Aasa Arvostaa: Ma Rainey's Black Bottom

 Yksi tämän raskaan ja kaikin puolin tuskallisen vuoden henkilökohtaisesti masentavimmista uutisista oli näyttelijä Chadwick Bosemanin ennenaikainen kuolema syöpään vain 43-vuotiaana. Boseman sairastui 2016, mutta piti sairauden salassa kaikilta muilta paitsi perheeltään, näytellen kuin viimeistä päivää elokuvissa kuten Marshall, Black Panther, Avengers: Infinity War ja Da 5 Bloods. Tänään arviossa on hänen viimeinen elokuvansa.

Ma Rainey's Black Bottom

Tarina: Vuosi on 1927, paikkana Chicago. "Bluesin äiti" Ma Rainey (Viola Davis) saapuu levyttämään pieneen ja nuhjuiseen studioon yhtyeensä kanssa. Trumpetisti Levee (Chadwick Boseman) unelmoi kuitenkin enemmästä kuin pelkästä taustamuusikon urasta, mutta hänen kunnianhimonsa ei mahdu Raineyn kanssa samaan studioon, saatikka edes koko Amerikan Yhdysvaltoihin.

Koko ajan katsoessani Ma Rainey's Black Bottomia mietin, että tämä kääntyisi teatteriesitykseksi aika tehokkaasti. Lopussa kävi ilmi että elokuva perustui näytelmään, ja monta palaa naksahti paikalleen siinä hetkessä. August Wilsonin samanniminen näytelmä oli alunperin osa Denzel Washgintonin laajempaa sopimusta näytelmien adaptoinnista valkokankaalle (Washingtonin Fences oli ensimmäinen tässä sarjassa) ja kyseessä on samalla Netflixin ehkä taiteellisesti kunnianhimoisin julkaisu sitten aiemmin tänä vuonna julkaistun Da 5 Bloodsin. Ma Rainey's Black Bottom on ehdottomasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista ja kauneimmista elokuvista, minimalistinen ehkä koossaan mutta suunnaton sen tunteiltaan. Broadway-ohjaajana kunnostautunut George C. Wolfe hallitsee sekä elokuvan että teatterin, ja tuo kuvaruudun läheisyyteen teatterin aidon ihmistunteen upealla tavalla. Ma Rainey's Black Bottom on elokuva josta tunnen itseni myös hieman ulkopuoliseksi kommentoimaan, sillä niin paljon siitä on sidottu Yhdysvaltojen mustien asukkaiden kokemuksiin ja ahdistustiloihin.

Elokuvan kaksi päähenkilöä taistelevat kirjaimellisesti elokuvassa vuorostaan parrasvaloissa, ja kaksi näyttelijää heidän takaansa antavat kukin uransa parhaimpiin kuuluvat roolisuoritukset. Viola Davisin Ma Rainey on kuningatar joka hallitsee tilaa missä on tyrannin ottein, ja hänen tahtonsa ja luonteensa vahvuus tulee ilmi heti alusta alkaen. Hän on hyvin tietoinen siitä mitä hänessä arvostetaan- hänen ääntään, ja vain sitä -ja pitää tästä kiinni tiukalla otteella. Rainey on tehnyt tätä jo vuosia, ja tietää pelin hengen. Leevee on uransa alussa vasta, mutta hän on loistava trumpetisti joka halajaa saada äänensä kuuluviin Rainey'n takaa. Leevee ei kuitenkaan ole mikään naiivi lapsi, vaan rankan elämän kovettama selviytyjä, joka aikoo saada äänensä kuuluviin maailmassa joka on vain häntä vastaan. Chadwick ei pidättele yhtään; Leeveen ilo musisoinnista ja hänen toiveensa tulevasta, tämän ilkikurinen luonne ja suunnaton, lähes pohjaton suru ja raivo tulevat kaikki esiin upealla ja aidolla tavalla Bosemanin energisessä esiintymisessä ja tämän uskomattomissa monologeissa.

Ma Rainey's Black Bottom on koreografialtaan hyvin teatteri-vaikutteinen, mikä on odotettavaa. Kun puhun koreografiasta niin puhun siis siitä, miten näyttelijät liikkuvat kameran edessä ja miten kamera on sijoitettu kohtauksissa. Iso osa elokuvasta tapahtuu studion lämpiössä, jossa Leevee ja muut Rainey'n yhtyeen jäsenet (Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts, kaikki loistavia) harjoittelevat nauhoitusta varten, ja tämä luo luontaisen kehyksen kohtauksille; miten näyttelijät kehyksessä ovat, miten he liikkuvat ja missä kamera on. Kuvaaja Tobias A. Schliessler tekee hyvää työtä tässä, saaden pienen ja nuhjuisen kopin johon muusikot on laitettu odottamaan Rainey'n saapumista tuntumaan erittäin klaustrofobiselta; ihmiset ehkä mahtuvat sinne, mutta ei heidän mukanaan tuomansa maailma. Samoin pidin siitä miten koko stressaavaa nauhoitusta vain pahentava helle on esitetty lähinnä valon kautta, jossa Chicagon taivas on kirkkaankeltaisen valon tahrima.

Ma Rainey's Black Bottom on pohjimmiltaan elokuva taiteesta, erityisesti bluesista ja sen ainutlaatuisesta asemasta Yhdysvaltojen mustan väestön musiikkina ja sielunmaiseman kuvauksena. Rainey tietää oman arvonsa muiden silmissä pohjautuvan vain ja ainoastaan hänen ääneensä, ja niin kauan kun hän voi pitää siitä kiinni niin hän pitää; hotellivieraat katsovat häntä nenä nyrpällään ja hänen agenttinsa ja managerinsa tuntuvat vain sietävän häntä ja hänen oikkujaan tämän lahjakkuuden tähden. Tämän totuudenmukaisuus varsinkin tässä ajassa mitä se kuvaa on hyvin totta; mustat taiteilijat olivat suosittuja vain heidän taiteensa tähden, eivät ihmisinä itsessään. Leevee puhuu paljon monologiensa kautta traumoista ja vihasta mitä hän kantaa sisällään; muiden ilveksiessä tämän pokkuroinnille valkoisten studiopamppujen edessä, Leevee  aidosti triggeröityy tästä ja Bosemanin roolisuoritus ei jätä yhtään kuivaa silmää taloon. Blues on syntynyt tästä tuskasta ja tästä uniikista historiasta jota Amerikan mustat kansalaiset kantavat syntymästä asti harteillaan, ja miten tämä taide on myöhemmin kannibalisoitu toistaitoisten valkoisten taiteilijoiden puolesta on hyvin ajankohtainen teema elokuvassa. Taide voi antaa elämälle merkityksen, mutta monille mustille taiteilijoille se on ainoa mistä he saavat merkitystä rakenteellisen rasismin ympäristössä, ja kun taide irrotetaan taitelijasta, niin sen alkuperäinen merkitys ja paino katoaa samalla kokonaan, muuttuen vain tuotteeksi.

En keksi muuta tapaa päättää tätä arviota kuin tämä: Chadwick Bosemanin menetys tuntui ja iski kovempaa kuin olisin ehkä voinut ikinä odottaa. Toki tämän äkkinäisyys oli osa tätä, mutta Bosemanin uniikki karisma ja elokuvahistoria oli nopeasti tehnyt hänestä yhden suosikkinäyttelijöistäni. Nyt en voi olla ajattelematta Black Pantherin kohtausta jossa T'Challa huutaa vastustajilleen "I AM NOT DEAD YET" enään muuten kuin yhdistettynä Bosemanin sairauteen; hän oli tuolloin ja hyvin tietoinen tilastaan, ja hänen äänessään murtuminen on hienovaraista ja myöhemmässä kontekstissa musertavaa. Bosemanin ura näyttelijänä oli monellakin tapaa myös ura historioitsijana; elokuvat kuten 42, Get on Up, Marshall ja nyt Ma Rainey's Black Bottom ovat sidottu tiukeasti afroamerikkalaiseen historiaan ja sen merkkihahmoihin, joita Boseman toi eloon roolisuorituksillaan, eikä Black Pantheria sovi jättää tämän ulkopuolelle. Roolisuorituksellaan Boseman teki T'Challasta globaalin sankarin miljoonille, antaen uniikisti mustan supersankarin niille joilta sellainen uupui. Ma Rainey's Black Bottom on Bosemanin aivan liian lyhyeksi jääneen uran viimeinen elokuva, mestariteos jota hän kantaa eteenpäin uskomattomalla roolisuorituksella täynnä surua, raivoa ja inhimillistä tunnetta, ja on yksi tämän vuoden parhaimmista elokuvista. 

                                 Lepää rauhassa, Chadwick Aaron Boseman (1976-2020).

Aasa T