RIP 2019: Hyvää Uutta Vuotta 2020!

Tein tuossa viikko takaperin huomion, että hei: Bumblebee tuli tänä vuonna, ei kaksi vuotta sitten. Sillä hetkellä tajusin että tämä herran vuosi 2019 kesti niin kauan, että ajan käsitykseni on täysin vääristynyt. Tätä ei auta lainkaan se, että tänä yönä siirrymme 2020-luvulle. Vuosikymmenen vaihtuminen toiseksi on aina mielenkiintoinen tilanne. Sitä alkaa katsomaan taaksepäin, kohti mennyttä vuosikymmentä, mitä on saavuttanut ja miten elämä on mennyt eteenpäin. Minulle 2010-luku tarkoitti käytännössä aikuistumista, sillä tulin täysi-ikäiseksi 2011. Perustin tämän blogin, valmistuin ylioppilaaksi ja suoritin siviilipalveluksen. Menin yliopistoon ja muutin toiseen kaupunkiin (kahdesti). Ahdistus, masennus ja muut pään sisäiset ongelmat ovat pahentuneet aika lailla, mutta toisaalta olen myös saanut paljon enemmän ystäviä ja luonut jonkinlaisen henkisen tukiverkon. Uusi vuosikymmen on aivan nurkan takana, ja vaikka seuraavalle vuodelle onkin tiedossa aika paljon paineita jo valmiina, toivon että saisin itseäni hieman enemmän kasaan ja asioitani kuntoon. Saa nähdä.

Tämä väsymys ja kevyt loppunpalaminen näkyi myös blogissa. Kahtena edellisenä vuotena sain melkein 100. blogipostauksen rajapylvään kiinni, tänä vuonna jäin yli kymmenellä tekstillä jälkeen edellisiä vuosia. Leffa-arvosteluja olisin voinut tehdä muutaman enemmän, ja muutaman ison julkaisun missasin kokonaan (kuten kaikki kolme Disneyn remake-leffaa). Kuitenkin, tein myös tänä vuonna paljon henkilökohtaisempia tekstejä, jotka olivat monellakin tapaa jopa terapeuttisia. Olen ihan tyytyväinen teksteihin joita tänä vuonna kirjoitin, joten ehkä laatu korjasi määrän.

Tämän vuoden luetuimmat jutut olivat:

5. Atte Arvostaa: Valotusaika  - Avi Heikkisen Valotusaika- sarjakuva sai paljon erittäin positiivista mediahuomiota (ansaitusti) ja oma arvioni lähti myös hyvin kiertämään lukijoiden ja sarjissivustojen välillä. Tämä ei tule olemaan viimeinen kerta kun mainitsen Valotusajan tänä vuonna!

4. Ontot Kukkulat- puuttuva pala  - Tämä hieman yllätti, koska kaikki sarjisarviot eivät saa näin hyviä lukuja. Toki Petri Hiltusen Ontot Kukkulat- sarjakuvan kulttimaine auttoi tähän, mutta kuulin myös että eräs suht kuuluisa kotimainen sarjistaiteilija jakoi tämän facebook- sivullaan, joka tuo yleensä heti lisää lukukertoja. Mene ja tiedä.

3. Lihavuus ja supersankarit- konna vai vitsi? - Niin sanoinko jotain persoonallisista teksteistä? Tämä syntyi vuosien turhautumisen ja sisäistetyn itseinhon kautta, ja se nähtävästi resonoi ihmisten kanssa- eikä ihmekkään. Supersankarit ovat tämän popkulttuurisen hetken isoimpia staroja, ja viime vuosina on representaation taso tässä mediassa noussut merkittävästi monilla muilla saroilla. Kehopositiivisia supersankareit on alkanut ilmestymään vasta sarjakuvien sivuille, elokuvat ja TV odottavat isompaa kultturista muutosta selkeästi.

2. Atte Arvostaa: Avengers: Endgame - Ja yllätyneitä olivat? Avengers: Endgame oli vuoden isoin elokuva. Samanlaista hetkeä tässä mediassa ei tule tapahtumaan vähintään kymmeneen vuoteen, ja todennäköisempää on trendin kuoleminen kuin samanlaisen elokuvatapauksen tuleminen. Edes Star Wars ei pääse samanlaisiin lukuihin. Marvel Cinematic Universe on isompi kuin Star Wars. Paitsi yhdessä blogissa....

1. Ja nyt, tarpeeton puolustus The Last Jedille -  Wau. Tämä meni päivässä ohitse lukijamäärässä kaikista muista teksteistäni tänä vuonna, nousten koko bloggaus-urani luetuimpien tekstien joukkoon. Olen aina ollut sitä mieltä että The Last Jedi ei oikeasti jakanut edes niin paljoa mielipiteitä kuin media antoi ymmärtää, vihaajat ovat vain paljon äänekkäämpiä. Jos joku otti ja katsoi elokuvan uudestaan tämän tekstin valossa, olisi mielenkiintoista kuulla kokivatko he mielipiteen muutoksen.

Minun suosikkini kuluneen vuoden bloggauksista:

Samaistumisen haasteet ja Honda-San - Yksi vuoden ensimmäisistä teksteistä, ja henkilökohtaisten tekstien aloittaja tältä vuodelta. Katsoin vuodenvaihteen ympärillä kaksi animesarjaa, joista toinen- Skull-Faced Bookseller Honda-San - puhutteli minua vahvasti juuri sen hyvin spesifin, minulle tutun aihealueen kautta. Tekstin kautta pääsin myös avaamaan aihetta josta minun on pitänyt kirjoittaa toisenkin kerran, eli näkymättömistä merkityksistä joita taiteella voi olla meille yksilöinä.

The Order of the Stick- fantasian ja parodian mahdollisuudet - Olin vuosia odottanut hyvää tekosyytä paasata jollakin alustalla suosikki-verkkosarjiksestani The Order of the Stickistä, ja mittava uudelleenluku-prosessini antoi sysäyksen tälle. Minun pitäisi muutenkin kirjoitaa kai enemmän verkkosarjakuvista, sillä ne ovat kaikkien saavutettavissa. Paljon hienoja sarjakuvia kuten The Order of the Stick, Stay Still Stay Silent ja Darths & Droids on täysin ilmaisesti luettavissa verkossa, ja ne ansaitsevat tulla luetuiksi.

Kuinka kerrot Dungeons & Dragonsin tarinan? - Minkä piti olla vain taas yksi teksti adaptaatioista olikin lopulta historiikki Dungeons & Dragonsin adaptaatioiden historiasta, johonka mukaan muovattuna oli omat kokemukset roolipelien parissa ja miten ne ovat vaikuttaneet identiteetiini. Teknisesti nämä roolipeli-aiheiset tekstit sopisivat paremmin toisen blogin puolelle, mutta adaptaatiot ja sen sellainen sopii tänne. Pelko pois, jonkinlaista tekstiä on tulossa ensi vuodelle adaptaatiosta, te ette ikinä pääse niistä eroon.

Trilogia Apinoiden Planeetasta - Kun War for the Planet of the Apes tuli 2017, lupailin kirjoittavani jotain koko elokuvatrilogiasta. Kaksi vuotta siinä kesti, mutta oli lopulta sen arvoista. Tämä vaati ehkä eniten taustatyötä yhdessä D&D- tekstin kanssa, ja oli mielenkiintoista tutustua Pierre Boullen teosten subteksteihin, teemoihin ja siihen miten ne ovat siirtyneet adaptaatiossa 2010-luvun parhaimpaan elokuvatrilogiaan. Kyllä, Apinoiden Planeetta- trilogia on vuosikymmenen paras elokuvatrilogia. Fight me.

Kadonnut Gamer- identiteettini - Tämä oli, ehkä enemmän kuin mikään muu blogiteksti tänä vuonna, minulle itselleni tarkoitettu teksti. Oli lähes nostalgista tarkastella omaa pelihistoriaani koneelta ja pelihyllystä ja mitä olen sosiaaliseen mediaan aiheesta kirjoittanut, ja samalla saada jonkinlaista sulkeumaa asemastani pelaajana. Ironisesti, tämän tekstin jälkeen pelasin muutaman tunnin Assassins Creed: Originsia. 

Top 5 Parhaat Sarjakuvat

5. The Adventure Zone 2: Murder on the Rockport Limited (Clint McElroy & Carey Pietch) - Jatko viime vuoden loistavalle Here Be Gerblinsille, McElroyn veljesten D&D- podcastin sarjisadaptaatio on yksi hauskimpia sarjiksia tältä vuodelta, ja tapa jolla se yhdistää komediaa ja vakavuutta on todella tyylikkäästi tehty.

4. Sosialisti ja Nihilisti (Aapo Kukko) - Kotimaisen sarjiskentän lukuisista hienoista julkaisuista oli Sosialisti ja Nihilisti yksi ehdottomia suosikkejani. Kertomus Arvo Turtiaisen ja Henrik Tikkasen vaikeasta ystävyydestä ja matkasta Italiaan on kaunis, unenomainen tositarina ideologioista ja tyhjyydestä, ja kahden erilaisen mutta hienon taiteilijan elämästä. 

3. Mister Miracle (Tom King & Mitch Gerards) - Sanoin jo aiemmin tässä kuussa, että näin henkilökohtaista ja kiistanalaista materiaalia harvoin tulee DC:ltä. Tom King on ensimmäinen kirjoittaja sitten Jack Kirbyn originaalien tarinoiden joka onnistuu löytämään jotain uutta tästä materiaalista, ja lopputulos on mitä se on- upea, tulkinnanvarainen ja ongelmallinen taideteos.

2. Valotusaika (Avi Heikkinen) - Kuten sanoin, ette ikinä pääse tästä eroon. Valotusaika on paras kotimainen sarjakuva, ja oli todella lähellä ettei se ollut myös koko vuoden paras sarjakuva globaalisti minulle. Taiteellisesti kunnianhimoinen, persoonallinen ja uniikki scifi-trilleri on jotain jota en osannut toivoa kotimaiselta kentältä, ja sormet ovat ristissä sen suhteen, että Heikkinen voi napata Sarjakuva-Finlandian Tampere Kupliissa ensi vuonna.

1. Die 1: A Fantasy Heartbreaker (Kieron Gillen & Stephanie Hans) - Jep, yhä suosikkini. Kieron Gillenin D&D- Jumanji- amalgaami traumoista, kasvamisesta ja fantasiapelien tropeista kolahti omaan nurkkaani erittäin kovaa, ja se on yhdessä Valotusajan kanssa ollut se sarjakuva joka on aiheuttanut aktiivista seinääntuijotusta. Gillenin kirjoituksessa on aina menossa niin paljon muutakin, ja useammat lukemiskerrat ovat vain rikastaneet kokemustani kirjasta. 2. albumi on tulossa keväällä, ja en malta odottaa mihin tarina tästä jatkuu.

Top 5 TV- Sarjat

Mikä vuosi tämä olikaan televisio-sarjoille! Joka kuukausi tuntui tulevan yksi todella hyvä sarja tai uusi kausi ulos, ja en ole vieläkään ehtinyt katsoa jokaista loppuun- She-Ra & Princesses of Power on täyttä tykitystä, His Dark Materials erinomainen adaptaatio tunnetusta kirjasarjasta ja en ole vielä nähnyt Mandaloriania, Successionia tai Fleabagia. 

5. Barry (Kausi 2) - Viime vuoden paras sarja jatkui tänä vuonna, ja Barry on edelleen loistava yhdistelmä mustaa huumoria ja tragediaa, jossa Bill Hader saa loistaa uutta tulevaisuutta luovan palkkatappajan roolissa. Kauden 5. jakso ronny/lilly omaa vuoden upeimman toimintakohtauksen jota TV:stä on näytetty.

4. Doom Patrol (Kausi 1) - Doom Patrol oli hyvin pitkään vuoden paras supersankari-sarja, ja eräällä tavalla onkin sitä yhä. Doom Patrolin rikkinäiset ja henkisesti lukkiutuneet päähenkilöt ovat tuulahdus tuoretta ilmaa tällä alalla, ja tapa miten se käsittelee heitä perinteisten supersankaritarinoiden kehyksessä pahiksen kautta on tehty hienosti. Mukana myös Brendan Fraser, jonka suurta comebackia toivon 2020-luvulle hartaasti.

3. Dark Crystal: Age of Resistance (Kausi 1) - Dark Crystal: Age of Resistance on taideteos, joka omistautuu Jim Hensonin pioneerisoiman nukkeanimaation mediumille, kertoen samalla hyvin alkuperäistarinalle uskollisen prequelin Thran varhaisista vuosista. Kirjaimellisesti saalistava yläluokka, saastuminen ja tapa miten valtaapitävät voivat ohjata ryhmiä toisiaan vastaan- Age of Resistance on upea ja ehdottomasti vuoden paras fantasiasarja.

2. Watchmen - Kuka olisi uskonut? Kuka olisi uskonut, että DAMON LINDELOFF kaikista ihmisistä olisi se joka tekisi jatkoa Watchmenille ja onnistuisi tässä tehtävässä upeasti? On niin hienoa olla väärässä, ja Watchmen on upea supesankari-dekonstruktio jossa naamarit ja vigilantismi, rasismi ja valkoinen ylivalta, poliisit ja perinnölliset traumat kohtaavat toisensa upeassa hatunnostossa alkuperäisen teoksen teemoille, kehitettynä nykypäivään. Minä tahansa muuna vuotena tämä olisi ollut ykkönen.

1. Chernobyl - Kun mietin tätä listaa, halusin katsoa Chernobylin uudestaan varmistaakseni sen aseman tällä listalla. Chernobyl on yhä vuoden paras televisiosarja; harvoin tosielämän tapahtumat ja kauhuelokuvien tunnelma lyö näin hyvin yhteen, ja Craig Mazinin upea lyhytsarja ei tyydy vain menneisyyden kuvaamiseen. Legasov (Jared Harris) ja Shcherbina (Stella Skarsgård) kohtaavat paljon ongelmia ydinonnettomuuden ulkopuolella, ja suora verrannollisuus ilmastokriisiin jonka kanssa me painimme on nähtävissä siinä, miten systeemi ei suostu näkemään uhkaa vaikka tiedemiehet sanovat toista. Systeemi, joka ei ole tilivelvollinen omista virheistään on katastrofin koittaessa on painajainen.

"Jokainen valhe kerruutta velkaa totuudelle. Ennemmin tai myöhemmin, se velka tulee maksettavaksi". 

Paras häppening

Monta siistiä juttua tapahtui blogikentän ulkopuolella, mutta erityisesti ROPECON 2019 oli vuoden parhaimpia kokemuksia. Pääsin puhumaan Ropeconin akateemiseen seminaariin, tapasin Jon Petersonin, kävin monessa hienossa ohjelmassa ja tapasin paljon ystäviäni. Kuten kaverini sanoi; "Ropecon on kuin kesäleiri"- paras kesäleiri.

Suurin Pettymys: The Rise of Skywalker

Kuten tavallisesti, en puhu vuoden huonoimmista elokuvista tai sen sellaisesta, se on turhaa negatiivisuutta ja ei vain ole minun juttuni. Mutta mitä enemmän olen miettinyt Star Wars Episode 9: The Rise of Skywalkeria, sitä enemmän minua jurppii koko elokuva. Odotin sen olevan säällinen lopetus trilogialle, mutta lopulta se on yksi turhauttavimmista elokuvista jonka näin tänä vuonna.

2019, ja sitä kautta tämä koko vuosikymmen, alkaa olla ohitse. Ensi vuonna on tulossa paljon elokuvia ja sarjoja joita odotan innolla, nopeasti tulee mieleen Birds of Prey, Little Women, No Time To Die, Wonder Woman 1984, Promising Young Woman, Color out of Space ja Tenet, sekä tietysti roskapalot Cats, New Mutants ja Artemis Fowl (hei, muistatteko tämän minä unohdin jo). Haluan kirjoittaa blogissa monista aiheista, mutta en lupaile mitään vielä.

Oppikaamme virheistämme ja otetaan 2020 vastaan avoimin mielin, vihaisina ja valmiina muutokseen. Joskus voi tuntua rankalta ja tappiot eri kentillä liian raskailta, mutta kuten vuosikymmenen parhaimpiin animaatiosarjoihin kuuluva sarja sanoo:

We're gonna win at the end.

Atte T

  

RIP 2019: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 3

Ja nyt, viimeinen osa. Huomenna tulee vielä jokavuotinen vuoden päätösjuttu jossa summaan menneen vuoden kasaan. Tänään käsitteyssä kaksi elokuvaa kahdelta ohjaajalta, jotka kaksi vuotta aiemmin todistivat että suuren studiosysteemin kuten Disenyn sisällä voi toimia ja samalla tuottaa omaperäistä ja itsensä näköistä materiaalia ja sitten palata pienempään skaalaan ja jatkaa yhä tällä tiellä.

Knives Out

Jotkut elokuvat jäävät mieleen vahvasti juuri niiden herättämien tunteiden vuoksi. Oli kyse sitten siitä että elokuva itketti tunteikkaalla lopulla tai ärsytti aivan jäätävästi potentiaalin hukkaamisella. Knives Out on elokuva, jonka aikana en lopettanut hymyilyä kunnes vasta silloin, kun Rian Johnsonin whodunnit tiputti ensimmäisen twistinsä pommin lailla syliini. Sen jälkeen en käyttänyt penkistäni kuin vain reunaa, sillä Knives Out on vuoden parhaiten kirjoitettuja mysteereitä joka samaan aikaan ei ole mysteeri. Moni elokuva koittaa olla ovela mutta onkin lopulta vain muka-nokkela. Knives Out on ovela, älykäs elokuva, joka myy katsojalle Agatha Christie- murhamysteerin, lopputuloksen ollessa aivan toisenlainen elokuva. Menen tässä tekstissä spoilereihin jotta voin puhua elokuvasta ja sen parhaista valinnoista tarkemmin, ja jos et ole nähnyt Knives Outia- mene katsomaan Knives Out ja tule sitten takaisin.

Mutta puhutaanpa aluksi hieman tästä näyttelijäkaartista ja hahmoista jotka he tuovat upeasti eloon. Thrombeyn perhe on mahtava kokoelma Hahmoja isolla h:lla: Mysteerikirjailija Harlan Thrombeyn (Christopher Plummer) jälkeläiset rakastavat perheen patriarkkaa, joskin samaan aikaan hamuavat tämän perintöä- ja tämän kuoltua osalla on motiiveja murhaan vaikka muille jakaa: Harlan tietää, että hänen tyttärensä Lindan (Jamie Lee Curtis) aviomies Richard (Don Johnson) pettää vaimoaan, ja uhkaa paljastaa tämän. Nuorin poika Walt (Michael Shannon) on pyörittänyt isänsä kirjakustantamoa tämän ehdoilla, mutta nyt Harlan on "vapauttamassa" poikaansa tästä vastuusta, laittaen hänet omilleen. Myös omilleen on joutumassa Harlanin keskimmäisen pojan leski Joni (Toni Collette), joka on vetänyt välistä tyttärensä Meganin (Katherine Langford) koulutusmaksuista joita Harlan oli hoitanut tähän asti sekä perheen rattopoika Ransom (Chris Evans), jonka Harlan jättää perinnöttömäksi. Jokainen hahmo on hyvin muistettava ja moniulotteisesti luotu, ja näyttelijöistä eritoten Shannon ja Evans loistavat heille epätyypillisten hahmojen kanssa; Shannon tunnetaan kylmäverisisten konnien näyttelemisestä, ja Walt on enemmän hieman tossun alla oleva perheenisä, ja Evans on selkeästi iloinen päästessään irroittelemaan kunnon kusipään roolissa.

Tätä dysfunktionaalista perhettä alkaa tutkimaan Benoit Blanc (Daniel Craig), herrasmies-etsivä Kentuckysta. Knives Outin ensimmäinen kikka on tämä tutkimus- kun Blanc kyselee perheen jäseniltä heidän illastaan ja milloin he viimeksi puhuivat Harlanin kanssa, paljastaa elokuva heidän motiivinsa katsojalle, ei Blancille. Me tiedämme enemmän kuin hahmot. Tämä on vaarallinen kikka, sillä joskus tämä voi johtaa turhauttavaan lopputulokseen jossa hahmot juoksevat kohti jotain jonka me jo tiedämme. Mutta sitten Rian Johnson löi  pöytään parhaimman valttikorttinsa- Harlanin hoitajan Marta Cabreran (Ana De Armas). Marta ei pysty piilottamaan valheitaan- hän oksentaa aina voimakkaasti valehtelun jälkeen. Kun Blanc tivaa häneltä illan kulkua, näemme me samaan tapaan Martan tarinan: Hän antoi Harlanille vahingossa liian ison lääkeannostuksen, aiheuttaen Harlanin kuoleman- mutta Harlan ei halunnut Martan joutuvan ongelmaan inhimillisen virheen takia, ja tappoi itse itsensä. Nyt koko elokuvan asetelma muuttuu hetki hetkessä; enään ei olekkaan kyse siitä, saako Blanc selville mysteerin, vaan pystyykö Marta pitämään mysteerin salassa Blancilta. Agatha Christia muuttuu Alfred Hitchcockiksi. Tällainen vaihdos kesken elokuvaa on mestarillisen nerokas tapa flipata katsojaodotukset ympäri ja luoda uudenlainen asetelma loppuelokuvan ajaksi. Eikä Rianilta kikat tähän lopu.

Kun paljastuu, että Marta on myös Harlanin testamentissa nimetty hänen talonsa, omaisuutensa ja firmansa perijäksi, vetävät sivistyneet Thrombeyt veitsensä esiin (get it). Aikaisemmin Knives Out esitteli perheen jäsenten sijaintia poliittisella kartalla. Heidän suhtautumistaan Martaan voisi osittain kutsua "performative wokeness"- termillä. Richard julistaa etsivä Elliotille (Lakeith Stanfield) sitä kuinka Marta on hieno tyttö ("Immigrants- they get the job done", lainaten Hamiltonia), ja perheensä parissa saarnaa laittomista maahanmuuttajista. Waltin poika Jacob (Jaeden Martell) on internet- natsi, joka trollaa ihmisiä verkossa, jota Walt hyssyttelee "nuorten leikkinä." Linda kohtelee Martaa kuin perheenjäsentä, ja pitää ahkeraa työskentelyä ja itsenäisyyttä tienä vaurauteen- mutta heti kun Marta saa perinnön, syyttää Linda häntä isänsä kanssa makaamisesta. Meg, perheenjäsenistä eniten Martan puolella, opiskelee marxilaista runoutta yliopistossa ja on Jacobin täydellinen vastakappale - kunnes hänen opiskelunsa rahoitus on vaarassa Martan saadessa perinnön, jolloin hän kavaltaa Martan laittomasti maassa olevan äidin muille Thrombeylle. Knives Out upottaa murhamysteerinsä hyvin moderniin, Trumpin ajan Amerikan yhteiskuntaan, ja siihen miten se kohtelee vähemmistöjä.

Marta onkin lopulta Knives Outin sydän ja protagonisti. Juonen ja twistien pyöriessä, on Martan hämmenys, paniikki ja suru se mistä katsoja saa ottaa kiinni ja samaistua. Hän on myöskin koko Thrombeyn kartanon väestä se, joka on oikeasti hyvä ihminen ja sairaanhoitaja. Martan ja Harlanin ystävyys oli rehellinen ja pyyteetön, ja Martan tuntema syyllisyys Harlanin kuolemasta on murskaava. Kun häntä kiristävä ihminen on hengenvaarassa, Marta koittaa parhaansa mukaan elvyttää hänet, koska se on oikein. Tämä on syy myös miksi Blanc pitää Martan puolia; hän on työssään tottunut valheisiin ja petokseen, ja valehteluun kykenemätön Marta on hänelle valo pimeässä. Thrombeyt esittävät häntä kohtaan vain pintapuolista kohteliaisuutta (Thrombeysta riippuen hän on joko Paraguaysta, Brasiliasta tai Ecuadorista), mutta hänen oma perheensä ei ole muuta kuin rakastava ja huolehtiva. Ana De Armas näyttelee Martaa herkkyydellä, ja kun Marta seisoo Thrombeyn kartanon terassilla, katsoen alas kohti "perhettä" joka hyökkäsi nokat verisinä Martan kimppuun, on hänen itsevarmuutensa ja rauhallisuutensa elokuvan rauhattomuuden jälkeen ansaittu.

Rian Johnson sanoi /filmcastin podcastissa, että luokkayhteiskunta on linnake, jossa on nostosilta alhaalla. Heti kun ne jotka ovat turvassa linnan sisällä kokevat olevansa vaarassa, he nostavat nostosillan ylös. Jos olet ulkona, olet ulkona. Kun nostosilta nousee, se miten kohtelemme toisia, heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevia kertoo todellisen luonteemme. Knives Out on mestarillinen elokuva, joka käyttää Agatha Christie- henkistä englantilaista murhamysteerin asetelmaa kuvaukseen siitä, miten kohtelemme toisiamme. Perinteisissä englantilaisissa vuosisadan vaihteen kartanomysteereissä luokkaerot ovat olennainen osa, ja Johnson onnistui siirtämään tämän premissin hienosta moderniin yhteiskuntaan. Knives Outin viimeinen, upea shotti kertoo kaiken siitä, miten Thrombeyn "perheen" ja Martan suhde on muuttunut.

My coffee, my house, my rules. 

                                        **************************************

Jojo Rabbit    

Taika Waititi ei ole tehnyt vielä elokuvaa, josta en olisi tykännyt edes jollain tasolla. Erityisesti What We Do In The Shadows ja Hunt For The Wilderpeople ovat loistavia esimerkkejä Waititin uniikista tyylistä yhdistää mustaa huumoria ja surua toisiinsa. Mockumentary- leffa vampyyreistä Wellingtonissa on yksi hauskimpia elokuvia tältä vuosikymmeneltä, mutta miten Deaconin ja Viagon kautta elokuva käsittelee aikaa ja vanhentumista on murskaavaa. Hunt for the Wilderpeople on Sam Neilin ja Julian Dennisonin hauska seikkailu ja väärinymmärysten sarja, jonka pohjalla on Uuden-Seelannin oikeuslaitoksen aiheuttamat traumat ja vääryydet sen maori-väestöä kohtaan. Taika Waititin elokuvat ovat harvoja, jotka ansaitsevat termin draamakomedia. Waititin uusin elokuva Jojo Rabbit seuraa tätä kaavaa, mutta taas aivan erilaisella tyylillä ja lähestymistavalla, Waititin nostaessa omaa vaikeustasoaan samalla; hulvaton komedia natseista jonka päähenkilö on hitler jugend- lapsi ei ole tänä aikana helpoin elokuva myydä, mutta lopputulos puhuu puolestaan. Älkää huolehtiko- tämä elokuva on tulossa vasta 10.1.2020 yleiseen levitykseen, joten en spoilaa elokuvan yllätyksiä.

Jojo (Roman Griffin Davis) haluaa kovasti olla kunnon natsi, ja kamppailee omien taitojensa, pelkojensa ja odotuksiensa kanssa. Häntä ohjaa tällä tiellä mielikuvitusystävä Adolf Hitler (Taika Waititi), joka innostaa Jojoa toimimaan parhaansa mukaan. Jojo ei ole kuitenkaan täysin fanaattinen, vaikka hänen äitinsä Rosie (Scarlett Johansson) pelkääkin pahinta. Usein vaaralliseen ääriliikkeisiin heilahtaneet perheenjäsenet on helppo kirjoittaa menetetyiksi tapauksiksi. Jojon ihmisyys näkyy hänen rakkaudestaan äitiään kohtaan. Jojo ei myöskään pysty tappamaan pientä jänistä isojen ja pesunkestävien natsien käskiessä, vaan koittaa vapauttaa sitä. Rosien sanoin "Hän muistaa vielä ajan kun hän oli iloinen pikkupoika". Hän ei ole vihan kyllästämä vaan natsien propagandan lumoama: sodan markkinointi sankaruuden kenttänä, jossa pojat kasvavat miehiksi on saanut Jojon ja hänen ystävänsä Yorkin (Archie Yates) unelmoimaan tosi toiminnasta ja sodasta. Natsien aivopesukoneisto kuvataan Jojo Rabbitissa lasten silmin: ulkoliikuntaa (kranaattiharjoitukset), iltakokko (kirjojen polttamista) ja iltasatuja (juutalaisten demonisointia)! 

Tätä illuusiota ylläpitää mielikuvitus- Hitler, josta on turha yrittää vedellä liian suoria viivoja oikeaan Hitleriin, koska kyseessä on 10-vuotiaan pojan mielikuva Hitleristä. Hitler tarjoaa alati Jojolle tupakkaa; aina voimakas metafora ryhmän paineelle ja addiktiolle, johon Hitler koittaa lapsia huijata. Tätä illuusiota koittavat hajottaa Rosie, joka parhaansa mukaan yrittää muistuttaa Jojoa pikkupojasta joka hän oli, ja vintillä piilossa oleva juutalaistyttö Elsa (Thomasin McKenzie) joka alkaa hiljalleen hajottamaan Jojon mielikuvia juutalaisista ja itsestään. "Jojo, sinä et ole natsi. Olet 10-vuotias poika joka tykkää puvuista ja haluaa kuulua kerhoon." Jojo Rabbitia on kritisoitu rakenteesta jossa hyvä juutalainen pelastaa natsin itseltään- klisee kohtaa naisen parantavan voiman, mutta mielestäni tämä on katsaus josta uupuu nyanssi. Kuten nykyajan viharyhmien kanssa, paras tapa saada joku ulos vihasta on saada hänet tapaamaan ihmisiä sen ulkopuolelta ilman ryhmän kanavoimaa vihaa. Jojon tapauksessa, todellisuuden kohtaaminen henkilökohtaisesti voi muuttaa kaiken.

Natseille nauramisesta on tehty elokuvia, mutta vain kaksi ehdotonta klassikkoa tulee mieleen: Mel Brooksin Kevät Koittaa Hitlerille (1968) ja Ernst Lubitchin Ollako vai eikö olla (1942). Molempia yhdistää sama elementti; natsit ovat naurun kohde, ja he eivät saa minkäänlaista kunnioitusta elokuvassa. Samaan tapaan Jojo Rabbit tekee natseista ja heidän ideologioistaan naurun aiheita, mutta ei ikinä unohda mitä he voivat saada aikaiseksi. Natsit ovat joko Klenzendorfin (Sam Rockwell) tapaan epäpäteviä luusereita, Gestapo-upseeri Deertzin (Stephen Merchant) kaltaisia limaisia sadisteja tai Fräulein Rahmin (Rebel Wilson) tapaisia, täysin aivopestyjä hirviöitä. Rahm uskoo jokaiseen kuulemaansa tarinaan juutalaisista ja Saksan ylivoimaisuudesta, valmistelee nuoria tyttöjä vauvatehtailuun ja sotatilanteessa käyttää lapsia itsemurhapommeina. Mutta kertaakaan ei Elsan tilanne tai hänen vanhempiensa kohtalo ole vitsin aiheena. Jojo kääntää katseensa pois hirtetyistä ihmisistä torilla, mutta Rosie kääntää hänen päänsä, ja käskee katsomaan. Kun Jojo kysyy, mitä he tekivät, vastaa Rosie: "Parhaansa." Elsan piilottelun mahdollinen hinta esitetään selkeästi, luoden jännitettä elokuvaan, samalla muistuttaen kaiken komiikan keskellä natsien vallan hirveydestä kansalaistasolla.

Tähän mennessä en ole varmasti vakuuttanut kaikkia siitä, että tämä on vuoden hauskin elokuva. Waititin taito ohjaajana ja tarinankertojana on sitä luokkaa, että hän lisää komediaa surullisiin ja hirveisiin tilanteisiin odottamattomilla tavoilla. Paperilla Hunt for the Wilderpeople ja Thor: Ragnarok eivät välttämättä kuulosta kovin hauskoilta elokuvilta, mutta kuten kaikki jotka ovat Ragnarokin nähneet voivat sanoa, tragedia ja komedia kulkevat usein käsi kädessä. Jojo Rabbit on kuluneen vuoden hauskin elokuva, joka nauratti odottamattomilla hetkillä ja sitten hiljensi koko salin käden käänteessä draamalla, joka pohjautuu hyvin ajankohtaisiin pelkoihin ja uhkakuviin. Jojo Rabbit voi tuntua osalle sentimentaaliselta elokuvalta, joka kantaa tunteitaan hihassaan. Tämä on Waititin tyylin omaista, joskin se että hänen jokainen elokuvansa on tunnelmaltaan hyvin erilainen tekee hänestä yhden 2010-luvun mielenkiintoisimmista elokuvaohjaajista. Jojo Rabbit on elokuva toisten inhimillisyyden tunnistamisesta vihan ja valheiden keskeltä, ja se on aina ajankohtainen ja tärkeä aihe- ja jos samalla voimme tehdä natsiaattesta naurunalaista, niin mikäs sen parempaa.

Tässä olivat suosikkini vuodelta 2019 elokuvista. Huomenna on vuoden viimeinen päivä jolloin pistämme vuoden pakettiin.

Atte T

   

RIP 2019: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 2

Lista jatkukoon! Tänään vuorossa hieman keveyttä eiliseen synkistelyyn, sillä vuorossa on kaksi omalla tavallaan hyvin lämmintä ja empaattista elokuvaa, ja aiheiden sekä genren suhteen myös sellaisia joita harvoin näkee vuoden parhaimpia leffojen listoilla.

KUNNIAMAININNAT PART 2


The Irishman (Martin Scorsese)

Hei, Russelia lainatakseni: It is what it is. The Irishman on melkein kaikkien muiden kriitikoiden listojen kärkisijoilla, ja pidinkin siitä hyvin paljon. Se vain ei herättänyt minussa ihan samanlaista intoa kuin kaikissa muissa (toistuva teema tämän päivän kunniamaininnoissa) vaikka arvostinkin Scorsesen taitoa ja erityisesti Joe Pescin ja Robert De Niron loistavia roolisuorituksia. Erinomainen elokuva, ja varsinkin viimeiset 40 minuuttia ovat vuoden upeimpia kokonaisuuksia.

Once Upon A Time...In Hollywood (Quentin Tarantino)

Ho hoo, poltan kaikki sillat. Quentin Tarantino ei ole minun lempiohjaaniani ja en voi sanoa että merkittävästi tykkäisin monistakaan hänen elokuvistaan- mutta Once Upon A Time... In Hollywoodin leppoisa tunnelma ja Leonardo DiCaprion ja Brad Pittin huikeat roolisuoritukset imivät minut mukaansa. Kritisoin Tarantinon satu-Hollywoodia, mutta toisaalta koko elokuvassa on tietyn unenmainen tunnelma, kuin muisto Hollywoodista sen niin sanottuna "kulta-aikana", ja sellaisena se on ainutlaatuinen.

Shazam! (David F. Sandberg) 

Shazam! oli elokuva joka lopullisesti palautti uskoni siihen, että tämä DCEU- projekti voi tuottaa merkityksellisiä, alusta loppuun asti erinomaisia elokuvia jotka eroavat merkittävästi MCU:n tuotteista ilman, että uppoavat omaan synkkyyteensä. Shazam! on paras lastenelokuva jota Amblin ei ikinä tuottanut, ja Zachary Levin ja Asher Angelin näyttelemä hahmoduo Shazam/Billy Batson toimi paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Lapsuuden traumat, perheet ja toisista voimaa saaminen- Shazam! on hieno supersankarielokuva.

Dolemite Is My Name (Craig Brewer)

Eddie Murphy on palannut, ja on vanhassa terässä. Dolemite Is My Name käyttää standup-koomikko-näyttelijän Rudy Ray Mooren tarinaa kertomuksena periksiantamattomuudesta ja tee-se-itse- energiasta oman jäljen luomisessa. Wesley Snipes, Keegan-Michael Key ja Da'Vine Joy Randolph loistavat Murphyn rinnalla, ja Dolemite Is My Name jopa välttää elämäkertojen tuskaiset kliseet hienosti, ollen tuore, elämännälkäinen ja mieltäylentävä tarina oman uran luomisesta.

Avengers: Endgame (Joel ja Anthony Russo)

Uuuuuhhh. Tuskailin tämän kanssa paljon, sillä Endgame herätti minussa ehkä enemmän tunteita kuin mikään muu elokuva tänä vuonna, mutta se ei ole elokuva josta minulla on ainakaan vielä merkittävästi muuta sanottavaa. Kuten lähes kaikki Marvelin elokuvat, se tekee oman juttunsa todella hyvin ja on ilotulitus oman onnistumisensa kunniaksi. Samalla se kuitenkin peilaa aikaisempia elokuvia ja merkittäviä hetkiä sarjan historiassa, lopettaen tämän jakson Marvel-elokuvien historiassa tyylillä. Mutta minulla ei ole muuta merkittävää sanottavaa tästä vielä.

Booksmart

Joitain vuosia sitten, yksi luokkatoverini lukio-ajoilta pahoitteli käytöstään minua kohtaan noilta vuosilta. En varsinaisesti sanoisi häntä kiusaajaksi, mutta yksi oikea kiusaaja on myös myöhemmin ollut pahoillaan käytöksestään. En sinänsä ajatellut asiaa sen enempää, olimme nuoria ja ihmiset kasvavat. Olen myöhemmin ajatellut, keneltä minun pitäisi pyytää anteeksi tai kysyä tarkemmin, mitä kuuluu tai millaista lukio sinulle oli. Booksmart on elokuva tästä ajatuksesta; elokuva empatiasta, kuplautumisesta ja toisten aliarvioinnista pelkän pinnan perusteella. Ohjaaja Olivia Wilden ensiohjaus oli yksi vuoden hauskoimmista elokuvista, joka ei tee halpoja iskuja teinikomedioiden kliseiden mukaisesti. Kuten sen lähimmät kollegat Lady Bird ja Blockers, Booksmart tuntuu aidommalta kuvaukselta high schoolista ja nykyajasta kuin monet muut elokuvat

Molly (Beanie Feldstein) ja Amy (Kaitlyn Dever) ovat suunnitelleet elämänsä valmiiksi- tai ainakin Molly on, ja Amy on liian epävarma väittääkseen vastaan suoraan. Yhdessä valmistuminen, sitten collegeen, sieltä valmistuminen yhdessä ja kohti loisteliasta, parempaa tulevaisuutta. He ovat keskittyneet opiskeluun ja jättäneet biletyksen muille. Mutta samalla he ovat omaksuneet vahvan ylemmyydentunnon. Heille hyvät arvosanat ja paikka huippucollegessa ei ole vain henkilökohtainen saavutus, vaan voitto ylitse muiden. Tämä on eräänlainen inversio myrkyllisestä ajatuksesta "toisen saavutukset ovat minun tappioitani", ja kertoo paljon Mollyn ja Amyn henkisestä epävarmuudesta. Mollyn maailma romahtaakin, kun hän tajuaa monien luokkatoveriensa menevän samoihin hienoihin laitoksiin. Kaksi kertaa 7. luokan käynyt Theo (Eduardo Franco) on saanut työpaikan Googlelta, yllytyshullu urheilija Tanner (Nico Hiraga) on menossa urheilija-stpidendillä collegeen ja "mean girl" Annabelle (Molly Gordon) on "todella hyvä vetämään käteen ja sai SAT-kokeista 1560 pistettä". Molly lukee toisten voitot omina tappioinaan, ja kokee hukanneensa aikansa. Amy on paljon enemmän sinut itsensä kanssa, mutta hänen oma epävarmuutensa antaa Mollyn jyrätä hänet.

Booksmartin parhaimpia puolia on sen nuoret, todella kyvykkäät näyttelijät. Toki mukana on veteraaneja kuten Jason Sudeikis ja Jessica Williams, mutta show kuuluu nuorille ja hahmoille jotka he tuovat eloon hienosti. Kuten aiemmin mainitut Theo, Tanner ja Annabelle, lähes jokaisella on jotain muuta menossa pinnan alla. Vähän liian isoa show'ta pitävä rikas jätkä Jared (Skyler Gisondo) koittaa alati ostaa ystävyyttä itselleen, "kuten isä ja äiti tekivät". Jaredilla on kuitenkin ihan varteenotettavat unelmat ja toiveet, ja hän on kaikin puolin luotettava ja lämmin ihminen. Jaredin paras ystävä Gigi (Billie Lourdes) on elokuvan tähti, alati loistava huumeongelmainen bilehile joka on samaan aikaan kaoottinen vaikutus kaikkien elämään ja teräksinen tukipilari, joka on valmis vaikka murhaan ystäviensä vuoksi. Lourdesin roolisuoritus on toisesta maailmasta, ja toivon todella että hän saa irroitella samalla tavalla tulevaisuudessa vielä isommissa rooleissa. Amya alati piikittelevä Hope (Diana Silvers) selkeästi myös piilottelee jotain tämän alla, ja se että hahmot ovat valmiita muuttamaan näkemyksiään toisistaan tuntuu elokuvassa kaikkein aidoimmalta elementiltä.

Se miten Booksmart myös kuvaa modernia high schoolia herran vuonna 2019 on avain siinä, miten aidolta ja autenttiselta tämä kaikki tuntuu. Toki elokuvaan kuuluu kovaa trippailua ja sarjamurhaajien autoon nousemista sekä muita teinikomedioiden tuttuja elementtejä, mutta se miten seksuaalisuus ja diversiteetti näkyy elokuvassa on lähes inspiroivaa. Amy on lesbo, mutta siitä ei tehdä numeroa. Hän vain on, ja se on kaikesta päätellen yleistä tietoa. Booksmartissa teinileffojen perinteinen "ensimmäinen kerta" annetaan Amylle, ja se on juuri niin epävarmaa ja kiusallista kuin se olisi perinteisen heteroprotagonistin kanssa. Nämä nuoret ovat sekä viisaampia ja fiksumpia kuin heistä päälle päin näkee, mutta eivät hekään täydellisiä ole. Annabellea ei häiritse yhtä paljoa se että jätkät käyttävät hänestä seksististä pilkkanimeä, vaan se että muut naiset- Molly mukanalukien -käyttävät sitä. Booksmart on hauskan elokuvan lisäksi myös melkein dekonstruktio männävuosien hyvin heteronormatiivisista teinielokuvista, ja useat valinnat ja dialogit tuntuvat melkein kommentaarilta aikaisempia genren elokuvia kohtaan. Booksmart on elokuva kuplan puhkeamisesta ja toisten näkemisestä moniulotteisina ihmisinä, hyläten vanhat stereotypiat ja hyväksyen muut sellaisina kuin he ovat, ja tämä on ehkä tärkein viesti jota teinikomedia voi tuoda esille.

                                **************************************************

Hustlers

Miten hahmo esitellään elokuvassa on yleisölle on usein avain siihen, kuinka muistettava tämä hahmo on. Se muodostaa ensivaikutuksen ja kuvauksen henkilöstä, hänen paikastaan elokuvan maailmassa ja mitä hahmot ajattelevat hänestä. Hahmoesittely on usein myös mahdollisuus elokuvalle rikkoa kevyesti omaa totuudenmukaisuuttaan. Hustlers omaa vuoden ehdottomasti parhaimman ja vaikutusvaltaisimman hahmoesittelyn, kun Jennifer Lopezin esittämä strippari Ramona saapuu protagonisti Destinyn (Constance Wu) maailmaan strippiklubilla. Joku toinen ohjaaja olisi voinut tehdä tästä halpaa ja esineellistävää, mutta ohjaaja Lorene Scafarian kamera on jumaloiva. Ramona ei esiinny, hän hallitsee miehistä koostuvaa yleisöä, ja vallitseva näkökulma on Destinylla, joka ihailee Ramonan taitoa ja tapaa hallita tilaa. Tämä ei vain esittele täydellisesti Ramonaa hahmona- naisena, joka osaa putsata miehiä rahoistaan taidoillaan - vaan myös asettaa elokuvan tyylin paikoilleen. Kaikkea hallitsee female gaze, miehisen katseen vastakohta. Lopputulos on uudenlainen, mestarillinen elokuva naisten välisistä suhteista ja huijauksesta, joka ei voinut kestää aikaa.

Hustlers perustuu tositapahtumiin, tarkemmin sanottuna Jessica Presslerin artikkeliin The Hustlers At Scores, joskin siinä missä Presslerin artikkelin fokus oli tapahtuman "Robin Hood"- tasossa, on elokuvan tarina keskittynyt enemmän naisten välisiin suhteisiin. Finanssikriisin jälkeen työnsä ja rahanlähteensä menettäneet stripparit alkavat huijaamaan meklareilta rahaa huumaamisen ja korttien vinguttamisen kautta. Elokuva peilaa omalla tavallaan finanssikriisiä, jonka kummitus leijuu elokuvan alkupuolen yllä ja on olennainen osa loppuosaa. Ramonan juoni, kuten finanssikriisiin johtanut kiinnelainakeinottelu, on aluksi tuottavaa mutta tuomittu romahtamaan liikkuvien osien painon alla. Hustlersin vaikein ylitettävä askel lieni tekojen oikeutus yleisölle; he huumaavat ihmisiä ja ottavat heidän kortiltaan kaiken mikä lähtee. Mutta kun kohteina ovat finanssikriisin aiheuttaneet meklarit, jotka Ramonan sanoin "varastavat tunnissa enemmän kuin me vuodessa", on heidän tekonsa paljon helpompi ymmärtää. Sama ahneus koittaa kuitenkin myös heidän lopukseen, sillä ei ole olemassa maagista lukua joka olisi "tarpeeksi rahaa". Tämä juoni on kuitenkin välttämättömyys naisille, jotka ovat ihonvärinsä, sukupuolensa ja työhistoriansa tähden jumissa hyvin pienessä sosioekonomisessa lokerossa. Destiny kysyykin keskiluokkaisesta taustasta tulevalta toimittaja Elizabethilta (Julia Stiles) "Mitä sinä olisit valmis tekemään 1000 dollarista?" Luokkaerot, rotu ja stigmat ovat olennainen osa Hustlersia.

Mainitsin aiemmin female gazen, joka on luonnollisesti male gazen vastakohta; kun henkilöhahmoja valkokankaalla kuvataan naisen näkökulmasta miehen näkökulman sijaan. Katsoin juuri uudestaan Once Upon A Time...In Hollywoodin, jossa male gaze on hyvin näkyvissä alati toistuvien naisten takapuolia kuvaavan kameran ja Tarantinon fetissien esittelyssä. Hustlersin kamera korostaa omalla tavallaan epätäydellisyyksiä; nyt surkuhupaisan epämuodikkaat vaatteet, rypyt ja lievästi yliampuva meikki-  "epätäydellisyydet" jota Hollywood usein piilottaa spray-rusketusten ja halutun täydellisyyden taakse. Samalla Hustlers myös antaa positiivisen kuvauksen seksityöstä, jonka pariin strippaaminen kuuluu. Heille tämä on työtä; Destiny menee illalla töihin, saa palkkansa, menee bussilla kotiinsa. Destinyn ja Ramonan ystävyys alkaa jaetusta innosta tähän työhön. Kukaan ei myöskään tee tätä siksi, että heillä olisi traumoja (klisee johon elokuva viittaa töykeän asiakkaan kautta). Mercedes (Keke Palmer) tarvitsee rahaa vankilassa olevan miehensä oikeuskuluihin ja Annabelle (Lili Reinhart) on ajettu ulos perheestään tämän työn takia. Omavaraisuus ja riippumattomuus patriarkaalisessa yhteiskunnassa on heidän unelmansa.

Hustlers on myös tekniseltä toteutukseltaan yksi vuoden parhaimmista. Kuvaaja Todd Banzahl tekee strippauksesta taidetta valkokankaalla, ja miten Ramonan ja Destinyn ystävien joulujuhla on kuvattu on juuri täydellinen oodi ilolle juuri ennen kuin asiat alkavat mennä huonosti. Elokuvassa on myös timanttinen editointi, kiitos Kayla Emterin, ja varsinkin huijauksen alkaessa on montaasin käyttö ja editointi saumattomasti yhdessä. Myös ääntä käytetään elokuvassa hienosti. Elokuvan kehyskertomuksena on toimittaja Elizabethin ja Destinyn välinen haastattelu, ja kun Destiny sulkee tämän nauhurin, katoaa ääni elokuvasta hetkeksi. Kun poliisit koittavat saada Destinya ja Ramonaa kiinni nauhurin avulla, tulee ääniraita elokuvaan piiloitetun nauhurin kautta. Scafaria ja kumppanit tekevät hienoa työtä erottaakseen Hustlersin edukseen muista rikoselokuvista. Toki soundtrack myös toimii tässä- elokuvan musiikit muodostuvat lähinnä yli 10 vuotta vanhoista poppiklassikoista, jotka antavat energian kohtauksille paremmin kuin klassinen elokuvamusiikki, sitoen sen myös tapahtuma-aikaansa paremmin.

Hustlers on pohjimmiltaan kuitenkin tarina Ramonasta ja Destinysta, heidän ystävyydestään ja siihen mitkä vaikuttivat lopulta heidän väliensä hajoamiseen. Aluksi Destiny on Ramonan lumoissa, tämän oppilas ja ystävä strippauksen maailmassa, tämän ystävyyden kehittyessä sisarsuhteeksi heidän alkaessa tekemään enemmän täitä yhdessä. Ramona on hyvin maternaalinen hahmo; samaan aikaan huolehtiva ja hallitseva."Äitiys on mielisairaus", Ramonan sanoin. Destiny ja Ramona rakastavat toisiaan, mutta tämä rakkaus on se joka hajottaa heidän suhteensa, ei kateus tai muu johon elokuvat naisten ystävyydestä usein sortuvat. Hustlers kuvaa kahden älykkään, kunnianhimoisen ja toisiaan rakastavan naisen ystävyyttä ja sen romahtamista ristiriitaisen rakkauden edessä. Destiny rakastaa Ramonaa, mutta ei yhtä paljoa kuin tytärtään. Hustlersia on kuvattu tragikomediaksi, joskin en tiedä niinkään tuosta komediasta. Elokuva on hauska paikka paikoin, mutta pelkkä tragedia voisi riittää elokuvan kuvaukseksi; se on elokuva naisten välisestä ystävyydestä, joka syttyy kauneimpaan kukkaansa ja sortuu mahdottoman valinnan edessä. Tämä ystävyys voi palata, mutta siihen me emme saa vastausta. Hustlers on mestariteos, jonka kaltaiset elokuvat naisista ja naisten välisista suhteista kuuluisi olla vakio
eikä poikkeus.

tässä elokuvassa on myös....subteksti.

Viimeiset kaksi elokuvaa käsittelyssä huomenna!

Atte T

RIP 2019: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 1

Vuosi 2020 lähestyy vääjäämättömästi kohti meitä, ja ennen kuin vuosi vaihtuu täytyy meidän puhua tämän vuoden parhaimmista elokuvista. Tänä vuonna arvostelin blogiin 28 elokuvaa, joista olen kasannut 15 elokuvan shortlistin- 10 kunniamainintaa, ja 5 josta haluan sanoa enemmän. Kuten joka vuosi ennen tätä, avainsana on "suosikki"- otsikossa lukee parasta, mutta nämä elokuvat ovat niitä jotka ovat jääneet mieleeni pyörimään, jotka ovat vaikuttaneet minuun kaikkein eniten. Täyden selvyyden nimissä en ole nähnyt seuraavia elokuvia joita olen nähnyt muiden vastaavissa listoissa: Kärsimys ja Kunnia, Nuoren Naisen Muotokuva, Sorry We Missed You, Parasite, Midsommar, Doctor Sleep ja Atlantics. Jos tämä mielestäsi tekee tästä listasta kelvottoman, en voi auttaa sinua.

 KUNNIAMAININNAT:

The Lighthouse (Robert Eggers)

Robert Eggersin toinen elokuva loistavan The VVitchin jälkeen jatkoi ohjaajan voittokulkua. Tarina kahdesta majakkavahdista sekoamassa hiljalleen keskenään on kuorensa alla myös elokuva luokkaeroista, kaasuvalotuksesta, prometheaaninen paraabeli ja lovecraftiaaninen kauhu kehon nesteistä. Välillä hauska, usein karmiva, The Lighthouse on Willem Dafoen ja Robert Pattinson kahden miehen show joka kannattaa ehdottomasti katsoa.

The Vice (Adam McKay)

The Vice ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin McKayn edellinen poliittinen elokuva The Big Short, eikä se olekkaan aivan yhyä hyvä- mutta se on silti erittäin hyvä, lähes dokumentaarinen elokuva kyltymättömästä vallanhimosta ja siitä, kuinka kourallinen ahneita, lyhytnäköisiä ihmisiä on syyllisiä tähän sotkuun jossa me olemme yhä jumissa uuden vuosikymmenen koittaessa.

Marriage Story (Noah Baumbach)

Hei, leffa jota en arvioinut tänä vuonna blogissa! Näin käy joskus, ja Marriage Story olisi kyllä ansainnut laajan arvion. Baumbachin romanttinen komedia alkaa esittelemällä leikkimielisen hilpeän ja omalaatuisen pariskunnan, ja sitten tuo heidät lujaa maanpinnalle, ja Marriage Story onkin elokuva siitä, kun rakkaus loppuu, tai ainakin muuttaa muotoaan. Nyt jo paljon parodisoitu tappelu Nicolen (Scarlett Johansson) ja Charlien (Adam Driver, 2019 MVP) välillä on yksi parhaimmista kohtauksista jonka olen tänä vuonna nähnyt.

John Wick Chapter 3: Parabellum (Chad Stahelski)

John Wick- elokuvat ovat yksi 2010- luvun onnistuineimpia elokuvatrilogioita, eikä loppua varsinaisesti ole tiedossa. Keanu Reevesin tähdittämä toimintaleffa tuntuu melkein käsityön lopputulokselta; stunttinäyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Chad Stahelski ja hänen tiiminsä pitää huolen siitä, että jokainen isku, heitetty puukko ja ammuttu laukaus tuntuu, ja kyseessä onkin vuoden paras toimintaelokuva. Samalla John Wickin mielenkiintoisen monipuolinen maailma laajenee entisestään, ja ajatus siitä että tämä siisti rikosmaailma onkin dystopia vahvistuu hetki hetkeltä.

Ford v Ferrari (James Mangold)

Kun katselin elokuvateatterissa Ford v Ferraria, mietin useassa kohtaa "en malta odottaa että tämä tulee DVD:lle ja voin katsoa tämän noin kerran kuukaudessa." Ford v Ferrari on erittäin miellyttävä elokuva, jossa näyttelijät Matt Damon, Christian Bale, Jon Bernthal ja Caitriona Balfe antavat erittäin hyvät roolisuoritukset, ja Marco Beltramin soundtrack on yksi vuoden parhaimmista. Tarina on hyvä, elokuva näyttää hyvältä ja en tiedä, Ford v Ferrari on vain hyvä elokuva.

Ja nyt, ensimmäinen viidestä elokuvasta josta haluan puhua enemmän. Huomenna vuorossa lisää kunniamainintoja ja kaksi pidemmän kaavan katsausta.

Ad Astra 

Olen lukenut filosofisesti ajatusmallista, jossa Jumalan olemassaolon kiistäminen on tie todellisen ihmisyyden arvostamiseen. Suurin piirtein se meni niin, että Jumalan ja tuonpuoleisen poissaolo tarkoittaa sitä, että kaikki se mitä teemme eläessämme on entistä merkittävämpää, sillä se on kaikki mitä meillä on. Jos tällainen teologinen pohdiskelu ei ole mieleesi, samaa voi soveltaa myös avaruusolentoihin. Jos me todella olemme yksin tässä loputtoman suuressa universumissa, on se sekä kauhun lähde että eräänlainen perspektiivin tarkentaja; jos me olemme yksin, on ihmiset ympärillämme ja pallo jolla asustamme entistä tärkeämpi. Tämä ajatus on yksi monista joita ohjaaja James Grayn sicif- mestariteos Ad Astra esittelee tarinassaan. Kuten samanlaiset pohdiskelevat avaruus- elokuvat Gravity ja The First Man, avaruus on perspektiivin muutos. Kuten The First Manin päähenkilö Neil Armstronign tapauksessa, Roy McBride (Brad Pitt) matkaa avaruuteen ollakseen yksin ja päästäkseen pois ihmisten ympäriltä. Ja tälle on syynsä.

Mutta puhutaanpa Grayn tulevaisuuden visioista. Olemme viimeisen kymmenen vuoden aikana nähneet erilaisia versioita omasta tulevaisuudestamme tähdissä. The Martian on yksi positiivisimmista, ja ehkä sen idealistinen juuri onkin syy miksi pidän tuosta elokuvasta niin paljon. Grayn visio on harmaa, kolkko ja syvän kyyninen, ja rakastan sitä. Avain tähän on Hoyte van Hoyteman upea, upea kuvaus, vuoden parhaimpia sellaisia, joka myös tukee hienosti elokuvan yksinäisyyden ja eristäytymisen teemaa. Metodit joita Ad Astrassa käytetään avaruuslentoihin tuntuvat vanhanaikaisilta, ja välimatkat ovat yhä kuolettavan pitkiä. Kuu on kolonisoitu, sanan varsinaisessa merkityksessä; vanhat ongelmat on tuotu mukana, ja kuuasema on käytännössä kauppakeskus. "Me olemme maailmansyöjiä", sanoo McBride tästä kaikesta. Avaruusmatkustus ei ole vapauttanut ihmistä myöskään sodasta, ja samoja taisteluja konflikteista käydään kuun kamaralla. Tämä on syy miksi Royn isä Clifford (Tommy Lee Jones) etsii yhä merkkejä älyllisestä elämästä; niin suuri löytö pakottaisi ihmiskunnan kokonaisvaltaiseen perspektiivin muutokseen. Mutta avaruus on hiljaa.

Tähän vaikuttaa paljolti myös kulttuuri. Avaruuslennoista huolehtii SpaceCom, militaristinen ja nationalistinen NASA:n korruptio. Jokaisen avaruuteen menijän on suoritettava psykologinen analyysi, joka suosii tunteettomuutta. Tämä suosii Royn ja Cliffordin kaltaisia ihmisiä, jotka lähestyvät ongelmia kylmän logiikan kautta, ja lopputulokset puhuvat puolestaan- hyvässä ja pahassa. Roy on elokuvan alussa lähes täysi ihmisvihaaja, joka kulkee ihmisjoukkojen läpi etsien tietä aina ulos. Kun hän nousee alukseen matkallaan Marsiin, hän katselee Cepheuksen miehistöä, itsevarmaa ja rentoa. "He ovat sinut itsensä kanssa. Miltähän se mahtaa tuntua." Roy kokee muutoksen elokuvan aikana, ja kun hän kokee kuukausia kestävän yksinäisyyden ja hiljaisuuden matkatessaan kohti Lima-projektia ja isäänsä Neptunuksen reunoilla, hän tajuaa seuraavansa lähes kirjaimellisesti isäänsä tämän jalanjäljissä kohti samanlaista elämää. Royn sielunmaisema on kuin kuun tasangot tai Marsin aavikot- synkkä, karu ja hirveän yksinäinen. Brad Pitt on loistava näyttelijä, mutta en ihan odottanut näin hiljaisen surullista suoritusta häneltäkään.

Puhuin uskosta ja jumalasta aikaisemmin. Niin sanottu "hard sci-fi" ei ole kovin usein temmellyskenttä uskonnolle, mutta Gray tuo uskonnon- eritoten kristinuskon- mielenkiintoisesti mukaan. Se keskittyy useampaankin otteeseen ihmisiin rukoilemassa ennen avaruuslentoa ja Clifford McBride uskoo jumalan ohjaavan häntä eteenpäin. Elokuva käsittelee tuntemattoman avaruuden tutkimista, toisen elämän löytämistä, samaan aikaan kun tuntematon lähde aiheuttaa potentiaalisesti apokalyptistä tuhoa maan päällä. Roy koittaa päästä isänsä luokse, joka on vaikuttanut häneen miljardien mailien takaa. Ad Astra on myös matka jumalan luokse, yritys löytää todiste siitä, ettei ihmiset ole vain kosminen sattuma. Jumala ja maan ulkopuolinen elämä ovat Ad Astrassa yksi ja sama asia, todistus tarkoituksesta maailmankaikkeudessa. SpaceCom ja Roy lähettävät viestejä Cliffordille Lima Projectin alukselle kohti taivasta, tähtitaivaan loistaessa Royn rukoillessa isäänsä vastaamaan hänelle.

Isä-poika suhde on Ad Astran keskeisimpiä elementtejä. Clifford McBride hylkäsi vaimonsa ja poikansa, karkottaen itse itsensä pois perheestä. Roy seuraa isänsä jalanjälkiä, laiminlyöden vaimoaan Eveä (Liv Tyler) työnsä kautta. Roy seuraa isäänsä avaruuteen, kohti yksinäisyyttä ja kauas ihmisyydestä. Etäiset vanhemmat luovat etäisiä lapsia. Toksinen maskuliinisuus periytyy kuin geneettinen sairaus Cliffordilta Roylle. Jonkun toisen ohjaajan käsissä olisi Ad Astra voinut olla leffan trailerien mukainen tylsä toimintaelokuva, jossa ongelma ratkaistaan kun paha isä avaruudessa päästetään päiviltään. Ad Astran parhaimpia kohtauksia on se, kun Roy lopulta saapuu Project Liman avaruusalukselle- hän tietää isänsä hylänneen perheensä, jonka jälkeen hän tappoi kapinoitsijat aluksellaan ja hänen luotaan lähtevät elektromagneettiset purkaukset jotka aiheuttavat tuhoa maassa. Ainoa mitä Roy voi isälleen sanoa kohtalokkalla hetkellä on:

"Hei, isä."

Irti päästäminen ei ole koskaan niin helppoa kuin luulisi.

Atte T  

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 24

Vihdoin, on jouluaatto. Tämä urakka on taas tältä vuodelta ohitse, ja on aika levätä hetken aikaa. Blogi palaa joulutauolta 28. päivä kun käyn läpi vuoden parhaimmat elokuvat, päättyen taas lopulta juuri ennen vuodenvaihtoa. Tänään vielä sarjakuva-asiaa, ja vuorossa on taas vuoden ainoa joulu-aiheinen sarjakuva. Sattumalta, myös kolleegani Ahvenaario kirjoitti samaisesta sarjakuvasta juuri tekstin!

ho ho ho

Klaus

Tarina: Kauan sitten kaukaisessa maassa, Grimsvigin kaupungissa ei talven synkimmällä hetkellä ole iloa eikä hyvää mieltä. Yulen vietto on kielletty kaupungin tyrannimaisen johtajan Lordi Magnuksen käskystä, ja kaikki juhlijat on vangittu hiilikaivokseen kaupungin alle. Kaupunkiin saapuu metsästäjä, joka muistaa vielä ajan kun Grimsvigissä kaikuivat laulut ja ihmisillä oli hyvä tahto. Hänen nimensä on Klaus.

kyllä tämä on sarjakuva joulupukista miksi kysyt?

Joulupukki on mielenkiintoinen hahmo. Hänen juurensa on Pyhässä Nikolaoksessa, johon on sekoittunut elementtejä niin Odinista ja Wotanista kuin muista kansanperinteiden hahmoista. Terry Pratchett käsitteli kirjassaan Karjupukki Valkoparta Kiekkomaailman omaa joulupukkia eräänlaisena jumalana, myyttien ja rituaalien modernisointina. Joulupukki on jumala, tai vähintäänkin jumalsankari. Taustaa tälle enigmaattiselle hahmolle ovat luoneet monet kirjailijat, kuten L. Frank Baum ja J.R.R. Tolkien, elokuvia on tehty tämän alkuperästä kuten Netflixin Klaus (2019) (sarjakuva ei perustu siihen), Rankin-Bassin Santa Claus Is Comin' To Town (1970) ja kotimainen Joulutarina (2007). Ja nyt, sarjakuvien ylivelho Grant Morrison on tehnyt oman versionsa iloisen punanutun alkuperästä. Lopputulos on villi, hauska ja oikein viihdyttävä sarjakuva. Morrisonin versiossa Joulupukki on Thoria muistuttava lihassankari, joka alkaa supersankarin tapaan auttamaan Grimsvigin kärsiviä tuomalla lahjoja onnettomille lapsille, ja taistelleen Lordi Magnuksen valtaa vastaan. Vaikka veri lentää ja meno on muutenkin rajua, on Morrisonin sydän oikeassa paikassa; hänen vankkumaton uskonsa myyttisten hahmojen voimaan ja merkitykseen takaa sen, että Klaus on juuri niin hyvä ja myötämielinen kuin Pukin kuuluukin olla. Dan Mora tekee hyvää työtä kuvittajana, ja Grimsvigin kaupungissa ja sen alla olevissa kaivoksissa riittää tunnelmaa jota hänen taiteensa tuo esiin hienosti. Klaus jopa kritisoi ajatusta "tuhmista ja kilteistä" lapsista, poistaen turhan syyttelyn ja muistuttaen ympäristön merkityksestä lapsen kasvussa; Lordi Magnuksen poika on ehkä hemmotelty mini-Joffrey, mutta hän on kasvatuksen ja kylmän ympäristön tuotos, joka voi lämpimämmässä ympäristössä muuttua, olla parempi. Klaus on Morrisonin tuotannossa yksi helpoiten lähestyttävimpiä sarjakuvia, ja oikein mainio jouluinen tarina niille, joiden mielestä juhlasta puuttuu demoneja vastaan taistelua susien vetämän valjakon päältä.

24 sarjakuvaa lisätty taas listallenne, ja tätä myöten kiitänkin taas lukijoita! Hyvää joulua, hanukkaa, yulea, pyhiä- mitä ikinä vietättekään, viettäkää sitä hyvin!

Perinteistä lahjojen avaamista Suomi-Rivendell-Asgardissa

Atte T      

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 23

Tänäkin vuonna on sarjakuvat tässä listauksessa olleet huomattavan anglo-amerikkalais-keskeisiä, joten näin juuri ennen loppua onkin hyvä edes vähän tarjota erilaista vaihtoehtoa. Kuten vaikka mangaa:

Frankenstein

Tarina: Nuori lääketieteen opiskelija Victor Frankenstein haaveilee kuoleman päihittämisestä, luojan työn kopioimisesta, henkiinherättämisestä. Hänen työnsä lopputulos ei kuitenkaan ole prometheaaninen uusi mies, vaan kammottavan näköinen kuvotus. Mutta oliko hän hirviö syntyjään, vai kantaako Frankenstein syyn tämän hirviömäisyydestä?

Junji Ito on japanilainen kauhun mestari, jonka hirvittävät tarinat aina Uzumakista Tomieen ovat kammottaneet lukijoita jo 30 vuoden ajan. Kuitenkin, kesti aika kauan ennen kuin hänen upea adaptaationsa Mary Shelleyn Frankenstein- romaanista sai käännöksen englanniksi- joskin kaikki oli odotuksen arvoista. Tämä on ehkä paras adaptaatio alkuperäisteoksesta, säilyttäen Shelleyn tekstin teemat ylpeydestä, heikkoudesta, kuulumattomuudesta ja vastuuttomuudesta, mutta lisäten myös ylimääräisiä elementtejä kuten Clervalin hahmon merkityksen lisääminen ja Bride of Frankensteinista otetut ideat. Ja kuten aina Iton kanssa, taide on avain kaikkeen- tunnelma kaikissa Iton teoksissa on aina karmiva, ja hänen visionsa hirviöstä on erityisen kammottava. Tämän lisäksi kirjassa on muita Iton lyhyempia tarinoita, kuten kertomus koiran kasvattamisesta! Teos voitti tänä vuonna myös Eisner- palkinnon. Oli Shelleyn klassikko tuttu tai ei, on Frankenstein oiva tapa lähestyä tarinaa joka ansaitsee tulla luetuksi.

23 takana, 1 edessä! Huomenna kaikki päättyy....

Atte T 

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 22

Loppu häämöttää, ja tästä tuli puolivahingossa todella fantasia- keskittynyt listaus, ehkä sen takia että olen viimeisen vuoden aikana lähinnä kiinnostunut fantasiasarjiksista. It is what it is.

Wicked + Divine

Tarina: Yhdeksänkymmenen vuoden välein, 12 jumalaa palaa takaisin maan päälle nuorina ihmisinä. Heitä rakastetaan, heitä vihataan, ja kahden vuoden päästä he ovat poissa. Vuosi on 2014, ja pop-tähdet ovat uusia jumaliamme. 

Wicked  + Divine on aiemmin mainostetun Dien kirjoittaja Kieron Gillenin pitkä, vasta tänä vuonna päätöksensä saanut urbaani fantasiasarjis, jossa Gillenin kiinnostus musiikista, pop-tähdistä ja jumalista yhdistyy monimutkaisen hienosti rakennettuun tarinaan, jossa jumaluus on koetuksella. Gillenin vakiokuvittaja Jamie McKelvie (fun fact- mm. Captain Marvelin puvun suunnittelija) tekee hienoa työtä kuten aina, ja varsinkin valot ja musiikin esiin tuominen on hänen vahvuutensa. Gillenin ja McKelvien designit jumalille ovat hauskoja- kuten Daft punk- kypärää pitävä aasia-fetissin omaava Wotan ja koviin huumeisiin siirtynyt, ikuisia reivejä pitävä Dionosys. Wicked + Divine on laaja murhamysteerejä, salaliittoa ja jumalten sodan konsepteja yhdistelevä aikansa klassikko, ja jos olet etsinyt jotain pidempää lukurupeamaa, on Wicked + Divine juuri oikea siihen. Tässä sarjiksessa on myös larppausta, mitä muuta voisi toivoa?

22 takana, 2 edessä!

Atte T  

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 21

Hyvä fantasia- putki ollut päällä kyllä nyt. Miksi turhaan rikkoa sitä? Tämän päiväisessä sarjakuvassa palataan vielä kuun alun teemaan, sillä toinen tekijöistä on suomalainen!

Abbot

Tarina: 1970-luku, Detroit. Piinkova, ketjupolttava toimittaja Elena Abbot selvittää kaupungissaan tapahtuvia murhia, joihin poliisi ei puutu. Rikoksia, johon liittyy okkultistisia voimia. Rikoksia, jotka veivät hänen puolisonsa. Tämä on henkilökohtaista.

Abbot on Saladin Ahmedin kirjoittama ja Sami Kivelän kuvittama rikosdekkari- sarjis, jossa fantasia ja 1970-luvun rikosfiktio sekoittuvat saumattomasti yhteen. Abbot on viihdyttävä rikostarina fantasia-elementeillä, mutta Ahmed ei käytä näitä elementtejä pinnallisesti; rikoksiin liittyy vahvasti sosiopoliittiset teemat 1970-luvun Yhdysvalloissa, kuten rotu, luokka, Detroitin historia, segregaatio sekä fantasian taipumus tehdä rodullisesti koodattuja hirviöitä ja huokailla kohti "parempaa, puhtaampaa aikaa". Abbot on yllättävä, hauskasti kirjoitettu ja ronski dekkari, ja Kivelän kuvitus sopii hienosti teoksen tunnelmaan. Jos haluat hieman erilaista lähestymistapaa sekä rikosromaaneihin kuin fantasiaankin, on Abbot oikein hyvä vaihtoehto.

21 takana, 3 edessä!

Atte T

Atte Arvostaa: The Witcher (Kausi 1)

Kuten niin monta kertaa aiemminkin: Minulla on ristiriitainen suhde Andrej Sapkowskin Noituri- sarjaan. Olen lukenut kirjasarjaa hyvin pitkälle, ja vaikka draama on hyvää ja maailma elävä, on Sapkowskin misogynia ja lähes taannuttavan synkkä maailmankuva (ja tarpeeton reunailu, mahdollisuuksien raja- tarinassa Yenneferia uhataan raiskauksella noin joka toisella sivulla) hieman liikaa välillä. Suosittu videopeli-sarja (tai enneminkin suosittu videopeli, en usko että Witcher 3:en pelaajista puoletkaan on pelannut Witcher 1:tä) on tuttu myös, mutta pidän sen maailmankuvaa tylsän turvallisena ja Geraltia tylsänä. Plus sen tarina on täysin erilainen kuin kirjojen. Tämän lisäksi on sarjakuvia joita en ole lukenut. Nyt kuitenkin on tarjolla englanniksi tehtyä televisiosarjaa jonka pitäisi perustua enemmän kirjoihin.

The Witcher (Kausi 1)

Tarina: Pohjoisen kuningaskunnissa kiertää mies, valkoinen susi, Blavikenin Teurastaja Geralt Rivialainen (Henry Cavill), hirviöiden metsästäjä. Etelässä Cintran kuningaskunta on sodan partaalla, ja prinsessa Ciri (Freya Allen) on vihollisen armoilla. Velhotar Yennefer (Anya Chalotra), perheensä hylkäämä ja halujensa vanki, etsii jotain joka täyttäisi hänen loputtoman tarpeensa. Kohtalon miekalla on kaksi terää- ketkä kävelevät tällä terällä, ja ketkä suistuvat kadotukseen? 

Olin todella skeptinen tämän sarjan suhteen. Toivoin sarjan ottavan aikansa, kehittävän Geraltia lyhyttarinoiden inspiroimina ja vasta myöhemmin siirtyä isoon ja melodramaattisempaan osaan tarinassa. Ennen kaikkea, toivoin sen eroavan videopeleistä, muistaen kirjojen tunnelman kuitenkin kehittäen sitä. Mikään ei ole niin hieno tunne kuin olla väärässä negatiivisten ennako-odotusten kanssa. The Witcher on oikein mainio ensimmäinen kausi selkeästi pidemmälle tarinalle, ja toivon todella että Netflix antaa Lauren Schimdt Hissrichille mahdollisuuden jatkaa tätä rauhassa loppuun asti. Sarja näyttää hyvältä, kuulostaa uskomattomalta ja Hissrich ja käsikirjoittajat onnistuvat sekoittamaan pakkaa aikajanalla, joka ei ole suoraan sanottuna lineaarinen. 1. kausi keskittyy Geraltin hahmon ja hahmogallerian esittelyyn sekä maailman poliittisen tilanteen kehittämiseen, ja tässä on hyvät kortit jatkaa eteenpän.

Yksi asia jota pelkäsin oli Henry Cavill Geralt Rivialaisen roolissa. Cavill on näyttelijä rajoitetulla skaalalla, mutta pahoin pelkään että olen tuominnut miehen vain siksi että hän ei ollut hyvä Teräsmies. Geraltin rooli sopii Cavillin luontaisen kylmälle ulosannille hyvin, ja hänen sarkastinen komediatajunsa toimii lakonisen hirviönmetsästäjän roolissa. Geralt ei ole mikään historian syvällisin hahmo, variaatio mies ilman nimeä- arkkityypistä mörisevän äänensä kanssa, mutta Cavill onnistuu tekemään Geraltista omannäköisensä hahmon. Geraltin kakkosmies Valvatti/Jaskier (Joey Batey) tuo toisessa jaksossa kaivattua kepeyttä Geraltin yksinäseen mörinään, ja on oikein hyvä komedisen kepeyden lähde, ja tämän laulut ovat huikeita. Ciriä on vanhennettu kirjoista jonkin verran (mikä on hyvä, kuten se oli Game of Thronesissakin if you catch my drift) ja hänen omatoimisuuttaan lisätty, ja Freya Allen tekee hyvää työtä hankalan hahmon kanssa. Ciri olisi helposti voinut olla vain juoniesine jota kaikki metsästävät, mutta Cirillä on myös oma tarina, jossa hän oppii perheensä jättämistä arvista muurien ulkopuolella. 

Yennefer Vengerbergiläinen oli aina osittain ongelmallinen hahmo taustoineen esiteltäväksi, mutta Chalotra ja Hissrich onnistuvat tehtävässään....kohtalaisesti. Chalotra on mainio näyttelijä ja tuo oikeaa pathosta Yenneferin vaikeaan elämään, mutta valitettavasti Sapkowskin kirjojen ableistinen visio hahmosta on yhä olemassa myös sarjassa. Sarja tekee asioita oikein Yenneferin suhteen paljon- hänen "niin kaunis että se on kirous" asemaansa on lievennetty (luojan kiitos) ja Geraltin ja Yenin suhde on juuri oikealla tavalla romanttinen ja tuskallinen kun tarve vaatii. Mutta en voi olla unohtamatta jaksossa 3 tullutta hetkeä, jossa Yenneferin ja toisen hahmon välille tehdään selkeä elokuvallinen paralleeli ja mitä se implikoi...yikes. Muissa sivuhahmoissa loistavat erityisesti MyAnna Buring Yenneferin opettaja Tissaiana ja Jodhi May Kuningatar Calanthena, joka totisesti ansaitsee liikanimensä "Cintran Leijona."

Sarja näyttää (televisio-sarjaksi) oikein hyvältä, ja pohjoiset kuningaskunnat on tuotu eloon hienolla tavalla. Sapkowskin kirjojen innoite on ollut keskiaikainen Puola ja slaavitarusto, ja tämä kuuluu äänimaailmassa ja näkyy hirviöissä sekä joissakin arkkitehtuurisissa ja puvustuksellisissa valinnoissa. The Witcher ei kuitenkaan käytä tätä tekosyynä tehdä fantasiamaailmastaan tylsän yksipuoleista. Calanthe on kirjoissa klassinen kuningatar, mutta sarjassa hän myös johtaa miehensä taisteluun puolisonsa kanssa. Sarjassa on haltioita jotka eivät kaikki ole valkoisia platinapäitä ja herran pieksut, fantasiasarja jossa kääpiöitä näyttelee oikeasti lyhytkasvuiset näyttelijät? Minä luulin että tätä tehtiin vain Narnia- elokuvissa! The Witcher on uskollinen kirjojen tunnelmalle ja maailman karuudelle, mutta tuo mukaan myös uutta ja paljon kaivattua representaatiota. Ei sillä ettäkö kaikesta kirjan kankeudesta oltaisi päästy eroon- aiemmin mainittu ableistinen esimerkki on yhä sielä ja ratio alastomien naisten ja miesten välillä on hieman epätasapainossa, mutta fantasia tv-sarja joka on häpeilemättömän high-fantasya on harvoin näin hyvä representaatiossa.

Pelkään että ylihypetän tätä sarjaa arviossani, ja olen aivan varma että pidin tästä näin paljon siksi koska se on juuri mitä olen kaivannut; high fantasya jossa hirviöitä tapetaan ja toisaalta säästetään, haltioita ja kääpiöitä jotka eivät ole tylsiä arkkityyppejä ja velhoja tekemässä oikeita kunnon taikoja. Tähän päälle vielä mielenkiintoinen tarinarakenne, hyvät näyttelijät ja teemat perinnöstä ja kohtalosta- minä pidin The Witcherista! Saatan itseasiassa pitää siitä enemmän kuin mistään muusta versiosta tästä tarinasta, ja vaikka on hyvin mahdollista että "cool fantasy shit" voi painaa vaakakupissa enemmän kuin muut, annan silti lämpimän suositukseni The Witcherille. Jos haluat vähän pienemmän mittakaavan fantasiaa Game of Thronesin jälkeen jossa on enemmän taikuutta ja suohirviöitä, on kahdeksan jaksoa odottamassa sinua Netflixissä. 

Atte T