Niin, minähän menin sanomaan viimeisessä joulukalenterin osassa että nähdään taas 28.12. vuoden päättävän blogitekstisarjan muodossa. Mikä houkka olinkaan, kun luulin että tänä kirottuna vuotena pysyisin muka aikataulussa ja voisin tehdä asioita samalla tavalla kuin aiemmin. Vuoden vaihde kuitenkin lähestyy vääjämättä, ja jotain retrospektiota pitää siitä myös tehdä. Perinteisesti olen tehnyt mittavan kolmiosaisen esittelyn vuoden viidestä parhaimmasta elokuvasta, joiden rinnalle on 10 elokuvaa jotka ansaitsivat mielestäni kunniamaininnan. Tämä vuosi on kuitenkin tehnyt tästä listasta hankalan tehdä. Niin monta elokuvaa jäi tulematta, niin monta jäi näkemättä ja olen ollut laiska kirimään kiinni jokaista väliin jäänyttä elokuvaa jotka minun olisi pitänyt nähdä. Toisekseen, minulla ei ole ollut aikaa (eikä osittain varallisuuttakaan) katsoa kuluvan elokuvavuoden tiettyjä teoksia toistamiseen, jolloin voisin miettiä tarkemmin niiden sijoittelua listalla tai mitä syvällisempää sanottavaa minulla niistä on. Vaikka 500. blogiteksti on aivan nurkan takana, ja sen pitäisi innostaa minua, niin olen väsyneempi kuin koskaan aiemmin.
Joten jonkinlaisena myönnytyksenä itselleni, tässä on minun 10 elokuvan lista, jotka muodostuvat niistä joiden pariin olen joko palannut uudestaan tai jotka ovat jääneet asumaan päähäni vuoden ajaksi, tavalla tai toisella. Osa näistä on sellaisia jotka ovat teknisesti 2019 ilmestyneitä elokuvia, mutta kuten aina, määrittelen listan elokuvat sen vuoden perusteella jolloin ne ovat Suomessa olleet elokuvateatterissa tai suoratoistopalveluissa saatavana. En myöskään ole nähnyt Soulia, The Personal History of David Copperfieldia, Emmaa tai The Invisible Mania, joten siis. Elokuvat eivät myöskään ole varsinaisesti missään muussa järjestyksessä kuin mielivaltaisessa sellaisessa.
10. Birds of Prey (O: Cathy Yan)
Vuoden ainoaksi supersankarielokuvaksi (ei, en nähnyt New Mutantsia, joten sitä ei ole tullut) jäänyt Birds of Prey on omassa genressään ihanan energinen ja kekseliäs paketti toimintaa, hyviä hahmoja ja oikeudenmukaista raivoa. Cathy Yanin ohjaama elokuva Harley Quinnin (Margot Robbie) yrityksestä vapauttaa itseään Gothamin erinnäisten miesten vaikutuspiiristä eskaloituu tehokkaasti hetki hetkeltä, ja sen mukavan pieni tarina on juuri sellainen minkä kaltaisia toivoisin olevan enemmän supersankaritarinoissa. Elokuvan huippu on ehdottomasti Robbie itse, mutta myös Mary Elizabeth Winstead, Jurnee Smollet, Rosie Perez ja Ella Basco suoriutuvat hienosti Harleyn lähipiirinä. Oli myös aito ilo nähdä Ewan McGregor revittelemässä kunnolla konnan roolissa. Birds of Prey on mukavan suorasukainen kasa raivoa ja hauskanpitoa, ja oli lopulta myös vuoden 2020 paras toimintaelokuva.
9. Uncut Gems (O: Josh ja Benny Safdie )
Adam Sandler ei ole nimi joka herättää suuria odotuksia elokuvan sisällön suhteen, mutta Safdien veljesten johdolla Sandler tekee parhaan roolisuorituksensa vuosiin. Uncut Gems on puhdasta stressiä, aivan kuin paniikkikohtaus oltaisiin kuvattu filmille ja siten iskostettu pahaa-aavistamattoman katsojan ylle. Peliaddikti Howard Rattnerin kyvyttömyys lopettaa ajoissa loputonta vedonlyöntien ja kanitusten sarjaa ajaa Howardin ja katsojan yhä syvemmälle hermostuttavaan ja taidolla rakennettuun huonojen valintojen vyyhtiin. Uncut Gems on kuin joku vetäisi mattoa jalkojesi alta mutta vetäjä on myös sinä itse, ja et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi. Se on 2010-luvun narsistinen itsekkyys dokumentoituna elokuvaksi, ja yksi kuluneen elokuvavuoden uniikeimpia katselukokemuksia.
8. Tove (O: Zaida Bergroth)
Elämänkerrallisia elokuvia tällä listalla on muutama, mutta Tove on ehdottomasti niistä paras, ja oman ylitarjonnasta kärsivän genrensä kärkiteoksia muutenkin. Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove kertoo Tove Janssonin myrskyisestä rakkaussuhteesta teatteriohjaaja Vivica Bandleriin, ja miten samaan aikaan hän loi itselleen mainetta Muumihahmojen avulla. Vähemmistöteeman lisäksi elokuvassa jaksoi viihdyttää se, miten Muumit samaan aikaan sidotuun hyvin tiukasti kiinni Toven kokemuksiin (Tiuhti ja Viuhti ovat salanimiä joita Tove ja Vivica käyttivät toisistaan, näin esimerkiksi) mutta toisaalta Tove on hieman nolostunut niiden saamasta suosiosta. Alma Pöystin elämännälkäinen roolisuoritus Tovena on vuoden parhaimpia, ja hänessä on sekä vahvuutta että haurautta joka on hienosti kontrastissa Krista Kososen Bandlerin ailahtelevaisuuden kanssa. Tove on kaunis elokuva rakkaudesta, taiteesta ja elämästä, ja lieni korkeakin aika että tämän blogin vuoden parhaimpien elokuvien listalla on edes yksi kotimainen elokuva.
7. Dark Waters (O: Todd Haynes )
Dark Waters edustaa elokuvatyyppiä, josta en voi saada tarpeekseni; kivenkova lakidraama hyvillä näyttelijöillä, joka perustuu oikeaan epäoikeudenmukaisuuteen. Ohjaaja Todd Haynesin Dark Waters onkin ollut elokuva jonka olen lopulta katsonut tänä vuonna useimmiten, sillä sen synkkyys ja tyyli kiehtovat minia suunnattomasti. Mark Ruffalon näyttelemä Robert Bilott kuluttaa vuosikymmenen selvittääkseen sitä, miten DuPont- yhtiöt ovat systemaattisesti myrkyttäneet ihmisiä tietoisesti, lopputuloksena ollen tarina siitä miten kapitalistisessa yhteiskunnassa hallinto on rakennettu suojelemaan vain rikkaita yhtiöitä, ei kansalaisia. Haynesin kamera ei kuvaa kuitenkaan tätä kliinisen lakidraaman siisteyden kautta, vaan kuin kauhuelokuvana, jossa kapitalismi on murhaaja veitsen kanssa, piilossa jokaisen mainostaulun takana. Dark Waters ei lankea mihinkään oman suppean genrensä kliseisiin, vaan on mukavan raadollinen kertomus tosiasioista.
6. The Farewell (O: Lulu Wang)
Tämä elokuva aiheutti minussa ehkä eniten eksistentiaalista seinääntuijotusta tänä vuonna. Vaikka Lulu Wangin ohjaama The Farewell perustuukin vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa jotka on sidottu kiinalaiseen kulttuuriin, niin löysin sieltä paljon samaistumista omiin kokemuksiini ja tunteisiini perheen kanssa toimimisesta. The Farewell on tarina Billistä (Awkwafina) joka matkustaa Kiinaan serkkunsa häihin, mutta pääsyynä on oikeasti viettää aikaa syöpää sairastavan isoäitinsä Nai Nain (Zhao Shuzen) kanssa, joka ei tiedä edes olevansa sairas. The Farewell on elokuva konflikteista monilla eri tasoilla; suru vastaan ilo, totuus vastaan valhe, yksilö vastaan yhteisö ja niin edelleen. Vaikka elokuvan perusasetelma sairauden salailusta tuntuu julmalta, onnistuu The Farewell oikean taideteoksen tavoin miettimään asiaa uudelta kannalta; voiko toisen surua kantaa tämän puolesta? The Farewell on erinomainen, synkän koominen ja elämän makuinen elokuva vaikeista asioista, ja se on ehdottomasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista teoksista.
5. Ma Rainey's Black Bottom (O: George C. Wolfe)
George C. Wolfen adaptaatio samannimisestä näytelmästä oli Netflixin tämän vuoden ensiluokkaisessa elokuvatarjonnassa yksi parhaimmista. Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva on osuvasti myös elokuva mustista taiteilijoista ja taiteesta; Bosemanin Leevee odottaa tilaisuuttaan päästä parrasvaloihin, kun taas Viola Daviksen Ma Rainey pitää taiteestaan kiinni tiukasti, tietäen miten häntä siedetään vain ja ainoastaan hänen taiteensa tähden. Yksi elokuvan kiertävistä kohtauksista on Leevee koittamassa avata ovea treenihuoneesta, joka on ilmeisen jumissa. Lopulta kun hän saa sen auki, on sen takana vain umpikuja, kuvastaen monien mustien taiteilijoiden yritystä saada nimensä ja taiteensa esiin yhteiskunnassa, joka tuppaa pakkaamaan ja valkopesemään tuon taiteen vain viihteeksi. Ma Rainey's Black Bottom on hieno lopetus Bosemanin upealle, joskin aivan liian lyhyelle uralle.
4. Little Women (O: Greta Gerwig)
Louisa May Alcottin kirja Pikku Naisia on adaptoitu useaan otteeseen, ja Greta Gerwigin elokuva on ehdottomasti yksi parhaimmista. Marchin siskosten elämä 1800- luvun Yhdysvalloissa on täynnä charmia, huumoria, kauneutta ja ennen kaikkea taidetta, sillä taiteellinen itseilmaisu on elokuvan keskiössä. Jokainen Marchin siskoista on taiteilija; Jo kirjoittaa läpimurtoromaaniaan, Amy on hyvä taidemaalari mutta ei nerokas sellainen, Meg lupaava näyttelijä joka luopui urasta avioliiton edessä ja Beth on virtuoosimainen pianisti jonka heikko terveys kuitenkin pitää sivussa. Gerwigin ajatukset taiteesta ja siitä, millaiset tarinat ovat maskuliinisessa elokuvakulttuurin hegemoniassa kertomisen arvoisia näkyy elokuvasta selkeästi, ja se soljuu alkuperäisteoksen tarinaan kauniilla tavalla. Lopputuloksena on yksi vuoden parhaimmista elokuvista, jonka pariin palaan mielelläni uudestaan ja uudestaan.
3. Da 5 Bloods (O: Spike Lee)
Netflixin vuosi oli tänä vuonna todella hyvä, ja Spike Leen uusin elokuva ei päästä katsojaa helpolla. Neljän sotaveteraanin paluu Vietnamiin etsimään sekä edesmennyttä ystäväänsä (Chadwick Bosemanin toinen mestarillinen roolisuoritus tänä vuonna) sekä kulta-aarretta, jonka he hautasivat odottamaan sodan päättymistä omaa klassisen seikkailuelokuvan rakenteen, jota Lee rikkoo alati tyylinmuutoksilla, takaumilla ja popkulttuurikuvaston jukstapositiolla nykyhetken ja menneisyyden välillä. Elokuvan ehdoton tähti on Delroy Lindo, jonka vaikea hahmo Paul on elokuvan erinäisten konfliktien keskiössä useaan otteeseen. Yhdysvaltojen mustan kansanosan kokemukset, uhraukset ja kohtelu ovat kaikki mukana tässä tarinassa, joka yllättää jokaisessa kääntessä ja pitää katsojan varpaillaan loppuun asti.
2. Parasite (O: Bong Joon-ho)
Mitä minä voin sanoa Parasitesta mitä ei tähän mennessä ole jo sanottu? Bong Joon-ho'n uusin elokuva on myös ehkä hänen loistavan tuotantonsa helmi, älykäs ja yllättävä trilleri jonka synkkä komedia vain korostaa sen esittämää todellisuutta upealla tavalla. Kahden perheen välinen yhteiskuntaluokkien kuilu on suunnaton, mutta suurin paha elokuvassa on solidaarisuuden puute, joka muuttaa jo valmiiksi hataralle pohjalle rakennetun huijauksen nopeasti hajoavaksi korttitaloksi. Helmikuun Oscar- gaalassa ansaitusti monella palkinnolla kruunattu Parasite perustuu vahvasti ohjaajansa kokemuksiin Etelä-Korean luokkaeroista, mutta sen maailma ja todellisuus resonoi globaalisti, sillä kuten Bong Joon-ho sanoi: "Me elämme kaikki samassa maassa nimeltä kapitalismi."
1. Wolfwalkers (O: Tomm Moore)
Cartoon Saloon pitää melkein yksin pystyssä länsimaisen käsinpiirretyn 2D- animaation perinnettä, ja parin vuoden välein julkaisee uuden taideteoksen joka jää aina vailla ansaitsemaansa laajaa arvostusta; odotan jo nyt pettyneenä sitä miten Wolfwalkers häviää Oscarin jollekin Pixarin elokuvalle. Tarina metsästäjän tyttärestä Robynista ja ihmissusityttö Mebhistä on suloinen, jännittävä ja täynnä pieniä nyansseja ja vivahteita; Robynin kaipuu vapauteen on konfliktissa niin pelokkaan isänsä kuin puritaanisen yhteiskunnan kanssa, Moore ei pelkää ruotia englantilaisen kolonialismin aiheuttamaa vahinkoa ja Mebhin kokema raivo on sidottu tämän suruun kauniisti. Cartoon Saloonin animaattorit ovat juhlistamassa tätä taidemuotoa, eivätkä yritä piilottaa työnsä jälkeä, luonnosviivojen näkyessä lävitse ja hahmomuotojen ollessa ristiriidassa toistensa kanssa, antaen kokonaisuudelle elävän ja monimuotoisen tunnelman. Wolfwalkers on ehdottomasti tämän vuoden paras animaatioelokuva, sekä yleisellä tasolla yksi parhaimmista elokuvista.
Huomenna on vuoden viimeisen blogitekstin vuoro, jossa laitamme pakettiin viimeinkin tämän viheliäisen vuoden.
Aasa T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti