Ah, aivan! Oscar-syötti, joka kertoo Hollywoodista itsessään!
Mank
Tarina: Hollywoodin kulta-aikoina käsikirjoittaja Herman J. "Mank" Mankiewicz (Gary Oldman) juhlii ja tekee töitä Kalifornian eliitin kanssa. Vuosia myöhemmin nuori nouseva nero Orson Welles (Tom Burke) palkkaa Mankin kirjoittamaan käsikirjoituksen hänen esikoiselokuvalleen, ja Mank tuo elämänsä ihmiset mukaan tarinaan.
Okei, ei ole ihan reilua kutsua Mankia Oscar- syötiksi, varsinkin kuin The Trial of the Chicago 7 on varsin samanlaisessa asemassa historiallisen ja ajankohtaisen aiheensa kanssa. Mank on kuitenkin hyvin perinteinen Oscar- suosikin kaltainen elokuva; Hollywoodin historiikki, jossa pyörähtävät sekä maailmankuulut tähdet että vain pahimpien cinefiilien tuntemat nimet ja päätarina keskittyy unohdettuun neroon tunnetun teoksen takaa. David Fincher ei varsinaisesti ole ohjaaja jonka yhdistän tällaisiin elokuviin, ja juuri Fincherin kautta materiaali nousee jonkin verran perinteisen nostalgia-muistelon yläpuolelle. Mank on erinomaisesti tehty elokuva, joka ei varsinaisesti nouse omaan kunnianhimoonsa ja jää hieman fokukseltaan hajanaiseksi. Käsikirjoituksen takana on Jack Fincher, David Fincherin edesmennyt isä, joka vuosia työsti tarinaa Herman J. Mankiewiczista, Citizen Kanen käsikirjoittajasta, mutta kuoli ennen kuin projekti lähti mihinkään. Monessa mielessä Mank tuntuu projektilta josta Fincher on innoissaan, mutta myös joltain jonka hänen piti saada ulos elimistöstään.
Tunnistan heti kättelyssä, että tämä elokuva oli ensimmäinen kerta kun edes kuulin Mankin nimen. Mankin ja Wellesin kiista siitä kumpi kirjoitti Citizen Kanen on konteksti josta hänet tunnetaan parhaiten, vaikka hän toimikin 1930-luvulla Hollywood- studioiden työhevosena. Mank on rääväsuinen alkoholisti, joka viettää vakituisesti aikaa isojen tähtien joukossa, jotka joko sietävät häntä tai rakastavat häntä juuri tämän ominaisuuksien takia. Gary Oldman on näyttelijä joka on joko tuskallisen tai ihastuttavan tunnistettava; hänellä on loistava affekti ja ilkikurinen habitus joka sopii Mankin kaltaiseen hahmoon, ja Oldman onnistuu erinomaisesti päärolissaan, ja varsinkin hänen vaihtelevat sidoksensa eri hahmoihin syttyvät eloon hienosti; nuorempi Mank (aina Oldman, joka toimii yllättävän hyvin mutta saa aikahypyt tuntumaan oudon suunnattomilta) auttamassa veljeään Joea (Tom Pelphrey) pääsemään MGM:än talliin, hänen ilkurisen narrin asemansa lehtikeisari William Randolph Hearstin (Charles Dance) lähipiirissä ja niin pois päin. Paras näistä suhteista on kuitenkin elokuvan toisen tähden, Hearstin elokuvatähti-rakastajatar Marion Daviesin (Amanda Seyfried) kanssa. Seyfried on erittäin loistava roolissa, ja hänen karismansa ja kauneutensa sopii täydellisesti kulta-ajan Hollywoodin tähden tyyliin, ja hänellä on erinomaista kemiaa Oldmanin kanssa. Mankin ja Daviesin suhden on täysin platoninen, heidän löytäessä toisistaan tasavertaisen keskustelijan ja haasteen omalle hegemonialleen.
Mikä sai minut ensimmäisenä ajattelemaan sanaparia "Oscar-syötti" oli Mankin visuaalisuus. Mustavalkoinen tyyli joka tuo mieleen varhaisen Hollywoodin, editointi ja siirtymät on tehty vanhoilla tekniikoilla ja äänitys kuulostaa autenttisen rakeiselta paikka paikoin. Mustavalkoinen visuaalisuus on usein vahva tehokeino elokuvan vanhentamisessa, mutta myös halpa tapa kuvata nopeasti, sillä tuolloin valaistusta ei tarvitse miettiä yhtä paljoa. Mank ei olekkaan tällaisten spektaakkelien tapaan kovinkaan kallis elokuva, mutta tämä ei näy kertaakana lopputuloksessa. Kuvaaja Erik Messerschmidt tekee erinomaista työtä, ja Mankissa on useita kohtauksia jotka tuntuvat aikakaudelle autenttisilta mutta ilman että ne tuntuvat laiskoilta, erityisesti valon käyttö monissa Hearstin kohtauksissa on inspiroivaa. Mestarillinen tekninen toteutus joka näyttää lähes näkymättömältä on aina ollut yksi Fincherin tavaramerkeistä, on olen aivan varma että Mankissa on paljon uskomatonta kamerakikkailua ja erikoisefektejä joita en edes tajunnut. Tuotantosuunnittelu (hieno tapa sanoa lavastus) tukee myös elokuvan sisäisiä viestejä ja tunnelmaa; Hearstin palatsin yliampuva ylellisyys ja Hollywood- studioiden rakennettu illuusio sekä Victorvillen kuiva erämaa toimivat erittäin hyvin kehystämään kohtauksia ja niiden tunnelmaa.
Kuten näistä kolmesta päänäyttämöstä voi päätellä, Mankissa on menossa aika paljon ja hyvin erilaisissa ympäristöissä. Lähtökohtaisesti elokuva on tarina Mankin elämästä ylellisten ihmisten keskellä ja miten heidän toimintansa väritti Citizen Kanen tarinaa (Hearst oli esikuva Charles Foster Kanelle), mutta Fincher tuo mukaan myös paljon muuta, ehkä hieman liikaakin. Elokuvan Mank on avoin sosialististen taipumustensa kanssa (oikea Mank inhosi ammattiliittoja), ja tämä pistää hänet vastakkain MGM:än studiopomojen Louis B. Mayerin (Arliss Howard) ja Irving Thalbergin (Ferdinand Kingsley, Ben Kingsleyn poika) kanssa, ja Mankissa ei elokuvastudio ole ystäväsi; Louis itkee krokotiilinkyyneliä laskiessaan työntekijöidensä palkkioita ja lupailee tyhjiä ja Irving painostaa työntekijöitään rahoittamaan paikallisten republikaanien toimintaa. Mank onkin elokuva taiteellisesta integriteetistä studioiden ja tyrannimaisten hahmojen keskellä, jossa on vahva sosialistinen alavivahde kiitos Upton Sinclairin (Bill Nye, kyllä, se Bill Nye) poliittisen kampanjoinnin, jota studiot vastustavat niinkin paljon, että kuvaavat valeuutisia Hearstin toimesta kaataakseen Sinclairin kampanjan. Mank on elokuva rikkaiden ja vaikutusvaltaisten paljastamisesta ja miten taiteilija voi parhaiten purra ruokkivaa kättä taiteensa kautta. Mankissa on monta asiaa menossa, ja kiitos sen hajanaisen, hyppivän rakenteen on lankoja hieman vaikea seurata, ja loppu varsinkin tulee hieman töksähtäen vastaan. Useamman katselukerran jälkeen tämä kenties punainen lanka voi tulla selvemmin näkyville, mutta nyt lopputulos tuntuu hieman sekavalta. Joka tapauksessa in Mank hieno, viallinen ja persoonallinen elokuva, jossa fiksut ihmiset puhuvat nopeasti ja nokkelasti ja hyvät näyttelijät pistävät parastaan. Vertasin sitä mielessäni usein Coenin veljesten Hail, Caesariin, joka Mankin tapaan näyttää päällisin puolin rakkauskirjeeltä Hollywoodin kultavuosille, mutta on oikeasti paljon kriittisempi kuin miltä se näyttää. Hail, Caesar on näistä kahdesta yhtenäisempi ja lopulta palkitsevampi, mutta Mank onnistuu myös hyvin tässä tehtävässä, vaikka kokonaisuus ei ehkä olekkaan aivan virheetön. Mank on nyt Netflixissä.
Aasa T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti