Hyvää Uutta Vuotta 2018!

Kaksituhattaseitsemäntoista. On kulunut 40 vuotta Star Warsin saapumisesta valkokankaalle ensimmäisen kerran, 20 vuotta Buffy Vampyyrintappajan alkamisesta televisiossa, ja Suomi täytti sata vuotta. Kuten usein tämän blogin yhteydessä, en keskity aiheisiin tämän blogosfäärin aihealueiden ulkopuolelta, mutta sanon silti että 2016 tuntuu kevyeltä tähän vuoteen verratuna. Koko viihdeteollisuutta ravistellut seksuaalisten häirintätapausten paljastumiset ovat muuttaneet ihmisten elämiä, elokuvien sisältöjä ja kontekstia jossa käsittelemme taidetta; keskustelut taiteen ja taitelijan erottamisesta toisistaan tuntui vielä vuosi takaperin hyvältä aiheelta kirjoittaa, mutta tässä kohtaa on siitä sanottu kaikki mitä pitää ja voi, ainakin minun perspektiivistäni.

Blogilla tosin menee hyvin.

Kyllä, tänä vuonna olen saanut suhteellisen paljon aikaiseksi. En aivan onnistunut viimevuotisessa uudenvuoden lupauksessani käydä viikottain elokuvissa tai ainakin tehdä arvioita kolmesti kuukaudessa. Siltikin kävin katsomassa blogiani varten 24 elokuvaa, yhteensä kävin 30 kertaa elokuvissa noin muuten. Kiireisin kuukauteni elokuvissa käymisen suhteen oli heinäkuu, jolloin kävin katsomassa ja arvostelin viisi elokuvaa. Juhlin 200. blogitekstiäni kattavan retrospektin muodossa, tarkastellen omaa geek-historiaani kuluttajana ja fanina. Koitin kalastella kansainvälistä yleisöä kahdella englanninkielisellä tekstillä, ja aloitin uuden tekstisarjan "Viimeinen tuomio", jonka tarkoituksena oli sulkea kirja minun osaltani elokuvien suhteen, joista olen muuttanut mieltäni alkuperäisen arvion jälkeen. Avasin myöskin Patreon-sivuni, ja olen saanut pienen joukon uskollisia tukijoita jo itselleni (kiitoksia teille paljon!). Muistutan taas, että jos haluat että kirjoitan jostain tietystä aiheesta tai nähdä patreon-sivulla olevat juttuni, patroniksi on varsin helppo ryhtyä!

Tämän vuoden luetuimmat jutut olivat:


5. Numero 200 Spesiaali: Minä ja Media- Iso numero, isot aiheet, isot lukijamäärät. Ison työmäärän tehtyäni tämä oli projekti johonka olin suurilta osin hyvin tyytyväinen, ja se toivottavasti antoi lukijoillekin jotain.

4. Worldcon- Memory to last a lifetime- Worldcon oli Suomen coniskenen mittapuulla iso- tai ehkä jopa isoin- juttu, ja itse vietin tapahtumassa neljä päivää. Sinä aikana hyppäsin lukuisilla luennoilla, ja järjestin parikin miittiä. Myös se että kirjoitin tekstin Lontoon murteella saattoi auttaa näkyvyyden kanssa.

3. Atte Arvostaa: Thor Ragnarok- Hyvä leffa, markkinointi herätti huomiota ja hyvä koukku linkin otsikointiin sosiaalisessa mediassa, ja kasassa on varma nakki. Supersankarileffojen arviot keräävät lähes poikkeuksetta eniten huomiota, mikä saattaa kertoa jotain lukijakunnasta. Toivon mukaan lukijat jotka ovat täällä supersankarijuttuja varten lukevat myös muutkin arvostelut!

2. So about that amazon costume thing...- Hooo boy. Pienen mediakriittisen sisällöntuottajan urani eittämättä laajimmalla levinnein juttu. Twitter-jutun leviäminen kulovalkean lailla synnytti paljon keskustelua, lukuisia juttuja verkkomediassa ja yhden kappaleen yliopistokeskuksen ruokalassa tehtyjä puhelinhaastatteluja. Mielestäni minun piti hieman kasata ajatuksiani ja sitä mitä hain takaa asiassa, niin kommentien valossa kuin siitä syntyneestä keskustelusta. Saavutinko tällä mitään tai muuttiko tämä kenenkään ajatuksia? Enpä tiedä, mutta oli mukava kirjoittaa englanniksi pitkässä kaavassa tärkeästä asiasta.

 1. Atte Arvostaa: Rendel- tämä oli varmasti yhdistelmä montaa asiaa: en usein arvioi kotimaisia elokuvia (jotain johonka selkeästi pitänee puuttua), Rendel oli kotimainen supersankarielokuva, joten mielenkiinto projektin tiimoilta oli korkealla ja arvostelu lähti liikkumaan sosiaalisessa mediassa eteenpäin, varsinkin twitterissä jossa osa näyttelijöistä jakoi sen seuraajilleen. Ja oli se kai hyvin kirjoitettu myös.

Kävinkin jo lävitse edellisten päivien aikana minun suosikkielokuvani tältä vuodelta, ja ne voi vielä löytää näiden linkkien takaa: osa 1, osa 2 ja osa 3. On aika siirtyä vuoden muuhun parhaimmistoon, eli sarjakuviin, TV-sarjoihin ja muihin mediatuotteisiin. Let's a go:

Paras Sarjakuva: The Flintstones (Mark Russel & Steven Pugh)

Olen ennemmin tehnyt Top 5-juttuja näistäkin, mutta vaikka tänä vuonna luin hyviä sarjiksia (odottakaa jatkoa DC:n Rebirth- sarjisten arvioinnille tulevaisuudessa), en kuitenkaan lukenut tänä vuonna kovinkaan paljoa sarjakuvia, eikä yksikään varsinaisesti herättänyt suuria tunteita tänä vuonna. Voisin listata top 5, mutta minulle ei olisi kovinkaan paljon mitään sanottavaa. Mutta tästä minulla on sanottavaa. Mark Russelin ja Steve Pughin postmoderni ote klassisesta Hannah-Barbera-animaatiosta oli rohkea ja yllättävä monellakin tapaa. 

Se käsittelee lyhyeen lehtimäärään suhtautettuna hyvin paljon erilaisia yhteiskunnallisia aiheita fiksusti ja terävästi; tasa-arvoinen avioliitto, kapitalismin luoma yhteiskunnallinen arvosysteemi, adoptio, teollisuuden ja kapitalismin lietsoma sotakoneisto, veteraanien kohtelu, populismi ja moderni kolonialismi ja niin edespäin. Kiviset ja Soraset olivat ilmestyessäänkin aikakauden hermolla, joskin lastenohjelman mittapuulla; alkuperäinen sarjan alatitteli oli "moderni kivikautinenperhe", ja post-WW2- Yhdysvallat ja sen kulttuuri ja perhedynamiikka oli etualalla. Postmoderni versio jatkaa samalla tiellä, mutta se hyväksyy muutokset yhteiskuntaan ja kulttuuriin; tämä on Kiviset ja Soraset post-9/11-Irakin Sota-Yhdysvalloista.

Ei ole kyse siitä, etteikö näitä asioita oltaisi jo sanottu. Voin nimetä useita elokuvia, jotka ovat käsitelleet samoja teemoja ja ajatuksia. Mutta The Flintstones on myös hauska, todella hauska. Se on satiirinen sarjakuva, jonka tyyli kulkee jossain Edgar Wrightin ja Simpsonien kulta-ajan välimaastossa, vaihdellen tylpän tehokkaasta ja selkosanaisesta yllättävänkin brutaaliin menoon. Russel ja Pugh eivät säästele ketään, ja varsinkin eläin-kodinkoneita käsittelevät tapahtumat vaihtelevat salamannopeasti huvittavasta traagiseen. Tuo on vaikea tasapaino, mutta The Flintstones onnistuu siinä.

The Flintstones edustaa sarjakuvaa, ja pitkälti muutakin popkulttuuria nyt. Se on vanha franchise (sanan varsinaisesa merkityksessä, Kivisten & Sorasten tuoteperhehistoria on laaja), siihen kuuluu paljon nostalgiaa, uusi versio on moderni rekontekstualisointi ja se ei pelkää mennä poliittiseksi. The Flintstones on osa Hannah-Barbera-sarjakuvien modernia uudelleenherätystä (Snagglepuss Chronicles on, kuulemma, nerokas) ja osoitus siitä, että sarjat omistava DC on palaamassa kohti johtoasemaansa sarjakuvakustantamona. Ja The Flintstones on parasta mitä DC on tehnyt tänä vuonna, ja heillä on ollut todella hyvä vuosi.

Top 5 Parhaat TV-sarjat:

5. Stranger Things: Viime vuoden parhaimpia sarjoja jatkui tänä vuonna, mutta vaikka sarja iski samoja biittejä sisään ja toi paljon uutta ja hienoa sisältöä, jää se tämän listan viimeiseksi parin valitettavan valinnan takia ja liiallisen arvattavuuden vuoksi.

4. Legends of Tomorrow: CW:n supersankarisarjojen hidas kehitys on ollut mielenkiintoista seurata, mutta uskon että muoto on nyt täydellistetty Legends of Tomorrow-sarjan muodossa. Se on itse käynyt pienen muodonmuutoksen kevyen mutta loppujen lopuksi tylsähkön ykköskauden jälkeen kokonaisvaltaiseksi supersankari- komediaksi, joka ei pelkää nauraa itsellensä tai pitää hauskaa. Viimeisimmässä jaksossa oli ehkä parhaimpia take that-hetkiä Arrowia kohtaan, johon sisältyi lasten lelujouskari ja joulukauden kovin lahjavalinta. Mutta sarja on myös täynnä hyvää hahmokasvua ja oikeaa draamaa. Tulen palaamaan tähän sarjaan kattavammin tulevaisuudessa.

3. Brooklyn 99: Tämän sarjan korkea taso hämmentää minua alati. Alunperin niin yksinkertaisen ja simppelin oloinen poliisisarja huumorilla on paljastunut erittäin fiksuksi, hyvin rakennetuksi moderniksi sarjaksi jossa on paljon hyvää poliisishuumoria, mutta aina välillä oikeaa draamaa joka usein perustuu myös hahmojen sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihonväriin. 5. kaudella tässä on otettu hienoja askelia eteenpäin, ja en malta odottaa kauden jatkumista.

2. Dear White People: Joskus on hyvä olla todella suora ja sanoa asiat kuten ne ovat, ja Dear White People tekee tämän erinomaisesti. Se taklaa ajankohtaisia teemoja kuten rasismia, mikroaggressioita ja myös homofobiaa rohkeudella ja suoruudella jota en siltä odottanut, ja ammattimainen työskentely näyttelijöiltä ja ohjaajilta (mm. Moonlightin ohjaaja Barry Jenkins) tekee Dear White Peoplesta sarjan, jonka toista kautta odotan suurella innolla.

1. Mindhunter: Mitä tehdä kun netflixin sarjat tuntuvat olevan vain palasiksi leikattuja elokuvia, ilman visiota? Apuun tulee Joe Penhall ja tuottaja David Fincher, mukanaan faktapohjainen rikoskertomus FBI:n sarjamurhaajaosaston synnystä ja boom: Mindhunter. Kylmän viileä, visionäärinen ja kolmen vahvan päähahmon eteenpäin viemä Mindhunter on kertomus sarjamurhaajista pahimmista, mutta pitää menon siistinä ja sivistyneenä. Aikana jolloin verinen mässäily on tavanomaista, on Mindhunterin siviili keskustelun ilmapiiri ja katsojan mielikuvitukseen luottaminen suorastaan vallankumouksellista. Enkä voi olla mainitsematta Cameron Brittonin roolisuoritusta sarjamurhaaja Edmund Kemperinä, joka on yksi karmivimpia kuvauksia sarjamurhaajasta juurikin sen aitouden takia. Jos et ole tsekannut Mindhunteria, tee se.

Top 3 Kirjat

Sivuhuomio: Olen tänä vuonna lukenut itseasiassa paljon enemmän kirjoja kuin normaalisti yhden lukupiiriosallistumisen vuoksi, mutta suurin osa niistä kirjoista oli, noh, huonoja. Onneksi muutakin on tullut luettua.

3. Katarina Wennstam: Petturi. En odottanut että yliopiston dekkari- lukupiiristä nousisi yksi suosikkikirjoistani tältä vuodelta mutta näin kävi; Katarina Wennstamin Petturi on rikostarina jonka pääosassa on iranilaistaustainen lakinainen Shirin Sundin ja rikostarkastaja Charlotta Lugn, ja teemana on alunperin jalkapallokulttuuri kunnes verhon takaa paljastuu paljon laajempi ja yhtenäisempi yhteiskunnallinen kipupiste. Hyvät päähahmot tekevät paljon, ja vaikka Petturi ei keksi pyörää uudelleen, on se silti oikein mainio teos.

2. Hippo Taatila: YUP-Helppoa Muisteltavaa. Olin helpoin mahdollinen maali tälle; YUP on (kuten olen maininnut) suosikkibändini, ja mikä tahansa oheistuote YUP:sta 8 vuotta bändin lopettamisen jälkeen kelpaa. En kuitenkaan odottanut näin hyvää, avointa ja loppua kohti mentäessä varsinkin humaania teosta. Taatilalla on hyvä tahditus, ja voin myöntää että Helppoa Muisteltavaa toimi minulle eräänlaisena sulkeumana- en ehkä tule näkemään YUP:ia livenä tai kuulemaan uutta levyä heiltä, mutta se on ihan okei. Joskus asiat vain menevät niin.

1. Felicia Day- You Are Never Weird On The Internet (Almost). Nörttikuningatar Felicia Dayn omaelämänkerta oli edellisen tapaan teos jolle olen ihan liian helppo maali. Mutta Day onnistui silti yllättämään sillä kuinka hyvä ja mukaansatempaava hän on kirjoittajana, hän kertoo elämästään luonnolliseen tapaan ja loppua kohden kun asiat menevät ns. "aidoksi", tuntuu se luonnolliselta jatkolta koko teokselle. The Guildin ja Geek & Sundryn historiaa, paljon nörttihuumoria ja hollywood-arkea, Dayn elämäkerta on parhaimpia joita olen lukenut.

Paras happening:

Wolrdcon 75 on ihan varma nakki. Neljä päivää meni yhdessä hujauksessa, tavaten uusia ja vanhuja tuttuja, hypäten eri ohjelmissa ja paneeleissa, tuhlaamassa tyhmän paljon rahaa ja juhlien jokailtaisissa bileissä- Worldcon toi ison maailman coniskenen suomeen tyylillä ja ryminällä.

Paras Roolipelijuttu:

Tähän on parikin vaihtoehtoa, mutta mennään Sotakarjut- roolipelin arvostelulla ja roolipeliarvostelujen aloittamisella. Oli erittäin virkistävää tarkastella roolipeliä arvostelua varten, löytää uusi rakenne ja koittaa sisäistää peli arvosteluun, joka kertoo pelistä jotakin. Parasta tässä oli kuitenkin vastaanotto, joka rohkaisi jatkamaan näiden tekemistä.

Suurin pettymys: BRIGHT

Tämä olisi niin voinut olla hauska ja erilainen urbaani fantasialeffa, joka olisi voinut jopa tarkastella hieman Tolkienilaisen fantasian sisäänrakennettuja ongelmia, mutta ei. Sen sijaan Bright on tylsä, geneerinen ja paikka paikoin loukkaava ja inhottava teos joka kääntää selkänsä oikeille ongelmille keskittyessään fiktiivisen örkkirodun ongelmiin, mutta samalla koodaa nämä örkit Amerikan värillisen väestön karikatyyreiksi. Oma vika, mitäs kehtasin odottaa mitään järkevää tai hauskaa David Ayerilta ja Max Landikselta?  

2017 alkaa olla lopuillaan, ja uusi vuosi alkaa aivan pian. Mitä se tuo tullessaan? En jaksa miettiä näitä, ainakaan muun kuin nörtteilyn kannalta. Toiset tuotantokaudet Westworld ja Dear White People- sarjoihin, CW:n uusi Black Lighting-sarja ja Marvelin Cloak & Dagger kiinnostavat televisiopuolella. Elokuvissa tulen käymään hurjalla tahdilla: Disaster Artist, All the Money In The World, Downsizing (eugh), Darkest Hour, Call Me By Your Name, Florida Project, Molly's Game, The Post, The Shape of Water, Coco ja Black Panther ainakin pelkästään Tammi-Helmikuun aikana, ja luultavasti pari päälle. Myöhemmin tietysti tulee myös Solo: A Star Wars Story, Ready Player One, Isle of Dogs, Deadpool 2, Ocean's 8, Ant-Man and the Wasp, Predator ja tietysti Avengers: Infinity War. Ensi vuonna tulen paneutumaan ainakin Legends of Tomorrowiin, DC:n Rebirth-tarinoihin, viimeistelen suuren Hobitti-retrospektioni ja kirjoitan jotain luultavasti taas videopeleistä, pitkästä aikaa.

Hyvää uutta vuotta 2018, ja tavataan ensi vuonna!

Atte T