Hyvää Uutta Vuotta 2016!

2016. Ei enään kauaa kun vuosi jossa elämme on vuosi 2016. Outoa.

Mutta ei sen enempää vuosiluvuista. Vuosi 2015 alkaa olla pulkassa, ja onpas ollut taas aikamoinen vuosi. Sanon suoraan: Tämä kulunut vuosi on itse asiassa ollut omalta osaltani yksiä parhaimpia. Olin tänä vuonna hämmentävän kiireinen. Yliopisto-elämä on sisältänyt paljon sekalaista sosialisointia, aktiivista opiskelua ja Porin ja Hämeenkyrön välistä ramppaamista. Olen ollut monessa mukana: useampia cosplay-ryhmiä on järjestetty, mukaanlukien Marvel Cosplay Finlandin ensimmäinen virallinen miitti, olin mukana Zombie Run Pori-tapahtuman järjestämisessä ja pidin ohjelmaa Traconissa aikamatkustuksesta. Olin töissä f2f-varainhankkijana Tampereella, kunnes liian suuret odotukset kaatuivat päälleni ja työt loppuivat kuukaudessa. Hyvästelin Dipolin Ropeconissa viimeisen kerran, kävin kaverini järjestämässä Hoth Con-tapahtumassa ja olin joulupukkina.
Kirjoitan nyt kandiani ja mietin, onko voiko ensi vuosi olla läheskään yhtä hyvä.

Olen katsellut tänä vuonna paljon televisiota, elokuvia ja internet-sarjoja, lukenut PALJON sarjakuvia ja muuta kirjallisuutta. Kävin sielä sun täällä ja pelasin "liikaa" pelejä. Mutta mitkä näistä nousee muiden yläpuolelle? Mikä oli paras elokuva? Mikä sarjakuva innosti eniten ja mitä albumia kuuntelen vieläkin? Wonder no more, this is year in review!


Vuoden Albumi:

Varmasti tänä vuonna on tullut paljon hyvää musiikkia, mutta en itse ole löytänyt muuta kuin nämä merkittävät levyt tältä vuodelta. Mutta ne jotka tulivat- voi pojat. Miracle of Sound: Level 6, Ensiferum: One Man Army, CMX: Mesmeria ja oma henkilökohtainen suosikkini tältä vuodelta- Nightwish: Endless Forms Most Beautiful. Nightwish on kehittynyt paljon vuosien aikana, ja Endless Forms Most Beautiful on tämän kulminoituminen. Folk-vaikutteita, fantasiakirjoista otettuja aiheita ja yllättävästi tiedettä ja evoluutiota korostavia teemoja. Tämä oli uutta, ja hyvällä tavalla.

Vuoden Elokuva:

Okei, nyt menee monimutkaiseksi ja pitkäksi. Jos olisin kirjoittanut tämän ennen joulua, olisi vastaus ollut selkeä. Mutta sitten jonkun piti antaa joululahjaksi elokuvia. Okei: Tänä vuonna on tullut ihan hyvin mainioita elokuvia: Avengers: Age of Ultron, Birdman, Mad Max: Fury Road, Pawn Sacrifice, Jurassic World ja Ant-Man näin esimerkiksi. Mutta tänä vuonna  tuli mielestäni kolme LOISTAVAA elokuvaa: Imitation Game, Star Wars: The Force Awakens ja Inside Out, jonka näin vasta 4 päivää sitten. Imitation Game oli paras sotaelokuva jonka olen nähnyt, sen viesti oli iskevä ja persoonallinen ja Cumberbatchin roolisuoritus oli mahtava. Star Wars: The Force Awakens oli lähes täydellinen jatko-osa vanhalle trilogialle, ottaen vanhan trilogian parhaimmat elementit ja uudet ideat yhteen, tuoden hyviä hahmoja vanhojen rinnalle ja oli hauska, surullinen ja mahtipontisen komea. Mutta yksi asia on sanottava. Löydän kritisoitavaa Imitation Gamesista. Löydän kritisoitavaa Star Warsista (vaikka taisin sen unohtaa arviostani...). Mutta Inside Out on täydellinen. En ole ikinä nähnyt elokuvaa näin lähellä täydellistä elokuvaa.  En löydä siitä kritisoitavaa. Se on täydellinen lapsille, nuorille ja aikuisille. Se on hauska, mutta myös koskettava. Elokuvan opetus on loistava, ja saa ajattelemaan. Painotan että valinta ei ollut helppo: Star Wars: The Force Awakens oli kaikkea mitä sen halusinkin olevan ja enemmän, mutta Inside Out vei puhtaalla omaperäisyyden voimalla tämän kisan. Se on fiksu, se on jännittävä, näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja sillä on oma, täysin uniikki ulkonäkö. Inside Out on vuoden paras elokuva.




Vuoden Roolipeli:

Viime vuonna mainittu Wrath of the Righteous ON YHÄ KESKEN. Ja tauot pelikertojen välillä piinaavia. Joten ei kakkua kotijoukkueelle? Itse asiassa paras roolipeli tänä vuonna oli Mökkiconissa pelattu Dragon Age RPG:n skenaario. Teimme hahmot, ja pelasimme 4 tuntia seikkailua täynnä hahmojen välistä kanssakäymistä, urheilua, majatalojen katsastusta ja osittaista onnistumista murhapaikan tutkimuksessa. Pelasimme pelinjohtajan mukaan n. 20 minuutin kohdalle hänen muistiinpanoissaan. Tältä ei tuntunut, ja hauskaa oli.

Vuoden Peli:

Ollaanpas rehellisiä: Tämä ei ole ollut vahva vuosi minulle pelien osalta. Batman Arkham Knightin piti olla vuoden paras peli, mutta odottelen vieläkin pc-version päivittymistä pelattavaksi. Witcheriä en ole päässyt pelaamaan ja aika on mennyt Skyrimin ja Dragon Agen parissa. Mutta Assasins Creed: Syndicate ei ole pettänyt. Peli on vielä kesken, mutta pidän siitä jo enemmän kuin monesta edellisestä pelistä sarjassa.

Vuoden Sarjakuva:

Taas, ei helppoa. Olen tänä vuonna lukenut kyllä uusiakin ilmestyksiä, mutta enemmänkin tutustuin vanhoihin klassikkoihin. Mutta ne eivät kuulu tähän. Marvelin puolella Thor: Goddess of Thunder oli mainio kirja, ja paljon kehumani Ms. Marvel sai hienon päätöksensä ennen kesän Secret Wars-kriisiä. Mutta John Allisonin ja Lissa Treimanin Giant Days on hauskimpia ja realistisempia sarjakuvia joita olen lukenut. Sen realistisuus nousee luonnollisesta dialogista ja skenaarioista, huumori hyvistä hahmoista ja hauskoista tilanteista ja se sai janoamaan jatkoa ilman cliffhangeria tai ratkaisematonta tilannetta. Se vain loppuu hyvin, ja haluan lukea lisään näistä hahmoista ja heidän tarinoistaan.

Vuoden TV-sarja:

Yksi parhaimmista tv-sarjoista joita olen koskaan nähnyt, Parks and Recreations, loppui tänä vuonna. TV on ollut minulle hyvin suotuisa tänä vuonna, antaen hyviä uusia sarjoja ja jatkaen vanhoja klassikoita.  Vikings, Brooklyn 99, Flash, Gotham ja Agents of Shield ovat hyviä esimerkkejä. Mutta kolme sarjaa nousivat muiden yläpuolelle: Agent Carter, Daredevil ja Jessica Jones. Agent Carter oli mahtava pulp-seikkailu jonka päätähtenä oli oma suosikkini Marvelin naissankareista, Sharon Carter. Jessica Jones oli ennennäkemätön teos Marvelilta, joka oli hyvin synkkä, aiheiltaan rankka mutta silti viihdyttävä ja paikka paikoin hauskakin sarja. Mutta Jessica Jonesia ei olisi ilman Daredevilia. Daredevil loi pohjan kaikille tuleville Marvelin Netflix-sarjoille, ja sen näkeminen ensi kertaa oli suorastaan shokeeraavaa- mutta hyvässä mielessä!

Vuoden Häppening:

So...much... events. Tampere Kuplii oli hauska, Tracon oli kuumeestani huolimatta taas hieno kokemus, ja viimeinen Ropecon espoon Dipolissa oli surumielinen mutta hauska tapahtuma. Mutta Zombie Run Porin puolella oli erillaista. Olin mukana tekemässä sitä alusta lähtien. Monet kokoukset, suunnitelmat ja palaverit johtivat lopulta yhteen päivään täynnä zombeja, selviytyjiä ja auringonpaistetta. Päivä oli rankka ja sisälsi paljon työtä, mutta tulen muistamaan sen kyllä koko lopun ikäni.

Vuoden Pettymys:

BATMAN: ARKHAM KNIGHT ja sen PC-versio. Voi herrajöö. Ei enempää sanottavana.

Ensi vuosi on pian täällä, ja sen hullu valikoima elokuvia, tv-sarjoja ja sarjakuvia. 2. kausi Daredeviliä ja 4. kausi Vikingsiä sekä uusi Shannara Chronicles-sarja. Paul Dinin hyvin henkilökohtainen Batman-sarjakuva Dark Knight: A True Batman Story julkaistaan keväällä, samoin kolmas osa Rat Queens-sarjasta. Ja sitten on elokuvat: Deadpool ja X-Men: Apocalypse, Captain America: Civil War ja Doctor Strange, Batman v Superman: Dawn of Justice ja Suicide Squad sekä Star Wars-spinoff elokuva Rogue 1. Ensi vuosi vaikuttaa hyvältä viihteen kannalta, palataan asiaan vuonna 2016!

Hyvää uutta Vuotta!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 24

Endgame, people!


Olemme saavuttaneet niinsanotun lakipisteen. Tämä on viimeinen Joulun sarjisehdotuksistani, ja ainoa jonka teema liittyy jouluun. Joulusarjakuvat eivät ole kovinkaan yleisiä, mutta joitakin poikkeuksia on. Osa Long Halloween-tarinasta tapahtuu jouluna. Ryhmä-X:än Kittyä Prydeä taisi joku aattoilta ajaa takaa avaruudesta tullut demoni. Mutta harvoin nämä tarinat käsittelevät jotenkin joulua. Tämä on hyvä poikkeus:

Batman: Noel

Batman on jahdannut Jokeria läpi talven. Kun Jokerin kuriiri nimeltä Bob löytää rahakätkön roskiksestaan, hyökkää Batman miehen kimppuun vaatien Jokerin sijaintia. Bob ei tiedä, mutta Batman ei usko häntä. Hän aikoo seurata miestä ja saada hänet ja Jokerin verekseltään kiinni. Alfred protestoi, sillä Bobin poika Tim joutuisi taatusti huostaanotetuksi ja sanoo että tämä sama suunnitelma johti aikoinaan Jason Toddin, Robinin, kuolemaan. Batman kohtaa Kissanaisen, Teräsmiehen ja lopulta Jokerin- tuleeko tämä yö muuttamaan Batmanin näkemystä ihmiskunnasta, vai onko tämäkin taas uusi synkkä päivä saiturin elämässä.

Batman: Noel kertoo käytännössä Charles Dickensin Joulukertomuksen mutta kerrottuna Batman-tarinana. Kertoja kutsuu Batmania Saituriksi tämän kylmyyden ja joulun hengen torjumisen vuoksi ja Kissanaista Menneiden Joulujen Aaveeksi sillä tämä haluaa elää uudestaan vanhoja hyviä aikoja Batmanin kanssa. Taiteilija Lee Bermejo sekä kuvitti että kirjoitti tarinan, ja teki molemissa loistavaa työtä. Joulukertomus on sovitettu tuhansia kertoja, joskus hyvin ja joskus hyvin huonosti. Batman: Noel on ehdottomasti yksiä parhaimpia. Se riistää tarinalta sen yliluonnolliset momentit ja sen sijaan korostaa sen sanomaa ja mitä Dickens haki vertauskuvallisesti kolmella aaveella. Idea Teräsmiehestä Nykyisten Joulujen Aaveena on varsinkin mielestäni oiva idea, sillä juuri Teris sopii iloisen, positiivisen mutta samalla opettavaisen aaveen rooliin. Batman: Noel on ehdottomasti parhain jouluaiheinen sarjakuva ja toimii tuomaan Joulun sanoman lukijalle.

Ja kas tässä: 24 oivaa sarjakuvaa joihinka kannattaa tarttua kiinni koska tahansa. Pyrin tuomaan esille tuntemattomampia tarinoita ja kuuluisempia kirjoja, tekijöitä Marvelin ja DC:n ulkopuolelta mutta myös pitäen kiinni kahden jättifirman parhaimmistosta. Toivottavasti tämä on ollut valaiseva kokemus teille, ja olette saaneet tästä irti jotakin. Olen itse pitänyt tästä päivittäisestä sarjasta, mutta en ala tähän rupeamaan ihan samantien uudestaan. Seuraava teksti onkin uuden vuoden recap- osio Jatkan luultavasti Valokeila-osioita ja yleistä avautumista sarjakuvista ja supersankareista ensi vuonna. n ollut hauskaa kirjoitella sarjakuvista teille tänä vuonna ja toivon että palaamme yhdessä asiaan ensi vuonna.

Näihin tunnelmiin jätän teidät tällä erää. Toivon teille kaikille- lukijoille, tutuille, kavereille, kollegoille, sukulaisille, sarjakuva-harrastajille, kanssanörteille- hyvää ja rauhallista joulua ja mukavia pyhiä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 23

Se on sitten viimeinen Marvel-sarjis ja viimeinen ennen aattoa! On ollut hauska kirjoitella näitä päivittäin, vaikka välillä on vähän tullut oltua huolimaton. Mutta seison kaikkien näiden sarjisten takana ja olen varma että niiden hankkiminen ja lukeminen ei tule olemaan vikapäätös. Noh, selitykset sikseen ja asiaan:

Hawkeye vol.4

Clint Barton alias Haukansilmä on maan mahtavimpien sankarien tavallisin jäsen. Hän ei ole jumala, hän ei voi lentää eikä omaa suuria voimia. Mutta mitä hän osaa on ampua jousella. Tämä tarina kertoo sen, mitä Haukansilmä tekee kun hän ei ole Kostaja. Hän grillaa naapurinsa kanssa. Tappelee kulmakunnan rikollisten kanssa. Adoptoi koira. Ja juo kahvia. Tämä on Clint Bartonin tarina.

Matt Fraction on Marvelin idearikkaimpia kirjoittajia tällä hetkellä. Hawkeye vol.4 on hauska katsahdus supersankarin arkeen. Clint tekee kaikkea sitä muutkin ihmiset tekevät- sosialisoi naapurien kanssa (huonosti), miettii muuttoansa ja koittaa auttaa siinä samalla lähimmäisiään. Mutta samalla hän myös ajautuu moniin ongelmiin, ja näissä tarinoissa niitä riittää. On Venäjän mafiaa, on superrikollis-sirkusta ja vaikka mitä. David Ajan minimalistinen taide tuo realistisuutta ja hillittyä kuvausta arjesta, mikä sopii kirjoitukseen ja Haukansilmän hahmoon hyvin. Mukana pyörii myös silloin tällöin Kate Bishop, toinen Haukansilmä ja muita Kostajien jäseniä. Matt Fractionin Hawkeye on palkittu ja kehuttu sarja ja syystä. Jos pidit Avengers: Age of Ultronin jousisankarista, on tämä sarjakuva sinulle tarkoitettu.

23 takana, 1 edessä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 22

Batman, tuo supersankareista suosituin, palaa valkokankaalle ensi vuonna Batman v Superman: Dawn of Justice- elokuvassa. Tämän jälkeen Yön Ritari palaa valkokankaalle omassa elokuvassaan joskus 2016-2020 vuosien välimaastoossa, ohjaajana näillä näkymin Lepakkomies itse, Ben Affleck. Tämä elokuva huhujen mukaan käsittelisi kahta tärkeää tarinaa Batmanin mythoksessa: Death In The Family- sarjaa jossa Jokeri tappoi Robinin. Toinen lähteena toimiva tarina olisi...

Batman: Under the Hood

Black Mask hallitsee suvereenisti Gothamin alamaailmaa. Hän hankkii yhä vaarallisempia aseita ja taitavampia miehiä pitämään kiinni otteestaan Gothamin kurkulla ja Batmanilla on kädet täynnä töitä. Mutta kaupaunkiin on saapunut uusi tekijä. Hän kantaa vanhan gangsterin nimeä ja naamiota, kutsuen itseään Punahupuksi. Tämä Punahuppu ei käy kuitenkaan Batmanin tai Gothamin asukkaiden kimppuun, vaan hyökkää täydellä voimalla Black Maskin päälle. He kuitenkin kohtaavat useaan otteeseen, ja Punahupun oudon tuttavallinen ote ja tuntemus tämän salaisuuksista alkaa vaivaamaan. Pian Punahuppu paljastuu, ja Batmanin maailma hajoaa kappaleiksi.

Muistatteko kun sanoin että Winter Soldier on yksiä niitä onnistuneita kertoja jolloin kauan jo kuolleena ollut hahmo tuodaan takaisin synkempänä ja se onnistuu? Tämä on toinen esimerkki. Judd Winick teki hyvää työtä tuodessaan Punahupun takaisin tyylillä. saaden mukaan hyvän twistin ja näytti mitenkä tämä kaikki vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Doug Mahnken taide on siistiä ja sopii kirjan trillerimäiseen menoon hyvin. Tämä seuraa myös muiden hyvien Batman-tarinoiden kuten Hushin ja Long Halloweenin viitoittamaa tietä ja tuo mukanaan uuden pääpahiksen lisäksi liudan vanhoja tuttuja- tässä tapauksessa Black Maskin, Pakkasherran ja Jokerin. Monet ovat nähneet Punahupun tämän tarinan lisäksi monissa seikkailuissa viime vuosien aikana...ja en ole niiden tarinoiden ystävä. Punahuppu toimii mielestäni vain ja ainoastaan vastaparina Batmanille, osana tämän vihollisia. Antisankari-Punahuppu ei toimi. Hän ei ole hauska, hänellä on naurettava määrä isä-ongelmia ja hän ei ole kovinkaan cool. Mutta tässä homma toimii: Under the Hood toi takaisin vanhan hahmon ja asetti uuden status quon koko Batman-mythokseen, ja ansaitsee siis jokaisen Batman-fanin huomion.

22 takana, 2 edessä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 21

Monet tietävät suuren vihani ja inhoni Iron Man 3- elokuvaa kohtaan. Se onnistui sössimään ei vain yhtä vaan kaksi asiaa- Extremis-tarinan hyvä elementit ja Rautamiehen arkkivihollisen, Mandariinin. Tässä toinen näistä on tehty oikein.

Iron Man: War Games 

Rautamies on hyökkäyksen alla. Vanhat viholliset käyvät kostonhimoisina hän kimppuunsa. Kansan mielipide on Tony Starkkia vastaan yhtiön ajauduttua lähes konkurssiin ja ihmisten menetettyä työpaikkansa. Tuntematon taho onnistuu hetki hetkeltä yhä enemmän halltisemaan hänen haarniskansa toimintaa. Ja kaukana toisaalla, Mandariini kerää taas 10 sormustaan kasaan ja niiden avulla herättää muinaisen kauhun levostaan. Ja tämä on vasta alkua.

Tämä kokoelma kerää yksien kansien väliin alansa huippujen John Byrnen ja John Romita Jr:än Rautamies-tarinat. Terävästi kuvitettu ja eeppisesti kirjoitettu, tässä kirjassa Rautamies on parhaimmillaan. Se tasapainottelee hyvin Rautamiehelle ominaisen teknologisen ja teollisuuden sekä Mandariinin mystisyyden ja muinaisuuden välillä. Monet ihmettelevät miksi kiinalainen velho on Rautamiehen arkkivihollinen, ja juuri tämä vastakkainasettelu teknologian ja taikuuden välillä tekee tästä suhteesta toimivan (joskin Mandariinin sormukset ovat avaruudesta kotoisin, mutta Clarken laki). Klassisia hahmoja, vanhoja vihollisia ja hurttia huumoria- jos vanhemmat Rautamies-tarinat kiinnostavat, tämä mahtava eeppos on siihen täydellinen. 

21 takana, 3 edessä. 

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 20

Kuten joku on voinut jo huomatakkin, tällä jaolla ja tahdilla viimeinen sarjakuva jota käsittelemme tässä sarjassa jouluaattona on DC:n sarjakuva. Se tulee olemaan myöskin ainoa jouluun liittyvä sarjakuva tällä listalla. Mutta nyt ihan tavallista DC:tä- tai ainakin jossakin määrin tavallista.

Secret Six: Six Degrees of Devastation

Lex Luthor, Talia al Ghul, Tohtori Psyko, Deathstroke, Musta Adam ja Laskin muodostivat Superrikollisten Salaisen Yhteisön. Tämän tarkoituksena on organisoida kaikki maailman superrikolliset yhden katon alle, ja jakaa iskuryhmiin jonka avulla he voisivat saavuttaa todellisen voittonsa. Mutta kaikki eivät suostuneet tekemään töitä yhdessä. He kieltäytyivät ja ovat nyt uhka. Kissamies. Deadshot. Scandal Savage. Räsynukke. Knockout. Hullu Hatuntekijä. "Matkijalinnun" ohjeistamana he tekevät palkkasoturin keikkoja, pakenevat Yhteisöä ja koittavat selviytyä elämästä toistensa kanssa. He ovat Secret Six.

Gail Simone on DC:n parhaimpia kirjoittajia tällä hetkellä, ja Secret Six on hänen parhaimpia teoksiaan. Tässä minisarjassa esitellään uniikilla tavalla hauska hahmogalleria, ja parrasvaloihin nostetaan DC:n vähemmän tunnettuja superkonnia. Gail Simone on yksiä niitä kirjoittajia jotka osaavat käyttää "pienempiä" hahmoja paremmin kuin monet muut. Kissamies on Batmanin veroinen supervoimaton taistelija ja maailman paras jäljittäjä. Hullu Hatuntekijä kaataa lähes yksin Doom Patrol-supersankariryhmän ja onnistuu voittamaan supervoimia käyttävän ajatustenhallitsijan, Tohtori Psykon. Vaikka heillä on tyhmät nimet ja hassut asut, ei heitä sovi aliarvioida. Itse pidän juuri tästä, sillä nämä pienemmän kaliiperin superkonnat ovat persoonallisia ja hauskoja.  Mutta he tietävät silti asemansa, ja tahtovat pysyä A-luokan hirmujen tutkan alapuolella. Ryhmä on monipuolinen, hauska ja heihin kiintyy nopeasti. Secret Six on DC:n kaikkein parhaimpia sarjiksia, ja tämä minisarja on paras tapa aloittaa tutustuminen.

20 takana, 4 edessä.


Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 19

Vähiin käy ennen kun loppuu, viimeiset viisi jäljellä! Tällä kertaa vähän Marvelia.

Osborn: Evil Incarcerated

On olemassa vankila. Se on syvälle haudattu, kirjojen ulkopuolella. Sielä pidetään kauhempia rikollisia joita ei voi parantaa ja aitoja hirviöitä. Tämän vankilan syövereissä on erikoisosasto. Siellä on muistoja muuttava demoni, hämähäkkijumala, alieni, myrkyllinen ihminen, aave- ja Norman Osborn. Norman Osborn nousi korkealle- hän oli SHIELDin johtaja ja piti maailman mahtavimpia sankareita nyrkissään. Sitten hän näytti todellisen karvansa, ja hänet tuomittiin ja haudattiin ilman oikeudenkäyntiä vankilaan. Mutta Norman Osborn ei suostu tähän.

Kelly Sue DeConnick kirjoitti tämän mainion, lyhyen minisarjan jossa käsiteltiin mitä Norman Osbornille  tapahtui Siege- tapahtuman jälkeen kun hän sekosi taas ja hyökkäsi koko USA:n armeijan, Ukonvasamoiden ja Mustien Kostajien voimalla Asgardiin. Norman tungettiin pimeyteen, sillä hänelle ei haluttu antaa oikeudenkäyntiä koska mies oli yhä suosittu- monet äärioikeistolaiset tahot tukivat Osbornin politiikkaa. Tässä tarinassa Osborn juonii itsensä ylös kuilusta, kerää liittollaisia ja vihollisia ja vapautua tästä hirveästä vankilasta. Osbornin juonen aukeamista on hauska seurata, ja monet uudet hahmot ovat mielenkiintoisia persoonia. Olen aina pitänyt Vihreästä Menninkäisestä, mutta hänen siviili-alter egonsa on huomattavasti vaarallisempi. Hän on älykäs, juonikas ja ei heittele kurpitsapommeilla jokaista vastaantulijaa. Osborn: Evil Incarcerated on mielenkiintoinen katsaus Hämähäkkimiehen arkkivihollisen mieleen ja kriittinen katsaus myöskin USA:n vankilajärjestelmään. 

19 takana, 5 edessä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 18

Alkaa tuo Star Wars-tärinät pikkuhiljaa laantua. Toki yhä ihmettelen kuinka hyvä elokuva loppujen lopuksi oli, mutta pystyn miettimään muutakin välillä. Kuten hyvää DC-sarjakuvaa.

Arkham Asylum: Living Hell

Warren White on kamalin ihminen jonka koskaan tapaat. Hän on pörssimeklari ja bisneshai joka polkee keskiluokan ja köyhät jalkoihinsa menestyäksensä. Kun hän jää kiinni törkeästä huijauksesta, vetoaa hän mielenvikaisuuteen, lahjoo juryn ja saa haluamansa tuomion. Hän vain teki sen väärässä kaupungissa. Hänet tuomitaan Arkhamin Mielisairaalaan. Nyt tämä rikas ja vihattu mies on Arkhamissa, Batmanin hullujen vihollisten keskellä ja yrittää selvitä tuomiostaan. Mutta Arkham ei ole tavallinen mielisairaala. Se on helvetti maan päällä.

Living Hell on käytännössä Kylmä rinki mutta Arkhamissa. Se seuraa kuuluisan mielisairaalan päivittäistä elämää käytännössä täysjärkisen Warrenin näkökulmasta, ja kuinka se ei toimi laitoksena eikä kukaan halua olla sielä töissä. Batmanin vahvuus sarjakuvana on aina ollut mielenkiintoiset viholliset. Tämä sarjakuva antaa meille juuri nämä hahmot ja vielä mielenkiintoisesta näkökulmasta. Millaista on olla Kaksinaaman suojeluksessa? Entäs jos sellitoverina on hullu profeetta-sarjamurhaaja? Entäs jos törmäät Jokeriin suihkussa? Living Hell on täynnä hauskoja skenaarioita ja antaa selkeän kuvan miksi Arkham ei ole hyvä paikka kenellekkään. Warren White on hirveä ihminen, mutta lopussa sarjakuva miettii ansaitsiko edes hän Arkhamia. 

18 takana, 6 jäljellä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 16 & 17

Sanotaanko vaikka Star Wars pisti hieman pasmat sekaisin. Ei tässä ole kerkeä mitään sarjiksia ajatella! Täytyi jännittää huippuleffaa! Ja tässä pitäisi puhua jostain sarjakuvista, pah. Pistetään nyt kuitenkin jotain ehdotusta. Mutta ajatukset on ihan muualla.

JLA: Earth 2

Oikeuden Puolustajat syöksyvät auttamaan taivaalta alas syöksyvää lentokonetta. Kaikki matkustajat ovat tajuttomia, ja asiat ovat muutenkin oudosti. Kaikki matkustajat ovat kuolleita, heidän sydämensä ovat väärällä puolella kehoa ja dollareissa seisoo Benedict Arnoldin naama. Samalla Kansakseen tipahtaa raketti, josta kävelee ulos Lex Luthor. Oikeuden Puolustajat uskovat että Luthor on vastuussa tästä, mutta kun he saapuvat hänen luoksensa paljastuu totuus. Luthor ei ole kotoisin maasta. Hän on ylittänyt ulottuuvuksien välisen muurin. Hän on kotoisin Maa-2:lta, antimateria-universumista. Siellä Luthor on yksinäinen sankari joka taistelee hyvyyden puolesta. Ja hänen suurin vihollisensa on Rikossyndikaatti: Ultramies, Teräsnainen, Pöllömies, Voimasormus ja Johnny Quick. He ovat antimateria-versio Oikeuden Puolustajista.

Don't fuck with Aquaman.

Grant Morrison on ammattilainen joka alalla mikä liittyy tähän sarjakuvaan. Hän kirjoitti parhaan Teräsmies-tarinan, hän tuntee Oikeuden Puolustajat hyvin vuosien kirjoittamisen jälkeen ja hän rakastaa selkeästi multiversumia. Siispä ei liene ihme että tämä sarjakuva on loistava. Lähtöasetelma on perinteinen "paha kaksoisolento" tarina, mikä yleensä johtaa samoihin kliseisiin. Älä taistele itseäsi vastaan, perinteistä identiteetti-huijausta jne. Ei täällä. Oikeuden Puolustajien ja Rikossyndikaatin kohtaamisen luulisi johtavan tähän, mutta ei. Tässä tarinassa on suhteellisen vähän taistelua, ja enemmän supersankarina olemista eli ihmisten auttamista. Tarina ei seuraa mitään perinteistä kaavaa, vaan käänne toisen jälkeen paljastuu ja korottaa panoksia. Hyvyyden ja pahuuden välinen tasapaino ja vastakkainasettelu esitetään hyvin ja siihen annettaan mielenkiintoinen ja uusi näkemys. On ihme että tämän tarinan kahta viimeistä ruutua ei nosteta esille useammin. Ne ovat eeppisimmät, pysäyttävimmät ja fiksuimmat kaksi sivua vähään aikaan. Lukekaa itse ja rakastukaa.

Runaways

Mieti millaista olisi jos saisit tietää että vanhempasi olisivat supersankareita. Kuinka hieno se olisi? Ja he ovat muodostaneet ryhmän muiden supersankari-vanhempien kanssa. He eivät olisi Kostajien tasolla, mutta aika vahvoja silti. Okei, entäs jos he eivätkään olisi supersankareita, vaan superRIKOLLISIA? Kun näet heidän tappavan viattoman nuoren tytön, imevän tämän sielun artefaktiinsa. Ja muiden vanhemmat ovat  mukana tässä. Tästä tilanteesta me löydämme Chase Steinin, Nico Minorun, Alex Wilderin, Karolina Deanin, Molly Hayesin ja Gert Yorkesin. He ovat Karkulaiset.

Sagan kirjoittaja Brian K. Vaughnin Runaways käsittelee monille kiistanalaista aihetta- teini-ikäisiä supersankareita. Runaways ottaa siihen liittyviä aiheita kuten rakkautta, seksuaalisuutta, väkivaltaa ja nuoruuden innokkuutta ja kääntää ne ympäri, purkaa ja kokoaa uudestaan. Nämä hahmot ovat luonnollisia, hauskoja ja yllättäviä, monellakin tapaa. Ja idea superrikollisten lapsista kapinoimassa vanhempiaan vastaan on hauska, ja Runaways toteuttaa tämän parhaiten. Ja ennen kaikkea se on hauska roadtrip superkykyjä omaavien mutta täysin taidottomien teinien kanssa. Runaways on Marvelin parhaimpia tuotoksia, rikkoen vanhaa kaavaa ja tuoden hahmoja yhä lähemmäksi lukijoita.

17 takana, 7 edessä.

Atte T

Atte Arvostaa: Star Wars: The Force Awakens

Minun ensimmäinen kohtaamiseni Tähtien Sodan kanssa ei itse asiassa ollut elokuvat. Minä löysin tieni Tähtien Sodan maailmaan kuuntelukasettien kautta. Näissä kaseteissa kerrottiin elokuvien tarinat ja samalla kuuntelija luki tarinaa kirjasta ja katseli kuvia. Näistä sitten siirryin alkuperäisiin elokuviin, joista lapsena muistin hyvin vähän kun näin ensimmäisen kerran Pimeän Uhan. Naiivi Atte piti lapsena prequel-leffoista, mutta sitemmin kasvoin niistä pois ja huomasin niiden ammottavan kurjuuden. Mutta ne alkuperäiset 3 elokuvaa ovat pysyneet mukanani. Star Wars on kaikkien rakastama klassikko, ja en eroa tästä mitenkään, paitsi että olen ehkä vielä enemmän pakkomielteinen sen suhteen. Alkuperäinen trilogia on jotain sellaista jota kohtaan en ole valmis ottamaan vastaan kritiikkiä. Tiedän että se ei ole täydellinen teknisesti, mutta suljen aina silmäni näiden suhteen. Nämä elokuvat tuottavat minulle niin suurta iloa, jännitystä ja kylmänväreitä. Star Wars on paras ikinä.

Ja kun kuulin että uusi Star Wars-elokuva on tulossa. Pelkäsin pahinta, mutta sitten näin J.J. Abramsin ensimmäisen videon jossa hän puhui elokuvasta. Fyysiset tehosteet. Näyttelijöinä on uusia ja nuoria näyttelijöitä, ei hollywood-tähtiä. Lucas ei ole mukana.

Ensimmäinen traileri riitti minulle. Olin myyty. Mutta 16. päivään asti olin peloissani. Mitä jos? Entäs jos tämä ei toimikkaan? Entäs jotain tyhmää tehdään? Into voi kääntyä minua vastaan. Ja sitten menin teatteriin. Istuin alas. Ja kun Lucas Artsin logo syttyi, tajusin että en vieläkään ollut henkisesti valmis tähän.

Lopputulos?

HUOM! Sisältää ensimmäisen 15 minuutin kuvauksen juonen kohdalta ja esittelee hahmojen luonteita ja niiden välisiä suhteita. Kevyt spoilerivaroitus, siis.

Star Wars: The Force Awakens 

Endorin taistelussa Kapinaliitto päihitti Keisarikunnan. Tästä on nyt 30 vuotta, ja sota on yhä käynnissä. Keisarikunnan raunioista nousi Uusi Ritarikunta, jota vastaan taistelee Vastarinta. Luke Skywalker on kadonnut, ja molemmat tahot etsivät häntä. Pilotti Poe Dameron (Oscar Isaacs) löytää vihjeen aavikkoplaneetta Jakkulta, mutta Kylo Renin (Adam Driver) komentama Ritarikunta löytää hänet. Poe piilottaa vihjeen droidiinsa ja jää kiinni. Poe onnistuu myöhemmin karkaamaan ex-iskusotilas Finnin (John Boyega) avulla. Molemmat tekevät pakkolaskun Jakkulle, jossa romukerääjä Rey (Daisy Ridley) löytää droidin, ja Finn neuvoo häntä viemään sen Vastarinnalle. Alkaa karkumatka läpi galaksin, jossa vanhat tutut kaverit ja uudet viholliset kohtaavat ja galaksin kohtalo on kahden ihmisen harteilla.

Eipä pyöritä aiheen ympärillä. Force Awakens täytti lähes kaikki odotukseni ja vähän päälle. Minä voisin täyttää tämän arvostelun huutamalla kaikesta mahtavuudesta. Tämä elokuva aloitti mielenkiintoisella premissillä, jatkoi sitä hyvällä toiminnalla, fiksulla huumorilla ja mielenkiintoisilla hahmoilla joihinka kiintyi heti. Tämä sama kaava sai minut rakastumaan alkuperäiseen trilogiaan, ja uusi trilogia aloitti vakuuttavasti. Se onnistuneesti saa katsojan uskomaan tähän maailmaan ja siihen, että nämä tapahtumat ja ihmiset ovat samassa universumissa alkuperäisten seikkailujen kanssa. Se kaappaa katsojan mukaan sataprosenttisesti.

Tarina on mielenkiintoinen, joskin ei kauhean yllättävä. Mutta se on viihdyttävä. Juoni muistuttaa alkuperäisiä elokuvia jossakin määrin, peilaten alkuperäisiä tapahtumia fiksusti ja suorastaan enteellisesti. Tarina lähtee liikkelle nopeasti, hahmojen motiivit ja tavoitteet ovat johdonmukaisia ja sopivat juoneen ja käänteet ja tapahtumat imevät mukaansa. Se ja sama jos juoni ei yllätä- jos tarina viihdyttää ja pitää sinut mukana koko ajan, onko oikeastaan mitään valitettavaa? Force Awakenin nostaa myöskin panoksia. Kaikki isoa, mutta samalla pientä. Taistelut ovat vaikuttavia, aina ulvovista TIE-hävittäjistä ampumassa pientä kylää tuhannen pirstaleiksi X-Siipisten hyökkäyksestä Uuden Ritarikunnan kimppuun. Mutta samalla keskittyen pienempiin kohtauksiin, kuten Reyn hyvin tyylikkääseen, täysin sanattomaan esittelyyn joka kertoo hahmosta uskomattoman paljon. Oikea tasapainottelu näiden kahden äärimmäisyyden välillä vaati taitoa, ja tässä onnistutaan hyvin. Tämä ei ole pelkkää toimintaa, mutta liika puhe jää taka-alalle. Visuaalinen tarinankerronta on avain.

Hahmot ansaitsivat jokainen oman lukunsa, mutta vakuutan teille että jokainen näyttelijä, uusi ja vanha, hoitaa tonttinsa huolella ja taidolla. Lienee selvää että Harrison Ford ja muut vanhat tutut tietenkin ovat loistavia. Harrison Ford oli ilo nähdä taas parhaimmassa roolissaan, ja näytteli vakuuttavaa mutta samalla kunnioittavaa versiota vanhasta salakuljettajasta. John Boyega yllätti minut täysin, sillä hänen roolinsa oli hyvin erilainen kun odotin. Hän oli mielenkiintoisen pihalla koko ajan vähän kaikesta, yrittäen pysyä menossa mukana vaikka ei oikein tiedä mitä hän tekee, saatika sitten muut. Jos jokin asia jäi hahmogalleriassa häiritsemään, oli se Kapteeni Phasman (Gwendoline Christie) rooli. Jotenkin oletin että hahmolla olisi isompi rooli ja hän tekisi enemmän, mutta tämä ei valitettavasti ole totta. Kuulemma Phasman roolia kasvatetaan seuraavassa elokuvassa, ja tämä oli enneminkin esittely mikä kuulostaa hyvältä. Oscar Isaacs oli mainio, ja veljeni varsinkin kiintyi vahvasti Poe Dameronin hahmoon. Hän on hämmentävän karismaattinen näyttelijänä, sillä jälleen hän loppujen lopuksi pienessä osassaan onnistuu joka kohtauksessa varastamaan shown. 

Mutta kaksi hahmoa nousi jopa tämän kaiken yläpuolelle: Rey ja Kylo Ren. Täysin tyhjästä itselleni tuli kaksi näyttelijää, Daisy Ridley ja Adam Driver, jotka näyttivät kyntensä uskomattomina näyttelijöinä ja odotan mielenkiinnolla mitä tulevaisuus tuo heille. Reystä tuli välittömästi suosikkihahmoni. Hänet esitellään katsojalle loistavasti, ilman minkäänlaista pakotettua taustanselitys-dialogia. Käytännössä meille näytetään päivä hänen elämästään, ja se on kertoi paljon. Rey rikkoo muutenkin Star Wars-leffojen naishahmojen kaavaa. Hän ei ole prinsessa tai senaattori, hän on romukeräyksellä itseään juuri ja juuri elättävä selviytyjä. Rey ei ala pohtimaan tai väittelemään vaan toimii, eikä tarvitse apua siihen. Kun hänet vangitaan, hän karkaa itse. Rey on aktiivinen, kyvykäs ja monitasoinen hahmo. Hän herättää kysymyksiä ja on vastaus osaan. Ja Daisy Ridleyn tekee uskomattoman tunteikkaan ja vahvan suorituksen mikä mahdollistaa tämän kaiken. Rey on luonnollinen hahmo, ja vaikka hän ei olekkaan nähnyt maailmaa ei hän kuitenkaan ole täysin viaton. Ja hänen hahmokasvunsa on vasta alkanut.

Kylo Ren yllätti minut täysin. Ajattelin Renin olevan uusi korvike Vaderille- mustaan pukeutuva kypäräpäinen sith, selvä homma. Matala bassoääni laukoo uhkauksia ja naama on mysteeri. Kuinka väärässä olinkaan. Hyvin pian on selvää, että tämä oli väärä olettamus, ainakin osittain. Renin todellisen nimen paljastettua, ja kun hän riisuu naamarinsa kaikki muuttuu. Hän on Voiman pimeän puolen käyttäjä mutta samaan aikaan valon rajaa kulkeva, epävarma ja raivonpuuskiin sortuva IHMINEN. Nämä luonteenpiirteet ja oikut tekevät hänestä aidon, humaanin hahmon. Adam Driver ajaa hahmoaan eteenpäin Star Warsin mittapuulla ennennäkemättömällä tavalla. Hän on toki yhä Vaderin kaltainen hahmo- hän on Ritarikunnan hyökkäysjoukkojen johtaja, on pelätty sekä vihollisten että oman miehistönsä joukossa ja omaa todellisen luonteen joka peilaa mielenkiintoisesti sekä häntä että Vaderia. Kylo Ren on elokuvapahis jota olen odottanut pitkään. Ren voi potentiaalisesti olla uusi Darth Vader- pelottava, uhkaava, badass soturi mutta samalla tuoden humaaniutta ja tunteellisuutta mitä tarvitaan ikimuistoiselta viholliselta.

Myös hahmoissa mielenkiintoista oli heidän väliset suhteensa. Kaikkien välillä oli uniikki kemia: Rey ja Finn, Finn ja Poe, Han ja Rey, Han ja Finn, Han ja Leia, Ren ja Kenraali Hux- monta eri vaihtoehtoa. Kaikkien näiden välillä on toimivaa kemiaa ja omat lähtökohdat suhteille. Finn ja Rey ovat molemmat uusia tässä hommassa mutta myös hyvin lahjakkaita vaikka eivät sitä itse tajuakkaan. Kun he pääsevät karkuun Ritarikunnalta, on heidän iloiset kehunsa toisille uskottavia. Myös Finnin ja Poen välinen bromance on hauskaa seurattavaa. Kaksi yhteistä kohtausta riittää luomaan vahvan ystävyyden näiden välillä, ja saa odottamaan enemmän yhteistä aikaa tulevissa elokuvissa. Yllättävin näistä oli Kylo Rennin ja Ritarikunnan Kenraali Huxin (Domhnall Gleeson) välillä. Molemmat ovat samassa asemassa Ritarikunnan dualistisena johtajaparina, ja kilpailevat ylimmän johtajan kunnioitusksesta. Ren on aattelleen uskollinen ja miehiinsä lähes sokeasti luottava eturivin sotilas, kun taas Hux on korkea-arvoinen upseeri, sotataktikko ja armeijan moraalia kiihottava dynaaminen johtaja. He ovat samalla puolella, mutta vastakkainasettelu on selkeää.

    

Mitä muuta voin sanoa? John Williamsin musiikit herättävät kaiken eloon, tuoden vanhat sävelmät takaisin mutta samalla luoden uusia ja kauniita kappaleita niiden rinnalle. Oletan että jotkut tulevat käyttämään argumenttina tätä elokuvaa kritisoidessaan että tämä on vanhan kierrätystä. Ja tuo on argumenttina typerä. Uusia elementtejä ja vanhoja klassisia asetelmia sekoitetaan ja lopputulos? Se on sekoitus sitä mitä me rakastimme vanhoista elokuvista kuorrutettuna uusilla ideoilla ja näin luodaan onnistunut elokuva. Ja kun tämä vuoristorata loppuu, päättyy Force Awakens ehkä kaikkien aikojen parhaimpaan, iskevämpään ja lupaavimpaan loppuun ikinä. Tämä loppu on hiljainen, rauhallinen ja sisältää niin monta tasoa että en vieläkään ole selvinnyt siitä. Star Wars: Force Awakens on Star Wars-elokuva jota olemme kaikki odottaneet, ja nyt se on täällä. Älkää antako ennakkoluulojen tai pahojen puheiden ajaa teitä pois tästä. Palaa takaisin Tähtien Sodan maailmaan nyt.

Atte T

PS. Nyt haluan oman hyvinvointini vuoksi purkaa ajatuksiani elokuvan viimeisestä 40-30 minuutista. PALJON spoilereita joita et halua tietää, tämä on tarkoitettu niille jotka ovat jo elokuvan nähneet.

SPOILERI!   SPOILERI!

1. Han Solon ja Kylo Renin kohtaus sillalla oli hiostavin ja tunteellisin kohtaus jota olen nähnyt vähään aikaan. Oli selvää mitä tapahtuu, mutta mitenkä se rakennettiin musiikin, kuvauksen ja näyttelijöiden uskomattoman työn ansiosta koko kohtaus oli kuin tikittävä pommi. Ja kun lopulta Ren tekee päätöksensä ja valitsee puolensa, ja odotettu tapahtui, tunsin surua. Mutta sitten Chewbacca karjaisi, ja sydämeni murtui. Chewien huuto kiteytti kaiken surun ja menetyksen pelon mitä itse tunsin kohtauksessa. Se oli henkeäsalpaavaa. 

2. Metsän taistelu Kylo Renin, Finnin ja Reyn välillä. Nämä kaksi näkivät kun Kylo teki kauheimman teon mitä he saattoivat ajatella. Ja nyt hän seisoo heidän edessään, vailla pelkoa tai katumusta. Aurinko on sammunut, pimeys ja kylmyys valtaa kaiken.  Finn taistelee epätoivoisesti, mutta häviää. Luken valosapeli lentää lumeen. Ja kun Ren koettaa kutsua sapelia käteensä lopettaakseen miehen hengen, ei miekka lennäkkään suoraa hänelle. John Williamsin parhaan sävelmän, The Force Themen mukaelma, alkaa soimaan taustalla ja miekka lentää Reyn käteen. Hänen kohtalonsa on täyttynyt, ja on hänen velvollisuutensa pysäyttää Kylo Ren. Hän tajuaa sen, Kylo Ren tajuaa sen- ja musiikki saavuttaa kliimaksinsa. Ja minä tärisen kylmänväreistä ja olen itkun partaalla. Tämä kohtaus oli täydellinen, sitä oltiin rakennettu koko elokuvan ajan ja kaikki tulee selväksi heti. Tämän takia rakastan Tähtien Sotaa ja elokuvia yleensäkkin. Kiitos.

3. Rey saapuu tuntemattomalle planeetalle, tietäen mitä hän voi löytää sieltä. Hän näkee muinaisten temppelien rauniot ja kulkee jyrkän tien, ja lopulta näkee kaapuihin pukeutuneen hahmon. Hän ojentaa valosapelinsa hänelle. Huppu laskeutuu, ja Luke Skywalker (Mark Hamill) katsoo Reyta silmiin. Rey ojentaa hänelle takaisin vastuuta, pyytää koulutusta ja kertoo mitä on tapahtunut sanomatta SANAAKAAN. Luken kasvoista näkyy suru, pelko ja pettymys itseensä. Ja taas Williamsin musiikki luo tunnelman täydellisesti- ja loppu. Mikään Star Wars-elokuva ei ole loppunut näin hyvin, luoden vahvan pohjan tuleville elokuville. Ei tarvita sanoja, visuaalinen tarinankerronta on parasta.

Olen puhunut.

Atte T.      

      

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 15

Noniin, Marvel-fanit. Tätä on odotettu. Tämän päivän sarjakuva tulee Marvelin taikatehtaalta jonka voittokulkua ei selkeästi voi pysäyttää- eikä tarvitsekkaan. Noniin, asiaan!

Taskmaster: Unthinkable

Tony Mastersin alias Urakoitsijan muisti on hänen isoin aseensa ja suurin heikkoutensa. Hän muistaa jokaisen taisteluliikkeen jonka hän on ikinä nähnyt. Hän kykenee sekunneissa kopioimaan ja hiomaan jokaisen vastustajansa taistelutyylin täydellisyyteen. Mutta hän ei muista mitään muuta, ja joutuu kamppailemaan jotta muistaa mitä hänen pitää tehdä ja kenet pitää tappaa. Nämä kyvyt tekevät hänestä kaikkein parhaimman pahisten kouluttajan.   Mutta kun hän onnistui karkaamaan Kostajilta suurten massapidätysten aikana, alkavat erinnäiset rikolliset tasot kantamaan kaunaa Urakoitsijalle ja luulevat tämän olevan nyt Kostajien vasikka. Niinpä Hydra, AIM, Salainen Valtakunta, Trenssitakkimafia, Puhdistajat ja monet muut pahisjärjestöt hyökkäävät yhtäaikaa Urakoitsijan kimppuun ORG-järjestön luvattua palkkion hänen päästään. Alkaa ajojahti, jossa Urakoitsija koittaa löytää ORG:in johtajia tappaakseen heidät ja samalla yrittää suojella viatonta Mercedes-nimistä tarjoilijatarta jonka luullaan olevan Urakoitsijan apuri. 

Fred Van Lente teki hieno työtä kirjoittamalla tässä mielenkiintoisen ja yllättävän syntytarinan Marvelin varmasti yhdelle mielenkiintoisimmalle hahmolle. Urakoitsija ei muista omaa äitiään, vaimoaan tai mitenkä hän sai nämä voimat. Hän muistaa mitenkä Kapteeni Amerikka taistelee. Hän muistaa tekniikan millä Haukansilmä ampuu. Ja jos hänelle antaa tarpeeksi aikaa, hän oppii minkä tahansa taidon ruuanlaitosta kitaransoitosta. Tämä sarjakuva onnistuu yhtä aikaa olemaan hauska ja koskettava. Urakoitsijan kyvyttömyys muistaa yhtään ketään on hauskaa, mutta toisaalta kun paljastuu että vaikka hän näkisi oman vaimonsa kasvotusten, hän ei kykene muistamaan häntä. Taskmaster: Unthinkable on hauska, koskettava ja täynnä toimintaa, esitelle vähemmän tunnetun superrikollisen joka ansaitsee enemmän huomiota.

15 takana, 9 edessä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 14

No niin! Päästään asiaan, sillä viimeiset 11 tulevat keskittymään paljon mainostetusti DC:n ja Marvelin sarjiksiin. Joka toinen päivä käsittelen DC:tä ja toisena Marvelia. Aloitamme tänään DC:llä.

Shazam: Power of Hope

Shazam, tai Kapteeni Ihme, on maailman mahtavin kuolevainen. Hän sammuttaa tulivuoria heittämällä siirtolohkareita tukkeiksi ja pysäyttää pankkirosvoja ilman ongelmia. Mutta välillä on ongelmia, joihinka aikuiset eivät pysty. Sitä varten on 10-vuotias Billy Batson, Kapteenin alter ego. Kapteeni Ihme ja Billy Batson ovat aikuisuus ja lapsuus yhdessä. He ovat toivo.

Paul Dini kirjoitti joukon tarinoita nimeltä World's Greatest Superheroes, josta jokainen käsitteli eri supersankaria ja heidän ominaista ihannettaan. Sarja oli loistava, parhainta mitä supersankareilla on kuunaan tehty ja Shazam: Power of Hope on niistä parhain. Se käsittelee harvoin sarjakuvissa nähtyä aihetta- lapsuutta ja siihen liittyviä teemoja. Luettuaan lasten kirjeitä Shazam haluaa auttaa sairaita lapsia jotka vain haluavat tavata tämän, ja vie heidät ihmeellisiin seikkailuihin. Mutta kaikkia lasten ongelmia ei voi lähestyä aikuisena, ja silloin tarvitaan Billy Batsonia. Parhaimmat sarjakuvat muuttavat lukijaansa ja antavat uuden näkökulman asioihin. Tämä tekee juuri sen, ja Alex Rossin taide tekee tästä kaikesta aidompaa. Kaikki supersankaritarinat eivät tarvitse pahista piestäväksi. Tarvitaan ongelma, sankari ja hyvä kirjoittaja. Tämän vuoksi Kapteeni Ihme on supersankarien Top-10:ssä.

14 takana, 10 edessä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi- osa 13

Noniin, sitten alkaa olla ei-supersankarijutut ohitse. Tämä on viimeinen. Ja lopuksi säästelin jotain erikoista. Hyvät naiset ja herrat....

LOBSTER JOHNSON

On 1930-luku. Gangsterien, vakoojien, natsien ja jengien aikakausi. Natsit kalistelevat sapelia rapakon tuolla puolella ja heidän vakoojansa kulkevat naamioituina USA:n maaperällä. Gangsterit ottavat kaiken irti laman aiheuttamasta kurjuudesta. Nyt uusi uhka on nousemassa, tuntematon Kiinalainen mystikko jonka tähtäimessä on maailmanloppu. Mutta näitä on vastustamassa yksi mies. Hänen nimensä on tuntematon. Hänen piilopaikkansa tuntematon. Hän on Lobster Johnson. Saksi on täällä!

Lobster Johnson on hatunnosto ja rakkauskirje 30-luvun roskakirjallisuudelle ja pulp-sankareille. Hänen pukunsa, sotahuutonsa ja asenteensa huokuu juuri tätä tyyliä. Mike Mignola on tämän genren uusi mestari, mikä ei liene mikään yllätys tämän blogin seuraajille. Lobster Johnsonin maailma on täynnä natseja, vakoojia, hulluja tiedemiehiä, apinakyborgeja sekä parempi Mandariini kuin mitä Iron Man 3 meille antoi. Tämä pahis on karmiva. Hän käyttää illuusioita ja teknologiaa esittääkseen olevansa mystisen vahva. Taitelijat kuten Jason Armstrong ja Tonci Zonjic luovat maailman eloon kaikessa pulpahtavassa kauneudessaan ja tarvittaessa kauheudessaan. Mitä muuta voin sanoa: Lobster Johnson huutaa sotahuutona "Saksi on täällä!" Muinaisten kadonneiden kulttuurien esineistä tehdää robottihaarniskoiden moottoreita. Kiinalaiset gangsterit sivelevät viiksiään, natsit polttomerkkaavat hakaristejä käsiinsä ja viemäreissä asuu kannibaaleja. Lobster Johnson on ylitseampuva, naurettava, viihdyttävä ja karmiva. Se on viihdettä, alusta loppuun asti.

13 takana, 11 edessä.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osat 11 & 12

Tajusinpa että aikaisemmin esitelty Lex Luthor: Man of Steel rikkoo ikävästi suunnitellun 12/12 jakoni. Siispä vielä 13 päivä käsittelemme ei-DC/Marvel -sarjiksia ja 14 päivä siirrymme täydellä höyryllä kahden jättiläisen maailmaan. No niin, asiaan:

Puskaradio

Maailma on väärällään tapahtumia, katastrofeja ja ihmeitä. Ja vain yksi lähde kertoo kuinka asiat ovat, ja mikä on paras ratkaisu. Mikä on Suomen ensimmäinen siirtomaa? Mikä on totuus persujen takaa? Puskaradio kertoo totuuden.

JP Ahosen Journalisti-lehdelle tekemä satiiristrippi on Suomalaisen komedian ja strippisarjakuvan huipputuote. Jokainen strippi käsittelee jotain uutista, maailmalla tapahtunutta tai kohua kuivalla ja fiksulla huumorilla ja karikatyyrien avulla joka parhaimmillaan voi saada jopa sinut ajattelemaan eri lailla asiaa. Komedian on tarkoituskin muuttaa sinua ja saada ajattelemaan eri lailla, ja JP on alallaan parhaimpia. Eläinkarikatyyrit ovat fiksuja ja osuvia ja jokainen yllättää kuitenkin omalla tavallaan. Alexander Stubb on hevonen. Se riitti minulle, Puskaradio on aivan paras.

Baltimore

Ensimmäinen maailmansota päättyi, ja rutto leviää kaikialle. Kulkutautien riivaama maailma on myöskin vampyyrien ja muiden synkkien olentojen vainoama. Ja kaikki tämä on kahden miehen syy. Vampyyri Haiguksen, joka julisti sodan Lordi Baltimorelle, sotilaalle josta sitemmin tuli hänen pahin vihollisensa, Baltimore. Yksin Baltimore teurastaa vampyyreita, zombeja ja muita pimeyden olentoja ja samalla valuen itse yhä syvemmälle omaan kiroukseensa.

Christopher Goldenin romaaniin Baltimore; or the Steadfast Tin Soldier and Vampire perustuva sarjakuva on Goldenin ja Hellboyn kirjoittajan Mike Mignolan yhteistyön kaunis lopputulos. Baltimoren maailma on jopa vampyyritarinaksi synkkä, ja idea palauttaa kulkutaudit takaisin vampyyrien viaksi on mainio (Nosteferatu-leffa teki näin myös) ja se tekee näistä olennoista vielä kauheampia.  Myöskin vampyyrien ulkomuoto on hauska variaatio. Baltimore on mielenkiintoinen protagonisti, koska vaikka hän on omistanut elämänsä vampyyri Haiguksen tappamiselle mutta ei kuitenkaan vielä ymmärrä niistä tai maailman muista kauhuista kaikkea. Baltimore on mainio kauhusarjakuva uniikilla twistillä ja mielenkiintoisessa ympäristössä.

12 takana, 12 edessä. 

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 10

Osa on saattanut nähdä trailerin tulevalle tv-sarjalle nimeltä Shannara Chronicles. Jos et ole nähnyt, kas tässä:

Kyseinen sarja perustuu Shannara-fantasiakirjoihin jotka on kirjoittanut Terry Brooks. Sarja ei ole minulle aikaisemmin tuttu, mutta odotan mielenkiinnolla tv-sarjaa ja toivon kovasti sen onnistumista. Miksi? No koska jos Shannara Chronicles saa suosiota ja katsojia, muut studiot saattavat haluta palasen tästä kakusta ja kenties muutkin fantasiaeeppokset saisivat tv-tai elokuvadebyyttinsä. Näitä sarjoja voisi olla esim. Michael Moorcockin Elric Melnibonelainen tai R.A Salvatoren D'rizzt Do'Urden-kirjat. Tai vaikkapa tämä:

Elfquest

Metsässä asuu haltioiden kansa nimeltä Susiratsastajat. Kun barbaariset ihmiset sytyttävät metsän tuleen, joutuu Susiratsastajien johtaja Terä johdattamaan kansansa maanpakoon. Alkaa uskomaton matka läpi maanalaisten kaivosten, aavikoiden ja korkeiden vuorien kun Susiratsastajat koettavat löytää uutta kotimaata. Samalla he tajuavat että he eivät ole ainoita haltioita maailmassa ja kuinka paljon historiaa he ovatkaan unohtaneet. Tämä on taru haltioista.

Richard ja Wendy Pinin Elfquest on varmasti yksi maailman parhaimmista fantasiatarinoista ja onkin pitkäaikaisimpia tarinoita, ensimmäisen osan ilmestyttyä 1978 ja viimeisen 2013. Tarina pitää lukijan mukanaan ja kiinnostuneena sillä se ei kertaakaan junnaa paikallaan, vaan koko ajan tulee uusia käänteitä, maisemia ja hahmoja joihinka lukija tutustutetaan. Terän lisäksi Elfquest antaa suunnattoman hahmogallerian joista löytää oman suosikin (Karhunkynsi ja Taivastieto) ja näihin hahmoihin kiintyy helpolla. Elfquest ei kaihda väkivaltaa, mutta esittää sen lähes aina viimeisenä vaihtoehtona ja raivon välikappaleena. Toinen sarjan luojista Wendy Pini onkin sanonut: "Ei lapsia meidän mielestämme pidä suojata ongelmilta ja ristiriidoilta, sillä se tarkoittaisi heidän suojelemistaan ajattelemiselta. Ja mikä tahansa tarina, mikä ei saa lukijaansa ajattelemaan ei ole hyvä tarina." Enpä olisi itse osannut paremmin sanoa. Elfquest on sarjakuvaklassikko ja fantasiakirjallisuuden kulmakivi johonka kaikkien kannattaa tutusta.

10 takana, 14 edessä! Vielä kaksi sarjakuvaa DC:n ja Marvelin ulkopuolelta, niin saadaan kivasti tasan! Huomiseen!

Atte T

Valokeilassa, osa 3

On aika taas katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta paljon on yhä piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta ensin, puhutaanpa hieman Ed Brubakerista.

Ed Brubaker on sarjakuvakirjoittaja Marylandista (se paikka on jonkinnäköinen hyvien kirjoittajien siittämö) ja on tehnyt töitä niin DC:lle kuin Marvelille sekä itsenäisille julkaisijoille. Hänet tunnetaan parhaiten noir-tarinankerronan ja supersankarigenren yhdistäjänä, ja missään tämä ei näy paremmin kuin hänen Kapteeni Amerikka-tarinoissaan. Hänen käsissään Kapteenin tarinat muuttuivat enemmän neo-noir-trillereiksi joissa tarinat ja skenaariot olivat paljon maanläheisimpiä, toiminta realistisempaa ja Steve Eptingin kuvittaessa uskomattoman aidon oloista. Hänen käsissään idea Kapteeni Amerikasta tuntui mahdolliselta. Tämä johtui koska Brubaker tiesi mitenkä kirjoittaa hahmoja ilman että heidän perusideansa karsiutuu pois vaan he ottavat idean ja miettivät sen loppuun. Tätä miestä saatte kiittää myöskin Captain America: Winter Soldierin olemassaolosta. Hän kirjoitti tarinan Winter Soldier, jossa hän toi takaisin hahmon, joka oli ollut kuolleena yli 50 vuotta ja samalla teki hänestä synkän salamurhaajan mekanokädellä. Ideana tämä on täysin naurettava ja sen ei odotettu onnistuvan. Mutta Brubaker osasi käsitellä hahmoa, hahmon paluuta ja siitä nousevia tunteita ja tilanteita aikuisesti ja kypsästi. Tämä mies osaa kirjoittaa minkä tahansa hahmon uskottavasti- jopa Batroc Hyppääjän.

Batroc 

Georges Batroc on Stan Leen ja Jack Kirbyn luoma Kapteeni Amerikan pitkäaikainen vastustaja. Georges Batroc on Ranskalainen palkkasoturi, joka on saanut kattavan kokemuksen palvellessaan Ranskan Muukalaislegioonassa. Hän on maailmanmestaritason atleetti ja painonnostaja ja hänellä on taistelukokemusta jokaisella mantereella. Hänen pääasiallinen taistelutapansa on kuitenkin savate, ranskalainen potkunyrkkeily joka perustuu luonnollisesti lähinnä potkuihin. Tästä ja uskomattomasta akrobaatin taidoistaan Batroc sai lisänimen "loikkaaja". Hän teki lukuisia töitä palkkasoturina ympäri maailmaa, kunnes tiedeterroristi-järjestö A.I.M (Aloitteellisia Ideoita ja Mekaniikkaa) palkkaa hänet varastamaan inferno 42-sylinterin. Tällä keikalla hän törmää Kapteeni Amerikkaan- ja miehen maine oli kiirinyt jo Kapun korviin.

Tästä alkaa pitkäaikainen vihollissuhde kahden miehen välillä. Nämä kaksi ovat vainonneet toisiaan lähes 50 vuotta, eikä Batroc ole vielä kertaakaan voittanut Kapteenia- mutta kyse ei ole yrityksen puutteesta. Hän ei ikinä anna periksi. Batrocille Kapteenin voittaminen ei ole ainoastaan este ylitettäväksi, se on kunniakysymys. Hän haluaa voittaa Kapteenin kaksintaistelussa käyttäen omia kykyjään ja puhdistaakseen maineensa maailman parhaimpana palkkasoturina. Kunnia on tärkeä asia Batrocille, ja kun Hydra koittaa ampua Kapteenin kesken heidän kaksintaistelunsa, raivostuu Batroc Hydralle ja auttaa Kapteenia löytämään kidnapatun Sharon Carterin. Tällaista kunnioitusta vihollisten välillä löytyy harvalta. Batroc on myös myöntänyt tämän olevan hänen yksi heikkoutensa, sillä jos hänelle tarjotaan mahdollisuus taistella häntä vastaan, on hänellä melkein pakkomielle ottaa tämä mahdollisuus vastaan, ja tämä onkin usein johdattanut hänet vankilaan.

Batroc on taistellut monia muita sankareita vastaan, kuten Rautanyrkkiä, Daredeviliä, Hämähäkkimiestä ja Wolverinea vastaan mutta nämäkään ottelut eivät ole menneet kovin hyvin. Stan Leen ja Jack Kirbyn jättäessä kirjoitushommat muille, alkoi Batrocin maine voimakkaana vihollisena hiljalleen kadota. Roger Stern piti vielä nämä elementit hahmossa mukana, mutta merkit hahmon suosion tippumisesta oli ilmassa. Ja mitä tapahtuu, kun hopea-ajan hahmon suosio tippuu ja kirjoittajat eivät enään välitä? Hänestä tehdään pelle. Jos ollaan ihan rehellisiä, tämä ei ole kovin vaikeaa. Hänellä on vahva, ylikoominen ranskalainen aksentti joka on täynnä ranskalaisia sanoja ja kommentteja. Hänen pukunsa on violetti trikoo keltaisilla korostuksilla ja mustalla naamiolla. Hänellä on kieron miehen viikset. Mies on kävelevä stereotyyppi. Mutta nämä elementit olivat esillä jo silloin kun Stan ja Jack olivat vastuussa hänestä, ja he osasivat ottaa hahmon vakavasti. Jo ensi esiintymisessään Batroc näytti potentiaalia viihdyttäväksi pahikseksi ilman pelleilyä.

Nyt täytyy tosin myöntää: Päinvastoin kuin aikaisemmat hahmot tässä sarjassa, Batrocilla on näkyvyyttä sarjakuvien ulkopuolelta. Näistä kaksi tunnetuinta esimerkkiä ovat Ultimate Spider-Man animaatiosarjan versio ja Captain America: Winter Soldier-leffan versio. Sanotaan suoraan: VIHAAN Ultimate Spider-Man sarjaa. Se, kuten sitä seuranntu Avengers Assemble on animaatioltaan köyhää ja liiallisen humorin täyttämää sekasotkua. Nämä sarjat eivät osaa ottaa tosissaan hahmoja jotka eivät ole esiintyneet MCU:n elokuvissa tai eivät ole Hämiksen ykkösvihollisia. Ja Batroc tässä sarjassa oli luuseri, jonka osa oli saada turpaan joka toisen jakson alussa humoristiseksi. Eugh, ei puhuta siitä enään. Mutta sitten tuli Captain America: Winter Soldier. Häntä näytteli UFC maailmanmestari Georges St-Pierre, ja toi hahmon elokuvakankaalle tavalla jota en uskaltanut toivoakkaan. Batroc ei ole elokuvan pääpahis ja on elokuvassa vain noin 15 minuuttia. Mutta ne 15 minuuttia ovat viihdyttävät, hahmolle uskolliset ja kunnioittavat 15 minuuttia. Hän sai hyviä iskuja Kapuun, ajoi hänet nurkkaan ja pääsi vielä karkaamaan paikalta. MCU-Batroc oli hieno hatunnosto vanhalle klassikolle.

                                

Batroc on kenties enemmän henkilökohtainen suosikki kuin mikään universaalisti rakastettu mutta varjoon jäänyt kulttisankari. Mutta Batrocin kunniassa, asenteessa ja designissa on vain jotain joka kolahtaa minulle henkilökohtaisella tasolla. Batrocia kutsutaan pelkuriksi, mutta tämä on valetta: Batroc taistelee superihmisiä vastaan ollessan itse vain hyvin treenattu atleetti. Tämä vaatii rohkeutta. Hän on potkaissut Kapun kilpeä niin monta kertaa että osaa potkaista juuri oikealla tavalla saaden miehen kaatumaan. Hän on myöskin myöntänyt että Musta Leski on yhtä vaarallinen vihollinen kaksintaistelussa kuin Kapu, ja hänelle pitäisi maksaa yhtä paljon taistelusta häntä vastaan. Batroc on hopea-ajan luomus kaikessa hassuudessaan, mutta hän voi olla parhaimmillaan hyvin viihdyttävä, tyylikäs ja persoonallinen vihollinen. Kapteeni Amerikan viholliset tuppaavat olemaan joko natsi-psykopaatteja kuten Punakallo ja Kallo, Sosiopaattisia diktaattoreita kuten Paroni Zemo tai hulluja hyperpatriootteja kuten Nuke. On mukava välillä seurata miestä taistelemassa sellaista vihollista vastaan, joka ei tähtää massamurhiin vaan jonka tavoite on vain voittaa Kapteeni rehellisessä taistelussa, tänään tai joskus toiste.

"In battle, as in life, style is all-important!"

Tämä oli Valokeilan kolmas osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T