Onko se ohitse? Onko tämä vuosi viimeinkin ohitse? Menin lukemaan mitä kamalia latteuksia ja optimistista liibalaabaa olin kirjoittanut viime vuoden vastaavassa kirjoituksessa, ja en edes enään muista mitä vuonna 2019 tapahtui, mutta selkeästi jotain pahaa tekstistäni päätellen. Mikä houkka olinkaan tuolloin, kun kirjoitin ajan käsitykseni vääristyneen tuona vuonna. Tänä vuonna se tuhoutui lähes täysin, ja osa kuukausista on madellut eteenpäin yhtä nopeasti kuin minun graduni, toiset taas ovat sujahtaneet ohitse yhtä nopeasti kuin muiden opiskelijatoverien valmistumiset. Minun on oikeasti vaikeaa ajatella taaksepäin tätä vuotta ja miettiä miltä se on tuntunut. Tuntuu kun olisin vain istunut sisällä, katsonut elokuvia ja sarjoja loputtomassa putkessa jonka on katkaissut vain Dungeons & Dragonsin pelaaminen ja pakolliset kauppareissut. Asuntoani ympäröivistä figuvuorista päätellen olen maalannut paljon, ja seinillä on satunnaisia sarjakuvia joita olen raapustellut pahimman mökkihöperyyden vallatessa. Olin ihan aidosti unohtaa sen, että muutin melkein tarkalleen vuosi sitten uuteen asuntoon, koska se tuntuu niin erilaiselta ajalta ja paikalta.
Blogin suhteen vuosi on ollut....köyhähkö. Niin paljon jäi arvioimatta, kun ensi-ilta toisensa jälkeen peruteettiin. Omistautumiseni pidemmille teksteille joita työstän kauemmin on aiheuttanut huomattavia aikavälejä julkaisujen välille, monien kirjoitusten ja arvioiden lukijamäärät ovat romahtaneet, koska suurten studioiden merkkielokuvien poissaollessa ei ketään nähtävästi kiinnosta mikään muu. Kieltäydyin kirjoittamasta Mandalorianin toisesta kaudesta minkäänlaista arviota, koska en keksinyt siitä mitään fiksua sanottavaa, vaikka tiesin sen vetävän lukijoita puoleensa bränditunnistettavuuden takia. Jos joulukalenterin postauksia ei lasketa mukaan, oli vuoden surkein pohjanoteeraus Vampires vs. The Bronxin arvio, joka keräsi vain vaivaiset 28 lukijaa. Tänä vuonna ei myöskään juhlittu 500. blogitekstiä, vaikka joka vuosi ennen tätä olen saavuttanut satalukuisen virstanpylvään. 2020 iski kaikkia vyön alle, eikä Suomi-Rivendell-Asgard ole poikkeus tässä millään tavalla. Kuitenkin nyt on aika kasata hieman lukuja ja lopullisia mielipiteitä, ja sulkea tämä vuosi pois jonkinlaisella tyylillä.
Tämän vuoden luetuimmat jutut olivat:
5. Miksi Nicolas Cage - Oli aika nostaa kissa pöydälle ja puhua rakkaudestani maailman parhaimpaan näyttelijään Nicolas Cageen, ja tämän tekstin kirjoittaminen oli yksi vuoden hauskimpia kokemuksia blogin parissa, varsinkin sitä ennakoineen Cage- maratonin kanssa. Cage jaksaa kiinnostaa ihmisiä eriävistä mielipiteistä huolimatta, ja se näkyi tässäkin mistä olin hyvin tyytyväinen.
4. She-Ra and the Princesses of Power: Sarja joka teki historiaa - Onko syynä klikkiotsikko? Ehkä hieman, mutta uskon myös että Netflixin She-Ra- sarja oli sen verran kiinnostava ja suosittu, että tälle löytyi lukijoita ilman että heitä täytyi huijata mukaan. Tämä on ollut hieno vuosi animaation suhteen, ja She-Ra'n finaalin representaatio tulee näkymään kirkkaana majakkana tässä synkässä vuodessa.
3. Top 10 Sarjakuvahetket - Olin ehkä hieman yllätynyt siitä kuinka paljon suosiota tämä teksti sai aikaan- ei kai pidä koskaan aliarvioida hyvää Top 10- listaa ja suomalaisten sarjisfanien intoa tällaiseen keskusteluun. Oli hienoa nähdä myös muiden kirjoittajien tarttuvan tähän samaan ideaan, kuten esimerkiksi Eero Laitilan Hyllyy- blogi teki. Lukekaa muutenkin Hyllyytä, helvetin hyvää tekstiä sarjakuvista sielä.
2. Steven Universe- sarja joka pilasi lapsuuteni - Niistä klikkiotsikoista puheen ollen, tämä oli ensimmäinen kahdesta Steven Universea käsittelevästä tekstistäni, ja toimi muutenkin ehkä paremmin yleiskatsauksena sarjaan ja omasi vähemmän juonipaljastukai upouudesta Steven Universe Future- epilogikaudesta. Jos porukka alkoi tästä innostuneena katsomaan Steven Universea niin olisi hieno kuulla mielipiteitä!
1. Tekijän Kuolema- voiko taiteen erottaa taitelijasta? - Olin jo vuosia höpöttänyt että minun pitäisi kirjoittaa tästä, ensimmäisen kerran #MeToo-kampanjan aikoina, ja erään transfobisen kirjalijan äänekäs ulostulo innosti minua lopulta kirjoittamaan asiasta, ja selkeästi se kiinnosti ihmisiä laajalti. Kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta ja en sellaista halunnutkaan tarjota, vaan ennemminkin puhua tuosta termistä ja miten tekijän tappaminen ei ole aina ihan yksinkertaista.
Minun suosikkini kuluneen vuoden bloggauksista:
Mediaväkivalta- abstraktia vai aitoa? - Satunnaisesta keskustelusta syntynyt blogiteksti käsitteli aihetta, josta olen puhunut tuttujen ja ystävien kanssa silloin tällöin, eli mediaväkivallasta. Aiheen ydin eli abstraktien käyttö on aina kiinnostanut minua, sillä ne ovat samaan aikaan suuri voimavara että vaarallinen yleistämisen ja stereotypian työkalu, ja tämä oli Tekijän Kuolema- tekstin kanssa ehkä yksi "filosofisimmista" teksteistäni tänä vuonna.
Steve Universe Future - traumat ja muutoksen pelko - Luultavasti henkilökohtaisin tekstini tällä blogialustalla, jossa ensimmäisen (ja lopulta ainoan) kerran käsittelin blogissa koronaa ja sen aiheuttamaa eristäytymistä ja miten Steven Universe Future onnistui tässä ympäristössä painelemaan jokaista nappulaani hieman turhankin tehokkaasti. Steven Universe jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja olen tämän vuoden aikana katsonut koko sarjan kolmeen kertaan lävitse- eli siis viisi tuotantokautta, elokuvan ja epilogisarja Futuren, ja Steven Universe lieneekin ollut minulle tärkein fiktion muoto tänä vuotena.
Immortal Hulk - Hirviö vai pelastaja? - Perinteinen halloween- teksti käsitteli tänä vuonna Marvelin parasta jatkuvaa sarjakuvaa Immortal Hulkia, ja oli oikein mukavaa kirjoittaa taas positiivista tekstiä sarjakuvasta pitkän kaavan mukaan (vuoden toinen merkittävä vastaava teksti oli Miksi Venom, jossa ei lieemmin positiivisuutta ollut) kuten tapasin ennen tehdä. Tämä oli myös aika vaativa teksti, kirjoitin osia siitä uudestaan monena yönä ja olen lopputulokseen varsin tyytyväinen!
Age of Sigmar - Fantasia rajojen testausta - Päätös (?) Warhammer- trilogiaani, jossa pääsin hehkuttamaan peliä joka oli kuluneen vuoden aikana varsinkin ollut suuri ilonlähde minulle. Lukittuna neljän seinän sisälle keskityin paljon maalaamiseen, ja Age of Sigmarin maailman avoimuus oli täydellinen luovan inspiraation lähde, ja tämä teksti juhlistaa juuri sitä.
Mass Effect 3 - Mitä me haluamme videopeleiltä? - Kuten Tekijän Kuoleman kanssa, olin jo kauan halunnut kirjoittaa jotain Mass Effect 3- pelistä ja erityisesti sen lopetuksesta. Teksti turposi kuitenkin pelkästä puolustuspuheesta keskusteluksi videopelien asemasta taidemuotona, ja tätä varten tein ehkä eniten taustatyötä tämän vuoden teksteissä. Olin lopen kyllästynyt siihen, että joka kerta kun avaan suuni Mass Effect 3:sta joku ottaa oikeudekseen mainita pelin lopetuksen- joka on hyvä ja toimii- ja tämä teksti oli osiltaan myös terapeuttinen vastaus siihen.
Top 5 Parhaat Sarjakuvat
5. The Adventure Zone 3: Petals to the Metal (Clint, Griffin, Justin & Travis McElroy & Carey Pietch) - The Adventure Zone jatkaa kolmannessa kirjassaan samannimisen Dungeons & Dragons- podcastin kronikointia, ollen yhä puhtaasti hauskin fantasiasarjakuva markkinoilla tällä hetkellä. Magnus, Taako ja Merle ovat yhä erittäin viihdyttävä trio johtamaan tätä tarinaa ja Goldcliffin kaupunki ja sen asukkaat ovat vielä elävämmän tuntuisia omine tarinoineen. Tarinaa ollaan myös muutettu juuri oikeissa kohtaa, ja on hienoa nähdä miten adaptaatio moniosaisesta podcastista onnistuu näin hyvin tarinana sarjakuvamuodossa.
4. Dracula, Motherf*cker! (Alex De Campi & Erica Henderson)
Dracula, Motherf*cker on taiteellisesti yksi vuoden parhaimmista sarjakuvista. Tarina ei ole kovinkaan pitkä eikä hahmokehitys ole mitenkään merkittävä osa kokonaisuutta. Dracula, Motherf*cker! on enemmän tunnelmaa ja tyyliä, minkä Hendersonin taide ja De Campin vähäsanainen ja kryptinen kirjoitus luo, ollen ehdottomasti mielenkiintoisin Dracula- tarina vuosiin. Viktoriaaninen Lontoo ja 1970-luvun Los Angeles ovat häiritsevän lähellä toisiaan tässä tarinassa vain taiteen ja implikaatioiden kautta, ja jokainen sivu on puhdasta taikaa.
3. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me (Mariko Tamaki & Rosemary Valero-O'Connel)
Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on unenomaisen kaunis ja elämänmakuisen realistinen samaan aikaan. Freddien romanssi koulun siisteimmän tytön Laura Deanin kanssa on hyvin aidon tuntuinen tilanne, ja Rosemary Valero-O'Connelin taide antaa tälle romanssille värien ja sommitelun myötä pastellisen sävyn, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa Lauran toksisuuden ja Freddien välinpitämättömyyden kanssa. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on loistava YA-sarjakuvaromaani, jota voin suositella kaikille lämmöllä.
2. Superman Smashes The Klan (Gene Luan Yang & Gurihiru)
Superman Smashes The Klan on paras DC:n sarjakuva vuosiin; värikäs, hauska, positiivinen ja jopa lämminhenkinen tarina Teräsmiehestä, joka ei kuitenkaan uhraa vakavaa tarinaa ja oikeita panoksia. Teräsmies taistelemassa Ku Klux Klan- kopiota vastaan on myöskin historiallisesti tarkkaa tarinankerrontaa, sillä Teriksen juuret ovat juurikin rasistien, fasistien ja muiden alistavien systeemien edustajien vastustamisessa. Lopputuloksena on sarjakuva joka muistaa millainen hahmo Teräsmies on, ja laittaa hänet tarinaan jossa suurin haaste ei ole fyysinen vaan pään sisäinen.
1. The Fire Never Goes Out: A Memoir in Pictures (Noelle Stevenson)
The Fire Never Goes Out on sarjakuvataitelija/käsikirjoittaja Noelle Stevensonin elämänkerrallinen kokoelma strippejä viimeisen 10 vuoden ajalta, kuvaten sekä hänen kasvuaan taiteilijana että ihmisenä. Monet sarjakuvat käsittelevät varsinkin henkistä kasvua, mielenterveysongelmia ja oman sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden pohtimista. The Fire Never Goes Out on henkilökohtainen teos, mutta samaistuttava tavalla jota en odottanut sen olevan.
Top 5 TV- sarjat
5. She-Ra and the Princesses of Power (Kausi 5) - Kirjoitin hyvin mittavan tekstin tästä sarjasta ja sen mahtavasta viimeisestä jaksosta, ja seison sen takana yhä täysin. She-Ra and the Princesses of Powerin viimeinen kausi on kaikin puolin upea päätös hienolle sarjalle, tuoden sekä sarjan mittaan esiteltyjä lankoa yhteen että esitellen viimeisiä paljastuksiaan katsojalle.
4. The Queen's Gambit - Netflixin erinomainen minisarja perustuu Walter Tevisin samannimiseen kirjaan, ja vaikka teos ei ole tuttu minulle ennestään on sarja tarinana erinomainen adaptaatio kirjalähteestä. Olin pitkään epäileväinen sarjan suhteen sen mainonnan vuoksi- "raja hulluuden ja nerouden välillä" ei ole minulle usein muuta kuin punainen varoitusvalo mt-ongelmien käsittelyn suhteen- mutta The Queen's Gambit on kiinnostunut päähenkilössään paljon enemmän tämän kamppailusta itsensä kanssa, ja hänen addiktionsa ovat sidottu tämän tunteisiin tämän konfliktin suhteen.
3. The Plot Against America - Tällä listalla on monta minisarjaa, koska nykyään katson paljon mieluummin minisarjoja kun omistaudun usealle tuotantokaudelle. David Simonin The Plot Against American vaihtoehtoinen historia siitä, miten antisemitismi oli johtaa Yhdysvalloissa Natsi-Saksan kaltaiseen tilanteeseen on karmivan ajankohtainen, ja nostan hattuani Simonille siinä miten hän tuo varsinkin lapset ja nuoret esiin tarinassa ja miten antisemitismin kaltainen viha voi vaikuttaa kasvaviin mieliin. Olen katsonut The Plot Against American tänä vuonna kahdesti, ja kumpikaan katselukerta ei ole ollut helpoimmasta päästä, mutta sarja palkitsee minut joka kerta.
2. Steven Universe Future - Kuten She-Ra'n kanssa, olen kirjoittanut mittavan tekstin Steven Universe Futuresta, ja se ansaitsee yhä kaikki kehut. Ainutlaatuinen minisarja kertoo hienosti Stevenin seikkailujen hinnasta tavalla, mitä en ole nähnyt missään muussa vastaavassa sarjassa. Traumat, muutos ja rauhattomuus ovat suurimmat pahat tarinassa, ja Stevenin kamppailu näiden kanssa on sydäntäsärkevää ja samaistuttavaa juuri oikealla tavalla.
1. Perry Mason - Muistatteko kun eilen kirjoitin, että minun suosiskki-genreni on kivenkovat lakidraamat? Perry Mason on juuri tätä, mutta kokonaisen tv- sarjan muodossa. En ollut aiemmin mitenkään tuttu Perry Masonin hahmon kanssa, mutta nyt en voi saada hänestä tarpeekseni, kiitos Matthew Rhysin erinomaisen roolisuorituksen. Lapsimurhasta alkanut mysteeri on täynnä twistejä ja yllätyksiä; liittyykö uskonnollinen herätysliike tapahtumaan jotenkin? Kuinka mätä Los Angelesin poliisilaitos oikein onkaan? Perry Mason on visuaalisesti upean näköinen kokonaisuus jonka tarina ja ensiluokkaiset roolisuoritukset pitivät minut mukanaan loppuun asti.
Paras häppening
Tänä vuonna ei paljon häppeningiä ollut, sillä jokainen merkittävä coni, tapahtuma ja festari peruttiin enemmän tai vähemmän hyvissä ajoin. Ainoa mitä jäi jäljelle oli roolipelit, ja ehdottomasti suosikkini tämän vuoden peleistä on ollut Enigma Ark- roolipelikampanja erinomaisessa Blades in the Dark- pelisysteemissä. Enryk, Lysander Asta ja Morani jatkavat toivon mukaan seikkailujaan ensi vuonna, ja heidän edesottamuksistaan voi lukea täältä.
Perinteisesti tässä kohtaa olisi vielä suurin pettymys- osio, mutta me olemme varmaan kaikki samaa mieltä siitä että vuosi 2020 on suurin pettymys mitä tänä vuonna on kenellekkään tapahtunut. Nyt se on kuitenkin käsitelty. Nyt sitä ei tarvitse ajatella enään. Ensi vuosi on pian täällä, ja en aio pilata koko ensi vuotta sanomalla "ehkä ensi vuosi on parempi" tai jotain. En arvaile mitä elokuvia ensi vuonna tulee arvioon koska koko tilanne koronan ja rajoitusten suhteen elää vielä. Mutta mahdollisesti kiikarissa on ainakin suuri sarjakuvavinkki-opas, jonkinlaista tekstiä The Crown- sarjasta, 2010-luvun animaatiosarjojen ylianalysointia sekä tietysti kauan odotettu 500. blogipostaus. Nyt voimme kuitenkin hengähtää. Selvisimme vuoden loppuun. We made it to the end.
Aasa T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti