Ja nyt, vuoden saavuttaessa loppunsa, on aika puhua vuoden parhaimmista. Mikä sinänsä on väärä sana. Tämä ei ole lista välttämättä parhaimmista elokuvista, siinä missä tämä on lista minun suosikkileffoistani. Osa näistä on elokuvia jotka ansaitsevat myös tittelin "paras", mutta kaikki parhaimmat elokuvat eivät päässeet listalle. Tänä vuonna tämä homma toimii hieman eri lailla; aluksi listaan ns. kunniamaininnat- teknisesti osuus #10-6, mutta nämä eivät ole missään järjestyksessä- ja sitten paneudun useamman eri blogitekstin ajan kärkiviisikkoon. Huomioitavaa: ajan, rahan ja kotikaupunkini teatterin puutteiden suhteen en ole nähnyt seuraavia elokuvia: Moonlight, The Big Sick, Get Out, Logan Lucky, IT, mother!, Armomurhaaja tai yhtäkään festariherkuista kuten Shape of Water tai The Disaster Artist. Jos joku näistä olisi ehdottomasti pitänyt olla listalla tai niiden näkemisen puute invalidoi listani- tough titties.
KUNNIAMAININNAT:
- Saamelaisveri (Amanda Kernell): Kernellin esikoisohjaus Saamelaisveri on esimerkillisesti rakennettu elokuva Ruotsin saamelaisiin suuntautuvasta rasismista tänä päivänä ja 30-luvulla. Sen keskiössä oli erityisesti se, mitä rakenteellinen rasismi ja kasuaali pilkka aiheuttaa lapsien ja nuorien kasvuun. Itseinho oli iso teema Saamelaisveressä, ja se teki tarinasta entistä surullisemman. Cecilia Sparrok oli helposti tämän vuoden hienoimpia löytöjä näyttelijänä. Saamelaisveri on karu, aito ja huolella tehty elokuva, joka valottaa historiaa ja arkea josta moni ei tiedä.
- The Handmaiden (Park-Chan wook): Oldboyn ohjaajan uusin elokuva on eroottinen trilleri petoksesta, ahneudesta, kielletystä rakkaudesta sekä miehistä, jotka luulevat pystyvänsä kontrolloimaan naisia ympärillään. Kyllä, tämäkin on elokuva joka kertoo jostakin, tässä tapauksessa patriarkaatista ja sen suhteesta naisiin. Jo-Yeong wookin soundtrack on vuoden parhaimpia, ja yhdessä puvustuksen, lavastuksen ja kuvauksen kanssa The Handmaiden on vuoden kauneimpia elokuvia kokonaisuutena. Välillä ahdistava, alati jännitävä mutta kuitenkin myös elämänjanoinen, The Handmaiden on Park-Chan wookin paras elokuva tähän mennessä.
- War for the Planet of the Apes (Matt Reeves): Apinoiden Planeetta- prequelsarja on ollut jo jonkin aikaa yksi vähiten puhutuimmista mutta samaan aikaan kehutuimmista franchise-sarjoista, pitäen yllä erittäin korkeaa tasoa. Kolmas ja oletetusti viimeinen osa jatkoi tällä tiellä ansiokkaasti. War for the Planet of the Apes ei ole varsinaisesti sotaelokuva sanan merkityksessä, vaan enemminkin sota ihmisyyttä vastaan, sota toiseutta vastaan. Tyhjä nationalismi, rasismi, machoileva sotilaskulttuuri ja kyvyttömyys keskusteluun ovat elokuvan suurimmat pahat, ja elokuvan visuaalinen ja temaattinen subteksti on juurrutettu niin orjuuden ajan Amerikkaan kuin pakolaiskriisiin. War for the Planet of the Apes on elokuva merkityksettömästä kostosta, ymmärtämättömyydestä ja sen tuomasta tyhjyydestä, ja kirsikkana kakun päällä on upea, upea kuvaus joka ei anna armoa katsojalle.
- Colossal (Nacho Vidalo): Tätä ei näytetty Finnkinossa laisinkaan koska Finnkino, ja on varmasti jäänyt sen tähden monien tutkan ulkopuolelle. Colossalin juonen voi selittää helposti; Gloria (Anne Hathaway) palaa kotikulmilleen itsekehityksen nimissä, ja tajuaa että hänen juopot seikkailunsa johtavat jättiläishirviön ilmestymiseen Etelä-Koreassa. Ja kuten aikaisemmin, tämäkin on elokuva joka kertoo jostakin. Hathaway tekee hienoa työtä pääroolissa, mutta syy nähdä tämä elokuva hyvän tarinan lisäksi on Jason Sudeikis, joka pääsee näyttämään kunnolla kuinka hyvä näyttelijä hän oikeasti on. Villin scifi-idean takana on hyvin aito ja häiritsevän ajankohtainen elokuva välinpitämättömyydestä ja miesten kokemasta oikeutuksesta.
Okei, nyt kun olemme saaneet kunniamaininnat pois alta, on aika pureutua viiteen suosikkileffaani tältä vuodelta. Tänään esittelen yhden, ja tulevina kahtena päivänä esittelen loput neljä kahdessa osassa. Aloitetaanpa:
Blade Runner 2049 (Denis Villeneuve)
Blade Runner 2049 oli elokuva, jonka suhteen olin hyvin pitkään sekavassa tilassa ennen kuin näin sen. Ohjaaja Denis Villeneuve on ehdottomasti yksiä tämän hetken mielenkiintoisimmista kyvyistä alalla, ja hänen uskomaton kolmen suoransa (Prisoners, Sicario & Arrival) täytti minut luottamuksella siitä että Blade Runner toimisi. Mukana oli myös paljon asiallisia kykyjä; näyttelijäpuolella varsinkin Ryan Gosling innosti, ja kuvaajaksi oltiin saatu alan legenda Roger Deakins, jonka vyön alla on mm. Fargo, 1984, Avain Pakoon ja Skyfall. Mutta samaan aikaan...Blade Runner- jatko-osa? Tarvitaanko sellaista? Jäikö alkuperäisestä elokuvasta jotain kysymyksiä vastaamatta, teemoja tutkimatta tai onko jotain, jota Villeneuve ja kumppanut voivat sanoa Blade Runnerista tai sen alkuperäisteoksesta Palkkionmetsästäjästä jota ei olla vielä sanottu? Onko tämä vain siistin näköinen uudelleenlämmittely elokuvasta, jonka alkuperäinen onnistuminen oli hyvin satunnaisten sattumien summa?
Niin hienoa olla väärässä pelkojensa suhteen. Blade Runner 2049 ei ole täydellinen, mutta se käy kyllä todella lähellä. Villeneuve ja käsikirjoittajat takovat kasaan hyvin toimivan mysteerin, joka sai tajuamaan että film noir- tyylistään kehuttu Blade Runner ei oikeastaan edes omannut mysteeriä tai arvoitusta ratkaistavaksi. Tässä sitä riittää, ja kuten kaikissa kunnon mysteereissä, tässäkin on vihjeitä joista voi nähdä lopputuloksen- jos niihin kiinnittää huomiota tai ei anna elokuvan huijata sinua omalla metajuonellaan. Blade Runner 2049 on kova elokuva huijaamaan katsojiaan ja uskoo heitä luottamaan omiin kuvitelmiinsa siitä, miten tällaiset elokuvat toimivat. Totuus on tietysti toisenlainen. Blade Runner 2049 on päällisin puolin perinteinen scifitarina selkeällä protagonistilla, ja vaikka Goslingin päähenkilö K on tarinan nominaalinen sankari, ei asiat pyöri tämän ympärillä.
Kun puhun metajuonesta ja yllätyksistä, puhun elokuvakielen käyttämisestä yleisön ennakkoluulojen pelaamisesta heitä vastaan. Olen näiden fani. K on kaikkien merkkien mukaan elokuvaprotagonisti, klassinen sankari jota seurata seikkailuissa, rakas mielitietty rinnallaan. Hän on keski-ikää lähestyvä, sänkinaamainen takkimies joka potee kaikkien aikojen suurinta maailmantuskaa- hän ei ole edes oikea mies, joten pinokkio-tarina oli aivan nurkan takana. Suurin osa tarinasta tuntuu tukevan tätä näkemyst; hänellä on mysteerinen tausta joka yhdistyy suureen tarinan mysteeriin. Mutta vaikka K on protagonisti, kuten Max Rockatansky oli Mad Max: Fury Roadissa, tämä ei ole hänen tarinansa. Vaikka Joi (Ana de Armas) vannookin tämän olevan erikoinen, enemmän kuin hän luulee olevansa tai enemmän kuin yhteiskunta sanoo tämän olevan...hän ei ole.
Ja tähän liittyy vahvasti ensimmäisen puolentoista tunnin aikana esitetyt erinnäiset tieteisfiktion ideat ja ajatukset tulevaisuudesta; ötökkäfarmit pääasiallisena maatalouden muotona, hologrammiohjelmia kotiympäristössä seurana ja viihteenä, upotettuja muistoja, entistä tottelevaisempia replikantteja ja kaupunkien kokoiset kaatopaikat, joissa roskien kerääjät ja lapsityövoima tuottavat lisää materiaa yhteiskunnan kierrätyksen kehään. Mutta se jolla on eniten merkitystä tarinassa on hologrammiohjelma Joi, jota kautta käsitellään ihmisyyden kuvaa sekä markkinoinni ja yhteiskunnan luomaa mielikuvaa paikastamme yhteiskunnassa. Onko Joilla ihmisyys kuten meillä, vai onko hänen ohjelmointinsa niin korkeatasoista että me kuvittelemme sen olevan ihmisyyttä? Joista on nostettu esiin se, että hänen ilonsa sateesta ihollaan tai kaupungin valoista ovat olemassa vain hänelle, ei omistajallensa. Itse argumentoisin toisella tavalla- kuten lopun jättiläismainos sanoo: everything you want. Onko Niander Wallacen (Jared Leto) luoma seksualisoitu hologrammiohjelma suunniteltu vastaamaan kaikkiin unelmiin- myös unelmiin oman, uniikin tyttöystävän saamisesta? Samaan tapaan Joi syöttää K:lle alati kuinka tämä on parempi kuin uskoo ja kuinka hän on aina nähnyt tässä jotain erikoista, joka ruokkii tämän fantasiaa omasta erikoisuudestaan. Blade Runner 2049:än pääasiallinen ja eturivissä oliva antagonisti on replikantti Luv (Sylvia Hoeks), on sen todellinen paha miesten hallitsema systeemi, joka määrittelee kaiken.
Blade Runnerissa visuaalisuus ja kuvaus palvelevat myös tarkoitusta. Tulevaisuus on synkkä, kurja ja paikka paikoin lähes helvetillinen paikka elää, mutta Deakins ja tuotantosuunnittelijat ovat tehneet tästä visuaalisesti upean näköistä. Isoin ongelma elokuvissa jotka hakevat Blade Runnerin tyyliä eksyvät matkalla; kadut ovat liian tyhjiä, harmaat teräshallit ja samat tylsät strippiklubit kiertävät näissä leffoissa, ja tarinankerronta ja maailmanrakennus jätetään monologien varaan. Blade Runner 2049 ottaa kaiken irti visuaalisuudestaan, käyttäen niin taidetta, värejä ja tunnistettavia malleja luomaan selkeän kuvan mahdollisesta tulevaisuudesta. Kohtaukset kuten Join ensimmäinen sade, Wallace-yhtiön toiminnan esittely, K:n saapuminen Las Vegasin raunioihin, Joi-hologrammi sekä K:n hiljainen kuolema lumihangessa ovat henkeäsalpaavia, ja kertovat samalla tarinaa sekä hahmoista että paikoista; Joi tuntee (mahdollisesti) aito iloa, Wallacelle replikantit ovat vain esineitä, Deckard (Harrison Ford) on reliikki ja vanhanaikainen, Joi on vain massatuote ja K ei ollut tärkein pelaaja tarinassa, ja hänet voi jättää kuolemaan.
Tästä kaikesta huolimatta, Blade Runner muistaa sen, mikä kulki niin alkuperäisen teoksen kuin Ridley Scottin elokuvan alla- mitä on olla ihminen? Tämä myöskin muistaa näiden teosten loppukaneetit aiheesta- Blade Runner 2049 tekee lähes suoran viittauksen Palkkionmetsästäjään, kun K kysyy, onko Deckardin koira oikea ja tämä käskee kysyä koiralta. Blade Runnerissa empatia on ihmisyyden mitta, kyky välittää jopa vihollisesta. Ja tätä seurataan, joskin eri näkökulmista. K, replikantti itse, valitsee empatian apatian sijaan, ja täten uudelleenohjelmoi itse itsensä: hän päättää ettei hän tapa Deckardia, vaan vie tämä tyttärensä luokse. Deckard on pysynyt kaukana tyttärestään, jotta tämä saisi elää rauhassa- sometimes to love someone, you gotta be a stranger. Blade Runner 2049 on monumentaalinen elokuva. Se tuo elokuvan maailman nykyaikaan modernien ideoiden kautta, se jatkaa hyvin karua tarinaansa luonnolliseen suuntaan pitäen yhä kiinni tarinan alkuperäisistä aatteista ja ideoista, mutta samalla muuttaa niiden esitystapaa ja ilmeentymismuotoa. Loistavat näyttelijäsuoritukset, vuoden parhaimmistoon kuuluva kuvaus sekä tähän päälle loppu, joka sulkee tarinan tämän osuuden, mutta jättää mahdollisuuden jatkaa tarinaa taas eri suuntaan- Blade Runner 2049 on elokuva, joka onnistui olemaan rakastettua alkuperäisteosta parempi ja eheämpi teos.
Jatkamme seuraavalla kahdella elokuvalla huomenna.
Atte T
Niin hienoa olla väärässä pelkojensa suhteen. Blade Runner 2049 ei ole täydellinen, mutta se käy kyllä todella lähellä. Villeneuve ja käsikirjoittajat takovat kasaan hyvin toimivan mysteerin, joka sai tajuamaan että film noir- tyylistään kehuttu Blade Runner ei oikeastaan edes omannut mysteeriä tai arvoitusta ratkaistavaksi. Tässä sitä riittää, ja kuten kaikissa kunnon mysteereissä, tässäkin on vihjeitä joista voi nähdä lopputuloksen- jos niihin kiinnittää huomiota tai ei anna elokuvan huijata sinua omalla metajuonellaan. Blade Runner 2049 on kova elokuva huijaamaan katsojiaan ja uskoo heitä luottamaan omiin kuvitelmiinsa siitä, miten tällaiset elokuvat toimivat. Totuus on tietysti toisenlainen. Blade Runner 2049 on päällisin puolin perinteinen scifitarina selkeällä protagonistilla, ja vaikka Goslingin päähenkilö K on tarinan nominaalinen sankari, ei asiat pyöri tämän ympärillä.
Kun puhun metajuonesta ja yllätyksistä, puhun elokuvakielen käyttämisestä yleisön ennakkoluulojen pelaamisesta heitä vastaan. Olen näiden fani. K on kaikkien merkkien mukaan elokuvaprotagonisti, klassinen sankari jota seurata seikkailuissa, rakas mielitietty rinnallaan. Hän on keski-ikää lähestyvä, sänkinaamainen takkimies joka potee kaikkien aikojen suurinta maailmantuskaa- hän ei ole edes oikea mies, joten pinokkio-tarina oli aivan nurkan takana. Suurin osa tarinasta tuntuu tukevan tätä näkemyst; hänellä on mysteerinen tausta joka yhdistyy suureen tarinan mysteeriin. Mutta vaikka K on protagonisti, kuten Max Rockatansky oli Mad Max: Fury Roadissa, tämä ei ole hänen tarinansa. Vaikka Joi (Ana de Armas) vannookin tämän olevan erikoinen, enemmän kuin hän luulee olevansa tai enemmän kuin yhteiskunta sanoo tämän olevan...hän ei ole.
Ja tähän liittyy vahvasti ensimmäisen puolentoista tunnin aikana esitetyt erinnäiset tieteisfiktion ideat ja ajatukset tulevaisuudesta; ötökkäfarmit pääasiallisena maatalouden muotona, hologrammiohjelmia kotiympäristössä seurana ja viihteenä, upotettuja muistoja, entistä tottelevaisempia replikantteja ja kaupunkien kokoiset kaatopaikat, joissa roskien kerääjät ja lapsityövoima tuottavat lisää materiaa yhteiskunnan kierrätyksen kehään. Mutta se jolla on eniten merkitystä tarinassa on hologrammiohjelma Joi, jota kautta käsitellään ihmisyyden kuvaa sekä markkinoinni ja yhteiskunnan luomaa mielikuvaa paikastamme yhteiskunnassa. Onko Joilla ihmisyys kuten meillä, vai onko hänen ohjelmointinsa niin korkeatasoista että me kuvittelemme sen olevan ihmisyyttä? Joista on nostettu esiin se, että hänen ilonsa sateesta ihollaan tai kaupungin valoista ovat olemassa vain hänelle, ei omistajallensa. Itse argumentoisin toisella tavalla- kuten lopun jättiläismainos sanoo: everything you want. Onko Niander Wallacen (Jared Leto) luoma seksualisoitu hologrammiohjelma suunniteltu vastaamaan kaikkiin unelmiin- myös unelmiin oman, uniikin tyttöystävän saamisesta? Samaan tapaan Joi syöttää K:lle alati kuinka tämä on parempi kuin uskoo ja kuinka hän on aina nähnyt tässä jotain erikoista, joka ruokkii tämän fantasiaa omasta erikoisuudestaan. Blade Runner 2049:än pääasiallinen ja eturivissä oliva antagonisti on replikantti Luv (Sylvia Hoeks), on sen todellinen paha miesten hallitsema systeemi, joka määrittelee kaiken.
Blade Runnerissa visuaalisuus ja kuvaus palvelevat myös tarkoitusta. Tulevaisuus on synkkä, kurja ja paikka paikoin lähes helvetillinen paikka elää, mutta Deakins ja tuotantosuunnittelijat ovat tehneet tästä visuaalisesti upean näköistä. Isoin ongelma elokuvissa jotka hakevat Blade Runnerin tyyliä eksyvät matkalla; kadut ovat liian tyhjiä, harmaat teräshallit ja samat tylsät strippiklubit kiertävät näissä leffoissa, ja tarinankerronta ja maailmanrakennus jätetään monologien varaan. Blade Runner 2049 ottaa kaiken irti visuaalisuudestaan, käyttäen niin taidetta, värejä ja tunnistettavia malleja luomaan selkeän kuvan mahdollisesta tulevaisuudesta. Kohtaukset kuten Join ensimmäinen sade, Wallace-yhtiön toiminnan esittely, K:n saapuminen Las Vegasin raunioihin, Joi-hologrammi sekä K:n hiljainen kuolema lumihangessa ovat henkeäsalpaavia, ja kertovat samalla tarinaa sekä hahmoista että paikoista; Joi tuntee (mahdollisesti) aito iloa, Wallacelle replikantit ovat vain esineitä, Deckard (Harrison Ford) on reliikki ja vanhanaikainen, Joi on vain massatuote ja K ei ollut tärkein pelaaja tarinassa, ja hänet voi jättää kuolemaan.
Tästä kaikesta huolimatta, Blade Runner muistaa sen, mikä kulki niin alkuperäisen teoksen kuin Ridley Scottin elokuvan alla- mitä on olla ihminen? Tämä myöskin muistaa näiden teosten loppukaneetit aiheesta- Blade Runner 2049 tekee lähes suoran viittauksen Palkkionmetsästäjään, kun K kysyy, onko Deckardin koira oikea ja tämä käskee kysyä koiralta. Blade Runnerissa empatia on ihmisyyden mitta, kyky välittää jopa vihollisesta. Ja tätä seurataan, joskin eri näkökulmista. K, replikantti itse, valitsee empatian apatian sijaan, ja täten uudelleenohjelmoi itse itsensä: hän päättää ettei hän tapa Deckardia, vaan vie tämä tyttärensä luokse. Deckard on pysynyt kaukana tyttärestään, jotta tämä saisi elää rauhassa- sometimes to love someone, you gotta be a stranger. Blade Runner 2049 on monumentaalinen elokuva. Se tuo elokuvan maailman nykyaikaan modernien ideoiden kautta, se jatkaa hyvin karua tarinaansa luonnolliseen suuntaan pitäen yhä kiinni tarinan alkuperäisistä aatteista ja ideoista, mutta samalla muuttaa niiden esitystapaa ja ilmeentymismuotoa. Loistavat näyttelijäsuoritukset, vuoden parhaimmistoon kuuluva kuvaus sekä tähän päälle loppu, joka sulkee tarinan tämän osuuden, mutta jättää mahdollisuuden jatkaa tarinaa taas eri suuntaan- Blade Runner 2049 on elokuva, joka onnistui olemaan rakastettua alkuperäisteosta parempi ja eheämpi teos.
Jatkamme seuraavalla kahdella elokuvalla huomenna.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti