Aasa Arvostaa: Wolfwalkers

Cartoon Saloon on irlantilainen animaatiostudio, joka pitää kynsin ja hampain kiinni käsinpiirretyn 2D- animaation taidelajista. Olen kirjoittanut jotain heidän jokaisesta elokuvastaan; vuosia sitten kirjoitin heidän kahdesta ensimmäisestä elokuvastaan The Secret of the Kellsistä ja Song of the Sea'sta, jotka loivat studion identiteettiä irlantilaisten tarinoiden ja tarujen kertojina, ja Seasons- elokuvafestivaaleilla näin upean The Breadwinnerin, joka kertoit taas karun tarinan Afganistanin elävästä nuoresta tytöstä joka hankkii perheelleen ruokaa sodan runtelemassa maassa. Nämä kolme ovat kaikki ainutlaatuisia, erilaisia ja erittäin kauniita elokuvia, ja olin onnekas että sain nähdä The Breadwinnerin elokuvateatterissa. Siksipä minua harmittaa syvästi se, että en saanut nähdä studion uusinta ja kauneinta elokuvaa suurelta valkokankaalta.

Wolfwalkers

Tarina: Taikuuden ja taikauskon aikana, nuori Robyn Goodfellowe (Honor Kneafsey) saapuu Killarneyn kaupunkiin Irlantiin isänsä Billin (Sean Bean) kanssa. Bill on saanut käskun sijaishallitsija Cromwellilta (Simon McBurney) tappaa jokaisen suden Killarneyssa. Robyn halajaa metsälle, mutta syvältä metsien uumenista Robyn ei löydäkkään petoa, vaan ystävän.

Cartoon Saloonin perustaja ja ohjaaja Tomm Moore (joka tällä kertaa jakaa pestin Ross Stewartin kanssa) on selkeästi hyvin kiinnostunut saarensa tarinoista ja myyteistä, ja tarinassa on kieltämättä samanlaista energiaa kuin The Secret of the Kellsissä, jossa kaupungiss asuva nuori munkki löytää metsässä asuvan lapsen; kristinuskon ja esikristillisten uskomusten diktomia, joka vertautuu myös keskusteluun modernismin ja traditionalismin kanssa. Tällä kertaa Moore ja käsikirjoittaja Will Collins lähtevät tarinan kanssa lähes Disney-henkiseen vauhtiin, mutta sanon tämän vain parhaalla mahdollisella tavalla; Wolfwalkers on elokuva jota toivoisin Disneyn tekevän, animaation taidetta jossa fantasia, huumori, rajut teemat ja kaunis musiikki yhdistyvät kokonaisuudeksi johon vain tämä taidemuoto kykenee. Wolfwalkers on helposti tämän vuoden paras animaatioelokuva, ja tulee hyvin suurella todennäköisyydellä koristamaan myös Top 5-listaani vuoden lopussa.

Robyn ja susityttö Mebh Og MacTire (Eva Whittaker) muodostavat elokuvan pääparin, ja ovat erittäin hauska duo seurata alusta loppuun. Robyn on alussa hyvin klassinen sadun protagonisti; kohtelias, lempeä ja sanavalmis, joka on kuitenkin oman sosiaalisen lokeronsa vankina ja haluaa tehdä enemmän- lähinnä siis metsästää susia isänsä kanssa. Mebh on taas kesyttämätön, vilkas ja suurten tunteiden lapsi, joka nauraa Robynin itsevarmuudelle metsässä ollessaan sen kasvatti, mutta kuitenkin selkeästi kaipaa muutakin seuraa kuin susia ympärilleen. Heidän välilleen syntyy vahva ystävyys nopeasti, sillä molemmat ovat ulkopuolisia; Robyn on englantilainen Irlannissa ja huono taipumaan radikaalin puritanismin vallan alle, kun taas Mebh on, noh, ihmissusi. Kneafsey ja Whittaker ovat ihastuttavia rooleissa, ja erityisesti Whittakerin sai koko "polvenkorkuinen susityttö" hommansa toimimaan ihailtavalla raivokkuudella ja aidolla tunteella. Olen aina pitänyt siitä miten Moore ja Cartoon Saloon yleisesti kirjoittaa vanhempia ja heidän konfliktejaan lastensa kanssa; Munkkien johtaja Brendan The Secret of Kellsissä ja Conor Song of the Sea'ssa sekä Bill Wolfwalkersissa ovat kaikki isiä tai isähahmoja jotka ennen kaikkea pelkäävät lastensa puolesta, mutta rakastavat heitä syvästi. Bill ei ylitä ikinä rajaa joka menisi liian pitkälle lopun yhteisymmäryksen suhteen, ja pidän miten hän ei lopussa ole passiivinen sivustakatsoja, kuten isät tällaisissa tarinoissa usein ovat.

Cartoon Saloonin vetonaula on aina ollut heidän animaationsa tyylin. Sitä on vaikea kuvailla mitenkään yksinkertaisesti tai edes vertaamalla mihinkään toiseen taiteilijaan; siinä on sekaisin vaikutteita irlantilaisesta taiteesta ja erityisesti keskiaikaisista kirkkomaalauksista, mutta mitään rajoituksia se ei anna itselleen. Symmetria on vahvasti läsnä, mutta samalla luonto vihaa suoria viivoja ja on täynnä kiemuroita ja luonnollisesti esiintyviä silmukoita. Kaukaiset maisemat ovat välillä lättäniä, kuvastaen Killarneyn kaupungin tyrannimaista järjestelmällisyyttä vastalauseena lähimetsän anarkiaan. Erityisesti nautin siitä, miten Cartoon Saloonin animaattorit ovat napsauttelemassa henkseleitään omalla taidollaan; elokuva on ehdottomasti animaation näkökulmasta studion paras, ja samalla se ei pelkää mitenkään oma 2D-piirtotyyliään, päinvastoin; usein monien hahmojen sisällä näkee konseptiviivoja ja äärikuvia, jotka oikein korostavat elokuvan käsintehtyä laatua. Se käyttää jokaista animaation kikkaa varastossaan edukseen; hahmodesign kertoo hahmoista enemmän kuin heidän puheensa, erilaiset animaatiotyylit eri hahmoilla tuo heidät eloon ja maailman tuntumaan kirjavalta ja elävältä ja se ei pelkää rikkoa omaa todellisuudenmukaisuuttaan tarinan vuoksi. 

Tarina itsessään on tuttu monille, ja sen läheisin kumppani ja vertailukohta lienee Prinsessa Mononoke, jonka kanssa se jakaa susitematiikan ja hyvin samanhenkisen lopun. Wolfwalkers kuitenkin eroaa tästä tarinasta keskittymällä paljon Robynin paikkaan ja kaipuuseen kohti vapautta. Sudet ja Mebh eivät ole vain uusia ystäviä hänelle, vaan tie vapauteen, irti puritanismin kahleista. Wolfwalkersissa onkin vahva homo-alateksti, jossa Robynilla on salainen "ystävä" jonka kanssa hän voi olla vapaana ja juosta ilman yhteiskunnan tuomitsevia katseita, ja jota sijaishallitsija ja muut puritaanit pitävät jumalan tahdon vastaisena. Robynin synkimmällä hetkellä hän vapauttaa lemmikkihaukkansa Merlinin sanoen "ainakin näin yksi meistä voi olla vapaa." Voi olla että tämä on vain sattumaa ja minun representaatioa kaipaava mieleni näkee omiaan, mutta toisaalta studion edellisen elokuvan omatessa vahvan transsukupuolisuuden alatekstin, en pidä tätä kovinkaan kaukaa haettuna analyysina. Mooren ja tarinan irlantilaisuus näkyy vahvasti myös siinä, miten valtakunnansuojelija Cromwellia ja Irlannin kolonisaatiota näytetään elokuvassa. Vaikka tarina meneekin enemmän fantasian puolelle loppua kohti, on tarinan kolonisaation teema kuitenkin vahva ja aidon tuntuinen; ulkopuolinen valloittaja koittaa tuhota jotain, minkä kanssa paikalliset ovat oppineet elämään vuosisatojen saatossa. Samalla myös saa kyytiä susipropaganda, joka tuntui tuskallisen nykyaikaiselta yhä herran vuonna 2020. 

You tell me these two wolves are not gay and I will laugh at you

Wild Ireland sivustolla kerrotaan, kuinka kerran Irlannissa oli niin paljon susia, että sitä kutsuttiin "susien maaksi." Nykyään on kuitenkin susi tapettu sukupuuttoon niin Irlannista kuin Englannistakin. Cromwellin saapuessa Irlantiin hän julisti sudet tapettavaksi ja Irlannin suuret metsät kaadettavaksi; kolonisaatio kirjaimellisesti tappoi sudet saarelta, tuhoten ekosysteemin jossa ne saivat elää. Euroopassa susi on käynyt myös uhanalaiseksi lajiksi, ja on vain ajan kysymys koska laji kuolee kokonaan pois myös Suomesta. Susiviha on vanhaa ja vaikeaa kitkeä pois, ja Wolfwalkers näyttää tämän; lapsesta lähtien opetetaan että susi on vihollinen, susi pitää tappaa- ja senpä tähden tulin Wolfwalkersin katsomisen myötä hyvin surulliseksi. Viha on suurin paha Wolfwalkersissa, oli kyse sitten toisista ihmisistä tai viattomista luontokappaleista, ja voittamalla vihan ja hyväksymällä toisemme voimme löytää tien yhteiseen hyvinvointiin*. Wolfwalkers on kaunis elokuva, ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista ja tärkeimmistä elokuvista niin sen uniikin ja mestarillisen animaation kuin sen suuren sydämen takia. Tämä on ehdottomasti aikasi arvoinen, ja olen aidosti surullinen että minä jat te ette voineet nähdä tätä valkokankaalta. Tämä se vasta jos mikä on elokuvaa. Wolfwalkers on nähtävillä Apple TV:ssä. 

Aasa T

*= Tosin elokuva tekee harvinaisen selväksi myös sen, miten joidenkin kanssa ei vain voi voittaa, sillä fanaattista kiihkoa on vaikea murtaa. Sijaishallitsija Cromwell onkin tässä suhteessa hyvin Frollomainen hahmo.