RIP 2018: 5 Vuoden Parasta Elokuvaa, Osa 1

Hip hei, ja niin alkaa olemaan vuosi paketissa. Vatsakumpuni on kasvanut kinkuista ja kaloista, ja nyt maatessani ähkyn vallassa sänkyni pohjalla on aika katsoa taaksepäin tähän oudon pitkään ja kaoottiseen vuoteen. Aloitamme tietysti elokuvista. Olen tänä vuonna pitänyt kirjaa elokuvista jotka olen katsonut; twitterissä pitämäni luku kulkee tällä hetkellä 250 tietämillä, mutta tähän on laskettu vain kertaalleen katsotut elokuvat. Luvuissa ei näy jokainen kerta kun halusin piristää itseäni Paddington 2:en tai Big Shortin avulla, tai moninkertaisten Steven Spielberg- maratonieni toistot. Itse elokuvateatterissa kävin lähemmän 30 kertaa. Kun aloin miettimään omia suosikkejani vuoden elokuvista (kyllä, suosikkeja; vaikka teknisesti parempia elokuvia on, nämä ovat minun suosikkini tältä vuodelta), oli shortlist yllättävän pitkä. Yhdeltä istumalta keksin 15 loistavaa elokuvaa tältä vuodelta, joista 5 tutustun tarkemmin tänään ja tulevina päivinä. Kriteerinä oli että elokuvan on ollut Suomessa jossain levityksessä vuonna 2018 ja että näin sen 2018.

Kunniamaininnat:

The Ballad of Buster Scruggs (Joel & Ethan Coen)

Coenin veljesten uusin western yhdisti lyhyistä tarinoista muodostuvan antalogian alla kulkevaan metateemaan tarinoista ja elämän kursjuudesta sekä kuoleman satunnaisuudesta. Business as usual siis Coeneille, ja vaikka jotkut tarinat tuntuvat irrallisemmilta kuin toiset, on kyseessä kuitenkin taidokas ja äärettömän viihdyttävä paketti. Tarinat kuten The Meal Ticket sekä Gal Who Got Rattled ovat niin hyviä elämän raadollisuuden kuvaamisessa ettei paremmasta väliä. 

The Rider (Chloe Zao)

The Rider on puolestaan "western to end all westerns", anti-sankaritarina jossa yksinäisen ratsastajan elämää tapaturman jälkeen tutkitaan arvostuksella ja hiljaisella melankolialla. Amatöörinäyttelijät ovat huikeita, Zao saa reservaatin näyttämään sekä kauniilta että kurjalta samaan aikaan ja kaiken kurjuuden jälkeen lopulta elämännälkäinen. The Rider on paras lännenelokuva jonka olen nähnyt, helposti. 

The BlackKklansman (Spike Lee)

The BlackKklansman markkinoitiin komedisena poliisileffana uskomattomasta tositarinasta, jossa afroamerikkalinen poliisi Ron Stallworth soluttautui Ku Klux Klaanin riveihin. Loppujen lopuksi The BlackKklansman oli yksi raskammista katselukokemuksista, jonka viimeiset hetket ovat kutsu barrikadeille, ja muistutus siitä kuinka vähän oikeasti on muuttunut kolmenkymmnen vuoden aikana. The BlackKklansman on monista Trumpin ajan poliittisista elokuvista suorin ja vaikuttavin, ja se tuli juuri oikeaan aikaan ulos. Viihdyttävä komedia, elokuvahistoriallinen essee ja voimakas julkilausuma, ja mukana oli myös Jasper Pääkkönen joka oli plussaa.

The Black Panther (Ryan Coogler)

Ryan Coogler on parhaimpia elokuvaohjaajia tällä hetkellä; molemmat Fruitvale Station ja Creed olivat loistavia, ja jopa Marvelin megastudion mandaatilla luotu Black Panther on hänen käsissään rohkea, kekseliäs ja moderneilla poliittisilla ajatuksilla vuorattu supersankarileffa. Ennen Joulukuuta oli Black Panther helposti suosikkini vuoden supersankarielokuvista, ja ehdottomasti myös yksi vuoden parhaimmista elokuvista, sekä globaalinen kulttuuritapahtuma joka resonoi katsojien kanssa laajalti.

The Shape of Water (Guillermo Del Toro)

Parhaan elokuvan Oscarin napannut The Shape of Water on taas jällene yksi napakymppi Guillermo Del Toron lähes ärsyttävän hyvässä putkessa, ja kuten Crimson Peakin ja Pan's Labyrinthin tapauksessa, kyseessä on genrejä ja tyylejä sekoittava satu, joka käsittelee monia Del Toron moderneja pelkoja diskriminaatiosta ja erilaisuuden hyljeksimisestä. Kalamiehen ja mykän naisen rakkaustarina voitti vuoden parhaan elokuvan palkinnon, ja ansaitusti. En malta odottaa mitä Guillermo Del Toro tekee seuraavaksi.


Ja tästä pääsemme vuoden viiden parhaimman joukkoon. Tulevien päivien aikana käymme läpi viisi vuoden parasta elokuvaa vaihtelevassa laajuudessa, riippuen siitä kuinka paljon minulla on niistä sanottavaa. Aloitetaanpa!

Death of Stalin

Death of Stalin on Armando Iannuccin adaptaatio ranskalaisesta sarjakuvasta, joka kertoo Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalinin kuolemasta ja sen jälkeisestä valtataistelusta siitä, kuka istuu hänen paikallaan Neuvostoliiton huipulla. Näin sanottuna tämä ei kuulosta siltä, mutta Death of Stalin on vuoden hauskimpia sekä ajankohtaisimpia elokuvia. Skotlantilainen satiirikko Ianucci on aiemminkin kuvannut poliitikkoja ja poliittisten tilanteiden yleistä huvittavuutta, mutta nyt hän menee uudelle tasolle. Lopputuloksena on elokuva jolle nauraa, kunnes alkaa ihmettelemään mikä tässä vallanhimon ja säälimättömyyden teatterissa oli edes hauskaa.

Vaikka kyseessä on elokuva tositapahtumista, on monet elokuvan skenaarioista mielikuvituksen tuotetta. Mutta osa hulluimmista jutuista on täysin totta, mikä tekee elokuvasta tietyllä tapaa vainoharhaista katsottavaa; antoiko Berija todella tuollaisia ohjeita? Oliko Stalin tapattaa ulkoministeri Molotovin, ja vain Stalinin itsensä kuolema esti tämän toteututumisen? Seisoivatko puoluejohdon jäsenet tumput suorina Stalinin ruumiin ympärillä odottaen lääkäriä, joista suurin osa oltiin teloitettu pettureina jo aikapäiviä sitten? Muutama näistä on ainakin tosi, mutta elokuvan aikana näiden ja monien muiden, paljon pahempien tapahtumien banaalius luo tunnelman jossa todellisuus ja taru sekä kauhu ja komedia sekoittuvat. 

Elokuvan hahmot ovat kokoelma toinen toistaan kamalampia ihmisiä; Josef Stalinin (Adrian Mcloughlin) hirveys on laajalti jo tunnettu, mutta kuka muistaa Lavrenti Berijaa (Simon Russel Beale), Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n johtajaa, joka murhaa, kieroilee ja raiskaa minkä kerkiää? Berijan hriveys saa muut poliittisesta johdosta näyttämään välillä suorastaan lempeiltä, mutta Hrutsevin (Steve Buscemi) teot puhuvat puolestaan; hän ajoi edistyksiä saadakseen suosiota, innosti toverinsa Berijaa vastaan ja lopulta hallitsi Neuvostoliittoa yksinvaltiaana. Stalinin poika Vasili (Rupert Friend) on hulluuden partaalla heiluva alkoholisti, Stalinin ajan Neuvostoliiton tuoman paranoian tuote joka ei tässä ympäristössä ikinä saa apua mitä hän kaipaa. Näiden hahmojen seassa jonkinlaista vilpittömyyttä ja aitoja tunteuta huokuvat Svetlana Stalin (Andrea Risenborough, häneen palaamme vielä elokuvien parissa) ja pianisti Maria Yudina (Olga Kurylenko) vaikuttavat houkilta, joka luo elokuvan- ja oikean Neuvostoliiton- lähes Orwellimaisen tunnelman. Ylhäällä on alhaalla, tässä palaa neljä valoa, minun vaimoni on petturi!

Hirmutekojen tekijöille nauraminen on aina riskaabelia puuhaa. Ongelmana on usein se, että Hitlerin, natsien tai muiden hirmutekojen suorittajille nauramista pidetään joskus heidän tekojensa vähättelynä, muuttaen historian hirviöt koomisiksi pelleiksi. Ratkaisu tähän on siinä, kenelle ja missä kontekstissa nauretaan; Politburon jäsenten tohelluksen esittäminen idioottien yrityksenä esittää funktionaalisuutta ei ole mitään väärää, sillä se nauraa heille ja vie samalla valtaa pois, lyöden ylöspäin. Kertaakaan elokuva ei naura Stalinin vainojen tai Berijan julmuuden uhreille, vaan osoittaa sen sellaisena kuin se oli; hirvittävänä aikana, joka ruokki vainoharhaisuutta ja ajoi pahimillaan perheitä toisiaan vastaan, peläten alati sitä kuka katoaa iäksi yöllisten tarkastusten aikana. Death of Stalin poistaa diktaattorit pedestaaleiltaan, esittäen heidät itseriittoisina ja ei kovin välkkyinä, ja esittää mitä tämän kaltaiset ihmiset silti pystyvät tekemään kansalleen. 

Meille kaikille on Death of Stalinin maailma viime vuosien aikana tullut lähes pelottavan tutuksi:_mitä jos vallan kahvassa on ihmisiä jotka eivät tiedä mitä tekevät ja heitä ohjaa vain henkilökohtaiset vallan ja ahneuden tavoitteet? Lopputulos on systeemi joka ei toimi ja ihmisten vapautta aletaan riistämään. Death of Stalin ei suoraa kerro mistään paitsi itsestään- se ei ole analogi Trumpin ajan Amerikasta eikä Putinin ajan Venäjästä, vaan vallanpitäjistä ja vallan houkutuksesta, ja kuinka mahtavaan asemaan voikaan päätyä täysin sinne sopimattomia ihmisiä. Death of Stalin on hauska, jännittävä ja loppua kohti mentäessä kauhistuttava. Kun Berija raahataan lopulta tuomiolle, ei siinä voi kun katsoa, kuinka täysin omine lupineen toimivat manipulaattorit raahaavat miehen varastotilaan tuomittavaksi, pakottavat signeeraukset papereihin ja lopulta ampuvat hänet. Elokuvavuoden voimakkaimpia laukauksia kuului Death of Stalinissa, jättäen minut syvään hämmenyksen tilaan:

Mille juuri nauroin aiemmin? Miten unohdin, että egoististen idioottien hallinto on oikeassa elämässä hirvittävä painajainen?

Tämä oli vasta alkua

Jatkamme huomenna seuraavan kahden elokuvan merkeissä.

Atte T