Transnäkyvyyden päivä 2022: Nopea katsaus transhahmoihin sarjakuvissa

Tänään on kansainvälinen transnäkyvyyden päivä, ja haluan sen kunniaksi puhua transnäkyvyydestä sarjakuvissa. Transhahmojen määrä eri mediamuodoissa on alkanut lisääntyä huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana, ja kiitettävä osa niistä ovat olleet myös erittäin positiivisia. Euphoria, kaikista vioistaan huolimatta, on ehkä isoin sarja tällä hetkellä jonka toinen päähenkilöistä on transnainen, joka on esitetty mielestäni erinomaisesti. Odotan kovasti tulevaa Hellraiser- elokuvaa, jossa Pinheadin ikonisessa roolissa on Sense8- sarjasta tuttu Jamie Clayton ja pian ilmestyvällä Umbrella Academyn 3. kaudella Elliot Pagen hahmo on näyttelijänsä tapaan transmaskuliini Victor Hargraves. Sarjakuvat ovat kuitenkin olleet televisiota ja elokuvia edellä kauan, joskin määrä ei ole aina korvannut laatua. 2010-luvulla on sarjakuvissa sukupuolivähemmistöihin kuuluvien hahmojen näkyvyys erityisesti ollut nousussa, taidemuodon antaessa sekä cis- kirjoittajille että transtaustaisille taiteilijoille mahdollisuuden tuoda monipuolisuutta tarinoihin. Tässä blogitekstissä käyn läpi viisi hahmoa sarjakuvista, esittelen heidät ja käyn läpi miten he onnistuvat tai epäonnistuvat representaatiossaan. 

Pari sääntöä ja huomiota:

1) Tämä ei ole "parhaat transhahmot mediassa" lista. Nämä hahmot omaavat sekä positiivisia että negatiivisia puolia, ja haluan käsitellä niitä mieluummin kuin täydellisiä esimerkkejä koska ne voivat opettaa meille jotain sudenkuopista ja kertoa jotain transhahmojen lisäämisestä tarinoihin. 

2) Tämä ei ole kaikenkattava listaus, olisin voinut täyttää kymmenen henkilön listan mutta se ei olisi ollut yhtä monipuolinen kuin tämä. Tietyillä sukupuolivähemmistöillä on hypernäkyvyyttä (tästä lisää hieman alempana) ja halusin käydä läpi erilaisia esimerkkejä saman toistamisen sijaan. Jos mielestäsi jätin ulos jonkun hahmon Y sarjasta X, niin luultavasti en ole tutustunut siihen tai se ei ollut sellainen, josta minulla olisi ollut jotain sanottavaa. Suosittelen kyllä kertomaan näistä minulle kommenteissa sekä täällä että somessa, ja jakamaan tätä blogikirjoitusta eteenpäin samalla!

3) Sisältövaroitus: transfobiset tropet ja kliseet, väärinsukupuolitus 

Aloitetaan. 

Kikunojo of the Lingering Snows - One Piece (transnainen)

Kuka: Eiichiro Odan mestarillisessa merirosvo-mangassa One Piecessa viimeisin tarinakokonaisuus on tapahtunut feodaalista Japania muistuttavassa Wanon saarivaltiossa. Täällä Luffyn johtama merirosvojoukko on pyrkinyt kaatamaan paikallisen diktaattorin, hirvittävän voimakkaan merirosvon nimeltä Kaidou. Kaidou tappoi vuosikymmeniä sitten Wanon rakastetun shogunin, ja uskoi tätä palvelleiden samuraiden kuolleen. Nämä samurait, jotka kollektiivisesti tunnetaan nimellä Nine Red Scabbards (yhdeksän punaista huotraa), kuitenkin selvisivät, ja kiitos aikamatkustuksen, päätyivät nykypäivään jossa he auttavat Olkihattuja tuhoamaan Kaidoun ja kostamaan herransa kuoleman. Yksi heistä on Kikunojo, samurai joka pysytteli piilossa Kaidoulta työskentelemällä teetalossa. Menneisyydessä Kikunojo (tai vain "Kiku") tunnettiin nimellä "Wanon kaunein miekkamies", mutta nykyhetkessä on presentaatioltaan ja identiteetiltään nainen. 

Lingering, Fallen, kääntäjät eivät ole yksimielisiä

Hyvää: One Piecellä on kyseenalainen onnistuminen naishahmojen kanssa (Oda osaa piirtää tasan kahdenlaisia naisia, isoja ja lihavia sekä kurvikkaita povipommeja) ja vielä kyseenalaisempi kun puhutaan sukupuolen moninaisuudesta. Aiemmin One Piecessä esiintyi kokonainen saarivaltio transfobisiin tropeihin perustuvia "transvestiitteja", jotka olivat lähes poikkeuksetta juuri sitä mitä odottaa saattaa. Joku on tainnut sanoa Odalle tästä, koska Kiku (sekä toinen mahdollinen transhahmo Yamato) ovat hyvin kaukana näistä ajoista. Kikun ulosanti on feminiinen, kaikki kutsuvat häntä naiseksi ja hänen trans-taustansa tulee esiin vasta, kun hän laittaa kasvoilleen naamarin jota hän käytti menneisyydessä. Tämä naamari on hyvin kirjaimellinen tapa miten hänen aiempi elämänsä miehenä oli naamio jota hän piti, mutta todellinen Kikunojo on paljon enemmän kuin pelkkä naamio. Kiku on myös täysi hahmo, jolla on selkeä persoonallisuus ja vahva luonne, lämmin suhde veljeensä Izoon, hän on miekkailijana erinomainen ja tämän konflikti petollisen ystävän kanssa on traaginen. Lisäpisteet vielä siitä, että Kiku pukeutuu erittäin perinteiseen ja funktionaaliseen samurai-haarniskaan jota ei ole seksualisoitu laisinkaan. 

Huonoa: Kikun kaapista tuleminen ei ollut hahmon parhaita hetkiä, missä näkyy hyvät tarkoitusperät mutta cis-kirjoittajan rajoitettu näkemys tästä hetkestä. Kikun pukiessa naamarin kasvoilleen hänet tunnistetaan Kikunojoksi, ja paikalla olijat huutavat isoon ääneen tämän olevan oikeasti mies. Kiku vastaa heille "kyllä, mutta sydämessäni olen nainen". Ymmärrän mitä Oda haki takaa, mutta tämä "olen Y mutta sydämessäni olen X" on aika tarpeeton, vanhanaikainen ja bioessentiaalinen tapa ilmaista omaa sukupuoli-identiteettiä. Transnaiset ovat naisia, piste. Mitään muuta ei tarvita. Kukaan ei kuitenkaan jatkossa kutsu Kikua miksikään muuksi kuin naiseksi ja hänen sukupuolensa ei nouse tämän jälkeen esiin merkittävällä tavalla.   

Cordelia - Vinland Saga (transnainen) 

Kuka: Vinland Saga on Makoto Yukimuran viikinki-manga, joka kertoo fiktiivistä tarinaa myöhäisen viikinki-ajan tutkimusmatkailija Thorfinnista. Thorfinnin elämän sarjassa voi jakaa kolmeen osaan: lapsuus, jolloin hän asui Islannissa perheensä kanssa, nuoruus jolloin isänsä kuoleman jälkeen Thorfinn lyöttäytyi isänsä tappajan joukkoihin voidakseen kostaa ja aikuisuus, jolloin traumatisoitunut ja muutoksen elämässään tehnyt Thorfinn koittaa luoda turvallisemman maailman ilman väkivaltaa. Thorfinnin suunnitellessa matkaa "Viinimaahan" (eli: nykyinen Amerikka), tulee hänen luokseen karannut orja nimeltä Cordelia. Cordelia on kuuluisan viikinkisoturin lapsi, mutta pakeni äitinsä kanssa ennen kuin tämä ehti koittaa naittaa lastaan toiselle viikinkisoturille. Cordelia joutui lopulta orjaksi ja karkasi, jotta voisi liittyä Thorfinnin retkikuntaan. 

Hyvää: Cordelia on visuaalisesti hyvin erilainen kuin mitkään muut transnaiset mediassa. Suurin osa transfeminiineista hahmoita ovat "passing", eli he eivät eroa presentaatioltaan tai olemukseltaan cisnaisista. Mutta kaikki eivät halua tai voi sulautua cisnormatiiviseen väestöön. Cordelia haluaisi, mutta hän on pitkä, harteikas, lihaksikas ja raskasrakenteinen. Hänen isänsä on Thorkell Pitkä, legendaarisen vahva viikinki ja yhdennäköisyys isän ja tyttären välillä on huomattava. Tämä ei vähennä hänen naiseuttaan kuitenkaan protagonistien ja tämän ystävien silmissä: Cordelia hyväksytään osaksi retkikuntaa ja vaikka heistä monet tietävät hänen maskuliinisen orjanimensä, ei kukaan käytä sitä hänestä vahingossakaan. Cordelia on myös muuta kuin pelkkä satunnainen sivuhahmo, ja tämän tahto sulautua ja löytää paikka jossa hänet hyväksytään on hyvin samaistuttava. 

Huonoa: ELIKKÄS. Cordelia määriteltiin syntymässään pojaksi hetkeksi, kunnes hänen äitinsä tajusi että Thorkell veisi hänen lapsensa pois ja kasvattaisi soturiksi. Cordelian äiti kertoi Thorkellille (joka ei ole se terävin kirves simasalissa) lapsen olevan tyttö, ja kasvatti hänet sen mukaisesti. Tästä saa aivan liian nopeasti tehtyä tulkinnan, jossa transsukupuolisuus on jotain mitä vanhemmat iskostavat lapsiin heidän tietämättään, joka on vahingollinen ja syvästi ongelmallinen (sekä todellisuudesta vieraantunut) pelottelukuva. Cordelia ei kuitenkaan koe itse ristiriitaisuutta sukupuolestaan, ja kuten Cordelia itse sanoo: "your love was not a lie". Yukimura ei varsinaisesti luo kuvaa että Cordelia olisi mitenkään harhaanjohdettu tai väärässä oman sukupuolikokemuksensa kanssa, ja Cordelian äidin valinta on johdonmukainen maailman sisällä. Tässä käytiin niin lähellä syvästi transfobista valhetta että kun luin tuota lukua ensimmäisen kerran pelkäsin, että se olisi viimeinen Vinland Sagan luku jonka lukisin.    

Myös: voisiko jokainen uusi hahmo Vinland Sagassa joka näkee Cordelian olla sanomatta ääneen jotain tämän sukupuolesta? Vaikka Thorfinn ja hänen perheensä eivät ikinä kutsu häntä muuksi kuin naiseksi, niin jokainen muu saa aina mahdollisuuden ihmetellä Cordeliaa ääneen. 

Koi Boy - Unbeatable Squirrel Girl (transmies)

Kuka: Marvelin supersankarisarjakuvassa The Unbeatable Squirrel Girl Doreen Green alias Oravatyttö on supersankari jolla on uskomaton kyky kontrolloida oravia muiden orava-liitännäisten supersankarivoimien lisäksi. Oravatyttö törmäää yliopistossa kaikenlaisiin ongelmiin ja superrikollisiin, mutta myös muihin supersankareihin. Yksi näistä on supersankari-duo nimeltä Chipmunk Hunk ja Koi Boy, todellisuudessa kanssaopiskelijat Tomas Lara-Perez ja Ken Shiga. Koi Boy on Chipmunk Hunkin sidekick, informaatiotieteiden opiskelija joka pystyy puhumaan kaloille, hengittämään veden alla ja mätkähdellä kuin kala. 

Hyvää: Kun puhutaan sukupuolivähemmistöjen näkyvyydestä mediassa, on trasnaisilla niin sanottu hypernäkyvyys; transnaisia/ on mediassa (oli kyse sitten fiktiosta tai tosielämästä) esillä paljon transmaskuliineja enemmän. Koi Boyn olemassaolo onkin itsessään positiivinen asia, sillä transmaskuliineja supersankareita ei juuri Koi Boyn lisäksi ole valtavirran supersankarisarjakuvissa. The Unbeatable Squirrel Girl on komedinen ja rento ote supersankarisarjakuviin ja Koi Boy ei ole siis luultavasti vaarassa kuolla minkään tyhmän hahmokasvu-hetken nimissä, ja hän saa jatkossakin olla oma hauska itsensä.

Huonoa?: Tämä on hieman kiistanalainen kohta, mutta osa transsukupuolisuuden näkyvyyttä on se, että lukija tietää hahmon olevan transsukupuolinen. Koi Boyn identiteetti transmiehenä tuli ilmi, kun yhdessä ruudussa hänellä on paitansa alla jotain joka näyttää binderilta. Fanien kysyessä tätä hahmon luojalta Erica Hendersonilta, tämä vahvisti hahmon olevan transmies. Samaan aikaan on aika ilahduttavaa, että transhahmot voivat olla oma itsensä ilman että siitä tehdään numeroa (katso kaksi ylempää esimerkkiä), mutta missään Unbeatable Squirrel Girlin numerossa ei hänen asemansa sukupuolivähemmistön edustajana nouse millään tavalla esille. Onko tämä hyvää representaatiota, vai samaa luokkaa kuin hahmot joiden status seksuaalivähemmistön edustajana kerrotaan vain tarinan ulkopuolella? 

Kani alias Porcelain - Secret Six (Genderfluid)

Kuka: Gail Simonen Secret Six on yksi DC:n parhaimmista tiimisarjakuvista ikinä, ja onneksi Simone sai jatkaa sitä myös New 52- imprintin alla, ainakin hetken aikaa. Secret Six on palkkasoturiryhmä, joiden jäsenet ovat jotain supersankarien ja superrikollisten väliltä. Uudessa ryhmässä on maailman paras jäljittäjä Kissamies, riivattua nukkea kantava telekineetikko Vatsastapuhuja, salamurhaaja Strix, supervoimia muilta lainaava Black Alice, entinen supersankari Big Shot ja mysteerinen uusi hahmo Porcelain. Porcelain (oikea nimi Kani tai Kevin) pystyy kosketuksella tekemään kaikesta haurasta kuin lasista (tai porsliinista, hence the name), ja tämän jälkeen yleensä alkaa hänen kantamansa leka puhua. Kani on genderfluid, ja hänen presentaationsa vaihtelee päivästä päivään paljon. 

Porcelain 1, Teräsmies 0

Hyvää: Kani on kaikin puolin hyvin tehty hahmo. Kuten muutkin Secret Sixin jäsenet, Kani on rikollinen ja moraalisesti harmaa hahmo, mutta hänen moraalinen harmautensa tai superrikollisuutensa ei ole sidottu siihen mikä hän on. Ette tiedäkkään kuinka vaikeaa on löytää binäärin ulkopuolelta oleva sukupuolivähemmistön hahmo joka ei ole avaruusolento, robotti tai muodonmuuttaja. Hahmot jotka ovat muodonmuuttajia ja muunsukupuolisia ovat tässä genressä aika helppoja löytää, mutta tähän liittyy ongelmallisia käsityksiä sukupuolivähemmistöistä jotka "huijaavat" muita. Kani on genderfluid ilman että hänen ihmisyyttään vietäisiin jollain toiseuttamisen keinolla pois. 

Huonoa: Ainoa huono asia Kanissa on se, että häntä ei ole nähty juurikaan Secret Sixin loppumisen jälkeen. Toivottavasti Simone saa joskus jatkaa tarinaa ja tuoda Porcelainin takaisin sarjakuviin. 

Vaarsuvius - Genderqueer (Order of the Stick)

Kuka: Olen kirjoittanut aiemmin Rich Burlewin verkkosarjakuva Order of the Stickista, ja tarkemman synopsiksen sarjasta voi lukea sieltä. Vaarsuvis on haltiavelho seikkailijaryhmä Order of the Stickissa, kirjaviisas ja hieman tunnekylmä erakko ryhmässä joka uskoo voivansa ratkaista kaikki ryhmän ongelmat taikuudella - ja kun hänen voimansa eivät riitä, hän syyttää muita siitä, että he ovat estäneet häntä hankkimasta lisää taikatietoutta. Sisimmissään hän syyttää kuitenkin itseään, varsinkin sen jälkeen kun hänen ajattelemattomuutensa ja varomattomasti hankitut taikavoimat aiheuttavat sekä sukumurhan että eron Vaarsuviuksen ja tämän kumppanin välille. 

Hyvää: Vaarsuvius on sukupuolineutraali sanan merkityksessä. Hän on hyvin vahvasti androgyyni hahmo, Order of the Stickin maailmassa haltioiden kieli on kaikesta päätellen täysin sukupuolineutraali. Vaarsuvius elää sukupuolibinäärin ulkopuolella, ja ei selkeästi myöskään itse huomioi muiden sukupuolta merkittävänä tekijänä. Vaarsuvius on moniulotteinen, syvästi viallinen ja nykyään tekojaan vahvasti katuva hahmo, jonka sukupuoli-identiteetti on osa hänen yksityiselämäänsä josta emme tiedä kovin paljoa.

Huonoa: Vaarsuviuksen sukupuoli-identiteetti alkoi vitsinä. Alunperin Vaarsuviuksen sukupuoli oli enemmänkin punchline fantasiagenren haltioiden androgyynisyyden perusteella. Order of the Stick on lähemmäs 20 vuotta vanha sarjakuva, joka sai alkunsa Dungeons & Dragonsin ja fantasian eräänlaisena parodiana, mutta on vuosien varrella kehittynyt ja aikuistunut. Varhaiset tarinat Order of the Stickissa ovat ikävän vanhanaikaisia, ja Vaarsuvius on osa niitä. En usko Burlewin olleen transfobinen tarkoituksella, hän on vain toistanut samoja vitsejä mitä fantasiapiireissä on toisteltu vuosikaudet, ja hän on osoittanut kirjoittajana voivansa kasvaa ja Order of the Stickista ei nykyään puutu seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja ja Vaarsuvius on kasvanut alkuperäisen vitsinsä yläpuolelle. 

Tämä oli yksi syy miksi halusin lopettaa tämän tekstin Vaarsuviuksella. Kukaan näistä kirjoittajista ei itse ole (as far as I know) sukupuolivähemmistön edustaja. Me pääsemme harvoin kertomaan omia tarinoitamme yhtä isolla jalustalla kuin cis-kirjoittajat. Joskus kirjoittajat onnistuvat hyvin, joskus he epäonnistuvat surkeasti ja useimmiten he kompastelevat kiitettävään suoritukseen. Mutta kuten Burlew ja Vaarsuvius, virheistä on hyvä oppia ja hahmojen kanssa on tilaa kehittyä. Olen iloinen One Piecen ja Vinland Sagan tarinamaailmaan lisätyistä sukupuolivähemmistöihin kuuluvista hahmoista, koska varsinkin Vinland Sagan maskuliinisessa maailmassa tämä lisää näkemyksiä ja kokemuksia joiden kautta kertoa maailmasta. Haluan kuitenkin tulevaisuudessa lukea sarjiksen Koi Boysta jonka on kirjoittanut transmies, mangaa japanilaisen transnaisen silmin ja näkemyksiä sukupuolen moninaisuudesta niiltä, jotka elävät sukupuolen binäärin ulkopuolella. Haluan lukea tarinoita meiltä meille.

Aasa T 

Aasa Arvostaa: The Batman

Hyvä, suorastaan loistava elokuva on joskus kirous. Varsinkin jos se kertoo niin sanotusta franchise-hahmosta, josta voidaan tulevaisuudessa kertoa uusia tarinoita. Todella hyvä elokuva voi jättää jälkensä, ja vaikka mitä uutta ja erilaista tulevat elokuvat samasta hahmosta koittavat tehdä, ei se ikinä pääse karkuun vertailua ja tuon Hyvän Elokuvan varjoa, ja keskustelu taiteesta muuttuu tyhjäksi vertailuksi miten tämä on parempi eikä mitään kannata tehdä koska ei se voi olla yhtä hyvä, vaikka uusi tarina olisikin pyrkimyksiltään ihan erilainen kuin edeltäjänsä.

Anyhoo tämä on arvioni The Batmanista. 

The Batman

Tarina: Kahden vuoden ajan on Bruce Wayne (Robert Pattinson) on taistellut rikollisuutta vastaan Batmanina. Poliisiluutnantti Gordon (Jeffrey Wright) kutsuu Batmanin apuun, kun Gotham Cityn pormestari löydetään kuolleena asunnostaan. Murhaaja ei kauaa piilottele. Hän kutsuu itseään Arvuuttajaksi (Paul Dano), ja ratkaisu hänen mysteeriinsä on kaupungin likaisessa historiassa.

The Batman ei, luojan kiitos, ole uusi origin-story Batmanille. Kaikki ja heidän äitinsä tietävät miten Batmanista tuli Batman, ja Matt Reevesin ohjaama ja Reevesin ja Peter Craigin käsikirjoittama elokuva siirtyy suoraan hyvään osioon: Batman taistelemassa rikollisuutta vastaan yhdessä Gordonin kanssa. Eikä The Batman tuhlaa hetkeäkään tästä: Melkein kolmetuntinen The Batman on pulpahtava neo-noir-trilleri ja supersankarielokuva samaan aikaan, sitoen tyylililliset vaikutteet sekä Sevenistä että Zodiacista vuosikymmenien mittaiseen Batman-sarjakuvien perintöön ja tyyliin. The Batman ei piilottele vaikutteitaan, mutta tämä on silti Reevesin elokuva, uniikki oma tuotoksensa joka kuuluu Batman-filmatisointien parhaimpien joukkoon. Olen aiemminkin sanonut miten DC:n viimeaikainen elokuvatuotanto on tuntunut paljon rohkeammalta ja luovemmalta kuin Marvelin, ja tämä näkyy myös The Batmanissa joka on ehkä tämän vasta alkaneen vuosikymmenen parhain supersankarielokuva tähän mennessä. Samalla Michael Giacchino on tehnyt parhaimman soundtrackin supersankari-leffaan jota on kuultu vuosikausiin. 

Voin itsevarmasti sanoa että minulla ei ollut hetkeäkään huolta siitä, etteikö Pattinson olisi loistava Batman. Pattinson on erinomainen näyttelijä, muokkautmiskykyinen ja hän osaa olla hyvin hiljainen, murjottavan komistus ja tämä on käytännössä kaikki mitä Bruce Wayne on. Pattinsonin Batmania on kutsuttu "nuoremmaksi" kuin edeltäjänsä mutta Pattinson on itseasiassa vanhempi nyt kuin Christian Bale oli näytellessään Batmania ensimmäisen kerran. Mutta kyllä, tämä Batman on nuorempi. Toki hän on loistava taistelija (mutta ei niin loistava etteikö välillä saisi turpaansa) ja nero monella alalla, mutta tämä Batman ei ole taistellut vuosikausia värikkäitä terroristeja ja gangstereita vastaan. The Batman on kerrankin sitä mitä se sanoo, elokuva Batmanista jossa värikäs superrikollinen ei varasta hänen parrasvaloaan. Bruce Wayne on etäinen, julkean goottilaisessa kartanossaan nyhjäävä erakko jolle Batman on syy mennä ulos kodistaan. Hänellä on vaikeuksia luoda yhteyksiä ihmisiin Batmanin ulkopuolella ja häntä ei joko kiinnosta sosiaaliset normit tai hän ei ymmärrä niitä. Vaikka Batman sanoo useaan otteeseen agendansa ("I am Vengenance"), ei hän ole varsinaisesti sisäistänyt mitä tämä tarkoittaa tai mitä hän oikeasti saa aikaiseksi. Voiko Batman olla muuta kuin Bruce Waynen henkilökohtainen, väkivaltaisen katarsiksen välikappale?  

Batman ei ole yksin tällä jonkinlaisella matkalla itsereflektioon. Jeffrey Wrightin näyttelemä James Gordon on hänen apurinsa ja kontrollinsa, joka välillä pidättelee nuoren Batmanin väkivaltaisempia taipumuksia kurissa. Wright sopii tämän tyyliseen tarinaan ja versioon Gordonista täydellisesti. Hänen äänensä jo pelkästään huokuu noir-henkisen poliisin väsymystä ja epäuskoa mätää maailmaa kohtaan, ja hänen lukiessa ääneen Arvuuttajan arvoituksia tarrautuu katsoja jokaiseen sanaan. Kuten Pattinson, hän saa paljon aikaiseksi pelkällä habituksellaan ja lyhyilla lauseilla, ja vaikka elokuva ei keskity häneen tai kerro hänestä juuri mitään, on Gordon sen verran ikoninen hahmo että hyvä näyttelijä tekee hänestä kokonaisen vähälläkin. Toinen partneri on Zoe Kravitzin Selina Kyle aka Kissanainen, joka käy omaa ajojahtiaan elokuvan sisällä hakiessaan oikeutta kuolleelle ystävälleen joka on sotkeutunut Arvuuttajan uhreihin. Kravitzilla ja Pattinsonilla on hyvää kemiaa keskenään, ja Selina Kyle on hyvä ja tasapuolinen vastapari vähäpuheiselle ja haudanvakavalle Batmanille. Samalla hän täydentää Batmanin ja Arvuuttajan kanssa kolme eri tietä jota Gothamin vihaiset, älykkäät ja kykenevät kansalaiset kulkevat.

Koin suurta iloa siitä, että vuosia jankattuani siitä miten Paul Dano olisi erinomainen Arvuuttaja sain sen mitä halusin. On mielenkiintoista kuulla ihmisiltä joiden pääasiallinen kontakti Arvuuttajaan on Jim Carreyn versio, sillä Danon Arvuuttaja on hyvin kaukana vihreissä trikoissa kulkevasta kujeilijasta. Dano ja Reeves hakivat inspiraatiota zodiac-tappajasta sekä visuaalisesti että Arvuuttajan arvoituksiin, ja tämä sopii hyvin elokuvan tyyliin. Dano on tottunut näyttelemään pelottavia ja ahdistavia nilkkejä, ja hänen Arvuuttajansa on todellakin pelottava, Danon siirtyessä saumattomasti matalasta murinasta kimeään kiljuntaan ja ilmestyen kuin tyhjästä rankaisemaan Gothamin varakkaita ja korruptoituneita kansalaisia. Arvuuttaja, Kissanainen ja Batman ovat hyvin samanlaisia periaatteessa; kaikki näkevät epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä, ja reagoivat siihen tavallaan, luoden yhteisen teeman näiden hahmojen välille. Yksi elokuvan parhaista hahmoista oli myös Colin Farrelin Pingviini, jota olisin halunnut nähdä vielä enemmän. Pingviini ei ehkä vielä ole Gothamin rikoksen kingpin, mutta hän on täynnä karua karismaa ja hänellä on myös melkein poikkeuksetta elokuvan hauskimmat vitsit. Arvuuttaja ja Pingviini ovat minun kaksi suosikki-Batman pahista, ja The Batman ei petä minua heidän sarallaan.

The Batman on myös visuaalisesti kaunis elokuva. Ulkonäössä on tiettyä samanlaista ajattomuutta kuin 90-luvun Batman-animaatiosarjassa, jossa art deco kohtaa kaupunkimiljöön joka on melkein kuin New York ja Waynejen kartano on kuin vampyyrin linna. Aina sataa vettä tai on yö, ja kaikkiall on likaista ja juuri mikään ei ole uutta. Kaupungin luonne näkyy sen ulkonäössä. Kuvaaja Greg Fraser (jonka työ lienee monille tuttu Dyynistä) tekee upeaa työtä elokuvan tunnelman luomisessa; erilaiset valot yökerhojen vilkkuvista teknovaloista kaupungin neonvaloihin ja palavien autojen leimuun luovat kohtauksille vahvan väri-identiteetin, ja Fraser ja Reeves luovat monta kohtausta väreillä ja asettelulla jotka jäivät mieleeni elämään vahvasti. Reevesin työkaluista ohjaajana yksi parhaimpia on lähiotoksen käyttö, ja kärsivällisyys antaa kameran olla paikallaan kuvatessaan ihmisiä puhumassa. Tämä yhdistettynä hyvään kykyyn antaa kohtausten elää omaa elämäänsä ilman puhetta takaa muistettavan ja taiteellisesti mielekkään lopputuloksen. Pidän erityisesti siitä miten Batmania käytettiin visuaalisesti. Hän ei ilmestynyt hetkessä paikalle, vaan valui esiin pimeydestä raskaiden askelten saattelemana, painajaismainen näky niille jotka käyttävät varjoista kaupunkia metsästykseen. 

Olen sanonut aiemmin, miten Batman on jumissa tarinoidensa homogeenisyydessä. Suurin osa saatavilla olevista Batman-tarinoista on ylettömän synkkiä ja väkivaltaisia, korvaten lähes kokonaan minkäänlaisen variaation yön ritarin seikkailuissa. Tämä on yhä mielestäni ongelma, mutta se ei tarkoita ettenkö pitäisi synkistä ja väkivaltaisista Batman-tarinoista. The Batman on sekä synkkä että brutaali, mutta se ei kertaakaan menetä itseään tälle synkkyydelle kokonaan. Batman pelastaa ihmisiä, hän pysyy koodissaan, hän suree menetyksiään ja on muutenkin poikkeuksellisen herkkä ja emotionaalinen versio hahmosta. Batman ei myöskään jumita tässä, vaan on valmis kehittymään, muuttumaan ja olemaan valo joka voi johtaa Gothamin asukkaat pois pimeydestä. The Batman on synkkä, moderni Batman-tarina tehtynä kunnolla ja hyvin. Lähes kolmetuntinen elokuva ei ole tietenkään tahditukseltaan täydellinen ja loppu on lässähtää hieman pitkän jännitteen kasvattamisen jälkeen. Minulle se kuitenkin lopulta toimi. Jos Christopher Nolanin Dark Knight kuvasti aikansa "sotaa" terrorismia vastaan ja sen nimissä tehtäviä ylilyöntejä, niin Reevesin The Batman kuvastaa meidän nykyaikaamme ja ilmiselvää, kaikenkattavaa ja musertavaa korruptiota yhteiskunnassa. The Batman on tämän hetken Batman-elokuva, ja on sellaisena yksi hahmon pitkän historian parhaimmista.

Aasa T 

PS. Tässä on nyt (yhtä pikku mutkaa) lukuunottamatta erittäin hyvät saumat tehdä jatkoon adaptaatio Long Halloweenista, ja vaikka "sarjamurhaaja Gothamissa" on ehkä nähty jo nyt niin luottoni siihen että Reeves saisi sen toimimaan toistamiseen on suuri. Haluan Oscar Isaacsin Harvey Dentiksi!  

PPS. höhöö, hush.

Aasa Arvostaa: Nightmare Alley

 Ah, Guillermo Del Toro. Kun hän lopulta tekee elokuvan jossa ei ole yhtään yliluonnollista hirviötä, on elokuva silti väärällään omanlaisiaan hirviöitä. Nobody does it quite like Guillermo.

Nightmare Alley

Tarina: 1939. Stanton Carlisle (Bradley Cooper) polttaa menneisyytensä jäänteet. Hän liittyy sattuman kautta sirkukseen, jossa hän tekee aluksi hanttihommia. Carlisle tapaa sielä alkoholisoituneen mentalistin Peter Krumbeinin (David Straithairn), joka opettaa hänelle alansa temput. Carlisle opppii lukemaan ihmisiä kuin avointa kirjaa, ja samalla hänen kunnianhimonsa kasvaa. Peter kuitenkin varoittaa viemästä huijausta liian pitkälle, mutta Stanton on vanha huijari itsekin. Kyllähän hän tietää, missä raja kulkee...

Nightmare Alley on adaptaatio William Lindsay Grahamin samannimisestä vuonna 1946 julkaistusta romaanista, ja siitä on tehty 1947 adaptaatio Tyrone Powersin tähdittämänä, jota pidetään film noir- genren klassikkona. Del Torolle film noir on sinänsä uutta aluetta, tehden tähän mennessä työnsä lähinnä scifin, fantasian ja kauhun parissa, mutta monet Del Toron elokuvista ovat flirttailleet noirin estetiikan kanssa. Tällä kertaa hän kuitenkin uppoaa totaalisesti genren maailmaan pintaa syvemmälle. Nightmare Alley on kaunis ja kauhea, synkkä ja traaginen, täynnä salaperäisiä, hajonneita hahmoja epätoivoisessa maailmassa, rujoja konnia ja kauniita femme fataleja. Tämä estetiikka sopii Del Torolle hyvin, sekä tämän tyyliset hahmot ja heidän maailmansa. Maailma on ruma ja traaginen, mutta samalla kaunis ja melkein runollinen sen julmuudessa. Elokuva on myös, valitettavasti, matkalla suhteellisen isoksi flopiksi tuotoiltaan, mikä on suuri sääli elokuvan ollessa näin hyvä ja Del Toron kokeillessa selkeästi jotain erilaista.

Nightmare Alleyn näyttelijäkööri on puhdasta kultaa. Bradely Cooper on erinomainen Carlislen roolissa. Ensimmäiset 10-15 minuuttia hän on täysin hiljaa, muiden puhuessa hänelle ja tämän vain totellessa, mikä tuon mysteerisen alun jälkeen vain korosti hänen omaa mysteerisyyttään: kuka hän on, mitä hän on tehnyt, miksi hän poltti talonsa, miksi hän on täällä nyt? Tämä mysteerisyys jatkuu kauan, Cooperin pitäessä hyvin kiinni huijarin roolista ja Carlislen ollessa monitahoinen ja salaperäinen hahmo, joka ei huijatessaan kaikkia muita ei ehkä näe kuinka syvällä suossa hän jo onkaan. Elokuvan toinen tähti on Cate Blanchett, joka on tehty tällaista roolisa varten. Hän on femme fatale, kohtalokas nainen joka on vetovoimainen, seksikäs, älykäs ja täynnä juonia. Blanchettin hahmo, tohtori Lilith Ritter, esitellään juuri oikealla tavalla, tupakansavun ja hämyisän klubin varjoissa, tämän silmien leikatessa läpi pimeyden ja vetäen katsojan ja Carlislen huomion itseensä välittömästi. Blanchett varastaa show'n lähes kokonaan, osittain niin pahasti että jättää Rooney Maran näyttelemän Carlislen vaimon ja kanssa-esiintyjä Mollyn varjoonsa. Mara ei ole huono lainkaan, mutta hänen roolinsa "viattomana" tässä huijarien pesässä ei anna hänelle ihan yhtä paljoa varaa liikkua ja olla näkyvillä kuin Cooperilla ja Blanchettilla.

Tämän lisäksi mukana on muutenkin kokonainen roistojen galleria. Willem Dafoe on erinomainen sirkuksen omistajana ja "friikkisirkuksen" vetäjä Cleminä, äyskien komentoja ja kertoen paholaismainen virne naamallaan miten hän luo "friikkejä". David Straithairnin Peter on surullinen hahmo, showmies tiensä päässä jonka alkoholismi on tehnyt hänestä kyvyttömän jatkamaan keskittymistä vaativaa rooliaan. Toni Collette on elementissään Peterin meedio-puoliso Zeenan roolissa, jos olitte huolissaan että eikö täällä ole ketään Del Toron vakionimiä niin älkää huoliko, Ron Perlman on täällä ja näyttelee luonnollisesti sirkuksen ikääntyvää voimamiestä. Tuoreemmat Del Toron alumnit Richard Jenkins ja Clifton Collins Jr. ovat mukana myös, ja sekä Tim Blake Nelson, Holt McCallany, Paul Anderson - tämä määrä hyviä näyttelijöitä antamassa hyviä roolisuorituksia on ihailtava, ja jokainen tuntuu juuri sopivalta tähän rooliin. Jenkins eritoten tuntuu täydelliseltä valinnalta surevan skeptikon Ezra Grindlen rooliin, esittäen hyvin sekä tämän surun että sisäisen hirviömäisyyden. Kaikki hahmot ovat ajan ja maailman runtelemia, suuren laman ja sodan lapsia jotka kantavat sisällään aina jonkinlaista painolastia jota häikäilemättömät voivat käyttää hyväkseen.

Puhuin aiemmin "rumasta maailmasta joka on kaunis", ja tämä kuvastaa hyvin Nightmaren Alleyn lavastusta ja rakennettua maailmaa. Sirkus on samaan aikaan yhteiskunnan reunoille ajettujen ihmisten viimeinen piilopaikka, surkea kokoelma homehtuvia telttoja ja helvetillisiä peilitaloja, että kauneudessaan ihmeitä tuottava taikamaailma jossa mies jolla ei ole kuin vaatteet päällään voi ansaita elannon. Del Toron pikkutarkka silmä täyttää joka ruudun yksityiskohdilla joka saa sirkusmaailman tuntumaan elävältä ja uniikilta ympäristöltä. Elokuvan jättäessä sirkuksen taakseen tulee tilalle art deco-henkiset toimistot, yökerhot ja kartanot ja sama detaljin taso on yhä mukana. Erityisesti Lilith Ritterin vastaanotto nauhureineen ja pronssiseinineen tuntuu fantastiselta ympäristöltä, mutta täysin erilaiselta kuin aiemmin nähty sirkusmaailma. Kuvaaja Dan Lautstenin kamera tuo myös film noir- maailman eloon upealla tavalla. Tämä ei ole vain valon ja varjon tanssia, vaan sateen, värikkäiden mainostaulujen, lumisten puutarhojen ja luonnottomien valojen maailma, antaen Del Toron maailmalle omanlaisensa identiteetin joka tuntuu aidommalta kuin useimmat film noir -pastissit. 

Nightmare Alley kertoo monellakin tavalla eksploitaatiosta. Carlisle oppii mentalistin temput, mutta sen sijaan että tekisi siitä viihdettä hyväuskoisille sirkuskatsojille, hän näkee siinä tavan rikastua. Peter ja Zeena varoittavat ettei hän tee siitä "kummitus-show'ta", sillä se vie tempun aina liian pitkälle. Carlisle ei usko heitä, ja pian käärii isoja summia uskotellessaan ihmisille näkevänsä heidän kuolleet rakastettunsa ja tehden ihmisten aidosta surusta ja sisäisestä tyhjyydestä viihdettä. Mutta Carlsisle ei ole sen kummoisempi kuin muutkaan, ja hänen kyltymätön ahneutensa ja taipumuksensa väkivaltaan ajavat häntä yhä syvemmälle omanlaiseensa addiktioon. Nightmare Alleyn viimeinen hetki on täydellinen sen kauheudessa, pelottoman kylmä lopetus tarinalle joka tulisi aina päättymään tällä tavalla. Del Toro tunnetaan hirviöistään, mutta hänen silmissään ulkoinen erilaisuus ei tee hirviötä, ja kamalimmat hahmot ovat usein ihmisiä. Nightmare Alley on täynnä näitä hirviöitä, valmiina hyötymään toisista ihmisistä aikana, jolloin niin moni on yksin ja ilman turvaa. Kyseessä on samalla yksi Del Toron uniikeimmista elokuvista, todellinen neo-noir mestariteos joka jää kummittelemaan katsojan mieleen pitkäksi aikaa. Elokuva on myös tällä hetkellä ehdolla neljälle Oscar-palkinnolle. Jos on mahdollista, niin suosittelen lämpimästi katsomaan tämän teatterissa vielä kun sen sielä näkee. Näin hyviä elokuvia tässä genressä ei tule kovinkaan usein, ja Nightmare Alley on ehdottomasti aikaisi arvoinen. 

"I was born for it."

Aasa T

Aasa Arvostaa: The Book of Boba Fett (Kausi 1)

Boba Fett on mielenkiintoinen hahmo, enkä tarkoita tällä että hänen persoonansa tai suhteensa muihin hahmoihin on mielenkiintoinen. Boba Fett on fanisuosikki, jonka suosio perustuu pitkälti tämän ulkoasuun ja tuntemattomuuteen. Alkuperäinen elokuvatrilogia ei kerro hänestä juuri mitään, ja jos en väärin muista niin hänellä on kaksi tai kolme vuorosanaa kahden elokuvan välissä. Mutta hän näyttää tosi siistiltä, ja Star Warsin laajennetun universumin kirjoittajat lähtivät juoksemaan hahmon kanssa. Mandalorianin kulttuuri, suhteellisen iso osa Star Warsin maailman varhaishistoriaa, syntyi Boba Fettin ansiosta ja satunnaiset sarjakuvat ja kirjat sekä Clone Wars -tv-sarja ovat koittaneet luoda hänelle jonkinlaista syvempää hahmoa. The Book of Boba Fett on ensimmäinen kerta sitten näiden tarinoiden kun hän on oman tarinansa päähenkilö, antaen mahdollisuuden luoda eheän kuvan Boba Fettistä hahmona myös live-actionin puolella. 

Mahdollisuus kieltämättä oli olemassa.

The Book of Boba Fett (Kausi 1)

Tarina: Boba Fett (Temuera Morrison) on palannut Tatooinelle, planeetalle joka melkein riisti häneltä hengen. Jabban kuoltua on Tatooinella valtatyhjiö, jonka Fett aikoo täyttää ryhtymällä planeetan uudeksi rikosruhtinaaksi. Yhdessä salamurhaaja Fennec Shandin (Ming-Na Wen) Fett alkaa luoda sopimuksia ja suhteita, mutta Tatooinella on uusia pelaajia jotka eivät suostu Fettin vallan alle helpolla. 

The Book of Boba Fett oli täynnä mahdollisuuksia. Boba Fett on hahmona käytännössä tyhjä taulu, jolle asiansa osaava kirjoittaja voisi maalata mitä tahansa, galaksin alamaailmaan sijoittuvaa TV-sarjaa on toivottu jo pitkään ja sekä Temuera Morrison että Ming-Na Wen ovat hyviä näyttelijöitä. Lopputulos on kuitenkin lähinnä iso pettymys. The Book of Boba Fett on tyhjä sarja, joka kumisee onttouttaan lähes joka jaksossa ja ei jätä juuri mitään katsojalle paitsi nostalgisia maistiaisia vanhoista asioista. Jon Favreau onnistui paljon paremmin Mandalorianin kanssa, mutta The Book of Boba Fett ei juuri missään kohtaa nouse edeltäjänsä tasolle. En voi sanoa sitä välttämättä tylsäksi, liskonaivoni ei ole immuuni nostalgialle ja siistit Star Wars jutut ovat yhä siistejä, mutta kaikki potentiaali mielenkiintoiseen tarinaan ja hahmojen käyttöön tuhlataan totaalisesti. 

Temuera Morrison on hyvä näyttelijä ja olin hyvin iloinen jo Mandalorianissa että hän sai mahdollisuuden näytellä Boba Fettiä. Hän ei kuitenkaan saa juuri minkäänlaista oikeaa hahmoa näyteltäväksi. Millainen Boba Fett on? Onko hän armoton ja vähäsanainen palkkionmetsästäjä joka antaa tekojensa puhua puolestaan? Onko hän katkera, kostonhimoinen vanhus joka menetti isänsä nuorella iällä ja on kasvanut sodan ja väkivallan täyttämässä galaksissa? Mikä häntä ajaa eteenpäin? Miksi hän haluaa ottaa Jabban paikan Tatooinen rötösherrana? Hyviä kysymyksiä kaikki, mutta mihinkään niistä ei juuri vastata. Boba on perusmukava, kohtelias, armollinen, kunniakas, hyväsydäminen, ehkä vähän hyväuskoinen ex-palkkionmetsästäjä joka vain haluaa Tatooinen herraksi ettei hänen tarvitse palvella enään ketään. Erot Boban ja Mandalorianin Din Djarinin (Pedro Pascal) välillä ovat hiuksenhienot. Boba ei kasva sarjan aikana, hänellä ei ole juuri muita kuin ulkoisia konflikteja ja lopputuloksena Boba on ehkä vähiten mielenkiintoinen hahmo koko sarjassa. Vaikka hän käytännössä "syntyy uudestaan" heti sarjan alussa, ei hän ikinä kasva mihinkään mielekkääseen suuntaan. Boban sidekick Fennec Shand tarjoilee lähinnä jonkun jolle Boba voi puhua ja väitellä heidän suunnitelmistaan, mutta hänkään ei juuri tee muuta kuin ammu jengiä ja näytä siistiltä. 

Mukana on myös liuta hyvin toissijaisia hahmoja, sekä viimeisessä kolmessa jaksossa esiintyvä Din Djarin. Nämä hahmot olisivat voineet olla mielenkiintoisia sarjassa, joka olisi tehnyt heillä jotain: wookie-palkkionmetsästäjä Krrsantan (Carey Jones) joka voisi jakaa kokemuksia Boban kanssa mutta tyytyy vain lähinnä seisoskelemaan ase kädessä ja hakkaamaan trandoshalaisia, Garsa Fwip (Jennifer Beals), twi'lek joka omistaa alamaailman suosiossa olevan baarin ja joka selkeästi tietää paljon Tatooinen asioista kuolee antiklimaattisesti räjähdyksessä eikä hän lopulta tehnyt juuri mitään ja Boban kadulta pelastama moottoripyöräjengi jotka kyborgeina ovat mielenkiintoisia sinänsä mutta heistä tulee vain Boban värikäs mini-armeija. Stephen Root, Matt Berry, Danny Trejo- sarjassa piisaa hyviä näyttelijöitä, mutta he eivät saa tehdä juuri mitään sarjassa. Ainoa poikkeus on Pedro Pascalin Din Djarin aka "mandalorialainen", joka saapuu pelastamaan sarjan täydellä hahmolla, sisäisellä konfliktilla ja selkeällä tarkoituksella, ja jakso 5 (Return of the Mandalorian) on heittämällä sarjan paras, koska se keskittyy vain Din Djarinin elämään The Mandalorianin 2. kauden viimeisen jakson jälkeen. Kyllä, sarjan paras jakso on se, joka ei keskity itse tämän sarjan tapahtumiin juuri mitenkään.

Vaikka olen puhunutkin paljon siitä kuinka sarja ei tee yhtään mitään, niin siinä silti tapahtuu yllättävän paljon. Nykyhetken lisäksi sarja tekee takaumia siihen, miten Boba Fett selvisi sarlaccin montusta, menetti haarniskansa ja päätyi yhteistyöhön Fennec Shandin kanssa. Tämä alku oli sarjalle lupaava: takaumat voisivat näyttää, miten Boba on muuttunut asuessaan Tuskenien kanssa, Tusken-kulttuuria näytettiin uudella tavalla ja vähäsanainen tapa esittää näitä oli vetävä. Mutta lopulta Tusken-juonikuvio katoaa sarjasta eikä se oikeastaan vaikuta mihinkään. Nykyhetkessä Boba alkaa tekemään sopimuksia paikallisten rikollissukujen kanssa, hänet koitetaan tappaa ja syyllinen on joko Mos Espan pormestari tai Jabban serkut, mutta lopulta kolmas vastustaja on kaiken takana: tällä kolmannella vastustajalla oli linkki Boban menneisyyteen, mutta mitään tunteellisesti merkittävää siitä ei saada irti. Sarjan hämmentävin lisä on ehdottomasti Cad Bane (Corey Burton), yksi Clone Wars -sarjan antagonisteista ja Boban mentori hänen nuoruusvuosiltaan. Hänessä näkyi parhaiten modernin franchise-pohjaisen tarinankerronan isoimmat ongelmat: hänellä on merkitystä vain, jos olet nähnyt tuon sarjan tai muut spinoff- mediat. Krrsantan menee saman kategoriaan, mutta hänen varaansa ei koiteta rakentaa samalla tavalla kuin Cad Banen, joka on Boban viimeinen vastustaja ja dialogi on rakennettu siten, kuin katsoja olisi tietoinen näiden kahden hahmon yhteisestä menneisyydestä. Minä en ollut, ja koko hetki tuntui niin tyhjältä, kahden hyvän näyttelijän roolisuorituksista huolimatta.

The Book of Boba Fett on kuin Solo: A Star Wars Story kerrottuna seitsemän jakson televisiosarjassa, puhdasta nostalgiamössöä pakattuna kauniiseen pakettiin. Kaunis pakettikin on liian kiltisti sanottu, sillä sarja on visuaalisesti kovin tylsä, Mos Espa näyttää tyhjältä (sama ongelma oli myös Mandalorianissa) ja kaikki näyttää hieman liian siistiltä ja kliiniseltä. Kaikki tapahtuu joko yöllä pimeässä tai päivällä kirkkaassa valossa. Sarja on myös kerännyt paljon ansaittua kritiikkiä Luke Skywalkerin cameosta, joka oli tehty sekä CGI-nuorennoksella että tietokoneella kehitetyllä äänellä, riistäen kaiken lämmön ja autenttisuuden yhdeltä ikonisimmalta hahmolta popkulttuurissa. Tämä oli kylmä ja kolkko visio Disneyn sarjojen ja elokuvien tulevaisuudesta; kukaan ei ikinä kuole, ja ainoa mitä meille jää on sieluton kiiltokuva menneisyydestä. The Book of Boba Fett on juuri tätä, ja sen takia se turhauttaakin niin paljon. Välillä on vilauksia mielenkiintoisemmasta, oudommasta Star Warsista joka tarjoaisi jotain uutta ja erilaista, mutta aina vain palataan takaisin vanhan kunnon nostalgian pariin. Muistatko rancorin? Muistatko Cad Banen? Muistatko naboon tähtihävittäjän (okei, tämän hyväksyn koska naboon tähtihävittäjä on objektiivisesti cool), muistatko kloonisodan, muistatko Luke Skywalkerin yli 30 vuotta nuorempana? Tämä ei ole TV-sarja, tämä on kuvakirja, ja vaikka kuvakirjoja on kiva katsella, ei se tarjoa juuri mitään uutta. Toivottavasti The Mandalorianin 3. kausi oppii tästä, ja menee rohkeasti oudommille ja uudemmille vesille, mutta tämä lienee turha toivo.

Aasa T 

Vermintide II: Mitä tuot mukanasi taiteeseen?

Taide on subjektiivista. Tämä lausahdus nousee useimmiten esiin kun puhutaan kritiikistä. Jokainen kriitikko muodostaa mielipiteensä elokuvista, kirjoista, videopeleistä ja muusta taiteesta perustuen hänen omiin mieltymyksiinsä ja henkilökohtaisiin näkökantoihinsa. Ne jotka puhuvat "objektiivisesta kritiikistä" useimmiten haluavat kritiikkiä joka ei ole "poliittista", mitä ikinä se kommentoijalle tarkoittaakaan. Mutta kuten hyvin tiedämme, tällainen kritiikki on käytännössä mahdotonta. Taiteen tarkoitus on ruokkia tunteita ja hakea meistä reaktioita, ja jokainen reagoi hieman eri lailla. Olen kuitenkin miettinyt paljon myös sitä, miten subjektiiviset kokemukset ja näkökulmat eivät aina ole isoja asioita. Pienet yksityiskohdat, hetket, hahmot ja valinnat voivat joskus nostaa teoksen arvostusta korkeammalle katsojan silmissä, ja ne voivat usein olla sellaisia joita muut eivät näe tai koe merkittäviksi. Tämä on minusta taiteen mielenkiintoisimpia ominaisuuksia.

Puhutaan hieman Vermintide II:sta. 

1. Rottaralli tuomitussa kaupungissa

Warhammer End Times: Vermintide on ruotsalaisen Fatshark- studion 2015 julkaisema videopeli, joka sijoittuu Games Workshopin sotastrategiapeli Warhammer Fantasyn tarinamaailmaan. Olen saattanut mainita Warhammerista joskus. Vermintidessa Hirviömäiset rottaihmiset (skavenit) valtaavat Ubersreikin kaupungin, aikoen käyttää kaupunkia sillanpääasemana suuressa sodassa joka on tulossa. Hetkessä Ubersreik tyhjenee ihmisistä, ja jäljellä olevat asukkaat ovat vankeina omassa kaupungissaan. Kaupunkiin oli kuitenkin juuri saapunut viisi muukalaista, jotka ovat valmiita vastarintaan. Noidanmetsästäjä Victor Saltzpyre, tämän palkkaama muskeli ja sotilas Markus Kruber, Saltzpyren vangitsema tulivelhotar Sienna Fuegonasus, kääpiösamooja Bardin ja kotimaansa hylännyt salohaltia Kerillian. He ovat Ubersreikin nelikko (tiedän, heitä on viisi), ja majatalonpitäjä ja ex-seikkailija Franz Lohnerin johdolla he alkavat suorittamaan strategisia iskuja ympäri kaupunkia, koittaen heikentää skavenien otetta kaupungista ja selvittää mitä vihollisten johtaja, harmaa tietäjä Rasknitt, oikein juonii. 2018 julkaistu Vermintide II jatkaa nelikon tarinaa, Rasknittin tehdessä liiton kuoleman ja kulkutautien jumala Nurglen palvelijoiden kanssa, tuhoten Helmgartin kaupungin ja rakentaen suuren portin jonka kautta he voisivat tuoda suuren armeijan suoraan ihmisten valtakunnan sydämeen. Ubersreikin sankarit aloittavat tehtävänsä jälleen, käyden nyt sotaa sekä skaveneita että pohjoisesta tulleita Nurglen palvojia vastaan. 

Olen huono pelikriitikko siitä syystä, että minua ei juurikaan kiinnosta pelien mekaniikat paitsi harvoissa tapauksissa. Onko jonkun aseen toiminta oikeanlaista, onko pelin ohjelmointi hyvällä tasolla ja miten AI toimii - nämä eivät juurikaan ole minun mielessäni kun alan miettimään peliä. Minulle tärkeintä on hahmot, tarina, maailma ja miten peli tuo nämä esiin. Olen myös todella huono videopeleissä, ja en siksi ole halunnut omistautua peleille joiden koko myyntivaltti on "tämä on vaikeampi ja ei pidä pelaajaa kädestä kiinni". Olen likainen kasuaali joka pelaa aina helpoimmalla vaikeustasolla jotta voin nauttia pelissä siitä mikä minua oikeasti kiinnostaa. Mutta osaan kyllä sanoa jotain Vermintidesta mekaanisesta näkökulmasta. Peli toimii on hyvin samalla lailla kuin sen suurin inspiraatio, Valven Left 4 Dead. Moninpelissä kootaan ryhmä neljästä hahmoista (hence Ubersreikin nelikko) joilla on omat vahvuutensa ja kykynsä, ja sitten koitetaan selviytyä vihollisten aalloista ja suorittaa vaadittu tehtävä loppuun. Normaalien vihollismassojen seassa on erikoisempia vihollisia, jotka pitää hoitaa nopeasti pois päiviltä yhteistyöllä tai taistelu saattaa kääntyä pelaajia vastaan nopeasti. Vermintide opettaa pelaajan tunnistamaan kaavoja ja äänisuunnittelun elementtejä, ja näiden tunnistaminen auttaa voittamaan vastustajat nopeammin: luiden kalina kertoo pelaajahahmoja vangitsevan parviherran tulosta, mekaaninen ujellus varoittaa myrkkypommeja heittelevän rotan tulosta ja musiikin yltyessä rumpujen pauhuksi hyökkää jättiläismäinen hirviö pelaajien kimppuun. Omassa tapauksessani kun tunnistan kaavan ja äänen, toivon kovasti että botit joiden kanssa peliä pelaan ovat tilanteen tasalla, sillä en pelaa videopelejä kenenkään muun kuin itseni kanssa. 

*plop*

Eniten minua kiinnostaa kuitenkin Ubersreikin nelikon viisi hahmoa ja miten he käyttäytyvät toistensa ja maailman kanssa. Kuten olen aiemmin todennut, Warhammerin maailmassa ei juuri objektiivisia sankareita ole, ja kaikki ovat vähintään moraalisesti harmaita. Saltzpyre on huumorintajuton uskonnollinen fanaatikko joka palvoo Keisarikunnan jumala Sigmaria, pitäen muita jumalia vähintään heikkoina, ellei jopa täysin epäjumalina. Kruber on maalla kasvanut ammattisotilas, pragmaatikko joka ei tiedä suuresta maailmasta kovinkaan paljoa. Sienna on tulta ja omaa voimaansa palvova pyromaani, joka on alati vaarassa menettää kontrollin suuresta voimastaan. Bardin on, kuten kaikki kääpiöt Warhammerissa, turhanylpeä ja suorapuheinen joka pitää muita rotuja heikkoina. Kerillian puolestaan pitää kaikki ei-haltioita merkityksettöminä, kutsuen muita päiväperhoiksi ja lättäjaloiksi joiden merkitys maailmalle vähäpätöinen. Suurin osa dialogista näiden hahmojen välillä on piikittelyä ja väittelyä maailmasta ja heidän ristiriitaisista näkemyksistään: Saltzpyre toimii kuin johtaja ilman mitään mandaattia, itsenäinen Kerillian ei suostu kutsumaan juuri ketään nimeltä ja Bardin käyttää outoja kääpiökielen ilmaisuja muista. Vermintide II:ssa alkaa kuitenkin hahmojen rakentamat muurit horjua. Bardinista tulee isällinen ryhmän henkinen johtaja, kehuen muita ja hilliten kiihkeämpiä keskusteluja. Kerillian kutsuu yhä muita päiväperhoiksi, mutta hän alkaa nähdä muissa samaa kuin itsessään ja rentoutuu muiden joukossa jopa Saltzpyre puhuu Kerillianille heidän samanlaisista pahaenteisistä unistaan. Myös hahmojen taustat paljastuvat: Bardin ja Kruber ovat menettäneet paljon, ja koittavat nyt kanavoida voimiaan auttaakseen muita, Kerillian ei voi ikinä palata enään kotiinsa ja koska hän haltiana elää satoja vuosia, ei hän halua ystävystyä kenenkään kanssa. Hetki hetkeltä Ubersreikin nelikko alkaa lähentyä toisiaan, luottaen toisiinsa ja yrittäen tehdä jotain hyvää maailmassa, jossa kurjuus, kärsimys ja kuolema ovat arkipäivää. Tämä on mistä nautin pelissä ehkä eniten, lämpimät ja empaattiset hetket pimeässä ja synkässä maailmassa hahmoilta, jotka maailma ja heidän kokemuksensa on kovettanut. 

Mutta onko heidän teoillaan merkitystä? 

2. Lopun Ajat ja kaiken merkitys

Yhdellä tehtävällä Vermintide II:ssa joka tapahtui Kaaoksen Mailla kaukana pohjoisessa, yksi hahmoista ihmettelee ääneen miksi he yhä kohtaavat vain skaveneita ja Nurglen palvelijoita. Toinen hahmo kommentoi, että etkö ole kuunnellut Lohneria? Suuri sota on alkanut. Tässä hetkessä muistin mikä ensimmäisen pelin koko nimi on. End Times: Vermintide. End Times eli Lopun Ajat oli Warhammer Fantasyn viimeinen tarinakokonaisuus, joka päättyi maailmanloppuun ja Warhammer Fantasyn tarinamaailman tuhoutumiseen. Tämä johti Age of Sigmariin, mutta käsittelin tätä enemmän muissa teksteissäni. Mitä tämä tarkoittaa Vermintiden tapauksessa? Vermintide tapahtuu ihmisten valtakunta Keisarikunnan eteläisessä provinssissa. End Timessa kaaosjumalten armeijat pääsevät lopulta hyökkäämään Keisarikunnan sydämeen, tuhoavat kokonaisia kaupunkeja levittämään kuolemaa ja kulkutauteja ihmisten maailman joka kolkkaan. Skavenien armeijat leviävät ympäri maailman, ja Ubersreikin ja Helmgartin tuho on vasta esimakua heidän aiheuttamasta kärsimyksestä. Vermintide II:een lisätty uusi skaven-hirviö Stormfiend on Lopun Ajan tuote, joiden avulla Skavenit tuhosivat kokonaisia kaupunkeja. Suuret sankarit kuolevat näiden armottomien vihollisten käsissä, kokonaiset valtakunnat murtuvat ja muuttuvat hirviöiden asuttamiksi erämaiksi ja kaikki päättyy lopulta kokonaisen maailman kuolemaan. 

Tämä on kehys jonka varjossa Ubersreikin nelikon sankarityöt tapahtuvat. He pelastavat vangittuja kyläläisiä ja sotilaita, he sabotoivat skavenien sotakoneita, estävät Nurglen palvojien hirvittäviä uhrimenoja, murtavat linnoitusten piirityksiä ja salamurhaavat Rasknittin liittolaisia. Pelin viimeisessä tehtävässä he tuhoavat Rasknittin rakentaman suuren taikaportaalin, ja lopulta tappavat Rasknittin niin totaalisesti, ettei hän ikinä voi enään palata piinaamaan maailmaa. Kun olin tehnyt tämän viimeisen tehtävän, niin odotin ehkä jotain loppukohtausta, jotain joka solmisi lankoja yhteen ja onnittelisi sankareita ja pelaajaa hyvästä työstä. Mutta mitään sellaista ei tullut. Peli palasi takaisin niin sanottuun aulatilaan, jossa Lohner ei kommentoi tapahtunutta millään tavalla. Rasknitt on kuollut, Nurglen palvojien johtajat eliminoitu, heidän suunnitelmansa tuhottu kerta toisensa jälkeen, mutta tällä ei ole mitään merkitystä. Maailma tuhoutuu siitä huolimatta, ehkä hieman hitaammin mutta mikään mitä Ubersreikin nelikko voi tehdä ei voi pysäyttää sitä. He ovat sankareita maailmassa, jossa sankaruus ei enään riitä. Jossain muussa pelissä tämä voisi olla heikko loppu, antiklimaattinen lässähdys pelissä jossa tarina ei ole tärkeää, vain toiminta, grindaus ja pelin mekaaninen toteutus. Ja ehkä tämä on totta. Mutta minulle tämä loppu tuntui osuvalta, oikealta ja jopa koskettavalta. 

Saltzpyre, Kruber, Sienna, Bardin ja Kerillian ovat yksin tässä maailmassa. Bardinin ja Kruberin perheet ovat kuolleet. Sienna tappoi kollegansa, ja hänen velhopiirinsä on hylännyt hänet. Kerillian tappoi väärän henkilön, ja on ikuisesti karkoitettu kotimaastaan. Saltzpyren fanaattisuus on tehnyt hänestä hylkiön hänen omassa järjestössään. Heillä ei ole ketään muuta paitsi toisensa, ja jokaisen piikittelyn, jokaisen ylimielisen kommentin ja halventavan nimen jälkeen, he silti välittävät toisistaan. Kerillian kokee myötätuntoa Bardinia kohtaan, joka ei myöskään voi enään palata kotiinsa. Saltzpyre tukeutuu Kruberiin, joka auttaa tätä pysymään raiteillaan. Saltzpyre myös oppii luottamaan Siennaan, koittaen jopa auttaa tätä pääsemään takaisin omiensa joukkoon. Tämä on esitetty lähinnä pelissä tapahtuvan party banterin kautta, jossa he puhuvat kaihoisasti kokemuksistaan, siitä mitä he voivat tehdä ja mitä merkitystä sillä on. Maailma on tuomittu ja viimeinen, kunniaton ja kohtalokas sota odottaa heitä kaikkia. He ovat ehkä yksin, mutta he ovat yhdessä yksin. Ja vaikka he tulevat kuolemaan tämän maailman mukana, heidän teoillaan on silti merkitystä. Hyvät teot ovat aina hyviä. Pahuutta vastaan taistelu on aina oikein, vaikka se ei auttaisi. Kun pelasin Vermintidea, tulin usein surulliseksi näiden hahmojen pikaisista keskusteluista, mutta samalla tavalla miten elokuvat kuten Big Short, Tuuli Nousee, Guardians of the Galaxy Vol. 2 ja Logan tekevät. Päinvastoin kuin nämä, Vermintide kuitenkin poistaa kaikenlaisen mahdollisuuden katarsikseen, ja jättää pelaajan tyhjään tilaan. Rasknitt on kuollut, päivä on pelastettu. Mutta sodan he tulevat häviämään. Fatshark ei ole kertonut suunnitelmistaan pelisarjan suhteen. Seuraava peli on Darktide, Vermintiden kaltainen peli Warhammer 40,000 maailmassa. Ehkä Vermintide III sulkee tarinan enemmän lopullisesti, ehkä me näemme mitä näille hahmoille tapahtuu Lopun Aikoijen melskeessä. Jos näin on, voitte odottaa rumaa itkemistä minun puoleltani.

Albumi saatavilla kaikista vielä pystyssä olevista Keisarikunnan 
kaupungeista

Lopuksi: Taide ja subjektiiviset kokemukset

Olen lukenut tätä tekstiä varten useita arvioita Vermintidesta. Yksikään niistä ei mainitse mitään tarinasta, hahmoista tai heidän suhteistaan. Fokus on sataprosenttisesti pelimekaniikassa ja pelin ulkoasussa, joka varmasti tekee työnsä kertoakseen pelaajille, onko Vermintide oston arvoinen tuote pelillisestä näkökulmasta. Näissä pitää ottaa huomioon kuitenkin se, että useimmat näistä arvioiden kirjoittajista eivät ehkä ole yhtä syvällä Games Workshopin pelimaalmoissa kuin minä, ja he eivät tuo mukanaan tätä tietoa ja kontekstia kokemuksiinsa pelistä. Osalle pelit kuten Vermintide eivät yksinkertaisesti "ole niin syvällisiä", jättäen tämän kaltaiset tunteelliset kokemukset kunnianhimoisempiin ja enemmän tarinavetoisiin peleihin. Mutta minä en voi jättää kantamaani kontekstia ja omia ajatuksiani ulkopuolelle. Taide ei toimi niin. Me tuomme aina mukanamme jotain kokemukseen. Olen pelannut Vermintidea paljon Tammikuun aikana, ollessani yksin ja tuntenut olevani enemmän yksin kuin pitkään aikaan. Sodan uhka Euroopassa, koronapandemian jatkuvuus ja fasismin nousu ovat lisänneet ahdistustani, ja olen usein paennut kaiken tämän kohtaamista taiteen pariin. Vermintiden kautta olen käsitellyt tunteitani, ja löytänyt surumielistä lohtua sen hahmoista ja heidän suhteistaan. Tämä kokemus on jotain jonka minä tuon peliin, ja se antaa sille merkitystä subjektiivisessa mielessä. 

"What about the dead that have no one to fight for them?"
"They've got us, azumgi. They've got us."

Olisin voinut tehdä tämän tekstin monesta eri mediasta. Elokuvat joihin minä iskostan omia kokemuksiani, näkemyksiäni ja itseäni ovat minulle tärkeitä, ja tiedostan että ne ovat ehkä tärkeitä vain minulle näiden tekijöiden takia. Tämä takia olen koittanut parhaani mukaan pysyä poissa keskusteluista, joissa joku puolustaa elokuvaa jota on kritisoitu paljon, sillä minä en voi tietää mitä kokemuksia hän tuo mukanaan kokemukseensa elokuvasta. Toki kritisoin yhä elokuvia, ja nostan esiin niiden heikkouksia ja joskus jopa haitallisia elementtejä, mutta jos joku löytää merkitystä itselleen elokuvista kuten Batman v Superman, Rogue One tai MCU:n elokuvista, niin kuka minä olen sanomaan että hän on väärässä? Minulla on monta elokuvaa joiden yleisestä arvostuksesta voidaan olla montaa mieltä ja olen ensimmäisenä sanomassa että ne eivät ole täydellisiä, mutta ne ovat minulle tärkeitä muiden tekijöiden valossa: Warcraftin maailman monipuolinen kauneus, The Monuments Menin humanstinen antifasismi, Pacific Rimin tapa käsitellä traumaa, New Mutantsin queer-romanssi ja isä-poika tematiikka Aarreplaneetassa ovat minulle ne tekijät jotka tekevät näistä elokuvista sen mitä ne ovat. Muut tekijät vaikuttavat toki, mutta monissa taideteoksissa on joku yksi avainasia, joskus jopa yksi kohtaus, joka estää minua heittämästä kokonaisuutta roskiin. Taide on monimutkaista, monitahoista, monipuolista ja monitulkinnallista. Tämän takia väheksyn aina, kun taidetta alettaan kutsua pelkästään tuotteeksi. Se, että se ei tarkoita sinulle mitään ei tarkoita sitä, etteikö se tarkoittaisi jotain tärkeää, syvällistä ja merkityksellistä toiselle. Ainoa asia mitä sinun pitää tehdä on kuunnella. Elokuvat - sekä minun mielestäni myös videopelit, sarjakuvat ja muu narratiivinen taide - ovat koneita jotka tuottavat empatiaa, oli kyse sitten monitahoisesta tarinasta täynnä poliittista ja filosofista pohdintaa ja syviä tunteita, tai pelistä jossa viisi hylkiötä koittaa tehdä jotain hyvää tuhoon tuomitussa maailmassa.

"Nothing ever ends poetically. It ends, and we turn it into poetry." - Kait Rokowski

Aasa T              

   

Rip 2021: Hyvää uutta vuotta 2022!

Ah, muita selviytyjiä, tervetuloa. Istukaa tuleni ääreen niin kerron tarinani.

Vuosi 2021 oli...outo. Rankka. Pitkä kuin nälkävuosi. Yksi jatkuva vuoristorata, jossa oli hämmentävän monta alamäkeä suhteessa ylämäkien määrään. Viime vuonna puhuin siitä, miten koko vuosi tuntui yhdeltä tahmealta kokonaisuudelta, josta oli vaikea nostaa esiin mitään yksityiskohtia. Tämä vuosi tuntuu monellakin tapaa poikkeukselta tuohon, sillä tuntuu että on tapahtunut ihan liikaa kaikkea ja en millään pysy enään mukana kaikessa. Tammi-Helmikuu 2021 tuntuu niin kaukaiselta ajalta, toiselta vuodelta koska eihän sen dramaattiset tapahtumat voineet tapahtua samana vuonna kuin omat kokemukseni kesältä? Olen tänä vuonna ollut mallina, hankin kynäruiskun maalaamista varten ja maalasin 350 figua tänä vuonna, toimin extempore-vaaliavustajana, sain graduni valmiiksi, olen käynyt treffeillä, toimin Oikeus Olla -kampanjassa, vietin juhannusta Kirkkonummella, kävin kirjamessuilla (kahdessa eri kaupungissa) ja sarjismessuilla, sain nimenmuutokseni lävitse, aloitin transpolilla käymisen, pelasin neljässä eri D&D kampanjassa - unohdan varmasti jotain, mutta koko vuosi on ollut täynnä kaikenlaista erilaista, mutta kaikkea sitä varjostaa pandemian toinen vuosi, uupumus, ahdistus ja yleinen väsyminen kaiken tämän aiheuttamaan yksinäisyyteen. 

Ja tämä on näkynyt myös täällä blogin puolella. Aluksi elokuvateatterit olivat kiinni koko alkuvuoden, sitten gradun kirjoitus vei kirjoitusenergiaani, ei ollut rahaa käydä elokuvissa kovinkaan usein ja loppuvuoden päätteeksi teatterit laitettiin taas kiinni, minkä johdosta en ehtinyt käydä katsomassa Matrix: Resurrectionsia tai Nicolas Cagen uutusleffa Pigiä. Monta projektia on mennyt jäihin, monta arviota tein toisille julkaisuille rahan ja näkyvyyden toivossa (ja osaa ei olla vieläkään julkaistu, ja esimerkiksi Raya and the Last Dragon -arvioni jäi julkaisematta kokonaan). Kirjoitin myös englanniksi tekstejä Mediumin puolelle, jonne aion heittää kaikki tulevat Warhammeria käsittelevät tekstit suosiolla. Samalla olen katsonut, kuinka lukijamäärät jutuissa ovat pudonneet turhauttavan pieniksi. Ainoa mikä tuntuu keräävän vanhan standardin mukaisia lukijamääriä ovat arviota supersankarielokuvista, mutta tässäkin on näkynyt laskua. Arvioni West Side Storysta, yhdestä tämän vuoden ehdottomasti parhaimmista elokuvista, on yksi vuoden vähiten luetuista jutuista. Olen sanonut ennenkin, että en tee tätä maineen ja kunnian vuoksi, mutta tippuvat lukijamäärät eivät motivoi kirjoittamaan ainakaan enempää. Ensi vuonna on juhlavuosi blogin täyttäessä 10 vuotta, ja minulla on teoriassa kaikenlaisia suunnitelmia sen varalle, mutta katsotaan mitä niistä tulee. Nyt on aika kuitenkin katsoa taaksepäin tulevaisuuden sijaan, ja sulkea tämä vuosi blogin osalta kasaan.   

Tämän vuoden luetuimmat jutut:

5. Top 10 Sarjakuvahetket Part 2: The Sequel - Vanha kikka: kun et keksi mitään muuta kirjoitettavaa, tee kymmenen asian lista. Tämä oli jatko-osa viime vuonna tekemääni listaan hienoista sarjakuvahetkistä, ja vaikkei tämä aivan yhtä isoa lukijamäärää saanut kuin se, niin oli silti hauska muistella hyviä sarjakuvia tekstimuodossa. 

4. Lohikäärmeitä ja Lippukassoja. Fantasiaelokuvat ennen ja nyt - Ah, Aasa höpöttää fantasiasta, ikivihreä klassikko tässä blogissa. Tämä taitaa kuitenkin olla kaikista näistä julkaisuista suosituin, mikä on hyvä koska olen itsekin siitä aika ylpeä. Teksti kasaa myös omalla tavallaan kasaan kaikki aiemmat fantasia-aiheiset tekstini ja tässä on sentään oikea nimikin. 

3. Aasa Arvostaa: Dropsie Avenue - Katu Bronxissa - Yksi vuoden sarjakuvatapauksista oli hieno joukkorahoituksella toteutettu käännöstyö Will Eisnerin merkkiteoksesta Dropsie Avenue - Katu Bronxissa. Teos sai paljon huomiota sen ilmestyessä, ja monet tahot tekivät siitä kattavia arvioita, ja omani sattui hyvää saumaan!

2. X-Men- elokuvasarjan hidas nousu ja tuho - Tämä on varmaan nro 1:en kanssa isoin teksti jonka tein tänä vuonna, ja taustatyö tätä varten oli varmasti pisin -katsoin kaikki 13 elokuvaa viikon sisään, luin paljon muiden tekstejä aiheesta ja luin muutaman sarjakuvankin uusiksi virkistääkseni muistiani. Tämä on lopullinen sanani näistä elokuvista, ja nyt minun ei tarvitse ikinä enään mainita niitä. 

1. 500. Blogiteksti! Aasa Arvostaa: Zack Snyder's Justice League - Piti siitä tai ei, Zack Snyder's Justice League tai Snyder Cut oli alkuvuoden isoin elokuvatapaus, ehkä koko vuoden? Tämä sattui näppärästi yksiin 500. juhlatekstin kanssa, ja tavallisen arvion sijaan valoitin myös taustaa, ohjaajan kontekstia, kulttuurillista asemaa ja elokuvasarjan fandomia arviossa, joka oli työlästä mutta ehdottomasti sen arvoista. Snyder Cut on yksi vuoden surkeimmista elokuvista, ja toivon mukaan sain sanottua selvästi miksi en pitänyt siitä. Zack Snyder, en pitänyt siitä Zack Snyderin takia.

Minun suosikkini kuluneen vuoden bloggauksista:  

Okei, normaalisti näitäkin olisi viisi mutta en kirjoittanut niin montaa juttua, en halua toistaa itseäni joten nostan esiin yhden joka on ehdottomasti suosikkini tämän vuoden jutuista:

Valokeilassa, osa 13 - Ette tiedäkkään kuinka paljon nautin tämän tekstin kirjoittamisesta. En ollut hetkeen tehnyt tällaista syväsukellusta vanhojen sarjakuvien hupsuun maailmaan, olen aina pitänyt Kang Valloittajasta hahmona paljon ja sain samalla linkitettyä sen silloin pinnalla olleeseen Loki- sarjaan hyvin. Ehkä ensi vuonna teen lisää Valokeilassa- tekstejä, kunhan oikea hahmo ja inspiraatio iskee. 

Top 5 Elokuvat:

Jep, tänä vuonna nämä ovat täällä, entistä lyhyemmässä muodossa. Uupumus on välillä tällaista. 

5. The Mitchells vs. The Machines (O: Mike Rianda) - Netflixin animaatioleffa The Mitchells vs The Machines oli vuoden paras animaatioelokuva, ja yksi vuoden ilahduttavimmista elokuvista noin muutenkin. Mitchellien dysfunktionaalinen perhe joutuu kasaamaan itsensä robottiapokalypsin alkaessa, ja avain selviytymiseen on perheen isän Rickin (Danny McBride) ja collegeen menevän tyttären Katien (Abbi Jacobson) käsissä. Elokuvan animaatio nojaa Sonyn aikaisempaan menestykseen Spider-Man: Into the Spider-Verseen, ja samoja tekijöitä onkin myös The Mitchells vs The Machinesin takana. Kuten aina sanon: älä ikinä lyö Phil Lordia ja Chris Milleriä vastaan vetoa, häviät kuitenkin. 

4. The Suicide Squad (O: James Gunn)- James Gunn löi pöytään vuoden parhaimman supersankarielokuvan, ja samalla DC:n parhaimman supersankarielokuvan sitten Aquamanin. The Suicide Squad on väkivaltainen, ronski, eksploitatiivinen ylistyslaulu yhteiskunnan hylkiöille - eli siis James Gunn- elokuva. Gunn teki samalla Polka-Dot Manista, King Sharkista ja Rotanpyytäjästä kansainvälisiä kuuluisuuksia, ja sai minut itkemään elokuvateatterissa Rotanpyytäjän takia. Rotanpyytäjän. 

3. Dune (O: Denis Villeneuve) - Toinen tämän vuoden isoista elokuvatapauksista. Villeneuven Dune on massiviinen elokuva, ja massiivinen onnistuminen mahdottomassa tehtävässä. Lähes kolmetuntinen eeppos kaukaisen tulevaisuuden poliittisista skismoista jättiläismatojen asuttamalla mausteplaneetalla ei tuntunut hetkeäkään hitaalta, tylsältä tai itsetärkeältä, ja odotan innolla miten kauan Villeneuven annettaan tehdä Dyyni- elokuvia ja miten outoihin sfääreihin hän uskaltaa ne viedä.

2. The Green Knight (O: David Lowery) - The Green Knightin olisi pitänyt olla samanlainen menestys kuin Dune tai No Way Home. The Green Knight on upean uniikki fantasiaelokuva joka pohjustaa vanhoihin Arthurilaisiin myytteihin, pyhimystarinoihin ja pakanallisiin uskomuksiin. Nuoren ritari Gawainin (Dev Patel) matka on pitkä ja täynnä vaaroja, mutta suurin vaara Gawainille on hänen sisällään. En malta nähdä, mitä Lowery tekee seuraavaksi. 

1. West Side Story (O: Steven Spielberg) - Vuoden paras elokuva tulee yhdeltä parhaimmista elokuvaohjaajista kautta aikojen. Spielbergin West Side Story on melkein vaivattoman oloinen mestariteos, joka pistää kaikki musikaalit viimeiseltä 20 vuodelta häpeään. Klassikkomusikaali nuorten kielletystä suhteesta 50-luvun New Yorkissa on ajaton tarina, joka sopii hyvin yhteen Spielbergin viime vuosien Capra-henkiseen tuotantoon. Musiikki on kaunista, näyttelijät loistavia, tanssi ja lavastus ja kuvaus - kaikki soljuu yhteen uskomattoman kauniiksi kokonaisuudeksi. 

Top 5 Sarjakuvat:

5. Kill Six Billion Demons - Book 5: Breaker of Infinities (Tom Parkinson-Morgan) - Tällä kertaa verkkosarjakuva pääsi viiden vuoden parhaimman sarjakuvan joukkoon, ja tämä on hieman huijausta kun tuo tarina on vielä keskeneräinenkin. Breaker of Infinities -kirja on kuitenkin ollut yksi vuoden parhaimmista lukukokemuksista, Parkinson-Morganin viedessä Allisonin tarinaa yhä dramaattisempiin sfääreihin ja käsitellen samalla isoja teemoja värikkäiden hahmojensa kautta. 

4. Huojuva Torni (Tessa Astre, Aapo Kukko, Niko-Petter Niva) - Kotimainen Huojuva Torni oli aikamoinen yllätys, sillä menin teokseen käytännössä sokkona sisään. Tarina oululaisista punkkareista kahdella eri vuosikymmenellä oli hyvin ajankohtainen, ja samalla se käsitteli trans-teemoja mielenkiintoisella tavalla. Samalla se oli myös harvinen näytelmään perustuva kotimainen sarjakuva, ja adaptaatio sarjismuotoon oli hyvin onnistunut. 

3. Die 4: Bleed (Kieron Gillen, Stephanie Hans ) - Yksi parhaimmista jatkuvista Imagen sarjakuvista sai päätöksensä tänä vuonna, ja Die loppui juuri niin hyvin kuin se alkoikin. Fantasiaroolipeliin jumittuneet traumatisoituneet aikuiset koittavat löytää tiensä ulos pelimaailman syvyyksistä, ja samalla peli tekee sen mitä parhaimmat pelit tekevät: paljastavat jotain uutta pelaajista. Die on ollu yhtä iloa lukea, ja tulen palaamaan näiden pariin tulevaisuudessa uudestaan ja uudestaan. 

2. Dropsie Avenue - Katu Bronxissa (Will Eisner) - Onko huijausta laittaa monta kymmentä vuotta vanha sarjakuva vuoden parhaimmaksi? Ei, jos se on julkaistu tänä vuonna suomeksi! Dropsie Avenue on upea teos, joka kertoo Bronxissa sijaitsevan kadun elämästä lähemmäksi vuosisadan verran, miten elämä on muuttunut ihmisten mukana. Dropsie Avenue on ehdottomasti vuoden parhaimpia lukukokemuksia, joka oli Joulukuuhun asti suosikkini vuoden julkaisuista. 

1. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa (Derf Backderf) - Tämä teos iski kuin sata volttia. Derf Backderfin (Ystäväni Dahmer) toinen mestariteos kertoo Kent Staten verilöylyyn johtaneista tapahtumista yksityiskohtaisesti, huolellisesti ja tahdikkaasti, lopputuloksen ollessa vuoden vaikuttavin lukukokemus. Kent State - Neljä kuollutta Ohiossa ajaton tarina kansalaisoikeuksista, valtion väkivallasta ja mielipiteiden jakamasta kansasta. 

Top 5 TV-Sarjat

5. Häräntappoase - Anna-Leena Härkösen klassikoromaanin uusintaversio oli kesällä hieno yllätys, jonka katsoin yhdeltä istumalta, lopettaen katsomisen vasta yömyöhään. Petra Lumioksan ohjaama ja Oskari Sipolan ja Oona Haapaniemen käsikirjoittama sarja muutti protagonistin sukupuolen, ja samalla koko tarinan kontekstia ja lopputuloksena oli kaunis ja moderni queer -romanssi kotimaisissa maisemissa. 

4. WandaVision - Tänä vuonna on DisneyPlus -suoratoistokanavalla tullut neljä uutta MCU- tv-sarjaa, ja niiden taso on ollut kovin vaihteleva. Putki alkoi kuitenkin oikein vahvasti WandaVisionilla, joka on yhä suosikkini noista sarjoista; outo, hauska, ahdistava ja surullinen sarja Wanda Maximoffin (Elizabeth Olsen) yrityksestä pärjätä yksin traumojensa kanssa. Tämä on juuri sellaista tarinankerrontaa, jota haluaisin nähdä enemmän MCU:lta tulevaisuudessa. 

3. Dopesick - Vuoden paras pahanmielen sarja. Dopesick kertoo Yhdysvaltojen opiaattikriisistä 2000-luvun alussa monesta eri näkökulmasta: Purdue Pharma- lääkefirman johtoportaan häikäilemätön ahneus, Appalakeilla sijaitsevan kaivoskylän lääkäri Finnixin (Michael Keaton) tietämättömästä osuudesta vaarallisen lääkkeen jakelussa, lääkeviraston agentti Bridgetin (Rosario Dawson) yrityksestä saada Purdueta kiinni valehtelusta ja kahden osavaltionsyyttäjän hiljaisesta työstä oikeusjutun rakentamisessa lääkefirmoja vastaan. Dopesick on ahdistava, turhauttava ja surullinen juuri parhaimmalla tavalla, ja vaikka aihe onkin todella raskas, suosittelen sen katsomista kaikille.    

2. The Witcher (Kausi 2) - Parasta fantasahömppää! The Witcher on yhtä iloa, ja sarjan pariin palaaminen kahden vuoden odottamisen jälkeen oli sen arvoista. Geralt Rivialaisen (Henry "nörttikunkku" Cavill) seikkailut siirtyivät uusiin muotteihin, uusia hahmoja tuli tähän suureen konfliktiin mukaan ja uusia puolia paljastui vanhoista hahmoista. Toivottavasti kolmatta kautta ei tarvitse odottaa yhtä kauaa!

1. Ted Lasso (Kausi 2) - Ted Lasso oli minulle tänä kesänä suuri lohtusarja, ja se on noin muutenkin yksi parhaiten toteutetuista televisiosarjoista joita olen nähnyt vuosiin. Ted Lasso on antiteesi toksiselle maskuliinisuudelle, Jason Sudeikisin optimistisen Lasson ollessa omanlaisensa paragon-sankari englantilaisen jalkapallokulttuurin myrkyttämille nuorukaisille. Samalla se käsittelee kuitenkin myös Lasson omia ongelmia, traumoja ja miten pelkkä hymy ja hyvä asenne ei todellakaan riitä auttamaan kaikkia. Toinen kausi nosti panoksia, oli kunnianhimoisempi ja rohkeampi ja kaikin puolin parastas televisiota tältä vuodelta.  

Paras häppening

Vaikka kävin tänä vuonna tapahtumissa jotka teknisesti sopisivat tähän paremmin, on siistein juttu jossa olin mukana tänä vuonna Trans Ry:n valokuvaprojekti Trans Saints, johon osallistuin mallin roolissa. Tämä oli upea kokemus, oli hienoa päästä käyttämään luovuutta uudella tavalla oman ikonografian suunnittelussa ja lopputulos mielestäni puhuu puolestaan: 

Siinäpä se. En nähnyt puoliakaan niistä elokuvista teatterissa jotka olisin halunnut, en lukenut niin paljoa uusia sarjakuvia kuin toivoin ja katsoin enemmän televisiota kuin ehkä koskaan ennen. Ensi vuonna on vuorossa Suomi-Rivendell-Asgardin 10. juhlavuosi, ja joitain ideoita on jo tätä varten olemassa. Tarkoitus olisi palata vanhojen tekstien pariin ja kirjoittaa osa niistä uusiksi, katsoa miten mielipiteeni ovat muuttuneet ja inspiroitua niistä kirjoittamaan uusia tekstejä. Käyn vuoden mittaan jokaisen blogin vuoden lävitse, valiten aina jonkun tekstin käsiteltäväksi ja viralliset syntymäpäivät ovat vuoden kuluttua 17.12.2022, ja sitä varten pitää keksiä jotain hauskaa. 

Hyvää uutta vuotta 2022. Olkoot se parempi kuin edellinen. Ennen kaikkea, pysykää turvassa, olkaa kilttejä itsellenne ja toisille. Palataan asiaan Tammikuussa. 

Aasa T