Atte Arvostaa: La La Land

Viimeksi mainitsin tekstissäni "Oscar-syötti" elokuvan tyypit. Yksi näistä oli elokuva joka keskittyy hollywoodiin, Losiin tai näyttelijäbisnekseen jotenkin. Näistä esimerkkejä on The Artist, Hail, Caesar! ja ulkopuolisen näkjökulmasta tehty Birdman. Tämän vuoden Oscarien suuri ennakkosuosikki täyttää myöskin tämän kriteerin, mutta se unohtuu nopeasti sitä katsellessa ja kuunnellessa;

La La Land

Elokuva: Los Angeles, unelmien kaupunki. Mia Dolan (Emma Stone) on unelmoiva näyttelijätär joka etsii tilaisuutta toteuttaa unelmansa. Sebastian (Ryan Gosling) on jazzpianisti joka haluaa jatkaa jazzin perinteitä ja nostaa vanhan jazzklubin uuteen loisteeseen. Ovatko nämä unelmat mahdollisia?

Full disclosure: minä rakastan musikaaleja. Olen nähnyt huonoja musikaaleja, hyviä musikaaleja ja kaikkea siltä väliltä. Ja La La Land on todella hyvä musikaali ja erittäin viihdyttävä elokuva. Ohjaaja Damien Chazelle on ohjannut aiemminkin muusikoita ja kohtauksia joissa musiikki on pääosassa, mikä saa yksinkertaisenkin jammailusession näyttämään ja kuulostamaan uskottavalta. La La Land on tyyliltään hyvin vanhanaikainen ja jotkut kohtaukset ovat kuin suoraan Gene Kellyn tai Marilyn Monroen musikaaleista, mutta kaikesta hohtaa myös moderni ote joka antaa La La Landille ajattoman imagon.

Jotkut sanovat että La La Land vetoaa ihmisiin sen vanhaikaisen musikaalitradition kautta. Itse uskon että sen todellinen vetovoima on sen näyttelijöissä. Emma Stone ja Ryan Gosling ovat erittäin tykättäviä ja heidän hymynsä sulattaa jäävuoria. Vaikka Mia ja Sebastian ovat hyvin kliseisiä hahmoja (Mia on barista joka unelmoi olevansa näyttelijätähti ja Sebastian ylimielinen jazz-hipsteri) mutta tämä unohtuu aika pian sillä heidän karismansa ja lavakemiansa toimii tappavalla tehokkuudella. Ja La La Land onnistuu heidän kauttaan kaikkein tärkeimmässä; se saa katsojan uskomaan heidän unelmiinsa. Kun Sebastian kertoo rakkaudestaan jazziin on innolla ja intohimolla, on vaikea olla innostumatta itsekkin.

La La Landin musiikeista vastasi Justin Hurwitz, suhteellisen kokematon musiikintekijä elokuva-alalla, La La Landin ollessa vasta kolmas elokuva hänelle. La La Land on musikaalina mielenkiintoinen paristakin syystä. Siitä ei näy suoraan onko sen laulut oikeita vai fantasiaa kuvakulmien ja näkökulmien vaihtuessa. Laulut eivät myöskään kerro hahmoijen tunteista (yhtä lukuunottamatta) vaan tilanteista heidän elämässään ja elämästä Losissa. Koko elokuva alkaa kappaleella Another Day in the Sun joka iskostaa katsojan oikeaan mielentilaan ison tanssi-ja laulunumeron alkaessa keskellä moottoritietä. Se on iso, iloinen, värikäs ja monimuotoinen ja kaunis esitys joka antaa hyvän kuvan siitä mitä elokuvassa on luvassa. Musiikissa on toistuvia teemoja ja todella kaunis City of Stars-kappale kuullaan useampaankin kertaan. Mutta La La Landin musiikkeja on vaikea muistaa jälkeenpäin paria kohtaa lukuunottamatta. Varsinkin laulujen sanat ovat sellaisia että ne eivät jää mieleen kunnolla mikä on eittämättä heikkous. Kuulemisen hetkessä kappaleet olivat hyviä ja toimivat jokaisessa kohtauksessa, mutta jälkikäteen en muista enään mitenkä ne menivät.

La La Landin huippukohtaus on sen loppu, jota en spoilaa keneltäkään ikinä. Jos olet epäileväinen La La Landin suhteen, kannattaa se käydä katsomassa pelkästään sen lopun takia joka on uniikki, hieno ja musikaalin henkeen sopiva joka pistää tarinan uuteen valoon. Mutta itse löysin lopunkin lisäksi paljon mistä pitää elokuvassa. La La Land on elokuva unelmoinnista, haaveista ja epäonnistumisesta. Siinä on mukavia muutoksia moniin samantapaisiin elokuviin sanoman puolella mutta kuten sanoin, en ole spoilaamassa loppua. La La Land on hauska, romattinen elokuva jonka musiikit toimivat kohtauksissa kuin mikä ja saa jalan vispaamaan ja hymyn nousemaan huulille. Sen tarkoitus on saada katsoja hymyilemään ja iloitsemaan elämästä ja siinä se onnistuu hyvin. Jos modernit elokuvamusikaalit eivät ole vakuuttaneet sinua tähän mennessä, La La Land voi muuttaa tämän ja tarjota elokuvataikaa koko rahalla.

Atte T

Atte Arvostaa: Jackie

Uudenvuoden lupaukseni täksi vuodeksi oli käydä vähintään kolmasti kuussa elokuvissa ja tehdä sitten arvostelut jokaisesta. Näin vuoden loppuun mennessä olisin nähnyt tarpeeksi elokuvia kunnon top 10-listojen tekemiseen ja en enään löytäisi kuluneen vuoden parasta elokuva dvd:ltä joulukuussa. Tämä tarkoittaa tietysti sitä että Suomi-Rivendell-Asgard siirtyy uuteen aikaan, sillä tämä tarkoittaa paljon enemmän ei-nörttileffoja. Joka viikko ei tule uutta scifieepposta tai supersankarileffaa, joten valmistautukaa hyvin laajaan kattaukseen erilaisia elokuvia. Sopivasti vuoden ensimmäinen teatterissa nähty elokuva onkin draamaleffa yhdestä Yhdysvaltain historian synkimmistä hetkistä:

Jackie

Elokuva: Marraskuun 26 päivä 1963 salamurhaaja ampui Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn. Kahden vuoden ajan ennen sitä Jackie Kennedy (Natalie Portman) oli ensimmäinen nainen. Nyt hänen täytyy haudata miehensä, poistua Valkoisesta Talosta ja tottua todellisuuteen synkässä, julmassa ja hullussa maailmassa.

Jotkut elokuvat näyttävät paperilla juuri sellaiselta että ne on luotu voittamaan palkintoja. Usein nämä elokuvat kertovat filmiteollisuudesta, vähemmistöjen oikeuksista ja kuuluisista Amerikkalaisista. Jackie on yhä sellainen, mutta se on samalla myös todella, todella hyvä ja vilpitön elokuva USA:n rakastetuimmasta ensimmäisestä naisesta tämän elämän synkimpänä hetkenä. Chileläinen ohjaaja Pablo Larrain ja kuvaaja Stephane Fontaine tekevät huimaa työtä perinteisillä elementeillä; kuvaustapa on hyvin perinteistä ja suorastaan vanhaikaista mutta se sopii täydellisesti elokuvan nostalgiseen ja pirullisen yksityiskohtaiseen kuvaan Kennedyn hautajaisista ja Jackien elämästä niinä päivinä. On vaikea olla imeytymättä mukaan Valkoisen Talon hiljaisuuteen Jackien vaeltaessa sen nyt kolkoilla käytävillä tai Dallaksen autotien karmivaan loputtomuuteen sinä kohtalokkaana päivänä. Ja Mica Levin enteilevä ja melankolinen jousisoittimiin perustuva soundtrack on osuva tähän tyyliin.

Olen ihaillut Natalie Portmania aina siitä lähtien kuin näin hänet ensimmäisen kerran Pimeässä Uhassa, ja viime vuosina hän on päässyt kunnolla oikeuksiinsa loistavana näyttelijänä. Julkkisrooleissa on aina vaarana että näyttelijä sortuu vain imitaatioon ja uskottavuus horjuu. Portman kuitenkin katoaa täysin Jackien hahmoon. Hän osaa imitoida hyvin Jackien aksenttia ja puhetapaa eri tilanteissa, oli kyseessä sitten paniikissa oleva Jackie tai Valkoista Taloa kameroilla esittelevä tv-Jackie. Hän osaa esittää jokaista Jackien vaihetta ilman että se kertaakaan tuntuu väkinäiseltä, ja Portmanin kyky hallita tilaa pienestä koostaan huolimatta on iso tekijä tämän toteutuksessa. Peter Sarsgaard ottaa kaiken irti ilmeekkyydestään ja rauhallisesta ulkomuodostaan Bobbie Kennedyn roolissa ja hän on rauhallinen ja murtunut enemmän hysteerisen ja avoimen Jackien rinnalla ja luo hienoa tasapainoa. Billy Crydup näyttelee toimittaja Theodore H. Whitea jonka haastattelu toimii taustarakenteena koko elokuvalle ja hän on samalla katsojan näkökulma elokuvan hiljalleen paljastessaan korttinsa.

Jackie ei ole elämänkerta, sillä sen tapahtumaika on suhteellisen lyhyt ja tiivis. Life-lehden haastattelun aikana esitellään Dallaksen tapahtumat, paluu Valkoiseen Taloon, hautajaisten suunnittelun monet ja nopeasti vaihtuvat vaiheet ja hautajaiset itse. Tämän seassa on Jackien keskustelua Isä Richard Sorleyn (John Hurt) kanssa jossa hän koittaa takoa jotain järkeä tapahtuneeseen. Sitä elokuva on eniten; tilanteen tajuamista. Tapahtumat liikkuvat nopeasti eteenpäin Jackien elämässä ja tilanteen järjettömyys ja kauheus näkyy jokaisesta hetkestä. Hänen aviomiehensä ja USA:n presidentti ei ole ollut kuolleena vielä tuntejakaan kun hän seuraa varapresidentti Lyndon B. Johnsonin (John Carrol Lynch) virkaanastumista Air Forcce Onessa. Mitä hän tekee nyt? Hän ei voi asua enään Valkoisessa Talossa kauaa, missä hänen perheensä nyt asuu? Jackie viettää pitkiä öitä Valkoisessa Talossa koreissa vaatteissa ja koruissa, kuunnellen levyjä, juoden viiniä ja kulkien läpi salien jotka hän itse oli sisustanut tulevien vuosien varalle. Häneltä riistettiin tulevaisuus rakastamansa miehen kanssa ja se minkä piti olla onnellinen tulevaisuus on nyt onnellinen menneisyys.

Levy jota Jackie kuuntelee on Camelot-musikaali, ja kappale Camelot (Reprise). Siinä lauletaan "Don't let it forgot/ that once there was spot/ for one brief, shining moment/ there was Camelot." Tämä osa musikaalia oli John F Kennedyn itsensä suosikki ja sitemmin on tullut osaksi Kennedyn hallinnon muistelua. Ja se on myöskin täydellinen summaus Jackiesta ja syy miksi tämä elokuva on niin osuva nyt tässä hetkessä. Vaikka elokuva keskittyykin Kennedyjen elämän raadollisimpaan aikaan (Jackie näyttää Kennedyn salamurhan hyvin graafisesti) ja Bobby lopulta murtuessaan valittaa isoon ääneen kuinka kaikki heidän tavoitteensa (avaruusohjelma, kansalaisoikeudet...) jäivät kesken tai vähäisempien miesten käsiin, loppuu se positiiviseen nuottiin onnellisesta ja rakkaasta muistosta Johnin kanssa. Voin kuvitella että vanhempi yleisö liikuttuu Jackien yksityiskohtaisesta Kennedy-nostalgiasta mutta nuorempi yleisö liikuttuu sen tahattomasta kontekstista. Maailma on kaoottinen ja täynnä asioita ja tapahtumia jotka eivät tee järkeä, ja positiiviset asiat eivät voi jatkua ikuisesti. Mutta niiden muistaminen on tärkeää ja historia opettaa meille että pahaa tapahtuu, mutta parempia aikoja on myös edessäpäin. Loppuvuoden tapahtumat varsinkin ovat antaneet Jackielle aivan uuden, vahingossa syntyneen metatason joka voi tehdä siitä vielä vaikuttavamman elokuvan. Se että Jackie lopettaa nostalgisen positiiviseen tunteeseen on aikamoinen temppu kun ottaa huomioon että kyseessä on teknisesti kaksituntinen elokuva kuolemasta ja hautajaisista. Jackie on synkkä, surullinen ja haikea elokuva mutta se myöskin rohkaisee muistelemaan hyviä hetkiä elämässä. Se on kunnianosoitus Jackie Kennedylle ja tämän uniikille asemalle ensimmäisten naisten joukossa, ja vaikka et ehkä itse olekkaan elänyt Kennedyjen aikakautena, saa se katsojan haikailemaan parempien aikojen perään.

Atte T

Batman v Superman: Viimeinen tuomio

"It's not who I am underneath, but what I do that defines me." -Dark Knight (2008)

Elokuvat voivat usein jäädä mieleen pyörimään. Yleensä tämä on vain hyvä merkki. Elokuva joka ei jätä mitään tunnelatausta tai ei herätä yhtään ajatusta on ultimaalista ajanhaaskausta. Mutta ehdottomasti pahin tunne minkä elokuva mielestäni voi jättää on pettymys. Pettymykseen kuuluu niin monta tasoa. Tunne ajan, potentiaalin ja näyttelijöiden kykyjen tuhlaamisesta johonkin joka olisi voinut olla niin hyvä. Edellisenä vuotena koin kolme pettymystä, mutta vain yksi tuntuu yhä niin karvaalta. Ja kaikki te tiedätte hyvin mistä puhun. Viime vuoden suurin pettymys oli Batman v Superman: Dawn of Justice siihen pisteeseen asti, että vanha arvioni siitä ei ole pätevä millään tasolla. Tänään käsittelemme tätä elokuvaa kaikilta puolilta; negatiivinen, positiivinen (sitä mitä on) ja miksi sen ajattelukin aiheuttaa monille niin suurta ahdistusta. Tämä on terapeuttinen teksti.

DCEU, eli talo joka rakennettiin hiekalle

Jos Batman v Supermania haluaa tarkastella, pitää välttämättä ottaa huomioon sen edeltävä osa. Man of Steel oli tullessaan 3 vuotta sitten iso diili. Teräsmies-elokuva ei ollut innostanut ihmisiä lippukassoille vuosiin, ja viimeisin yritys, Bryan Singerin ohjaama homage-jatko-osa Superman Returns, oli malliesimerkki mielipiteitä jakavasta elokuvasta. Monet kriitikot rakastivat sitä mutta yleisö ei ottanut sitä vastaan yhtä lämpimästi. Vaikka elokuva ei ehkä ole ideaali Teräsmies-elokuva ja se on paikka paikoin hidas kuin mikä, on se kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna huomattavasti parempi kuin muistinkaan. Man of Steel tarjosi paljon uutta ja jännittävää: moderni katsaus maailman tunnetuimpaan supersankariin, puikoissa mielikuvituksellinen ja sarjakuvia arvostava Zack Snyder ja tuottajana Christopher Nolan, joka juuri sai loppuun vuosikymmenen määritelleen Batman-trilogiansa. Mukaansa Batmaneista Nolan oli ottanut käsikirjoittaja-kaverinsa David S. Goyerin, jonka vyön alla oli Blade, Batman Begins, Dark Knight, Dark Knight Rises- vakuuttava listaus. Harvan sitä silloin tajuamatta kasassa oli kolme tekijää jotka kaikki olivat osasyyllisiä tulevaan. Man of Steel vaikutti paperilla siis todella hyvältä, ja muistan yhä kuinka innoissani olinkaan kun näin ensimmäisen teaserin leffasta, jossa Teräsmies lentää taivaalla. Myös näyttelijät kuulostivat hyvältä: Henry Cavill ei ollut kovin tunnettu mutta näytti Terikseltä, Amy Adams, Michael Shannon, Kevin Costner, Russel Crowe, Laurence Fishburne- tämä oli todella hyvä lineup. Ja vielä Man of Steelissa tämä riitti aika pitkälle. Michael Shannonin Kenraali Zod on heittämällä leffan paras osuus ja kenties koko DCEU:n paras roolisuoritus tähän mennessä. Hänen tarinansa on mielenkiintoinen, Shannon on erittäin viihdyttävän överi roolissa ja Zodin motiivit ovat uskottavat. 

Mutta muuten Man of Steel...ei vain toimi. Se nojaa liikaa profeettiseen paasaukseen Teräsmiehen tarkoituksesta ja kohtalosta ja merkityksestä, sen värimaailma ja ilmapiiri on kolkko ja ankea (kaksi asiaa joita Teräsmies ei ikinä saisi olla) ja kohtaukset joidenka pitäisi olla suuria ja tunteikkaita- kuten Jonathan Kentin kuolema, Kryptonin tuho tai Clarkin todellisen alkuperän paljastuminen hänelle- ovat sielä vain koska "ne pitää olla" ja ovat joko liian hillittyjä tai tunteettomia. Tarina seuraa ensimmäisen puoliskon ajan hyvin katkonaisesti ja hajoitetusti Clarkin elämäntarinaa, ja siinä on hyviä ideoita mutta Clark jää silti mysteeriksi katsojalle. Mikään hänen kasvatuksestaan tai lapsuudestaan ei anna ymmärtää että hänellä olisi joku halu auttaa ihmisiä tai käyttää voimiansa johonkin. Erään kriitikon teoria oli että Jonathan Kentin passiivis-nihilistinen käytös tekee järkeä jos ajattelee että Kent on vakavasti masentunut. Teräsmieheksi rupeaminen ei ole edes Clarkin idea, vaan Jor-Elin. Henry Cavill on Teräsmiehenä ihan ookoo, mutta Clark Kenttinä hän on täysi käsi ja ei, en usko että tämä on tahallista. Hänellä ei ole kemiaa Amy Adamsin kanssa ja Lois Lane jääkin sivuraiteille ja siten toissijaiseksi elokuvassa.  Nykyteknologia on saanut Teräsmiehen lentämisen näyttämään paremmalta kuin koskaan aikaisemmin ja hetket kun tämä katoaa kiertoradalle ja lentää man ympäri ovat hienon näköisiä, mutta Teräsmies itse on synkkä murjottaja, jota selkeästi ei huvita tehdä mitään. Ja vaikka teknologia antaa sinun näyttää uskottavasti miltä kahden kryptonilaisen taistelu New Yo-anteeksi, Metropoliksen keskustassa näyttää, ei sitä välttämättä tarvitse tehdä. Kohtauksen 9/11-kuvasto on jokseenkin selkeää, ja se on varmasti jotain mitä Teräsmies-elokuvassa kaikki haluavat nähdä. Avengers, Iron Man 3 ja Captain America: Winter Soldier teki samaa, joskin huomattavasti kevyemmin kontekstin kautta, ei visuaalisesti. Mutta elokuva on kuitenkin alkusta loppuun Teräsmies-elokuva, sitä ei voi kiistää. Se sisältää paljon Teräsmies-mytologian tärkeitä osia, antaa joukon koukkuja joita seurata ja asettaa Clarkin tiukasti status quo-asetelmaan (Metropolis, Daily Planet, Teräsmies on sankari). Mutta Teräsmies ei ole tuttu yleisölle, Clark Kentin luonne on erottamaton supervoimaisesta alter egostaan ja vaikka status quo on olemassa, ei elokuva ehdi näyttämään lainkaan tämän suhteita työpaikalla tai mitenkä hän yhtäkkiä sai työpaikkansa oltuaan maankiertäjä kymmenen vuotta. Clarkin elämää nuoruuden ja Teräsmieheyden välissä näytetään liikaa; Superman-elokuvassa hän kouluttaa itseään sekä Teräsmieheksi että Clark Kentiksi ennen kuin aloittaa työnsä toimittajana ja supersankarina. Jatko-osan täytyisi siis näyttää hänet tutustumassa työ-ympäristöönsä, millainen suhde hänellä on työkavereihin ja jatkaa Teräsmiehen tarinaa. Tälle epävakaalle pohjalle DC ja Warner rakensivat DC Extended Universen, ja se on yksi syy miksi tämä ei toimi.

Batman & Wonder Woman: Justice League Promo

En itse usko siihen että liian monta hahmoa voi olla estona hahmokehitykselle elokuvissa. Captain America: Civil Warissa kaksi ryhmää Kostajia otti yhteen, mutta Steve Rogers ja Tony Stark olivat ne joita tarina halusi kehittää ja sen se tekikin. Mutta päinvastoin kuin Kapulla, tällä Teriksellä oli vain yksi elokuva  takanaan. Hänen hahmonsa oli vielä kehittämättä, hänen arkensa oli tuntematon yleisölle ja hänen sivuhahmogalleriansa oli käytännössä Martha ja Lois. Man of Steelin jatko-osan pitäisi siis loogisesti keskittyä Teräsmieheen itseensä. Batman v Superman: Dawn of Justicessa Teräsmies on ollut toiminnassa nyt 2 vuotta, ja maailma vieläkin keskustelee hänestä ja mitä hän merkitsee. Batmania Teräsmies häiritsee olemassaolollaan, kuten myös Lex Luthoria joka alkaa juonia Teräsmiehen kuolemaa Batmanin tietämättömällä avustuksella. Bruce Wayne päättelee Lex Luthorin lavastamasta terroristi-iskusta ja Teräsmiehen hyvin aggressiivisesta käytöksestä että hän on vaaraksi kaikille ja rakentaa joukon kryptoniitti-aseita. Samaan aikaan Metropolikseen saapuu Diana Prince eli Ihmenainen, uskomattoman vahva metaihminen joka koittaa lähinnä pysyä piilossa.  Tässä on paljon materiaalia läpikäytäväksi yhden elokuvan aikana, kun päälle lisätään vielä Teräsmiehen oma tarina ja mitenkä hän kokee kaiken tämän. Elokuva tekee mielenkientoisen valinnan; se leikkaa Teräsmiehen käytännössä pois omasta jatko-osastaan. Kyllä Teris sielä on, vetämässä laivoja perässään, pelastamassa astronautteja ja messiaanisesti leijumassa tuhon yläpuolella. Hän mutristelee suutaan uutisille ja pudistelee päätään kuinka ihmiset eivät tunnu ymmärtävän häntä. Tekeekö hän tämän eteen mitään? Ei. Kertooko elokuva millainen hänen suhteensa on Lois Laneen? Ei. Selviääkö elokuvan aikana mitä Clark tekee Daily Planetissa ja miten uutta toimittajaa kohdellaan toimistossa? Ei. Clark Kent ja Teräsmies säilyvät täydellisinä arvoituksina katsojille, ja tämä voisi olla jopa hieman mielenkiintoista ellei Henry Cavill näyttelisi molempia kuin puupölkkyjä.

"Ohhoh. Satoja ihmisiä kuoli ympärilläni. Voi yhden kerran."

Ei, tarina keskittyy Batmaniin. Batman on se jonka kautta katsoja oikeasti kokee kaikki isot kohtaukset; Batmania seurataan kun Teräsmies taistelee Metropoliksen yläpuolella takaumassa. Batmanin näkökulmasta näemme Teräsmiehen ja Batmanin ensikohtaamisen. Batmanin reaktio on se joka sytyttää jonkun tunteen katsojassa kun kongressi räjähtää. Jopa elokuvan nimessä oleva taistelu on enemmän Batmanin näkökulmasta kuvattu. Tämä tekee Teräsmiehestä etäisen ja vieraan hahmon katsojalle kaikesta hahmon ikonografiasta huolimatta. Batman on taasen niin yksiulotteinen änkyrä että katsoja joko inhoaa häntä tämän kovapäisyyden takia tai inhoaa Teräsmiestä assimiloiduttuaan tämän maailmankatsomukseen. Batman sentään toimii jollain tasolla; Ben Affleck on kaikesta huolimatta hyvä roolissa ja hänen Batmaninsa Suicide Squadissa oli huomattavasti empaattisempi hahmo, mutta tässä elokuvassa siitä puolesta ei ole mitään näkyvissä. Ja kun koittaa hetki jossa Teräsmiehen pitäisi loistaa, taistelu omaa isoa pahistaan vastaan, niin shown varastaa täysin Ihmenainen. Ihmenaisen teema pauhaa taistelussa, ja ainoa hahmo josta synkässä ja värittömässä ympäristössä kunnolla erottaa on Diana joka loikkii, hakkaa miekallaan ja karjuu sotahuutoja hakatessaan Tuomiopäivää palasiksi. Ja sitten tietysti Teräsmies kuolee vielä lopussa, koska mitenkä muuten katsoja tajuaa ihmeitä tekevä Kal-Elin olevan Jeesusmetafora. Clark Kent ei vieläkään saa luonnetta, agendaa tai tarinaa omassa elokuvassaan ja hän kuolee vielä lopuksi. Ja viimeisenä naulana nyt ei-niin-metaforalliseen arkkuun: Teräsmiehellä on 42 repliikkiä omassa elokuvassaan. Teräsmies on pelkkä juonta eteenpäin vievä väline jonka olemassaolo valaisee vain muita hahmoja.

Hyvä idea, huono toteutus

Kuten Man of Steelin kohdalla, Batman v Superman kuulostaa paperilla kiinnostavalta idealta. En itse pidä sankari vs sankari-tarinoista, mutta niissä on potentiaalia hyvään hahmotutkiskeluun ja eri ideoiden ja ajatusten vertailuun. Batman ja Teräsmies ovat olleet kauan vastakkain monellakin tapaa, mutta heissä on tarpeeksi yhteistä että he pysyvät ystävinä vihollisten sijaan. Batman ja Teräsmies ovat saman kolikon kaksi puolta; he uskovat oikeuteen, he haluavat auttaa muita ja piilottelevat toista puolta itsestään. Siinä missä Teräsmies valaa ihmisiin toivoa tekojensa kautta ja näyttämällä että kaikissa on potentiaalia hyvään, Batman on symboli siitä että kuka tahansa voi auttaa ja ylläpitää oikeutta ja että elämän tragediat eivät saa antaa lannistaa. Teräsmies on enemmän optimistinen ja avoimempi, Batman varovaisempi ja realisti. Tässä asetelmassa on paljon mistä lähteä rakentamaan elokuvaa. Vanha ja kyyninen Batman epäilee Teristä, Teris kuitenkin uskoo siihen että silta voidaan rakentaa sankarien välille ja että yhdessä he ovat vahvempia, Luthor ajaa heidät vastakkain ja he tajuavat samanlaisuutensa/ toistensa humaanit heikkoudet ja yhdessä voittavat Luthorin. Molemmat hahmot esitellään, heidän tarinansa olisi yhteinen ja molemmilla olisi tilaa kasvaa ja muuttua hahmoina. Itse tyytyisin elokuvaan vain Teräsmiehestä, mutta Batmanin lisääminen hahmogalleriaan ei ole huono idea syntyjään. Mutta koska elokuva ei osannut päättää onko tarinan päähenkilö Batman vai Teräsmies, on lopputulos sekava. Ja tämä on vasta ensimmäinen ongelma.

Koko elokuva on kokonaisuutena vain...epämiellyttävä. Sen värimaailma on synkkä ja filtteröity. Äänimaailma on uhkaava ja alati nouseva, aivan kuten jokainen kohtaus olisi vain ennakkoa jotain isompaa varten. Kukaan päähahmoista ei hymyile, ja jos he yrittävät olle kepeitä tai heittää huulta tuntuu se kaiken tämän ympärillä todella kiusalliselta. Jonathan Kentin "kummitus" on tämän kiusallisuuden huipentuma kertoessaan naama vakavana siitä kuinka kuolleiden hevosten huudot olivat vakiovieraita tämän painajaisissa. Ja sitten on Lex Luthor. Uskon yhä että Jesse Eisenberg olisi voinut olla hyvä Lex Luthor. Hän on hyvä näyttelijä jolla on kokemusta älykkäiden mutta armottomien nerojen näyttelemisestä. Valitettavasti elokuvan Luthor on maaninen, kikattava hullu jolta uupuu Luthorin arvokkuus ja viileä charmi. Olisin halunnut olla paikalla kuvauksissa, sillä on välillä vaikea sanoa onko syy Eisenbergin, ohjaajan vai käsikirjoittajan vai onko kyseessä yhteinen virhe. Koko esitys olisi surullista ja raivostuttavaa jos se ei olisi nin naurettavaa. Kun Batman v Superman oli vielä tuotantovaiheessa, nousi huhu kahdesta pahiksesta. Nyt tiedämme että kyseessä oli Luthor ja Tuomiopäivä, mutta silloin yleinen teoria oli että pahikset olisivat Lex Luthor ja Jokeri. Mikä tekee järkeä, sillä Luthor tuntuu näiden kahden hahmon yhdistelmältä. Osa Luthorin teoista tuntuu enemmän Jokerille sopivilta, ja elokuva olisi voinut ehkä hyötyä tästä hahmoerottelusta enemmän.

Tarina on myöskin itsessään täynnä aukkoja ja väkinäisyyksiä. Mitä Teräsmies teki Loista uhanneelle terroristille? Miten Teräsmiestä voidaan pitää syyllisenä terroristien kuolemaan? Mikä aiheutti Batmanin satunnaisen, hyvin tarkan ja yksityiskohtaisen näyn tulevaisuudesta? Okei, Lex Luthor tietää kaikkien salaiset identiteetit. Miten? Voin hyväksyä sen että Luthorin kaltainen älykäs kaveri voisi saada ne selville ennemin tai myöhemmin, mutta haluaisin nähdä jotain prosessia tai todistetta. Miksi Teräsmies ei itse etsi Marthaa? Hänelle tunti on enemmän kuin tarpeeksi aikaa löytää yksi henkilö kaupungista (superkuulo, röntgenkatse, lento valon nopeudella jne). Miksi Teris ei aloita Batmanin kanssa keskustelua "Luthorilla on äitini, auta minua" ? Mitenkä koko Metropolis onnistuttiin evakuoimaan niin nopeasti? Olkoot minkälaiset turvatoimet ja suunnitelmat tahansa, New Yorkin kokoista kaupunkia ei evakuoida tunnissa. Sitten on vain kaikki tyhmät väkinäisyydet jotka vain hankaloittavat ja pitkittävät juonta. Teräsmiehen oma kylmyys Batmania kohtaan, Lois Lanen suuri tutkimustyö joka paljastaa että Lex Luthor on paha, kryptoniittikeihään heittäminen pois ja samantien noutaminen takaisin joka johtaa melkein Loisin kuolemaan. Lois Lane on pelkkä hidaste tässä elokuvassa eikä hän tee mitään oikein tai auta ketään millään tavalla. Fakta että Martha on molempien Teräsmiehen ja Batmanin äitien nimet on ollut vuosia vain hauska kuriositeetti, mutta BvS nostaa tämän suuren paljastuksen tasolle. Kyllä, ymmärrän mitä sillä haettiin takaa mutta se on todella väkinäinen tapa saada Batman lopettamaan toisen murhaaminen ja todella, todella laiskaa. Ja sitten Teräsmies kuolee, mikä lopettaa hänen tarinansa, kunnes Justice League resurrektoi hänet ylös kuluttaen taas tähän ylettömän paljon aikaa, mark my words. Miksi hänen piti kuolla? Oliko hän ainoa joka osasi käyttää kryptoniittikeihästä? Mistä hän edes tiesi että kryptoniittikeihäs varmasti tappaisi Tuomiopäivän? Batman v Superman on huonosti rakennettu tarinana ja runollinen kerrontapa tai eeppiset tapahtumat eivät korvaa hyvää ja toimivaa rakennetta. And I'm not even done yet.

Murhamiehet sankareina

 Kuten kaikissa negatiivissa asioissa Batmanin suhteen, ongelmat Batman v Supermanin hahmoissa voi johtaa Frank Milleriin. Frank Millerin tässä kohtaa jo naurettavan yliarvostettu Yön Ritarin Paluu on isoin temaattisin ja visuaalisin innoite Batman v Supermanissa, vaikka se adaptoikin tarinasta vain viimeisen luvun. Batmanin käytöksessä on nähtävissä paljon Millerin Batmanille ominaisia maneereja ja ajatuksia. "You are not brave. Men are brave" on melkein sanasta sanaan otettu Paluusta, ja hänen yltiöpäinen raakuutensa ja synkkyytensä saa jopa Millerin naurettavan All-Star Batman & Robinin vaikuttamaan vain vähän psykoottiselta. Sanotaan se suoraan; Batmanin ei pitäis tappaa ketään. Elokuvan aikana Batman suoraan omien tekojensa kautta riistää vähintään 14 ihmisen hengen tuliaseilla, yliajamalla ja räjäyttämällä. Ja tähän ei olla laskettu niitä jotka kuolee Extended Editionin lisäyksissä. Mutta sitten on seuraava argumentti: "Tämä on synkempi, loppuun ajetumpi versio Batmanista joka on mennyt yli rajojensa. Robin on kuollut ja Batman on hajonnut henkisesti. Ja kyllähän Tim Burtonin Batman-leffassakin Batman tappoi! Samoin Batman Returnsissa!* "  Tämä on totta. Batman Returns varsinkin esittää näkyvästi Batmania tappamassa konnia räjähteillä iloisesti hymyillen. Ja Batman kieltämättä on hyvin raskaassa kohdassa elämässään.

Mutta vuosi on 2016. Ymmärrän Batmanin ja Batman Returnsin tilanteen, sillä silloin täysveriset supersankarielokuvat eivät olleet vielä iskeneet itseään läpi, ja menestyäkseen niiden piti seurata 80-90 lukujen toimintaleffojen tapoja ja standardeja. Mutta nyt kun elämme supersankarileffojen kulta-aikaa jolloin sarjakuvauskolliset supersankarileffat ovat mahdollisia, aikaa jolloin ei tarvitse häpeillä juuriaan, voisi Batman-elokuvatkin seurata esimerkkiä ja omaksua juurensa täysin. Batmanilla on yksi sääntö jota hän ei riko; hän ei tapa. Hän voi rikkoa lakeja, hän voi rikkoa moraalisia sääntöjä ja rikkoa luita, mutta hän ei riistä keneltäkään elämää sillä se on rikoksista alhaisin. Hän jos joku tietää millaista on menettää joku, miltä tuntuu kun perheenjäsen riistetään. Ja Robinin menetyksen pitäisi vain vahvistaa tätä, sillä hän joutui silloin elämään menetyksen tuskan uudestaan. Mutta silti Batman tappoi 14 ihmistä ja oli valmis tappamaan Teräsmiehen. Edes Miller ei mennyt niin pitkälle että pistäisi Batmanin tappamaan Teräsmiestä. Ben Affleck on mainio Batman, mutta Batman jota hän näyttelee ei muistuta paljoakaan sarjakuvien supersankaria, vaan on pelkkä omankäden oikeuden jakaja.

"More than anyone else in this world, when you scratch everything else  away from Batman, you are left with someone who does not want to see anybody die."
- Kingdom Come

Ja sitten on Teräsmies. Teräsmies sanoo elokuvan tittelissä olevan taistelun lähestyessä: "Minun täytyy puhua hänelle, tai minun täytyy tappaa hänet. Kukaan ei pysy hyvänä tässä maailmassa." Teräsmiehen esitetään olevan jonkinlainen toivon lähettiläs pelastaessaan ihmisiä ja heidän palvoessaan tätä jumalan lailla. Mutta kun Lois Lane muistuttaa Teristä hänen symbolinsa merkityksestä, Teräsmies vain virkkoo sen merkinneen sitä hänen planeetallaan. Batman v Supermanissa Teräsmies on kaikkea muuta kuin sarjakuvien sankari. Teräsmiehen sanotaan nostavan toivoa ihmisten sydämissä, mutta se ei tunnu yhdestäkään kohtauksesta, teosta tai ilmeestä. Teräsmies esitetään liian etäisenä ja kylmänä. Hän ei näytä iloiselta pelastessaan ihmisiä tai edes huolehtivalta. Henry Cavillin perusilme on ylenkatsovan passiivinen, jopa silloin kun kohtaus vaatisi häneltä jonkinlaisen tunnelatauksen esittämistä. Teräsmies on pohjimmiltaan toivon symboli. Luthor sanoo että absoluuttinen voima korruptoi absoluuttisesti. Teräsmiehen absoluuttinen voima on vapauttanut hänet absoluuttisesti. Hän tekee mitä tekee siksi että hänellä on voima tehdä se, eikä hän käytä voimiaan tappamiseen tai toisten alistamiseen, mutta tämä unohtui elokuvassa selkeästi. Ongelman juuret ovat Man of Steelissä. Hän tappaa Zodin, mutta yhtä "nyaaargh"  huutoa lukuunottamatta se ei vaikuta häneen millään lailla. Hän on kaikkivoipa eikä koe minkäänlaisia tunnontuskia tappamisesta. Häntä on mahdoton esittää minkäänlaisena toivon symbolina tai sankarina tässä valossa.

Aamunkoi joka ei saapunut

Kuten aiemmin sanoin, Snyder, Goyer ja Nolan olivat ne kolme tekijää jotka jo Man of Steelissa tulivat määrittelemään tulevaisuuden. Snyder on elokuvaohjaaja jolla on tarkkaa elokuvallista silmää ja taitoa kohtaussommitteluun, mutta näyttelijöiden ohjaajana hän on keskiverto. Hänen selkeä rakkautensa Alan Mooren ja Frank Millerin töitä kohtaan näkyy tämän filmografiasta (Watchmen, 300)  ja tämä näkyy myös hänen visiossaan DCEU:sta. Synkkää, väkivaltaista, huumoritonta ja väritöntä. Christopher Nolan on visionääri ohjaaja joka elokuvan kielen käyttäjänä ja teknikkona moderni haastaja Kubrickille, mutta hän ei ole tunnettu ihmislähtöisistä tarinoistaan tai tunteeseen vetoamisesta. Mutta viimeisenä tulee käsikirjoittaja Goyer, mies joka ylenkatsoo supersankareita ja sarjakuvafaneja vaikka työskenteleekin pääasiallisesti sarjakuva-adaptaatioiden parissa. Hänen ylimieliset ja seksistiset kommentinsa "liian tyhmistä hahmoista" kuten Marsilaisesta Metsästäjästä J'onnista ja Hulktaresta ovat tunnettuja.  Ja nämä miehet olivat vastuussa DC:n elokuvauniversumin ensimmäisestä vaiheesta, ja Nolanin jäätyä pois jäljelle jäi vain Snyder ja Goyer. DC, joka tunnetaan idealistisista sankareistaan jotka tekevät suuria ihmetekoja, tarinoista joissa maailma pelastetaan sankaruuden kautta ja joissa yksi ihminen voi tehdä muutoksen. Lopputuloksen voi nähdä Batman v Supermanissa. 

Elokuvan harvinaisena valonpisteenä toimii Gal Gadotin Ihmenainen. Ei sillä että hän pääsisi esittämään hahmoaan kunnolla, hän on vain piipahtamassa elokuvassa. Mutta kun Ihmenainen tulee pelastamaan päivän, Hans Zimmerin muuten sekava soundtrack saavutta huippunsa sähkökitaran huutaessa, nousee elokuva hetkeksi masennuksen suosta ylös. Aika näyttää onko Gal Gadot vain karismaattinen toimintakohtauksissa vai onnistuuko hän esittämään myös empaattista, rakastavaa sankaritarta. Ja kuten aiemmin sanoin, Ben Affleck osaa esittää hyvää Batmania ja Bruce Waynea, ja kohtaus jossa hän tulee ensimmäisen kerran on oikeasti todella siisti. Hän tarvitsee vain huomattavasti paremman Batmanin esitettäväkseen ja olen varma että hän voi todistaa itsensä parhaimpana live-action Batmanina.

Batman v Superman: Dawn of Justicen piti olla vuoden suurin elokuvatapahtuma. Ensimmäisen kerran kaksi maailman tunnetuinta ja suosituinta supersankaria kohtaa valkokankaalla. Se olisi iso elokuva joka ennakoisi Oikeuden Puolustajien saapumista, antaisi Marvelille veroisensa kilpailijan ja DC:n faneille elokuvasarjan jonka seuraavia osia voisi odottaa innolla. Batman v Superman oli totisesti vuoden puhutuimpia elokuvia kriitikoiden suomiessa sitä armotta ja fanien kiistellessä sen sisällöstä. Toivo tulevasta on kadonnut; jos Warner ei saa Batmanista ja Teräsmiehestä hyvää elokuvaa, mitä toivoa muilla sankareilla on? Suicide Squad nosti hieman tasoa mutta sekin oli petttymys.  Itse pistän lopun uskoni Wonder Womanin kohdalle. Ihmenaisen elokuva on ensimmäinen laatuaan, ja aikaisemmat elokuvat eivät vaikuta sen menestykseen. Ihmenainen on tärkeä, hän ei ole vain mikä tahansa supersankari. Hänen elokuvansa perusteella tullaan määrittelemään naisvetoisten supersankarileffojen tulevaisuus. Zack Snyder on myös syösty vallasta, ja DCEU:n johtaja on nyt Geoff Johns, ei mikään nero tai visionääri mutta hän uskoo värikkäämpään ja toiveikkaampaan DC.n maailmaan. Mutta Batman v Supermanin ongelmat ovat niin syvälle sen rakenteissa, juonessa ja hahmoissa että mikään muutos ei pelasta sitä niiltä. Batman v Superman: Dawn of Justice ei ole ainoastaan viime vuoden huonoin elokuva ja suurin pettymys, mutta helposti myös supersankarileffojen alhaisinta kastia. Jos pidät siitä itse ja löydät asioita joista pidät, hienoa. Mutta henkilökohtaisesti se ei kuitenkaan ole aikoastaan huono elokuva, vaan myös kaikkien genren heikkouksien ja huonojen puolien täyttämä loukkaus sen maailmaa ja hahmoja kohtaan. Batman ja Teräsmies ovat tätä parempia, ja ansaitsevat paljon parempaa.

Atte T

PS. *= Mielenkiintoisesti, jos haluat katsoa enemmän sarjakuvauskollisemman Batman-elokuvan, Batman Forever ja Batman & Robin ovat lähempänä sitä mitä haet kuin muut. Batman ei tapa ketään, hän taistelee superrikollisia vastaan ja Robin on mukana toiminnassa. Ja niitä kutsutaan huonoiksi.

Westworld- ajattele ja katso

Game of Thrones on globaali menestystarina joka jatkaa voittokulkuaan ensi vuonna 7.kauden pyörähtäessä käyntiin. Aika näyttää onko kyseessä sarjan viimeinen kausi ja joutuuko HBO alkaa etsimään uutta rahasampoa jolla pitää katsojat kanavallaan. Toki HBO esittää paljon muutakin suosittua, kuten hiljaiseloa viettävä True Detective ja suosionsa huipulla oleva Last Week Tonight With John Oliver. Viime syksynä kuitenkin tuli uusi sarja joka voi korvata ja jopa ylittää Game of Thronesin HBO:n parhaimpana sarjana. Kyseessä on tietysti Westworld.

Niille jotka eivät tunne sarjaa: Westworld perustuu kirjailija Michael Crichtonin kirjoittamaan ja ohjaamaan samannimiseen scifi-leffaan vuodelta 1973. Westworld on virtuaalihuvipuisto, suunnaton kaistale villiä länttä jossa ihmiset voivat elää kaikki haluamansa villi länsi-fantasiat, olivat ne kuinka syntisiä tai murhanhimoisia tahansa. Tämän mahdollistavat Isännät, hyperkehittyneet robotit jotka ovat vastuussa kävijöiden viihtyvyydestä...ja heillä ei ole hajuakaan siitä. Isännille Westworld on kaikkeus, ja he luulevat olevansa ihmisiä oikeassa maailmassa. Aina kun Isäntä kuolee tai hänen elämänsä menee vieraiden puolesta päin helvettiä, hänet korjataan ja hänen muistinsa pyyhkitään. Yksi Isännistä nimeltä Dolores (Evan Rachel Wood) löytää isänsä hulluuden partaalta ja pian puiston salaisuudet alkavat avautua taso kerrallaan. 

Okei, hauska ja luova idea kivalla visuaalisella twistillä, mutta lopputulos on aika helppo päätellä: robotithan nousevat lopulta kapinaan, ihmiset ovat hirviöitä, ihmiset keskustelevat ihmisyyden rajasta? Perinteistä kauraa robottiscifin mittapuulla. Ja tässä piileekin Westworldin nerokkain puoli. Sitä ei kiinnosta nämä aiheet varsinaisesti. Se olettaa että yleisö tajuaa tämän olevan odotettu johtopäätös, ja sen sijaan se keskittyy muihin asioihin. Westworld on sen maailman ja tilanteen käsittelyä sen eri hahmojen kautta. Missä alkuperäinen elokuva keskittyi lähinnä sen ihmishahmoihin ja heidän reaktioihinsa asioihin, tv-sarja kertoo tarinaa niin kävijöiden kuin Isäntien näkökulmasta. Isännät eivät näe oman elämänsä syklistä kauhua. He heräävät aamulla, lähtevät kotoaan ja ovat täysin kävijöiden armoilla. Kävijät saattavat ampua heidät, raiskata heidät, hakata heidät- he saavat tehdä ihan mitä he haluavat. Ja aamulla he heräävät uudestaan, lähtevät kotoaan ja kaikki alkaa alusta. Ja hei eivät muista mitään. Osa Isännistä alkaa kuitenkin näkemään ripauksia omasta elämästään, luullen näitä kuitenkin vain painajaisiksi ja uniksi. Ja katsoja voi vain seurata tätä ja odottaa vallankumousta....onhan se tulossa? Vieraat kokevat maailman narratiivien kautta, jotka ovat käsikirjoitettuja skenaarioita jossa kävijä pääsee Isäntien johdolla kokemaan villin lännen tunnelmaa. Intiaanien hyökkäys, pankkiryöstö, desperadojen metsästystä vuorilla, ilakointia ilotalossa: Westworld on ehkä vieraille uskomaton, vapauttava eeden, mutta on Isännille se on pelkkää jatkuvaa helvettiä.

Sitten on ihmiset. Kestää hyvin kauan ennen kuin kukaan alkaa puhumaan Isäntien tietoisuuden tasoista tai heidän elämänsä moraalisuudesta. Vieraat kuten Mies Mustissa (Ed Harris) ja Logan (Bern Barnes) ovat käyneet puistossa monta kertaa, niin monta että sen tarjoamat narratiivit vain kyllästyttävät heitä ja he hakevat jotain alkukantaisempaa tai syvällisempää. Loganille tämä tarkoittaa naimista, ryyppäämistä ja lahtaamista, Miehelle tämä on Westworldin tarkoituksen etsimistä, jonkun suuremman pelin tavoittelua. Uusi kävijä William (Jimmi Simpson) taasen on vielä paikan lumoissa ja Loganin himokkaat tavat häiritsevät häntä tämän tutkiessa maailmaa ensimmäisen kerran. William on harvoja hahmoja joka osoittaa edes hieman mielenkiintoa Isäntien olotilaan mutta oman saamattomuutensa ja introvertin luonteensa vuoksi ei ota agendaa itselleen, ainakaan kovin nopeasti. Ja ihmiset jotka ovat vastuussa Westworldin pyörityksestä ovat kiinnostuneet ainoastaan sen mekaanisesta toimivuudesta sekä oman työnsä perfektoinnista. Puiston perustaja Ford (Anthony Hopkins) on ihmishahmoista elusiivisin. Häntä on äärettömän vaikea lukea, ja osa tästä johtuu Hopkinsin luontaisesta imagosta ja äänensävystä. Westworld on hänen luomuksensa ja hänen visionsa on hyvin selkeä mutta samaan aikaan osittain piilossa. Käytösvastaava Bernard (Jeffrey Wright) pallottelee Fordin ja muiden työntekijöiden välillä koittaen pitää Isäntiä toiminnassa, vastata Fordin tavoitteisiin ja pitää laadunvalvojia tyytyväisenä. Narratiivipuolen Sizemore (Simon Quartermain) keskittyy vain toinen toistaan groteskimpien narratiivien suunnitteluun halutessaan antaa kävijöille aitoja kokemuksia jossa "he näkevät itsensä sellaisena kuin he ovat". Ford moittii häntä tästä, sanoen että narratiivit kertovat vain millainen Sizemore on.

Välihuomautus: En ikinä ole nähnyt televisiosarjaa tällaisella näyttelijäkaartilla: Ed Harris, Anthony Hopkins, Jeffrey Wright, James Marsden, Jimmi Simpson, Ben Barnes, Evan Rachel Wood, Tessa Thompson, Thandie Newton, Ingrid Bolse Berdal, Rodrigo Santoro- kaikki erittäin taitavia ja monipuolisia näyttelijöitä jotka antavat kaikkensa. Jeffrey Wright on Westworldin parhaimpia puolia ja näyttelijänä ei saa todellakaan yhtä paljon arvostusta kun hän ansaitsee. Bernardin pienet liikkeet, tapa puhua rauhallisesti mutta ilman että se on tylsää ja tapa putsata lasejaan tekee hänestä aina kohtauksen kiintotähden, ellei Anthony Hopkins ole samassa kohtauksessa mukana. Hopkins on hyvin rauhallinen myöskin, mutta hän on jostain syystä....karmiva. Kuin Hannibal Lecter olisi vetämässä huvipuistoa, mutta ilman että katsojalla olisi tietoa mistään mitä hän olisi tehnyt. Jotkut puhuivat pahaa Rodrigo Santorosta ja hänen roolisuorituksestaan Hector-desperadona, mutta kuten vieras hänelle huomauttaa: "En ikinä pitänyt sinusta. Vaikutat arpinesi ja mustine kuteinesi joltain studion vaatimalta pahishahmolta." Hänen on tarkoitus olla kliseinen, yksiulotteinen ja hieman tylsä ja Rodrigo hoitaa homman kotiin hienosti.

Kuten monissa HBO:n esittämissä draamasarjoissa, Westworldissa väkivalta, seksi, alastomuus ja muu hauska on esillä ja vahvasti. Tämä oli yksi asia mikä minua piti pitkään poissa Westworldista. Game of Thrones fetisoi mielestäni liikaa väkivaltaa ja alastomuutta ja niiltä puuttui tarkoitus, muu kuin vain shokeraata yleisöä ja antaa silmänruokaa katsojakunnille. Minua ei enään kiinnostanut katsoa samanlaista shokkiarvolla koristeltua synkistelyä. Mutta tapa millä Westworld käsittelee näitä raadollisia elementtejä on erikoinen. Heti alusta lähtien katsojan naamalle heitetään alastomia ruumiita, ampumista ja puukottamista. Mutta kukaan heistä ei ole aito. Alastomuus ja väkivalta on jätetty Isännille, eikä yksikään ihminen ei ole näytettävästi alasti samaan tapaan kuin robotit ovat. Westworld turruttaa katsojan tottumaan väkivaltaan ja alastomuuteen robottien kohdalla, mutta se sopii koko tarinan ideaan ja taustalla olevaan teemaan. Westworld ei pyri shokeeraamaan yleisöään näillä elementeillä vaan oikeilla juonenkäänteillä jotka nojaavat hahmoihin. Jopa osa vieraista on kyllästynyt loputtomaan irstailuun ja väkivaltaan ja he haluavat jotain syvällisempää puistolta.

Onko subteksti tullut jo selväksi? Westworldin puisto on kuin HBO:n televisiosarja muutettuna huvipuistoksi. Se on täynnä väkivaltaa, seksiä, suuria juonia ja ihmisten kärsimystä. Westworldin Isäntien elämät ja juonet olisivat sinällänsä vain keskinkertaisia, raadollisia villin lännen tarinoita, mutta katsoja näkee myös tuotantotason. Kuten aiemmin lainasin Fordia: "tämä tarina ei kerro vieraista mitään, vain kertojastaan." Westworld piikittelee HBO:n sarjoja ja niiden eksessiivistä väkivaltaa ja seksuaalisuutta mutta ei syytä katsojia niiden seuraamisesta. Se turruttaa katsojan väkivaltaan ja alastomuuteen kertoakseen niitä käsittelevää tarinaansa ilman että katsojan huomio kiinniittyy niihin. Game of Thrones sai paljon (ansaittua) kuraa niskaansa tavasta millä se käsittelee naisia kohtaan kohdistuvaa traumaattista väkivaltaa, niin fyysistä kuin seksuaalistakin. Westworld on samalla linjalla, mutta sen sijaan että se dramatisoisi tai fetisisoi näitä tarinoita, se kutsuu katsojan tarkkailemaan niiden narratiivisia rakenteita. Heidän elämänsä ei ole "elämää" vaan tarinaa jota joku muu kirjoittaa ja ohjaa. Me emme katsojina ole muita kuin vieraita Westworldissa jotka katsovat tätä traumaa ja kärsimystä. Vasta myöhemmin he ottavat ohjat käsiinsä omista tarinoistaan ja katharsiksen tunne on huomattava. Westworld ei tee mitään vain kutkuttaakseen katsojien tiettyjä osia, vaan sitoo kaiken sen monimutkaiseen ja monitasoiseen tarinaan.

Westworldin toistuva visuaalinen vinkki on automaattipiano. Kohtaukset alkavat sen naksahtaessa käyntiin, monimutkaisen koneiston alkaessa soittamaan etukäteen kirjattua kaunista sävelmää. Näkymättömät sormet painelevat sen koskettimia katsojan kuunnellessa sen soittoa. Mutta piano ei soita itsessään mitään ilman että joku ohjelmoi sen tekemään jotakin. Samaan tapaan Isäntien elämät ovat täynnä hetkittäistä rauhaa ja kauneutta jonka vieraat tulevat tahraamaan, ja ne on ohjelmoitu olemaan vain nautintoa ihmisille. Mikä tahansa muu sarja tai elokuva keskittyisi ihmishahmoihin, heidän pohtiessaan missä ihmisyyden raja kulkee. Westworld on tätä fiksumpi. Se jättää pohdinnan katsojalle, ajaen hänet mielentilaan jossa hän välittää enemmän Isännistä kuin ihmisistä, sillä katsojan ajatukset ovat väistämättä heissä ja heidän elämänsä arvossa. Näin Westworld voi keskittyä uusiin ideoihin ja tarinansa eri käänteiden kertomiseen rauhassa. Westworld koukuttaa katsojansa juuri oikealla tavalla; kiinnyt hahmoihin, haluat selvittää Westworldin puiston taustalla kulkevan mysteerin ja se pistää ajattelemaan ihmisyyttä, robotiikkaa ja moraalia, luottaen siihen että katsoja on tarpeeksi fiksu ajattelamaan itse.  Westworld on jännittävä, viihdyttävä, surullinen, raadollinen, hauska, innostava ja ajatuksia herättävä tv-sarja joka on helposti HBO:n parasta tarjottavaa tällä hetkellä. Seuraava kausi on tulossa 2018, ja odotan sitä ennakoivalla pessimismillä; kuinka tästä voi muka päästä enään ylöspäin?

Atte T

Adaptaation jalo taito

Ensi vuonna ensi-iltansa saa Ghost in the Shell- elokuva joka on adaptaatio Masamune Shirowin samannimisestä mangasta. Myös päivänvalon näkee kauan odotettu Musta Torni, joka on adaptaatio Stephen Kingin legendaarisesta fantasiasarjasta. Itse odotan suurella mielenkiinnolla Valerian and the City of Thousand Planets- leffaa joka perustuu Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezieresin legendaariseen sarjakuvaan. The Circle, Murder on the Orient Express, Kingsmen 2- tuleva vuosi tarjoaa meille paljon adaptaatioita niin vanhoista kuin uusistakin lähteistä. Teknisesti näitä on paljon enemmänkin jos adaptaation määritelmää lähtee venyttämään (mikä tahansa mikä perustuu johonkin on adaptaatio siitä) on lähes jokainen supersankarileffa, hirviöleffa ja scifileffa joka tulee ensi vuonna on adaptaatio jostain.

En kuitenkaan halua nyt puhua siitä että onko adpataatioita liikaa ja onko originaalit ideat lopussa elokuvapuolella, koska niin asiat ei ole. Okei, ehkä adaptaatiota on paljon, mutta samaan tapaan kuin "supersankarileffoja tulee liikaa", se on illuusiota joka syntyy markkinoinnista. Ei, tänään puhun siitä mitenkä adaptaation voi tehdä ja mitenkä sen näkee lopputuloksessa. Adaptaation voi jakaa kolmeen eri osa-alueeseen: pragmaattiseen adaptaatioon, tislattuun adaptaatioon ja laajennettuun adaptaatioon. Tämä ei ole mikään kiveen hakattu universaali sääntö, vaan yksi tapa katsoa laajaa ja monimutkaista tapaa kertoa tarinoita uudestaan. Eikä adaptaatio ole tietenkään rajoittunut pelkästään elokuviin. Tv-sarjat, sarjakuvat, kirjat, pelit, teatteri- kaikki tarinankerronan mediumit tekevät adaptaatioita kaikesta kaiken aikaa. Mutta koska alussa nostin pöydälle juurikin elokuvat, keskitytään niihin tai muuten tästä tulee pitkä kuin nälkävuosi.

Molemmat perustuvat samaan idealähteeseen. (Justice League 1997-2017)

Yksinkertaisin tapa tehdä adaptaatiota on ottaa alkuperäinen lähteestä vain perusideat. Tämä on varsin yleistä sarjakuva-adaptaatioissa, sillä ne ovat yleensä kestäneet vuosikymmeniä ja ovat olleet eri tekijöiden visioiden alaisuudessa. Esimerkiksi Batman on muuttunut hyvin paljon vuosikymmenien aikana: Onko Batman omankäden oikeuden jakaja joka tappaa vihollisensa, huulta heittävä värikäs oikeuden puolustaja vai synkkä, maaninen ja murjottava nero joka kokee katharsista hakkaamalla kriminaaleja? Kun hahmon 70-vuotisesta historiasta aletaan valitsemaan osia mitkä otetaan mukaan elokuvaan tapahtuu tislaus, jossa ylimääräiset ja pikkutarkat yksityiskohdat hahmosta katoavat taustalle ja pääpiirteet tulevat esille. Grant Morrison kiteytti All-Star Superman-sarjakuvassaan Teräsmiehen tarinan neljään paneeliin ja neljään lauseeseen. Batmanin voi kiteyttää samaan tapaan: Rikosten kaupunki. Vanhempien murha. Koston vala. Symboli nimeltä Batman. Tätä samaa peruspohjaa käyttää Batman, Batman Forever, Batman Begins sekä Batman v Superman. Kaikki muu on ohjaajan, käsikirjoittajan ja tuottajan lisäyksiä oman makunsa mukaan. Monet Marvelin elokuvista käyttävät tislattua adaptaatiota, kuten Iron Man (Tony on nero mutta ääliö, sotatrauma syylistää Rautamieheksi, kilpailijat kopioivat) ja Avengers (yksi uhka yhdistää sankarit) koska sen päälle on helppo rakentaa ja sen avulla on helppo miellyttää kaikkia katsojia.

Syy miksi tämä kohtaus on nähty niin monta kertaa.

Kirja-adaptaatiot ovat aina mielenkiintoisia sillä kirjojen pituus määrittelee sen kuinka paljon mukaan voidaan ottaa. Taru Sormusten Herrasta on ehkä onnistuneimpia kirja-adaptaatioita elokuvaksi mitä olen itse nähnyt. Kolme elokuvaa lähes tuhatsivuisesta kirjasta ja se säilyttää kaikki tärkeät tapahtumat kirjasta. Huomatkaa mitä sanaa käytin: tärkeät. Leffasta uupuu huomattava määrä kohtauksia, hahmoja ja tilanteita mitkä olivat kirjassa, mutta tämä onkin avain pragmaattiseen adaptaatioon. Tom Bombadil ja vanha Halava-Ukko olivat kirjassa mutta eivät olleet millään tasolla tärkeitä tarinassa. Tämä on leikattu pois elokuvasta sillä se ei ole tärkeä millään tasolla. Glorfindel tulee pelastamaan Frodon ja kumppanit, mutta hän katoaa kirjasta Rivendelin neuvonpidon jälkeen. Glorfindel korvattiin Arwenilla antaen kirjan tylsälle hahmolle hieman enemmän tilaa elokuvassa. Saattue taistelee susia vastaan Sumuvuorten juurella juuri ennen kuin he kohtaavat Veden Vartijan. Tämä kohtaus on sulautettu crebain-lintujen ylilentoon jossa he joutuvat vaihtamaan suuntaa matkallaan sekä Caradhrasin lumimyrsky-kohtaukseen. Hahmoja poistetaan tai yhdistetään toisiinsa, kohtauksia poistetaan tai sulautetaan toisiinsa tai niitä muutetaan rakenteeltaan pitäen kuitenkin alkuperäisen hengen mukana. Kaikki tämä tehdään käytännöllisyyden nimissä jotta elokuva ei tule liian täyteen tai ei etene liian hitaasti. Watchmen-elokuva tekee saman ratkaisun leikatessaan kohtauksia ja turhia hahmoja pois sekä muuttaen loppukatalystin luonteen mutta ei sen merkitystä; maailmanrauha saavutetaan yhteisen uhan edessä. "Se mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi leffassa" on yleinen mantra jota hoen kun ajaudun keskusteluun aiheesta "he muuttivat asian x ja y, miksi se piti muutta" ja se onkin pragmaattisen adaptaation perusta.

Legolas saapuu Frodon apuun. Lord of the Rings (1978)

Peter Jackson ei osoittanut kuitenkaan yhtä paljon hinkua itsehillintään Hobitti-elokuvia tehdessään. Hobitin tarina on pohjimmiltaan yksinkertainen. Bilbo tapaa joukon toisistaan mitenkään eroavia kääpiöitä ja Gandalfin, matkustaa läpi Keski-Maan, joutuu pariin hassuun seikkailuun ja lopussa oleva iso taistelu kuvaillaan nopeasti ja osittain jälkikäteen. Hobitti-elokuvia on laajennettu...paljon. Mukaan on heitetty vain alaviittenä ollut Dol Guldurin Noidan sekä Valkoisen Neuvoston taistelu, Aiemmin vain Taru Sormusten Herran viitteissä mainittu Morian porttien taistelu näytetään ja tässä kohtaa tapahtumia jo kuollut Azog on laajennettu koko trilogian isoksi pahaksi. Sitten on kohtaukset jotka taasen on venytetty ja kasvatettu isommiksi, kuten kääpiöiden pako hiisikylästä, tynnyrikyyti pois haltioiden luota, Järvikaupunki, kääpiöiden pako Yksinäisen Vuoren sisälle ja tietysti viiden armeijan taistelu itsessään. Näin lyhyt satukirja laajennetaan kolmen elokuvan mittaiseksi eeppiseksi fantasiaelokuvaksi adaptaation kautta. Laajennettu adaptaatio on hyvin yleistä elokuvissa, sillä paljon adaptaatioita tehdään lyhyttarinoista ja novelleista jotka kertovat nopean ja yksinkertaisen tarinan. Hyvä esimerkki tästä on 3:10 Lähtö Yumaan, joka perustuu 10 sivua pitkään tarinaan joka käsittää käytännössä elokuvan viimeiset 30 minuuttia. Laajennetussa adaptaatiossa on vaaransa, sillä alkuperäinen tarina ja sen viesti voi hukkua kaiken ylimääräisen alle. Viiden armeijan taistelun idea oli alkuperäisessä kirjassa kuvastaa riitojen ja liitoutumien nopeaa muodostumista ja kaunojen typeryyttä sekä kritisoida sotaa ylipäätäänsä. Elokuvassa taistelun osuus on vain saada näyttävä loppu saagalle ja näyttää kuinka siististi haltiat ja kääpiöt taistelevat kuinka övereitä sotahirmuja örkeillä on.

I have no idea. Hobitti: Viiden Armeijan Taistelu (2014)

Yleensä mikään elokuva ei käytä vain yhtä tapaa adaptoida aihettaan, sillä harvoin kukaan ajattelee adaptaatiota näin yksiselitteisesti. Taru Sormusten Herrasta-leffoja on laajenettu siinä missä niitä on yksinkertaistettu jotta yleinen elokuvakokemus olisi parempi. Aina tämä ei toimi, mutta usein muutokset adaptaatiossa ovat tehneet kyseenalaisesta lähdemateriaalista paljon parempaa, kuten usein kehumani Captain America: Civil War ja Kick-Ass. Adaptaatio ei ole helppoa, mutta se voi kuitenkin antaa hyvinkin uniikkeja tulkintoja erillaisista lähdemateriaaleista mikä on aina tervetullutta. Adaptaatiot kirjoista ja sarjakuvista ovat olleet vakiokamaa jo vuosikymmeniä, mutta viime vuonna ilmestyi myös televisiosarja joka oli adaptaatio 70-luvulla ilmestyneestä elokuvasta. Se laajensi paljon adaptaatiossa alkuperäisestä mutta myös suoraan poisti osia siitä. Puhun tietenkin Westworldista.

Siitä lisää ensi kerralla!

Atte T

Hyvää uutta vuotta 2017!

So fuck this year, right?

Anteeksi karvas kielenkäyttö, mutta tässä vaiheessa alkaa tämän vitun vuoden paino tuntua aika raskaalta. Kun kirjoitan tätä, Carrie Fisherin kuolema aiheuttaa laajalti surua ympäri maailmaa. Samana päivänä kuoli myös Ruohometsän Kansa-kirjan kirjoittaja Richard Adams. En ole niin julma tai raadollinen että alkaisin tässä luetella nyt kaikkia tänä vuonna kuolleita- se olisi raskasta ja turhaa, loppujen lopuksi. Mutta tietyt nimet nousevat välttämättäkin mieleeni, kuten sarjakuvalegenda Darwyn Cooke, näyttelijät Anton Yelchin, Alan Rickman ja Gene Wilder sekä tietysti David Bowie. Näitä ihmisiä on surtu paljon ja tullaan suremaankin, mutta onneksi heiltä jäi myös merkittävä jälki tähän maailmaan teoillaan ja tarkoituksillaan. Mutta tämä on vasta alkua suurten sukupolvien käydessä vanhemmiksi. Tärkeintä on kuitenkin se että nautimme siitä mitä meillä on tässä ja nyt niin paljon kuin on mahdollista.

Henkilökohtaisesti, tämä vuosi oli lähinnä outo. Pääsin osallistumaan yliopiston kautta moniin hienoihin juttuihin ja muutto oli yksiä lyhyen elämäni parhaimpia päätöksiä. Mutta rahallisesti on tehnyt tiukkaa, olin aika lähellä loppuunpalamista ja maailman erinnäiset ongelmat ja vittumaisuudet (here I go again) ovat tehneet monista omista saavutuksistani hieman mitättömän oloisia. Noh, se omista murheistani. Nyt alkaa olla tämä vuosi pulkassa ja on aika katsoa taaksepäin, mutta ilon kautta. Kuten on tapana, kerron omat suosikkini niin leffojen, sarjisten kuin tv-sarjojenkin kirjosta. Tänä vuonna pistän kovemmat panokset kehiin: tässä on minun top 5-listani tältä vuodelta!

Top 5 Leffat:

5. Arrival: 
Kuten arvostelussani sanoin, on aina mukava nähdä scifi-leffoja jotka pistävät ajattelemaan. Arrival oli fiksu, hyvin kuvattu ja esimerkillisesti sävelletty elokuva joka herätti paljon kysymyksiä, sivisti ja tarjosi hyvin erilaisen mutta oudolla tavalla realistisen vision ensimmäisestä kontaktista.

4. The Nice Guys
Kesällä tullut The Nice Guys meni varmasti monen tutkan ohitse, mutta Shane Blackin etsivä/neo-noir komedia kahdesta etsivästä 70-luvun Los Angelesissa oli loistava. Jackson Healy (Russel Crowe) ja Holland March (Ryan Gosling) ovat joko liian fiksuja tai liian tyhmiä tilanteesta riippuen ja nuori Holly (Angourie Rice) tuo elokuvan sydämen mukanaan. The Nice Guys on väkivaltainen, hauska ja ronski leffa ja Shane Blackin parhaimmistoa.

3. Captain America: Civil War
Kahden pettymyksen keskellä Marvel Cinematic Studios osoitti suvereeniutensa kertaheitolla. Captain America: Civil War suoritti lyhyessä ajassa hyvin paljon; se toimi itsenäisenä jatko-osana Winter Soldierille, paransi alkuperäistä lähdemateriaaliaan huomattavasti ja edisti näiden hahmojen tarinaa, ja tarjosi vuoden parhaan toimintakohtauksen. Anthony ja Joe Russo, teillä on nyt kaksi täysosumaa. Tuokaa viimeinenkin kotiin.

2. Room
Pienillä asioilla voi saavuttaa paljon, ja Room tekee juuri tämän. Ahdistava mutta elämäniloa täynnä oleva Room oli koskettava, järkyttävä, realistinen ja yllättävä monellakin tapaa ja Brie Larsonin ansaitsi Oscarinsa kunnialla. Odotan mielenkiinnolla mitä tulevaisuus tuo Jacob Tremblaylle, sillä nuori kaveri teki uskomattoman pelinavauksen. Room oli pitkään varma nakki vuoden parhaaksi leffaksi...

1. Kubo and the Two Strings
...Kunnes näin Kubon. Kubo and the Two Strings oli rikollisen aliarvostettu lippuluukuilla, mutta kaikki jotka näkivät sen kertoivat samaa tarinaa; Kubo on hauska, toiminnallinen, synkkä ja sydäntäriipivä elokuva suurista seikkailuista, perheestä ja anteeksiannosta. Näin hyvin tehtyä koko perheen elokuvaa en ole nähnyt aikoihin. Kubo and the Two Strings oli taideteos, ja tämän vuoden paras leffa.

Top 5 Sarjakuvat:

5. Multiversity
Grant Morrisonin monimutkainen Multiversity julkaistiin teknisesti 2015 mutta Suomeen sen kirjaversio rantautui vasta tänä syksynä. Multiversity on Morrisonin lopullinen todiste siitä kuinka monipuolinen hän eri genrejen tulkitsijana ja kuinka laaja tämän tietous DC:n historiasta on. Multiversity ansaitsisi laajemmankin analyysin, mutta se jääköön ensi vuoteen.

4. 112 Osumaa
Sarjakuvaa voi tehdä ilman sen ihmeellisempää juonta tai narratiivia. Milla Paloniemen 112 Osumaa on vain kokoelma hänen sarjispäiväkirjansa sivuja mutta yhdessä ne ovat palanen elämää, eli aitoa, raskasta ja hyvin tunteikasta. 112 Osumaa on hyvin erilainen lukukokemus ja rohkea ja rehellinen katsaus taiteilijan pään sisään.
 
3. Giant Days
Viime vuoden suosikkini on yhä täällä, sillä Giant Days sai jatkoa tyylillä. John Allisonin kirjoitus on yhä ykkösluokkaa ja piirtäjän tontille nousi suomalainen Max Sarin, jonka tyyli on omiaan Giant Daysin realistisen fantastiseen maailmaan.


2. Voro: Kolmen Kuninkaan Aarre
Vuoden kehutuimpia sarjakuvia kotimaisissa piireissä ansaitsee myös hypensä. Voro on hauska, jännittävä ja erittäin luova fantasiatarina. Se ei sido itseään genren ongelmiin ja vaikka siinä on joitain kliseitä niin niitä käytetään hyvin. Janne Kukkonen on jo kynäilemässä jatkoa, ja odotan mielenkiinnolla mitenkä Liljan tarina jatkuu.

1. Dark Night: A True Batman Story
Tämä ei varmaan ole mikään yllätys, sillä hehkutin sarjista jo kesällä sen luettuani siihen malliin että oli hyvin epätodennäköistä että mikään voisi sitä haastaa. Paul Dinin omaelämänkerrallinen Batman-tarina oli kauniisti kirjoitettu, raadollinen mutta innoittava tarina siitä kuinka fiktio ja fiktiiviset hahmot eivät ole ainoastaan massaviihdettä, vaan ne voivat oikeasti auttaa ihmisiä pääsemään ylitse traumoista tai masennuksesta.

Top 5 TV-Sarjat

5. Penny Dreadful
Olen useaan otteeseen kehunut tätä sarjaa ja pidän sitä yhtenä parhaimmista jota kuunaan on tehty. Miksi siis "vain" viides sija? Koska lupaavasti alkanut kausi päättyi tyhmästi ja oli myöskin koko sarjan lopetus. Eva Green ja Rory Kinnear ansaitsisivat palkinnot uskomattomista roolisuorituksistaan.

4. iZombie
Mitä tehdä kun koko zombiegenre alkaa tuntua pakkopullalta ja haluat erottua joukosta? Adaptoit Chris Robertsonin ja Michael Allredin iZOMBIE-sarjiksen ja teet siitä mustan huumorin ja goren täyttämän poliisisarjan. iZombie oli positiivinen yllätys ja se ei pettänyt kertaakaan.

3. Luke Cage
Daredevilin ja Jessica Jonesin rankkojen netflix-sarjojen joukkoon sopii myös yksi hieman kevyempi tulokas. Ei Luke Cage mikään huumorisarja ole, mutta se tasapainottaa hyvin Luken voimista syntyvää tilannekomediaa ja suoria vertauskuvia nyky-Amerikan rotupoliittiseen tilanteeseen. Luke Cage oli koukuttava, svengaava ja miellyttävän elämänjanoinen sarja.

2. Stranger Things
Netflixin sarjoista tänä vuonna paras oli kuitenkin yllättävä Stranger Things. Stranger Things oli kaikkea; se oli nostalginen mutta täynnä uusia ideoita, se oli moderni mutta otti vaikutteensa 80-luvun Spielberg-leffoista sekä sekalaisista kauhuleffoista. Tähän laitetaan päälle viellä hyvä ja karismaattinen lapsinäyttelijöiden kööri niin alkaa olla hyvä paketti kasassa.

1. Westworld.
Michael Chrictonin kirjoittamaan elokuvaan perustuva tv-sarja oli vuoden mahtavin televisiokokemus. Westworldin puisto tarjosi koko ajan uusia ihmeitä ja kauhuja katsojalle, näyttelijät kuten Anthony Hopkins, Jeffrey Wright, Evan Rachel Wood, Thandie Newton ja Ed Harris antoivat kaikkensa ja Ramin Djawadin upea soundtrack  ja alkutunnari on Game of Thrones-tason nerokkuutta. Westworld oli tv-sarja jonka voi katsoa vain kerran samalla lailla. Palaan tarkemmin Westworldin pariin ensi vuonna myöskin. Ja bonuksena tietysti Armistice (Ingrid Bolso Berdal), uusi suosikkini tv-sarja hahmoista tänä vuonna.

Top 3 Kirjaa

3. Tim Walker: Lost in Suomi
Tim Walkerin löyhä omaelämänkerrallinen kokoelma anekdootteja Suomesta amerikkalaisesta näkökulmasta oli alkupremissiään paljon mielenkiintoisempi. Tämänkaltaiset kirjat ovat omiaan ymmärtämään kulttuurieroja, ja toivoisinkin tämänkaltaisten kirjojen yleistyvän.

2. Dave Gross: Lord of Runes
Dave Gross jatkaa Kreivi Varian Jeggaren ja tämän henkivartija Radovanin edesottamuksia Golarionin fantasiamaailmassa. Gross on jo vuosia sitten kehittänyt kaavan näiden tarinoiden toimivuuteen ja Lord of Runes jatkaa sitä varmasti ja tyylikkäästi, muuttaen silti tarinoiden status quota armotta.

1. Howard Andres Jones: Stalking the Beast
Pathfinder-romaanit jatkavat korkeaa tasoaan ja Plague Of Shadowsin erinomainen jatko-osa Stalking the Beast on ehkä sen huipentuma. Haltiasamooja Elyanan ja puoliörkki Drelmin platoninen rakkaussuhde on erittäin freesiä ja tarinan hiljalleen avautuva salaliitto tekee siitä oivan kirjan useammallekin lukukerralle.

Paras happening: 

Tänä vuonna tuli humpattua taas läpi maiden ja mantujen erilaisissa tapahtumissa ja coneissa. Tampere Kuplii meni tällä kertaa töissä työpari Timochun kanssa ja se oli oikein mainio kaksipäiväinen rupeama. Mutta voiton vie kuitenkin Ropecon 2016, sillä uudet maisemat messukeskuksessa sekä hyvä seura tekivät Ropeconista taas kodin tuntuisen.

Paras Roolipelijuttu:

Näitäkin riittää. Pidin kovasti pyhäinpäivänä vetämästäni Curse of Strahd- pelimaratonista mutta siitä ei ole jäänyt yhtä kokonaisvaltaisen hyvää muistoa kuin Käärmeen Kallo-roolipelikampanjasta. Hyvin erilainen pelinjohtaja tuo hyvin erilaisen tunnelman peliin ja tässä pelissä tunnelma on ollut mucho bueno. 

Suurin Pettymys: BATMAN v SUPERMAN: DAWN OF JUSTICE.

Anteeksi hyökkäävän iso otsikko. Mutta tässä kohtaa totuus on kohdattava. Batman v Superman; Dawn of Justice oli huono elokuva. Se tuhlasi kaiken mitä tuosta premissistä oltaisiin voitu saada, ylenkatsoi hahmojaan lähes yhtä paljon kuin yleisöään ja teki Teräsmiehestä sivuhahmon omaan elokuvaansa. Tämän lisäksi se nojasi aivan liikaa keskinkertaisten tarinoiden maineeseen jonain kirjallisuuden klassikoina ja imi innoitetta sarjakuvagenren langenneelta nerolta Frank Milleriltä. Sinulla elokuvassasi Teräsmies, Batman ja Ihmenainen- mitenkä ette saa siitä tehtyä hyvää, Zack Snyder ja David Goyer? Voisin kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta jääköön sekin ensi vuoteen.

Vuosi alkaa olla ohitse, ja ensi vuosi odottaa aivan nurkan takana. Mitä 2017 tuo tullessaan? Tämän blogin puolella voi odottaa ainakin tässä tekstissä luvattuja analyysejä ja katsauksia Westworldiin, Multiversityyn, Miraclemaniin ja Batman v Supermaniin. Arvostelujen puolella nostan kytkintä ahkerasti ja arvosteluja tulee paljon enemmän ja hyvin erilaisista leffoista. Ja varmaankin jonkinlainen raportti Worldconista. Tämän lisäksi kehitteillä on jotain aivan uutta tämän blogin kohdalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Uudenvuoden lupaukseni on käydä enemmän elokuvissa. Elokuvissa onkin ensi vuosi on täynnä jännättävää: Paljon scifi-leffoja kuten Ghost in the Shell, War for the Planet of the Apes, Kong: Skull Island, Valerian and the City of Thousand Planets ja Blade Runner 2049. Supersankaripuolella Logan, Guardians of the Galaxy vol 2, Spider-Man: Homecoming, Wonder Woman, Thor: Ragnarök ja Justice League. Moana, Kaunotar ja Hirviö, Lego Batman: The Movie- Huh huh! Nähdään elokuvissa! Hyvää uutta vuotta kaikille!

Atte T

Atte Arvostaa: Assassin's Creed

Vuoden toinen iso videopelileffa on täällä, vuoden jo käydessä loppuun. Kuten monet varmaankin muistavat, Assassin's Creed-pelisarja on itselleni jokseenkin tärkeä. Olen ollut sarjan aktiivinen fani kohta 8 vuotta ja päinvastoin kuin useat muut sarjan fanit olen pitänyt jokaisesta pelaamastani pelistä siinä. Elokuvan tekeminen pelistä ei ollut mielestäni huono idea, mutta se herätti minussa vähän huolta. Kuinka tarkka adaptaatio olisi? Unohtaisiko ohjaaja ja käsikirjoittajat syyt miksi nämä pelit ovat olleet suosittuja, alkaisivatko he säveltää jotain ihan omiaan vai seuraisivatko he orjallisesti jotain peleistä siihen merkkiin asti että se ei enään eroaisi pelistä mitenkään?

Se ei tehnyt mitään näistä, mutta samalla teki kaikki.

Assassin's Creed

Elokuva: Assassiinien Veljeskunta ja Temppeliritarien Järjestö ovat taistelleet vuosia toisiaan vastaan. Temppeliherrat haluavat maailmanrauhaa heidän rautaisen nyrkkinsä alla, assassiinit taasen vapautta ja monimuotoisuutta. Nyt Callum Lynch (Michael Fassbender) ajautuu mukaan tämän taistelun uusimpaan vaiheeseen, ja hänen esi-isänsä Aquilarin (Michael Fassbender) kautta hän auttaa Sofia Rikkinia (Marion Cotillard) löytämään lopullisen aseen tähän sotaan.

Adaptaatio on vaikea taiteenlaji. Kuinka paljon otat tai jätät alkuperäisestä materiaalista? Assassin's Creed teki fiksun valinnan siinä, että se ei ota kantaa aikaisemmin ilmestyneisiin peleihin, antaen itselleen enemmän tilaa toimia. Mutta tämä ei valitettavasti paljoa auta. Assassin's Creed jakaa kaikki pelisarjan kompastuskivet mutta ei tuonut puoliakaan sen vetovoimasta mukanaan. Lopputulos on hajanainen, katkeileva ja sekava lopputulos joka näyttää nätiltä. Ohjaaja Justin Kurzelilla on silmää toiminnalle ja dramaattisille kohtauksille, mutta kaoottinen ja täyteen ängetty 116 minuuttia ei anna hänelle tilaa tehdä sillä taidolla juurikaan mitään. 

Yksi asia mikä teki tästä elokuvasta hyvin lupaavan oloisen oli sen näyttelijät. Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jeremy Irons, Michael K. Williams, Brendan Gleeson- kaikki loistavia näyttelijöitä joilla on kilometrikaupalla hyvää mainetta takana. Ja lähes kaikki antavat myöskin hyvän roolisuorituksen, mikä on sääli sillä heidän hahmonsa ovat paperinohuita ja yksiulotteisia. Fassbender on uskomaton näyttelijä joka ei vieläkään annan huonoa roolisuoritusta, mutta hänestä huokuu tietynlainen hälläväliä-asenne. Hän on hyvä, mutta Callum on täysi mysteeri katsojalle. Mitä hän teki, millainen hänen elämänsä oli, mitä hän tahtoo- kaikki nämä ovat hienoja kysymyksiä joihin ei vastata. Jeremy Ironsin näyttelemä Alan Rikkin on pahis, ei mitään muuta ja vaikka hän kuulostaakin hyvältä ei hän kuitenkaan ole hahmo, vain uhkakuva. Ainoa hahmo josta katsoja oppii jotain tai tietää jotain tämän tavoitteista on Sofia Rikkin, mutta sekään ei ole paljoa.

Assassin's Creedin teeman mukaisesti osa tarinasta tapahtuu menneisyydessä. Tällä kertaa näyttämöksi on valittu Espanja vuonna 1492 (tässä kohtaa historianörtti voi arvata mihinkä kaikki päättyy) ja muslimien hallinnan viimeiset päivät. Aquilar ja Maria (Ariane Labed) ovat assassiineja jotka koittavat pitää muinaisen artefaktin Espanjaan saapuneiden temppeliritarien kourista henkensä uhalla. Nämä osuudet ovat elokuvan paras osuus. Espanja näyttää karulta taistelutantereelta, taistelut on kuvattu hyvin ja niistä saa selvän ja takaa-ajo osuudet kaduilla ja katoilla on koreografista taidetta. Oli todella siistiä nähdä Aquilar käyttämässä piilotettua veistään ja assassiinien verinen rynnäkkö sotilaiden kimppuun sekä tietysti uskon loikka kirkontornista. Mutta jos olet menossa katsomaan Assassin's Creediä näitä osuuksia odottaen, tulet pettymään sillä tarinan fokus on animuksen tylsemmällä puolella. Nämä pätkät ovat lähinnä toimintaa, ei hahmoja varten. Historia ja hienot tapahtumapaikat ovat aina olleet se mikä on pelaajia vetänyt Assassin's Creed-pelien pariin. Elokuva tekee näistä kohtauksista vain taustajuonen tarinalle, mikä on suuri virhe. Ja tässä oli vielä tilaisuus käsitellä varhaisrenesanssin Espanjaa, jota aniharvoin on käytetty hyväksi leffoissa. Inkvisitio, maurien valtakunta, kulttuurierot, filsofiset erot- jos elokuva olisi keskittynyt historiaan oltaisiin voitu saada paljon mielenkiintoisempi lopputulos. Animus itse on toteutettu radikaalin erillaisesti ollessaan mekaaninen marionettiteline, mutta mielestäni muutos oli fiksu ja sopi elokuvaan paljon paremmin kuin pelien muovinen sohva. Tämä yritti korvata historiaosuuksia, mutta siltikin jäin kaipamaan lisää siistin näköisiä assassiineja tekemässä siistejä juttuja hienossa ympäristössä.

Jos Assassin's Creedillä on jokin keskeinen teema, on se isä-suhteissa. Kaikilla on jonkinäköinen monimutkainen ja karvas suhde vanhempaansa ja äidit on elokuvasta tapettu pois nopsaan. Callumin ainoa keskeinen luonteenpiirre on kauna isäänsä kohtaan, ja Sofian elämän suurin vaikuttaja niin hyvässä kuin pahassa on isänsä Alan ja tämä varastaakin härskisti tyttärensä saavutukset. Kaikkia hahmoja määrittävää heidän verensä, ei heidän omat agendansa tai elämänsä. Ei negatiiviset isä-suhteet mitään uutta ole tässä sarjassa, mutta ei varmaan kenenkään mielestä Desmondin suhde isäänsä ollut pelin paras puoli? Oli miten oli, Assassin's Creed on hyvin sekava paketti. Hatunnosto pitää antaa kuitenkin Jed Kurzelin mainiolle soundtrackille joka oli hyvin mukana kaikissa kohtauksissa juuri sopivalla tavalla. Toimintakohtaukset menneisyydessä ja nykyisyydessä on hienosti koreografisoitu ja kuvattu mutta tarina niiden ympärillä on vain sekava ja ohut. Tästä huolimatta voin silti suositella Assassin's Creedin katsomista leffassa, sillä jos elokuva lainkaan kiinnostaa niin tämä on varmaankin paras tapa kokea se. Taisteluskenet ja kilpajuoksut Granadan katoilla näyttävät todella hyvältä isolla valkokankaalla ja kuulemani mukaan 3D on hyvin toteutettu. Assassin's Creed on keskiluokkaista toimintahöttöä ja sivuuttaa pelisarjan parhaimmat puolet pelkiksi toimintakohtauksiksi. Pelileffojen kirous jatkuu yhä.

Atte T

Ps. Mutta oli aika siistiä kuulla "Nothing is true, everything is permitted" leffassa!