Aasa Arvostaa: Syksyn uudet sarjakuvat!

Syksyn jatkuessa synkkänä, märkänä ja viileänä, on oikea ratkaisu linnoitautua kotiin (muutenkin hyvä idea korona-aikana) ja lukea sarjakuvia. Tänään on arvioitavana kolme sarjakuvaa tällaisia hetkiä varten; kaksi kotimaista ja yksi ulkomaalainen klassikko, josta olemme saaneet käännöksen!

Jumalsurma - Ensimmäinen kirja

Tarina: Pohjola on sodan jälkeen hajanainen ja rauha on herkkä kuin keväinen hanki. Sodan jättämät arvet ovat kuitenkin ikuisia, ja jumalat itse janoavat kostoa. Yksin erämaassa kulkee soturi Hrothgar, jonka tehtävä on yksinkertainen; hän tappaa jumalia.

Tuomas Myllylän sarjakuvat omaavat hyvin samanlaisia, toistuvia teemoja; väkivalta, pohjoismainen estetiikka ja kuvasto, testosteroniset barbaarisankarit ja erittäin lihaksikkaat, epätyypilliset naishahmot. Viime vuonna ilmestynyt Alhaiset oli Myllylän proof of concept- albumi luomalleen fantasiamaailmalle, esitellen sekä hahmoja että ideoita uuteen tarinaan. Jumalsurma jatkaa tästä eteenpäin uudella protagonistilla, ja onkin Alhaisten tapaan varsin viihdyttävä teos. Myllylän kuvitus sopii erinomaisesti tähän synkkään maailmaan, jossa harmaan sävyisen maailman ainoa värinpilkahdus on veressä jota vuodatetaan. Erityisesti pidän Jumalsurman maailmassa siitä, että vaikka se onkin synkkä ja karu maailma, ei se noudata imitoimansa keskiaikaisen maailman vanhanaikaisia sukupuolirooleja. Ainoa heikko lenkki sarjakuvassa on ehkä sen protagonistissa, Hrothgarissa. Hänessä ei ole ainakaan vielä mitään mikä erottaisi hänet mistään muusta barbaarisankarista; lukiessa mietin tämän parrakaan, yläosattoman miekksankarin muistuttavan vähän turhankin paljon Andrew McLeanin barbaarisarjakuva Headlopperin samanlaista protagonistia. Alhaisten paras puoli oli sen naispäähekinlöissä, joista vain yksi (peikkonainen Thurinn) on enään remmissä mukana. Kuitenkin, on Jumalsurman tarina vasta alussa, ja tämä ei ole ollenkaan huono alku. Maailma on mielenkiintoinen, jumalten käsittely sarjakuvissa oikeina, elävinä olentoina on toimiva ja kuvitus on mukaansatempaavaa. Jumalsurma - Ensimmäinen kirja on oikein viihdyttävää barbaariseikkailua.

Port Arthur

Tarina: Turussa nuori nainen ja hänen kissansa löytää asunnostaan lattialuukun. Luukun alta löytyy portaat alas, kuinka pitkälle ne menevät?

Mika Lietzen teki 2013 sitten erinomaisen 1980- luvun kauhu- ja scifielokuvien estetiikkaa ja tunnelmaa huokuvan sarjakuvan 1986, joka tuli minulle usein mieleen Stranger Thingsia katsellessa. Sarjakuva tuli minulle uudestaan mieleen Lietzenin uusimmaasta sarjakuvasta, Port Arthurista. Lietzenin kuvitus luo tunnelmaa vaivattomasti; nimetön päähenkilö ja hänen kissansa ovat hyvin yksinkertaisesti hahmoteltuja, mutta taustat, maisemat ja maanalainen miljöö on niiden yksityiskohtaisuudessa monimuotoista ja upeaa. Port Arthurissa on hiljainen ja aika leppoisa tunnelma, vaikka idea maanalaisesta kaupungista on itsessään kaikkea muuta kuin leppoisa. Port Arthur on kepeä mutta kaunis, leppoisa mutta aika jännittävä pieni teos, joka varsinkin on turkulaisilla sarjakuvafaneille ehdoton hankinta. Ohan se aina hauska nähdä kotikulmia sarjakuvien sivuilla!

Ja sitten tämän kolmikon ainoa ei-suomalainen teos, josta kiitos Zum Teufelin saimme upean suomenkielisen käännöksen.

Usagi Yojimbo 1: Samurai

Tarina: Japani, 1600-luku. Sisällissodat ovat repineet maata hajalle, ja nyt on Shogunin aika hallita. Maassa rauhaa pitävät samurait, soturit jotka seuraavat tiukkaa kunniakoodia. Maantierosvojen, palkkionmetsästäjien ja villipetojen seassa kulkee yksinäinen jänis. Hänen nimensä on Usagi, ja hän on ronin; samurai vailla isäntää.

Stan Sakain Usagi Yojimbo on yksi amerikkalaisen indie-sarjakuvan klassikkoteoksista. Monille hahmo voi olla tuttu myös erinnäisistä Turtles- sarjoista, jossa Usagi on tehnyt cameoita. Usagi on kuitenkin oma hahmonsa ja hänen maailmansa on erillinen teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista; molemmat näkivät päivänvalon 1984, mutta Usagi Yojimbon yhtäläisyydet ovat oikeastaan vain antropomorfisissa eläinhahmoissa ja japanilaisen kulttuurin vaikutuksista tarinassa. Usagi Yojimbo on paljon kunnianhimoisempi, vakavampi ja todellisuutta reflektoivampi sarjakuva, ja on syystä kaikki kehunsa ansainnut. Sakai on sanonut inspiraationa olleen chambara- samuraielokuvat, kuten Akira Kurosawan klassikot, sekä samurai Miyamoto Musashin elämä; lopputuloksena on sarjakuva jossa on historiallinen tunnelma, jota osittain keventää juuri oikealla tavalla Sakain mestarillinen, leikkisä kuvitus ja eläinhahmojen käyttö. 

Samurai keskittyy paljolti Usagin hahmon esittelyyn ja tämän historiaan sekä siihen, miten tästä kunniallisesta jäniksestä tuli ronin. Usagi on bushidon, samuraiden kunniakoodin, tiukka seuraaja; hän taistelee kunnialla, ei alenna itseään palkkionmetsästyksen kaltaiseen ammattiin ja haluaa kostaa kuolleen isäntänsä puolesta. Usagi on eräänlainen paragon- sankari, esikuvallinen hahmo myrkyllisessä ja pahassa maailmassa, ja tarinan aikana Usagi vaikuttaa positiivisesti muihin, mutta samalla hän myös itse liukuu vähemmän kunniallisille teille. Usagi haluaa tehdä oikein, mutta jos maailma ei tarjoa sinulle kuin vääriä ratkaisuja, mitä voit tehdä? Nuori Usagi on takaumissa paljon optimistisempi ja naiivimpi maailmasta, ja Samurai näyttää mikä sai hänet koventumaan ja kyynistymään menettämättä kuitenkaan otettaan kunniastaan. Myös Usagin ajoittaiset matkakumppanit ovat mielenkiintoisia; ilkikurinen ja viekas palkkionmetsästäjä Gen on hyvä vastapari Usagin suoraselkäisyydelle, ja heidän "ystävyydessään" on hyvää jännitettä. Sokea miekkamies Zato-Ino on surullisempi hahmo, jonka katkeruus ja viha maailmaa kohtaan on ymmärrettävä ja hänen ihmisyytensä (sikamaisuutensa?) on käsinkosketeltavaa. Onna-bugeisha (naissoturi) Tomoe Amae on Usagin veroinen miekkasankari ja kunnian tien kulkija, jonka kanssa Usagi tuntee itsensä selkeästi onnelliseksi, mutta heidän ristiriitaiset tiensä pitävät heitä erillään. 

Tarinoiden tunnelmat ovat vaihtelevia, osan emuloiden aiemmin mainittujen chambara-elokuvien tunnelmaa, toisten ollessa kevyempiä välietappeja Usagin matkoilla. Samalla Sakai rakentaa suurempaa tarinaa johon Usagin historia liittyy; poliittisia murhia, juonittelua ja petollisia lordeja puukottamassa toisiaan selkään. Osa tarinoista on hyvin komedisia, kuten Zylla, jossa Usagi kohtaa erään japanilaisen julkkiksen metsässä ja Torni, jonka päähenkilö on Usagin sijaan pieni lisko jota Usagi suojelee vihaiselta kokilta. Minu suosikkini näistä tarinoista olivat lopulta kolmeviimeistä, jotka muodostavat hyytävän, lähes fatalistisen kokonaisuuden; Äidin Rakkaus, Sokean miekkasian paluu ja Jumalten peitsi. Usagi ajautuu synkemmille teille toisten tekojen kautta, ja kuolema kulkee hän rinnallaan, jolloin paikalle saapuu Jei, jumalten peitsi, Sakain luomista hahmoista karmivin jonka nimikkotarina on erinomainen, joskin tuskallisen jännittävä, tapa päättää tämä ensimmäinen kokoelmateos. Näissä tarinoissa Usagin rautainen usko bushidoon on eniten koetuksella, tunnelma muuttuu shakespearemaisesta tragediasta lähes kauhutarinan mittoihin. Sakai hallitsee hyvin erilaiset tunnelmat, eikä ne koskaan ole ristiriidassa keskenään teoksessa. Usagi Yojimbo 1: Samurai on loistava sarjakuva, ja en malta odottaa tulevia kokoelmateoksia luettavaksi. Jos sinulta on jostain syystä jäänyt tämä klasikkoteos lukematta, on nyt erinomainen aika korjata tämä virhe. 

Aasa T

    

Aasa Arvostaa: The Mandalorian (Kausi 1)

 The Mandalorian ilmestyi yli vuosi sitten Disney+ -palveluun Yhdysvalloissa, täyttäen hetkessä netin "This is the Way", "I Have Spoken" ja Baby Yoda- meemeillä. Suomalaiset joutuivat kuitenkin heilumaan limbossa sarjan suhteen, sillä kesti yli vuosi ennen kuin Disneyn suoratoistopalvelu oli saatavilla täällä. The Mandalorian oli varmasti monille ykkössyy hankkia jälleen uusi suoratoistokanava; maanläheinen, karu TV- sarja jossa ei ole jedejä, keskittyen sen sijaan Star Warsin alamaailmaan ja kopioiden yhden supersuositun hahmon visuaalisen estetiikan päähenkilökseen. Hetkessä monet arvostelijat ja sivustot hehkuttivatkin The Mandaloriania "parhaimpana asiana jota Star Warsille on tapahtunut sitten originaalien elokuvien". Ja nyt kun olen nähnyt itse koko 1. kauden, voin vain sanoa:

Tässäkö kaikki mitä ihmiset haluavat Star Warsilta?

The Mandalorian (Kausi 1)

Tarina: Yksinäinen Mandalorialainen (Pedro Pascal) toimii palkkionmetsästäjän, keräten mainetta ympäri ulkoreunaa. Hän saa erikoisen, mutta erittäin hyvin maksavan keikan; tuo kohde Imperiumin edustajille, ja saa palkkioksi harvinaista beskar- metallia, jolla hän voi parantaa mandalorialaista haarniskaansa. Kohde paljastuu kuitenkin pieneksi ja oudoksi lapseksi, eikä hän suostu luovuttamana häntä Imperiumin armoille. Mandalorialainen karkaa lapsen kanssa, mutta huomaa pian että Imperium ja muut palkkionmetsästäjät eivät lopeta ajojahtia helpolla.

Alustukseni saattoi kuulostaa siltä, että The Mandalorian olisi huono sarja. Sitä se ei kuitenkaan ole, päinvastoin. The Mandalorian on erittäin hyvänlaatuista avaruus -westerniä joka näyttää hyvältä, omaa tykättäviä hahmoja ja on avoin sekä uusille katsojille että Star Warsin pahimmille mytologianiiloille. Se on kuitenkin vain sitä: hyvää TV- viihdettä, enkä löytänyt siitä juuri mitään käänteentekevää niin Star Warsin kuin TV:n tasollakaan. The Mandalorian tarjoaa katsauksen tämän tarinamaailman pieniin nurkkiin ja koloihin, ja kesti 8 jaksoa ennen kuin kukaan edes sanoi sanaa "jedi" ääneen. Siinä on paljon mistä pitää, mutta kaiken hehkutuksen ja huomion jälkeen odotin ehkä enemmän. Syy sekä laatuun että laadun tasapaksuuteen on miehessä sarjan puikoissa. Jon Favreau tietää mitä tekee, ja kiitos hänen sarja on huomattavasti kevyempi ja hauskempi kuin sen mainokset ja ennakkomateriaali antoi odottaa, mutta visuaalinen nero tai tarinankerronan virtuoosi hän ei koskaan ole ollut. Hyvää perustasolla olevaa puurtamista, jota vierailevat ohjaajat kuten Taika Waititi, Rick Famuyiwa ja Bryce Dallas Howard nostavat ylöspäin.

Asia josta olin eniten huolissani sarjan suhteen oli protagonisti itse, Mandalorialainen, jonka lyhennän nyt sarjan tapaan Mandoksi. Koko mandaloria- idea perustuu täysin alkuperäisen trilogian cooleimman näköisen hahmon Boba Fettin estetiikkaan, jota kymmenet kirjoittajat ovat sitten laajentaneet kokonaisen sivilisaation mittaan. Mando, kuten inspiraationsa Fett, ei ikinä riisu kypäräänsä pois. Tällöin näyttelijän ja käsikirjoittajan tehtäväksi jää keksiä tapa, millä katsoja pääsee kasvottoman protagonistin pään sisälle ilman ihmiskasvojen tarjoamaa tunteiden karttaa. Pedro Pascal onnistuu tässä...kohtalaisesti. Kasvoton protagonisti joka on hiljainen, hillitty ja tunteiltaan rajattu on huono yhdistelmä, mutta Pascal yrittää parhaansa kehonkielellään tuoda jotain tunnetta Mandoon. Onneksi Mandon teot kertovat paljon enemmän hänestä kuin hänen puheensa, ja niiden kautta onnistutaan luomaan jonkinlainen käsitys siitä, millainen persoona kypärän alla on; viileä ja ammattimainen palkkionmetsästäjä, mutta jolla on hyvin selkeä kunniakoodi jonka mukaan hän elää. Tämä ei ole lainkaan huono pohjusta hahmolle, vaikka Mando onkin ehkä lopputuloksena hieman yksitoikkoinen ja ennalta-arvattava. Ja kyllä, "Baby Yoda" on mahdottoman söpö, joskin en tiedä kuinka hyvää tarinankerrontaa on se, että joudumme seuraamaan hahmoja koittamassa keksiä ratkaisua johonkin jonka katsojat käytännössä tietävät jo.  

The Mandalorian loistaa sen laajan ja suurelta osalta erittäin miellyttävän hahmogalleriansa kautta. Carl Weathers on erinomainen Palkkionmetsästäjien Killan johtajana Greef Kargana, esittäen vanhaa, kunniallista konnaa rentoudella. Gina Caranon sotaveteraani Cara Dune on loistava partneri Mandolle, ja minä nautin aina Caranon näkemisestä ihan missä tahansa. Nick Nolte kaikista maailman ihmisistä tekee muistettavan ja jopa raskaan roolisuorituksen Kuiil- nimisenä avaruusolentona yhdessä stunt- näyttelijä Misty Rosasin kanssa. Pidin myös paljon erittäin hauskasta rikollisjoukosta, jossa on mukana Bill Burr, Natalie Tena, Clancy Brown ja Richard Ayoade, jotka toivon näkeväni uudestaan 2. kaudella. The Mandalorianissa on todella paljon hyviä näyttelijöitä hauskoissa rooleissa, ja päinvastoin kuin niin monet muut sarjat, The Mandalorian ei tapa heitä kaikkia pois ensimmäisen visiitin jälkeen, antaen mahdollisuuden kehittyä ja kenties palata myöhemmin sarjaan takaisin. Erityiskunniamaininnat annan Werner Herzogille mukana olemisesta, Giancarlo Espositolle pahisroolista jossa hän on aina kotonaan ja Taika Waititille, jonka tappajadroidi IG-11 oli sekä hauskasti ääninäytelty että erinomaisesti toteutettu, ja Star Wars- nörtti sisälläni nautti IG- yksikön näkemisestä toiminnassa. 

IGGY

Aivan, ja ne viittaukset. Mielenkiintoisesti The Mandalorianin valinnat sen suhteen mitä referoidaan ja esitetään sarjassa kulkevat yllättävän syvällä. Ei kestänyt kauaakaan kun sarja referoi Star Wars Christmas Specialia ja Droidit- animaatiosarjaa vuodelta 1986. Sarja on myös paljon sulavampi tässä, verratuna esimerkiksi Solo: A Star Wars Storyyn ja Rogue Oneen, juurruttaen viittaukset aiempiin nähtyihin ja kuultuihin asioihin tarinaan sisälle kiitettävästi. On varikkodroideja, tuttuja muukalaisrotuja ja sanontoja ja syvempiäkin lore-viittauksia expanded universen faneille. Enemmän kiinnitin oikeastaan huomiota Star Warsin ulkopuolisiin viittauksiin; Mando itse on käytännössä hyvin pitkään "mies vailla nimeä", kulkien viitta/ponchossaan kaupungista kaupunkiin pyssysankarin tavoin. Dollaritrilogia, Seitsemän Samuraita ja Lone Wolf and Cub, joka lopulta omaakin ehkä eniten yhteistä The Mandalorianin kanssa, näkyvät isoina vaikuttajina sarjan episodimaisessa tarinankerronnassa. Isällisyyden ja kasvatuksen teemat kulkevat syvällä sarjassa, ja kahden viimeisen jakson aikana näihin päästään perehtymään hieman syvällisemmin sisälle mistä olin kiitollinen. Vanhemmuuden teemat ovat vanha hattu Star Warsissa, ja teoriassa olisin toivonut sen käsittelevän jotain muuta, mutta fokus kasvatuksessa ja kasvuympäristöissä (nature vs nurture) erottaa sitä edukseen hieman.

Minulle ehdottomasti sarjan mielenkiintoisin puoli oli mandalorialaisten kulttuurin puolella. Mandon asema mandalorialaisena ja haarniska jota hän kantaa ei ole vain esteettinen valinta kopioituna hahmolta jonka koko hahmo oli "cool haarniska ja ääni", vaan osa hänen kulttuurista identiteettiään. Mandalorialaiset ovat maanpaossa elävä kulttuuri, joka kantaa omaa historiaansa ja kulttuuriaan kirjaimellisesti päällään. Haarniskat kertovat heidän identiteetistään, saavutuksistaan ja asemastaan mandalorialaisten hajallaan olevissa yhteisöissä. Kansanmurhan jota kutsutaan "Suureksi Puhdistukseksi" jälkeen mandalorialaiset ovat joutuneet muuttamaan tapojaan ja metodejaan, pitäen kasvonsa piilossa kypärien alla jopa muiden mandalorialaisten kanssa. This is the Way, toistelevat mandalorialaiset toisilleen, ja on epävarmaa onko kyseessä vanhat tavat peräisin ajalta ennen kansanmurhaa vai uusista tavoista jotka ovat syntyneet pakotteen sanelemina. Samalla tämä toimii myös osana Mandon hahmoa; Pedro Pascal kommentoi haarniskan olevan myös symbolinen suojakerroin traumoja vastaan, jota kaikki mandalorialaiset kantavat mukanaan. The Mandalorian yhdistää mandalorialaisiin ideoita niin Amerikan ja Polynesian alkuperäiskansojen kulttuureista, juutalaisten diasporasta ja lukuisista muista maansa menettäneistä kulttuureista, tehden päähenkilön ulkonäöstä ja sitoutumisesta kasvottomuuteen tunnetasoisen osan tarinamaailmaa. Tosin samalla kyseessä on taas yksi esimerkki jossa vähemmistöteemoja käsitellään scifissä pääasiallisesti valkoisten näyttelijöiden toimesta. 

The Mandalorianissa on paljon mistä pitää, kuten varmaan olette huomanneet. On paljon toimintaa, on huumoria, on viittauksia ja on myös hieman syvällisempää tarinankerrontaa. Fakta että koko sarja on lähes yksinomaan kuvattu studiossa on uskomatonta, ja tämä käänteentekevä teknologia lienee avain tulevaisuuden televisiosarjojen ulkonäön kohenemisessa. Se on kaikin puolin toimivaa, hyvin tuotettua TV:tä  mutta epätasainen tahti, Mandon hahmon yksitoikkoisuus ja hieman turhan siistiksi sliipatun tutun turvallinen Disney -estetiikka visuaalisuudessa syö sarjan muuten hyvää potentiaalia. Enkä oikein jaksa uskoa, että tähän tullaan puuttumaan millään tavalla tulevaisuudessa; selkeästi kaikki ja heidän tätinsä ja setänsä tykkäävät tästä sarjasta, eikä se varsinaisesti ole rikki millään tavalla. Minulle modernin Star Warsin pääteos on yhä The Last Jedi, ja tämän rinnalle The Mandalorian ei nouse millään tasolla. Se ei haasta minua katsojana, mutta on silti on mukavaa ja mielekästä viihdettä jossa on hyvää toimintaa, hauskoja vitsejä ja satunnaisia hetkiä jolloin voin osoittaa ruudulle sormella kuin Leonardo DiCaprio Once Upon A Time In Hollywoodissa konsanaan tunnistaessani jonkun viittauksen. Olen iloinen että sarja on olemassa, ja aloin katsomaan toisen kauden ensimmäistä jaksoa heti sen ilmestyttyä, mutta pidän jalkani maassa sarjan suhteen, Suosittelen samaa myös teille. The Mandalorianin 1. kausi on nyt katsottavissa Disney+:ssa.

Aasa T

PS. On oikeasti aika siistiä, että kaikki stormtrooperien näyttelijät sarjassa olivat 501st Legionin, maailman suurimman Star Wars- cosplay-yhteisön jäseniä jotka käyttivät kaikki itse tehtyjä haarniskoita sarjassa. Now that's fan service!

Aasa Arvostaa: Vampires vs. the Bronx

 Kuinka ollakkaan, saamme vielä lokakuun puolelle yhden elokuva-arvostelun, ja vielä Halloweenin teemaan sopien kyseessä on kauhuelokuva- tai ainakin siinä on vampyyreja, ja kuka oikeasti haluaa mitään muuta Halloween -elokuvalta? 

Vampires vs. the Bronx

Elokuva: Bronxissa nuori Miguel Martinez (Jaden Michael) tekee kaikkensa pelastaakseen paikallisen lähikaupan, joka on sulkemisuhan alla tonttien vuokrien noustessa pilviin. Samaan aikaan Bronxissa on alkanut kadota ihmisiä, varsinkin niitä jotka ovat myyneet kiinteistönsä Murnaun asuntovälitysyhtiölle. Vampyyrit ovat tulleet Bronxiin, mutta miksi?

Aina tasaisin väliajoin voivottelen, kuinka oikeasti hyviä vampyyrielokuvia ei olla tehty pitkään aikaan. Viimeisin jota muistelen lämmöllä oli What We Do In The Shadows, ja siitäkin alkaa olla yhdeksän vuotta. Toki lähitulevaisuudessa Robert Eggers on tekemässä Nosferatu- uusintaansa ja Karyn Kusama on heittämässä hattunsa Draculan pariin ja nämä kuulostavat lupaavilta. Onneksi näitä ikuisuusprojekteja ennen voi ilolla katsoa Vampires vs. the Bronxin, joka on erinomainen riffailu genren estetiikasta, tyylistä ja ideoista joita vampyyrien takana on, ollen samalla erittäin hauska ja viihdyttävä kauhukomedia. Ohjaaja Oz Rodriguez on kunnostautunut lähinnä TV:n puolella, ja tämä on hänen ensimmäinen elokuva-ohjauksensa, eikä lopputulos petä, vaikka kokonaisuus onkin paikka paikoin hieman halvan näköinen ja lopussa varsinkin editointi hieman hutiloitua. Halpuuden kohdalla tosin mietin myös missä kulkee raja halvan tuotannon ja tietentahtoisen riffailun välillä. 

Miguel muodostaan ystäviensä Bobbyn (Gerald W. Jones III) ja Luisin (Gregory Diaz IV) kanssa elokuvan pääkolmikon, ja kaikilla heistä on jotain tekemistä tarinassa. Miguel on Bronxin "pikku pormestari", asuinaluetta rakastava nuori jolle lähikauppa on toinen koti ja sen myyjä Tony (The Kid Mero) isän korvike, ja vampyyrien uhka on hänelle hyvin henkilökohtainen. Bobby elää osittain edesmenneen isänsä varjossa, kaikkien olettaen tämän seuraavan hänen huonoja valintojaan, eikä Miguelin arkuus auta tässä yhtään kaikkien syyttäessä Bobbya kolmikon teoista yksinään. Luis on joutunut muuttamaan pois Bronxista, ollen vain kesällä käymässä kotikaupungissaan, ja hän on pesukestävä nörtti ja ryhmän tietopankki. Kaikki kolme nuorta näyttelijää hoitavat homman hyvin, ja pidin eritoten Luisista joka oli käytännössä gootti Ghost- paidassaan lukiessaan samalla Stephen Kingin Painajaista. Remmiin liittyy mukaan myös Rita (Coco Jones), jonka olisi toivonut tulevan mukaan aiemmin, sillä hän ei oikein ehdi tehdä mitään merkittävää avun hakemisen lisäksi. 

Vampires vs. the Bronxin menestys tarinana perustui täysin siihen, kuinka katsojat saadaan välittämään ympäristöstä ja yhteisöstä. Kid Meron roolitus isällisenä lähikaupan pitäjänä oli läpihuutojuttu, Imani Lewis instagram- tähti Gloriana toimii osittain tarinan kertojana postaustensa kautta, Chris Redd on hauska koominen kevennys tasaisin väliajoin ja Method Man itse on paikallisen kirkon tiukka pastori, joka epäilee kolmikon olevan koko ajan tekemässä pahaa. Vastapuolella taasen on erinomainen Shea Wigham Murnau- yhtiön edustaja Frank Polidorina ( get it? ), täyttäen tämän tarinan Renfield- roolin limaisena bisnesmiehenä. Polidori haluaa "parantaa ja kehittää Bronxia", ja Wigham on omiaan tällaisessa roolissa. Kauhuelokuvissa sivuhahmot tuppaavat usein olemaan luettelo tappajan menusta, ja jotta katsoja välittää näistä on hahmojen oltava jollain tavallat tykättäviä. Vampires vs. the Bronx onnistuu tässä hienosti.

Vampyyrit tarkoittavat melkein aina jotakin. Toki on esimerkkejä joissa vampyyreistä on riisuttu lähes kaikki merkitys pois, mutta alusta lähtien on vampyyreitä käytetty myös vertauskuvina jollekin; toiseuden pelolle, sukupuolitaudeille, ulkopuolisuudelle ja aatelistolle. Vampires vs. the Bronx käyttää verenimijöitä hyvin spesifiin ahdistustilan kuvaamiseen: gentrifikaatioon eli keskiluokkaistumiseen. Vampyyrit imevät Bronxia kuiviin kauppa ja kiinteistö kerrallaan, ja he ovat valinneet Bronxin syystä; kukaan ei välitä kadonneista ihmisistä pääasiallisesti mustien asuinalueella. Poliisia on turha soittaa, sillä eivät he ennenkään ole ketään Bronxissa auttaneet. Pois muuttaminen ei ole vaihtoehto, ainoa keino on taistella itse sillä kuten Miguel asian sulavan ajankohtaisesti ilmaisee, heidän elämillään on väliä. Ei liene ihme, että Marxilaisessa kirjallisuudessa kapitalismia verrataan vampyrismiin. Vampyyrit käyttävät myös keskiluokkaistamista sen virallisessa muodossa, käyttäen Murnau -yhtiötä ostaakseen kiinteistöjä itselleen johon voivat sitten tulla sisään ilman kutsumista ja ruokkia itsensä talon asukkailla, joka on hilpeän yksinkertainen tapa kiertää vampyyrien klassista rajoitusta. Vampires vs. the Bronx on klassisten vampyyrisääntöjen suhteen traditionalisti, mutta käyttää verenimijöitä kuitenkin uudella ja mielenkiintoisella tavalla.

"Which way to the gelaterie?"

Elokuva joka Vampires vs. the Bronxista tulee ensimmäisenä mieleen on vuoden 2011 Attack the Block, jossa on paljon samanlaisia teemoja scifi- kauhuleffan kontekstissa. Liikaa näitä ei voi kuitenkaan verrata, sillä Attack the Block on yksi kuluneen vuosikymmenen parhaimmista scifi -elokuvista, ja Vampires vs. the Bronx on kaikin puolin viihdyttävä pienen budjetin kauhukomedia. Se on paikka paikoin hieman turhankin halvan näköinen ja osa efekteistä on enemmän laiskoja kuin voisi toivoa, mutta kokonaisuus ja tarina jonka se kertoo on viihdyttävä ja kekseliäs. Siinä on samaa energiaa kuin Monster Squadin kaltaisissa kauhukomedioissa, ja se sopii siinä mielessä myös nuoremmille katsojille. Vampires vs. the Bronx on mainio Halloween -elokuva, joka käyttää ylikäytettyjä vampyyreitä fiksusti ja kertoo samalla hauskan ja jännittävän tarinan, jonka pariin uskon palaavani tulevina vuosina uudestaan. Vampires vs. the Bronx on nyt Netflixissä, ja suosittelen sitä kaikille jotka haluavat jotain hieman kevyempää kaikkien vakavien kauhuleffojensa keskellä tänä lauantaina.

"Murnaun asuntovälitys" he he heh

Aasa T     

Aasa Arvostaa: Vinokino 2020

Pari vuotta takaperin kirjoitin 300. blogipostaukseni kunniaksi arvostelupotpurin Rakkautta & Anarkiaa - elokuvafestareilta. Siellä näin kolme elokuvaa, joten arviokokoelman kirjoittaminen ei ollut temppu eikä mikään. Tänä vuonna festaripaketti ei osu juhlistavaan virstanpylvääseen (on kyseenalaista jos edes saavutan 500. blogipostausta tämän vuoden puolella, kiitos korona hate you boo) tai ei ole R&A:lta, vaan Vinokino 2020 - festareilta. Vinokino on sateenkaarevaan elokuvaan keskittyvä festari, joka kiertää joka syksynä kaupungista kaupunkiin. Viime viikonloppuna oli Turun vuoro, ja tämä oli ensimmäinen vuosi kun olin virallisesti Suomi-Rivendell-Asgardin edustajana, pressikortti ja kaikki, ja nautin siitä koko rahan edestä. Tänään teemme katsauksen elokuviin joita Vinokino- festareilla voi nähdä tänä vuonna:

1. Parisuhdedraamaa sateenkaarevalla twistillä 

Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat festarien tarjonnan kevyemmästä päästä, mutta ei nekään ilman tunteellista painoarvoa olleet. Australialaisen ohjaaja Monica Zanettin Abbie & Ellie (& Ellie's Dead Aunt) kertoo hyvin perinteisestä ylä-asteen teinidraamasta, tanssiaisparin hankkimisesta, mutta juuri tällä aikaisemmin mainitulla sateenkaarevalla twistillä. Ellie (Sophie Hawkshaw) on nuori, vielä kaapissa oleva lesbo, joka haluaa pyytää ihastustaan Abbieta (Zoe Terakes) koulun tanssiaisiin, mutta ei tiedä miten. Äidin (Marta Dusseldorp) reagoidessa hänen kaapista tulemiseensa oudosti Ellien avuksi tulee hänen kuollut tätinsä Tara (Julia Billington). "Homo haltiakummi" auttaa nuorta Ellietä löytämään oma tapansa lähestyä Abbieta, ja samalla Ellie oppii äitinsä ja tätinsä historiaa, joka on pidetty häneltä piilossa. Yhdysvaltalainen Breaking Fast perustuu ohjaaja Mike Mosallanin samannimiseen lyhytelokuvaan. Lääkäri Mo (Haaz Sleiman) on harras muslimi ja homo, joka on raskaan eron jälkeen viettämässä ensimmäistä kertaa ramadania yksin pitkään aikaan. Parhaan ystävänsä Samin (Amin el Gamal) syntymäpäivillä hän tapaa Kalin (Michael Cassidy), jonka kanssa hänellä on välitön sidos. Mo ja Kal alkavat viettämään ramadania kahdestaan, mikä ei ole aina helppoa Mo'n pitäytyessä sekä lihallisista että hengellisistä nautinnoista.

Sophie Hawkshaw, Monica Zanetti & Zoe Terakes (Abbie &Ellie)

Abbie & Ellie ja Breaking Fast ovat genreltään komedioita, ja kummastakaan ei huumoria puuttunut. Abbie & Elliessä on hyvin australialainen tunnelma ja komedian taju, ja varsinkin Julia Billington loistaa unelmien homona sukulaisena, joka on tsemppaamassa parhaansa mukaan vaikka onkin hieman ajastaan jäljessä. Breaking Fast on näistä vielä hauskempi, ja siinä on perinteisten hetero-romkomien tilannekomediaan nojaavia vitsejä mutta vietynä sekä uniikin muslimi-linssin että homotwistin läpi ("Taisin tuntea kun rikoit paastoa jalkaani pitkin."). Amin el Gamalin Sam sai myös joka kerta yleisöltä hyvät naurut vain olemalla itse itsensä. Mutta mistä pidin eniten näissä kahdessa oli myös niiden vakavuus. Kumpikin käytti oman perusasetelmansa tuomia mahdollisuuksia hyväksi hienosti; Abbie & Elliessä kyse on traumasta, joka syntyy perheenjäsenen kuolemasta ja miten vähemmistöihin kuuluvien ihmisten tarinat voivat kadota sekä näiden traumojen että epäoikeudenmukaisuuden takia. Breaking Fastissa kritiikin alla on mielenkiintoisesti Mo itse, jonka taipumus haluta nähdä vain positiiviset puolet niin omassa uskossaan kuin toisissa ihmisissä voi satuttaa niitä, jotka eivät kykene samaan. Molemmat ovat kokonaisuutena iloisia ja positiivisia elokuvia, mutta ne myös nostavat esiin vähemmistöjen omia ongelmia, pitäen näin hieman fantastisten elokuvien jalat maassa hienosti.

 

Haaz Sleiman & Michael Cassidy (Breaking Fast)

Enemmän raadollisen realismin puolella oli Oliver Hermanuksen ohjaama Moffie, joka perustuu Andre Carl van der Merwen omaelämänkerralliseen kirjaan. Tapahtumapaikka: Etelä- Afrikka vuonna 1981, valkoisen vähemmistöhallituksen ja segregaation aika. Jokaisen valkoisen 18-vuotiaan pojan oli käytävä pakollinen varusmiespalvelus. Tämä ei ole hyvä paikka Nicholas van der Swartille (Kai Luke Brummer), jonka homoseksuaalisuutta erittäin homofobinen Etelä-Afrikka ei hyväksy. On paljoa mistä pitää Moffiessa; se on teknisesti erittäin hyvin tehty, ja kuvaa tuon ajan sotilaspalveluksen karuutta ja toksista maskuliinisuutta hienosti, tuoden monta kertaa mieleen Jarheadin kaltaiset anti-sotaelokuvat, ja Brummer ja muut nuoret näyttelijät ovat luontevia ja uskottavia. Kuitenkin se on elokuva, jossa segregaatio on merkittävä tekijä, mutta elokuvassa ei juuri ei-valkoisia ääniä ole, mikä olisi ollut tarpeen elokuvan puhuessa Etelä-Afrikan ja Angolan mustasta väestöstä yksinomaan negatiiviseen sävyyn. Nicholaksen ja hänen ihastuksensa Stassenin (Ryan de Villiers) romanssi häilyy elokuvasta pois keskivaiheilla. Moffie on taidokkaasti tehty elokuva joka vetoaa moniin varmasti sen maanläheisen karuuden tähden, mutta olen nähnyt ihan liian monta samanlaista homotragediaa ennenkin, ja vaikka se ei varsinaisesti ummista silmiään Etelä-Afrikan segregaation rumuudelta, on se kuitenkin ylitsevuotavan valkoinen tarina. Kun kaksi aiempaa elokuvaa tarjosi muitakin kuin ei-valkoisia näkemyksiä, oli Moffie suorastaan sovinnainen. 

Matthew Vey & Kai Luke Brummer (Moffie)

2.  Kamppailua oikeuksien puolesta 

Vinokinon toisen osuuden muodostivat dokumentit ja lyhytfilmit. Ensimmäisenä oli festarien ehdoton kruunu, murskaava A Worm in the Heart; irlantilaisen Paul Ricen dokumentti ja matkakertomus Venäjän homoyhteisöistä. Rice ja hänen poikaystävänsä Liam Jackson Montgomery matkustavat Trans-Siperian junaradalla aina Pietarista Vladivostokiin, ja tapaavat sekä läntisten "liberaalien" kaupunkien että idän pienempien asutuskeskusten sateenkaariyhteisöjen jäseniä, joista osaa elää jonkinlaisessa julkisuuden tilassa, ja toiset elävät käytännössä piilossa. Venäjän äärioikeistohallituksen puristusote Venäjän LGBTQ+ yhteisöistä on ollut julkisessa keskustelussa esillä, ja olin itse tietoinen huonosta tilanteesta, mutta on eri asia kuulla ja nähdä tilanteen todellisuus näiden yhteisöjen jäsenten puolelta. Väkivalta, propaganda ja jatkuva pelko on osa arkista elämää, ja venäläisen mentaliteetin mukaan asioiden ei uskota parantuvan, vaan pahenevan. Rice nostaa esiin myös sen, miten Venäjällä nyt nähtävä homofobinen propaganda ei ole kovinkaan erilaista samanlaiseen retoriikkaan Ricen nuoruuden Irlannissa ja Iso-Britanniassa. A Worm in the Heart on ahdistavaa katsottavaa, mutta myös ensisijaisen tärkeää, ja minulla ei ole muuta kuin loputonta kunnioitusta Venäjän LGBTQ+- aktivisteja kohtaan.

A Worm in the Heart ja visuaalinen metafora

Toinen dokumentti oli myöskin rankka, mutta enemmän turhauttavalla tavalla. Changing the Game on Michael Barnettin dokumentti transsukupuolisista high school - tason urheilijoista ja haasteista, joita he joutuvat kohtaamaan. Hiihtäjä Sarah Rose Huckman kamppailee kotiosavaltiossaan hiihdon lisäksi transsukupuolisten ihmisten perusoikeuksien puolesta, pikajuoksija Andraya Yearwood saa täyden tuen koulultaan urheilussaan, mutta muiden nuorten vanhemmat ovat aktiivisesti häntä vastaan, ja painija Mack Beggs on Teksasin osavaltion piirimestari, mutta ei pysty nauttimaan voitoistaan joutuessaan painimaan tyttöjen sarjassa. Transmies Mackin osuus on dokumentin selkäranka, ja se oli tapauksista minulle tuttu ennestään sen saaman julkisuuden takia. Mackin tapaus on perinpohjin epäreilu; se ei ole reilua muille painijoille Mackin testosteronihoidon takia, eikä Mackille, jonka ei anneta painia omaa sukupuoltaan olevien kanssa. Ratkaisu tähän olisi helppo, mutta mikään ei muutu nopeasti Yhdysvalloissa. Mackin kokema viha tulee melkein yksinomaan aikuisilta ja oikeistolaisen median edustajilta; kyse on siis käytännössä aikuisista vainoamassa lapsia sen takia, että he haluavat harrastaa urheilua. Samalla Changing the Game nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, miten suhtaudumme nuorten urheiluun, ja kuinka fanaattiset tunteet ja kilpailumentaliteetti pilaavat sen, minkä pitäisi olla vain harrastus nuorille. Tässä tapauksessa myös transnuorten mielenterveys on pinnalla, sillä muutenkin vihamielisessä ympäristössä voi urheilu olla oikea tapa toteuttaa itseään omassa sukupuolessaan. Changing the Game ei ole turhauttava huonolla tavalla, vaan turhauttava siinä, miten yksinkertaisesta asiassta on loppujen lopuksi kyse, mutta ratkaisu on silti niin vaikea saavuttaa.

Mack Beggs (Changing the Game)

Festarien viimeinen tarjonta minulle oli Queer Gender, kokoelma lyhytelokuvia sukupuolen ja kehon moninaisuudesta. Kapaemahu (Hinaleimoana Wong-Kalu, USA) esittää animaation kautta polynesialaisesta muunsukupuolisesta termistä mahu, ja miten kolonialismi on saanut sen unohtumaan. My Brother is a Mermaid (Alfie Dale, UK) käyttää fantasian elementtejä tarinassaan nuorten sisarusten elämästä ja ongelmista joita vanhempi Kai kohtaa sukupuolensa kanssa. Dungarees (Abel Rubinstein, Australia) on pieni palanen elämää nuoren transmiehen päivässä joka ilahdutti lähes ylitsevuotavalla iloisuudellaan. XY (Anna Karin Larusdottir, Islanti) kertoo intersukupuolisuudesta ja miten sitä yhä "hoidetaan" lääkärien toimesta. Bodies Like Oceans (KC Cory, USA)  juhlistaa lihavien kehojen kauneutta ja kuvaaja Shoog McDanielin työtä. Bonde (Asaph Lucas, Brasilia) esittää kaveriporukan railakasta iltaa Rio De Janeiron yössä, ja kertoi samalla miten toimia brasilialaisten poliisien kanssa, jotka ovat vihamielisiä seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. My Mama, A Man (Helena Middleton, UK) on nopea katsaus drag-kuninkaiden maailmaan ja ohjaajan äidin toiveeseen olla mies päivän verran. Kaikki näistä oli oikein toimivia omalla tavallaan Kapaemahun, Dungareesin ja Bonden ollessa ehdottomasti kärkikastia. Monet näistä saattavat olla myös proof of concept - pätkiä tulevan varalle, ja toivonkin näkeväni Dungareesista joskus kokoillan version. 

Pete McHale (Dungarees)

Vinokino 2020 oli kaikin puolin erinomainen kokemus. On sääli, että suurin osa näistä elokuvista ei ikinä pääse laajempaan levitykseen, sillä näissä oli sekä uusia ideoita että tärkeää asiaa kerrottavana, jota soisi näkevän valtavirran elokuvalevityksessäkin. Suosittelen ehdottomasti kaikkia etsimään A Worm in the Heartin ja Changing the Gamen ja katsomaan ne, ja Breaking Fast on loistava romkom seuraavaa romanttista iltaa varten. On totta, että sateenkaarevia tarinoita usein kerrotaan yhteisön sisällä, ja kaikki elokuvat eivät löydä laajempaa yleisöä, mutta toisaalta on hyvä nähdä näitä tarinoita kerrottuna ilman Hollywoodin ja suurten studioiden sensurointia ja kaavamaisuutta. Jos teillä on mahdollisuus osallistua Vinokinoon kotikaupungissanne, suosittelen sitä lämmöllä. Nämä tarinat ansaitsevat tulla kuulluksi.

Voitte tukea Venäjän ihmisoikeustaistelua LGBTQ+ -ihmisten oikeuksien puolesta Venäläiset ihmisoikeuspuolustajat/SETA ja A Worm in the Heart- sivustoilla.

Aasa T    

              

Immortal Hulk - Hirviö vai pelastaja?

 Halloween on ovella, mikä tarkoittaa perinteistä Suomi-Rivendell-Asgardin halloween-tekstiä! Viime vuonna käsittelimme elokuva- ja televisiopuolta, joka on aina varma valinta kauhutarinoita etsiessä. Keskiverrosta suoratoistopalvelusta löytyy aina vähintäänkin yksi todella hyvä kauhupätkä ja vähintään 20 erittäin huono mutta myös erittäin katsottavaa roskaleffaa. Tänä vuonna palaamme kuitenkin taas sarjakuvien pariin, sillä aiheenamme on kauhusarjakuva, joka on tällä hetkellä yksi markkinoiden parhaimmista. En vieläkään ihan tiedä, mitä tekijöiden piti tehdä että Marvel/Disney suostui julkaisemaan näin groteskia, synkkää ja tietyllä tavalla anti-supersankari/anti-massamedia sarjakuvaa yhdestä heidän tunnetuimmasta hahmostaan. 

Tämä sarjakuva on Immortal Hulk.

SV: Graafista väkivaltaa/kehokauhua

1. Hulk- Marvelin alkuperäinen kauhusankari

Hulk- kauhusarjakuva ei ole kovinkaan kaukaa haettu idea sinänsä. Hänen juurensa ovat kauhu- ja tieteisfiktion kirjallisuuden klassikoissa. Stan Lee on sanonut, että hän huomasi ihmisten usein suosivan sankareita jotka olivat jotenkin ulkopuolisia ja erilaisia, nostaen esiin Möykyn suosikkihahmon statuksen Ihmenelosten riveissä. Kaikki muistavat ja sympatisoivat Quasimodon kanssa Notre Damen Kellonsoittajasta, mutta kuka muistaa kiiltävää sankaria tuosta tarinasta? Hulkin kaksi suurinta vaikuttajaa olivat Frankensteinin Hirviö- erityisesti Boris Karloffin elokuvaversio hahmosta -sekä Tohtori Jekyll ja Herra Hyde, jolta Stan poimi kahden persoonan idean. Hulk on tuntemattoman, uuden tieteen luomus, jota ihmiskunta ei kykene ymmärtämään. Kuten Karloffin Hirviö, Hulk ei ymmärrä maailmaa ympärillään joka vihaa ja pelkää häntä, reagoiden lapsen tavoin raivolla ja pelolla takaisin. Jekyll ja Hyde ovat saman ihmisen kaksi kääntöpuolta, ja Hulkin raivo nousee myös Bannerin omasta tukahdetusta raivosta ja traumoista; Bannerina hän ei kykene tai saa olla vihainen, ja Hulk on hänen kanavansa purkaaa näitä tunteita.

Immortal Hulk on Al Ewingin käsikirjoittama ja Joe Bennetin kuvittama uusin jakso Bannerin elämässä, joka käyttää koko hahmohistoriaa hyväksene ilman, että lukija tuntisi itseään eksyneeksi. Tosin Bannerin "elämässä" on hieman huono ilmaisu. Banner kuolee heti ensimmäisessä tarinassa. Hän on kuollut aikaisemminkin- Civil War II- tarinassa Haukansilmä ampui häntä adamantiumnuolella päähän, ja hän kuoli. Mutta hän ei tappanut Hulkkia. Hulk on, kuten sarjakuvan nimikin asian jo ilmaisee, kuolematon. Hulk ei myöskään ole ainoa Hulk. Vuosien aikana eri kirjoittajat ovat laajentaneet Bannerin pään sisäistä hahmogalleriaa erilaisilla Hulkeilla. On kaikkien tuntema Hulk, niin sanottu "villi Hulk" tai "Iso Tyyppi", on Las Vegas- gangsterina tunnettu Joe Fixit eli Harmaa Hulk, joka on nyt jumissa Bannerin kehossa, Sakaar- planeetalla uudelleensyntynyt Maailmantuhoaja-Hulk,  Bannerin älyn ja empatian omaava Professori Hulk sekä vallanhimoinen Maestro. Kaikki heistä ei ole juuri nyt paikalla, sillä Hulkin ohjaimissa on nyt "Devil Hulk". Devil Hulk ei ehkä ole paha, mutta hän ei todellakaan ole hyvä. Sadistinen Devil Hulk halajaa vain kahta asiaa- suojella heikkoa Banneria maailmalta- sekä tuhota ihmisten maailman. 

Mutta sitä ennen:

2. Kehollinen kauhu- Joe Bennetin kuvitus

Hulk on tieyllä tapaa supersankaritaiteen lihaksikkaiden sankarien pohjateksti, fyysinen mahti vietynä äärimmilleen. Hulkin muodomuutokset Bannerista lihaskimpuksi ja takaisin ovat kuitenkin harvoin saaneet suurempaa tarkastelua, ja gammasäteillä luodut hirviöt ovat usein vain erilaisia mallinuksia tästä; vihreä lihaskimppu, punainen lihaskimppu, naisbodari/pinup- malli ja niin pois päin. Mutta jo Hulkin hahmon esikuvissa esillä ollut kehollinen kauhu on usein loistanut tarinoissa poissaolollaan. Kehollinen kauhu/biologinen kauhu on kauhun alagenre, jossa näytetään tieten tahtoen graafisia tai häiritseviä ihmiskehon muutoksia ja runteluita. Vaikka tämän tyyppilajin suosio on sidottu amerikkilaisene kauhuelokuvaan, on sen juuret Frankensteinin Hirviössä, jossa juuri Hirviön kehon elementit ovat kauhun elementtejä, perversioita normaaliuteen. Immortal Hulk ottaa kehollisesta kauhusta kopin hienosti, ja Joe Bennetin kuvitus luo itsessään jatkuvaa epämukavuuden ja kauhun ilmapiiriä sarjakuvaan. Bannerin muodonmuutos Hulkiksi on fyysistesti rankka, ihmiskehon runtelu toiseksi joka näytetään lähes poikkeuksetta joka kerta, usein myös hieman eri lailla. 

Keholliseen kauhuun liitetään usein muodonmuutoksen elementit vahvasti. Tämä on ollut iso tekijä kehokauhun mestari David Cronebergin tuotannossa, kuten esimerkiksi hänen Fly- remakessaan. Psykologinen muutos on osa fyysistä muutosta, usein jonkinlaisen degeneraation tai todellisen minä paljastumisen kautta. Immortal Hulkissa groteskia muodonmuutosta on tarjolla muillekin kuin Bannerille, ja samalla heidän minyyttään ja asemaansa tutkitaan. Betty Banner, Brucen vaimo, on kokenut seksismiä, aliarviointia ja henkistä väkivaltaa miehiltä elämässään. Hänen isänsä Thaddeus Ross, perheen "ystävä" Kenraali Fortean ja jossain määrin Banner itse ovat pidätelleet hänen raivoaan, aliarvioineet hänen vihaansa. Bettyn muodonmuutos uudeksi Punaiseksi Hulktariksi on vapaus tästä kaikesta, ja hänen ulkomuotonsa reflektoi sitä upealla tavalla. Hän on perhonen, joka repii tiensä vapaaksi instituutionalisen sorron verkosta, ja hän on ehkä hirviö, mutta hirviö jonka muut loivat. 

Yksi Immortal Hulkin vahvuuksista on Joe Bennetin yhtäläinen ja kokonaisuutta sitova kuvitus, jonka katkaisee vain muutaman kerran vieraileva taiteilija, antaen työtteliäälle Bennetille mahdollisuuden tehdä jotain muuta välillä. Hänen enemmän inhmimilliset hahmonsa esittävät pelon ja pakokauhun tunteita hienosti, ja hänen versionsa Hulkin hahmogalleriasta kuten Kuvotuksesta tai Sasquatchista ovat asiaan sopivan hirviömäisiä, Kuvotuksen eritoten vastaten nimeään karmivalla tavalla. Lehti on myös tahditettu juuri kuten kauhusarjakuvan kuuluu. Olen moneen otteeseen puhunut sivun käännön kauhusta, joka on sarjakuvan oma ja uniikki tapa luoda kauhun ilmapiiriä. Moneen otteeseen Immortal Hulkia lukiessani pidin nopean hengähdystauon ennen kuin käänsin sivua, odottaen innolla mitä hirveyksiä Bennet on keksinyt ja mihin uuteen, karmivaan suuntaan Hulkin maailma on muuttumassa. Visuaalisessa mediassa on se miltä asiat näyttävät aina ensisijaista, ja vähemmän luovan kuvataitelijan kanssa ei Immortal Hulkin kauistuttava kauneus olisi toiminut yhtä hyvin, ja samalla kokonaisuus olisi kärsinyt. Onneksi Bennetin ja Ewingin yhteistyö on ollut koko sarjan ajan saumatonta.

3. Psykologinen kauhu- Gamman syvin olemus on tuntematon

"Peilissä on aina kaksi ihmistä. On se jonka näet, ja sitten on se toinen, jota et halua nähdä."

 Immortal Hulk on yhdessä kädessä kehokauhua kerrottuna hirviömäisten muskelimiesten- ja naisten kautta, ja toisessa taasen psykologista ja eksistentialista kauhua Hulkin ja muiden "gamma-ihmisten" olemassaolon kautta. Kun alussa viittasin siihen, että Banner voi kuolla, mutta Hulk ei, on kyse paljolti siitä miten Hulkin olemassaolo on yksi painajaismainen mahdottomuus. Hulk syntyi Gammapommin säteilystä, jonka olisi pitänyt tappaa Banner, mutta eipäs niin tehnytkään. Gamma on sekä tiedettä että tieteen ulkopuolelle, todellisuuden inversio. Ewing käyttää kolmannessa albumissa Hulk in Hell paljon sekä Jungilaisia arkkityyppejä että kabbalahin elämän puuta keskustellessaan Hulkin asemasta sekä tuhoajana että elvyttäjänä. Hulk ei ole Bannerin vastakohta, vaan tämän varjominä, käännepuoli, aivan kuten kabbalahissa elämän puun hyveiden vastapuoli on qlippoth, joka tarkoittaa tyhjää kuorta. Hulkia verrataan usein tähän tyhjään kuoreen; Hulk voi vain täyttä raivoa täynnä oleva tyhjä astia tai kuori, olemassaolon varjopuoli. Gamma luo hirviöitä, mutta näiden hirviöiden valinnat ovat pitkälti heidän omissa käsissään; Zarathustralaisuudessa toinen maailman hallitsijoista Angra Mainyu omaa vallan tehdä ihmeitä ja auttaa ihmisiä, mutta ei tee näin. Pahuus on lopulta valinta. 

Banner on tiedemies, mutta Hulk, vaikkakin tieteen lopputulos, on ennemmin metafora-mies. Jungilaisessa arkkityypissä ihmisen mieli koostuu itsestä, egosta ja persoonasta jotka näkyvät maailmalle, sekä varjosta ja animasta jotka näkyvät vain sisäiselle maailmalle, ollen näin piilossa. Hulk on varjominä vietynä metaforan tasolta todellisuuteen, ja avain tämän varjominän lihallistamiseen on gammassa, joka luo näitä metafora- ihmisiä kuten Hulkkeja, Kuvotuksia ja muita hirviöitä, reflektoiden ihmisten sisällä olevia puolia todellisuuteen. Kuvotuksen varjominä on juuri niin hirviömäinen kuin hänen kantajansa, aivoton tappokone jossa ei ole mitään inhimillisyyden pisaraakaan jäljellä. Devil Hulk on Bannerin suojamuuri, jonka hän loi suojelemaan itseään väkivaltaiselta isältään, hänen traumojensa manifestoituminen. Ehkä hän oli olemassa jo ennen tätä, ehkä meillä kaikilla on paholainen sisällämme, joka kabbalahissa on "jumalan raivon välikappale", ei pelkästään korruptoija ja pahuuden olento. Devil Hulk ja muut Hulkit ovat Bannerin varjominiä, mutta kuten Ewing on sanonut, varjominä ei ole sama kuin paha. Se on ne puolet meissä joita emme aina halua nähdä; raivomme, vihamme ja epävarmuutemme. Immortal Hulk käsittelee Hulkin ja gammaihmisten kautta ihmisyyden peruskysymyksiä; olemmeko me hyviä, pahoja vai jotain siltä väliltä? Aivan kuten Hulkin ensimmäisen sarjakuvan kannessa kysyttiin; Is he a man or monster...or is he both? Tämä on kysymys joka nousee useana otteeseen Immortal Hulkissa esiin, mutta sille ei anneta vastausta, tai vastaus on merkityksetön. Me kannamme näitä varjominiä mukanamme, ja odotamme niiden tulemista esiin, hyvässä ja pahassa.

4. Nykyajan kauhu- Onko Hulk hirviö vai pelastaja?

Alussa mainitsin kuinkia Devil Hulk haluaa tuhota maailman, ja saattaa kuulostaa hieman huolestuttavalta suunnitelmalta tarinan oletetulta sankarilta. Hulk on jo kauan kantanut titteliä maailmojen murskaaja. Greg Pakin Tarinassa Planet Hulk mainitaan profetia, jossa planeetta Sakaarin pelastaja voi olla myös sen tuhoaja. Hulkissa tämä tuhon ja pelastuksen teema kulkee vahvasti mukana yhä myös Immortal Hulkin sivuilla. Jos Hulkkia ajattelee jumalan raivona, hänen varjonaan (Kyllä Jumalalla on Hulk ei siinä ole mitään erikoista), niin maailma on hänen raivonsa ansainnut. Hulk kertoo Doc Samsonille, miten ihmiset ovat tuhonneet maailmansa; metsäpalot, kuivuus, saasteet, ilmastonmuutos ja lajien sukupuutto ovat kaikki ihmisten maailman luomuksia, joille hallitsevat voimat eivät tee mitään, sillä se tarkoittaisi vastuun ottamista omista teoistaan. Tuhoamalla nykyisen ihmisten maailman, voivat ihmiset vielä joskus elää tällä planeetalla. Tiedän, monet teistä nostavat kulmakarvojanne ja huokaisevat syvään; yksi kuluneen vuosikymmenen suosituimmista superkonnan arkkityypeistä oli niin sanottu malthusilainen pahis, ekoterroristi joka oikeuttaa tekonsa ja massamurhansa ekologisilla motiiveilla. Mutta Hulk ei ole tarinan konna, ja hän tietää tasan tarkkaan kenetkä hän aikoo tuhota, ja Immortal Hulkissa nämä maailmaa oikeasti tuhoavat voimat saavat myös kasvot.

Kosmisten pahuuksien ja gammahirviöiden jälkeen Hulk kohtaa kaksi ehkä ajankohtaisinta vihollistaan, Roxxon- superkorporaation pääjohtaja Dario Aggerin sekä kosmisen kyborgi Xemnun (Aggerista kuulimme viimeksi Mighty Thor- tekstissäni). Aikaisempaan varjominä- teemaan sopien on Agger nyt kokonaan jättänyt ihmisen osan taaksensa, eläen julkisesti Minotaurina. Agger on minotaurina metafora-ihminen kapitalismille jonka symbolina härkä usein on, ja hänen sisäisen hirviömäisyytensä ulkoisessa manifestoitumisessa. War of the Realms- eventissä Dario tuki ihmisten ja haltioiden sodassa (ah, supersankarisarjakuvat) haltioita, ja kaikki mitä hän siitä sai oli läpsäys ranteelle ja sanktioita. Kuten monet muutkin superrikkaat oikeasti, edes julkiset hirveydet eivät kaada häntä. Agger on myös hyvin tietoinen siitä, että Roxxonin toiminta vain vauhdittaa tulevaa ekokatastrofia, häntä kiinnostaa vain omistaa aseet joilla tulevat resurssisodat käydään. Kun Banner julkaisee manifestinsa maailman pelastamiseksi ja saa laajaa suosiota nuorison ja ilmastoaktivistien keskuudessa, Agger kehittelee ratkaisun tähän ongelmaan; hän ei voi estää Hulkkia fyysisesti, joten hän voi omistaa hänet- tai vähintään omistaa narratiivin, jolla hänestä kerrotaan. 

 Xemnu on vanha Marvel- pahis, jonka Ewing kaivoi naftaliinista täydellistä tarkoitusta varten. Xemnu on avaruusolento/kyborgi, jonka kyky on hypnotisoida ihmisiä, mahdollisesti ilman rajoja, ja varsinkin Dario Aggerin tarjoaman mediakaluston (Roxbook, Roxtube, Roxxer, Roxgram jne.) kautta Xemnu voi vaikuttaa kaikkiin. Xemnu on massamedia kauhuhirviön hahmossa; hän voi muuttaa narratiivia, kuvakulmaa jolla näemme asioita, vääristää viestin ja tehdä itsestään sankarin. Samalla hän syö ihmisiä, ja luo heidät uudestaan kasvottomina ja sieluttomina versioina, onttoina ja vailla merkitystä. Xemnu luo yksinkertaisen narratiivin, jossa hän on Taikaplaneetan Xemnu, joka pelastaa maailman joka päivä Hulkin kaltaisilta hirviöiltä, luoden muistoja ihmisille jotka nojaavat nostalgiaan ja lapselliseen haluun yksinkertaisiin narratiiveihin; joka päivä sankari pelastaa maailman, palauttaen status quon jossa Hulk on hirviö. Immortal Hulkin yhdessä parhaimmista hetkistä tämän muutetun narratiivin tajuaa ensimmäisenä tohtori Charlene McGowan, Hulkin liittolainen, joka transsukupuolisena tietää miltä tuntuu kun joku koittaa muuttaa narratiivia hänen elämästään: "Se tunkee omaa narratiiviaan päihimme, minun päähäni..ja...ja minä olen saanut siitä jo tarpeekseni. Kuka minä olen kuuluu vain minulle." Immortal Hulk ei kompastele sosiaalisessa kommentaarissaan, ja kuten hyvä kauhu usein on, on myös Immortal Hulk vahvasti poliittisesti latautunut nykyisten ahdistustilojen kautta.

Tähän liittyy myös oikeutetun, hyvän raivon teema. Hulkin raivo ja erityisesti Devil Hulkin oikeudenjako on usein sidottu johonkin josta saakin olla vihainen; epäoikeudenmukaisuus, traumat ja niiden aiheuttajat ovat vahvasti esillä tämän raivon takana. Betty Rossin raivo nousee hänen kohtelustaan ja väkivallasta jota hän on kokenut Hulkin takia. Toimittaja Jackie McGee seuraa Hulkin tuhovanaa ympäri maata, sillä hän todisti jo lapsena hyvin läheltä Hulkin raivon ja voiman, ja mustana naisena Yhdysvalloissa raivo on jotain mitä hänen ei anneta tuntea, tai sitä paheksutaan. "Sinun raivoasi siedetään, jopa arvostetaan...minun raivoni sivuutetaan, jos olen onnekas." Hulkin, eli tässä tapauksessa myös keski-ikäisen, valkoisen Bannerin raivo on jotain mitä hän kadehtii, sillä Hulk voi tehdä melkein mitä tahansa ja silti järjestelmä, kuten Kostajat, suojelee ja puolustaa häntä. Al Ewing on usein kommentoinut Immortal Hulkin teemoilta sitä, kuinka raivo ja vihaisuus ovat yhä jossain määrin vahvoja tabuja, vaikka se olisi kuinka oikeutettua ja katarsista aiheuttavaa. Kun katsoo maailmaa ympärillämme, meidän pitäisikin olla vihaisia. Meidän pitäisi olla vihaisia oikeita ihmisiä, instituutioita ja rakennelmia kohtaan, mutta nämä samat rakennelmat myös hyssyttlevät ihmisiä, koska raivo johtaa liian usein oikeaan toimintaan. Immortal Hulk on sarjakuva tälle aikakaudelle, jossa epäoikeudenmukaisuudet, järjestelmän korruptiot ja edesvastuuttomuus on julkisempaa ja vaarallisempaa kuin koskaan ennen, ja meidän pitäisi olla vihaisia ja suunnata vihamme oikein. 

Joe Fixit says  Trans Rights!

Immortal Hulk on ehkä paras sarjakuva, mitä kahdelta suurelta kustantamolta on tullut moneen vuoteen. Se ei ole dekonstruktiivinen tarina supersankareista, se ei ole nihilistisen synkkä "vakava sarjakuva" eikä se ole loputtoman jatkumoreferenssin murskaava event- tarina. Immortal Hulk on fiksusti kirjoitettu kauhusarjakuva, jossa kauhu on sidottu sekä sarjakuvan visuaaliseen ilmeeseen, hahmojen psykologiaan että aikakauteen jossa on kirjoitettu. Ja en ole ihan varma mitä Al Ewing ja Joe Bennet ovat Marvel/Disneylle menneet lupaamaan, että tämä sarjakuva on saatu tehtyä ilman häiriötä kustantajan puolelta, koska en olisi ikimaailmassa odottanut tällaista Hulk- kirjaa Marvelilta vertikaalisen integraation aikakautena. Immortal Hulk on väkivaltainen, hurmeinen sarjakuva jossa Hulkin voiman jättämä vahinko ja hänen vammojen kuvottavuus ei ole piilossa, ja Bennet piirtää hirivöitä kuin viimeistä päivää, täyttäen Marvelin tutun ja turvallisen maailman painajaisilla. Samalla sen kirjoitus herättää ajatuksia ihmisen dualismista, potentiaalista hyvään ja pahaan ja siitä, miten meidän raivomme voi tehdä meistä hirviöiä. Immortal Hulk on yhä kesken ja tarina jatkuu vielä, mutta voin jo nyt sanoa Immortal Hulkin olevan parasta mitä Marvel on tehnyt Hulkilla vuosikausiin, todellinen kauhusarjakuva joka palaa Hulkin hahmon perimmäisten kysymysten äärelle uusilla, mielenkiintoisilla tavoilla. Onko hän ihminen vai hirviö, vai onko hän molemmat? Kysymys jää vaille vastausta, se on lukijan käsissä, mutta ehkä Hulk, maailmojen murskaaja, on jotain mitä tämä aika kipeästi kaipaa.  

 Aasa T

Aasa Arvostaa: The Trial of the Chicago 7

 Tiedättekö te sen tunteen, kun katsoo elokuva joka on varsin mainio, hyvin kirjoitettu, näyttelijät tekevät työnsä erinomaiselta ja elokuva myös näyttää hyvältä, mutta jokin silti mättää? Elokuvasta puuttuu jotain. Ehkä se on visio, ehkä se on kunnianhimo, mutta syy on joka tapauksessa ohjauksen puolella. Koko ajan sitä pohtii "hitsit, tämä olisi ihan törkeän hyvä leffa jos tämän olisi ohjannut parempi ohjaaja." Se on turhauttava tunne. 

And now, in completely unrelated topic, a movie review:

The Trial of the Chicago 7

Tarina: Vuosien 1969 ja 1970 aikana, kahdeksan miestä on syytettynä Vietnamin sodan vastustamiseen liittyvien mellakoiden ja rauhattomuuksien aiheuttamisesta Chicagossa vuoden 1968 Demokraattipuolueen puoluekokouksen aikana. Voiko oikeus tapahtua maassa joka on jakautunut totaalisesti? 

The Trial of the Chicago 7 perustuu Chicagon seitsikon tositarinaan, jossa joukko sodanvastustajia ja ihmisoikeusaktivisteja tuomittiin hyvin yksipuolisen tuomioistuimen edessä, ja on kieltämättä tarinana herkullinen ja nykypäivän Yhdysvaltoja katsoessa hyvin ajankohtainen aihe. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Aaron Sorkin ei nouse haasteeseen tavalla millä olisin toivonut, mutta tämä ei tarkoita sitä että The Trial of the Chicago 7 ei olisi viihdyttävä ja hyvä elokuva. Se on ehkä hieman turhauttava, joka olisi paremman ohjaajan (Paul Greengrass oli ehdolla ohjaajaksi yhdessä vaiheessa) ollut eheämpi ja iskevämpi. Sorkinin käsikirjoitus toimii, ja siitä puuttuu jonkin verran Sorkinin perinteistä energiaa ja supernopeaa dialogia, mikä oli hyvä ratkaisu, mutta ohjaajana Sorkin on yhä hieman, noh, tylsä mutta tehokas. Hän on paahtoleipää margariinilla ja kahdella juustosiivulla; nälkä lähtee, mutta ei se juuri makuelämäys ole.

Ehdottomasti paras asia The Trial of Chicago 7:issa on sen todella hyvä näyttelijäkaarti. Eddie Redmayne ja Sacha Baron Cohen loistavat Tom Haydenin ja Abbie Hoffmanin rooleissa, pelaten toisiaan vastaan täydellisesti. Hayden ja Hoffman ovat samalla puolella ja osallistuivat samaan mielenosoitukseen, mutta heidän näkemyksensä ja metodinsa- Hayden uskoo demokraattiseen systeemiin Hoffmanin ollessa radikaalimpi  -pistävät heidät usein vastakkain, ja Cohen ja Redmayne hoitavat tämän erinomaisesti. Olen aina ollut sitä mieltä että Sacha Baron Cohen on hyvä draamanäyttelijä, ja toivon että hänelle annetaan tulevaisuudessa yhä enemmän mahdollisuuksia todistaa tämä. Jeremy Strong, John Carrol Lynch, Yahua Abdul-Mateen II, Michael Keaton ja Frank Langella täydentävät hyvää kokonaisuutta, mutta kuten joka kerta, Mark Rylance on elokuvan ehdoton tähti puolustusasianajaja William Kunstlerin roolissa. Rylance pelaa aina upeasti hänen piilotettua voimakkuuttaan, ja Kunstlerilla on elokuvan parhaimpia hetkiä juuri Rylancen voimakkaan ja anteeksipyytelemättömän roolisuorituksen vuoksi, ja en ihmettelisi ollenkaan jos hän keräisi toisen Oscarinsa tästä elokuvasta.

Mikä elokuvassa mättää on vaihteleva tyyli. Aluksi elokuvaa kehystetään seitsikkoa kohtaan sympaattisen syyttäjä Richard Schultzin (Joseph Gordon-Lewitt) ympärille, joka oli rohkea ja mielenkiintoinen kehys katsella tätä tapahtumaa, mutta se tiputetaan hyvin nopeasti elokuvasta, siirtyen Kunstleriin, sitten Haydeniin ja Hoffmaniin. Tämä ensemble- elokuva, jossa ei ole yhtä päähenkilöä, mutta fokus, kehystys ja narratiivi poukkoilee pahasti tehden elokuvan visiosta hieman epätasaisen. Bobby Sealen (Yahua Abdul-Mateen II) katoaminen elokuvasta on selitetty hänen syytteidensä raukeamisella, mutta samaa ei voi sanoa Lee Weinerista (Noah Robbins) ja John Froinesista (Daniel Flaherty) jotka vain siirtyvät pois syytettyjen aitiosta elokuvan loppupuolella. Monet näkökulmat ja tavat kertoa tarinaa ovat usein mielenkiintoisia, ja The Trial of Chicago 7 ei heitä kaikkea hukkaan sekoittaessa nykyhetkeä, menneisyyttä ja Abbie Hoffmanin puhetilaisuuksia puhuessaan samasta asiasta mutta eri näkökulmista. Tämä tyylivalinta olisi kuitenkin vaatinut ohjaajan joka tietää mitä on tekemässä ja omaa kuria pitää narratiivinsa eheänä kaikkien näiden näkökulmien keskellä.  

 

Ja tämä eheys olisi ollut äärimmäisen tärkeää elokuvan käsitellessä hyvin vakavaa, tärkeää ja ajankohtaista aihetta. Sorkinin poliittisissa tuotannoissa (The Newsroom ja West Wing) näkyy vahvasti binäärinen käsitys politiikasta, jossa ihmiset jotka eivät ole selkeästi oikealla tai vasemmalla ovat joko tyhmiä tai hän pakottaa heidät muottiin johon he eivät sovi. Chicagon pormestarin valinta aseistaa poliisi mellakoita varten saa alussa vain sivuhuomion, ja Abbie Hoffmanin anarkismia ollaan pehmennetty amerikkalaiseksi vasemmistolaisuudeksi. Sorkin kuitenkin nostaa kuvan jukstaposition myötä välillä esiin vuoden 1968 tapahtumien rinnakkaisuuden vuoden 2020 mielenosoituksiin, mutta kun koko ajan tiedät että esimerkiksi Spike Lee tekisi tämän niin paljon paremmin ja myös vaaditulla rohkeudella, ei nämä kohtaukset ikinä nouse täyteen potentiaaliinsa. Mutta se on sanottava, että Sorkin ei pehmentele laisinkaan Chicagon poliisin metodeja ja väkivallan määrää mitä mielenosoituksen osallistujat saivat kokea heidän käsissään. Samoin elokuvan loppu, kaikessa siirappisessa Hollywood-hengessäänkin, on tehokas muistutus siitä minkä ja kenenkä puolesta Chicagon seitsikko osoitti mieltään ja istui tuomioistuimella.

The Trial of Chicago 7 saattaa kuulostaa tämän perusteella keskinkertaiselta tai jopa huonolta elokuvalta, mutta sitä se ei ole. Aaron Sorkin on selkeästi kotonaan oikeussalidraaman puolella kirjoittajana (Kunnian Miehiä on tästä hyvä esimerkki), ja hän onnistuu dramatisoimaan ajan kulun, oikeudenkäynnin historiallisesti erikoiset yksityiskohdat ja erityisesti Kunstlerin ja tuomari Hoffmanin (Frank Langella) verbaaliset kaksintaistelut, ja kahden riitaisan ystävän suhteen kuvaamisessa juuri kukaan ei ole Sorkinia parempi. Isot kehut myös kuvaaja Phedon Papamichaelille, joka tekee erinomaista työstä niin salissa kuin sen ulkopuolella, ja kiitos hänen työnsä tuntuvat mellakat juuri niin kaoottisilta kuin ne varmasti oikeasti olivat. The Trial of the Chicago 7 on hyvä elokuva, viihdyttävä ja erittäin hyvin näytelty, mutta se olisi voinut olla niin paljon enemmän- ei, sen olisi pitänyt olla tänä aikana niin paljon enemmän, ja juuri se tekee siitä niin turhauttavan minulle. Voin kuitenkin suositella sitä kaikille kiinnostuneille, mutta ennakko-odotukset kannattaa pitää normaalissa asemissa. The Trial of Chicago 7 on nyt Netflixissä.

Aasa T

Aasa Arvostaa: Enola Holmes

 Hauska anekdootti: Sherlock Holmesin luojan Sir Arthur Conan Doylen perikunta The Conan Doyle Estate haastoi Netflixin oikeuteen tämän elokuvan tiimoilta. Piikikäs perikunta väitti, että Netflix rikkoi vapautuneita tekijänoikeuksia heidän antaessa Sherlock Holmesin tuntea tunteita. Kuulemma Holmes esitti tunteita vasta tarinoissa jotka julkaistiin vuosina 1923 ja 1927, täten jääden perikunnan pitämien tekijänoikeuksien pariin. 

Me todellakin elämme mielenkiintoisia aikoja.

Enola Holmes

Tarina: Nuori Enola (Millie Bobby Brown) on kasvanut äitinsä Eudorian (Helen Bonham Carter) kanssa villinä ja vapaana heidän sukunsa kartanolla. Äiti opetti tyttärelleen kaiken mitä tiesi valmistellakseen hänet kasvukipuista maailmaa varten. Kun äiti katoaa Enolan 16. syntymäpäivänä, täytyy Enolan löytää äitinsä, auttaa nuorta markiisia ja vältellä vanhempia veljiään, Mycroftia (Sam Claflin) ja Sherlockia (Henry Cavill), jotka eivät tiedä mitä tehdä arvaamattoman Enola Holmesin kanssa. 

Enola Holmes ei varsinaisesti lankea tähän aikaisempaan tekijänoikeuskiistaan, perusasetelmansa suhteen, sillä se perustuu löyhästi Nancy Bringerin mysteeriromaaniin The Enola Holmes Mysteries: The Case of the Missing Marquess, joka on ensimmäinen osa kuusiosaisessa kirjasarjassa. Toivottavasti myös Enola Holmes on myös esimakua tulevasta, sillä se on erinomainen pieni mysteeri- ja seikkailuelokuva, jonka kaltaisia toivoisi olevan enemmän. Ohjaaja Harry Bradbeer on tunnettu työstään englantilaisen television parissa, ja eritysesti hänen työnsä loistavan Fleabegin parissa näkyy Enola Holmesissa hyvin; samanlaista komedista asettelua ja neljännnen seinän rikkomista, ja kuten Fleabagissa, tämä toimii erinomaisesti. Käsikirjoittaja Jack Thorne todisti osaavansa kirjoittaa uskottavia lapsi- ja teinihahmoja erittäin viihdyttävässä His Dark Materials- sarjassa, ja hän tekee jälleen hyvää työtä. Vaikka Enola Holmes on moderni elokuva monella tapaa, on siinä hieman 1990-luvun seikkailuelokuvien ja modernien adaptaatioiden henkeä; huumoria, lukuisia erilaisia kohtauspaikkoja ja yllättävää synkkyyttä. 

Millie Bobby Brown on todellakin oman sukupolvensa mielenkiintoisin näyttelijä tällä hetkellä. Vaikka hän on kastanut jalkojaan isojen tuotantojen puolella aiemminkin (kuten Godzilla: King of Monstersissa), on tämä ehkä hänen todellinen elokuva- läpimurtonsa. Toki kaikki jotka ovat nähneet Stranger Thingsia tietävät kuinka hyvä hän on näyttelijänä, mutta Eleven ja Enola ovat toistensa ääripäitä; räiskyvä, itsevarma (ehkä hieman liiankin), sanavarma ja topakka Enola on erinomainen protagonisti. Hän on erittäin kykenevä ja taitava monilla aloilla, nopea ajattelussaan ja urhea, ja hänen itseluottamuksensa ajaa häntä alati skenaarioihin joista hänen täytyy kamppailla itsensä ulos. Hänessä on herkkyyttä ja lämpöä, ja pelkoni siitä että hän olisi Sherlockin kaltainen "looginen" ihminen eli kylmä oli turha; Enola auttaa muita, koska hän voi auttaa muita, ja minä pidän siitä kun hahmoilla on tällaisia suoria moraaleja. Toki hän saatta varastaa jonkun automobiilin tehdäkseen näin.

Tai pukeutua surevaksi leskeksi.

        

Enolan kannalta tärkein sivuhahmo on Tewkesbury (Louis Partridge), perhettään pakoileva aatelinen joka tavallaan on hyvin samanlainen kuin Enola itse; itsenäisyyttä kaipaava toisinajattelija, vastustaen englantilaisen aateliston toksista mieskulttuuria siinä missä Enola typistettyä naisen roolia. Mielenkiintoisimmat hahmot minulle (ja monille muille Sherlock- faneille) ovat varmasti Sherlock ja Mycroft. Myönnän, Henry Cavill ei ollut ensimmäinen vaihtoehto joka päähäni tuli tähän rooliin, mutta olen alkanut miettiä että ehkä se oli vain Zack Snyderin vika että luulin hänen olevan huono näyttelijä. Man from the U.N.C.L.E ja The Witcher ovat todisteita hänen kyvyistään, ja Cavillin Sherlock erottuu edukseen viime vuosikymmenellä nähdyistä edeltäjistään. Hänen älykkyyttään ei näytetä kylmyytenä, vaan hieman passiivisena; hän ei "tuhlaa aikaansa politiikkaan", tuudittautuen asemansa ja roolinsa tuomaan turvaan eriarvoisessa yhteiskunnassa jossa kuohuu. Sherlock kuitenkin välittää siskostaan ja äidistään paljon, ja haluaa omalla tavallaan auttaa heitä. Sam Claflinin Mycroft on erinomainen haastaja Enolalle, tuoden jonkun jonka paikallinen residenssi on "ihmisvihaajien kerho" asenteen ihmiskuntaa ja lähimmäisiään kohtaan hienosti esille. Mukana menossa myös aina luotettava Burn Gorman, joka voisi tässä kohtaa näytellä "englantilaista konnaa" unissaankin. 

  Enola Holmesissa on hyvin feministinen ote tarinan, ideoiden ja yhteiskunnan suhteen. Enola vastustaa patriarkaalista maailmaa, joka koittaa asettaa häntä rooliin johon hän ei sovi, ja molemmat hänen veljistään päivittelevät tämän "epäsiisteyttä" ja epäsovinnaisuttaa, jonka hänen äitinsä jakaa. Sherlockin poliittista neutraalisuutta kritisoidaan kovasti teehuoneen/jiujitsu-salin rouvan Edithin (Susie Wokoma) toimesta, parlamentti on äänestämässä äänioikeuden puolesta ja koko Englanti on suuren muutoksen edessä. Monia elokuvia kutsutaan feministisiksi yhden tai kahden puolen takia, ja varsinkin niille jotka käyttävät tuota negatiivisena terminä usein riittää vain se, että päähenkilö on nainen. Enola Holmesia ei voi erottaa kokonaisuuten mitenkään tästä, ja koko elokuva käsittelee kuohuvaa muutosaikaa yhteiskunnassa, jossa naisten paikka on johtamassa muutosta, kuten suffragetit, ihmisoikeustaistelijat ja mielenosoittajat ovat kautta historian tehneet. Enola Holmes on erinomainen elokuva; sillä on oma juttunsa jota se ei ylikäytä, siinä on jännitystä, epävarmaa ja oikealla tavalla kiusallista teiniromantiikkaa, hyvää huumoria ja kuten kaikissa kunnon Sherlock Holmes- tarinoissa, oikeita mysteerejä ratkottavaksi jonka vastauksen avaimet annetaan jo varhaisessa vaiheessa. Toivottavasti Netflix tajuaa mitä heillä on käsissään, sillä tältä samalta tiimiltä toivon pikaista paluuta Enola Holmesin mysteerien pariin.

Aasa T