Kunniamaininnat osa 2: The Electric Bogaloo:
Searching (Aneesh Chaganty)
John Chon uran paras roolisuoritus tuli yhdessä vuoden parhaimmista teknotrillereistä. Searching on kuvattu kokonaan messenger- ruutujen, facetimen ja muiden ruutujen kautta ilman että se tuomitsisi teknologiaa; Kyseessä ei ole elokuva teknologian pahuudesta ja vaaroista joita verkkossa vilisee, vaan Chon isän etääntymisestä tyttärestään vaimonsa kuoleman jälkeen. Samaan aikaan puolustuspuhe 2000-luvun digitaalisen maailman puolesta ja varoitus verkon tavasta luoda vääriä kuvia, Searching on vuoden originaaleimpia elokuvia.
I, Tonya (Craig Gillespie)
Elämänkerta-leffoja tulee ja menee, ja tänä vuonna näiden joukossa on ollut todellisia helmiä. I, Tonya on ehkä suosikkini; tarina Tonya Hardingin (Margot Robbie) kohtaamista ongelmista elämässä median ja mielikuvien kanssa. Lopputuloksena on mediakriittinen elämänkerta, joka leikkii todellisten tapahtumien ja huhupuheiden välillä, korostaen Hardingin epäreilua tilannetta kaiken keskellä ja miten hänestä tehtiin pahis, koska ihmiset halusivat sitä. Kaikin puolin loistava, ja Allison Janney ehdottomasti ansaitsi palkintonsa.
Game Night (John Francis Daley, Jonathan Goldstein)
Vuoden hauskimpia elokuvia, ja kaikin puolin puhdas klassinen komedia; ei satiiri eikä parodia, vaan vain hauskasti kirjoitettu elokuva hyvien hahmojen ympärillä. Nopeasti eskaloitunut kaveriporukan peli-ilta sisältää muun muassa Jesse Plemonsin uskomattoman oudon poliisi-naapurin taloon soluttautumisen, hyvin hankalan luodin poistamisen käsivarresta sekä kopittelukisan Fabergen munan kanssa. Monet (kuten minä) nukkuivat Game Nightin ohitse, mutta viimeistään nyt on ehdottomasti korkea aika jokaiselle tutustua tähän elokuvaan.
First Man (Damien Chazelle)
Hoo boy. Teknisellä tasolla First Man on yksi vuoden vaikuttavimpia, ja siihen päälle vielä loistava tarina ja Ryan Goslingin todella tiukka roolisuoritus, ja meillä on kasassa Chazellen uran paras elokuva. Kyseessä ei ole vain tarina siitä miten Neil Armstrong lensi kuuhun, vaan se on myös tarina Armstrongin elämästä, joka on täynnä menetystä ja tappiota; ainoa tapa jolla nämä tappiot tekevät järkeä on saavuttaa kuu. Löytyykö rauha vain rauhallisuuden merestä? Tässä avaruusodysseuksessa kyse on todellakin odysseuksesta; matka muuttaa perspektiivin kaiken suhteen, ja First Man esittää tämän kauniisti.
Lady Bird (Greta Gerwig)
Lady Bird on todella hyvä teinielokuva, sillä vaikka se kertookin 2000-luvun alun alkuvuosista, tulee se olemaan ajaton, sillä sen teemat ja ongelmat ovat suhteellisen universaaleja. Luokkaerot, seksuaalisuus, sodan varjo ja perheongelmat ovat kaikki esillä, ja niitä käsitellään tavoilla jotka tuntuvat yhtä ajankohtaisilta yhä 2010-luvullla. Lady Bird esittää myös mielenkiintoisen ajatuksen tietynlaisesta itsekkyydestä; Lady Birdin (Saoirse Ronan) ongelmat tuntuvat pieniltä verrattuna ystäviensä ja perheen ongelmiin, puhumattakaan globaaleista asioista, mutta vähentävätkö nämä hänen ongelmiensa merkitystä?
Sitten itse asiaan:
Mandy
Olen puhunut jo Panos Cosmatoksen mestariteoksesta tänä vuonna aiemmin hyvin laajassa mittakaavassa ja syvällisemmin kuin normaalien arvioideni kanssa, joten tässä voi olla jotain toistoa, mutta voisin kyllä puhua Mandysta kauan ja hartaasti. Useimmat elokuvat ovat salamoita pulloissa; niiden täydellinen toistaminen on todella vaikeaa ilman että jokin menee vikaan. Mandy on elokuva, jossa Nicholas Cage jahtaa hippejä takaa jotka tappoivat tämän tyttöystävän, emuloiden kasaritrillerien raakuutta. Nämä perusosat eivät itsessään tehneet Mandysta loistavaa, vaan kaikki niiden ympärillä ja sisällä, luoden tarinan joka on enemmän kuin pelkkä halpa trilleri. Ja minä, suuri Nicolas Cage- fani, olisin luultavasti pitänyt myös tästä halvasta trilleristä, koska Nicolas Cage. Nyt se on kuitenkin elokuva, joka voi kisata Mad Max: Fury Roadin kanssa suosikkileffojeni kärkipaikasta.
Olen usein verrannut Mandya toiseen 1980-luvulla uuteen suosioon nousseeseen alagenreen- barbaaritarinaan. Sen juonesta ja tarinasta löytyy paljon samanlaisuuksia Conan Barbaarin ja Red Sonjan kaltaisiin tarinoihin kostosta ja sivistyksen hylkäämisestä. Red on vanha soturi, joka asuu rakkaan Mandynsa (Andrea Riseborough) kanssa kaukana muista ihmisistä. Kun paha Velho Jeremiah Sands (Linus Roache) vie tämän onnen häneltä, täytyy Redin palata vanhaan elämäänsä, noutaa aseensa ainoan ystävänsä luota ja metsästää pahan velhon miehet, yksi kerrallaan. Hän kokee profeettisen näyn, löytää tien pahan velhon tornille ja tappaa hänet, matkaten yksinäisellä tiellä vain menneisyyden haamut seuranaan mystisen taivaan alla. Tosin samaan aikaan Red on hieman huonokuntoinen ex-alkoholisti puunhakkaaja, Jeremiah epäonnistuneesta folk-laulajasta kulttijohtajaksi muttunut sekopää ja tämän pahat palvelijat vain huumekoukussa oleva motskarijengi.
Tämä fantasian ja todellisuuden, överin ja maallisuuden yhdistelmä saa voimaansa elokuvan ääni-ja valomaailmasta. Edesmenneen neron Johan Johanssonin uskomaton soundtrack huokuu Vangeliksen ja Tangerine Dreamin elektronisten soundtrackien tunnelmaa, heittäen sekaan vielä sähkökitaroita ja rumpusettejä, huokuen heavy metal- estetiikkaa kaiken ylle. Elokuva jopa alkaa King Crimosonin kappaleella Starless! Mandyn maailmassa on myös valoilla ja valaistuksella iso merkitys. Eri valot merkitsevät erilaisia asioita; sähkönsininen valo on painajaismainen, vihreä hohde yliluonnollinen ja punainen raivon välikappale, elokuvan hukkuessa punaisuuteen niin Jeremiahin kuni Redin raivotessa. Nämä korostavat elokuvan kasari-estetiikkaa, mutta vahvistavat myös elokuvan fantasianomaista tunnelmaa ja ilmapiiriä.
Elokuvassa on myös surullinen ja lohduton lopputulema. Kostotarinat ovat sellaisia, joista harvemmin jaksan välittää. Kosto on tavoitteena turha ja ontto, sillä se johtaa usein vain toisen kuolemaan ja siitä nousevaan tyhjyyteen- harvat elokuvat osaavat kuvatä tätä tunnetta oikein. Mandyssa on tämä, yhdistettynä tapetun rakastetun kliseesen, mutta se osaa tehdä tällä tropella jotain mielenkiintoista; Mandyn kuolema johtaa Redin tapauksessa täydelliseen itsetuhoon. Redissä joka metsästää Jeremiahia ei ole mitään yhteistä vanhan Redin kanssa, tämän hylätessä Mandyn tuoman onnen ja rauhallisuuden, kulkien hulluuden, päihdeaineiden ja yksinäisyyden polulla. Edes lopussa, kun Jeremiah ja tämän seuraajat on tapettu, ei Red ole tyytyväisen oloinen. Hän istuu autossa, hallusinoiden rakkaimpansa etäisenä haamuna, hymyillen mielipuolista hymyä. Red on hukassa, eikä hänelle ole enään paikkaa tässä maailmassa. Siksi hän ajaa toisessa maailmassa, kahden auringon alla kohti epävarmaa tulevaisuutta.
Tämä on Nicolas Cagen uran lopputulema; draamanäyttelijä joka on tuomittu näyttelemään hullun roolia. Ehkä Mandyn jälkeen voimme taas arvostaa Nicolas Cagea ilman ironiaa.
Annihilation
Annihilation sai osalta yleisöstä ja kriitikoista kylmän vastaanoton, mikä hämmensi minua pitkään. Alex Garlandin häiritsevän hyvän uran viimeisin oli elokuva josta pidin suunnattomasti, joten hot taket kuten "elokuva ei tee järkeä" tai "se oli vain hölynpölyä." Sitten tajusin että todella moni katsoi tätä elokuvaa- ja montaa muuta- kuin arvoitusta ratkaistavaksi, lukien elokuvaa kuin piru raamattua, sivuuttaen hyvin perinteisen symboliikan ja metaforat. Annihilation ei ole varsinaisesti mysteeri, vaan scifi-tarina hyvin vaikeista ja monimutkaisista asioista; sairaudesta, kamppailusta sitä vastaan ja muutoksen kauhistuttavuudesta. Ei, minua ei kiinnosta erot kirjaan. Katsoin elokuvan ja pidin elokuvasta. Annihilation oli minun suosikki-kauhuleffani tältä vuodelta.
Ensiksi kuitenkin; Annihilation on yksi visuaalisesti kauneimmista kauhuleffoista vuosiin; Hohteen maailma on visuaalisesti upea, kuvaten luonnon mutaatioita monista näkökulmista. Kukat jotka kasvavat toisistaan välittämättä lajikkeista, peuroja joidenka sarvet ovat kuin puiden oksat keväällä. Samalla on myös kauhuja, kuten mutaation luoma hrviömäinen krokotiili ja kauhistuttava karhuhirviö, jonka huuto saa minut värisemään joka kerta. Äänisuunnittelu on osa tätä, ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrowin soundtrack tekee Hohteesta sekä rauhallisen kauniin että hirvittävän painajaisen. Tarina, hahmot ja ideat sen sisällä saavat voimaa estetiikasta ja äänimaailmasta, ja Annihilation onkin hyvin eheä paketti.
Annihilation menee suoraan eksistentiaalisen kauhun pariin; sen päällimäinen kysymys käsittelee traumoja, ja miten traumat- johtuivat ne sitten kuolemasta, sairaudesta tai muista tapahtumista- muuttavat meitä, mahdollisesti peruuttamattomasti. Tämä muutos nousee esille monessakin kohtaa ilmiselvästi; Cassin (Tuva Novotny) puhuessa tyttärensä kuolemasta leukemiaan, hänen piti surra kahdesti; kerran tyttärensä puolesta, kerran vanhan itsensä puolesta. Hohde on elokuvassa metafora erinnäisille traumoille ja väkivaltaisille muutoksille, jotka jättävät jälkensä ja muuttavat niitä jotka sinne joutuvat. Osalle tämä muutos on liikaa. Kanen (Oscar Isaacs) tappaessa itsensä fosforikranaatilla, jää hänestä jäljelle vain ontto keho, vanhan Kanen kuollessa liekeissä Hohteen sisällä. Vanha Kane ei enään uskalla elää, koska ei tiedä kuka hän on, iskostaen tulevaisuuden Uudelle Kanelle, joka on näiden traumojen ja kipujen muuttama.
Muutos on pelottavaa. Arkiset muutokset eivät ole tämän elokuvan aiheena, vaan suuremmat, eksistentiaaliset muutokset ihmisessä. Tri Ventress (Jennifer Jason Leigh) kärsii syövästä, villin solumutaation muuttaessa ja tappaessa häntä sisältäpäin, Hohteen luonnon peilatessa tätä omalla villillä muutoksellaan. Ventress ja Lena (Natalie Portman) haluavat joko löytää muutoksen syyn tai taistella muutosta vastaan. Cassiella ei ole mitään sanottavaa, hän on kohtalon uhri ja Anya (Gina Rodriguez) pelkää muutosta loputtoman paljon. Josie (Tessa Thompson) on ainoa joka suostuu muutokseen, antautuen sille ja tullen yhdeksi traumansa kanssa, sulautuen osaksi Hohtoa saumattomasti. Muutos harvoin on hyvää tai pahaa, se vain on muutosta, ja sen armottomuus ja säälimättömyys on kauhistuttavaa- sille ei voi lopulta mitään.
Annihilation on myös tarina Lenan ja Kanen kokemista muutoksista ihmisinä. Elokuva esittelee heidän elämänsä ja parisuhteensa eri osia; onnellisuutta ja iloa, etääntymistä ja erimielisyyttä ja lopulta parisuhteen hajoamisen merkkejä Lenan pettäessä Kanea. Kane palaa kotiin pitkältä matkalta, sairastuu ja joutuu sairaalahoitoon, Lenan koittaessa selvittää syytä Kanen sairastumiseen. He kohtaavat elokuvan lopussa, jossa tämä matka on muuttanut heitä; he eivät ole enään ne samat Lena ja Kane jotka nauroivat yhdessä sängyssä, vaan muuttuneet ihmiset. Lena kohtasi kipunsa, ja kuten Kane, hän tajuaa että kipu on osa häntä, peilikuva joka syntyi hänestä. Sitä ei voi karata. Annihilaatio on reaktio jossa hiukkanen kohtaa antihiukkasensa, muuttuen säteilyksi. Lopussa lääkäri kyselee Lenalta täysin vääriä kysymyksiä, juuri niitä mitä monet elokuvan nähneet ovat toistelleet kuin niillä olisi jotain merkitystä. Mitä SE tahtoi? Ei mitään. Sairaus, kipu, muutos, trauma ei "tahdo" mitään. Se vain on, ja se on kohdattava ja hyväksyttävä, tai se hävittää sinut.
Ja se että niin moni ei tuntunut näkevän tätä aspektia elokuvasta on sääli, sillä Annihilation, yhdessä Mandyn kanssa, ovat esimerkillisiä elokuvia surusta, traumasta ja symbolisesta itsetuhosta tämän edessä.
Viimeiset kaksi leffaa käsitellään huomenna.
Atte T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti