam Rockwell on huikea kyynisen Kapteen Klenzendorfin roolissa. Klenzendorf on menettänyt oikeastaan uskonsa lähes kaikkeen, ja hänet on alennettu "operaatio mokan" jälkeen lasten kaitsijaksi. Klenzendorfissa näkyy paljon natsien teatraalisuutta, varsinkin tämän "sota-asussa" jonka tarkoitus on olla pelottava, kaikessa överiydessään. Rebel Wilson ja Alfie Allen ovat sitten enemmän idealistisa natseja (kas siinä sanapari) jotka ovat innoissaan kaikesta, mutta ovat vailla mitään moraalisia kantimia. Mukana on myös aina loistava Stephen Merchant gestapo-upseerin roolissa, jonka huikeasta pituudesta otetaan kaikki irti, tehden aluksi hieman hassun oloisesta hahmosta todella uhkaava. Vaikka natseille nauretaankin ja kunnolla, aina heidän olemuksestaan heidän uskomuksiinsa, valitsee Waititi sen mille hän nauraa tarkasti. 

Natsit ovat tässä vaiheessa jo komedian suhteen peruskauraa; heille on naurettu vuosikymmenet, ja Kevät Koitti Hitlerille tuli jo vuonna 1968. Mutta se miten ja mihin elementteihin heissä kohdistutaan on tärkeää; kuten Mel Brooks sanoi; "et voi nauraa keskitysleireille." Mutta natsien teatraalisuus, lapsellinen mytologia ja typerä pokkurointi on hulvatonta, ja kun niille nauretaan, vie se voiman niiltä. Natsi voi katsoa Kunniattomat Paskiaiset, ja ajatella että onpas Hans Landa siisti äijä. Sama ei ole mahdollista Jojo Rabbitin kanssa, sillä Waititi ei tee kenestäkään "siistiä" tai anna heille arvostusta. Natsismi on limaisen näköisiä kloppeja haukkumassa lapsia pelkureiksi ja tappamassa eläimiä. Samalla Waititi ei kuitenkaan poista aitoa vaaraa joka natsismissa piilee. Hitler Jugendin lapsisotilaat ovat, noh, lapsia leikkimässä sotaa aikuisten taputtaessa vieressä, ja tämä muuttuu kauheaksi todellisuudeksi myöhemmin. Tämä näkyy myös Rosien ja Jojon nähdessä "saksan kansan pettureita" hirtettynä. Jojo kääntää päänsä, mutta Rosie kääntää sen takaisin. "Muista tämä", sanoo Rosie niin Jojolle kuin katsojalle. Mitä he tekivät ansaitakseen tämän? "Parhaansa."

Waititi on kutsunut Jojo Rabbitia "anti-viha satiiriksi". Sen kohteena on järjetön viha ja sen aiheuttama vahinko, ja miten tämä viha voi manifestoitua eri tavoilla. Tässä mielessä Jojo Rabbit on eräänlainen käänteinen kasvutarina; Jojon ei tarvitse kasvaa aikuiseksi, vaan olla lapsi, hylätä viha ja potkia Hitler- mielikuvitusystävä kauas elämästään. Jojo Rabbit on tältä kantilta hyvin ajankohtainen elokuva, jonka teemana ja lopullisena viestinä on toisen henkilön ihmisyyden tunnistaminen. Jojo Rabbit on hulvattoman hauska elokuva, mutta se ei hukkaa sydäntään ja oikeaa ihmishengissä laskettavaa hintaa minkä tämä maksoi, ja yksi suosikeistani tältä vuodelta. Viimeisellä hetkillä se onnistui myös koskettamaan voimakkaalla lopulla, ja Jojo Rabbit on niitä elokuvia jotka jäävät varmasti pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Jojo Rabbit tulee ensi-iltaan 10.1.2020, ja suosittelen että merkkaatte päivämäärän ylös jo nyt. 

"Und wir sind dann Helden

Fur einen tag"  

Atte T

PS. Hitler Kuulee polynesialaisen/venäjän-juutalaissukuisen Taika Waititin näyttelevän Hitleriä.

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 4

Josko sitten jotain marginaalisesti Jouluun liittyvää- tai ainakin sen yhteen aspektiin.

Jeesuksen Saappaanjälki

Tarina: Millaista olisi, jos täysi-ikäinen Jeesus palaisin maan päälle tänä jouluna? Tunnistettavana hahmona, kaapuineen ja sandaaleineen. Miten hänet otettaisiin vastaan eri maailman kolkissa? Miten kotiinpaluu Nasaretiin sujuisi? Mitä Jeesus ajattelisi eriarvoisuudesta, uskonnosta, politiikasta ja ihmisistä näinä turbulentteina aikoina?

Jeesuksen Saappaanjälki perustuu 2012 julkaistuun samannimiseen romaaniin jonka kirjoittaja Jarmo Stoor on myös kässäröinyt tämän sarjakuva-adaptaation. Siinä matkakertomuksen tapaan kuljetaan maasta toiseen, aina Amsterdamista Vatikaaniin ja sieltä lähi-idän kautta Yhdysvaltoihin, ja samalla Jeesus kohtaa näiden maiden asukkaita, niin hyvässä kuin pahassa. Näiden kohtaamisten kautta Jeesuksen opetuksia kontrastoidaan nykyaikaan ja siihen, miten varsinkin niin sanotussa "kristikunnassa" on menty harhaan ja kovaa jerusalemilaisen puusepän pojan opetuksista. Jeesuksen Saappaanjälki on mielenkiintoinen teos, joka ei ehkä maistu kaikille mutta jos tällainen teologinen spekulointi on mieleesi, niin Jeesuksen Saappaanjälki on hyvä teos tällaiseen.

4 takana, 20 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 3

Kaikki ne jotka lukevat kotimaisia sarjakuvia niiden laajassa kirjossa tietävät, minkälainen potentiaali maailmanvalloitukseen Suomesta löytyy. Usein kun luen jonkun todella hyvän kotimaisen sarjiksen mietin kollegojani Yhdysvalloissa ja sitä kuinka siistiä olisi jos hekin voisivat lukea tämän, omalla kielellään. Jotkut suomalaiset sarjakuvat ovat päässeet leviämään: Petri Hiltusen Anabasis käännettiin ja julkaistiin, samoin J.P Ahosen Perkeros ja Janne Kukkosen Voro- sekä tietysti Fingerpori. Tänään aiheenamme on yksi tällainen sarjakuva, jonka arvostelu Comics Journal- verkkosivustolla keräsi paljon positiivista huomiota:

Minä, Mikko ja Annikki

Tarina: 1900- luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Tampereen kaupunki laajeni vauhdilla. Puutalokorttelit syntyivät teollisuuden tarpeisiin, ja ahtaissa taloissa asuivat työläiset. Nyt iso osa noista taloista on poissa, mutta Annikinkatu 11:n umpikortteli seisoo sielä yhä. Tämä on tarina Annikista ja rakkaudesta. 

Tiitu Takalo on yksi suosikkejani sarjakuva-alalla, alan todellinen mestari, ja Minä, Mikko ja Annikki on hänen parhaimpia teoksiaan. Se on elämänkerrallinen tarina Takalon ja hänen miehensä Mikon tapaamisesta ja rakkauden syntymisestä, sekä samalla Annikin kaupunkikorttelin historiikki, työpäiväkirja asuntoremontista ja manifesti paikallishistorian säilyttämisen puolesta ja kulutuskulttuuria vastaan. Takalo tekee jopa paikallispolitiikan hakemus/adressi- jargonista mielenkiintoista esittämällä sen historiallisten puukaiverrosten tyylisen kuvituksen kautta. Minä, Mikko ja Annikki on yksi parhaimpia sarjakuvia joita 2010-luvulla on julkaistu, ja sen lukeminen on tässä kohtaa jo melkein osa yleissivistystä. 

3 takana, 21 edessä!

Atte T  

PS: Jos et ole lukenut, Takalon toipumis-kertomus- nettisarjakuva Memento Mori on toinen 2010-luvun parhaimpia sarjakuvia jonka olen lukenut. Rankka ja aito, mutta suosittelen lämpimästi. 

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 2

And we are on the roll. Lähes kaikkia sarjakuvia joita tässä joulukalenterissa käydään läpi saa kotimaisista sarjakuvakaupoista, kuten Turun Sarjakuvakaupasta, Fantasiapeleistä tai erinnäisistä divareista kuten Makedoniasta. Kotimaisten sarjakuvien kohdalla tämä on tietysti melkein pakollista, mutta suosikaa kotimaisia kivijalkaliikkeitä Joulu-ostoksissanne!

Metsänpeitto

Tarina: Tuonne mieleini tekööpi, tykkääpi syvän alaini! Tuolla korpi kuumottaapi, salo siintääpi sininen. Kuuna paistaa kuusen oksat, hopiana hongan oksat, päivänä petäjän kerkät!

Metsänpeitto on sarjakuva jonka takana on akateemista tutkimustyötä. Sen on kirjoittanut kulttuuriantropologi Inkeri Aula joka tätä kirjaa varten tutki kalevalaisen runouden loitsuarkistoja, ja tämä näkyy Metsänpeiton kielessä ja tunnelmassa. Metsänpeitto on sarjakuva, mutta myös sivistävä teos kotimaisten metsien eri puulajeista, kertoen niihin liittyviä uskomuksia ja historiallisia faktoja. Jokaisesta puusta on sarjakuva, jonka on kuvittanut Sanna Hukkanen upealla, joka kerta hieman erilaisella tyylillä. Ehdottomasti mieleenpainuvimmat tarinat ovat koivuun liittyvä Äiti ja pihlajan mytologiseen asemaan liittyvä Rauni. Metsänpeitto on komea teos kaikille niille, joiden sielu vetää metsän puoleen ja niille, jotka vain haluavat kuulla miten meille niin arkiset puut, joita armotta nykyään kaadetaan, ovat olleet joskus merkittäviä, hengellisiä ja pyhiä.

2 takana, 22 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 1- Karmea Tarina

Hei, on Joulukuu. Lumi on satanut maahan ja elohopea on valunut pakkasen puolelle, ensimmäiset kauppoihin tulleet joulumakeiset alkavat mennä pahaksi ja joulutorit aukeavat ympäri Suomea. Taas jälleen on aika miettiä, mitä sitä haluaa jouluna lukea peittoon kääriytyneenä, glögimukista nousevan höyryn lämmittäessä kasvoja ja kynttilöiden lepattavan valon luodessa tunnelmaa. Sarjakuvat ovat aina hyvä lahja joko itselle tai ystävälle. Taas jälleen käymme läpi joulukalenterien hengessä 24 sarjakuvaa jouluksi, joskin nyt muutamme edellisten vuosien pelisääntöjä. Ensimmäiset 12 sarjakuvaa ovat kaikki kotimaisia sarjakuvia, ja viimeiset 12 ovat sitten kaikkea muuta. Aikaisempien vuosien listaukset näkee tunnistimella "joulu" joka löytyy sivun alalaidasta. Sanon myös jo nyt että emme tule pysymään aikataulussa- jotkut arviot saattavat lykätä aikataulua, jolloin tulee tuplapostauksia.

Tänään aloitamme kalenterin hieman erilaisella tavalla. Tavallisesti nämä eivät ole arvioita, vaan suosituksia (mitä arvio voi myöskin olla toisaalta), mutta tänään myös arvioin ensimmäisen kerran upouuden albumin tässä joulukalenterissa. Kävipä tuuri, silllä voin myös suositella sitä- varauksella.

Karmea Tarina- kertomus Kongosta

Tarina: Kongon vapaavaltio oli Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityinen maa-alue Afrikassa vuosina 1885-1908. Sielä tapahtui karmeita asioita.

Aapo Kukko kunnostautui tänä vuonna loistavan Sosialisti ja Nihilisti- sarjisromaanilla, jossa unenomainen tunnelmointi ja päähenkilön sekavan mielen kuvaus toi uutta eloa perinteiseen historialliseen fiktioon. Sama taktiikka toimiii myös Kukon toisessa teoksessa tälle vuodelle, jossa nämä elementit yhdistyvät oikeasti painajaismaiseen ympäristöön. Karmea Tarina on nimensä ansainnut lyhyehkö tarina, joka kuvaa todella karmivasti hetkeä Kongon historiassa, joka on vain pisara meressä, yksi monista.

Karmea Tarina omaa nimettömän päähenkilön; pastorin, lähetyssaarnaajan tai maailmanparantajan, joka on jumissa helvetissä. Hän kärsii joka sivulla; Kongon kuumuus näkyy hänen kasvoiltaa, erpätoivo maan tilanteesta ja omasta paikastaan sielä huutaa hänen silmistään ja Herra on hänet hyljännyt. Ainoa Herra Kongossa on Association Internationale Africaine, Leopold II:n omistama osakeyhtiö joka imee valtiota kuiviin sen kansalaisten verinahasta. Yhtiön Miehet hallitsevat Kongossa, ja nimetön pastori elää täysin heidän armoillaan, kunnes näkee mahdollisuuden päästä pois, valkoisen ihon tuoman etuoikeiden nimissä.

Taide on, kuten Sosialistissa ja Nihilistissä, upean näköistä. Kukko hallitsee hyvin ihmisten kuvaamisen äärirajoilla, hikipisaroiden valuessa pitkin kasvoja ja silmien täristessä kuopissaan, ja tämä sopii tapahtumaympäristöön hienosti. Teos on väritetty yksinomaan vihreällä, mustalla ja valkoisella, korostaen ympäristön läsnäoloa upottamalla kaiken viidakon vehreyteen. Vihreä on myös jotenkin epäluonnollinen väri samaan aikaan, ja kauhuelokuvien tunnelmavalaistus-värin tavoin vihreä myös korostaa kaiken epäinhimillisyyttä ja kauheaa tilannetta missä kaikki hahmot ovat.

FEELING THE SPIRIT OF CHRISTMAS YET??

Karmea Tarina on tietyllä tavalla kliseinen kuvaus kolonisaation kauhuista; sen päähenkilö on valkoinen mies, ja tarina kerrotaan täysin hänen vinkkelistään. Se ei kuitenkaan pehmistele mitään eikä tee protagonistista sankaria. Lopun paljastus vain lisää harmaan moraalin tasoja tähän jatkuvaan painajaiseen, jossa ei sankareita tai hyviä tyyppejä ole. Karmea Tarina on jatkuva surun, kauhun ja kärsiymksen vuoristorata jossa on paljon samaa Ilmestyskirja Nyt:n kanssa- mikä ei ole ihme, sillä perustuihan se Pimeyden Sydän- romaaniin joka tapahtui Kongojoen suistoissa. Se on visuaalisesti hillityn upea teos, joka on kuitenkin aika rajua luettavaa. Suosittelen siis varauksella niille, joita aihe kiinnostaa.

1 takana, 23 edessä!

Atte T