Paddington 2
Katselin aiemmin tänä vuonna uudestaan Taru Sormusten Herrasta- elokuvat, ja yksi syy tähän oli kaverini kommentti siitä kuinka ne ovat hieman vanhentuneet hänen mielestään. Olen kunnioittavasti eri mieltä. Taru Sormusten Herrasta ja Paddington 2 tulevat molemmat pysymään tuoreina ja samaistuttavina, koska ne ovat molemmat loputtoman vilpittömiä. Paul King ei pelkää mitään alkuperäismateriaalistaan, vaan siirtää Michael Bondin lastenkirjojen maailman nykypäivään ilman kyynisyyden häivääkään, luoden samalla sekä täydellisen jatko-osan että yhden parhaimmista lastenelokuvista mitä on koskaan tehty. Paddington 2 on kuin lämmin halaus sadepäivänä.
Paddington oli itsessään jo pieni mestariteos, kaikin puolin loistava pakolais/maahanmuuttaja- paraabeli joka osui Bondin alkuperäisten kirjojen sotaorpo- tematiikkaan täydellisesti. Paddington on elokuva erilaisuuden hyväksymisestä ja kuinka se voi rikastuttaa kaikkien elämää. Paddington 2:ssa tämä on jo käsitelty, eikä tähän juurikaan palata (paitsi Herra Curryn (Peter Capaldi) tapauksessa). Nyt Paddington (Ben Whishaw) asuu Puutarhakadulla Brownien perheessä, auttaen naapureitaan arkisissa askareissa. Paddington haluaa antaa Lucy-tädilleen (Imelda Staunton) 100-vuotislahjan, sillä Paddington rakastaa tätiään ja on kiitollinen kuinka hän uhrasi oman unelmansa Lontoosta Paddingtonin puolesta. Täydellinen lahja löytyy, mutta sen perässä on myös Phoenix Buchanan (Hugh Grant), näyttelijä ja tarinan konna, jota ajaa täysin ego ja itsekkäät halut, ollen täydellinen antiteesi Paddingtonin hahmolle. Hugh Grant näytteli vuoden parasta leffapahista, how about that.
Paddington päätyy vankilaan rikoksesta lavastettuna, ja jouduttuaan välittömästi ongelmiin kömpelyytensä takia, hän ystävystyy paatuneen taparikollisen Knuckles McGintyn (Brendan Gleeson) kanssa, joka ihastuu Paddingtonin hänelle tarjoamaan marmelaadi-voileipään. Hetkessä Paddington muuttaa myös vankilan paremmaksi paikaksi, nähden näissä rikollisissa heidän parhaimmat puolensa. Tämä on avain kaikkeen; Paddington näkee parhaimmat ihmisissä, ja ruokkii ja kannustaa näitä puolia. Knuckles on raivoava kauhu jota muut vangit pelkäävät, mutta vain siksi että Knucklesin toista, parempaa puolta kukaan ei ole nähnyt, saatikka sitten kannustanut. Ensimmäisessä elokuvassa Paddingtonista tulee yhteisön jäsen, ja Paddington 2 näyttää kuinka tärkeä osa hän on.
Sananen elokuvien huumorista; hyvien vitsien ja mahtavien line deliveryjen lisäksi Paddington 2 on kantamassa Mr. Beanin ja Buster Keatonin komiikan perintöä eteenpäin. Varsinkin Mr. Bean tulee mieleen innoitteena Paddingtonin hyvämielisestä kömpelyydestä; Paddington hoitamassa parturin hommia on yksi elokuvan hauskoimmista kohtauksista, Paddingtonin ikkunanpesuhommat tuovat sen mainiossa geometrian käytössä juurikin Keatonin komiikan mieleen ja Paddingtonin ja McGintyn vankilapako tuo helposti mieleen Wes Andersonin selkeän tyylin ja komiikan. Ja kun puikoissa on kokenut komediaohjaaja ja näyttelijöinä Britannian elokuva-ja televisiomaailman all stars on lopputuloksena elokuva joka toimii koko ajan, alusta loppuun.
Paddington 2 on elokuva jollaisia pitäisi olla enemmän. Täydellinen lastenelokuva on sellainen, josita myös aikuiset voivat nauttia ja minä todella olen nauttinut näistä elokuvista. Se opettaa tärkeitä opetuksia kaikille- ole hyvä, ja tähän hyvyyteen maksetaan hyvyydellä. Paddington 2 päättyy Paddingtonin epäonnistumiseen- hän ei saanut lähetettyä täydellistä lahjaa Lucy- tädille. Mutta hänen kiltteyttään ei olla unohdettu. Tämän elokuvan loppu on täydellinen; se tulee hieman odottamattomasti, tekee järkeä ja jos olet samanlainen kuin minä, saa itkemään valtoimemaan sen lämpimyydelle ja hyvänmielisyydelle. Paddington 2 saa minut joka kerta hymyilemään valtoimemaan, ajattelmaan maailmaa parempana paikkana kuin se ehkä on ja toivomaan, että jos olisimme kiltimpiä ja kohteliaampia, asiat olisivat paremmin.
Spider-Man: Into the Spider-Verse
Tämä tuli hieman taka-vasemmalta, vaikka kaikki merkit tämän nerokkuudesta olivatkin ilmassa. Odotin hauskaa elokuvaa, sillä tekijöinä oli hauskojen elokuvien tekijöitä ja animaation ammattilaisia. Mitä lopulta sain oli hauska elokuva kyllä, mutta myös upea tribuutti supersankarisarjakuville tarinankerronan muotona, animaation mestariteos joka rikkoi rajoja ja paras Hämähäkkimies- elokuva mitä on kuunaan tehty- ja ehkä myös paras supersankarielokuva ikinä. Bob Persiechetti, Rodney Rothman ja Peter Ramsey sekä Phil Lord tekivät vuoden parhaimman supersankarielokuvan. Into the Spider-Verse alkaa nopealla, muutaman framen kuvalla Comics Code Authorityn logosta- ja elokuva seuraa tätä koodia, huvittavasti. Animaatio Into the Spider-Versessä on juhlinnan arvoista, sekoittaen 2D-3D- animaatioita ja yhdistäen sarjakuvakerronan efektejä ja ruutuja sekaan, luoden upean näköisen animaation joka samalla kunnioittaa kertomansa tarinan juuria. Tämä on todellakin sarjakuvaelokuva, ei vain sarjakuvahahmoja käyttävä elokuva.
Tätä ennen, minun suosikki- Hämähäkkimies-leffani (sekä tiukka kilpailija parhaimman supersankarileffan tittelille) oli Spider-Man 2, Sam Raimin huikea jatko-osa joka näytti kuinka rankkaa, haastavaa, ahdistavaa ja epä-palkitsevaa supersankarointi on, mutta samalla näyttäen kuinka tärkeää ja merkityksellistä se on. Into the Spider-Verse on samalla viivalla; Miles Moralesin (Shameik Moore) universumin sankarillinen onnistuja- Hämis (Chris Pine) on taistellut koko ikänsä, ja vaikka hän on rakastettu ja arvostettu, on hän lopussa. "Olen niin väsynyt", hän sanoo taistellessaan Hiipijää ja Vihreää Menninkäistä vastaan, luoja yksin tietää kuinka monennen kerran. Kun tutustumme Peter B. Parkeriin (Jake Johnson), näemme kuinka hänen elämänsä sankarina on ollut yhtä kärsimystä ja tappiota. Hänestä on tullut kyyninen ja kalsea, ja hän on unohtamassa millaista on olla supersankari. Vaikka Into the Spider-Verse juhlistaakin Hämähäkkimiestä, ei se pehmoile sankaruuden hinnan kanssa.
Ja kaiken keskellä on Miles Morales, täydellinen päähenkilö. Miles on nuori, joka haluaa auttaa ja tehdä omalla osallaan maailmasta paremman paikan, mutta epävarmuudessaan ei tiedä mitenkä. Ja hänet iskostetaan tähän hämähkkimiesten ja ulottuvuuskoneiden maailmaan, mihin hän ei ole mitenkään valmis. Ja hänen tiensä ei ole helppo. Miles kysyessä isältään "miksi tämä vihaa Hämähäkkimiestä" en voinut olla ajattelematta tuon kysymyksen kaksinaisuutta. Miles on, kuten monet nuoret tuossa iässä, kahden maailman välissä. Hänen suhteensa setäänsä Aaron Davisiin (Mahershala Ali) on jo tarpeeksi monimutkainen ennen kuin he joutuvat vastakkain Hämähäkkimiehenä ja Hiipijänä, jolloin se muuttuu monimutkaisesta sydäntäriipiväksi. Pelko omasta paikasta, tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista kaikki kulminoituvat kaikkein parhaimpaan "olen nyt supersankari"- uskonloikkaan, joka on tämän elokuvavuoden parhaimpia kohtauksia.
 |
| what's up danger |
Muut hämähäkki-immeiset täydentävät tarinaa tärkeällä tavalla. Peter B. Parkerin tehtävä on opettaa Milesia olemaan Hämähäkkimies, mutta joutuu samalla itse oppimaan millaista on olla sankari taas. Spider-Gwen (Hailee Stanfield) on parhaan ystävänsä menettänyt sankari, joka on kuitenkin löytämässä uutta ystävää Milesista. Peter Porker (John Mulaney), Spider-Man Noir (Nicholas Cage) ja Peni Parker (Kimiko Glenn) täydentävät rosteria, kukin saaden oman paikkansa loistaa. Mutta nämä hauskat hahmot, kuten monet Phil Lordin elokuvien hahmoista, omaavat surun taustallaan. Vuorotellen he käyvät läpi ketkä he ovat menettäneet ollessaan Hämähäkkimies; "Worst thing about this job is that you can't save 'em all.", sanoo Peter Porker, HÄMÄHÄKKIKARJU, surumielisesti. Ja se toimii, se todella, todella toimii ja minä välitin näistä hahmoista niin paljon. Sama surumielisyys on kaikkialla, jopa Kingpinin (Liev Shreiber) juonessa; hän menetti perheensä, ja hän koittaa saada sen takaisin. Kingpin on samalla viivalla sankarien kanssa, mikä on mielenkiintoinen lähestymistapa.
Hämähäkkimiestä kutsutaan samaistuttavaksi supersankariksi. Tämä oli osa hahmon elinvoimaisuutta, vaikkakin viime vuosina on Hämähäkkimies kohdannut saman ylinäkyvyyden kuin Batman. Tosin tarkempaa olisi sanoa että Peter Parker on kohdannut ylinäkyvyyttä. Into the Spider-Versen maailmassa hämähäkki-persoonien monimuotoisuus muistuttaa, kuinka elinvoimainen hahmo Hämähäkkimies onkaan. Kuten Mary Jane sanoo elokuvassa:
"My husband Peter Parker was an ordinary person. He once said it could be anyone behind the mask. He was just a kid who happened to get bit...He didn't ask for his powers. But he chose to be Spider-Man...My favorite thing about Peter is that he made us feel powerful. We all have powers of one kind or the other and in our own way we are all Spider-Man, and we are all counting on you."
Tämä elokuva muistutti meitä siitä, että kuka tahansa voi olla sankari. Se todellakin ymmärtää Hämähäkkimiehen samaistuttavuuden ytimen. Kyse ei ole vain Peter Parkerin moninaisista ongelmista, vaan siitä että kuka tahansa meistä voi olla Hämähäkkimies. Into the Spider-Verse on inklusiivinen, innostava, inspiroiva- parhaan kaltainen supersankaritarina. Se nojaa aikaisempaan materiaaliin ja imee siitä voimaa, mutta on avoin katsojalle kuin katsojalle.
Minä olen tunteellinen katsoja elokuvissa. Minusta itkeminen on aina hyvästä, sillä se rohkaisee avoimempaan tunteiden ilmaisemiseen. Hyvien elokuvien tapauksessa, jos kyseessä on juuri oikeat tunteelliset vetimet, tämä manifestoituu elokuvan lopussa kyynelinä. Into the Spider-Verse sai minut itkemään useana kertana elokuvan aikana. Se on tarina täynnä hienoja, vahvoja kohtauksia ja lienee pakko sanoa kuinka Stan Leen viimeisestä cameosta oltiin saatu myös kaikkein merkityksellisin cameo. Into the Spider-Verse on tämän vuoden Last Jedi; elokuva pitkäaikaisessa franchisessa, joka sai minut välittämään niin paljon näistä hahmoista ja tästä maailmasta, ja samalla se iskosti saman viestin:
Me kaikki voimme olla Hämähäkkimies.
"That person who helps others simply because it should or must be done, and because it is the right thing to do, is indeed without a doubt, a real superhero" - Stan Lee.
Thanks to Stan Lee and Steve Ditko, for telling us we're not the only ones.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti