Aasa Arvostaa: Syksyn uudet sarjakuvat!

 Kuten keväällä, niin syksylläkin; sarjakuvafestivaalit siirtyvät, ja loppuvuoden sarjakuva-uutudet eivät saa aivan ansaitsemaansa sisääntuloa markkinoille. Niinpä on taas minun tehtäväni kertoa kolmesta syksyn sarjakuva-uutudesta, joita voi löytää sarjiskauppojen ja hyvin varusteltujen kirjakauppojen hyllyltä. Vuorossa tänään kaksi kotimaista ja yksi ulkomainen käänetty sarjakuva-uutus, joista kaksi jälkimmäistä on tutuilta tekijöiltä.

Naurava Enkeli ja muita kauhutarinoita 

Tarina: Rikas mies löytää muumion Egyptistä, uhraten kaiken tuodakseen kotiinsa. Eläintarhan omistaja tekee hirveän teon pitääkseen vetonaulansa tyytyväisenä. Rakastava pariskunta löytää lapsen kraaterista, mutta pienokainen ei ole ihan tältä planeetalta. Enkelin nauru kaikuu erämaassa, nauraen ihmisen ylpeydelle ja typeryydelle. 

Olen sitä ikäluokkaa, jollekka kotimaisen kauhusarjis-julkaisu Shokin lukeminen ei ollut minkäänlainen sukupolvikokemus. En itseasiassa ole lukenut tietääkseeni yhtäkään Shokki- lehteä elämäni aikana. Selkeästi se on kuitenkin ollut iso juttu, sillä tuntuu että harva se vuosi joku suomalainen sarjakuvataiteilja esittää rakkauttaan tätä sarjakuvaa kohtaan omalla kauhu/jännitys-antalogiallaan. Tällä kertaa vuorossa on Juba Tuomola,  ja tässä sentään oli jotain mielenkiintoista: Juban taidetyyli on luonnostaan hieman rumaa ja runneltua, ja tämä on teoriassa hyvä tyyli kauhun tekemiseen. Teoriassa. Naurava Enkeli on kuitenkin kaikkea muuta kuin pelottava tai edes vähän hyytävä. Ennen kaikkea se on tylsä, mikä on suurin rikos minkä keksin. Kaikki tarinat ovat rakenteeltaan ihan samanlaisia; joku haluaa jotain ja sitten karma iskee. Uudestaan ja uudestaan sama rakenne toistuu, ja se tekee jokaisesta tarinasta ennalta-arvattavan. Ainoa poikkeus on Timo Niemen kanssa tehty tarina Kahden Kesken joka ei mahdu näihin raameihin, mutta ei puolestaan tee yhtään mitään järkeä ja aiheutti vain hämmenystä. Kuvitus on Jubaa; siitä joko tykkää tai ei, ja vain muutamassa tapauksessa hänen tyylinsä on edukseen tarinoiden kohdalla. Kuten 2019 julkaistussa Kaamiossa, myös Nauravassa Enkelissä kolonialistiset ja rasistiset stereotypiat ovat mukana monellakin tavalla, joka tekee tarinoista tukahduttavan vanhanaikaisia. On vaikea keksiä juuri mitään hyvää sanottavaa tästä antalogiasta. Ainoa Lapsi, joka oli aiemmin julkaistu Arktinen Banaani -sarjakuvalehdessä, on sentään omalla tavallaan vinkeä kauhuversio Teräsmiehestä ja se on ainoa jossa kuvitus, tahditus ja tarina toimivat välttävästi yhdessä. Mutta se ei ole paljoa sanottu. Ehkä Shokki ja Kaamio ja muut nostalgiset kauhusarjakuvat kannattaa jättää vain muistoihin.

Kuoleman pidot

Tarina: Päihitetyn kuolleistamanaajan oppipoika Darrol on piilossa suuressa Mergalin vapaakaupungissa. Kostoa himoitseva vihollinen kintereillään, Darrol ajautuu paikallisten aatelisten syliin jossa hänen ominaisia taitojaan tarvitaan suurissa juhlissa. Minkälaiset juhlat niistä tuleekaan, kun kuolleet nousevat haudoistaan!

Kuoleman Pidot on taas yksi tarina Tuomas Myllylän fantasiamaailma Alwoerissa, jota on esitelty albumeissa Alhaiset ja Jumalsurma. Tällä kertaa Myllylä ei toimi itse kuvittajana, vaan siitä vastaa Tuuli Hypen. Olen ennenkin sanonut miten pidän siitä, kun kotimaiset sarjakuvataiteilijat antavat muiden kuvittaa tarinoita heidän teksteihinsä, ja Hypen-Myllylä -kombo on mielenkiintoinen. Visuaalisesti Hypenin tyyli on hyvin kaukana Myllylän hyperväkivaltaisesta ja karusta tyylistä, mutta Kuoleman Pidot on kuitenkin todiste siitä miten tämä voi toimia. Kuoleman Pidot on viihdyttävä veijaritarina, jossa ei juuri fyysiset mittelöt ottavat takapakkia juonittelun, selviytymisen ja osittain myös kauhun noustessa etualalle. Tarinan päähenkilöt Darrol ja hovikirjuri Ripkin, jotka ovat hauska parivaljakko; Darrol on suhteellisen voimakas nekromantikko mutta myös hermoheikko introvertti, kun taas Ripkin on salaisuuksia salaisuuksien päälle kokoava juonittelija ja hurmuri. Kampia rattaisiin heittää myös nimetön murhamies, joka jahtaa Darrolia tämän entisen mestarin rikosten vuoksi. Kuoleman Pidoissa on paljon menossa, mutta se pitää paketin hyvin kasassa ja Myllylän tarinoiden perinteiset elementit ovat yhä mukana; väkivalta, kehojen ja seksuaalisuuksien monimuotoisuus, alastomuus ja seksi, ja Hypen suorituu hyvin juurruttamaan Kuoleman Pidot osaksi aikaisempia Alwoerin tarinoita kuvituksellaan. Kuoleman Pidoille on kuulemma joskus tulossa jatkoa, ja toivon todella että Hypen ja Myllyllä jatkavat yhteistyötä, ja muita kuvittajia naarataan mukaan tähän alati kasvavaan fantasiatarinaan mukaan. 

Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Tarina: Yksinäinen ronin Usagi kiertää yhä ympäri Japanin maita ja mantuja, törmäten sekä vanhoihin ystäviin että uusiin vihollisiin. Ystävänsä Tomoen kautta Usagi ajautuu selvittämään suurta salaliittoa, joka uhkaa koko maan rauhaa, ja isännättömän samurain on valittava jälleen millä puolella hän seisoo. 

Yksi viime vuoden parhaimmista sarjakuvajulkaisuista oli komea käännös Stan Sakain kulttisarjakuva Usagi Yojimbosta. Tämä ensimmäinen kokoelma-abumi Samurai esitti Usagin hahmon, maailman ja lähipiirin hienosti, ja toinen albumi Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto jatkaa näillä urilla eteenpäin. Toisen albumin tittelitarina vie tällä kertaa leijonanosan albumista, ja tämä tarina nojaa useaan Usagin aikaisemmin tapaamaan hahmoon; ystävä/potentiaalinen romanttinen partneri Tomoe, rahanahne palkkionmetsästäjä Gen ja sokea miekkasika Ino saavat kaikki omat tilaisuutensa loistaa hahmoina, tehden Usagi Yojimbon maailmasta entistä rikkaamman. Chambara -elokuvien henki on yhä mukana näissä tarinoissa, ja Sakain taiteen kehitys näkyy heti toisessa albumissa. Varsinkin nimikkotarinassa kunnianhimo toteutuu, antaen tarinalle eeppisen tunnelman ja sopivan elokuvalliset mittasuhteet. Muut lyhyttarinat ovat vaihtelevia sisällöltään; Usagi törmää toistuvasti matkoillaan erilaisiin kyliin ja ihmisiin (eläimiin?) ja auttaa heitä ongelmissaan, mutta variaatiot näiden tarinoiden sisällä saavat ne toimimaan joka kerta omalla tavallaan. Kakkosalbumissa alkaa tulla mukaan myös intertekstuaalisia cameoita; Usagin perinteinen interdimensionaalinen kumppanuus Turtlesien kanssa saa alkusysäyksensä tässä, ja kirjan lopussa tavataan Sakain mukaelma toisesta kuuluisesta samuraista ja tämän lapsesta. Sakain fiksu ja oivaltava kirjoitus näkyy myös näissä pienemmissä tarinoissa, joista varsinkin Samurain Tie on taas maailmaan sopivalla tavalla synkkä ja mielenkiintoinen siinä miten se käyttää hahmojaan. Usagi Yojimbo on myös opettavainen teos, sillä Sakai viljelee yhä tekstissään alkuperäisiä japaninkielisiä termejä (kiitos kääntäjä Vesa Heino että on säilyttänyt ne) ja yhdessä tarinassa opetetaan juurta jaksain japanilaisen leijanteon taitoa. Usagi Yojimbon kääntäminen suomeksi on kulttuuriteko, sillä käännössarjakuva on yhä ehkä paras tapa jolla ulkomaisia sarjakuvan taideteoksia saadaan tuotua laajemmin näkyville, ja Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto on juuri sitä; taideteos. 

Aasa T

 

Aasa Arvostaa: Dune

 Vihdoin ja viimein, se on täällä. Denis Villeneuven ᑐᑌᑎᕮ. Tätä projektia olen odottanut jo kauan suurella innolla ja mielenkiinnolla. Asia mikä pitää mainita etukäteen; en ole lukenut Frank Herbertin alkuperäisteosta, enkä pidä sitä minään vaatimuksena Dunesta nauttimiseen; elokuvan pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan ilman alkuperäisteoksesta nousevaa kontekstia. Tarina on kuitenkin tuttu minulle kiitos David Lynchin aiemman adaptaation vuodelta 1984, ja monet elementit, nimet, ideat ja teemat ovat tulleet tietooni popkulttuuri-osmoosin ja teoksen intertekstuaalisen leviämisen kautta. Pääasialliset syyni olla innostunut tästä adaptaatiosta ovat Dyynin tarinallisessa potentiaalisessa ja Villeneuven uskomattomassa putkessa. Prisoners, Sicario, Arrival ja Blade Runner 2049 ovat kaikki elokuvia joista nautin suuresti, usean niistä ollessa kaikkien aikojen suosikkielokuvieni listalla. Villeneuve ei ole vielä pettänyt kertaakaan, ja mitä sitä suotta kiertelemäänkään: hän ei tee vieläkään niin. 

Dune

Tarina: Kaukana ihmiskunnan tulevaisuudessa, aine nimeltä Rohto on avain turvalliseen tähtienväliseen matkustamiseen. Rohtoa saa vain aavikkoplaneetta Arrakikselta, joka tunnetaan myös nimellä Dyyni. Tunnetun Maailmankaikkeuden Padishah-Keisari Shaddam IV antaa planeetan Atreidesin huoneen haltuun, uskoen Rohdon kauppaamisen heidän harteilleen. Atreidesin suvun perijä Paulia (Timothee Chalamet) vaivaavat visiot Arrakiksesta, joissa hän näkee verisen tulevaisuuden ikuisten hiekkadyynien keskellä.

Kollegani Joonatan Itkonen nosti esiin minua aiemmin ajatuksen, joka minullakin oli päällimäisenä nähtyäni Dunen; tämä on scifi -vastine Lord of the Ringsille adaptaationa. Tällä en tarkoita elokuvan tunnelmaa tai tyyliä, vaan mittakaavaa ja onnistumista adaptaationa monimutkaisesta ja raskaasta alkuperäismateriaalista, jonka seuraamisesta ei kertaakaan tullut työlästä ja ekspositiosta raskasta. Dune on esimerkillinen onnistuminen erittäin vaikeassa haasteessa. Sanat jotka tulivat mieleen elokuvan kuvailusta ovat massiivinen, eeppinen, mahtipontinen ja huolellinen. Villeneuve ja kanssa-käsikirjoittajat John Spaiths ja Eric Roth eivät hutiloi, hypi tai kiiruhda; 155 minuuttia pitkä elokuva ottaa aikansa, mutta ei tunnu hitaalta kertaakaan sillä maailma, hahmot ja avautuva tarina kiinnostivat loppuun asti. Sana "spektaakkeli" tarkoittaa monille pelkkää massiivista meininkiä ilman tarinaa, mutta vaikka tämä ei pidä paikkansa Dunen kohdalla on se silti hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. 

Kaiken keskiössä on tietysti Paul Atreides itse, ja luojan lykky että häntä näyttelee Timothee Chalamet tai muuten tämä olisi voinut kaatua jo ensimetreillä. Chalamet hallitsee tunteiden hillityn esittämisen hyvin, joka sopii valheiden ja petosten maailmassa kasvaneelle Paulille; hänessä on tunteita, ajatuksia ja omaa tahtoa, mutta Atreidesin suvun perijänä hän ei aina pääse esittämään niitä tahtomallaan tavalla. Paul on hiljainen ja epävarma, vaikka onkin taitava monessa asiassa ja loistava useassa (ah, 1960-luvun sicifiprotagonistit...). Chalametin luontainen karisma ja katse, jonka takana tuntuu aina olevan jotain käynnissä, saa Paulin toimimaan vaikka hän ei lopulta olekkaan elokuvan mielenkiintoisin hahmo. Tämä rooli kuuluu Lady Jessicalle (Rebecca Ferguson), Paulin äidille joka on Herttua Leto Atreidesin (Oscar Isaacs) jalkavaimo ja Bene-Gesserit järjestön oppilas, joka tasapainottelee kaikkia näitä kolmea elämässään. Hän rakastaa Paulia ja Letoa, mutta hänen syvin uskollisuutensa on Bene-Gesseritille ja heidän tuhatvuotisille juonilleen, joka repii häntä kappaleiksi. Ferguson esittää erinomaisesti sen miten yksin ollessaan hän on tukahtua surusta ja pelosta näiden kolmen risteymässä, kuitenkin kasaten aina itsensä ennen kuin kukaan oikeasti näkee mitä hän tuntee. Oscar Isaacs tuo myös hienoa voimaa ja karismaa Leto Atreidesiin, ollen sekä lämmin isä Paulille, kunniakas johtaja kansalleen joskin suuria riskejä ottava pelaaja galaktisessa politiikassa.

Toisella puolella pelipöytää on Harkonnenin huone (kyllä, tiedän että Harkonnen nimi tulee siitä että Herbert anglisoi suomalaisen sukunimen Härkönen, mutta oikea kysymys on että olisiko suomennettu Vladimir Harkonnen sitten Viljami Härkönen?). Paroni Vladimir Harkonnen (Stellan Skarsgård) on monellakin tapaa ongelmallinen hahmo, ikävän kliseinen "fat bastard" hahmotyyppi jossa hahmon paheellisuutta korostetaan tämän fyysisessä muodolla. Onneksi tämä ei ole lähelläkään Lynchin elokuvan versiota, ja Skarsgård oli kaikin puolin oikea valinta tähän rooliin. Paronissa ensimmäinen asia johon kiinnittää huomiota on hänen äänensä. Skarsgårdin tunnettu rouhea basso on täydessä tehossa, ja hänen jokaista sanaansa tulee kuuneltua herkeämättä. Skarsgård hallitsee jokaista tilaa jossa hän on äänellään ja rauhallisuudellaan, joka korostaa enemmän hänen älykkyyttään ja laskelmoivaa luonnettaan. Hän on juonija, joka näkee läpi Keisarin poliittisten liikkeiden ja välittää päivän lopussa vain rahasta ja vallasta. Paronin veljenpoika Glossu Rabban (Dave Bautista) on väkivaltainen siirtomaaherra kaksimetrisen lihaskimpun muodossa, ja oli ihanaa nähdä Bautista revittelemässä konnan roolissa pitkästä aikaa. The Suicide Squadissa loistanut David Dastalmachian nähdään paronin mentatina (kyborgina joka on todella hyvä matikassa) Piter De Vriesina, ja hänen kykynsä näytellä lurkkeja hännystelijöitä ei ole kadonnut mihinkään. 

"When is a gift not a gift?"

Dune on niitä elokuvia joissa hahmoja riittää; en maininnut juuri mitään Atreidesin huippusotilas Duncan Idahosta (Jason Momoa), Atreidesin asemestari Gurneysta ja mentatistaan Thufirista (Josh Brolin ja Stephen McKinley Henderson) tai Arrakiksen alkuperäiskansa fremeniin kuuluvasta Stilgarista (Javier Bardem) mutta olisimme täällä vielä huomennakin jos puhuisin heistä kaikista. Sen sijaan haluan puhua Dunen ulkonäöstä ja visuaalisuudesta. Bombastisuus ja koko on Dyynissä huomattava, laskeutumisalusten ja palatsien ollessa massiivisia koossaan ja brutalistisen minimalistisia ulkomuodossaan. Jokainen kansa ja planeetta jota ne hallitsevat ovat uniikkeja ulkoasultaan; Atreidesin kotiplaneetta Caladan muistuttaa hieman Irlantia ja Skotlantia suurine vuorineen ja rantoineen, säkkipillien ollessa samalla osa heidän musikaalista identiteettiään. Harkonnenien Giedi Prime on teollisuuden ja talouskasvun runtelema painajainen suoraan H.R. Gigerin mielikuvituksesta, ja Harkonnenin joukkojen vitivalkoinen iho juontaa juurensa Giedi Primen saasteiseen luonteeseen. Arrakis on molemmille suvuille vihamielinen auringon paahtama erämaa, jossa ulkopuoliset ovat elementtinsä ulkopuolella. Arrakiksen fremenit ovat sopeutuneet elämäntapaan joka ei perustu valtakuntien rakentamiseen vaan selviytymiseen ja resurssien varovaiseen hallintaan. Kuvaaja Greg Frasier tekee hyvää työtä näiden elementtien pallottelussa myös kuvauksessa, jossa palatsien ja avaruusalusten kylmä pimeys on kontrastissa Arrakiksen kirkkauteen ja aavikon lämpöön. Alusten koko, taistelujen raakuus ja erityisesti suurten hiekkamatojen esiintuonti saa kaiken Dunessa tuntumaan isolta ja eeppiseltä juuri oikealla tavalla, luoden kuvan maailmasta jossa massiiviset tapahtumat ovat käynnissä pienten yksilöiden kustannuksella. Samalla Villeneuven kiinnostus kieliin ja niiden monimuotoisuuteen näkyy elokuvassa; Sardukarit ja Harkonnenit eritoten erottuvat tuntematommalla puheenparrellaan, ja viittomakieli on taito josta on varmasti hyötyä poliittisen pelin ja ajatustenlukijoiden täyttämässä galaksissa. Äänimiksaus ja äänisuunnittelu on myös ensiluokkaista, tuoden sekä mammuttimaisen suuria koneita että pienempiä teknologisia vimpaimia todellisuuteen luovilla tavoilla. 

Seremoniallinen tilaisuus ja vaatimaton sukkula.

Dune on avaruusooppera, ja tämä oli mielenkiintoinen genre hard scifin ja kyberpunkin parissa aikaisemmat scifileffansa tehneelle Villeneuvelle. Avaruusoopperaan yhdistetään usein camp, ja se on jotain mikä näkyy Lynchin elokuvassa vahvasti, mutta Villeneuvea ei moinen kiinnosta. En silti kutsuisi Dunea ilottomaksi, enemmänkin mystiseksi. Ennustukset, tuhatvuotiset suunnitelmat ja historia näkyy vahvasti Dunen tarinassa, jossa jokaisella asialla on oman nimensä ja historiansa. Kaiken takana on mahdollisesti enemmän, mutta elokuva ei pysähdy selittämään jokaista asiaa ja niiden historiaa, vaan luo niiden avulla kuvan elävästä, joskin myytteihin verhotusta maailmasta. Paul on uusin pelinappula tässä galaktisessa myyttissä, vastahakoinen sellainen. Dunessa tarkastelun kohteena narratiivissa on Valittu Sankari; Paulin uskotaan olevan juuri se - kwizatz haderach, lisan al-gaib - messias joka voi johtaa ihmiskunnan parempaan tulevaisuuteen. Paul ei itse moisesta kohtalosta piittaa, ja se että hän on vain pitkän suunnittelun lopputulos Ben-Gesseretin pelissä ei auta asiaa lainkaan. Paul näkee visioita tulevaisuudesta jota hän ei halua, vallasta jota hän ei kaipaa ja sodasta jota hän ei tahdo, mutta voiko hän näille mitään? Onko ensimmäinen askel otettu siitä hetkestä lähtien kun hän astui Arrakikselle ja suuri peli siirtyi seuraavaan lukuunsa? Pallottelu ihmisyyden ja messiaanisuuden kanssa on osa Paulia hahmona. Frank Herbertin Dyyni käsittelee laajasti valtaa ja johtajuutta, Herbertin uskoessa vallan houkuttelevan aina niitä joita se voi korruptoida (Herbert oli sukua senaattori Joseph McCarthylle jonka poliittiset päätöksenteot vaikuttivat paljon Herbertin mielipiteisiin politiikasta) ja nämä teemat vallasta ja johtajuudesta ovat yhä näkyvillä Dunessa. Atreidesit ovat ehkä meidän näkökulmalle tähän tarinaan, mutta hekin ovat osa riistokapitalistista, kolonialistista monarkista sotilasvaltaa, ja Atreidesin sotilaiden lievästi fasistinen ulkoasu on hyvä muistutus tästä.

Dune ei ole vailla virheitään. Eniten sitä painaa alaspäin alkuperäisteoksen valinnat ja niiden takana seisominen; Vladimir Harkonnenin läskifobinen ulkoasu on yksi, mutta myös se että jälleen kerran hyvin vahvasti lähi-idän kulttuureihin sidotut fremenit ovat esillä ilman että arabinäyttelijät saisivat tuoda näitä hahmoja eloon ja Paul on yhä hyvin paljon white saviour -hahmo. Monet elokuvan poc -hahmoista ovat Dunessa vain kuolemassa, ja yhdessä tapauksessa epämiellyttävät implikaatiot nousevat esiin kohtauksen symboliikassa ja kehystyksessä. Jessica ja tohtori Liet-Kynes (Sharon Duncan-Brewster) ovat oikeastaan ainoat naishahmot tässä elokuvassa (Zendayan Chanin roolin jäädessä yllättävän pieneksi). Tämä on usein ongelma kuin melkein 60 vuotta vanhaa tieteiskirjallisuutta aletaan adaptoimaan ilman halua päivittää sitä yhtään, mutta nämä eivät ole minulle elokuvaa pilaavia ominaisuuksia. Dune on massiivinen onnistuminen lopputuloksena, eeppinen scifielokuva suurella mittakaavalla ja kärsivällisellä toteutuksella. Villeneuven lupaus ei vieläkään petä, ja toivon todella että hänen annetaan tehdä Dune II myös tämän jälkeen. Potentiaali saada Dunesta 2020 -luvun Lord of the Rings on olemassa, ja harvoin näkee näin uniikkia ja itsevarmaa lopputulosta isossa Hollywood -tuotannossa. Dyyniä pidettiin pitkään mahdottomana adaptoida, aivan kuten Taru Sormusten Herrastakin, mutta Villeneuve on nyt näyttänyt että tämä ei vaadi kuin omistautumista, kärsivällisyyttä ja taitoa. Dune on vuoden elokuvatapaus, joka kannattaa ehdottomasti kokea suurelta valkokankaalta. 

Aasa T 

PS. MIKÄ HELVETTI SE ÖLJYISÄ IHMISHÄMÄKKI OLI

Aasa Arvostaa: Shang-Chi and the Legend of Ten Rings

Black Widowin ja Spider-Man: No Way Homen välissä olevat uudet Marvel Cinematic Universen elokuvat ovat ne joita odotin eniten, sillä ne perustuvat hahmoihin joista tiedän vain välikäsien kautta jotain. Esimerkiksi Shang-Chi ei ole hahmona minulle tuttu juuri millään tavalla. Olen lukenut pari sarjakuvaa joissa hän on ollut mukana, mutta hänen omat tarinansa ovat minulle tuntemattomia, ja veikkaisin että en ole yksin tässä, ainakaan kotimaisten sarjisharrastajien kanssa. Kuulemani mukaan Shang-Chi oli suositumpi hahmo Ruotsissa, jossa hänen edesottamuksiaan julkaistiin suhteellisen suosituissa käännösarjakuvissa kasarina. Shang-Chi on myös siitä erikoinen tapaus, että hänen hahmogalleriassaan on hahmoja jotka eivät ole Marvelin omia; tarinoissa Shang-Chin etäinen isä on Fu-Manchu, kirjailija Sax Rohnerin luoma hahmo ja monella tapaa ongelmallinen jäänne pulp-kirjallisuuden aikakaudelta. Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings luonnollisesti poistaa tämän yhteyden, ja samalla korjaa muita suht tunnettujen aasialaisten hahmojen stereotypioita sarjakuvissa tyylikkäästi:

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings 

Tarina: Vuosisatojen ajan on Xu Wenwu (Tony Leung) riivannut maailmaa Kymmenen Renkaan Armeijan johtajana, käyttäen voimakkaita artefakteja valtansa laajentamiseksi. Hänen etäinen lapsensa Shang-Chi (Simu Liu) ajautuu takaisin isänsä suunnitelmiin tämän koittaessa käyttää renkaiden mahtia yhdistämään hajonneen perheensä. Shang-Chin on korjattava menneisyyden virheensä, löytää liittolaisia ja pysäyttää isänsä, ennen kuin tämä tekee jotain peruuttamatonta.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin on ohjannut Destin Daniel Cretton, japanilas-amerikkalainen ohjaaja jonka surumielisen kaunis lakihuonedraama Just Mercy oli syy siihen miksi olin innoissani tästä elokuvasta. Tämä into ei jäänyt lunastamatta, sillä Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yhtä iloa; toiminnan täytteinen seikkailu täynnä värikkäitä ja muistettavia hahmoja, luovia toimintakohtauksia täynnä nousevia panoksia ja raskaita teemoja perheen ja erityisesti perheen odotusten kannalta. Shang-Chistä on kehkeytymässä yksi isoimmista englanninkielisistä elokuvista jossa on lähes kokonaan aasialainen näyttelijäkaarti suhteellisen tuntemattomalla tähdellä, ja jokaisen illuusion siitä että tällaiset elokuvat eivät myy pitäisi tuhoutua viimeistään tämän myötä. Muutaman legendaarisen näyttelijän lisäksi Shang-Chi on myös alusta uusille kyvyille, joista tulemme kuulemaan vielä tulevaisuudessa paljon.

Simu Liun roolisuoritus titulaarisena sankarina on yhtä iloa. Shang-Chi (tai Shaun, kuten häntä amerikassa kutsutaan) on elokuvan alussa suhteellisen huoleton elämästä nauttija, joka pitää työstään ovimikkona, juhlii ystävänsä Kathyn (Awkwafina, tämän elokuvan Darcy) kanssa ja muutenkin ottaa suhteellisen rennosti. Tämän tuhoutuessa Kymmenen Renkaan tulon myötä alkaa Shang-Chi ottamaan vastuuta menneisyydestään ja joutuu kohtamaan sekä oman menneisyytensä huonona isoveljenä ja sen miten paljon hän yhä pelkää isäänsä. Shang-Chin sisko Xialing (Meng'er Zhang) on sen verran merkittävä pelaaja elokuvassa että elokuvan nimi olisi voinut olla myös Shang-Chi and Xialing, ja uusi tulokas Zhang on ehdottomasti tuleva tähti yhdessä Simu Liun kanssa. Kuten Shang-Chi, myös Xialing on luonut oman elämänsä isänsä ulkopuolelle (jossa on mukana myös pettämätön Ronny Chieng) ja pyrkinyt pääsemään eteenpäin menneisyydestään, mutta niin kauan kuin Wenwu hallitsee Kymmentä Rengasta, ei kukaan saa rauhaa - vähiten hän itse. 

Elokuvan ehdoton tähti on kuitenkin loistava Tony Leung, joka nostaa Wenwun MCU:n pahisgallerian uudeksi tähdeksi. Cretton, käsikirjoittajat ja Leung saivat eteensä vaikean tehtävän; miten tuoda niinkin stereotyyppinen ja rasistisiin mielikuviin perustuva hahmo kuin Mandariini nykyaikaan? Tässä tehtävässä kuitenkin onnistuttiin hienosti. Xu Wenwun kanssa on helppo sympatisoida; hänen vuosisatoja kestäneen elonsa huippukohta oli perheen perustaminen, ja sen hajottua on hän hieman hukassa, palaten takaisin vanhoihin julmuuksiin. Wenwu on narsisti joka näkee lapsensa vain itseensä jatkeena (ja tyttärensä kohdalla oikeastaan äitinsä jatkeena, kohdellen Xialingia kuin ilmaa tämän poistumisen jälkeen) ja luulee pystyvänsä korjaamaan kaiken vain kokoamalla perheensä yhteen, koska hänelle se tarkoittaa onnea ja muiden mielipiteet eivät juuri Wenwua kiinnosta. Leungin roolisuoritus tekee tästä kaikesta käsinkosketeltavan aidon tuntuista, ja hänen kaipuunsa olla yhdessä elämänsä kenties ainoan rakkauden kanssa on ymmärrettävää. Leung on myös uhkaava omassa rentoudessaan miten hän kävelee tilanteisiin, ja elokuva ottaa myös kantaa Iron Man 3:en Mandariiniin fiksulla ja huvittavalla tavalla. 

Myös tapa miten Mandariinin kymmenen sormusta (ten rings) muutettiin
muistuttamaan hun gar -harjoitusrenkaita oli erittäin kekseliästä ja fiksua. 

Visuaalisesti Shang-Chi and the Legend of Ten Rings on myös yksi MCU:n kauneimpia. Varsinkin toimintakohtaukset kehittyvät ja muuttuvat värimaailmaltaan useaan otteeseen; taistelu bussissa San Fransiscossa RAZOR FISTIN (Florian Munteanu) kanssa on koko ajan liikkessä oleva sarja eskalaatioita, macaolaisen pilvenpiirtäjän sisällä mainostaulujen valot ja bambuiset rakennustelineet luovat uusia haasteita ja loppua myöten alkaa meno mennä entistä fantastisemmaksi ja yliampuvammaksi - ehkä jopa liiankin. Sen tarkemmin kertomatta yksityiskohtia totean, että kenties loppu olisi voinut olla hillitympi ja samalla sitoa se paremmin hahmoihin spektaakkelin sijaan. Pidin siitä mitä se oli - tällaista hulvattomuutta ja meininkiä minä haluan nähdä supersankarielokuvissa muutenkin enemmän - mutta se tuntui hieman antiklimaattiselta verratuna siihen mitä sitä ennen oli. Kuvauksesta elokuvassa vastasi alan konkari Bill Pope (Matrix, lieneekö tarve sanoa muuta) ja hänen silmänsä alla ja koreografien hienon työn myötä toimintakohtaukset ovat ehdottomasti elokuvasarjan parhaimmistoa. Sama väriskaala-ongelma näkyy (varsinkin lopussa) mutta Pope nostaa silti työllään elokuvan MCU:n huipulle, ja kuvaus kertoo tarinaa siinä missä dialogikin; taistelut eivät ole vain fyysisiä mittelöitä, vaan hahmojen tapa keskustella ja näyttää tunteitaan ja Pope tuo tämän esiin kauniisti.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings rakentuu paljolti perheen ympärillä liikkuvien teemojen ympärille; perheen perintö, vanhempien toiveet lasten suhteen, perhetraumat ja oman paikan löytäminen vanhempien varjosta. Nämä ovat teemoja jotka ovat syvästi linkittyneitä aasialaisiin perhekokemuksiin, mutta Shang-Chi käsittelee niitä kuitenkin hyvin samaistuttavalla tasolla. Lukemieni kommenttien ja artikkelien perusteella on Shang-Chi kuitenkin resonoinut juuri aasialaisten katsojien kanssa sen huolellisen rakennuksen, hienovaraisten viittausten ja kielen käytön kautta. Shang-Chi and the Legend of Ten Rings on ehdottomasti yksi MCU:n parhaimmista elokuvista juuri tämän huolellisen työn takia. Hahmot ovat mielenkiintoisia, heidän väliset suhteensa monimutkaisia ja aidon tuntuisia ja toiminta näyttää upealta ja kantaa mukanaan tarinaa sen sijaan, että toiminta pysäyttäisi juonen paikoilleen. Black Widow tuntui monellakin tapaa vielä perinteiseltä MCU-elokuvalta, mutta Shang-Chissa näkyvä tekijän ääni ja luovuus lupailee hyvää hieman persoonallisemmasta elokuvasarjasta. Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on nyt elokuvateattereissa, ja voin suositella sitä sekä elokuvasarjan faneille että niille, jotka eivät tähän mennessä ole vaivautuneet. Tässä on hieno elokuva jonka kautta hypätä mukaan maailmaan. 

Aasa T

Spoiler stuff below!

- Minua kiinnostaa paljon tarina siitä miten Wong (Benedict Wong) on etunimi-läheinen Emil Blonskyn eli ABOMINATIONIN kanssa?

- Seuraava Shang-Chi elokuva (tai ehkä jopa Kostajat, who know) on mitä luultavammin Fin Fang Foom -elokuva (renkaat ovat sarjakuvissa hänen luomuksensa ja stingerissä "ne lähettävät signaalia jollekin") mutta toisaalta toivoisin että Xialing järjestää Kymmenen Renkaan uutena pomona kamppailulaji-turnauksen jossa voitaisiin nähdä kaikkia hauskoja Marvelin kamppailulaji-hahmoja; Echo, Temujin, Black Tarantula, Hopeasamurai, Tiger's Beautiful Daughter, White Tiger, Bride of Nine Spiders, Fat Cobra, Ikari - myös hieno mahdollisuus tuoda Netflixin sarjojen hahmot kuten Iron Fist, Daredevil, Steel Serpent ja Elektra mukaan toimintaan! 

- Pitkästä aikaa koin aidon yllätyksen elokuvateatterissa, luoja siunatkoon Ben Kingsleyta.

Aasa Arvostaa: The Suicide Squad

Jatko-osat ovat mielenkiintoisia, koska pitkään yleinen ajatus oli että jatko-osa on se missä hyvä elokuva menee kuolemaan pois; Zorron Leganda, Muumio II, Pirates of the Carribean: Kuolleen Miehen Kirstu, Superman II ja niin pois päin. Nykyään kuitenkin on alkanut tuntua siltä tässä jatkumo-painotteisessa ja franchise-rakennuksen elokuvamaailmassa, että jatko-osa on se joka saa olla mielenkiintoisempi, eheämpi ja moniulotteisempi teos; Captain America: Winter Soldier, Last Jedi, Avengers: Age of Ultron ja niin pois päin. Juuri elokuvateattereihin saapunut The Suicide Squad ei varsinaisesti ole jatko-osa vuoden 2016 karmaisevan huonolle Suicide Squadille, vaan se tuntuu enemmän pehmeältä rebootilta (vaikka se tekeekin oletuksia aikaisempaan samannimiseen elokuvaan). Joka tapauksessa The Suicide Squad on kaikin puolin ylivertainen elokuva edeltäjäänsä verrattuna.

The Suicide Squad

Tarina: Corto Maltesen saarivaltion uusi hallinto omaa anti-amerikkalaisia periaatteita ja mahdollisesti superaseen, joka voi uhata Yhdyvaltoja. Iskuryhmä X:än johtaja Amanda Waller (Viola Davis) lähettää erikoisryhmänsä matkaan, tehtävänään etsiä ase ja tuhota se. Erikoisryhmä on Belle Reven superrikollisvankilan pohjasakkaa; Palkkatappaja Bloodsport (Idris Elba), hirviömäinen King Shark (Sylvester Stallone), isänsä ammatin perinyt Rotanpyytäjä (Daniela Melchior) ja ikuinen villi kortti Harley Quinn (Margot Robbie) sekä monta muuta, joista suurin osa ei ikinä enään näe päivänvaloa saatika edes vankikoppinsa seiniä.

Toivon todella, että nimellienn muistutus vuoden 2016 fiaskoon ei karkoita katsojia tämän elokuvan äärestä. The Suicide Squad on aivan erilainen elokuva, vaikka jakaakin perusidean superkonnista tekemässä USA:n hallinon likapyykkiä. Isoin ero on ohjaajan ja käsikirjoittajan paikalla, jolla seisoo suvereenina James Gunn, jonka kaksi Guardians of the Galaxy -elokuvaa ovat omien suosikki-supersankarielokuvieni joukossa. Gunnin käsissä The Suicide Squad on tylsän ja harmaan merkityksettömän action-räiskeen sijaan räävitön, väkivaltainen, sarjakuvamaisen värikäs ja hassu sekä sisällöltään mielenkiintoinen elokuva. Se on rosoinen kuin mikä, siinä on tahditusongelmia ja se ei ihan saavuta kaikkia tavoitteitaan viestinsä kanssa, mutta kokonaisuuden ollessa näin hauska ja erikoinen, niin nämä tuntuvat pieniltä heikkouksilta. Tämä on Warner Brosin vastaus Deadpoolin väkivaltaisemmalla supersankariseikkailulle, mutta ilman rasittavaa itsetietoisuutta ja isommalla sydämellä, ja tämä juontaa juurensa James Gunnin tapaan rakastaa omia rikkinäisiä hahmojaan.

Kuten Guardiansissa, Gunn on koonnut kasaan hilpeän kokoelman DC:n b- ja c-luokan hahmoja jotka ovat jääneet osittain unohduksiin DC:n sarjakuvissa, ja jotka nyt nousevat luultavasti maailmanluokan tähdiksi. The Suicide Squad rakentuu ensemble -tähtikaartin pariin, jotka karsitaan nopeasti kasaan alussa esitellyistä hahmoista. Eniten ruutuaikaa saavat Idris Elban Bloodsport, jonka hilpeän ysärihenkisen nimen takana on muutakin kuin vain tarve korvata Will Smithin hieman samanhenkinen Deadshot elokuvassa, Melchiorin välitön fanisuosikki Rotanpyytäjä ja tämän (yksi monista) lemmikkirotista Sebastian (Dee Bradley Baker), Stallonen ja Steve Ageen karmaisevan söpö King Shark, John Cenan koomisen kevennyksen ja aidon uhkaavuuden välillä tasapainotteleva Peacemaker, aina rakastettava Harley Quinn ja erinomaisen hahmonäyttelijä David Dastalmachianin Polka-Dot Man, jonka täysin naurettava sarjakuvaversio ollaan päivitetty samaan tapaan naurettavaksi mutta myös tuskaisen surulliseksi versioksi, johon Dastalmachian tarttuu kiinni kunnolla. Mukana on myös Rick Flag (Joel Kinnaman) joka tällä kertaa saa olla muutakin kuin ryhmän straight man ja ikuinen valittaja, ja Kinnaman suoriutuu tästä kiittämättömästä työstä murharyhmän vahtina kiitettävästi. Osaa näistä avainhahmoista yhdistää tietty teema, ja tämä siteen puutos tiettyjen hahmojen väliltä antaa osviittaa myös hahmokohtaloista. Erityisesti haluan nostaa juurikin Dastalmachianin, Melchiorin ja Stallonen, jotka nostavat Polka-Dot Manin, Rotanpyytäjän ja King Sharkin elokuvan tähdiksi, sekä John Cenan jonka kehitys näyttelijänä on ollut hyvä. Peacemaker on samaan aikaa naurettava pelle, tehokas tappokone että oikeasti karmiva moraalinen absolutisti, jollaisia varmasti on oikeasti olemassa ja tämä tekee hänestä aidomman tuntuisen kuin hänen ulkonäkönsä antaa ymmärtää.  

Poliittinen jännite on aina ollut osa Suicide Squad -sarjakuvia, ja Gunn yhdistää tähän ideaan myös vaikutteita kasarin roskatoimintaleffoista (Stallonen mukanaolo alleviivaa tätä, samoin Alice Bragan rooli cortomalteselaisena vapaustaistelijana) ja Likaisesta Tusinasta. Teoriassa Iskuryhmä-X on CIA:n rooli ulkopoliittisella kentällä vietynä äärimilleen ja fantastisiin mittasuhteisiin, ollessa Yhdysvaltojen keino vaikuttaa murhien, terrorismin ja muun toiminnan kautta globaaliin politiikaan salamyhkäisesti. Joissain konteksteissa tämä luo kontrastin jossa Wallerin johtama Iskuryhmä-X on se "huono versio" CIA:n ulkopoliittisesta agendasta, esimerkki tapauksista jolloin Yhdysvallat ovat menneet "liian pitkälle". The Suicide Squadissa alkuasetelma haiskahtaa tältä, sekä taas yhdeltä elokuvalta antamassa mandaattia tappaa ruskeita ihmisiä ilman heidän perspektiiviään, mutta Gunn välttää pahimmat kuopat ja antaa The Suicide Squadille lievän anti-imperialistisen agendan, jossa kaikki iskuryhmän toiminnasta aina syyhyn miksi Corto Maltese on niin karsea paikka juontaa suoraan Yhdysvaltojen globaaliin politiikkaan ja likaiseen peliin. Waller ei ehkä ikinä ole ollut näin vihattava aikaisemmin, ja Viola Davis on karmivan kylmä roolissa juuri oikealla tavalla. The Suicide Squad ei ihan pidä kasassa tätä teemaa koko matkaa, mukana on selkeästi aina pakko olla "hyviä agentteja", mutta en odottanut tätäkään Warner Brosin julkaisemalta franchise -elokuvalta ja tämäkin on jo hyvä askel eteenpäin. 

Tunteellinen puoli jota Gunn käytti niin hyvin The Guardians of the Galaxyssa on myös mukana The Suicide Squadissa, mutta ei ihan yhtä hyvin. Tämä juontaa osittain juurensa myös elokuvan tyyliin; Gunnin käsissä The Suicide Squad on lähempänä eksploitaatiota, jossa raajat lentelevät, veri roiskuu ja joka toinen hahmo joka tulee vastaan kuolee karmivalla tavalla. Tämän verimyllyn aikana on vaikea löytää sydäntä kaikista hahmoista, mutta aiemmin kehumani Melchior ja Dastalmachian tekevät juuri sen. Rotanpyytäjä on tilanteiden pakosta rikollisuuteen päätynyt orpo, joka empatisoi rottien lisäksi niiden kanssa joita yhteiskunta pitää myös alhaisina, kuten juurikin King Sharkin ja Polka-Dot Manin kanssa, ja Melchiorin tunteikas näyttely on avain tämän onnistumiseen. Polka-Dot Man puolestaan on superkonnien koomisen synkkä puoli, tuoden esiin Batmanin monien pahisten samanlaisen tilan; hän on tilanteen uhri, ja ei ole saanut apua jota selkeästi tarvitsisi. Samalla hänen hupaisan naurettava supervoimansa on saanut uuden käsittelyn joka nojaa sekäa keholliseen että lovecraftiaaniseen kauhuun. Polka-Dot Manin masennus ja trauma vaikuttavat hänen ulosantiinsa, ja mikään ei saanut minua niin iloiseksi kuin hymyn häivähdys hänen kasvoillaan kun häntä kohdeltiin vain hänenä itsenään. Dastalmachian on loistava luonnenäyttelijä, joka on tehnyt aliarvostettua työtä aina Yön Ritarista Blade Runner 2049:ään, ja odotan innolla hänen osuuttaan tulevassa Dyyni -adaptaatiossa. 

Kuten aiemmin totesin, The Suicide Squad on hieman rikkinäinen paketti. Tahditus on outoa, Harleylla on oma minielokuva tämän elokuvan sisällä joka on hieman outoa (vaikka Margot Robbie on aina ihastuttava roolissaan), se ei ihan omistaudu omille poliittisille teemoilleen täysiä ja alun lihamyllyn jälkeen on "varsinaiset" päähahmot turvassa suhteellisen kauan. Gunnilla on intoa ja intohimoa näille hahmoille, tälle tarinalle ja tämän kaltaisille elokuville, ja hän sai käytännössä vapaat kädet tehdä mitä hän haluaa ja se näkyy, huonossa ja hyvässä, joskin lähinnä hyvässä. Toiminta on viihdyttävää (erityisesti Bloodsportin ja Peacemakerin murha-kilpailu sekä Harleyn pakomatka), musiikki toimii ja needledrop-musiikki toimii huomattavasti paremmin kuin edeltäjässään ja finaali elokuvalle on juuri niin villi ja erikoinen mitä saattoi odottaa. The Suicide Squad on ronskeimpia ison studion julkaisemia supersankarileffoja sitten Deadpoolin, ylittäen jopa tämän kiitos Gunnin Troma-päivien villin mielikuvituksen ja luovuuden, ja kannustan suuresti tällaista supersankarielokuvaa ylitse sovinnaisemman MCU-tarjonnan. DCEU on sekamelska, mutta tällä hetkellä se on mielenkiintoinen sekamelska jossa on enemmän huteja kuin osumia, mutta osumat ovat olleet puhdasta iloa. The Suicide Squad voittaa edeltäjänsä kaikissa kategorioissa komeasti, ja nousee DC:n elokuvasarjan kärkikastiin. 

Aasa T

"I was happy. Floating in space. Staring at the stars."

PS. RIP Kapteeni Bumerangi, too good for this world. 

 

PS. Ajatuksia lopusta, Rotanpyytäjästä ja Polka-Dot Manista:

Oli jotenkin erittäin kaunista ja hyvin Gunn-maista se, miten elokuva käytti Rotanpyytäjää ja Polka-Dot Mania. Tiimin neljä muuta jäsentä ovat hyvin loogisia valintoja; King Shark on väkivahva ja käytännössä tuhoutumaton ja Bloodsport, Peacemaker ja Flag ovat huippukoulutettuja sotilaita ja aseiden mestareita, ja heidän kaikkien mukana olo on melkein turhaa tilan täyttöä (asia jonka elokuva myöntää ja kääntää myöhemmin twistiksi), mutta Rotanpyytäjä ja Polka-Dot Man? Rotanpyytäjä on pankkirosvo joka kontrolloi rottia ja Polka-Dot Man ampuu pilkkuja. Lopulta kuitenkin tämä kaksikko, Batman rikollisgallerian c-luokan hylkiöt, ovat ne jotka pystyvät taistelemaan Starroa vastaan Bloodsportin aseiden ollessa täysin hyödyttömiä ja King Sharkin ollessa liian iso kohde. Tähän sitoutuu myös elokuvan teema; kukaan ei ole turha tai hyödytön, kaikille on tarkoituksensa. Gunnin rakkaus hylkiöitä ja erilaisia kohtaan huokuu näistä kahdesta hahmosta. Tätä finaalia jossa Rotanpyytäjän miljoonapäinen rottalauma syö Starroa elävältä korostaa John Murphyn loistava kappale Ratism, joka on yksi parhaista sankarillisista kappaleista tässä genressä jonka olen kuullut. Ehdoton lempihetkeni oli kuitenkin se, kun rottalauman saapuessa Bloodsport valahtaa polvilleen kauhusta traumapohjaisen rottapelkonsa tähden, ja Rotanpyytäjä laittaa kätensä ystävänsä ympärille. Rotanpyytäjä ja Bloodsport auttavat toisiaan läpi elokuvan, ja Rotanpyytäjän empatia kovaa palkkasoturia kohtaan alkaa aivan lopussa auttamaan tätä pääsemään hiljalleen traumansa ylitse. 

This is why I love James Gunn.

 

Aasa Arvostaa: Gunpowder Milkshake

 No niin, sitten jotain muuta kuin Marvelia.

Yksi 2010 -luvun hauskoimmista nousseista subgenreistä on niin sanottu John Wick - tyylinen toimintaleffa. John Wickin popularisoima tyyli tehdä toimintaelokuvia on selkeä; paljon viimeisen päälle suunniteltuja toimintakohtauksia jotka ovat brutaaleja, väkivaltaisia ja sisältävät usein yhden (protagonistin) kamppailun lukuisia kasvottomia korstoja vastaan sekä luovaa maailmanrakentamista. Tähän päälle vielä hyvin tietty värimaailma (neonvärit kuten violetti ja sininen aka the bisexual light) ja visuaalinen tyyli joka nojaa 70-80 lukujen toimintatrillereihin. Joskus fokus on enemmän toiminnassa kuin oman, uniikin maailman rakentamisessa (Atomic Blonde) ja joskus maailma itsessään on enemmän etualalla kuin toiminta (Hotel Artemis). Silloinkin kun tarina ja teemat eivät kohtaa kovinkaan hyvin (Hotel Artemis on aika sekasotku) ovat ne silti viihdyttäviä ja mielenkiintoisia juuri tämän kunnianhimon takia. Teknisesti tämän subgenren alkuteoksena voidaan pitää Nicolas Winding-Refnin Drivea, joka omaa monia samoja elementtejä, mutta John Wick on se joka popularisoi tämän tyylin. Ja Gunpowder Milkshake on uusin lisäys tähän genreen. 

Gunpowder Milkshake

Tarina: Firma hallitsee kaikkea. Jos joku astuu Firman varpaille, niin heidät hoitelee pois päiväjärjestyksestä joku heidän palkkatappajistaan. Yksi heistä on Sam (Karen Gillan), toisen sukupolven palkkatappaja. Sam lähetetään tappamaan mies joka varasti Firmalta, mutta pian paljastuu että mies varasti saadakseen kidnapatun tyttärensä Emilyn (Chloe Coleman) takaisin. Sam lupaa suojella tyttöä, mutta nyt Sam on astunut Firman varpaille, ja helvetti on irti. 

Gunpowder Milkshake on israelilaisen ohjaaja Navot Papushadon ensimmäinen kokopitkä englanninkielinen elokuva. Papushadon genre ennen tätä oli kauhu, ja Gunpowder Milkshakessa tämän gore-mieltymykset ja musta huumori ovat näkyvillä, sekä myös hänen silmänsä hyvälle toiminnalle. Gunpowder Milkshake on viihdyttävää rymistelyä, jossa puukotetaan, ammutaan, keilapallotetaan ja matkalaukutetaan (??) korstoja hengiltä viihdyttävällä tavalla. Se ei ole kovin syvä elokuva, eikä se yllä esikuviensa tunteelliselle tasolle hyvästä yrityksestä huolimatta. Gunpowder Milkshake eroaa kuitenkin edukseen sen edeltäjistä mustan huumorin ja väkivallan yhdistelystä. Yksi elementti näissä John Wickia emuloivissa toimintaelokuvissa on usein vakavuus joka sopii niiden maanläheiseen ja "realistiseen" väkivaltaan, mutta jos elokuvasi nimi on Gunpowder Milkshake niin liiallinen vakavuus olisi aika hassua.

En tiedä miksi kesti näin kauan ennen kuin Karen Gillan sai oman toimintaelokuvansa tähditettäväksi, sillä jo ainakin Guardians of the Galaxysta lähtien on nähty, että hänellä on karismaa ja uskottavuutta tällaisiin rooleihin. Sam onkin varsin hauska esimerkki tästä "John Wick" -protagonistista; Sam on käytännössä Firman kasvattama, tämän äidin (Lena Headey) kadottua mystisesti tämän ollessa teini, ja hän on käyttänyt aikansa jatkaakseen äidinsä jalanjäljissä. Samin oma vanhemman menetys kuitenkin tekee hänestä empaattisen lapsia kohtaan, ja tämä saa hänet kääntämään selkänsä Firmalle Emilyn puolesta. Samin ja Emilyn edesottamukset ja keskenäinen kemia on hauskaa, Emilyn ollessa hieman pikkuvanha 7,85 vuotias ja Samin taas palkkatappajien ja rikollisten kasvattama erakko. Emilyn kysyessä Samilta "onko hän sarjamurhaaja", aloin myös miettimään tätä kysymystä myös John Wickin osalta; onko nämä "palkkatappajat" merkittävästi erilaisia sarjamurhaajista vain motiiviensa takia? Sam sanoo sen olevan "monimutkaista", ja kysymykseen ei palata enään uudestaan mutta se jäi asumaan päähäni elokuvan ajaksi. Samin ei näytetä saavan rahaa missään kohtaa tai puhuvan rahasta, joten hän vaikuttaa vain henkilöltä joka tappaa ihmisiä pyynnöstä tai käskystä.

Elokuvan kolme muuta tähteä ovat ehdottomasti Angela Basset, Carla Gugino ja Michelle Yeoh, "sisarukset" jotka pyörittävät "kirjastoa". Kirjastonhoitajat toimivat tämän rikosmaailman tavarantoimittajina; kirjastokortilla voit "lainata hyvän kirjan" jonka sisältä löytyy apua aseiden, rahan ja passien muodossa. Basset, Gugino ja Yeoh ovat elokuvan veteraaninäyttelijät, ja heidän hahmonsa ovat persoonallisia ja hauskoja; Bassetin Anna May on kiivas johtaja, joka kantaa kaunaa Samin äidille, Guginon Madeleine lempeä ja empaattinen ja Yeohin Florence pragmaattinen vastapuoli Anna Mayn tunteille. Kirjasto itsessään on hieno setpiece täynnä hauskoja yksityiskohtia josta otetaan kaikki irti. Kaikki kolme (erityisesti Basset ja Yeoh) saavat myös ottaa osaa toimintaan elokuvan aikana, ja heidän osuutensa ovat elokuvan visuaalisesti mielenkiintoisempia juuri eriskummallisen kirjaston ansiosta. Muut näyttelijät täydentävät elokuvaa vaihtelevasti; aina hyvä Paul Giamatti on hieman tuhlattu Firman agentti Nathanina, mutta ilahduin paljon Ralp Inesonin roolista voimakkaana rikosruhtinaana jonka armeija jalkautuu Samin perään. Ineson on ollut luotettava hahmonäyttelijä Game of Thronesissa, Officessa ja Chernobylissa, ja Gunpowder Milkshake ja The VVitch ovat elokuvia jossa hän saa olla muuta kuin satunnainen sivuhahmo, ja tulevassa Green Knightissa hänellä on tittelirooli!

Elokuvan heikoimmat kohdat ovat maailmanrakennuksessa ja syvemmissä teemoissa. Gunpowder Milkshaken rikosmaailma on yksityiskohtainen ja omaa omanlaisensa rakenteen, mutta valinnat tuntuvat hieman tylsiltä. Iso rikosliiga on nimeltään "Firma" joka ei ole kovinkaan mielikuvituksellinen nimi. Toki tämä sopii Firman toimintaan ja ulkonäköön ja miten se liittyy kapitalismiin (Firma "kontrolloi kaikkea ja kukaan ei voi koskea siihen", sen johtajat ovat vain jotain rikkaita vanhoja miehiä jotka muodostavat "johtokunnan" jne) mutta siitä puuttuu John Wickin "Korkean Pöydän" mysteerisyys ja Firman toiminnan mittaa ei selitetä tuon enempää. Samoin Diner joka toimii neutraalina alueena ja Kirjasto osittain tuntuvat toisinnoilta mielenkiintoisimmista ja enemmän avatuista versioista samasta ideasta. Myös Samin perässä olevat tappajat ovat tylsemmän puolella. Tämän genren hauskimpia puolia ovat värikkäät hahmot jotka tekevät rikosten maailmasta hieman fantastisemman, ja jos Firman kolmea pukumiestä ("Luupäät") ei lasketa, ei juuri kukaan Samin vastustajista eroa toisistaan merkittävästi. Gunpowder Milkshakessa on myös vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä teemoja, mutta nekään eivät juuri jää mieleen toiminnan ja slow-motion juoksukohtausten ollessa etualalla.

hey look it's Ciri

Mutta tämä toiminta on oikein viihdyttävää. Loistavimmat hetket ovat aikaisemmin mainittu kirjastotaistelu sekä synkän koominen taistelu pahasti rusikoitujen Luupäiden ja käsistään halvaantuneen Samin välillä, joka on sekä luova että hilpeän väkivaltainen. Gunpowder Milkshake ei erotu edukseen ideoidensa tai maailmanrakennuksensa puolesta, vaan juurikin tämän hieman komedisemman otteen. Ilokaasun ansiosta kikattavat palkkatappajat, Emilyn kidnappaajien universal monsters -kuminaamarit ja Karen Gillanin luontainen komedinen ajantaju tekevät Gunpowder Milkshakesta hauskemman elokuvan kuin odotinkaan. Tämä hyvin spesifi alagenre on aina jollain tasolla viihdyttävä juuri sen halusta keksiä luovia maailmoja johon sijoittaa toimintansa ja hyvin koreografioidusta toimintakohtauksista, eikä Gunpowder Milkshake ole sinänsä poikkeus tähän. Gillan, Basset, Gugino ja Yeoh ovat uudenlaisia hahmoja tällaiseen tarinaan ja paljon elokuvan charmista nousee juuri heidän edesottamuksistaan ja kemiastaan yhdessä. Ja kuten olen todennut ennenkin, joskus vetävät näyttelijät ja hyvä kemia riittää. Gunpowder Milkshake ei muuta kenenkään maailmaa eikä tuo tähän genreen juuri mitään uutta, mutta se on silti viihdyttävä pakkaus toimintaa joka ei kestä liian kauaa eikä laahaa kertaakaan paikallaan, paitsi ehkä niiden eeppisten slow motion -kohtausten kohdalla. Gunpowder Milkshake on nyt Netflixissä.

Aasa T    

Valokeilassa, osa 13

On taas (hyvin pitkästä aikaa) aika katsahtaa valokeilaan, ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja TV-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Vuonna 1963, Stan Lee ja Jack Kirby kynäilivät tarinan "At the Mercy of Rama-Tut - The Pharoah from the Future!" Fantastic Four -lehden numeroon 19. Tarina kertoo miehestä nimeltä Nathaniel Richards, joka syntyi 31. vuosituhannella. Nathaniel Richards eli rauhan maailmassa, mutta hän oli pakkomielteinen niin sanotun sankarien ajan tarinoista, varsinkin Ihmenelosten edesottamuksista. Richards omasi saman sukunimen kuin ryhmän johtaja Reed Richards, ja hän alkoi tutkimaan heitä enemmän. Richards rakensi lopulta aikakoneen, jolla hän matkasi menneisyyteen. Hän kuitenkin ajoi hieman ohitse, ja päätyi vuoteen 2960 eaa. Hänen aikakoneensa teki pakkolaskun, jonka seurauksena Richardsin näkökyky vaurioitui. Aikakoneen mukana tuotujen robottien ansiosta Richards valtasi pian egyptin, ja aloitti valtakautensa faarao Rama-Tutina. Rama-Tut paransi näkönsä yrteillä, ja tarina näistä yrteistä säilyi nykyaikaan asti, joka johti Ihmeneloset matkustamaan ajassa taaksepäin Egyptiin löytääkseen nämä yrtit, jotta he voisivat parantaa ystävänsä Alicia Mastersin näön. Rama-Tutin vartijat ja faarao itse onnistuivat vangitsemaan Ihmeneloset. Reed, Möykky ja Johnny orjuutettiin, ja Susan Stormista piti tulla Rama-Tutin puoliso. Möykyn ansiosta Ihmeneloset onnistuivat pakenemaan, ja faarao Rama-Tutin valtakausi tuli päätökseensä, tämän paetessa aikakoneelleen. Hänen keksintönsä jäivät kuitenkin Egpytiin, josta ne löysi mutantti nimeltä En Sabah Nur, joka vahvisti itseään niiden avulla, muuttaen itsensä Tuhoksi. 

Ja tästä alkoi tarina, jonka seuraamuksia näemme yhä sarjakuvissa ja pian myös elokuvissa. 

1963 Kirbyn ja Leen tarinassa "Kang the Conqueror" (Avengers #8), Kostajat saavat hätäilmoituksen Rick Jonesin johtamalta "teiniprikaatilta", että outo alus on laskeutunut maahan. Tästä aluksesta astelee ulos mies nimeltä Kang Valloittaja, joka ilmoittaa tulleensa valtaamaan Maa-planeetan sen surkeilta puolustajilta. Kang oli jo valloittanut oman vuosituhannensa maailman, ja halusi uuden haasteen jota sankarien ajan supersankarit hänelle edustivat. Kostajat (Kapteeni Amerikka, Thor, Muurahaismies, Rautamies ja Ampiainen) koittavat taistella Kang Valloittajaa vastaan, mutta hän on voittamaton, vangiten Kostajat alukseensa ja esittäen vaatimuksensa; maan mahtavimmatkaan sankarit eivät voi häntä pysäyttää, joten maailman on antauduttava hänen edessään. Rick Jonesin ja teiniprikaatin avulla Kostajat kuitenkin vapautuvat, ja hyökkäävät Kangin kimppuun uudestaan, tällä kertaa tietoisina siitä että hänen supertekninen pukunsa antaa hänelle teknologisen edun. Kangin puku tuhotaan, ja häpäisty aikamatkaaja palaa takaisin omalla vuosituhannelleen. Kang palasi kerta toisensa jälkeen yrittämään sekä maailman valloituista että Kostajien tuhoamista. Tarinassa Celestial Madonna (Avengers #127-135, 1977-1978), Kang saapuu etsimään niin kutsutun "taivaallisen madonnan" jonka hän päätteli olevan joko enigmaattinen Mantis, supersankari Purppuranoita tai tämän mentori Agatha Harkness. Kang kaappasi kaikki kolme sekä osan Kostajista, ja vetäytyi vanhaan päämajaansa Egyptiin, jonne hän oli vuosituhansia sitten perustanut päämajan. Kostajien jäsen Miekkamies herätti Pyramidissa stasis -unessa nukkuvan Rama-Tutin, ja Kang ja Rama-Tut taistelivat, ja lopulta he katosivat limboon ajan tuolle puolelle, josta heidät löysi mies nimeltä Immortus.

Immortus oli 31. vuosituhannen absoluuttinen yksinvaltias, joka nuoruudessaan oli valloittanut koko universumin, mutta nyt piti itseään lähinnä ylläpitäjänä, jättäen hallinon muille. Immortus tapasi kolme toismaallista olentoa joita kutsuttiin nimelltä Ajan Vartijat (Time Keepers), jotka antoivat hänelle tehtävän suojella aikavirtaa. Immortus kävi pelastmassa Kangin ja Rama-Tutin, vangiten faaraon ja auttaen Kangia palaamaan takaisin taisteluunsa Kostajien kanssa. Kang palkitsi Immortuksen vangitsemalla hänet. Kangin taistelu Kostajia vastaan päättyi huonosti ja Valloittaja paiskautui takaisin omaan aikaansa. Kostajat vapauttivat Immortuksen, joka kiitoksena antoi vastauksia Purppuranoidalle ja Visionille heidän menneisyydestään, ja myöhemmin vihki nämä kaksi Kostajaa aviopariksi. Kuitenkin, Immortus pelasi pitkää peliä. Hänen tehtävänsä oli suojella aikavirtaa, ja hän teki mitä tahansa sen eteen. Tarinassa Avengers Forever (AF 1-12, 1998-1999) Immortus koitti tappaa Rick Jonesin, mutta Kang Valloittaja pelasti Kostajien ystävän ja hälyytti supersankarit apuun. Immortus paljasti, että Rickin supervoima "Destiny Force" johtaisi ihmiskunnan galaktiseksi supervallaksi. Immortus käytti vuosia manipuloidakseen ihmiskehitystä, pitäen heidät maa-planeetalla jotta Ajan Vartijat eivät tuhoaisi maata. Ajan Vartijat päättävät lopulta tuhota maan, mutta Kostajat päihittävät heidät taistelussa Ajan Lopussa. Kangin apu Rick Jonesille oli osoitus siitä, ettei tämä aika-terroristi ollut vain megalomaaninen valloittaja, vaan ihminen joka ymmärsi millaista on olla nuori ja pelokas omasta voimastaan.

16-vuotias Nathaniel Richards oli lapsinero, joka sai kasvaa rauhan ja hyvinvoinnin aikana. Häntä kuitenkin vaivasi koulukiusaajat, jotka saivat hänet epäilemään itseään ja tuntemaan syvää vihaa. Kerran kun hänen kiusaajansa olivat Nathanielin kimpussa, saapui Kang Valloittaja. Kang pelasti Nathanielin pahalta vammalta, joka olisi johtanut Nathanielin vakavaan sairaalahoitoon ja samalla ajanut hänen vanhempansa konkurssiin hoitojen kanssa. Kang näytti Nathanielille tulevaisuuden; hänestä tulisi yksi päivä Kang Valloittaja. Nathaniel kauhistui, sillä hän ei halunnut tulla diktaattoriksi. Nathaniel varasti Kangin teknologian, ja karkasi 2000-luvulle, hakeakseen apua Kostajilta. Nathaniel saapui huonoon aikaan, sillä juuri tuolloin Kostajat olivat lopettaneet Purppuranoidan psyykkisen romahduksen takia, jonka johdosta oli kuollut Kostajat Vision, Haukansilmä ja Muurahaismies (Scott Lang). Visionin jäänteiden avulla Nathaniel löysi suunnitelman, jonka Vision oli luonut tätä ennakoiden; lista nuorista sankareista, joista voisi tulla Kostajien seuraava sukupolvi. Vuonna 2006 julkaistussa Young Avengers -tarinassa Sidekicks (Young Avengers 1-6) Nathaniel etsi käsiinsä Eli Bradleyn alias Patriootin, muodomuuttaja Teddy Altmanin alias Hulkkion ja  mystikko Billy Kaplanin eli Wiccanin. Nathaniel itse otti tittelin Iron Lad, ja heistä tuli Nuoret Kostajat. Kang lopulta löysi heidät, sillä jos Iron Lad jäisi 21. vuosituhannelle, hänestä ei ikinä tulisi Kang Valloittajaa. Aikalinjojen hajotessa Iron Lad tappoi Kangin, ja lähti takaisin tulevaisuuteen ottamaan paikkansa Kangina, vannoen kuitenkin olevansa parempi. Hänen haarniskastaan syntyi uusi Vision, joka jakoi monia Nathanielin muistoista. Myöhemmin Iron Lad palasi takaisin, tutkittuaan aikavirtoja ja etsien tapaa välttää muodomuutoksensa Kangiksi. Iron Lad kauhistui kuullessaan, että Kostajat aikoivat tappaa Purppuranoidan ja ehkä myös Wiccanin heidän voimiensa tähden, ja pelasti Nuoret Kostajat ja Purppuranoidan Kostajien, Ryhmä-X:än ja Magneton välisestä taistelusta. Taistelussa Tohtori Doomin kanssa Nuori Kostaja Cassie Lang alias Stature kuolee, ja Iron Lad haluaa viedä rakastamansa sankarin tulevaisuuteen pelastaakseen hänet. Vision estää häntä, ja Iron Lad tuhoaa Visionin. Kauhistuneet sankarit tajuavat nähneensä sen hetken, miten Nathaniel Richardsista syntyi Kang Valloittaja. 

Kun Rama-Tut pakeni Ihmenelosia vuonna 2960 eaa, hänen pakonsa ei ollut täydellinen. Aikakone paiskasi hänet (silloiseen) nykyaikaan, jonne hän jäi jumiin. Rama-Tut tutki tätä aikaa hetken, ja Tohtori Doomista inspiroituneena hän verhoi itsensä haarniskaan ja antoi uuden nimen itselleen: Scarlet Centurion. Centurionin aikakone pystyi enään vain pieniin harppauksiin, mutta hän käytti tätä ajaakseen Kostajat kaaokseen, noutaen menneisyyden Kostajat taistelemaan nykyisiä sankareita vastaan valheiden ja teknologiansa aivopeseminä. 

Kun Kang Valloittaja ensimmäisen kerran hävisi Kostajille, hän päätti perustaa sillanpääaseman 1900 -luvulle, josta hän voisi tarkkailla ja tutkia tätä aikaa itse. Vuonna 1901 Kang perusti kaupungin Wisconsiniin nimeltä Timely, esittäen sen perustajaa Victor Timelya. Samalla Kang rakensi linnoituksensa Chronopoliksen aikojen väliseen risteykseen, josta hän pystyi tarkkailemaan sekä omaa aikaansa, Kostajien aikaa että Victor Timelyn aikaa. Aikanaan Victor Timely kuoli, ja hänen paikkansa otti Victor Timely Jr. vuonna 1929. Tämä Victor Timely auttoi tutkija Phines Hortonia luomaan keinotekoisen ihmisen, ensimmäisen Liekin, jonka pohjalta Ultron myöhemmin rakensi Visionin. Vuonna 1980 oli Victor Timely III Timely Industriesin kautta onnistunut luomaan teknologisia saavutuksia, joita käytti muun muassa Ihmeneloset. 

Kang Valloittaja perusti myöhemmin Kangien Neuvoston, lukuisista aikavirroista koostuneen ryhmän Kangeja joiden tarkoitus oli vahtia Kangin toimia, pitää aikalinjaa turvassa ja tuhota Kangeja jotka eivät taipuneet heidän tahtoonsa. Tämä paljastui lopulta Immortuksen juoneksi, jonka tarkoituksena oli varmistaa että Kangista tulisi joku päivä Immortus. Ja kyllä, te jotka ajattelette sitä; Rick and Mortyn Council of Ricks perustuu mitä luultavammin juuri tähän ideaan.

Kun Kang Valloittaja hävisi ensimmäisen kerran Kostajille, hän päätti voittaa heidät etukäteen muuttamalla maailmanhistorian kulkua vuosisatoja aikaisemmin. Kang aikamatkusti 500-luvulle, voitti Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritarit ja aloitti maailmanvalloituksen tekno-ritariensa avulla. Kosminen olento nimeltä Uatu Seuraaja huomasi tämän, ja ilmoitti Ihmenelosille Kangin suunnitelmista. Möykky taisteli Kangin tekno-ritareita vastaan Liekin vapauttaessa Merlinin jonka taikojen avulla sankarit ajoivat Kangin takaisin omalle vuosituhannellensa.

Tässä tarinassa ei sinänsä esitellä mitään uutta Kangista,
mutta haluan mainita sen koska Tekno-Ritarit ja Merlin.

Immortus sai pyhän tehtävänsä suojella aikavirtaa Ajan Vartioilta, jotka linkittyivät byrokraattiseen aikajärjestöön nimeltä TVA - Time Variance Authority. Nämä olennot eivät syntyneet itsestään, vaan heidät loi TVA:n viimeinen työntekijä joka asuu ajan lopussa; He Who Remains. Vuoden 2021 Loki -sarjan viimeisessä jaksossa He Who Remains kertoo olevansa aika-ja ulottuvuusmatkaaja, joka tunnettiin monilla nimillä. Kerran, hän oli Valloittaja. Loki-variantti Sylvie tappaa hänet, vapauttaen multiversumin hänen ikeestään ja avaten tien He Who Remainsin varianteille Maahan-199999. 

Ja tämä, arvon lukijat, on Marvel Cinematic Universen Vaihe Neljän seuraava iso antagonisti. Hän on Kang Valloittaja, Rama-Tut, Immortus, Iron Lad, Victor Timely ja Scarlet Centurion. Ja hän ei ole tulossa. Hän on jo täällä.

Aasa T

PS. Kangilla oli myös hyvä arc animaatiosarjassa Avengers: Earth's Mightiest Heroes, joka kaikessa rehellisyydessä on ehkä paras ja helpoiten seurattava versio Kang Valloittajan edesottamuksesta tähän mennessä. Sarja on muutenkin hyvä ja löytyy Disneyplussasta.

Aasa Arvostaa: Loki (Kausi 1)

Kolmas Disneyplussan originaaleista Marvel -sarjoista on nyt ulkona. Kaikki kolme sarjaa ovat jollain tavalla alustaneet Marvel Cinematic Universen seuraavaa vaihetta, tuoden ideoita ja hahmoja (niin uusia kuin vanhoja) etualalle ja päättyen mielenkiintoisin tilanteisiin joista jatkaa tarinaa niin muiden televisiosarjojen kuin elokuvienkin puolella. Mutta vaikka WandaVision ja Falcon and the Winter Soldier muuttivat status quota, on näkemäni perusteella ehdottomasti merkittävin sarja tulevaisuuden kannalta Loki. 

Loki (Kausi 1)

Tarina: Aikamatkustavien Kostajien söhliminen vuonna 2012 johti tuon aikavirran Lokin (Tom Hiddleston) karkaamiseen. Kauaksi ei Loki kuitenkaan ehdi karata ennen kuin Time Variance Authorityn eli TVA:n agentit nappaavat hänet. Enigmaattinen järjestö syyttää Lokia Pyhän Aikalinjan vahingoittamisesta, ja suostuu jättämään hänet eloon vain yhdellä ehdolla; Lokin on autettava löytämään toinen Loki -variantti, joka on tappanut lukuisia TVA:n agentteja.

Lokista on vaikea puhua ilman että paljastaa aivan jokaista juonenkäännettä. Sarjan mainonta ja ennakkomateriaalit eivät paljastaneet paljoa sarjan sisälllöstä, ja tuntui että jokaisessa jaksossa paljastettiin jotain uutta joka muutti jotain siitä mitä tiesimme sarjasta ja sen ensimmäisessä jaksossa asettamista säännöistä. Tämä kuulostaa monimutkaisemmalta kuin mitä se on, ja loppujen lopuksi Loki on oikein viihdyttävä sarja joka keskittyy Lokin hahmon aukipuimiseen ja yhä laajenevan MCU:n alustamiseen. Showrunner ja käsikirjoittaja Michael Waldron tietää aikamatkustuksesta ja vaihotehtoisten maailmojen toimintatavoista fiktiossa (hän oli käsikirjoittaja ja tuottaja Rick and Mortyssa), ja kuusi jaksoa ovat yhtenäinen paketti isoja ideoita, hauskoja skenaarioita ja uusia suuntia joita varmasti tutkitaan tulevaisuuden tarinoissa enemmän. 

Päinvastoin kuin monet tuntuvat ajattelevan, Loki ei ole samanlainen mysteerisarja kuin WandaVision. Jos siis turhautumisesi sarjan kanssa nousee siitä, että "mysteeri oli rakennettu huonosti" niin frankly katsoit sarjaa väärin. Loki ei ole mysteerishow, se on hahmotutkimus Lokista. Lokista on moneksi; hän on ollut vilpillinen prinssi valtaistuimensa perässä, hän on ollut galaktinen valloittaja, vastahakoinen rikoskumpppani ja uskottu taistelutoveri. Mutta mikä saa Lokin toimimaan? Mikä häntä ajaa eteenpäin? Mikä on Lokin paikka tässä kosmoksessa? Lokin kautta sarja kysyy myös kysymyksiä vapaasta tahdosta ja tarkoituksesta; Onko Loki oman kaavansa orja, elääkö hän ikuisessa petoksen ja petetyksi tulemisen syklissä? Onko Lokin osa hävitä, voiko Loki ikinä voittaa? Olen sanonut ennenkin että niin kauan kuin Hiddleston haluaa näytellä Lokia niin minä olen halukas katsomaan häntä tässä roolissa, ja Hiddleston saa venytellä niin komedisia kuin dramaattisempia lihaksiaan jälleen. 

Tämä kuvaus ei jää vain klassiseen tuntemaamme Lokiin. Lokeja on vaikka muille jakaisi, mutta tärkeintä näistä on 2. jaksossa tuleva "Lady Loki" aka Sylvie (Sophia Di Martino), joka on oikeastaan amalgaami Lady Lokia ja sarjakuvien Lumoajatarta. Sylvie on Loki aikalinjalta, jossa hän ei ehtinyt edes tehdä mitään; lapsena Sylvie kaapattiin TVA:n toimesta tämän "rikkomuksista pyhää aikalinjaa" vastaan ilman että hän ehti tehdä mitään. Monet muut Lokit ovat tehneet jotain joka rikkoi heidän todellisuutensa määrättyä kulkusuuntaa (aka "Loki pääsikin karkuun tuomiota New Yorkin taistelun jälkeen", näin esimerkiksi), mutta Sylvien olemassaolo itsessään tuntuu olevan rikos. Sophia Di Martinon energinen ja raivoisa roolisuoritus tekee Sylviestä viihdyttävän hahmon, jonka vahva ja syvällä palava motiivi antaa hänelle hyvin erilaisen energian kuin muille, enemmän passiivisille Lokeille. Ehdottoman hatunnoston ansaitsee myös Richard E. Grantin "Klassikko-Loki" jonka puvustus tuo mieleen 616 -sarjakuva-jatkumon alkuperäisen Lokin, ja Grantin ollessa ehdottomasti paras mahdollinen valinta näyttelemään "vanhaa Lokia". 

Loki erottuu myös edukseen noin melkein kaikista muista MCU:n tuotoksista visuaalisesti. Erilaiset ympäristöt vaihtuvat ja tuntuvat, noh, erilaisilta; TVA:n konttorit ovat retro-henkisiä byrokratian labyrinttejä, vaihtoehtoiset aikavirrat ovat kaikki erilaisia ympäristöjä aina apokalyptisesta kauppakeskuksesta vieraaseen planeettaan, jonka värit ja äänimaisema toi mieleen Mass Effectin. Jos kerta TVA pääsee kaikkialle maailmassa ja maailmankaikkeudessa, ei ole mitään tarvetta rajoittaa itseään vain vaihteleviin vuosikymmeniin meidän maailmamme historiassa (kröhdoctorwhokröh). Otettiinko TVA:n tarjoamasta vapaudesta kaikki irti? Ei ehkä, mutta tämä on vain kuusi jaksoa ja siihen mahdutetaan erikoinen kokoelma outoja planeettoja, hämyisiä palatseja ja ajan hampaan syömiä muistoja menetetyistä mahdollisuuksista. Sarjan kuvaajana toimi palkittu John Mathieson, jonka työn helmiin kuuluu Gladiaattori, Kingdom of Heaven ja Logan, ja tämän työ näkyy sarjassa positiivisesti hyvin persoonallisen ja ihmisläheisen kamerankäytön kanssa. Muutama closeup -zoom tässä sarjassa oli erityisen hyviä tuomaan esiin hahmojen muuttuvia tunteita hetkessä, ja toivon että Loki antaa myös MCU:lle lisää rohkeutta näyttää oudolta ja värikkäältä tulevaisuudessakin.

Ja tässä taitaakin olla kaikki mitä voin sanoa, ja nytkin tuntuu siltä että sanoin liikaa. Vannon yhä ettei Loki ole mysteerishow, sillä mysteerissä pointtina on mahdollisuus ratkaista tuo mysteeri vihjeiden perusteella. Teknisesti tämä on mahdollista myös Lokissa, mutta vihjeet jotka aukeavat vain sarjakuvia lukeville nörteille ei ole kovin hyvä pohja rakentaa mysteeriä. Onneksi Loki keskittyy enemmän sarjan päähenkilön kautta käsittelemään vapaaseen tahtoon ja kohtaloon liittyviä teemoja mielenkiintoisella tavalla. Loki tulee olemaan mahdottoman tärkeä osa MCU:n tulevaisuutta, ja ehkä joskus tulevaisuudessa voin avata tarkemmin mitä sen viimeinen jakso voi tarkoittaa. Avaan hieman tätä tekstin lopussa olevassa kevyessä spoileri-osiossa niille, jotka ovat jo sarjan kokonaan nähneet ja palavat halusta kuulla minun näkemykseni asiasta. Loki ei ole mikään täydellinen sarja millään mitalla. Kuten niin monet MCU:n sarjoista, se ei käsittele omia teemojaan ihan niin syvällisesti kuin voisi ja sarjan sisäinen logiikka tiettyjen asioiden suhteen on hieman kummallinen, mutta nämä ovat mielestäni pieniä vikoja muuten viihdyttävässä, luovassa, hauskassa ja erikoisessa sarjassa. Loki on itseasiassa saamassa myös 2. kauden mikä on hyvin mielenkiintoista, joten tulemme varmasti tulevaisuudessa palaamaan tähän sarjaan vielä ainakin kerran. 

Aasa T

Spoilereita!!

- Jonathan Majorsin piilossapitäminen finaalin asti medialta oli aika taikatemppu. Aiemmin Majors oltiin roolitettu Ant-Man and the Wasp: Quantumania - elokuvaan Kang Valloittajan rooliin, ja niin monet yksityiskohdat sarjassa viittasivat Kangin tai jonkun hänen alter egoistaan osallisuuteen; Ravonna Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) on Kangin mielitietty sarjiksissa, Time Keeperit antoivat Immortukselle tehtävän ylläpitää aikalinjaa, Alioth ja niin pois päin. Majors ei kuitenkaan ole Kang varsinaisesti; hän on "He Who Remains", amalgaami samannimistä hahmoa TVA:n historiassa ja Immortusta, mutta kiitos Sylvien kohtalokkaan päätöksen on kokonainen multiversumin Kang Valloittajia nyt MCU:n aikalinjalla. Kang ei ole tulossa joskus, eikä tämä ollut teaseri jossa pahis hymyilee ja tulee sitten viiden vuoden päästä vasta elokuvassa. Kang on täällä nyt.

Multiversumi. Sehän on hauska sana. Monta maailmaa. Maailmat jotka varmasti ovat yhtä arvokkaita keskenään. Kuten esimerkiksi maailma, jossa Tobey McGuire on Hämähäkkimies. Varsinainen hulluuden multiversumi! 

Yeah the next big event's gonna be Secret Wars

Aasa T