Ei, ei mikään alla olevasta kuvasta. Nämä ovat elokuvia joista pidin hyvin paljon, mutta jotka syystä tai toisesta eivät kivunneet listalle tänä vuonna. Suosittelen kaikkia lämmöllä. Tämä on sellaista ns. "huijausta", jolla lukijakuntaa pidetään jännityksessä.
Dunkirk (Christopher Nolan)
Dunkirk oli elokuva, jota kohtaan minulla oli tuhottoman paljon ennakko-odotuksia. Christopher Nolan on suosikkiohjaajiani, ja hänen elokuvissaan on aina lukuisia tasoja jotka palkitsevat useina katselukertoina. Nolan myöskin tarttui poikkeuksellisesti oikeaan, historialliseen aiheeseen- tässä tapauksessa Dunkerquen rannalla tapahtuneeseen Operaatio Dynamoon, jossa ansaan jäänyt Britannian armeija pelastettiin suurten tappioiden myötä. Mukana oli paljon osaavaa väkeä, kuten Nolanin luottonäyttelijät Tom Hardy ja Cillian Murphy, mutta myös yllättäviä valintoja kuten One Direction- yhtyeen jäsen Harry Styles. Kuvaajan paikalla hääri taasen paljon rakastamani Hoyte van Hoyteman, jonka työ elokuvissa Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja ja Ystävät Hämärän Jälkeen puhuu puolestaan. Hans Zimmer, elokuvamusiikin vanha ammattilainen, pääsi taas todistamaan kuinka hän oikeasti on alan parhaimpia kun vain jaksaa yrittää. Ja kuinka ollakkaan, kaikki palikat saatiin oikean muotoisista rei'istä sisään, ja kokonaisuus toimii and then some.
Välittömästi mielenkiintoisin kysymys koko elokuvan suhteen oli se, mitenkä Nolan aikoo sekoittaa pakkaa? Inception, Prestige ja Memento varsinkin ovat näyttäneet, että lineaarinen ja selkeä tapahtumajärjestys tai elokuvakaava eivät pidättele Nolania paikoillaan, vaan hän upottaa aina elokuvaan jotain, millä luoda omaa mysteeriä elokuvaan. Inceptionissa unet ja todellisuus menevät sekaisin, Prestigen tarina pohjaa pitkälti kahden epäluotettavan kertojan risteileviin tarinoihin ja Memento...on oma lukunsa. Dunkirkissa tämä on tehty jakamalla tarina kolmeen paikkaan ja kolmeen aikaan- maahan, mereen ja ilmaan, joidenka tapahtumat kestävät vuorotellen viikon, päivän ja tunnin verran. Kolmen lokaation hahmojen tarinat alkavat hiljalleen kutoutua toisiinsa kellon viisarien kulkiessa armotta eteenpäin, päättyen kliimaksiin jossa hahmojen kohtalot ovat kaikki yhden hetken varassa, sulatuen yhteen sulavasti kuin silkki.
Natsit eivät ole Dunkirkin viholliset. Toki ne ovat uhka, ja vihollisten tykkituli ja lentokoneet ovat alati läsnä tuomassa jännitettä tapahtumiin. Mutta vihollisella ei ole edes kasvoja Dunkirkissa. Ainoa kohta jossa vihollisen hahmo nähdään on lopussa, kun Farrier jää kiinni, ja silloinki kasvot ovat epäselvät ja sumuisat. Aika on Dunkirkin suurin vihollinen, oli kyse sitten liian hitaasti kulkevasta ajasta rannalla ja meressä tai liian nopeasti tikittävästä kellosta ilmassa. Sadat tuhannet sotilaat ovat jumissa rannalla, vihollisen napsiessa heitä pois hiljalleen. Ja vaikka aika on loppumassa ja kaikki vaikuttaa mahdottomalta, on pahin asia se, että koti on aivan vieressä. Kenneth Branaghin Komentaja Bolton ja James D'Arcyn Kapteeni Winnant huomioivat tämän dialogissa: "You can practically see it. Home." Mutta sen näkeminen ei auta.
Mutta aika ei ole ainoa vihollinen, vain rakenteellinen. Tilanteen vakavuus on toinen, sillä se vie pois sankaruuden verhon pois tästä sotatarinasta. Pommikauhu ajaa Cillian Murphyn nimettömän sotamiehen väkivaltaan, joka johtaa viattoman siviili Georgen (Barry Keoghan) kuolemaan. Pakottava tarve päästä pois rannalta ajaa ihmiset tribalismiin; Englanti ennen Ranskaa, Komppania ennen muita. Aneurin Banardin ranskalaisotilas "Gibson" koittaa kaikkensa päästäkseen turvaan, mutta "sammakkona" hän ei ole samalla linjalla englantilaisten sotamiesten kanssa. Tämä pätee myös Fionn Whiteheadin sotamies Tommyyn; tämän pelastuessa rannalle, hän liittyy kiltisti pelastettavien miesten jono perälle, jolloin vanhempi sotilas ärjähtää jonon kuuluvan krenatööreille. Operaatio Dynamoa ja Dunkerquesta pelastautumista ollaan käytetty paljon brittiläisen sankaruuden merkkinä, vaikka menetykset olivat huomattavat. Tämä elokuva ei juhlista nationalistista sankaruutta tai ideologiaa, vaan tuomitsee sen.
Dunkirk on Nolanin elokuvista humaanimpia, yhdessä rikollisen aliarvostetun Interstellarin kanssa. Se vetää kätensä syvälle mutaisiin vesiin, näyttäen tuon hetken hirveyden ja ihmisten ailahtelevaisuuden tällaisissa tilanteissa. Kun vanha mies antaa pelastuneille sotilaille huopia, samalla sanoen että hyvin tehty, ei Stylesin näyttelemä sotamies Alex ole uskoa sitä; mehän vain selviydyimme. Joskus se on tarpeeksi. Selviytyminen, oli sitten kyse turhaan kuolleen Georgen perinnöstä tai Farrierin laskeutuminen Saksan miehittämään Ranskaan tai Tommyn pääseminen kotiin, on elokuvan lopussa vahvasti esillä. Kun Tommy lukee lehdestä Winston Churchillin legendaarista puhetta kabinetille, puuttuu siitä kaikki sankarillinen pasturointi tai nationalistinen ylpeys. Me taistelemme rannoille, me taistelemme kukkuloilla, me taistelemme kaduilla, emmekä ikinä antaudu. Tommylle tämä ei ole moraalinen noste, vaan muistutus siitä, että tätä ei pääse karkuun. Ja kello alkaa alusta. Tik tak, tik tak. Nolan lopettaa elokuvansa täydelliseen antikliimaksiin, horjuttaen toivoa ja pelastumista. Kaikki on vain ajan kysymys.
Välittömästi mielenkiintoisin kysymys koko elokuvan suhteen oli se, mitenkä Nolan aikoo sekoittaa pakkaa? Inception, Prestige ja Memento varsinkin ovat näyttäneet, että lineaarinen ja selkeä tapahtumajärjestys tai elokuvakaava eivät pidättele Nolania paikoillaan, vaan hän upottaa aina elokuvaan jotain, millä luoda omaa mysteeriä elokuvaan. Inceptionissa unet ja todellisuus menevät sekaisin, Prestigen tarina pohjaa pitkälti kahden epäluotettavan kertojan risteileviin tarinoihin ja Memento...on oma lukunsa. Dunkirkissa tämä on tehty jakamalla tarina kolmeen paikkaan ja kolmeen aikaan- maahan, mereen ja ilmaan, joidenka tapahtumat kestävät vuorotellen viikon, päivän ja tunnin verran. Kolmen lokaation hahmojen tarinat alkavat hiljalleen kutoutua toisiinsa kellon viisarien kulkiessa armotta eteenpäin, päättyen kliimaksiin jossa hahmojen kohtalot ovat kaikki yhden hetken varassa, sulatuen yhteen sulavasti kuin silkki.
Natsit eivät ole Dunkirkin viholliset. Toki ne ovat uhka, ja vihollisten tykkituli ja lentokoneet ovat alati läsnä tuomassa jännitettä tapahtumiin. Mutta vihollisella ei ole edes kasvoja Dunkirkissa. Ainoa kohta jossa vihollisen hahmo nähdään on lopussa, kun Farrier jää kiinni, ja silloinki kasvot ovat epäselvät ja sumuisat. Aika on Dunkirkin suurin vihollinen, oli kyse sitten liian hitaasti kulkevasta ajasta rannalla ja meressä tai liian nopeasti tikittävästä kellosta ilmassa. Sadat tuhannet sotilaat ovat jumissa rannalla, vihollisen napsiessa heitä pois hiljalleen. Ja vaikka aika on loppumassa ja kaikki vaikuttaa mahdottomalta, on pahin asia se, että koti on aivan vieressä. Kenneth Branaghin Komentaja Bolton ja James D'Arcyn Kapteeni Winnant huomioivat tämän dialogissa: "You can practically see it. Home." Mutta sen näkeminen ei auta.
Mutta aika ei ole ainoa vihollinen, vain rakenteellinen. Tilanteen vakavuus on toinen, sillä se vie pois sankaruuden verhon pois tästä sotatarinasta. Pommikauhu ajaa Cillian Murphyn nimettömän sotamiehen väkivaltaan, joka johtaa viattoman siviili Georgen (Barry Keoghan) kuolemaan. Pakottava tarve päästä pois rannalta ajaa ihmiset tribalismiin; Englanti ennen Ranskaa, Komppania ennen muita. Aneurin Banardin ranskalaisotilas "Gibson" koittaa kaikkensa päästäkseen turvaan, mutta "sammakkona" hän ei ole samalla linjalla englantilaisten sotamiesten kanssa. Tämä pätee myös Fionn Whiteheadin sotamies Tommyyn; tämän pelastuessa rannalle, hän liittyy kiltisti pelastettavien miesten jono perälle, jolloin vanhempi sotilas ärjähtää jonon kuuluvan krenatööreille. Operaatio Dynamoa ja Dunkerquesta pelastautumista ollaan käytetty paljon brittiläisen sankaruuden merkkinä, vaikka menetykset olivat huomattavat. Tämä elokuva ei juhlista nationalistista sankaruutta tai ideologiaa, vaan tuomitsee sen.
Dunkirk on Nolanin elokuvista humaanimpia, yhdessä rikollisen aliarvostetun Interstellarin kanssa. Se vetää kätensä syvälle mutaisiin vesiin, näyttäen tuon hetken hirveyden ja ihmisten ailahtelevaisuuden tällaisissa tilanteissa. Kun vanha mies antaa pelastuneille sotilaille huopia, samalla sanoen että hyvin tehty, ei Stylesin näyttelemä sotamies Alex ole uskoa sitä; mehän vain selviydyimme. Joskus se on tarpeeksi. Selviytyminen, oli sitten kyse turhaan kuolleen Georgen perinnöstä tai Farrierin laskeutuminen Saksan miehittämään Ranskaan tai Tommyn pääseminen kotiin, on elokuvan lopussa vahvasti esillä. Kun Tommy lukee lehdestä Winston Churchillin legendaarista puhetta kabinetille, puuttuu siitä kaikki sankarillinen pasturointi tai nationalistinen ylpeys. Me taistelemme rannoille, me taistelemme kukkuloilla, me taistelemme kaduilla, emmekä ikinä antaudu. Tommylle tämä ei ole moraalinen noste, vaan muistutus siitä, että tätä ei pääse karkuun. Ja kello alkaa alusta. Tik tak, tik tak. Nolan lopettaa elokuvansa täydelliseen antikliimaksiin, horjuttaen toivoa ja pelastumista. Kaikki on vain ajan kysymys.
Star Wars: The Last Jedi (Rian Johnson)
Voi pojat, nyt mentiin ns. sameisiin vesiin. Tämän vuoden suurimpia yllätyksiä minulle oli The Last Jedin hyvin kahtiajakautunut mielipidekenttä. Osalle Rian Johnsonin jatko-osa moderniin Tähtien Sota-trilogiaan on kuin Antikristuksen saapuminen, varma merkki franchisen matkasta kohti vessapönttöä. Itse kuulun (ilmiselvästi) toiseen leiriin, jonka mielestä tämä oli juuri se askel joka tämän franchisen piti ottaa. Rian Johnson, jonka työ Breaking Badissa ja Looperissa puhuu puolestaan, lähti kieltämättä tekemään vaikeaa työtä; tee jatko-osa elokuvalle joka oli kriitikoiden suosima, mutta jakoi mielipiteitä alkuperäisyytensä suhteen. Eli hänen harteilleen jäi tarinan jatkaminen, uuden tarinan keksiminen ja uusien hahmojen kehittäminen ja vanhojen integroiminen tarinaan. Rian otti hommasta kiinni kuten aito ammattilainen, ja kuten aiemminkin, hän ohjasi ja kirjoitti elokuvan. Kuten Breaking Badin ja Looperin tapauksessa, lopputulos puhuu puolestaan.
Paljon elokuvaan suuntautuvasta kritiikistä kertoo se, että se ei ole mitenkään yhtenäistä; joko The Last Jedi on liian erilainen kuin aiemmat Star Wars-elokuvat, tai sitten se on liian samanlainen. Mutta tämä kertoo myös elokuvasta, ja mitä se haluaa sanoa koko Star Wars- universumista, niin tarinatasolla kuin metatasollakin. Rian Johnsonin tavoite oli selkeästi viedä Tähtien Sotaa eteenpäin, sekä tarinassa että franchisena. The Last Jedin viestin voi kiteyttää selkeästi näin: Älä elä menneisyydessä, vaan katso eteenpäin. Älä romantisoi historiaa, vaan laita toivo tulevaan. Parheiten tämä näkyy Lukessa (Mark Hamill). Luke epäonnistui, ja pahasti. Hän teki hirvittäviä virheitä, ja maksoi niistä raskaan maksun. Ja kuten jedit aina, hän luovutti. Onko jedien vanhassa toimintatavassa mitään säilyttämisen arvoista? Tämän lisäksi on muutakin, mutta kyseinen teema on keskusta, johonka kaikki kasautuu; fasismin houkutus, imperialistinen verenperintöä tuijottava kulttuuri, fundamentalistinen vanhoissa tavoissa roikkuminen ja niin eteenpäin. Ja sama koskee franchisea metatasolla- älä vaadi että kaikki menee samalla tavalla, tai älä roiku koko ajan aikaisempien elokuvien perinnössä. Tämä on Star Wars 2010-luvulle.
/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_image/image/57909171/MV5BZDk4MGE0ZjAtNmE4Ny00ZWVhLWJjZGMtYjdhNjI5MWY3NTczXkEyXkFqcGdeQXVyNjUwNzk3NDc_._V1_.0.jpg)
Star Wars on aina ollut poliittinen teos, ja pitänyt sormensa aikakauden pulssilla. Vietnamin sotaa kritisoiva George Lucas teki itse Systeemistä vihollisen. Keisarikunta oli aseellisesti tehokkaampi ja isompi, ja sen vihollisena oli vähävarainen joukko kapinallisia. Tämä jatkui moninkin tavoin virheitä täynnä olevissa prequel-leffoissa, peilaten 90-luvun lopun ja uuden vuosituhannen kipupisteitä; Siinä pahat korporaatiot tekevät salaa yhteistyötä hallituksen kanssa luodakseen loputtoman sodan, ja nimelliset minä-hahmot- jediritarit- ovat osallisia tähän. The Last Jedi on puolestaan kiinni tässä hetkessä- sen paha on fasistisen aatteen korruptoima sekopää, jota oma perhekkään ei enään tunnista. Kaikkivaltias Snoke (Andy Serkis) on vain katalysti Kylo Renin (Adam Driver) pahuudelle, innoittaen ja ruokkien tämän omaa obsessioita olla jotain enemmän- kuten vanhaan hyvään Vaderin aikaan. Ja vaikka Kylon ja Reyn välillä voi nähdä jotain kontaktia, selkeästi Ren pitää itseään Reyta (Daisy Ridley) parempana- tämähän ei ole tullut mistään, ja ainoa tapa jolla hän voi olla jotain on olla hänen matkassaan. Jalustalle nosto tulee ylenkatsonnan kautta. Kylo Ren on toksista maskuliinisuutta erilaisessa paketissa.
Rey on osa tätä kaikkea. Reyn mysteerinen tausta oli iso arvoitus, osa ohjaaja J. J. Abramsin mysteeriboksi- kikkaa jossa salaisuus on esillä, mutta piilossa samaan aikaan. Onko Rey Skywalker, onko hän Solo, onko hän Kenobi tai mikälie- faniteorioiden sydämessä oli se, että kuka tärkeä tämä Rey nyt on. The Last Jedi teki ainoan oikean vaihtoehdon- Rey on Rey. Hänen vanhempansa hylkäsivät tämän, ja he olivat jotain reunamaailmojen retkuja. Rey- kuten muutkaan The Last Jedin uusista sankareista- ei seuraa Star Warsissa nähtyä imperialismiin nojaavaa kaavaa, jossa yksi mahtisuku määrittelee galaksin tulevaisuuden. Heidän tärkeytensä ei nouse siitä kuka heidän isänsä tai äitinsä oli. Kohtalo, tuo juonirakenteista halpamaisin, loistaa poissaolollaan. Kuten aluksen putkistoa päivisin korjaavan Rosen (Kelly Marie Tran) tapauksessa, arkiset ihmiset voivat muuttaa galaksin kulun. Aivan kuten New Hopessa, jossa maajussi, salakuljettaja ja prinsessa pelastivat päivän.
 |
| ALSO SHE IS THE BEST <3 |
Yksi mielenkiintoinen ja harvemmin tässä franchisessa esiin nostettu idea oli tapa jolla ns. vihollinen voitetaan. Poe Dameron (Oscar Isaac) saa hahmona tässä elokuvassa kasvaa aika lailla, sillä Johnson ei näe mitään sankarillista tämän- ja proxyna muiden vastaavien- lentäjä-ässien varomattomassa ja huimapäisessä kuolonajelussa. Poen onnistuu tuhota iso vihollisalus, mutta hänen tottelemattomuutensa ja kunniakkaan voiton tavoittelunsa maksoi ison hinnan- mukaanlukien Rosen siskon Paigen (Veronica Ngo) hengen. Poe vaatii sankaruutensa ja kykyjensä perusteella erikoiskohtelua alennuksenkin jälkeen, odottaen että Amiraali Holdon (Laura Dern) täytyy kertoa tälle kaikki suunnitelmansa. Ja tämä rämäpäisyys johti itsemurhatehtävään ja lähes koko Vastarinnan tuhoutumiseen. Kuolleet sankarit eivät auta ketään. Tämä kaikki kiteytyy siihen, kun Rose pelastaa epätoivoisen Finnin (John Boyega) varmalta kuolemalta. "Näin me voitamme. Emme taistelemalla sitä vastaan mitä vihaamme, vaan suojelemalla sitä mitä rakastamme." Voitto de-eskalaation kautta. Ja Luken (Mark Hamill) ja Kylo Renin viimeinen kohtaaminen on juuri tätä.
Canto Bight oli alunperin se osa elokuvaa, josta olin hieman kahta mieltä. Ensimmäisellä katselukerralla se tuntui hieman venytetyltä, tehden toisesta kolmanneksesta hieman liian pitkän. Mutta toinen katselukerta korjasi tämän minulle, jolloin kokonaisuus toimi entistä paremmin. Ja se ei osuutena ole turha, sillä mikään mikä pohjautuu kahden eri hahmon hahmokehitykseen, nostaa esiin tärkeän, ylenkatsotun elementin elokuvan mythoksesta ja tarjoaa selkeän sillan elokuvan lopun tunteikkaaseen viimeiseen kohtaukseen ei ole turha. Finn oli hylätä koko Vastarinnan ja konfliktin alussa, koska hän ei oikeasti välitä muista kuin itsestään ja Reysta. Canto Bightissa Finn näkee koko kuvan, ja kuinka tässä sodassa ei ole kyse vain sinusta tai lähipiiristäsi. Rose taasen saa näyttää olevansa itse se ihannoimansa "Vastarinnan Sankari", toimiessaan paljon Finnia fiksummin ja innoittaen orjalapsia omalla toiminnallaan- orjalapset, jotka kuvastavat sitä köyhää enemmistöä jotka kärsivät eniten sodassa, samaan aikaan kuin sodasta eniten hyötyvä osapuoli (1%) hörppii kuohuviinia ja pelaa pokeria. Se ei ole sulavaa, mutta se on sitä paljon toivottua uutta sisältöä.
Kuten tämä läpivalaisu on jo osittain paljastanut, Rian Johnsonin taito alkuasetelma- loppuratkaisu-tarinankerronan nojalla on ensiluokkaista, eikä The Last Jedi revi mitään tyhjästä esiin. Kaikki on alustettu. Miksi Holdo ei kerro suunnitelmaansa kaikille? Laivalla oli karkuri-ongelma, joka voisi johtaa suunnitelman paljastumiseen. Mitenkä suunnitelma paljastuu? Koska Poe höpöttää siitä radiossa Finnille, jolloin moraalisesti arveluttava hakkeri (Benicio Del Toro) kuulee sen. Miksi Craitin pinta jättää niin selkeän punavalkoisen visuaalisen jäljen? Jotta voimme itse tajuta että Luke ei ole paikalla, koska hän ei jätä jälkiä. Tämä jatkuu jopa toisiin elokuviin; Kenraali Hux (Domnhall Gleeson) alkaa kaivamaan asettaan esiin nähdessään tajuttoman Kylo Renin, mutta tämän herättyä luopuu näistä aikeista- koska Kylo Ren tunnetusti pysäyttää laserammukset ilmaan. Tämän lisäksi Johnson horjuttaa ja kääntää vanhoja oletuksia ja kohtauksia ympäri. The Last Jedi on taidokkaan ohjaaja-käsikirjoittajan mestarillinen työnnäyte elokuvatekniikan ja tarinankerronan osaamisesta.
Rey ja Kylo Ren eroavat saman tien valittuaan, mikä on mielenkiintoinen loppuratkaisu. Molemmat omat samaa mieltä- menneisyys on taakka, ja meidän täytyy löytää uusi tie itsellemme. Mutta heidän metodinsa ja halunsa tulevaisuuden suhteen eroavat. "Me olemme se, minkä yli he kasvavat", sanoo Yoda (Frank Oz). Tämä on tarkoitettu niin Lukelle, kuin myös elokuvayleisölle, joille alkuperäiset Star Wars-elokuvat olivat mahdollisesti sukupolvikokemus. The Last Jedi on röyhkeä, kekseliäs ja perinteisiä rakenteita horjuttava Star Wars-elokuva. Se pyyhkii olkapäiltään pois viimeisetkin vanhojen ja uusien elokuvien painolastista, keskittyen siihen mikä teki alkuperäisestä Star Warsista- ja puhun tässä lähinnä New Hopesta- niin vallankumouksellisen. Joukko sankareita elämän eri kolkista, taistelemassa fasismia vastaan mahdottomien vastusten edessä. Galaksin kohtaloa ei määrää suuret avaruusperheet vaan romunkerääjä Jakkulta, kapinalentäjän poika, pelastettu kaivosorja ja fasismin hylännyt sotilas. Loppu kuvastaa tätä täydellisesti. Pieni orja, jonka arki on luultavasti pelkkää raadantaa ja kurjuutta, katsoo kohti tähtiä, unelmoiden. Voima ei kuulu jedeille ja sitheille, eikä ainoastaan Skywalkereiden verisukulaisille. Se kuuluu kaikille. Star Wars kuuluu kaikille.
Viimeiset kaksi elokuvaa tulevat huomenna.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti