Atte Arvostaa: Top 5 Elokuvat vuonna 2017, osa 3

Loppurutistuksen paikka. Näitä kahta elokuvaa jouduin pähkäilemään eniten. Blade Runner 2049, Dunkirk ja The Last Jedi olivat aika läpihuutojuttu minulle loppuviimeksi, mutta tämänpäiväisiä jouduin miettimään toden teolla, sillä alunperin halusin vain toisen näistä top 5-listaani. Mutta mitä enemmän mietin näitä ja lopulta katsottuani molemmat uudestaan, totesin että ne molemmat ansaitsevat paikan tällä listalla. Tämä oli hyvä vuosi supersankarigenrelle:

Guardians of the Galaxy Vol. 2 (James Gunn)

Minä suorastaan rakastin ensimmäistä Guardians of the Galaxy- elokuvaa. Paljon tästä rakkaudesta nousi siitä, kuinka hyvin sen tunnelma ja tyyli onnistuivat yllättämään minut. Alunperin projektin auetessa oletin sen olevan ensimmäinen naula Marvel Cinematic Universen arkkuun, mutta pian sain todeta olevani väärässä. James Gunnin ja Nicole Perlmanin kirjoittama tarina oli hauskaa avaruusooppera-scifihassuttelua, mutta siinä oli myös selkeä tarina hajonneista ihmisistä löytämässä toisistaan uuden perheen. Gunnin hartioille jäi jatkaa tätä tarinaa yksin ja pitää kiinni sekä omasta estetiikastaan että tehdä fiksu, näihin hahmoihin pohjautuva jatko tarinalle. Ja voi pojat, sen hän teki. 

Vaikka Galaksin Vartijat löysivätkin toisensa jo, ei heidän erilaiset, henkilökohtaiset ongelmansa kadonneet mihinkään. Rocket (Bradley Cooper) on yhä hyvin liipasinherkkä (enkä puhu nyt aseista) suuttumaan jos joku vähänkin katsoo kieroon, puhuen paljon tämän itseinhosta. Gamora (Zoe Saldana), tasapainoisimpia sankareista, kärsii silti traumoista Thanosin jäljiltä, ja avautuu hyvin hiljaa kenellekkään. Peter (Chris Pratt) on saanut hieman kuria ja johtajan luonnetta itselleen, mutta on yhä keskenkasvuinen idiootti. Drax (Dave Bautista) on kaikessa koominen kevennyshahmo-osassaan mielenkiintoisesti paljon muita enemmän sinut itsensä kanssa, ja tämä ei kiellä tunteitaan. Tähän päälle vielä Nebulan (Karen Gillan) ja Yondun (Michel Rooker) omat ongelmat, ja Guardians of the Galaxy Vol. 2 antaa paljon lähtökohtia mistä hahmokehitystä voi jatkaa. Tähän kuuluu myös elokuvan suuri paha: Ego.

Ego on se, mikä ajaa varsinkin Peteria, mutta myös Rocketia, eteenpäin huonoihin valintoihin tässä elokuvassa. Ensimmäinen kohtaus, ja ego on jo läsnä tapahtumissa, kun Peter valittaa Gamoralle pyssyjen käytöstä. Ego johtaa heidän aluksensa Milanon tuhoutumiseen, sillä Peter ja Rocket halusivat kumpikin todistaa olevansa lentäjä-ässiä, välittämättä siitä mitä tapahtuu. Ja ruokkimalla Peterin egoa myös tämän isä Ego (Kurt Russel) saa vieteltyä tämän puolelleen, vakuuttaen tämän olevan suuri sankari Star-Lord ja kuinka tämä pelasti Gamoran ja kaikki muutkin. Ego itse on myös tätä täynnä, ollessaan kävelevä avatara niin kolonialistiselle sokeudelle kuin toksiselle mieskulttuurille. Parhaiten tämä näkyy Egon tulkinnassa Looking Glass-yhtyeen laulusta Brandy.  Muille voi osoittaa huomiota, mutta tärkeämpää on oma nautinto ja "tarkoitus"- tässä tapauksessa koko universumin assimilointi. 

Perhe on yhä tarinan keskiössä, muistuttaen siitä kuinka monimutkaisia ja hankalia perhesuhteet voivat olla. Gamoran ja Nebulan hyvin monimutkainen sisarsuhde jatkuu Guardians of the Galaxyn asemmista uomista; Nebula inhoaa Gamoraa, vaikka tämä onkin "kaikista tämän sisaruksista rakkain". Tämä inhon lähde ei kuitenkaan ole varsinaisesti Gamora, vaan Thanos, joka armotta suosi vahvempaa siskoa yli Nebulan ja rankaisi häntä julmasti. Nebula inhoaa Gamoraa, jonka oli aina pakko voittaa, ja olla parempi, jättäen Nebulan aina Thanoksen julmuuden nyrkin alle. Perheväkivalta on tehnyt Nebulasta kylmän ja julman, ja vaikka ei ole mitenkään reilua syyttää toista sisarta, joka luultavasti oli itsekkin lapsi silloin, on se ymmärrettävää. Nebula ja Gamora omaavat monimutkaisen ja mielenkiintoisen sisarsuhteen jota harvoin nähdään elokuvissa, ja vaikka Gamora on valmis jatkamaan eteenpäin yhdessä, ei Nebula ole vielä parantunut traumoistaan. Nämä asiat eivät ole helppoja.

Isäsuhteet ovat myös esillä elokuvassa. Ego tulee myöhään Peterin elämään mukaan, ollakseen isä tälle nyt sillä poikahan on kasvanut vailla kunnon isä-hahmoa. Egon näkemys tästä on kuitenkin vain se, että poika pönkittää tämän asemaa ja paikkaa entisestään. Thanoksen vaikutus tyttäriinsä on selkeä ja se aiheuttaa paljon kitkaa näiden välillä. Yondu, vaikka ei olekkaan mikään ideaali isä missään mielessä, on kuitenkin ollut Peterin elämän merkittävin isähahmo, kasvatten tämän niin hyvin kuin on vain kyennyt, korjaten samalla elämänsä syntejä. Yondun kuollessa, on Peterin vaikea löytää sanoja, vaikea laittaa yhtä elämää muistopuheeseen. Paras isähahmo tarinassa on Drax, jolla selkeästi on ollut vain hyvä suhde edesmenneeseen tyttäreensä. Vanhemmuus on kaikkialla; sen tähden Groot (Vin Diesel) on nyt vauva-Groot, jotta Galaksin Vartijat vuorotellen voivat toimia tämän vanhempina.

Kaikki tämä on tietysti osana visuaalista ilotulitusta, jonka ainoastaan Thor Ragnarok onnistui haastamaan tänä vuonna. Lokaatiot kuten Sovereign ja Egon maailma, visuaalisesti siistit hahmot kuten Taserface ja Ayesha sekä Tyler Batesin soundtrack ja mahti-mix tekivät Guardians of the Galaxy vol. 2:sta yhden tämän vuoden miellyttävämmän näköisistä ja kuuloisista elokuvista. Mutta vaikka Egon tuomiopäivän suunnitelma nostaa skaalaa, ovat oikeat emotionaaliset panokset hahmojen luona. Kaikki elokuvassa keskittyy heihin, heidän tunteisiin, suhteisiin ja yrityksiin päästä yli henkilökohtaisista ongelmistaan yhdessä. Tämä on tunteisiin vetoava supersankarielokuva, sillä se käsittelee monille hyvin tuttuja aiheita ja teemoja. Siinä on yksi Marvelin supersankarihistorian övereimmistä, mutta samaan aikaan hiljaisen tunteikkaimmista lopuista, jossa avaruuspesukarhu itkee, koska tietää että joku surisi häntä tämän hautajaisissa.

Logan

Uuh. Puhutaanpas sitten Loganista. X-Men-leffat eivät ole pitäneet yllä järin isoa tahtia viime vuosina. Kuten aiemmin tänä vuonna kirjoitin, X-Men: First Class on virheellinen mutta todella hyvä leffa ja Deadpool oli kaikin puolin mainio pätkä, mutta muuten on projektit olleet lähinnä outoa heilumista; Days of Future Past ja Apocalypse sössivät sen kaiken hyvän pohjatyön mitä First Class teki näillä hahmoilla ja edellisellä vuosikymmenellä tehdyt X-leffat eivät kestä aikaa kummoisesti (vaikkakin X2 on yhä siisti pätkä). Sitten oli Wolverine, jonka ensimmäinen sooloelokuva on yleisesti nähty alan huonoimpien joukossa olevana, ja jonka jatko-osa Wolverine oli alustavasti lupaavan oloinen leffa joka kaatui kuitenkin kasaan loppua kohti mentäessä. James Mangold, Wolverinen ja Loganin ohjaaja, halusi saattaa Hugh Jackmanin Wolverinen kotiin hinnalla millä hyvänsä, ja hän teki sen lopulta tänä vuonna.

Vaikka sanoinkin tämän olevan hyvä vuosi supersankarileffoille, ei Logania voi oikein kutsua sellaiseksi, ainakaan suurelta osalta elokuvaa. Sen lähimmät kosketuspinnat ovat western-genressä, varsinkin neo-westerneissä kuten Hell or High Waterissa, mutta myös Mangoldin aikaisemmassa 3:10 lähtö Yumaan- elokuvan estetiikassa. Se on elämää yhteiskunnan reunoilla, jossa sivistys ja laki eivät ole vallassa, jossa hyvät valinnat ovat harvinaisia ja elämä on jatkuvaa kamppailua sekä luontoa että ihmisiä vastaan. Ei ole lainkaan sattumaa, että elokuva jota Laura (Dafne Keen) ja Xavier (Patrick Stewart) katsovat on Shane, elokuva jossa yksinäinen lännensankari antaa uuden mahdollisuuden elämään uudisraivaajien perheelle oman henkensä hinnalla. Supersankarius nostaa päätään vasta, kun tarina on ansainnut sen.

Tämä on elokuva pettymyksistä; kukaan ei ole sitä mitä heidän "kuuluisi" olla. Logan ei ole legendaarinen Wolverine, vaan murrettu mies, töissä autokuskina ja piilossa ihmisten katseilta. Hän tekee hidasta kuolemaa regeneraationsa pettäessä, jolloin adamantium kehossa jatkaa tämän myrkyttämistä. Xavier, mutanteista mahtavin, on seniili vanha mies, jonka suunnattomat kyvyt ovat vailla fokusta, ailahdellen lähes Alzheimer-tason muistisairauden ja potentiaalisen massatuhon välillä. Mutantteja ei enään ole, ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Niin Lauran kuin katsojankin täytyy kohdata tämä pettymys, ja löytää sankari jostain tämän kaiken takaa. Tämä elokuva ansaitsee oman ison supersankarihetkensä, vaikka Logan koittaa vakuuttaa moisen olevan vain satuja ja toiveunia. Logan oli kerran sankari, joka pelasti Roguen ja muut mutantit oman henkensä uhalla. Hän voi vielä olla se sankari.

Tekijätiimin visio tulevaisuuden Yhdysvalloista on hyvin ajankohtainen; se vain seuraa niitä luonnollisia raiteita jotka näkyvät edessäpäin. Korporaatiot määrittelevät miten asiat menevät, leikaten veden pois köyhiltä perheiltä. Meksikolainen sairaanhoitaja haluaa apua päästäkseen rajan yli pois maasta vainon vuoksi. Ei ole siis ihme että Zander Ricen (Richard E. Grant) visio mutanteista- X-Men leffauniversumin vähemmistöistä- on tottelevainen, hallittu ja tehdastuotettu. Lauran ystävät, viimeiset mutantit, ovat kirjava joukko eri vähemmistöjen edustajia syystä. He haluavat pois maasta, joka haluaa vain tuhota heidät. Kuten oikea Ryhmä-X, he oppivat käyttämään voimiaan yhdessä, tukevat toisiaan ja muodostavat yhdessä toivon tulevaisuudesta, jossa kaikki ovat tasavertaisia.

Laura on kuitenkin Loganin suurimpia positiivisia yllätyksiä. Dafne Keen kantaa elokuvaa omilla harteillaan, sanomatta sanaakaan ensimmäisen tunnin aikana, ja on sekä täydellinen versio X-23:sta kuin myös Wolverinesta itsestään; hän on taisteluissa raivoisa, tanssien yhtä kuoleman balettia huutaen ja raivoten, mutta myös aidosti sankarillinen hahmo, joka suojelee ystäviään vaikka mikä tulisi. Laura myöskin pitää kiinni Loganin ihmisyydestä. X-24 (Hugh Jackman) on kaikki, se, mitä Logan voisi olla, josa hän hylkäisi ihmisyytensä. Hän olisi pelkkä eläin, ase jota voitaisiin käyttää loputtomaan veriseen väkivaltaan. Wolverinen viimeiseksi viholliseksi tämä on täydellinen vaihtoehto, ja lopussa kun Loganin täytyy kaivaa sisältään sankarin viitta, on tämä vihollinen sitäkin osuvampi- ja sitä osuvampi on se, että Laura ampuu tämän, pelastaen isänsä tämän demonilta.

Moni elokuva tällä top 5-listalla on tänä vuonna aiheuttanut vahvoja tunteellisia reaktioita minussa; Yondun hautajaiset Guardians of the Galaxy Vol. 2:ssa, viimeinen hetki The Last Jedissa, K:n kuolema Blade Runner 2049:än lopussa. Logan ei ole poikkeus tässä. Kun lopun hetki koittaa, kun Logan, viimeisen todellisen sankariuden ja epäitsekkyyden hetkensä jälkeen on kuoleman kielissä, on X-Men- elokuvat viimein saavuttaneet sen aidon tunteen jota olen kaivannut viimeisen 17 vuoden ajan. Lauran hiljainen itku, kun hän on menettämässä isänsä jota hän hädin tuskin ehti kunnolla tuntea. Ja pisteenä iin päälle tämän hauta, ja Lauran eulogi: "There are no more guns in the valley." Loganin haudalla ei ole ristiä, vaan Ryhmä-X:än symboli. Ei siksi että Logan olisi elänyt kuin oikea Ryhmä-X:än jäsen, vaan koska hän kuoli kuin sellainen. Hän kuoli sankarina. Hugh Jackman sai lopettaa huipulla, antaen tilaa uudelle sukupolvelle jatkaa Wolverinen perintöä eteenpäin. Yksinkertainen ristin kääntäminen ruksiksi oli tämän elokuvavuoden voimakkaimpia kohtauksia.

Tämä oli hyvä vuosi elokuvissa, tarjoten genrefaneille todellisia alan merkkiteoksia täynnä oikeaa tunnetta, tarkoitusta ja rikkoen genren rajoja pelotta ja vailla ennakkoluuloja. Jatkamme 2017- retrospektiolla vielä huomenna.

Atte T