Hyvää uutta vuotta 2017!

So fuck this year, right?

Anteeksi karvas kielenkäyttö, mutta tässä vaiheessa alkaa tämän vitun vuoden paino tuntua aika raskaalta. Kun kirjoitan tätä, Carrie Fisherin kuolema aiheuttaa laajalti surua ympäri maailmaa. Samana päivänä kuoli myös Ruohometsän Kansa-kirjan kirjoittaja Richard Adams. En ole niin julma tai raadollinen että alkaisin tässä luetella nyt kaikkia tänä vuonna kuolleita- se olisi raskasta ja turhaa, loppujen lopuksi. Mutta tietyt nimet nousevat välttämättäkin mieleeni, kuten sarjakuvalegenda Darwyn Cooke, näyttelijät Anton Yelchin, Alan Rickman ja Gene Wilder sekä tietysti David Bowie. Näitä ihmisiä on surtu paljon ja tullaan suremaankin, mutta onneksi heiltä jäi myös merkittävä jälki tähän maailmaan teoillaan ja tarkoituksillaan. Mutta tämä on vasta alkua suurten sukupolvien käydessä vanhemmiksi. Tärkeintä on kuitenkin se että nautimme siitä mitä meillä on tässä ja nyt niin paljon kuin on mahdollista.

Henkilökohtaisesti, tämä vuosi oli lähinnä outo. Pääsin osallistumaan yliopiston kautta moniin hienoihin juttuihin ja muutto oli yksiä lyhyen elämäni parhaimpia päätöksiä. Mutta rahallisesti on tehnyt tiukkaa, olin aika lähellä loppuunpalamista ja maailman erinnäiset ongelmat ja vittumaisuudet (here I go again) ovat tehneet monista omista saavutuksistani hieman mitättömän oloisia. Noh, se omista murheistani. Nyt alkaa olla tämä vuosi pulkassa ja on aika katsoa taaksepäin, mutta ilon kautta. Kuten on tapana, kerron omat suosikkini niin leffojen, sarjisten kuin tv-sarjojenkin kirjosta. Tänä vuonna pistän kovemmat panokset kehiin: tässä on minun top 5-listani tältä vuodelta!

Top 5 Leffat:

5. Arrival: 
Kuten arvostelussani sanoin, on aina mukava nähdä scifi-leffoja jotka pistävät ajattelemaan. Arrival oli fiksu, hyvin kuvattu ja esimerkillisesti sävelletty elokuva joka herätti paljon kysymyksiä, sivisti ja tarjosi hyvin erilaisen mutta oudolla tavalla realistisen vision ensimmäisestä kontaktista.

4. The Nice Guys
Kesällä tullut The Nice Guys meni varmasti monen tutkan ohitse, mutta Shane Blackin etsivä/neo-noir komedia kahdesta etsivästä 70-luvun Los Angelesissa oli loistava. Jackson Healy (Russel Crowe) ja Holland March (Ryan Gosling) ovat joko liian fiksuja tai liian tyhmiä tilanteesta riippuen ja nuori Holly (Angourie Rice) tuo elokuvan sydämen mukanaan. The Nice Guys on väkivaltainen, hauska ja ronski leffa ja Shane Blackin parhaimmistoa.

3. Captain America: Civil War
Kahden pettymyksen keskellä Marvel Cinematic Studios osoitti suvereeniutensa kertaheitolla. Captain America: Civil War suoritti lyhyessä ajassa hyvin paljon; se toimi itsenäisenä jatko-osana Winter Soldierille, paransi alkuperäistä lähdemateriaaliaan huomattavasti ja edisti näiden hahmojen tarinaa, ja tarjosi vuoden parhaan toimintakohtauksen. Anthony ja Joe Russo, teillä on nyt kaksi täysosumaa. Tuokaa viimeinenkin kotiin.

2. Room
Pienillä asioilla voi saavuttaa paljon, ja Room tekee juuri tämän. Ahdistava mutta elämäniloa täynnä oleva Room oli koskettava, järkyttävä, realistinen ja yllättävä monellakin tapaa ja Brie Larsonin ansaitsi Oscarinsa kunnialla. Odotan mielenkiinnolla mitä tulevaisuus tuo Jacob Tremblaylle, sillä nuori kaveri teki uskomattoman pelinavauksen. Room oli pitkään varma nakki vuoden parhaaksi leffaksi...

1. Kubo and the Two Strings
...Kunnes näin Kubon. Kubo and the Two Strings oli rikollisen aliarvostettu lippuluukuilla, mutta kaikki jotka näkivät sen kertoivat samaa tarinaa; Kubo on hauska, toiminnallinen, synkkä ja sydäntäriipivä elokuva suurista seikkailuista, perheestä ja anteeksiannosta. Näin hyvin tehtyä koko perheen elokuvaa en ole nähnyt aikoihin. Kubo and the Two Strings oli taideteos, ja tämän vuoden paras leffa.

Top 5 Sarjakuvat:

5. Multiversity
Grant Morrisonin monimutkainen Multiversity julkaistiin teknisesti 2015 mutta Suomeen sen kirjaversio rantautui vasta tänä syksynä. Multiversity on Morrisonin lopullinen todiste siitä kuinka monipuolinen hän eri genrejen tulkitsijana ja kuinka laaja tämän tietous DC:n historiasta on. Multiversity ansaitsisi laajemmankin analyysin, mutta se jääköön ensi vuoteen.

4. 112 Osumaa
Sarjakuvaa voi tehdä ilman sen ihmeellisempää juonta tai narratiivia. Milla Paloniemen 112 Osumaa on vain kokoelma hänen sarjispäiväkirjansa sivuja mutta yhdessä ne ovat palanen elämää, eli aitoa, raskasta ja hyvin tunteikasta. 112 Osumaa on hyvin erilainen lukukokemus ja rohkea ja rehellinen katsaus taiteilijan pään sisään.
 
3. Giant Days
Viime vuoden suosikkini on yhä täällä, sillä Giant Days sai jatkoa tyylillä. John Allisonin kirjoitus on yhä ykkösluokkaa ja piirtäjän tontille nousi suomalainen Max Sarin, jonka tyyli on omiaan Giant Daysin realistisen fantastiseen maailmaan.


2. Voro: Kolmen Kuninkaan Aarre
Vuoden kehutuimpia sarjakuvia kotimaisissa piireissä ansaitsee myös hypensä. Voro on hauska, jännittävä ja erittäin luova fantasiatarina. Se ei sido itseään genren ongelmiin ja vaikka siinä on joitain kliseitä niin niitä käytetään hyvin. Janne Kukkonen on jo kynäilemässä jatkoa, ja odotan mielenkiinnolla mitenkä Liljan tarina jatkuu.

1. Dark Night: A True Batman Story
Tämä ei varmaan ole mikään yllätys, sillä hehkutin sarjista jo kesällä sen luettuani siihen malliin että oli hyvin epätodennäköistä että mikään voisi sitä haastaa. Paul Dinin omaelämänkerrallinen Batman-tarina oli kauniisti kirjoitettu, raadollinen mutta innoittava tarina siitä kuinka fiktio ja fiktiiviset hahmot eivät ole ainoastaan massaviihdettä, vaan ne voivat oikeasti auttaa ihmisiä pääsemään ylitse traumoista tai masennuksesta.

Top 5 TV-Sarjat

5. Penny Dreadful
Olen useaan otteeseen kehunut tätä sarjaa ja pidän sitä yhtenä parhaimmista jota kuunaan on tehty. Miksi siis "vain" viides sija? Koska lupaavasti alkanut kausi päättyi tyhmästi ja oli myöskin koko sarjan lopetus. Eva Green ja Rory Kinnear ansaitsisivat palkinnot uskomattomista roolisuorituksistaan.

4. iZombie
Mitä tehdä kun koko zombiegenre alkaa tuntua pakkopullalta ja haluat erottua joukosta? Adaptoit Chris Robertsonin ja Michael Allredin iZOMBIE-sarjiksen ja teet siitä mustan huumorin ja goren täyttämän poliisisarjan. iZombie oli positiivinen yllätys ja se ei pettänyt kertaakaan.

3. Luke Cage
Daredevilin ja Jessica Jonesin rankkojen netflix-sarjojen joukkoon sopii myös yksi hieman kevyempi tulokas. Ei Luke Cage mikään huumorisarja ole, mutta se tasapainottaa hyvin Luken voimista syntyvää tilannekomediaa ja suoria vertauskuvia nyky-Amerikan rotupoliittiseen tilanteeseen. Luke Cage oli koukuttava, svengaava ja miellyttävän elämänjanoinen sarja.

2. Stranger Things
Netflixin sarjoista tänä vuonna paras oli kuitenkin yllättävä Stranger Things. Stranger Things oli kaikkea; se oli nostalginen mutta täynnä uusia ideoita, se oli moderni mutta otti vaikutteensa 80-luvun Spielberg-leffoista sekä sekalaisista kauhuleffoista. Tähän laitetaan päälle viellä hyvä ja karismaattinen lapsinäyttelijöiden kööri niin alkaa olla hyvä paketti kasassa.

1. Westworld.
Michael Chrictonin kirjoittamaan elokuvaan perustuva tv-sarja oli vuoden mahtavin televisiokokemus. Westworldin puisto tarjosi koko ajan uusia ihmeitä ja kauhuja katsojalle, näyttelijät kuten Anthony Hopkins, Jeffrey Wright, Evan Rachel Wood, Thandie Newton ja Ed Harris antoivat kaikkensa ja Ramin Djawadin upea soundtrack  ja alkutunnari on Game of Thrones-tason nerokkuutta. Westworld oli tv-sarja jonka voi katsoa vain kerran samalla lailla. Palaan tarkemmin Westworldin pariin ensi vuonna myöskin. Ja bonuksena tietysti Armistice (Ingrid Bolso Berdal), uusi suosikkini tv-sarja hahmoista tänä vuonna.

Top 3 Kirjaa

3. Tim Walker: Lost in Suomi
Tim Walkerin löyhä omaelämänkerrallinen kokoelma anekdootteja Suomesta amerikkalaisesta näkökulmasta oli alkupremissiään paljon mielenkiintoisempi. Tämänkaltaiset kirjat ovat omiaan ymmärtämään kulttuurieroja, ja toivoisinkin tämänkaltaisten kirjojen yleistyvän.

2. Dave Gross: Lord of Runes
Dave Gross jatkaa Kreivi Varian Jeggaren ja tämän henkivartija Radovanin edesottamuksia Golarionin fantasiamaailmassa. Gross on jo vuosia sitten kehittänyt kaavan näiden tarinoiden toimivuuteen ja Lord of Runes jatkaa sitä varmasti ja tyylikkäästi, muuttaen silti tarinoiden status quota armotta.

1. Howard Andres Jones: Stalking the Beast
Pathfinder-romaanit jatkavat korkeaa tasoaan ja Plague Of Shadowsin erinomainen jatko-osa Stalking the Beast on ehkä sen huipentuma. Haltiasamooja Elyanan ja puoliörkki Drelmin platoninen rakkaussuhde on erittäin freesiä ja tarinan hiljalleen avautuva salaliitto tekee siitä oivan kirjan useammallekin lukukerralle.

Paras happening: 

Tänä vuonna tuli humpattua taas läpi maiden ja mantujen erilaisissa tapahtumissa ja coneissa. Tampere Kuplii meni tällä kertaa töissä työpari Timochun kanssa ja se oli oikein mainio kaksipäiväinen rupeama. Mutta voiton vie kuitenkin Ropecon 2016, sillä uudet maisemat messukeskuksessa sekä hyvä seura tekivät Ropeconista taas kodin tuntuisen.

Paras Roolipelijuttu:

Näitäkin riittää. Pidin kovasti pyhäinpäivänä vetämästäni Curse of Strahd- pelimaratonista mutta siitä ei ole jäänyt yhtä kokonaisvaltaisen hyvää muistoa kuin Käärmeen Kallo-roolipelikampanjasta. Hyvin erilainen pelinjohtaja tuo hyvin erilaisen tunnelman peliin ja tässä pelissä tunnelma on ollut mucho bueno. 

Suurin Pettymys: BATMAN v SUPERMAN: DAWN OF JUSTICE.

Anteeksi hyökkäävän iso otsikko. Mutta tässä kohtaa totuus on kohdattava. Batman v Superman; Dawn of Justice oli huono elokuva. Se tuhlasi kaiken mitä tuosta premissistä oltaisiin voitu saada, ylenkatsoi hahmojaan lähes yhtä paljon kuin yleisöään ja teki Teräsmiehestä sivuhahmon omaan elokuvaansa. Tämän lisäksi se nojasi aivan liikaa keskinkertaisten tarinoiden maineeseen jonain kirjallisuuden klassikoina ja imi innoitetta sarjakuvagenren langenneelta nerolta Frank Milleriltä. Sinulla elokuvassasi Teräsmies, Batman ja Ihmenainen- mitenkä ette saa siitä tehtyä hyvää, Zack Snyder ja David Goyer? Voisin kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta jääköön sekin ensi vuoteen.

Vuosi alkaa olla ohitse, ja ensi vuosi odottaa aivan nurkan takana. Mitä 2017 tuo tullessaan? Tämän blogin puolella voi odottaa ainakin tässä tekstissä luvattuja analyysejä ja katsauksia Westworldiin, Multiversityyn, Miraclemaniin ja Batman v Supermaniin. Arvostelujen puolella nostan kytkintä ahkerasti ja arvosteluja tulee paljon enemmän ja hyvin erilaisista leffoista. Ja varmaankin jonkinlainen raportti Worldconista. Tämän lisäksi kehitteillä on jotain aivan uutta tämän blogin kohdalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Uudenvuoden lupaukseni on käydä enemmän elokuvissa. Elokuvissa onkin ensi vuosi on täynnä jännättävää: Paljon scifi-leffoja kuten Ghost in the Shell, War for the Planet of the Apes, Kong: Skull Island, Valerian and the City of Thousand Planets ja Blade Runner 2049. Supersankaripuolella Logan, Guardians of the Galaxy vol 2, Spider-Man: Homecoming, Wonder Woman, Thor: Ragnarök ja Justice League. Moana, Kaunotar ja Hirviö, Lego Batman: The Movie- Huh huh! Nähdään elokuvissa! Hyvää uutta vuotta kaikille!

Atte T

Atte Arvostaa: Assassin's Creed

Vuoden toinen iso videopelileffa on täällä, vuoden jo käydessä loppuun. Kuten monet varmaankin muistavat, Assassin's Creed-pelisarja on itselleni jokseenkin tärkeä. Olen ollut sarjan aktiivinen fani kohta 8 vuotta ja päinvastoin kuin useat muut sarjan fanit olen pitänyt jokaisesta pelaamastani pelistä siinä. Elokuvan tekeminen pelistä ei ollut mielestäni huono idea, mutta se herätti minussa vähän huolta. Kuinka tarkka adaptaatio olisi? Unohtaisiko ohjaaja ja käsikirjoittajat syyt miksi nämä pelit ovat olleet suosittuja, alkaisivatko he säveltää jotain ihan omiaan vai seuraisivatko he orjallisesti jotain peleistä siihen merkkiin asti että se ei enään eroaisi pelistä mitenkään?

Se ei tehnyt mitään näistä, mutta samalla teki kaikki.

Assassin's Creed

Elokuva: Assassiinien Veljeskunta ja Temppeliritarien Järjestö ovat taistelleet vuosia toisiaan vastaan. Temppeliherrat haluavat maailmanrauhaa heidän rautaisen nyrkkinsä alla, assassiinit taasen vapautta ja monimuotoisuutta. Nyt Callum Lynch (Michael Fassbender) ajautuu mukaan tämän taistelun uusimpaan vaiheeseen, ja hänen esi-isänsä Aquilarin (Michael Fassbender) kautta hän auttaa Sofia Rikkinia (Marion Cotillard) löytämään lopullisen aseen tähän sotaan.

Adaptaatio on vaikea taiteenlaji. Kuinka paljon otat tai jätät alkuperäisestä materiaalista? Assassin's Creed teki fiksun valinnan siinä, että se ei ota kantaa aikaisemmin ilmestyneisiin peleihin, antaen itselleen enemmän tilaa toimia. Mutta tämä ei valitettavasti paljoa auta. Assassin's Creed jakaa kaikki pelisarjan kompastuskivet mutta ei tuonut puoliakaan sen vetovoimasta mukanaan. Lopputulos on hajanainen, katkeileva ja sekava lopputulos joka näyttää nätiltä. Ohjaaja Justin Kurzelilla on silmää toiminnalle ja dramaattisille kohtauksille, mutta kaoottinen ja täyteen ängetty 116 minuuttia ei anna hänelle tilaa tehdä sillä taidolla juurikaan mitään. 

Yksi asia mikä teki tästä elokuvasta hyvin lupaavan oloisen oli sen näyttelijät. Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jeremy Irons, Michael K. Williams, Brendan Gleeson- kaikki loistavia näyttelijöitä joilla on kilometrikaupalla hyvää mainetta takana. Ja lähes kaikki antavat myöskin hyvän roolisuorituksen, mikä on sääli sillä heidän hahmonsa ovat paperinohuita ja yksiulotteisia. Fassbender on uskomaton näyttelijä joka ei vieläkään annan huonoa roolisuoritusta, mutta hänestä huokuu tietynlainen hälläväliä-asenne. Hän on hyvä, mutta Callum on täysi mysteeri katsojalle. Mitä hän teki, millainen hänen elämänsä oli, mitä hän tahtoo- kaikki nämä ovat hienoja kysymyksiä joihin ei vastata. Jeremy Ironsin näyttelemä Alan Rikkin on pahis, ei mitään muuta ja vaikka hän kuulostaakin hyvältä ei hän kuitenkaan ole hahmo, vain uhkakuva. Ainoa hahmo josta katsoja oppii jotain tai tietää jotain tämän tavoitteista on Sofia Rikkin, mutta sekään ei ole paljoa.

Assassin's Creedin teeman mukaisesti osa tarinasta tapahtuu menneisyydessä. Tällä kertaa näyttämöksi on valittu Espanja vuonna 1492 (tässä kohtaa historianörtti voi arvata mihinkä kaikki päättyy) ja muslimien hallinnan viimeiset päivät. Aquilar ja Maria (Ariane Labed) ovat assassiineja jotka koittavat pitää muinaisen artefaktin Espanjaan saapuneiden temppeliritarien kourista henkensä uhalla. Nämä osuudet ovat elokuvan paras osuus. Espanja näyttää karulta taistelutantereelta, taistelut on kuvattu hyvin ja niistä saa selvän ja takaa-ajo osuudet kaduilla ja katoilla on koreografista taidetta. Oli todella siistiä nähdä Aquilar käyttämässä piilotettua veistään ja assassiinien verinen rynnäkkö sotilaiden kimppuun sekä tietysti uskon loikka kirkontornista. Mutta jos olet menossa katsomaan Assassin's Creediä näitä osuuksia odottaen, tulet pettymään sillä tarinan fokus on animuksen tylsemmällä puolella. Nämä pätkät ovat lähinnä toimintaa, ei hahmoja varten. Historia ja hienot tapahtumapaikat ovat aina olleet se mikä on pelaajia vetänyt Assassin's Creed-pelien pariin. Elokuva tekee näistä kohtauksista vain taustajuonen tarinalle, mikä on suuri virhe. Ja tässä oli vielä tilaisuus käsitellä varhaisrenesanssin Espanjaa, jota aniharvoin on käytetty hyväksi leffoissa. Inkvisitio, maurien valtakunta, kulttuurierot, filsofiset erot- jos elokuva olisi keskittynyt historiaan oltaisiin voitu saada paljon mielenkiintoisempi lopputulos. Animus itse on toteutettu radikaalin erillaisesti ollessaan mekaaninen marionettiteline, mutta mielestäni muutos oli fiksu ja sopi elokuvaan paljon paremmin kuin pelien muovinen sohva. Tämä yritti korvata historiaosuuksia, mutta siltikin jäin kaipamaan lisää siistin näköisiä assassiineja tekemässä siistejä juttuja hienossa ympäristössä.

Jos Assassin's Creedillä on jokin keskeinen teema, on se isä-suhteissa. Kaikilla on jonkinäköinen monimutkainen ja karvas suhde vanhempaansa ja äidit on elokuvasta tapettu pois nopsaan. Callumin ainoa keskeinen luonteenpiirre on kauna isäänsä kohtaan, ja Sofian elämän suurin vaikuttaja niin hyvässä kuin pahassa on isänsä Alan ja tämä varastaakin härskisti tyttärensä saavutukset. Kaikkia hahmoja määrittävää heidän verensä, ei heidän omat agendansa tai elämänsä. Ei negatiiviset isä-suhteet mitään uutta ole tässä sarjassa, mutta ei varmaan kenenkään mielestä Desmondin suhde isäänsä ollut pelin paras puoli? Oli miten oli, Assassin's Creed on hyvin sekava paketti. Hatunnosto pitää antaa kuitenkin Jed Kurzelin mainiolle soundtrackille joka oli hyvin mukana kaikissa kohtauksissa juuri sopivalla tavalla. Toimintakohtaukset menneisyydessä ja nykyisyydessä on hienosti koreografisoitu ja kuvattu mutta tarina niiden ympärillä on vain sekava ja ohut. Tästä huolimatta voin silti suositella Assassin's Creedin katsomista leffassa, sillä jos elokuva lainkaan kiinnostaa niin tämä on varmaankin paras tapa kokea se. Taisteluskenet ja kilpajuoksut Granadan katoilla näyttävät todella hyvältä isolla valkokankaalla ja kuulemani mukaan 3D on hyvin toteutettu. Assassin's Creed on keskiluokkaista toimintahöttöä ja sivuuttaa pelisarjan parhaimmat puolet pelkiksi toimintakohtauksiksi. Pelileffojen kirous jatkuu yhä.

Atte T

Ps. Mutta oli aika siistiä kuulla "Nothing is true, everything is permitted" leffassa!

Seitsemän Elokuvaa Jouluksi

Hyvää Joulupäivää kaikille!

Jouluun kuuluu jouluaiheisten elokuvien ja tv-ohjelmien katseleminen. Mutta vuodesta toiseen ja toiseen ja toiseen se on ne samat elokuvat ja samanlaiset tv-ohjelmat joita tv puskee pihalle. No huolia pois, minä olen täällä auttamassa! Tässä hieman nostoja erilaisista leffoista ja tv-ohjelmista joidenka katsominen sopii jouluiltaan mutta ei kyllästytä laisinkaan. Aloitetaan lyhyt lista kaikkien ilmiselvimmällä kliseellä kautta aikojen:

Die Hard

Tottakai Die Hard. John McTiernanin klassikkoleffa on nykyään ärsyttävän yleisesti esiinnostettu "alternative-joululeffa". Die Hard on täynnä jouluun liittyvää visuaalisuutta ja tematiikkaa; se tapahtuu Jouluna, Nakatomi Tower on täynnä joulukoristeita ja jopa soundtrackilla kuuluu kulkusia ja joululaulujen mukaelmia. Mutta tähän päälle on laitettu hirveä mylly ammuntaa, räjähtelyä, nyrkkitappeluita ja kylmää kyytiä. Bruce Willis on loistava ja edesmennyt Alan Rickman on varastaa shown tämän alta viileällä tyylikkyydellään. Die Hard on hyvää vaihtelua kenenkä tahansa jouluun.

"Welcome to the party, pal!"

Sitten jotain hieman jouluisempaa. Jouluklassikko jo vuosikymmenien ajan on ollut Charles Dickensin Joulutarina. Siitä on tehty satoja adaptaatioita ja versioita, mutta mielestäni kolme versiota nousevat muiden yläpuolelle. 

Muppetien Joulu

Klisee? Ehkä. Lapsellinen? Kenties. Huono? Ei missään nimessä. Muppetien Joulu on puhdasta taikaa alusta loppuun asti. Minä rakastan muppeteja ja Jim Hensonin työtä kaikissa niiden muodoissa ja tässä ne saavat arvoisensa aseman. Michael Caine on todella hyvä ja uhkaava Ebenezer Scrooge ja tämän muutos saiturista hyväksi mieheksi on uskottava ja hyvin tehty. Ja musiikki! Nämä laulut kuuluvat joululaulujen parhaimmistoon, varsinkin uskomattoman piristävät ja lämpöä täynnä olevat It Feels Like Christmas ja Thankful Heart. Muppetien Joulu on hauska (Muppetit ovat aina), herkkä ja lämminhenkinen jouluelokuva koko perheelle.

Doctor Who: A Christmas Carol

Doctor Who-fanit tietävät varmasti tämän. A Christmas Carol on hyvän jouluspesiaalin lisäksi myös varmaan koko Matt Smith-ajan parhaimpia jaksoja muutenkin. Jakso ottaa Dickensin tarinan pääpiirteet ja sovittaa sen steampunkahtavalle planeetalle ja tekee Tohtorista yhdistelmän kaikkia kolmea joulun aavetta opettaakseen vanhalle saiturille (Michael Gambon- toiseksi paras Scrooge ikinä) Joulun merkityksen ja samalla pelastaa tietysti avaruusaluksellisen ihmisiä. Kuten on tapana.

A Christmas Carol ei vaadi edes laajaa Doctor Who- tuntemusta allee, ja voikin toimia jopa hyvänä esittelynä koko sarjasta. Ja on myös ainoa tällä listalle jossa on lentäviä haikaloja. Kuten on tapana.

Blackadder's Christmas Carol

Mitäpä olis joulu ilman Rowan Atkinsonia? Television pyörittäessä varmasti jossain kohtaa Mr Beanin Joulua (mikä on hauska, älkää ymmärtäkö väärin) kannattaa katsoa koomikkolegendan aikaisempi jouluspesiaali. Blackadder on komediasarja joka ansaitsisi oman blogitekstin kokonaan itselleen. Siinä Atkinson näyttelee Blackadderia, vihaista ja ahnetta miestä jonka suvun kautta sarja esittelee Englannin historian eri vaiheita. Tämä on jouluspesiaali on käänteinen versio Dickensin tarinasta: kiltti Blackadder muuttuu kolmen aaveen näkyjen kautta kaikkien rakastamaksi kiukkupussiksi. Jos olet mustan, brittiläisen huumorin ystävä on Blackadder's Christmas Carol sinua varten.

Mutta kuten Die Hard meille opetti, Joulu voi olla vain visuaalinen ja temaattinen taustaelementti:

Batman Returns

Batman Returns on rikollisen aliarvostettu Batman-elokuva ja onkin Dark Knightin jälkeen henkilökohtainen suosikkini kaikista Lepakkomiehen leffoista. Joulu on Gothamissa kaikkialla, aina katukoristeluista Waynen kartanoon eikä siitä pääse pakoon edes dialogissa tai juonen kohdissa. Michael Keaton on yhä Batmanina huikea ja Danny DeViton hirviömäinen Pingviini on uskomattoman viihdyttävä hahmo. Mutta shown tietysti varastaa Michel Pfeiffer Kissanaisena jonka tarina on koko elokuvan sydän ja ydin. Batman Returns on täynnä jouluista tunnelmaa ja Tim Burtonin synkkää fetisismiä. 

Carol

Tuoreimpia elokuvia tässä listassa. Todd Haynesin romanttinen draama perustuu Patricia Highsmithin kirjaan Price of Salt ja kertoo aloittelevan valokuvaaja Theresen elämän käännekohdasta 1950-luvun New Yorkissa. Ostoskeskuksessa hän tapaa Carol Airdin, hienon rouvan ja tästä alkaa heidän suhteensa joka muuttaa Theresen elämän ja vaarantaa Carolin entisen elämän. Rooney Mara ja Cate Blanchett tekevät molemmat todella hyvät roolisuoritukset ja varsinkin Mara onnistuu tekemään Theresen matkasta hyvin uskottavan. Ja koko elokuva tapahtuu käytännössä Jouluna, ja se tekeekin Carolin perheen hajoamisesta entistä sydäntäsärkevämpää. Carolista ja sen elokuvallisista keinoista kertoa tarinaa voisi kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta nyt suosittelen vain katsomaan erilaisen rakkaustarinan joka keskittyy rehellisesti juuri siihen.

Joulua voi viettää jopa ilman että viettää Joulua...käytännössä!

Terry Pratchet's Hogfather

Minun vuotuisiin joulutraditioihini kuuluu Terry Pratchetin nerokas Karjupukki Valkoparta-kirjan lukeminen ja sitten tämän tv-spesiaalin katsominen. Se ei ole yhtä hyvä kuin kirjaversio on- lähinnä kirja on hieman paremmin tahditettu ja spesiaali on niin kovin pitkä- mutta näyttelijät ja hyvä tunnelma tekee siitä klassikon. Kiekkomaailman vuoden odotetuin juhla on Karjunvalvojaiset, jolloin Karjupukki jakaa lahoja kaikille kilteille lapsille...kunnes hän katoaa. Jonkun pitää selvittää mitä vanhalle valkoparralle on tapahtunut, mutta jonkun on myös jaettava lahjat! Kuvaan astuu Susan Sto-Helit ja hänen isoisänsä- Kuolema itse. Hogfather on täynnä kuivaa huumoria, joulun perimmäisten ideoiden esittämistä ja hyvää tunnelmaa joka saa varmasti hymyn nousemaan kenenkä tahansa suupieliin.

Kaikilla on omat Jouluklassikonsa jotka voi katsoa vuosi toisensa jälkeen uudestaan tähän aikaan vuodesta. Lumiukko, Joulupukki ja Noitarumpu, Samu Sirkan Joulu, mitä näitä nyt onkaan. Ehkä tänä vuonna saat tästä listasta intoa katsoa jotain hieman erilaista ja saatat saada uuden klassikon listallesi. Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille.

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 24

Tätä on odotettu. On Jouluaattoa, ja joulukalenterimme saavuttaa lakipisteensä. Kiitoksia kaikille että olette jaksaneet lukea ja seurata taas tätäkin rupeamaa. Erityiskiitokset Turun Sarjakuvakaupan twitter-porukoille tämän kalenterin ahkerasta jakamisesta eteenpäin! Ehkä nyt joku on löytänyt hyvän sarjakuvan itselleen tai kaverilleen jouluksi, ken tietää.

Kuten viime vuonna, tämä sarjakuva on niitä kuuluisia joulusarjakuvia. Ei ehkä yhtä jouluinen kuin Batman: Noel mutta sen teemat pyörivät tiukasti aatto-illassa ja sen yksinäisissä hetkissä. Kun muu perhe on ehkä mennyt joulukirkkoon tai muuten ulos, ja olet yksin kotona illan hämärtyessä....ja jokin vaanii sinua.

Uncanny X-Men #143: The Demon

 

 

On Joulukuu, ja Ryhmä-X on hiljentymässä joulua varten. Muiden mutanttien lähtiessä joulunviettoon muualle, jää nuori Kitty Pryde yksin kartanolle. Mutta pian on selvää että hän ei ole yksin. Demoni vaeltaa kartanossa, ja Kittyn on nyt yksin selviydyttävä läpi yön...jos pystyy.

Okei, ei teknisesti joulusarjakuva, sillä joulu on vain narratiivinen keino saada juutalainen Kitty yksin X-Kartanoon mutta lasketaan, sillä The Demon on erittäin hyvä sarjakuva. Kitty on omia suosikkejani Ryhmä-X:än hyvin laajasta hahmokaartista ja tarinat jotka keskittyvät häneen ovat usein parhaimpia. Demoni joka kartanossa kulkee- N'Garai nimeltään- on suora pastissi H.R Gigerin Alien-hirviöstä ja juuri se tekee olennosta ja tilanteesta niin kutkuttavan. Tämä on Chris Claremont valtansa huipulla kirjoittajana ja John Byrnen taide tekee hirviön ajojahdista todella pelottavan tuntuista. Jos kaikki joulun pullantuoksuinen lässytys ja puhtoisuus alkaa tulla korvista ulos, on The Demon sinua varten tehty. The Demon on julkaistu loistavassa kokoelmakirjassa Days of Future Past, ja kirjan nimikkotarina on myöskin sarjisklassikko. Lukekaa ja viettäkää erilaista joulua Kitty Pryden kanssa.

Ja näihin sanoihin, kuviin ja tunnelmiin. Nyt hiljennyn viettämään joulua, mutta palaamme viimeistään asiaan uudenvuoden aattona vuosikatsauksen merkeissä. Tehkää itsellenne palvelus ja lukekaa sarjiksia! Hyvää ja rauhaisaa joulua kaikille.

Atte T 

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 23

Toissapäivänä esittelin Batman '66-sarjakuvan, ja lopussa mainitsin että kuinka siinä on tullut yksiä alansa siisteimpiä name droppeja joita ei osannut odottaa. Tämä name drop liittyy tämänpäiväiseen sarjakuvaamme. Kun Batman-tv-sarja tuli, pyyhkäisi se maailman mukanaan. Batmania oli kaikkialla; leluissa, lautasissa, vaatteissa, autojen ikkunoissa ja lakanoissa. BatMania ei ainoastaan pysynyt Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolella vaan levisi kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Japani ei ollut tähän poikkeus. Mutta kun japanilaiset Bat-fanit halusivat jatkaa Lepakkomiehen tarinoiden seuraamista tv:n ulkopuolella, tuli vastaan ongelma. Batman-sarjiksia ei juurikaan toimitettu ulkomaille ja niitä ei todellakaan käännetty japaniksi. Apuun tuli mies nimeltä Jiro Kuwata.

Batman: The Jiro Kuwata Batmanga

 Gotham City on täynnä vaaroja. Lord Death Man nousee haudastaan piinaamaan ihmiskuntaa. Karmak, hullu tiedemies kaappaa ihmisiä outoihin ja epäinhimillisiin kokeisiinsa. Miten Go-Go The Magician hallitsee säätä? Onneksi Gothamilla on suojelijansa: Batman ja Robin, dynaaminen duo!

Batmanga on juuri sitä mitä sen nimi sanoo sen olevan. Batmanga on Jiro Kuwatan 1966 tekemä mangaversio Batmanin ja Robinin seikkailuista ja on mielenkiintoinen versio koko hahmoasetelmasta. Kaikki Batmanin ja Robinin perusjutut ovat vielä tallella; Bruce Wayne on miljardööri-playboy ja Dick Grayson on hänen suojattinsa. Mutta se mistä pidän eniten Batmangassa on se että Batman itse vaikuttaa olevan ihan sinut itsensä ja elämäntilanteensa kanssa. Kun on lukenut liikaa modernia Batmania alkaa koko "my parents are deeeaad" tuntua hieman läpikäydyltä materiaalilta. Batmangassa meno on letkeää ja rentoa, mutta siinä on myös särmää kuten monissa mangatarinoissa yleensä. Ihmisiä kuolee, runnellaan ja muutetaan ehkä popahtavammaksi mutanteiksi ikinä. Batmanga on hieno teos ja erilainen katsaus Batmanin seikkailuihin erilaisen sarjakuvamuodon kautta. Sopii niin Batman-faneille kuin manga-harrastajille, siis lukekaa nyt!

23 takana, 1 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 22

Loppu on aivan nurkan takana! Tämän vuoden parhaimpia elokuvia oli Doctor Strange, Marvel Studiosin viimeisin kunniamerkki ja muistutus siitä että he ovat yhä parhaita alalla. Doctor Strange piti pahistaan hyvin pitkään piilossa ja Kaecilius ei ollut mikään tunnettu tai iso vihollinen. Vaikka leffa oli hyvä ja Mads Mikkelsen oli todella hyvä roolissa, oli Kaecilius taas tylsähkö vihollinen. Pitkään toivoin ja uskottelin että Mads Mikkelsenin roolihahmo olisi ollut Doctor Doom, sillä Doctor Doom ja Tohtori Outo menevät hyvin yhdessä, katsokaa vaikka:

Doctor Strange & Doctor Doom: Triumph & Torment

Tohtori Outo kutsutaan maailman velhojen kokoukseen, jossa nimetään seuraava Ylivelho. Kisassa on mukana mahtavia noitia ja taikureita ympäri maailmaa...sekä Victor Von Doom, Latverian monarkki ja superrikollinen. Tohtori Outo voittaa kisan, mutta Ylivelhona hänen täytyy osoittaa hyvyytensä kisan hopeapaikan saaneen kanssa, joka tietysti on Doom. Strange on kieltäytyä, kunnes Doom kertoo mihinkä hän Ylivelhon apua tarvitsee: päästäkseen helvettiin. 

Roger Stern on alansa legendoja, ja hänen pitkäaikainen uransa Hämähäkkimiehen parissa on todiste siitä kuten on myös tämä kirja. Triumph & Torment on erittäin hyvä sarjis, ja se kuvastaa parhaita puolia molemmissa sen päähenkilöissä. Tohtori Outo on tiukan moraalin ja standardien herrasmies, ja tämä näkee hänen hyvin poikkeuksellisessa suhteessaan Doomiin. He juttelevat kohteliaasti ja toisiaan selkeästi kunnioittaen. Tämä on myös Doomin hienoimpia esiintymisiä. Hän on vallanhimoinen, kunnianhimoinen ja turhanylpeä, mutta myös humaani. Hänen rakkautensa äitiään kohtaan on koskettava ja hänen asemansa idealistina ja visionäärisenä superrikollisena on vahva tässä. Mike Mignolan tyylitelty ja hillityn maaginen taide näyttää todella hyvältä, kuten aina. Triumph & Torment on hiljainen, rauhallinen ja arvokas matka helvettiin ja takaisin jossa näiden kahden tohtorin sydämet punnitaan. Lukekaa ja viihtykää.

22 takana, 2 edessä!

Atte T 

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 21

Batman-fanina oleminen on aika ajoin rasittavaa. Batman on hyvä hahmo, ja siitä on syntynyt paljon hyvää materiaalia eri taidemuodoissa. Mutta nykyään tuntuu siltä että on kaksi asiaa jota nykyiset Batman-fanit tuntuvat pitävän välillä todisteena paholaisen olemassaolosta. Ensimmäinen on Joel Schumacherin Batman-elokuvat. Okei, Batman Forever ja Batman & Robin eivät ole hyviä elokuvia mutta niissä on asioita joita voi arvostaa ja ainakin ne olivat erilaisia tuotoksia muista. Toinen on paljon hämmentävämpi ja oudompi: on olemassa Batman-faneja joidenka mielestä Adam Westin ja Burt Wardin tähditämä Batman-tv-sarja on huono ja halveksuttava.

Kas, aasinsilta.

Batman '66

Hyvä hyssykät, Batman! Arvuuttaja varasti Gothamin Lady-patsaan! Ja Kissanainen on saman kerman perässä! Pingviini ja Pakkasherra ovat perustaneet oman jäävuoren Gothamin lahteen! Mitä Munapää juonii? Kenenkä koppalakit Hatuntekijä aikoo varastaa Englannissa? Kuka tai mikä on Nukkumatti?  Liity mukaan, samaan lepakkoaikaan, samalla lepakkokanavalla!

Batman '66 on adaptaatio samannimisestä legendaarisesta tv-sarjasta ja on lähes hypnoottisen tarkasti samalla linjalla sen kanssa. Jeff Parker on onnistunut siirtämään tv-sarjan tunnelman sarjakuvaan erinomaisesti ja vaihtelevat piirtäjät kuten Joe Quinones ja Ty Templeton täydentävät tätä täydellisesti. Tarinat ovat rakenteeltaan hyvin samanlaisia kuin tv-sarjan jaksot mutta uuttakin löytyy: modernimpia hahmoja kuten Harley Quinn ja Bane sekä tv-sarjasta jääneitä kuten Kaksinaama ja Myrkkymuratti tekevät esiintymisiä sarjassa. Batman '66 on hauska, viihdyttävä, taidolla tehty sarja joka osaa ottaa kaiken ilon irti Batmanin huvittavimmista aspekteista. Holy Good Comic Book, Batman!

Ja siinä on tullut yksittäinen name-drop hetki jota pidän yhtenä parhaimmista alalla, mutta palaamme tähän tämän joulun viimeisen DC-sarjiksen kohdalla ylihuomenna. 

21 takana, 3 edessä!

Atte T

ps. Joe Quinones on varmasti tämän hetken parhaimpia sarjakuvapiirtäjiä, ja sarjat kuten Batman '66 ja Howard the Duck ovat tästä todisteita. Kävi ilmi että hänellä ja sarjakuvakirjoittaja Kate Lethillä oli pieni unelmaprojekti joka muistutti paljon Batman '66-sarjista: Batman '89, minisarja Tim Burtonin Batman-elokuvien maailmassa joka paljolti keskittyisi Selina Kyleen ja Batmaniin. Mukana olisi ollut Burton-versio Robinista, Batgirlista sekä alkuperäinen Billy Dee Williams-Kaksinaama. Valitettavasti projekti ei saanut vihreää valoa. One may dream, though.

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 20

Loppu häämöttää jo horisontissa, sillä enään neljä sarjakuvaa jäljellä tässä joulukalenterissa! Mistäs sitä tänään rakentaisi aasinsillan päivä sarjikseen....hmmm...ooh! Guardians of the Galaxy Vol. 2 traileri oli aika hyvä, eikös ollutkin? Se tuntui jatkavan nyt kaikkien tuntemien sankarien tarinaa uusiin ulottuvuuksiin, tuoden mukaan uusia hahmoja ja antaa enemmän tilaa vanhoille sivuhahmoille kuten Yondulle. Mutta yhtä hahmoa ensimmäisestä Guardians of the Galaxysta en nähnyt trailerissa, ei sillä että olisin edes odottanutkaan näkeväni häntä. Tai, en ainakaan ennen lopputekstejä!

Howard the Duck (2015)

Howard on ankka, joka on ollut jumissa maapallolla jo jonkin aikaa. Hän- ja maapallo- ovat jo tottuneet siihen. Hän koittaa tienata leipäänsä yksityisetsivänä, vedoten usein "ystävyyssuhteisiinsa" supersankariyhteisössä. Mutta kukaan ei oikein pidä Howardista. Eikä Howard pidä kenestäkään.

Howard on vanha, vanha Marvel-sarjisten veteraani jonka eri sarjat ja satunnaiset esiintymiset eri sarjiksissa ovat pitäneet hengissä yli 40 vuotta. Kun hänen pikainen esiintymisensä Guardians of the Galaxy-elokuvan lopussa huvitti katsojia ympäri maailmaa, päätettiin Howardille antaa oma sarja taas pitkästä aikaa. Chip Zdarskyn ja Joe Quinonesin käsissä Howard tuotiin nykyaikaan ja lopputulos on mahtava. Howard on pääasiallisesti huumorisarjis sillä Howardia on aika vaikea ottaa kamalan tosissaan, ikinä. Mutta Zdarsky onnistuu tekemään kuitenkin tarinoista myös jännittäviä ja viihdyttäviä pelkän komedian lisäksi. Ja kuten kaikissa hyvissä komedioissa, Howardissakin on palanen tragediaa mukana. Howard itse on kyyninen, äkkipikainen ja auttamattomasti jumissa omassa mielikuvassaan että hän elää jotain noir-etsivätarinaa. Howard the Duck on loistava sarja täynnä huumoria, absurdeja tilanteita ja itkeviä Hämähäkkimiehiä. Lukekaa!

20 takana, 4 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 19

Twitterissä kävin nopean keskustelun Teräsmies-sarjakuvista. Siinä itse kehuin yhtä kaikkien aikojen parasta sarjakuvaa ikinä, Grant Morrisonin All-Star Supermania. Samalla esiin nousi toinen todella hyvä Teräsmies-sarjis ja samalla tajusin että en ollut (jostain syystä) vielä puhunut siitä tässä blogissa. Tämä tosin vaatii hieman taustaselitystä. Sarjakuvien Hopea-ajalla (noin 50-70 luvut) Teräsmies-sarjakuvissa pyöri kaikkea hyvin outoa ja hullunkurista: avaruusapinoita, muodonmuutoksia, Bizarroja, outoja planeettoja, kryptoniittia kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta kun Crisis on Infinite Earths tapahtui ja John Byrne aloitti oman, hieman enemmän maanläheisemmän ja vakavemman Teräsmiehen kirjoittamisen, DC:n päätoimittaja Julius Schwartz halusi vanhalle Terikselle kunniallisen lopun. Ja tähän työhön hän valitsi...Alan Mooren.

Whatever Happened to the Man of Tomorrow?

Rauha vallitsee Metropoliksessa. Kaikki Teräsmiehen viholliset ovat vetäytyneet tai lopettaneet. Mutta tämä ei tietenkään voinut jatkua. Lelumies ja Ilveilijä tappavat Jimmy Olsenin. Metallojen armeija on tuhota Daily Planetin. Teräsmies vie elossa olevat ystävänsä turvaan Yksinäisyyden Linnakkeeseen, mutta heidän perässää on niin Superrikollisten Legioona, Kryptoniittimies sekä Lex Luthor Brainiacin ikeen alla. Nämä ovat Teräsmiehen viimeiset hetket.

Alan Moore on tehnyt paljon kaikkea todella hyvää, ja hänen Teräsmies-tarinansa ovat todella, todella hyviä. Whatever Happened to the Man of Tomorrow on synkkä ja fiksu mutta myös hyvin värikäs ja täynnä hopea-ajan hienouksia ja hassuuksia. Se näyttää myöskin vanhanaikaiselta, kiitos legendaarisen Curt Swanin upean, klassisen kynänjäljen. Se on Mooren rakkauskirje ja hyvästit vanhalle Teräsmiehelle, ja on yhä 30 vuoden jälkeen toimiva tarina täynnä toimintaa, tunnetta ja Teräsmiehen parhaita puolia.

Ja tässä on myös parhaimpia Teräsmies-hetkiä ikinä. Teräsmies. Ei. Tapa.

19 takana, 5 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 18

Mikään ei ole yhtä paljon tunteita herättävä aihe sarjakuvaväen keskuudessa kuin taiteilijat ja heidän henkilökohtaiset politiikkansa. Paras esimerkki tästä lienee surullisenkuuluisa Frank Miller. Miller on joissakin piireissä yhä "se paras Batman-kirjoittaja ikinä" mikä ei sinänsä ole ihme. Yön Ritarin Paluu on vielä tänäkin päivänä hyvä tarina, joskin hieman ylihypetetty sellainen. Mutta Frank on sitemmin hieman menettänyt teräänsä ja tämä näkyy kaikissa tämän moderneissa tarinoissa. Mutta Frank on ollut todella, todella taitava aikoinaan. Frankin Daredevil oli pelastusruiske joka esti koko hahmoa valumasta unohdukseen. Ja yhdessä legendaarisen Chris Claremontin kanssa hän teki, mielestäni, parhaan teoksensa:

Wolverine

Logan palaa Japaniin pitkän poissaolonsa jälkeen tapaamaan rakastettuaan Marikoa. Mutta Japanissa hän kuulee että Mariko on mennyt naimisiin. Wolverine aloittaa Yashidan klaanin hämärien suunnitelmien selvittämisen, Yurikon vapauttamisen tämän tyrannimaisen isän määräysvallasta ja taistelun monia muukalaisia vastaan, joista ei aina tiedä ovatko he ystäviä vai vihollisia.

Wolverine kokoaa ahmamutantin ensimmäisen oman sooloseikkailunsa yksiin kansiin, ja se on erittäin toimiva paketti. Se ottaa paljon vaikutteita vanhoista samurai-tarinoista ja ideaaleista, sillä Claremont näki Wolverinen eräänlaisena epäonnistuneena samuraina joka halajaa kunniakasta kuolemaa. Tarinassa on paljon "velho kaappasi prinsessan" kaltaisia trouppeja ja ne tekevät siitä hieman vanhanaikaisen, mutta Claremontin kirjoitus on silti ykkösluokkaa, samoin Millerin kuvitus. Wolverine teki Loganista sen hahmon mitä miljoonat lukijat rakastavat; aggressiivisen ja eläimellisen lisäksi hän on myös taipuvainen melankoliaan ja on hyvin määrätietoinen ja kunniakas. Lukekaa!

18 takana, 6 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osat 16 & 17

Ehh. Tänä vuonna alkoi suorastaan lupaavasti, kun onnistuin pysymään aikataulussa joka päivä. Mutta ei, aina ei kerkeä. Tänään on sitten tuplafeature: eilinen Marvel ja tämänpäivän DC. Saisikohan näitä sidottua yhteen jotenkin näppärästi. Hmmm....kävisikös vaikka " Crisis Crossover-sarjikset joita ennen ei tarvitse lukea mielestäni mitään?"

Fear Itself

Punakallon tytär, Synti, on löytänyt muinaisen Asgardilaisen aseen syvältä Antarktiksen uumenista. Kukaan ei ole jaksanut- tai pystynyt- nostamaan sitä ylös ennen Syntiä. Nyt hän on Skadi, Käärmeen Tytär. Hän vapauttaa Käärmeen, joka lähettää lisää aseita eri arvoisille ympäri maailmaa. Tämän Käärmeen nimi on Cul ja hän on Pelon Jumala. Kostajien ja Thorin täytyy nyt pysäyttää Skadi, muut Veroiset ja Käärmeen ennen kuin Odin ja Asgardin armeijat tuhoavat maapallon estääkseen Käärmeen nousun maailman herraksi.

Fear Itself on mielenkiintoinen tapahtumasarja. Siinä on heittämällä koko Marvelin päätarinoiden synkimpiä hetkiä, mutta loppua kohti mentäessä siinä on myös sankarillisimpia ja toivorikkaimpia hetkiä. Matt Fraction onnistuu tasapainottelemaan näitä hetkiä todella hyvin ja se tekee tarinasta todella viihdyttävän. Perusideana siis on se, että joukko hyvin, hyvin vahvoja pahiksia ja sankareita saa Thorin Mjölnirin veroiset aseet jotka tosin aivopesee heidät psykoottisiksi hrviöiksi. Hulk, Möykky, Juggernaut, Attuma, Titania, Imijä ja Harmaa Kalma Thorin voimilla. Siinä on todella isot panokset, paljon hienoja, eeppisiä taisteluita ja kiitos Stuart Immosen, todella upeaa kuvitusta. Fear Itself on iso, eeppinen, traaginen mutta lopulta voitonriemuisa tarina supersankareista taistelemassa superrikollisia vastaan suojellessaan maailmaa. Harvinaisempaa nykyään kuin uskoisi.

Ja siinä on ehkä paras Kapteeni Amerikka-hetki vähään aikaan. Badass.

Blackest Night

"Blackest Night falls from skies. The darkness grows as all light dies. We crave your hearts and your demise. By my Black Hand

The Dead

Shall

RISE  "

Blackest Night (suom Synkin Yö) on ehkä paras moderni suuri tapahtumasarjis jonka olen lukenut. Se on Geoff Johnsin parhaimpia töitä ja kuvittaja Ivan Reisin taidonnäyte. Kaikki DC:n supersankarit vastaan kaikki koskaan kuolleet supersankarit, superrikolliset, rakkaimmat, viholliset-kaikki- yhdessä suuressa zombimätössä. Niin paljon on supersankareita ja rikollisia kuollut vuosien aikana ettei sitä aina tajuakkaan, mutta Blackest Night muistaa kaikki. Se on rankka, väkivaltainen ja ahdistava kuten parhaat zombitarinat mutta myös voitokas, toivontäytteinen ja erittäin eeppinen.

Molemmat ovat esimerkkejä kuinka vuosien historiaa ja ideoita voidaan käyttää hyväksi ilman että lukijan täytyy tietää kaikkea hahmoista ja maailmasta. Lukekaa ja viihtykää.

17 takana, 7 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi II: Osa 15

Ja taas Star Wars pistää pasmat sekaisin! Kirottu Disney, kehtaakin häiritä minun joulukalenteriani. Noh, eiköhän tässä taas jotain keksitä. Olisikohan jotain aihetta, hmmm...jotain ajankohtaista ehkä.

"Wonder Woman stint as UN ambassador ending after outcry."

....

Wonder Woman by George Perez vol. 1

Paratiisisaarella asuvat amatsonit ovat saaneet olla rauhassa vuosisatoja. Kun mies nimeltä Steve Trevor saapuu saarelle, oppii prinsessa Diana maailmasta saaren ulkopuolella ja lähtee tutustumaan sen arvoituksiin. Mutta amatsonit ovat jumalten tarkassa vahdissa, ja sodan jumala Ares halajaa nähdä maailman liekeissä.

Legendaarinen George Perez piirsi, kanssa-kirjoitti ja juoni Ihmenaisen legendaarisen tarinakokonaisuuden yhdessä legendaarisen käsikirjoittaja Len Weinin kanssa. Perez kiinnitti monia elementtejä Ihmenaisen mythokseen mistä tuli pysyviä osia nykypäivään saakkaa. Hän keskittyi paljon hahmon mytologisiin puoliin ja kreikkalaisiin tarustoon josta hän nosti Ihmenaisen ehkä tunnetuimman arkkivihollisen Areksen, Sodan Jumalan. Perezin tarinat ovat täynnä seikkailuja, jännitystä ja Ihmenaista tekemässä sitä mitä parhaiten osaa. Lukekaa ja nauttikaa!

15 takana, 9 edessä!

Atte T

Atte Arvostaa: Rogue One: A Star Wars Story

Voi herranpieksut sentään! Viime Star Wars-elokuvasta on kulunut nyt vuosi ja aika on madellut tätä päivää odottaessa. Ei, vielä ei ole kyseessä Reyn ja kumppanien seikkailujen jatko. Eilen ensi-iltansa saanut elokuva on preque- hei, mihinkä te menette?

Rogue One: A Star Wars Story

Elokuva: Kapinaliiton ja Imperiumin sota raivoaa läpi galaksin. Yhteenotot ovat rajuja, epävarmuus ja terrori hallitsevat. Kapinaliiton vapauttama Jyn Erso (Felicity Jones) lähetetään salaiseen tehtävään: etsi loikannut Imperiumin pilotti ja saa selville mitä Jynin isä Galen Erso (Mads Mikkelsen) on tehnyt Imperiumin leivissä. Yhdessä kapteeni Andorin (Diego Luna) ja drodi K-2SO (Alan Tyduk) Jyn saa selville heidän suunnitelmansa, mutta tehtävä on vasta alussa....

Rogue One on hyvin erikoinen Tähtien Sota-elokuva. Se nojaa paljon aikaisempiin elokuviin (tässä tapauksessa Uuteen Toivoon) sen lähteissä ja viittauksissa, sen visuaalisuus muistuttaa enemmän Force Awakensia, mutta sen tarina, hahmot ja maailma tuntuu paljon synkemmältä ja raaemmalta. Tämä antaa sille uniikin ilmapiirin verratuna muihin elokuvasarjansa osiin ja se toimii sen eduksi. Rogue One on ainutlaatuinen Tähtien Sota-elokuva ja erittäin hyvä. Gareth Edwards ei olisi ollut minun ensimmäinen valintani ohjaajaksi, mutta olin selkeästi väärässä. Edwards on loistava ohjaaja toimintapainotteiseen elokuvaan ja hän on erittäin hyvä tekemään sodasta uskottavan tuntuista. Chirs Weitzin ja Tony Gilroyn tarina on nopeatempoinen, nokkela ja sopii hyvin Uuden Toivon ja Sithin Koston ajalliseen välimaastoon eikä se pursuile kummankaan päälle, vaikka cameoita ja viittauksia kylvetäänkin ahkeralla kädellä.

Felicity Jones on näyttelijä joka ei ollut vielä vakuuttanut minua monimuotoisuudellaan tai ilmaisunsa tasoilla, mutta hän on erittäin hyvä Jynin roolissa. Hänen tietty katkeruutensa ja passiivisuutensa toimii elokuvan alkupuolella, mutta hän ei jää jumiin tähän, vaan kehittyy hahmona eteenpäin hieman idealistisemmaksi henkilöksi. Diego Lunan kapteeni Andor paljastui ulkomuotoaan paljon synkemmäksi hahmoksi ja olin alkupuolella hyvin yllättynyt tämän kylmäverisyydestä. Omat suosikkini olivat kuitenkin K-2SO sekä mukaan sattumalta päätyneet Chirrut Imwe ja Baze Malbus. Alan Tyduk on jo vuosia ollut yksiä aliarvostetuimpia näyttelijöitä ja Rogue Onessa hän katoaa taas rooliin. K-2SO on kenties paras droidihahmo koko elokuvasarjassa. Hän on hauska ja tämän isosta koosta ja tappavasta tehokkuudesta saadaan paljon irti, mutta hän omaa myös selkeän luonteen ja suhteen muihin hahmoihin. Soturikaksikko Chirrut ja Baze olivat ylättäviä helmiä joidenka edesottamuksia olisi voinut seurata enemmänkin. Heidän välillään oli mielenkiintoinen suhde ja Chirrutin uskonnolliset aspektit oltiin toteutettu erinomaisesti, kiitos Donnie Yenin loistavan roolisuorituksen. Hatunnosto pitää antaa myös Forest Whitakerille erikoisesta ja hyvin odottamattomasta roolista Saw Gerrerana, vanhana kapinaliiton terroristina jollekka pitkä sota ei selkeästi ole ollut hyvästä.

Ben Mendelsohn suoriutuu hyvin pääpahis Johtaja Krennicin roolissa, joskin hän ei präjää vertailussa edellisten elokuvien pahiksille. Hänestä uupuu Kylo Renin humaanius, mutta Krennic onkin toisaalta eri puusta veistetty, Hän on vallanhimoinen, amoraali sosiopaatti jonka komennuksessa on joukkotuhoaseita joita hän ei pelkää käyttää. Krennicistä näkyy toisaalta hyvin läheltä kuolemanpelko joka on varmasti yleinen asia Imperiumissa; virheistä maksetaan hengellä ja Krennic on aivan liian vallanhimoinen halutakseen kuolla vielä. Mutta Mendelsohnin pahaksi onneksi hän joutui täysin Darth Vaderin varjoon. James Earl Jones on palannut, ja hän on suvereeni. Darth Vaderin rooli ei ole iso mutta jokainen kohtaus, kuvakulma ja lause tämän huulilta täyttää tilan kauhulla. Loppua kohden mentäessä tulee kohtaus joka jää varmasti historiaan koko Star Wars-elokuvasarjan kauhistuttavampana kohtauksena, kiitos Darth Vaderin. 

Onko elokuvassa sitten jotain kritisoitavaa? Kyllä on. Vaikka monet silmänvinkkaukset yleisölle ja viittaukset aikaisempiin elokuviin (lähinnä Uuteen Toivoon) olivat ihan kivoja, tuntui osa niistä todella tönköiltä. Onhan ne ihan kivoja joo, mutta joskus on parempi olla sulavampi näiden asioiden kanssa. Myöskään pääpari Jyn ja Andor eivät olleet kovin mileenkiintoisia hahmoina, vaikka olivatkin hyvin näyteltyjä. He eivät jääneet todellakaan yhtä hyvin mieleen kuin Chirrut, Baze tai Bodhi Rook joita olisi seurannut enemmänkin. Käsikirjoituksessa tuntui olevan myös pieniä aukkoja ja nopeita tilannemuutoksia jotka tekivät osasta elokuvaa hieman hyppivän ja pari asiaa mitkä tuntuivat isommilta unohdettiin. Sitten on yksi isompi asia, mikä on kuitenkin juonikuvioita paljastava asia mitä trailerit eivät ole näyttäneet. Sanotaanko vaikka näin että vaikka teknologia mahdollistaa melkein kaiken nykyään, ei kaikkea tarvitse välttämättä tehdä. Tästä enemmän spoiler-osastolla alhaalla.

Rogue One on toiminta-elokuva enemmän kuin mikään muu Tähtien Sota-elokuva aikaisemmin. Se kuvastaa hyvin koko tarinan sota-aspektia ja se näkyy myös toimintaskeneissä. Sen ulkonäkö visuaalisesti on sota-elokuvissa räjähdysten ja sarjatulen keskellä, tähtilaivojen räjähtäessä planeettojen yllä ja kuoleman ollessa yleistä. Toimintakohtaukset ovat Rogue Onessa ensiluokkaa ja varsinkin avaruudessa käytävät kamppailut imevät mukaansa hyvin. Se antaa hyvin synkän kuvan ei ainoastaan imperiumista vaan myös kapinaliitosta, todistaen sen että rauhaa tai voittoa ei voida saavuttaa ilman verenvuodatusta. Saw Gerreran oma kapinasolu on visuaalisesti jopa epämiellyttävän lähellä tiettyjä oikeita vastaavia ryhmiä ja heidän taistelunsa iskusotilaiden kanssa Jedhan kaupungissa on toki viihdyttävän näköistä, mutta sen subteksti on jopa hieman pelottavan lähellä oman historiamme konflikteja ja en ole varma mitä elokuva tällä halusi viestiä. Oli miten oli, Rogue One on erittäin toimiva elokuva. Se ei ole virheetön eikä mielestäni yllä Force Awakensin tasolle tarinankerronnassa ja yleisessä Star Wars-fiiliksessä mutta perhanan lähelle päästään. Michael Giacchinon musiikit ovat ihan oikei, joskin mukaelmat tuntuvat välillä köyhältä imitaatiolta.  Rogue One on toiminnan täytteinen ja paikka paikoin hauska sota-elokuvan ja avaruusoopperan yhdistelmä ja mielenkiintoinen sivujuonne elokuvasarjaan. Ja sitten seuraavaa kehiin....

Atte T

ps. SPOILERS! Ette tietenkään pääse näitä karkuun. Kuten tuttua, tämän jälkeen saa vain syyttää itseään.

- En ollut CGI-tuotettujen Tarkinin ja Leian fani. Aluksi vaikutti että Tarkin on vain hetken läsnä ja he mallinsivat hänet sitä varten mutta ei, miehellä on isompi rooli. Okei, näyttelijä imitoi Peter Cushingia hyvin mutta silti. En ole valmis siihen että edesmenneitä tähtiä tuotetaan takaisin tietokoneanimaatiolla, oli luvat perikunnalta tai ei. Prinsessa Leia oli paljon lyhyempi pätkä, mutta tämä vaikutti jo vain pelkältä leveilyltä: "hei, katsokaa mitä me osataan!" Ugh. Kohtaukset olisivat toimineet paremmin jos ne oltaisiin tehty hieman pelkistetymmin, tai osiin oltaisiin palkattu kokonaan uudet näyttelijät. 

- Tässäkin elokuvassa oli yksi kohtaus joka toimi minun osaltani täydellisesti. Kuolontähden pamautettua Scarifin linnoituksen palasiksi, Kapinaliiton komentaja katsoo alas ja näkee räjähdyksen ja sanoo "Olkoon Voima kanssanne, Rogue One-ryhmä." Siinä oli jotain todella siistiä ja kunnioitettavaa. Kukaan ei selvinnyt, mutta ketään ei unohdeta. Samaan syssyyn menee myös Andorin ja Jynin viime hetket rannalla; he ovat antaneet kapinaliitolle toivon tulevasta, mahdollisuuden voittaa imperium, mutta he kuolevat sen takia. Ja he eivät välitä. Upeasti kuvattu, loistavasti näytelty ja hei, vanha ystävämme Force-teema on täällä taas. Feels.

Atte T