Supersankarielokuvat ovat nykyään itsestäänselvyys. Niitä tulee pari vuodessa, ja ne ovat keskimäärin hyviä. Mutta kuten lienee ilmiselvää- näin ei aina ole ollut. Supersankarielokuvia on tullut paljon- ensimmäiset lyhytelokuvat on nähty 1948! Mutta supersankarit alkoivat saada jalansijaa elokuvissa 1978, kun Richard Donner ohjasi Teräsmies-elokuvan jossa päätähteä näytteli kaikkien rakastama Christopher Reeve. Tämä elokuva ja sen jatko-osa Superman 2 on yhä suosittuja ja rakastettuja elokuvia. Ne eivät olleet virheettömiä, mutta niissä oli sydäntä ja rakkautta hahmoa kohtaan. Mutta virallisesti supersankarielokuva löi itsensä lävitse 1989 Tim Burtonin Batman-elokuvan muodossa. Michael Keaton, Jack Nicholson- tämä elokuva on kaikkien sarjisfanien tuntema klassikko. Mielenkiintoisesti sarjakuvaelokuva saavutti suuren suosion sarjakuvien Synkkänä aikakautena. Elokuvat kuten Batman-jatko-osat, Blade, Daredevil, Sam Raimin Spider-Manit ja X-Men-elokuvat ovat vahvasti Synkän ajan tuotoksia, hyvässä ja pahassa. Sarjakuvien Moderni aika saavutti elokuvat kun Iron Man (2008) tuli ulos ja MCU luotiin, ja nykyisissä elokuvissa näkyy paljon modernin ajan merkkejä.
Mutta takaisin asiaan.
Kuten viimeksi kirjoitin, Synkän ajan loppu ei ole aivan selkeä minullekkaan. Annoin kaksi loppukohtaa 1996 eli DC:n Kingdom Comen julkaisuvuosi ja 2000, Ultimate Spider-Manin julkaisu. Kingdom Come on tuttu nimi tämän blogin lukijoille, sillä se on omia suosikkejani. Mark Waidin mestariteos kertoo supersankarien tulevaisuudesta. Vanhan koulukunnan sankarit kuten Teräsmies, Vihreä Lyhty ja Salama ovat joutuneet siirtymään syrjään uusien sankarien tieltä. Nämä uudet sankarit ovat väkivaltaisempia, moraalisesti arveluttavia muoti-ikoneita ja heidän voitettuaan lähes kaikki rikolliset joutuvat lähinnä taistelemaan toisiaan vastaan. Mutta kun Kapteeni Atomi kuolee ja aiheuttaa Kansasin täydellisen tuhoutumisen, palaavat vanhat sankarit ja alkavat pistää maailmaa järjestykseen...vaikka väkisin. Kingdom Come oli fiksu rekonstruktio sarjakuvien kehityksestä, tehden pilkkaa menneiden vuosien trendeistä ja muistuttaen vanhojen hahmojen ja tarinoiden tärkeydestä ja ajattomasta hengestä. Lopussa saavutetaan hieno ja tulevaisuutta ennakoiva lopputulos.
Ultimate oli Marvelin idea tuoda uusia lukijoita mukaan. Ultimate Marvel antoi uudelle lukijalle mahdollisuuden hypätä mukaan ilman vuosikymmeniä vanhaa kaanonia joka voi ajaa uuden lukijan pois. Ultimate Spider-Man onnistui tässä hienosti, ja Ultimate-sarjikset aloittivat sarjakuvien myynnin uuden nousun. Aloitit ajan laskun sitten kummasta tahansa, oli selvää että uusi, Moderni aika oli alkanut.
Moderni-aika (1996/2000- ????)
Vaikka ajan nimi ei enään huokaa pimeyttä ja synkkyyttä, eivät nämä elementit varsinaisesti kadonneet. Sarjakuvat eivät ole palanneet hopea-ajan kevytkenkäiseen hauskanpitoon, mutta tapa millä tätä "aikuisuutta" esitetään on erillainen. Synkällä ajalla aikuisuuden oletettiin tarkoittavan verta, väkivaltaa ja paljasta pintaa. Fiksummat kirjoittajat ovat sitemmin tajunneet että sarjakuva voi olla aikuinen ilman näitä tekijöitä. Tarinan tekee aikuisemmaksi dialogi, ilmapiiri, hillitty taidetyyli ja lukijan kunnioittaminen. Sarjakuvista alkoivat kadota naurettavat tukat ja suunnattomat olkatoppaukset, tilalle tulla pidemmät varjot, realistisemmat ympäristöt ja ulkomuodot sekä luonnollisempi dialogi. Muutos ei tietenkään ollut universaali- taidetyylit ovat pysyneet osalla mukana ja samoista ongelmista kärsiviä sarjakuvia tehdään yhä. Mutta yhä kasvavissa määrin 2000-luku näki kypsemmän sarjakuvan uudelleentulemisen. Tästä kenties parhain esimerkki on Ed Brubakerin ja Greg Ruckan Gotham Central, joka kertoo Batmanin kotikaupungin poliisietsivien työstä ja arjesta synkässä, hullussa kaupungissa.
Nyt kun aloitin kirjoittajien kehumisen, ei päästetä heitä kuitenkaan helpolla. Tänä aikana uusia kirjoittajia alkoi nousemaan suureen maineeseen- Ed Brubaker, Brian Michael Bendis, Geoff Johns, Matt Fraction, Kelly Sue DeConnick, Joss Whedon, Dan Slott, Paul Dini, Rick Remender, Mark Waid ja monia muita. Osa oli tottakai tehnyt töitä jo vuosia ennen tätä, mutta 2000-luvulla heidän suosionsa räjähti. Mukana oli myös ihmisiä jotka eivät ainoastaan kirjoita sarjakuvia- Paul Dini on kirjoittanut supersankari-tv-sarjoihin ja Lost-sarjaan, Jossin työ Buffyn ja Fireflyn parissa lienee tuttu kaikille ja J. Michael Straczynski on pitkäaikainen tv-käsikirjoittaja ja Babylon 5-sarjan luoja. Näillä kirjoittajilla oli myös jotain muuta yhteistä- he ovat sarjakuvafaneja jo lapsuudesta asti. Niinpä heille on kehittynyt lukiessaan ja imiessään vaikutuksia vanhoista lehdistä ja muodostunut mielipiteitä vanhoista hahmoista. Kun he kirjoittavat, nämä mielipiteet ja suosiot nousevat esille ja ne ovat usein pääpainona tarinoissa. Brian Michael Bendis oli Frank Millerin Daredevil-lehtien fani ja tämä näkyy hänen tarinoissan kun Daredevil elämä on kuin 80-luvun alussa- eli kurjaa. Tämä voi kääntyä tosin päälaelleen. Hahmoja joista kirjoittajat EIVÄT pidä joutuvat usein joko pilkan tai pahimmillaan kuoleman kohteeksi. Bendiksen käsissä Kyklooppi ei saa kunnioitusta, mutta hirvittävin esimerkki on Joe Quesadan One More Day. Hän ei pitänyt siitä että Hämähäkkimies kasvaa vanhemmaksi ja on naimisissa, sillä se ei ole se Hämähäkkimies jota hän rakasti nuorena. Niinpä hän kirjoittaessaan päätti tuhota tämän avioliiton ja kasvamisen pahimmalla mahdollisimmalla tavalla.
 |
| I...hate it..so..much. |
Kun sarjakuvat alkoivat kasvaa hieman vanhemmiksi, alkoivat myös ei-supersankarisarjakuvat nousta enemmön suosiossa. Neil Gaimanin Sandman ja Mike Mignolan Hellboy loi tälle perustat, mutta sisimmissäänkin ne ovat kuitenkin hyvin..supersankarimaisia sarjakuvia. Mutta 2000-luvulla alkoi tulla sarjakuvia jotka eivät enään seuranneet vanhoja kaavoja. Brian K. Vaughn loi Pride of Baghdad-sarjiksen, joka kertoo Baghdadin eläintarhan leijonista jotka karkaavat sodan jaloista. Bill Willinghamin Fables oli vanhojen klassisten satujen ja nykyaikaisen elämän yhdistäminen, jossa satuhahmot joutuvat muuttamaan ihmisten keskuuteen "vihollista" karkuun. Sarjakuvat saattoivat kertoa tavallisista ihmisistä mielenkiintoisissa ympäristöissä ilman supersankareita pelastamassa maailmaa. Myös vanhat pulp-sarjat ja sankarit saivat uutta suosiota, varsinkin Alan Mooren Herrasmiesliigan muodossa. Sarjakuvien normi alkoi muokkaantua, ja viittasankarit eivät olleet enään status quo.
Myös ensimmäisen kerran sitten Pronssi-ajan alkoivat vähemmistöt saada oikeaa näkyvyyttä sarjakuvissa, varsinkin seksuaalivähemmistöt. New Mutants-sarjakuva oli monimuotoinen: Dust oli muslimi ja pukeutui niqabiin. Young Avengers-kirjan päähenkilöinä oli Purppuranoidan poika Wiccan ja tämän kree-skrullihybridi poikaystävä Hulkkio. Dust varsinkin oli yksiä ensimmäisiä positiivisia muslimihahmoja sarjakuvissa. Jo aiemmin kaapista tullut Pohjantähti meni naimisiin isolla kaavalla poikaystävänsä kanssa. Sarjakuvista katosi ennen mustia hahmoja piinannut jengislangi, aasialaiset hahmot eivät enään sylkeneet pihalle pelkästään kunfutselaisia viisauksia ja rodullisia stereotyyppejä ei enään näy juurikaan. Sarjakuvien hahmokirjo ei ole koskaan ennen ollut näin rikas. Tämä kaikki 2000-luvun kehitys on johtanut 2010-luvulla moniin uusiin hahmoihin ja uusiin versioihin vanhoista hahmoista-Sam Wilson sai Kapteeni Amerikan kilven kannettavakseen, Amadeus Cho on uusi ja mahtava Hulk ja Marvelin tämänhetkisiä johtotähtiä on muslimiteini Kamala Khan, nykyinen Neiti Ihme.
Jos Synkkä-aika teki kaikkensa pilatakseen naissupersankarien kehityksen, moderni-aika nosti sen kattoon. Naishahmot alkoivat saada omia lehtiä, kuten alkuperäinen Neiti Ihme-sarjis joka sitemmin kehittyi uskomattoman suosittuksi Kapteeni Ihme-sarjakuvaksi Kelly Sue DeConnickin kynän alla. Kun kirjoittajiksi tuli enemmän naisia ja feministisiä kirjoittajia alkoivat naishahmot hylätä lopullisesti neito pulassa-klisettä ja ottamaan asiat omiin käsiinsä- ja hyvä niin. Brian Michael Bendiksen Alias kertoi ex-supersankari Jessica Jonesin elämästä yksityisetsivänä ja kuinka hän selviytyy vakavasta traumasta. Greg Rucka otti Batwomanin, vanhan Batman-hahmon ja kirjoitti yhden parhaimmista tarinakokonaisuuksista, Elegian. Ehkä yksiä isoimpia tekoja oli uusimpia- Ukkosen Jumalan tittelin siirtyminen Jane Fosterille, Donald Blaken vanhalle tyttöystävälle ja tästä tuli uusi Thor. Tämä sai paljon vastusta, mutta uuden Thorin fanikunta on nyt suuri ja vakaa ja naiset ovat supersankareista suosituimpia.
Tämä moderni aika on ollut myös kriisien täyttämä sarjakuvamaailmoissa. Kriisit ovat olleet mielenkiintoinen tapa saada lukijat heräämään ja keräämään lukijoita ja ostajia lisää pieneksi aikaa ja muuttaa hieman normaalitilaa. 2000-luvulla tämä idea otettiin ja pistettiin steroideihin. DC julkaisi 2004 Identity Crisiksen, joka vioistaan huolimatta muutti mielenkiintoisesti sankariyhteisöä. Sitemmin tätä seurasi Infinite Crisis, 52, Road to Final Crisis, Final Crisis, Blackest Night, Brightest Day ja Flashpoint. Marvel päätti yhdistää kaikki kriisinsä yhdeksi kokonaisuudeksi erillisinä tarinoina, keskittyen taustalla kulkevaan metaideaan supersankari-troupeista. He aloittivat Avengers Disassembled-tarinalla joka näytti mitä tapahtuu kun maailman suojelun antaa muutamalle superihmiselle ja House of M joka näytti millainen on superihmisten hallitsema maailma. Sitten seurasi Civil War, Secret Invasion, Dark Reign, Siege, Annihilation ja Siege. Kriisit saattoivat olla monimutkaisia, mutta niissä jotka toimivat oli toimintaa ja eeppisiä tilanteita sekä oikeita, aitoja muutoksia status quoon.
Kuten tarkkaavaisimmat teistä tajusivat, ei tälle ole varsinaisesti suoraa päätöstä koska me elämme sitä yhä. Mutta monet puhuvat että uusi aika on aluillaan. Merkit ovat olleet ilmassa jo joitakin vuosia, mutta Marvelin massiivinen Marvel Now! on ensimmäinen merkki. Nämä uudistukset ovat muokanneet Marvelin julkikuvaa ja tarinankerrontaa paljon, tuoden takaisin hopea-ajan hahmoja ja tunnelmaa yhdistettynä pronssi-ajan hahmonkehitykseen ja monipuolisuuteen. Yksi hyvä aloituskohta voisi mielestäni olla 2014 jolloin Willow G. Wilson ja Sana Amanat loi Kamala Khanin, luoden uuden Hämähäkkimiehen kaltaisen hahmon johon nuori ja uusi lukija voi samaistua. Kamala on hengähdys uutta ja tuoreutta koko genreen, tuoden mukanaan uusia ideoita ja ihanteita joihinka pyrkiä. Mikä tämän ajan nimi on...sen kertoo meille tulevaisuus.
Sarjakuvat ovat kulkeneet uskomattoman matkan. Sarjakuvat ovat nähneet II.maailmansodan ja kylmän sodan, kuukävelyn ja hippiliikkeen suosion päivät sekä USAn parhaimmat ja synkimmät hetket. Tämä matka on muokannut sitä taidemuotona todella paljon, ja tehnyt siitä uniikin median muiden joukossa. Kulta-aika oli sarjakuvien syntymä, hopea-aika leikkisä lapsuus, pronssi-aikana alettiin jo kypsyä ja synkkä-aika sen angstiset teinivuodet. Moderni-aika on kuin sen lukiovuodet. Aikuistuminen on lähellä, maailma ei ole enään niin mustavalkoinen ja hieman hassut asiat on ihan hyvä asia aina välillä. Mutta tämä on kuitenkin vasta aikuisuuden reuna. Grant Morrison on kutsunut modernia aikaa myös sarjakuvien renesanssiksi, sillä kuten renesanssi muussa taiteessa se ottaa vanhoja arvoja ja ideaaleja ja tekee niihin nykyaikaisen twistin. Tulevat vuosikymmenet tulevat näyttämään meille minkälainen on sarjakuvien tulevaisuus ja kuinka nämä aikakaudet tulevat vaikuttamaan siihen.
Nämä ovat sarjakuvien viisi aikakautta.
Atte T
Lukuehdotuksia:
Kulta-Aika: Superman Golden Age Omnibus #1
Hopea-Aika: Essential Captain America 1-2
Pronssi-Aika: Ryhmä-X vuosikerta 1984-1985
Synkkä-Aika: Age of Apocalypse
Moderni-Aika: Marvel: Civil War & DC: Final Crisis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti