RIP 2020: Hyvää Uutta Vuotta 2021!

Onko se ohitse? Onko tämä vuosi viimeinkin ohitse? Menin lukemaan mitä kamalia latteuksia ja optimistista liibalaabaa olin kirjoittanut viime vuoden vastaavassa kirjoituksessa, ja en edes enään muista mitä vuonna 2019 tapahtui, mutta selkeästi jotain pahaa tekstistäni päätellen. Mikä houkka olinkaan tuolloin, kun kirjoitin ajan käsitykseni vääristyneen tuona vuonna. Tänä vuonna se tuhoutui lähes täysin, ja osa kuukausista on madellut eteenpäin yhtä nopeasti kuin minun graduni, toiset taas ovat sujahtaneet ohitse yhtä nopeasti kuin muiden opiskelijatoverien valmistumiset. Minun on oikeasti vaikeaa ajatella taaksepäin tätä vuotta ja miettiä miltä se on tuntunut. Tuntuu kun olisin vain istunut sisällä, katsonut elokuvia ja sarjoja loputtomassa putkessa jonka on katkaissut vain Dungeons & Dragonsin pelaaminen ja pakolliset kauppareissut. Asuntoani ympäröivistä figuvuorista päätellen olen maalannut paljon, ja seinillä on satunnaisia sarjakuvia joita olen raapustellut pahimman mökkihöperyyden vallatessa. Olin ihan aidosti unohtaa sen, että muutin melkein tarkalleen vuosi sitten uuteen asuntoon, koska se tuntuu niin erilaiselta ajalta ja paikalta. 

Blogin suhteen vuosi on ollut....köyhähkö. Niin paljon jäi arvioimatta, kun ensi-ilta toisensa jälkeen peruteettiin. Omistautumiseni pidemmille teksteille joita työstän kauemmin on aiheuttanut huomattavia aikavälejä julkaisujen välille, monien kirjoitusten ja arvioiden lukijamäärät ovat romahtaneet, koska suurten studioiden merkkielokuvien poissaollessa ei ketään nähtävästi kiinnosta mikään muu. Kieltäydyin kirjoittamasta Mandalorianin toisesta kaudesta minkäänlaista arviota, koska en keksinyt siitä mitään fiksua sanottavaa, vaikka tiesin sen vetävän lukijoita puoleensa bränditunnistettavuuden takia. Jos joulukalenterin postauksia ei lasketa mukaan, oli vuoden surkein pohjanoteeraus Vampires vs. The Bronxin arvio, joka keräsi vain vaivaiset 28 lukijaa. Tänä vuonna ei myöskään juhlittu 500. blogitekstiä, vaikka joka vuosi ennen tätä olen saavuttanut satalukuisen virstanpylvään. 2020 iski kaikkia vyön alle, eikä Suomi-Rivendell-Asgard ole poikkeus tässä millään tavalla. Kuitenkin nyt on aika kasata hieman lukuja ja lopullisia mielipiteitä, ja sulkea tämä vuosi pois jonkinlaisella tyylillä.

Tämän vuoden luetuimmat jutut olivat:

5. Miksi Nicolas Cage - Oli aika nostaa kissa pöydälle ja puhua rakkaudestani maailman parhaimpaan näyttelijään Nicolas Cageen, ja tämän tekstin kirjoittaminen oli yksi vuoden hauskimpia kokemuksia blogin parissa, varsinkin sitä ennakoineen Cage- maratonin kanssa. Cage jaksaa kiinnostaa ihmisiä eriävistä mielipiteistä huolimatta, ja se näkyi tässäkin mistä olin hyvin tyytyväinen.

4. She-Ra and the Princesses of Power: Sarja joka teki historiaa - Onko syynä klikkiotsikko? Ehkä hieman, mutta uskon myös että Netflixin She-Ra- sarja oli sen verran kiinnostava ja suosittu, että tälle löytyi lukijoita ilman että heitä täytyi huijata mukaan. Tämä on ollut hieno vuosi animaation suhteen, ja She-Ra'n finaalin representaatio tulee näkymään kirkkaana majakkana tässä synkässä vuodessa.

3. Top 10 Sarjakuvahetket -  Olin ehkä hieman yllätynyt siitä kuinka paljon suosiota tämä teksti sai aikaan- ei kai pidä koskaan aliarvioida hyvää Top 10- listaa ja suomalaisten sarjisfanien intoa tällaiseen keskusteluun. Oli hienoa nähdä myös muiden kirjoittajien tarttuvan tähän samaan ideaan, kuten esimerkiksi Eero Laitilan Hyllyy- blogi teki. Lukekaa muutenkin Hyllyytä, helvetin hyvää tekstiä sarjakuvista sielä. 

2. Steven Universe- sarja joka pilasi lapsuuteni - Niistä klikkiotsikoista puheen ollen, tämä oli ensimmäinen kahdesta Steven Universea käsittelevästä tekstistäni, ja toimi muutenkin ehkä paremmin yleiskatsauksena sarjaan ja omasi vähemmän juonipaljastukai upouudesta Steven Universe Future- epilogikaudesta. Jos porukka alkoi tästä innostuneena katsomaan Steven Universea niin olisi hieno kuulla mielipiteitä!

1. Tekijän Kuolema- voiko taiteen erottaa taitelijasta? - Olin jo vuosia höpöttänyt että minun pitäisi kirjoittaa tästä, ensimmäisen kerran #MeToo-kampanjan aikoina, ja erään transfobisen kirjalijan äänekäs ulostulo innosti minua lopulta kirjoittamaan asiasta, ja selkeästi se kiinnosti ihmisiä laajalti. Kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta ja en sellaista halunnutkaan tarjota, vaan ennemminkin puhua tuosta termistä ja miten tekijän tappaminen ei ole aina ihan yksinkertaista. 

Minun suosikkini kuluneen vuoden bloggauksista:

Mediaväkivalta- abstraktia vai aitoa? - Satunnaisesta keskustelusta syntynyt blogiteksti käsitteli aihetta, josta olen puhunut tuttujen ja ystävien kanssa silloin tällöin, eli mediaväkivallasta. Aiheen ydin eli abstraktien käyttö on aina kiinnostanut minua, sillä ne ovat samaan aikaan suuri voimavara että vaarallinen yleistämisen ja stereotypian työkalu, ja tämä oli Tekijän Kuolema- tekstin kanssa ehkä yksi "filosofisimmista" teksteistäni tänä vuonna.

Steve Universe Future - traumat ja muutoksen pelko - Luultavasti henkilökohtaisin tekstini tällä blogialustalla, jossa ensimmäisen (ja lopulta ainoan) kerran käsittelin blogissa koronaa ja sen aiheuttamaa eristäytymistä ja miten Steven Universe Future onnistui tässä ympäristössä painelemaan jokaista nappulaani hieman turhankin tehokkaasti. Steven Universe jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja olen tämän vuoden aikana katsonut koko sarjan kolmeen kertaan lävitse- eli siis viisi tuotantokautta, elokuvan ja epilogisarja Futuren, ja Steven Universe lieneekin ollut minulle tärkein fiktion muoto tänä vuotena.

Immortal Hulk - Hirviö vai pelastaja? - Perinteinen halloween- teksti käsitteli tänä vuonna Marvelin parasta jatkuvaa sarjakuvaa Immortal Hulkia, ja oli oikein mukavaa kirjoittaa taas positiivista tekstiä sarjakuvasta pitkän kaavan mukaan (vuoden toinen merkittävä vastaava teksti oli Miksi Venom, jossa ei lieemmin positiivisuutta ollut) kuten tapasin ennen tehdä. Tämä oli myös aika vaativa teksti, kirjoitin osia siitä uudestaan monena yönä ja olen lopputulokseen varsin tyytyväinen!

Age of Sigmar - Fantasia rajojen testausta - Päätös (?) Warhammer- trilogiaani, jossa pääsin hehkuttamaan peliä joka oli kuluneen vuoden aikana varsinkin ollut suuri ilonlähde minulle. Lukittuna neljän seinän sisälle keskityin paljon maalaamiseen, ja Age of Sigmarin maailman avoimuus oli täydellinen luovan inspiraation lähde, ja tämä teksti juhlistaa juuri sitä.

Mass Effect 3 - Mitä me haluamme videopeleiltä? - Kuten Tekijän Kuoleman kanssa, olin jo kauan halunnut kirjoittaa jotain Mass Effect 3- pelistä ja erityisesti sen lopetuksesta. Teksti turposi kuitenkin pelkästä puolustuspuheesta keskusteluksi videopelien asemasta taidemuotona, ja tätä varten tein ehkä eniten taustatyötä tämän vuoden teksteissä. Olin lopen kyllästynyt siihen, että joka kerta kun avaan suuni Mass Effect 3:sta joku ottaa oikeudekseen mainita pelin lopetuksen- joka on hyvä ja toimii- ja tämä teksti oli osiltaan myös terapeuttinen vastaus siihen.

 

 

Top 5  Parhaat Sarjakuvat

5. The Adventure Zone 3: Petals to the Metal (Clint, Griffin, Justin & Travis McElroy & Carey Pietch) - The Adventure Zone jatkaa kolmannessa kirjassaan samannimisen Dungeons & Dragons- podcastin kronikointia, ollen yhä puhtaasti hauskin fantasiasarjakuva markkinoilla tällä hetkellä. Magnus, Taako ja Merle ovat yhä erittäin viihdyttävä trio johtamaan tätä tarinaa ja Goldcliffin kaupunki ja sen asukkaat ovat vielä elävämmän tuntuisia omine tarinoineen. Tarinaa ollaan myös muutettu juuri oikeissa kohtaa, ja on hienoa nähdä miten adaptaatio moniosaisesta podcastista onnistuu näin hyvin tarinana sarjakuvamuodossa.

4. Dracula, Motherf*cker! (Alex De Campi & Erica Henderson)

Dracula, Motherf*cker on taiteellisesti yksi vuoden parhaimmista sarjakuvista. Tarina ei ole kovinkaan pitkä eikä hahmokehitys ole mitenkään merkittävä osa kokonaisuutta. Dracula, Motherf*cker! on enemmän tunnelmaa ja tyyliä, minkä Hendersonin taide ja De Campin vähäsanainen ja kryptinen kirjoitus luo, ollen ehdottomasti mielenkiintoisin Dracula- tarina vuosiin. Viktoriaaninen Lontoo ja 1970-luvun Los Angeles ovat häiritsevän lähellä toisiaan tässä tarinassa vain taiteen ja implikaatioiden kautta, ja jokainen sivu on puhdasta taikaa.   

3. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me (Mariko Tamaki & Rosemary Valero-O'Connel)

Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on unenomaisen kaunis ja elämänmakuisen realistinen samaan aikaan. Freddien romanssi koulun siisteimmän tytön Laura Deanin kanssa on hyvin aidon tuntuinen tilanne, ja Rosemary Valero-O'Connelin taide antaa tälle romanssille värien ja sommitelun myötä pastellisen sävyn, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa Lauran toksisuuden ja Freddien välinpitämättömyyden kanssa. Laura Dean Keeps Breaking Up With Me on loistava YA-sarjakuvaromaani, jota voin suositella kaikille lämmöllä.

2. Superman Smashes The Klan (Gene Luan Yang & Gurihiru)

Superman Smashes The Klan on paras DC:n sarjakuva vuosiin; värikäs, hauska, positiivinen ja jopa lämminhenkinen tarina Teräsmiehestä, joka ei kuitenkaan uhraa vakavaa tarinaa ja oikeita panoksia. Teräsmies taistelemassa Ku Klux Klan- kopiota vastaan on myöskin historiallisesti tarkkaa tarinankerrontaa, sillä Teriksen juuret ovat juurikin rasistien, fasistien ja muiden alistavien systeemien edustajien vastustamisessa. Lopputuloksena on sarjakuva joka muistaa millainen hahmo Teräsmies on, ja laittaa hänet tarinaan jossa suurin haaste ei ole fyysinen vaan pään sisäinen.

1. The Fire Never Goes Out: A Memoir in Pictures (Noelle Stevenson)

The Fire Never Goes Out on sarjakuvataitelija/käsikirjoittaja Noelle Stevensonin elämänkerrallinen kokoelma strippejä viimeisen 10 vuoden ajalta, kuvaten sekä hänen kasvuaan taiteilijana että ihmisenä. Monet sarjakuvat käsittelevät varsinkin henkistä kasvua, mielenterveysongelmia ja oman sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden pohtimista. The Fire Never Goes Out on henkilökohtainen teos, mutta samaistuttava tavalla jota en odottanut sen olevan. 

 

Top 5 TV- sarjat

5. She-Ra and the Princesses of Power (Kausi 5) - Kirjoitin hyvin mittavan tekstin tästä sarjasta ja sen mahtavasta viimeisestä jaksosta, ja seison sen takana yhä täysin. She-Ra and the Princesses of Powerin viimeinen kausi on kaikin puolin upea päätös hienolle sarjalle, tuoden sekä sarjan mittaan esiteltyjä lankoa yhteen että esitellen viimeisiä paljastuksiaan katsojalle. 

4. The Queen's Gambit - Netflixin erinomainen minisarja perustuu Walter Tevisin samannimiseen kirjaan, ja vaikka teos ei ole tuttu minulle ennestään on sarja tarinana erinomainen adaptaatio kirjalähteestä. Olin pitkään epäileväinen sarjan suhteen sen mainonnan vuoksi- "raja hulluuden ja nerouden välillä" ei ole minulle usein muuta kuin punainen varoitusvalo mt-ongelmien käsittelyn suhteen- mutta The Queen's Gambit on kiinnostunut päähenkilössään paljon enemmän tämän kamppailusta itsensä kanssa, ja hänen addiktionsa ovat sidottu tämän tunteisiin tämän konfliktin suhteen. 

3. The Plot Against America - Tällä listalla on monta minisarjaa, koska nykyään katson paljon mieluummin minisarjoja kun omistaudun usealle tuotantokaudelle. David Simonin The Plot Against American vaihtoehtoinen historia siitä, miten antisemitismi oli johtaa Yhdysvalloissa Natsi-Saksan kaltaiseen tilanteeseen on karmivan ajankohtainen, ja nostan hattuani Simonille siinä miten hän tuo varsinkin lapset ja nuoret esiin tarinassa ja miten antisemitismin kaltainen viha voi vaikuttaa kasvaviin mieliin. Olen katsonut The Plot Against American tänä vuonna kahdesti, ja kumpikaan katselukerta ei ole ollut helpoimmasta päästä, mutta sarja palkitsee minut joka kerta.

2. Steven Universe Future - Kuten She-Ra'n kanssa, olen kirjoittanut mittavan tekstin Steven Universe Futuresta, ja se ansaitsee yhä kaikki kehut. Ainutlaatuinen minisarja kertoo hienosti Stevenin seikkailujen hinnasta tavalla, mitä en ole nähnyt missään muussa vastaavassa sarjassa. Traumat, muutos ja rauhattomuus ovat suurimmat pahat tarinassa, ja Stevenin kamppailu näiden kanssa on sydäntäsärkevää ja samaistuttavaa juuri oikealla tavalla.

1. Perry Mason - Muistatteko kun eilen kirjoitin, että minun suosiskki-genreni on kivenkovat lakidraamat? Perry Mason on juuri tätä, mutta kokonaisen tv- sarjan muodossa. En ollut aiemmin mitenkään tuttu Perry Masonin hahmon kanssa, mutta nyt en voi saada hänestä tarpeekseni, kiitos Matthew Rhysin erinomaisen roolisuorituksen. Lapsimurhasta alkanut mysteeri on täynnä twistejä ja yllätyksiä; liittyykö uskonnollinen herätysliike tapahtumaan jotenkin? Kuinka mätä Los Angelesin poliisilaitos oikein onkaan? Perry Mason on visuaalisesti upean näköinen kokonaisuus jonka tarina ja ensiluokkaiset roolisuoritukset pitivät minut mukanaan loppuun asti.

Paras häppening

Tänä vuonna ei paljon häppeningiä ollut, sillä jokainen merkittävä coni, tapahtuma ja festari peruttiin enemmän tai vähemmän hyvissä ajoin. Ainoa mitä jäi jäljelle oli roolipelit, ja ehdottomasti suosikkini tämän vuoden peleistä on ollut Enigma Ark- roolipelikampanja erinomaisessa Blades in the Dark- pelisysteemissä. Enryk, Lysander Asta ja Morani jatkavat toivon mukaan seikkailujaan ensi vuonna, ja heidän edesottamuksistaan voi lukea täältä. 

Perinteisesti tässä kohtaa olisi vielä suurin pettymys- osio, mutta me olemme varmaan kaikki samaa mieltä siitä että vuosi 2020 on suurin pettymys mitä tänä vuonna on kenellekkään tapahtunut. Nyt se on kuitenkin käsitelty. Nyt sitä ei tarvitse ajatella enään. Ensi vuosi on pian täällä, ja en aio pilata koko ensi vuotta sanomalla "ehkä ensi vuosi on parempi" tai jotain. En arvaile mitä elokuvia ensi vuonna tulee arvioon koska koko tilanne koronan ja rajoitusten suhteen elää vielä. Mutta mahdollisesti kiikarissa on ainakin suuri sarjakuvavinkki-opas, jonkinlaista tekstiä The Crown- sarjasta, 2010-luvun animaatiosarjojen ylianalysointia sekä tietysti kauan odotettu 500. blogipostaus. Nyt voimme kuitenkin hengähtää. Selvisimme vuoden loppuun. We made it to the end.

 Aasa T

RIP 2020: 10 Vuoden Parasta Elokuvaa

Niin, minähän menin sanomaan viimeisessä joulukalenterin osassa että nähdään taas 28.12. vuoden päättävän blogitekstisarjan muodossa. Mikä houkka olinkaan, kun luulin että tänä kirottuna vuotena pysyisin muka aikataulussa ja voisin tehdä asioita samalla tavalla kuin aiemmin. Vuoden vaihde kuitenkin lähestyy vääjämättä, ja jotain retrospektiota pitää siitä myös tehdä. Perinteisesti olen tehnyt mittavan kolmiosaisen esittelyn vuoden viidestä parhaimmasta elokuvasta, joiden rinnalle on 10 elokuvaa jotka ansaitsivat mielestäni kunniamaininnan. Tämä vuosi on kuitenkin tehnyt tästä listasta hankalan tehdä. Niin monta elokuvaa jäi tulematta, niin monta jäi näkemättä ja olen ollut laiska kirimään kiinni jokaista väliin jäänyttä elokuvaa jotka minun olisi pitänyt nähdä. Toisekseen, minulla ei ole ollut aikaa (eikä osittain varallisuuttakaan) katsoa kuluvan elokuvavuoden tiettyjä teoksia toistamiseen, jolloin voisin miettiä tarkemmin niiden sijoittelua listalla tai mitä syvällisempää sanottavaa minulla niistä on. Vaikka 500. blogiteksti on aivan nurkan takana, ja sen pitäisi innostaa minua, niin olen väsyneempi kuin koskaan aiemmin. 

Joten jonkinlaisena myönnytyksenä itselleni, tässä on minun 10 elokuvan lista, jotka muodostuvat niistä joiden pariin olen joko palannut uudestaan tai jotka ovat jääneet asumaan päähäni vuoden ajaksi, tavalla tai toisella. Osa näistä on sellaisia jotka ovat teknisesti 2019 ilmestyneitä elokuvia, mutta kuten aina, määrittelen listan elokuvat sen vuoden perusteella jolloin ne ovat Suomessa olleet elokuvateatterissa tai suoratoistopalveluissa saatavana. En myöskään ole nähnyt Soulia, The Personal History of David Copperfieldia, Emmaa tai The Invisible Mania, joten siis. Elokuvat eivät myöskään ole varsinaisesti missään muussa järjestyksessä kuin mielivaltaisessa sellaisessa.

 

10. Birds of Prey (O: Cathy Yan)

Vuoden ainoaksi supersankarielokuvaksi (ei, en nähnyt New Mutantsia, joten sitä ei ole tullut) jäänyt Birds of Prey on omassa genressään ihanan energinen ja kekseliäs paketti toimintaa, hyviä hahmoja ja oikeudenmukaista raivoa. Cathy Yanin ohjaama elokuva Harley Quinnin (Margot Robbie) yrityksestä vapauttaa itseään Gothamin erinnäisten miesten vaikutuspiiristä eskaloituu tehokkaasti hetki hetkeltä, ja sen mukavan pieni tarina on juuri sellainen minkä kaltaisia toivoisin olevan enemmän supersankaritarinoissa. Elokuvan huippu on ehdottomasti Robbie itse, mutta myös Mary Elizabeth Winstead, Jurnee Smollet, Rosie Perez ja Ella Basco suoriutuvat hienosti Harleyn lähipiirinä. Oli myös aito ilo nähdä Ewan McGregor revittelemässä kunnolla konnan roolissa. Birds of Prey on mukavan suorasukainen kasa raivoa ja hauskanpitoa, ja oli lopulta myös vuoden 2020 paras toimintaelokuva.

9. Uncut Gems (O: Josh ja Benny Safdie )

Adam Sandler ei ole nimi joka herättää suuria odotuksia elokuvan sisällön suhteen, mutta Safdien veljesten johdolla Sandler tekee parhaan roolisuorituksensa vuosiin. Uncut Gems on puhdasta stressiä, aivan kuin paniikkikohtaus oltaisiin kuvattu filmille ja siten iskostettu pahaa-aavistamattoman katsojan ylle. Peliaddikti Howard Rattnerin kyvyttömyys lopettaa ajoissa loputonta vedonlyöntien ja kanitusten sarjaa ajaa Howardin ja katsojan yhä syvemmälle hermostuttavaan ja taidolla rakennettuun huonojen valintojen vyyhtiin. Uncut Gems on kuin joku vetäisi mattoa jalkojesi alta mutta vetäjä on myös sinä itse, ja et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi. Se on 2010-luvun narsistinen itsekkyys dokumentoituna elokuvaksi, ja yksi kuluneen elokuvavuoden uniikeimpia katselukokemuksia. 

8. Tove (O: Zaida Bergroth) 

Elämänkerrallisia elokuvia tällä listalla on muutama, mutta Tove on ehdottomasti niistä paras, ja oman ylitarjonnasta kärsivän genrensä kärkiteoksia muutenkin. Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove kertoo Tove Janssonin myrskyisestä rakkaussuhteesta teatteriohjaaja Vivica Bandleriin, ja miten samaan aikaan hän loi itselleen mainetta Muumihahmojen avulla. Vähemmistöteeman lisäksi elokuvassa jaksoi viihdyttää se, miten Muumit samaan aikaan sidotuun hyvin tiukasti kiinni Toven kokemuksiin (Tiuhti ja Viuhti ovat salanimiä joita Tove ja Vivica käyttivät toisistaan, näin esimerkiksi) mutta toisaalta Tove on hieman nolostunut niiden saamasta suosiosta. Alma Pöystin elämännälkäinen roolisuoritus Tovena on vuoden parhaimpia, ja hänessä on sekä vahvuutta että haurautta joka on hienosti kontrastissa Krista Kososen Bandlerin ailahtelevaisuuden kanssa. Tove on kaunis elokuva rakkaudesta, taiteesta ja elämästä, ja lieni korkeakin aika että tämän blogin vuoden parhaimpien elokuvien listalla on edes yksi kotimainen elokuva. 

7. Dark Waters (O: Todd Haynes )

Dark Waters edustaa elokuvatyyppiä, josta en voi saada tarpeekseni; kivenkova lakidraama hyvillä näyttelijöillä, joka perustuu oikeaan epäoikeudenmukaisuuteen. Ohjaaja Todd Haynesin Dark Waters onkin ollut elokuva jonka olen lopulta katsonut tänä vuonna useimmiten, sillä sen synkkyys ja tyyli kiehtovat minia suunnattomasti. Mark Ruffalon näyttelemä Robert Bilott kuluttaa vuosikymmenen selvittääkseen sitä, miten DuPont- yhtiöt ovat systemaattisesti myrkyttäneet ihmisiä tietoisesti, lopputuloksena ollen tarina siitä miten kapitalistisessa yhteiskunnassa hallinto on rakennettu suojelemaan vain rikkaita yhtiöitä, ei kansalaisia. Haynesin kamera ei kuvaa kuitenkaan tätä kliinisen lakidraaman siisteyden kautta, vaan kuin kauhuelokuvana, jossa kapitalismi on murhaaja veitsen kanssa, piilossa jokaisen mainostaulun takana. Dark Waters ei lankea mihinkään oman suppean genrensä kliseisiin, vaan on mukavan raadollinen kertomus tosiasioista.

6. The Farewell (O: Lulu Wang)

Tämä elokuva aiheutti minussa ehkä eniten eksistentiaalista seinääntuijotusta tänä vuonna. Vaikka Lulu Wangin ohjaama The Farewell perustuukin vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa jotka on sidottu kiinalaiseen kulttuuriin, niin löysin sieltä paljon samaistumista omiin kokemuksiini ja tunteisiini perheen kanssa toimimisesta. The Farewell on tarina Billistä (Awkwafina) joka matkustaa Kiinaan serkkunsa häihin, mutta pääsyynä on oikeasti viettää aikaa syöpää sairastavan isoäitinsä Nai Nain (Zhao Shuzen) kanssa, joka ei tiedä edes olevansa sairas. The Farewell on elokuva konflikteista monilla eri tasoilla; suru vastaan ilo, totuus vastaan valhe, yksilö vastaan yhteisö ja niin edelleen. Vaikka elokuvan perusasetelma sairauden salailusta tuntuu julmalta, onnistuu The Farewell oikean taideteoksen tavoin miettimään asiaa uudelta kannalta; voiko toisen surua kantaa tämän puolesta? The Farewell on erinomainen, synkän koominen ja elämän makuinen elokuva vaikeista asioista, ja se on ehdottomasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista teoksista.

 5. Ma Rainey's Black Bottom (O: George C. Wolfe)

George C. Wolfen adaptaatio samannimisestä näytelmästä oli Netflixin tämän vuoden ensiluokkaisessa elokuvatarjonnassa yksi parhaimmista. Chadwick Bosemanin viimeinen elokuva on osuvasti myös elokuva mustista taiteilijoista ja taiteesta; Bosemanin Leevee odottaa tilaisuuttaan päästä parrasvaloihin, kun taas Viola Daviksen Ma Rainey pitää taiteestaan kiinni tiukasti, tietäen miten häntä siedetään vain ja ainoastaan hänen taiteensa tähden. Yksi elokuvan kiertävistä kohtauksista on Leevee koittamassa avata ovea treenihuoneesta, joka on ilmeisen jumissa. Lopulta kun hän saa sen auki, on sen takana vain umpikuja, kuvastaen monien mustien taiteilijoiden yritystä saada nimensä ja taiteensa esiin yhteiskunnassa, joka tuppaa pakkaamaan ja valkopesemään tuon taiteen vain viihteeksi. Ma Rainey's Black Bottom on hieno lopetus Bosemanin upealle, joskin aivan liian lyhyelle uralle.

4. Little Women (O: Greta Gerwig)

Louisa May Alcottin kirja Pikku Naisia on adaptoitu useaan otteeseen, ja Greta Gerwigin elokuva on ehdottomasti yksi parhaimmista. Marchin siskosten elämä 1800- luvun Yhdysvalloissa on täynnä charmia, huumoria, kauneutta ja ennen kaikkea taidetta, sillä taiteellinen itseilmaisu on elokuvan keskiössä. Jokainen Marchin siskoista on taiteilija; Jo kirjoittaa läpimurtoromaaniaan, Amy on hyvä taidemaalari mutta ei nerokas sellainen, Meg lupaava näyttelijä joka luopui urasta avioliiton edessä ja Beth on virtuoosimainen pianisti jonka heikko terveys kuitenkin pitää sivussa. Gerwigin ajatukset taiteesta ja siitä, millaiset tarinat ovat maskuliinisessa elokuvakulttuurin hegemoniassa kertomisen arvoisia näkyy elokuvasta selkeästi, ja se soljuu alkuperäisteoksen tarinaan kauniilla tavalla. Lopputuloksena on yksi vuoden parhaimmista elokuvista, jonka pariin palaan mielelläni uudestaan ja uudestaan.  

3. Da 5 Bloods (O: Spike Lee)

Netflixin vuosi oli tänä vuonna todella hyvä, ja Spike Leen uusin elokuva ei päästä katsojaa helpolla. Neljän sotaveteraanin paluu Vietnamiin etsimään sekä edesmennyttä ystäväänsä (Chadwick Bosemanin toinen mestarillinen roolisuoritus tänä vuonna) sekä kulta-aarretta, jonka he hautasivat odottamaan sodan päättymistä omaa klassisen seikkailuelokuvan rakenteen, jota Lee rikkoo alati tyylinmuutoksilla, takaumilla ja popkulttuurikuvaston jukstapositiolla nykyhetken ja menneisyyden välillä. Elokuvan ehdoton tähti on Delroy Lindo, jonka vaikea hahmo Paul on elokuvan erinäisten konfliktien keskiössä useaan otteeseen. Yhdysvaltojen mustan kansanosan kokemukset, uhraukset ja kohtelu ovat kaikki mukana tässä tarinassa, joka yllättää jokaisessa kääntessä ja pitää katsojan varpaillaan loppuun asti.

2. Parasite (O: Bong Joon-ho)

Mitä minä voin sanoa Parasitesta mitä ei tähän mennessä ole jo sanottu? Bong Joon-ho'n uusin elokuva on myös ehkä hänen loistavan tuotantonsa helmi, älykäs ja yllättävä trilleri jonka synkkä komedia vain korostaa sen esittämää todellisuutta upealla tavalla. Kahden perheen välinen yhteiskuntaluokkien kuilu on suunnaton, mutta suurin paha elokuvassa on solidaarisuuden puute, joka muuttaa jo valmiiksi hataralle pohjalle rakennetun huijauksen nopeasti hajoavaksi korttitaloksi. Helmikuun Oscar- gaalassa ansaitusti monella palkinnolla kruunattu Parasite perustuu vahvasti ohjaajansa kokemuksiin Etelä-Korean luokkaeroista, mutta sen maailma ja todellisuus resonoi globaalisti, sillä kuten Bong Joon-ho sanoi: "Me elämme kaikki samassa maassa nimeltä kapitalismi."

1. Wolfwalkers (O: Tomm Moore)

Cartoon Saloon pitää melkein yksin pystyssä länsimaisen käsinpiirretyn 2D- animaation perinnettä, ja parin vuoden välein julkaisee uuden taideteoksen joka jää aina vailla ansaitsemaansa laajaa arvostusta; odotan jo nyt pettyneenä sitä miten Wolfwalkers häviää Oscarin jollekin Pixarin elokuvalle. Tarina metsästäjän tyttärestä Robynista ja ihmissusityttö Mebhistä on suloinen, jännittävä ja täynnä pieniä nyansseja ja vivahteita; Robynin kaipuu vapauteen on konfliktissa niin pelokkaan isänsä kuin puritaanisen yhteiskunnan kanssa, Moore ei pelkää ruotia englantilaisen kolonialismin aiheuttamaa vahinkoa ja Mebhin kokema raivo on sidottu tämän suruun kauniisti. Cartoon Saloonin animaattorit ovat juhlistamassa tätä taidemuotoa, eivätkä yritä piilottaa työnsä jälkeä, luonnosviivojen näkyessä lävitse ja hahmomuotojen ollessa ristiriidassa toistensa kanssa, antaen kokonaisuudelle elävän ja monimuotoisen tunnelman. Wolfwalkers on ehdottomasti tämän vuoden paras animaatioelokuva, sekä yleisellä tasolla yksi parhaimmista elokuvista.  

Huomenna on vuoden viimeisen blogitekstin vuoro, jossa laitamme pakettiin viimeinkin tämän viheliäisen vuoden.

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 24

Ja näin ollaan taas saavuttu joulukalenterin viimeisen sarjakuvan pariin. Joulukuu meni yhdessä sujauksessa (kuten koko vuosi), ja Suomi-Rivendell-Asgard menee taas muutaman päivän joululomalle. 28. päivä on vuorossa taas vuoden parhaimpien elokuvien Top 5- listan vuoro,  ja kuun viimeisenä päivänä pistämme vuoden perinteisesti pakettiin kulunutta vuotta käsittelevällä blogitekstilläni. Tänään kuitenkin vielä sarjakuvia: Ehdottomasti aina tämän kalenterin vaikein osuus on 24. päivän jouluaiheinen sarjakuva. Maailmassa on sarjakuvia niin paljon että minulta ei aiheet lopu ihan heti, mutta jouluisia sarjakuvia, varsinkin hyviä joulusarjakuvia, on erittäin rajattu määrä. 

Vielä yksi varsin hyvä löytyy varastosta, onneksi:

Hellboy: Krampusnacht

Tarina: Itävalta, 1979. Hellboy saapuu pieneen kylään, jossa vanha mies aiheutti kirkossa kaaosta nostamalla jouluhartaudessa jokaisen kirkon penkin kattoon. Lumisessa metsässä yksinäisten ja hylättyjen lelujen polku johtaa Hellboyn miehen tupaan, ja hänellä on vain yksi pyyntö maailman kuuluisimmalle hirviöiden metsästäjälle.

Hellboyn pitkälle taipaleella on mahtunut kiitettävä määrä joulutarinoita; tunnetuin näistä on ehkä Christmas Underground, ja Eisner- palkittu Krampusnacht jatkaa tämän asettamaa uraa jossa jouluisat hahmot ja myytit yhdistyvät Hellboylle tyypilliseen goottilaiseen synkkyyteen. Hellboyn kohtaaminen vanhan miehen kanssa on asiaan kuuluvan arvoituksellinen, samoin tämän todellinen luonne ja mahti pysyy kevyen verhon alla hienosti tarinan läpi. Vieraileva taitelija Adam Hughes tuo kuitenkin synkkään tarinaan myös lämpöä tyylillään, ja erityisesti pidin tarinan lopussa olevasta "joulualbumista" jossa nähdään valokuvien kautta Hellboy viettämässä joulua niin lapsena kuin aikuisena. Hellboy: Krampusnacht ei ehkä ole kovin jouluinen tarina, mutta kyllä jokaiseen aattoiltaan kuuluu yksi kummitustarina, ja tämä on siihen tarkoitukseen sopivan karu, kylmä ja eurooppalaisen vanhanaikainen, jossa muinainen olento haluaa ikuisen ketjunsa katkeavan ja saavansa vihdoinkin rauhan. Kuten Terry Pratchettin loistavassa joulutarinassa Karjupukki Valkoparta sanotaan: "Very oldest stories are, sooner or later, about blood." Nykyään hyvin siloitettlut ja kiillotetut myytit ja tarut sekä sadut omaavat usein paljon vanhemman alkuperän. Joulupukin alkuperäksi tykätään laittaa Pyhä Nikolaus, mutta hänessä on myös mukana oiva annos Odinia ja vauhkon ajojahdin myyttiä. Krampusnacht elää ja hengittää tästä ideasta, jossa todellisuus ja taru, sen nykymuoto ja menneisyys sotkeutuvat keskenään. Bonuksena tarinassa on tietysti myös se, että siinä mainitaan erikseen suomalainen Joulupukki sen Rare Exports- muodossa, mikä on aina hauskaa joskin ei kovin mytologista tarkkaa. Krampusnacht onkin oivan synkkä päätös tälle joulukalenterille, muistaen sen mihinkä ylikaupallinen ja paremman sanan puuttesa amerikkalaistettu jouluperinne omaa pohjansa.

"That's a pretty weird tale for christmas..."

Kiitoksia taas kaikille lukijoille ja Turun Sarjakuvakaupalle ahkerasta blogitekstien jakamisesta. Toivottavasti täältä löytyi uutta luettavaa joko vuoden loppuun tai ensi vuotta silmälläpitäen. Nyt on aika hiljentyä hetkeksi, ja me näemme taas pyhien jälkeen. Hyvää Joulua, Yulea tai mitä ikinä sitten juhlittekaan tai olette juhlimatta!

what does comic book sound like

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 23

 Eilen mainitsin, että ainoat Marvelin supersankarisarjakuvat joita luen jotenkin aktiivisesti ovat Immortal Hulk ja Ms. Marvel. Willow G. Wilsonin erinomainen rupeama Neiti Ihmeen kirjoittajana on päättynyt, mutta olen yhä pysynyt lukijana sillä puikoissa on erittäin osaava kaveri:

Magnificent Ms. Marvel

Tarina: Kamala Khanin kotikenttä New Jersey on tullut tutuksi, ja Neiti Ihme on tullut sinuiksi kotiseutunsa sankarina. Mutta miten häneltä sujuu seikkailut ulkoavaruudessa, miten hän pärjää perheessä olevan tragedian kanssa ja mitä tämä puhe hänen asemastaan "Valittuna Sankarina" oikein on?

Ah, the ultimate superhero power fantasy: hot alien boyfriend.

Perinteiseen nykysarjakuvien tapaan Ms. Marvelin kirjoittajan vaihtuessa numerot nollattiin, ja uusi kirjoittaja aloitti taas sarjan niin sanotusti alusta. Onneksi kirjoittaja on eilen hehkutettu Saladin Ahmed, joka vie Kamalan ja lukijan pois molempien mukavuusalueelta enemmän kosmisessa seikkailussa. Neiti Ihmeen hahmon juuret ovat avaruusseikkailuissa, joten oli vain ajan kysymys koska tämän manttelin uusin kantaja pääsee myös seikkailemaan muukalaisten asuttamilla planeetoilla, ja Ahmed sekä kuvittaja Minkyu Jung pärjäävät vertailussa sekä Wilsonille että vanhoille kuvittajille. Tunnelma tarinoissa muistuttaa välillä Marsin Prinsessaa ja välillä Flash Gordonia, mutta enemmän fantastisesta ympäristöstä huolimatta on fokus yhä Kamalassa nuorena sankarina ja tämän perheessä, ja oli hauska nähdä Kamalan vanhempia mukana tämän seikkailuissa kunnolla. Magnificent Ms. Marvel jatkaa Marvelin parhaimman supersankarin tarinoita asiaankuuluvalla tasolla, ja Kamala on yhä paras manttelinperijä vanhalle Hämähäkkimies- perinteelle sankarina, jonka arjen ongelmat tuntuvat yhtä isoilta kuin superrikolliset ja kosmiset sodat!

"Sometimes, why my head is echoing with everyone else's stories about me...I have to raise my voice to tell mine."

23 takana, 1 edessä!

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 22

 Tänä vuonna on ollut ehkä jopa poikkeuksellisen vähän perinteisiä supersankaritarinoita tarjolla joulukalenterissa. Osittain tämä kertoo muuttuneista lukutavoistani, jossa suosin ennemin Imagen ja muiden kustantamoiden tarinoita, osittain siitä että monet uudemmat sarjat eivät ole jaksaneet kiinnostaa minua- ainoat sarjat joita aktiivisesti seuraan ovat Immortal Hulk ja Ms. Marvel. Mutta ei tämä tarkoita etteikö hyviä supersankaritarinoita silti olisi esiteltävänä:

Exiles

Tarina: Aikoinaan mystiset ajan vartijat pestasivat supersankari Blinkin Tuhon Ajalta pelastamaan multiversumin sitä uhkaavalta tuholta. Blink kutsutaan uudestaan palvelukseen uuden uhan noustessa, eikä hän ole yksin, vaan eri todellisuuksista kerätään taas ryhmä auttamaan häntä tehtävässään läpi toinen toistaan erikoisempien maailmojen! 

ART!

Exiles oli hauska konsepti 2000-luvun Marvelin tuotannossa, jossa joukko erikoisia hahmoja Marvelin enemmän tai vähemmän tunnetuista vaihtoehtomaailmoista kerättiin supersankariryhmäksi hyppimään what if- henkisissä skenaarioissa. Saladin Ahmedin ja kuvittaja Javier Rodriguezin uusintaversio pitää saman energian, ja menee asiaankuuluvan villiksi; Blinkin tiimissä on mukana post-apokalyptisen maailman selviytyjä Kamala Khan, Valkyrie suoraan Thor: Ragnarokista, Nate Richards alias Iron Lad alias tuleva Kang Valloittaja (aina hauska nähdä häntä) sekä Wolvie, Wolverinen chibiversio söpömmästä ja viattomammasta maailmasta. Erikoinen ryhmä päätyy erikoisiin paikkoihin ja tapaa vielä erikoisempia hahmoja; Peggy Carter alias Kapteeni Amerikka sekä hänen erittäin homo apurinsa Rebecca Barnes, villin lännen pyssysankari T'Challa, Kapteeni Möykky Mustaparta ja niin pois päin. Rodriguezin taide on erittäin energistä ja kekseliästä, sopien täydellisesti kirjan tunnelmaan ja Ahmedin erinomaiseen kirjoittamiseen. Exiles ei ole pitkä tarinakokonaisuus, mutta täyttää jokaisen sivun ja lehden toinen toistaan hauskemmilla ja viihdyttävämmillä skenaarioilla, ja on taatusti tutustumisen arvoinen.

 "INNKEEPER! Let thy mead tremble in yon cellars, for Valkyrie hath arrived and not a bottle is safe!"

22 takana, 2 edessä!

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 21

 Loppu on lähellä, sillä kolme yötä jouluun on! Tänään menemme taas elämänkerrallisten sarjakuvien pariin:

Almost American Girl

Tarina: Kun korealainen Robin oli 14 hän matkusti yksinhuoltaja-äitinsä kanssa lomalle Alabaman Huntsvilleen. Viikon mittainen loma muuttuikin yhtäkkiä muutoksi, kun äiti meni naimisiin amerikkaan muuttaneen miesystävänsä kanssa. Robinin maailma muuttuu kerralla rajusti, eikä sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uuteen normaaliin ole helppoa.

Almost American Girl on sarjakuvataiteilija Robin Ha'n omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo hänen vaikeasta vuodestaan tämän muutettua Yhdysvaltoihin yhtäkkiä. Tarinan fokus on luonnollisesti Robinin omassa kokemuksissa, mutta tämän kokemuksia niin Yhdysvalloissa kuin Etelä-Koreassa täydennetään tämän lapsuuden takaumilla sekä äidin kokemuksilla yksinhuoltajana kotimaassaan, jossa tätä pidettiin häpeällisenä. Almost American Girl on samaan aikaan uniikisti sidottu Robinin asemaan ja kulttuuriin, mutta tämän kokemukset ulkopuolisena uudessa paikassa ovat universaaleja, joihin lukijan on helppo samaistua. Ha ei päästä omaa kultturiaan kuin uutta kotimaatansakkaan helpolla, ja lopputuloksena on erittäin inhimillinen ja elämänmakuinen tarina Robinin ja hänen äitinsä selviytymisestä yli erilaisten haasteiden, joka osaa käyttää unenomaisia ja fantastisiakin skenaarioita kertomaan hahmojensa tunteista hienolla tavalla.

"Only few months ago, I would have done anything to get out this place. But now that I'm leaving, I'm seeing everything trough rose-colored glasses."

21 takana, 3 edessä!

Aasa T 

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 20

Tänään vuorossa lisää supersankarointia, mutta enemmän pulpahtavalla otteella ja tällä kertaa kahden suuren kustantamon ulkopuolelta. 

Adventureman Volume 1: The End and Everything After

Tarina: Pulp- sankareista suurimman, Adventuremanin, tarina loppui cliffhangeriin vuosikausia sitten. Tarinat on nyt unohdettu ja legendat jääneet taakse, mutta Claire ja hänen 10-vuotias poikansa Tommy muistavat vielä, lukien Adventuremanin seikkailuista kirjoissa. Claire huomaa kuitenkin, että tarinat eivät ehkä ole pelkästään niitä kun hän ajautuu mysteerisen naisen perässä Adventure Inc. hylättyyn päämajaan, jonka vain hän pystyy näkemään...

Adventureman on Matt Fractionin intohimosta syntynyt projekti, joka on päivitys moniin viime vuosisadan alun pulp-seikkailutarinoille; Doc Savage, Spider ja myöhempi pulp-pastissi Superässä - Buckaroo Banzai näin esimerkkeinä. Fraction pitää genrestä, mutta huomioi sekä jälkipuheessa että tarinassaan näiden tarinoiden kolonialistisen ja suoraan rasistisen sisällön, ja hän halusi Adventuremanin kautta tuoda tarinoiden villin energian ja rajattoman mielikuvituksen ilman tätä vanhaa painolastia takaisin sarjakuviin. Adventureman onkin oikein hauska ja kiitos Terry ja Rachel Dodsonin erittäin komea teos, jossa hahmot kuten BARON BIZARRE, SALLY SWEET THE ACE AVIATRIX  ja SLEBTSMÖRDERZEPPELINS THE OFENDÄMÖN seikkailevat yliampuvissa tarinoissa- mutta vain kirjojen sivuilla. Tarina on enemmän keskittynt Claireen ja tämän yritykseen ymmärtää sitä mihin hän on sotkeutunut ja mitä Adventure Inc.;lle. tapahtui. CLairen laaja perhe tarjoaa myös tulevaisuudessa oivan mahdollisuuden luoda nykyaikaisen version vanhasta pulp- seikkailutiimistä, ja Adventureman onkin varsin lupaava alku suurelle seikkailulle!

"Sometimes our favorite stuff doesn't get endings. They just stop."

20 takana, 4 edessä!

Aasa T  

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 19

 Aika siirtyä takaisin rapakon toiselle puolelle, mutta pidetään yksi varvas vielä kotimaan puolella!

Silver Surfer: Sielunmessu

Tarina: Galactuksen airut. Norrin-Rad. Hopeasurffarilla on monta nimeä ja monta tarkoitusta, sillä hän on elänyt kauan ja nähnyt paljon. Aurinkotuulen ratsastaja on kohdannut niin entisen herransa Galactuksen, helvetin ruhtinas Mephiston kuin avaruuden kansojen monimuotoisuuden, ja silti hän lentää yksin, läpi tähtimerien, etsien jotain suurempaa totuutta tai paikkaa itselleen.

Hopeasurffari on yksi Marvelin mielenkiintoisimmista mutta samalla jotenkin alikäytetymmistä hahmoista. Hänessä on paljon samaa kuin Teräsmiehessä; hän on korruptoimaton, ja hänen osallisuutensa usein muuttaa muiden käytöstä tämän loistavan esimerkin kautta. Hänen tarinansa ovat usein siten kommentoivia luonteeltaan, ja omaavat vahvan uskonnollisen tai filosofisen kehyksen. Silver Surfer: Sielunmessu on kokoelma suomennettuja Hopeasurffari-tarinoita, joista useimmat ovat juuri tällaisia. Teoksen avaa Stan Leen ja legendaarisen Moebiuksen klassinen surffaritarina Vertaiskuvia, jossa ehkä eniten viehättää juurikin Moebiuksen kuvitus ja Lee'n kunnianhimoinen, joskin kovin suorasanainen tarina. Kirjan parhain tarina on ehdottomasti Michael J. Straczynskin ja Esad Ribicin titulaarinen Sielunmessu, joka muistuttaa hieman Grant Morrisonin* All-Star Supermania; Hopeasurffari kärsii kuolettavasta sairaudesta, ja käyttää viimeiset elinpäivänsä oman kuolevaisuutensa ja perintönsä pohtimiseen laajassa kosmoksessa. Silver Surfer: Sielunmessu on oiva katsaus Hopeasurffarin maailmaan, ja jos hahmo ei ole tuttu ennestään niin tässä on hyvä astinlauta hopeanhohtoisen lainelautailijan tarinoihin!

"Voin tuntea koko maailman, kuin suuren huokauksen sydämessäni. Ja se ääni kertoo minulle, että ensimmäistä kertaa...minäkin tunnen lopulta rauhaa."

19 takana, 5 edessä!

Aasa T

*= Antakaa Grant Morrisonille Hopeasurffari- tarina kirjoitettavaksi, kiitos.

Aasa Arvostaa: Ma Rainey's Black Bottom

 Yksi tämän raskaan ja kaikin puolin tuskallisen vuoden henkilökohtaisesti masentavimmista uutisista oli näyttelijä Chadwick Bosemanin ennenaikainen kuolema syöpään vain 43-vuotiaana. Boseman sairastui 2016, mutta piti sairauden salassa kaikilta muilta paitsi perheeltään, näytellen kuin viimeistä päivää elokuvissa kuten Marshall, Black Panther, Avengers: Infinity War ja Da 5 Bloods. Tänään arviossa on hänen viimeinen elokuvansa.

Ma Rainey's Black Bottom

Tarina: Vuosi on 1927, paikkana Chicago. "Bluesin äiti" Ma Rainey (Viola Davis) saapuu levyttämään pieneen ja nuhjuiseen studioon yhtyeensä kanssa. Trumpetisti Levee (Chadwick Boseman) unelmoi kuitenkin enemmästä kuin pelkästä taustamuusikon urasta, mutta hänen kunnianhimonsa ei mahdu Raineyn kanssa samaan studioon, saatikka edes koko Amerikan Yhdysvaltoihin.

Koko ajan katsoessani Ma Rainey's Black Bottomia mietin, että tämä kääntyisi teatteriesitykseksi aika tehokkaasti. Lopussa kävi ilmi että elokuva perustui näytelmään, ja monta palaa naksahti paikalleen siinä hetkessä. August Wilsonin samanniminen näytelmä oli alunperin osa Denzel Washgintonin laajempaa sopimusta näytelmien adaptoinnista valkokankaalle (Washingtonin Fences oli ensimmäinen tässä sarjassa) ja kyseessä on samalla Netflixin ehkä taiteellisesti kunnianhimoisin julkaisu sitten aiemmin tänä vuonna julkaistun Da 5 Bloodsin. Ma Rainey's Black Bottom on ehdottomasti yksi vuoden mielenkiintoisimmista ja kauneimmista elokuvista, minimalistinen ehkä koossaan mutta suunnaton sen tunteiltaan. Broadway-ohjaajana kunnostautunut George C. Wolfe hallitsee sekä elokuvan että teatterin, ja tuo kuvaruudun läheisyyteen teatterin aidon ihmistunteen upealla tavalla. Ma Rainey's Black Bottom on elokuva josta tunnen itseni myös hieman ulkopuoliseksi kommentoimaan, sillä niin paljon siitä on sidottu Yhdysvaltojen mustien asukkaiden kokemuksiin ja ahdistustiloihin.

Elokuvan kaksi päähenkilöä taistelevat kirjaimellisesti elokuvassa vuorostaan parrasvaloissa, ja kaksi näyttelijää heidän takaansa antavat kukin uransa parhaimpiin kuuluvat roolisuoritukset. Viola Davisin Ma Rainey on kuningatar joka hallitsee tilaa missä on tyrannin ottein, ja hänen tahtonsa ja luonteensa vahvuus tulee ilmi heti alusta alkaen. Hän on hyvin tietoinen siitä mitä hänessä arvostetaan- hänen ääntään, ja vain sitä -ja pitää tästä kiinni tiukalla otteella. Rainey on tehnyt tätä jo vuosia, ja tietää pelin hengen. Leevee on uransa alussa vasta, mutta hän on loistava trumpetisti joka halajaa saada äänensä kuuluviin Rainey'n takaa. Leevee ei kuitenkaan ole mikään naiivi lapsi, vaan rankan elämän kovettama selviytyjä, joka aikoo saada äänensä kuuluviin maailmassa joka on vain häntä vastaan. Chadwick ei pidättele yhtään; Leeveen ilo musisoinnista ja hänen toiveensa tulevasta, tämän ilkikurinen luonne ja suunnaton, lähes pohjaton suru ja raivo tulevat kaikki esiin upealla ja aidolla tavalla Bosemanin energisessä esiintymisessä ja tämän uskomattomissa monologeissa.

Ma Rainey's Black Bottom on koreografialtaan hyvin teatteri-vaikutteinen, mikä on odotettavaa. Kun puhun koreografiasta niin puhun siis siitä, miten näyttelijät liikkuvat kameran edessä ja miten kamera on sijoitettu kohtauksissa. Iso osa elokuvasta tapahtuu studion lämpiössä, jossa Leevee ja muut Rainey'n yhtyeen jäsenet (Glynn Turman, Colman Domingo ja Michael Potts, kaikki loistavia) harjoittelevat nauhoitusta varten, ja tämä luo luontaisen kehyksen kohtauksille; miten näyttelijät kehyksessä ovat, miten he liikkuvat ja missä kamera on. Kuvaaja Tobias A. Schliessler tekee hyvää työtä tässä, saaden pienen ja nuhjuisen kopin johon muusikot on laitettu odottamaan Rainey'n saapumista tuntumaan erittäin klaustrofobiselta; ihmiset ehkä mahtuvat sinne, mutta ei heidän mukanaan tuomansa maailma. Samoin pidin siitä miten koko stressaavaa nauhoitusta vain pahentava helle on esitetty lähinnä valon kautta, jossa Chicagon taivas on kirkkaankeltaisen valon tahrima.

Ma Rainey's Black Bottom on pohjimmiltaan elokuva taiteesta, erityisesti bluesista ja sen ainutlaatuisesta asemasta Yhdysvaltojen mustan väestön musiikkina ja sielunmaiseman kuvauksena. Rainey tietää oman arvonsa muiden silmissä pohjautuvan vain ja ainoastaan hänen ääneensä, ja niin kauan kun hän voi pitää siitä kiinni niin hän pitää; hotellivieraat katsovat häntä nenä nyrpällään ja hänen agenttinsa ja managerinsa tuntuvat vain sietävän häntä ja hänen oikkujaan tämän lahjakkuuden tähden. Tämän totuudenmukaisuus varsinkin tässä ajassa mitä se kuvaa on hyvin totta; mustat taiteilijat olivat suosittuja vain heidän taiteensa tähden, eivät ihmisinä itsessään. Leevee puhuu paljon monologiensa kautta traumoista ja vihasta mitä hän kantaa sisällään; muiden ilveksiessä tämän pokkuroinnille valkoisten studiopamppujen edessä, Leevee  aidosti triggeröityy tästä ja Bosemanin roolisuoritus ei jätä yhtään kuivaa silmää taloon. Blues on syntynyt tästä tuskasta ja tästä uniikista historiasta jota Amerikan mustat kansalaiset kantavat syntymästä asti harteillaan, ja miten tämä taide on myöhemmin kannibalisoitu toistaitoisten valkoisten taiteilijoiden puolesta on hyvin ajankohtainen teema elokuvassa. Taide voi antaa elämälle merkityksen, mutta monille mustille taiteilijoille se on ainoa mistä he saavat merkitystä rakenteellisen rasismin ympäristössä, ja kun taide irrotetaan taitelijasta, niin sen alkuperäinen merkitys ja paino katoaa samalla kokonaan, muuttuen vain tuotteeksi.

En keksi muuta tapaa päättää tätä arviota kuin tämä: Chadwick Bosemanin menetys tuntui ja iski kovempaa kuin olisin ehkä voinut ikinä odottaa. Toki tämän äkkinäisyys oli osa tätä, mutta Bosemanin uniikki karisma ja elokuvahistoria oli nopeasti tehnyt hänestä yhden suosikkinäyttelijöistäni. Nyt en voi olla ajattelematta Black Pantherin kohtausta jossa T'Challa huutaa vastustajilleen "I AM NOT DEAD YET" enään muuten kuin yhdistettynä Bosemanin sairauteen; hän oli tuolloin ja hyvin tietoinen tilastaan, ja hänen äänessään murtuminen on hienovaraista ja myöhemmässä kontekstissa musertavaa. Bosemanin ura näyttelijänä oli monellakin tapaa myös ura historioitsijana; elokuvat kuten 42, Get on Up, Marshall ja nyt Ma Rainey's Black Bottom ovat sidottu tiukeasti afroamerikkalaiseen historiaan ja sen merkkihahmoihin, joita Boseman toi eloon roolisuorituksillaan, eikä Black Pantheria sovi jättää tämän ulkopuolelle. Roolisuorituksellaan Boseman teki T'Challasta globaalin sankarin miljoonille, antaen uniikisti mustan supersankarin niille joilta sellainen uupui. Ma Rainey's Black Bottom on Bosemanin aivan liian lyhyeksi jääneen uran viimeinen elokuva, mestariteos jota hän kantaa eteenpäin uskomattomalla roolisuorituksella täynnä surua, raivoa ja inhimillistä tunnetta, ja on yksi tämän vuoden parhaimmista elokuvista. 

                                 Lepää rauhassa, Chadwick Aaron Boseman (1976-2020).

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 18

 Korona- aika ei ole vielä tuottanut ihan niin paljon siitä kertovaa mediaa kuin olisin olettanut. Toki tulvaportit ovat vasta aukeamassa, ja tulevaisuudessa elokuvat, kirjat ja sarjakuvat tulevat käsittelemään tätä aikaa enemmän tai vähemmän sulavalla tavalla. Sitä ennen voi lukea hyvällä mielellä hieman aidompaa kuvausta koronakeväästä kotimaisilta tekijöiltä:

Päivän Sarjakuva

Tarina: Ensimmäinen huhtikuuta. Aprillipäivä aukeaa monille niin kuin aina ennenkin. Paitsi että on vuosi 2020, ja Suomessa on julistettu poikkeustila. Miten arki kulkee erilaisessa tilanteessa?

Päivän Sarjakuva on toinen sarjakuva-antologia tänä vuonna tällä listalla, ja kyseessä on mielenkiintoinen aihe: Viisitoista kotimaista sarjakuvataiteilijaa (mm. Jouko Nuora, Tea Tauriainen, Kati Kovacs ja Heikki Rönkkö) kertovat miten heidän arkensa sujuu karanteenissa, ja kaikki kertovat samasta yhdestä päivästä eli aprillipäivästä. Ajan rakenteen hajotessa joskus kesäkuun korvilla tämä on jo nyt katsaus menneeseen, ja muistin kuinka surrealistiselta elämä tuntui tuolloin näiden tarinoiden kautta. Nyt tähän on jo tottunut, mutta Päivän Sarjakuvan tarinat saivat minut muistelemaan kulunutta vuotta arkisten tarinoiden kautta, ja tälläisella teoksella on suuri merkitys vuosienkin päästä kun (toivon mukaan) katsomme taaksepäin kohti tätä aikaa ja pandemiaa kollektiivisena kokemuksena. Osa tarinoista kertoo yksityiskohtaisesti taiteilijan päivän kulusta, osa taas on enemmän abstrakteja kuvauksia tunteista tai kappaleita arkisista kohtaamisista pandemian aikana. Päivän Sarjakuva on jo nyt ikkuna menneisyyteen, ja on erittäin mielenkiintoinen lukukokemus.

"On melko epätodennäköistä, että tulen koskaan käymään Marokossa. Varsinkin nyt kun tilanne on mitä on. Se on jotenkin surullinen ajatus, että ihminen voi asia Suomessa ja syödä appelsiineja koko ikänsä, saamatta koskaan tietää miltä niiden oikeasti kuuluisi maistua."

18 takana, 6 edessä!

Aasa T  

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 17

Viime vuonna mainitsin Minä, Mikko ja Annikki- sarjakuvasta puhuessani Tiitu Takalon silloin vain verkkosarjakuvana julkaistun "potilaskertomuksen" siitä, kun Takalo sai aivoverenvuodon. Nyt tuota nettisarjakuvaa ei voi enään lukea, sillä kirja on julkaistu kovakantisena sarjakuvaromaanina:

Memento Mori

Tarina: Aivan tavallinen päivä saa kammottavan käänteen, kun kaiken pysäyttävä päänsärky, pahoinvointi ja kipu lamauttaa nuoren taiteilijan. Tästä alkaa pitkä toipuminen, paluu arkeen ja kokemuksen kanssa eläminen.

Kuten sanoin Minä, Mikko ja Annikki- tekstin yhteydessä, Tiitu Takalo on yksi parhaimmista kotimaisista sarjakuvataiteilijoista. Memento Mori on taas yksi loistava teos lisää hänen katalogiinsa, ja se on yksi tuskallisimman aidoimmista ja elävimmistä sarjakuvista joita olen lukenut, ja vuoden paras kotimainen sarjakuva. Takalo ei ainoastaan kerro sanoilla kokemuksestaan, vaan tuo täyden taiteellisen kykynsä hirvittävän kohtalonoikun kuvaamiseen. Kipu, suru, ahdistus ja osittainen keveys tilanteesta kaikki syttyy eloon upean värityksen ja kekseliään ruutukaavoituksen kautta. Mukana on absurdeja tilanteita hoitohenkilökunnan kanssa jotka eivät voi olla muuta kuin todellisuutta sekä sairauden jälkeistä pohtimista siitä mitä olisi voinut käydä; parantuminen on prosessi, ja se että ei ole enään hengenvaarassa ei ole loppu. Memento Mori on upea taideteos, joka kuuluu jokaisen hyvästä kirjallisuudesta pitävän ihmisen hyllyyn ja on minun ennakkosuosikkini ensi vuoden sarjakuvafinlandialle.

"Osaankohan enää piirtää? Mitä jos mun aivot on jotenkin sillä tavalla nyrjähtäneet, että käsi ja silmä eivät enää tee yhteistyötä?" 

17 takana, 7 edessä!

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 16

Kuun alussa (hyvä luoja joulu on ensi viikolla mihin kuukausi meni) mainitsin, kuinka en ole lukenut tänän vuonna ihan niin montaa sarjakuvaa kuin olisin halunnut. Olen kuitenkin lukenut tarpeeksi, että voin muodostaa tänäkin vuonna listan parhaista sarjakuvista joita olen vuoden aikana lukenut ilman, että se tunuu vain ilmoitukselta sarjakuvista joita luin. Tässä on yksi joka on ehdottomasti tällä listalla, luultavasti kärkisijalla:

The Fire Never Goes Out: A Memoir in Pictures

Tarina: Noellen elämä viime vuosikymmenillä on ollut nousua ylöspäin; nettisarjakuva julkaistaan, uusia projekteja syntyy ja ne menestyvät, tv-sarjakin syntyy. Mutta samalla sisäinen tuli ei ikinä katoa mihinkään. Joskus se nostaa sinut ylös, joskus se polttaa hirveällä raivolla. 

Noelle Stevenson on harvinainen ihminen jota oikeasti ihailen. Olen lukenut hänen sarjakuviaan tumblr- vuosinani, hänen esikoisteoksena Nimona on yksi suosikkisarjakuviani ja kaikki tätä blogia lukevat tietävät, kuinka olen hehkuttanut hänen käsikirjoittamaansa She-Ra and the Princesses of Power- sarjaa. The Fire Never Goes Out on hänen elämänkerrallinen sarjakuvansa, joka on kokoelma Noellen tekemiä sarjakuvia viimeisen kymmenen vuoden aikana jotka kertovat hänen elämästään, huipuista ja laskuista. Stevensonin tyyli on aina ollut minusta erittäin charmikas ja yksinkertaisuudessaankin kaunis, ja vuosikymmenen kattavan teoksen sisällä on hienoa nähdä hänen kehityksensä piirtäjänä. The Fire Never Goes Out on hyvin mielenkiintoinen katsaus hänen uraansa, mutta ennen kaikkea se on katsaus pintaa syvemmälle. Ahdistus, masennus, dysforia ja tunteet ovat iso osa teosta, ja Stevenson esittää kaiken tavalla joka on hyvin tunnistettavaa ja samaistuttavaa, joka aiheutti minussa muutamia seinään tuijottamisen hetkiä. The Fire Never Goes Out on upea teos, henkilökohtainen, avoin, haavoittuvainen ja rohkea, ja olen yhä sitä mieltä että sarjakuva on elämänkertojen (käsittelivät ne sitten elinikää tai vain vuosikymmentä) suhteen ainutlaatuinen medium. Tämä on yksi vuoden parhaimmista kirjoista, jota suosittelen lämpimästi.

"Honestly, I don't want to wear a suit. It's just better than a dress. I want to be beautiful, but I don't know how."

16 takana, 8 edessä!

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 15

 DC Comics julkaisi aikoinaan Vertigo- imprintin alla hieman enemmän aikuisille lukijoille suunnattuja supersankaritarinoita; Animal Man, Doom Patrol, Saga of the Swamp Thing ja Hellblazer, mainitakseni muutaman. Kustannenimike ollaan sitemmin lakkautettu, mutta viime vuosina DC on luonut uusia, vastaavanlaisia alajulkaisuja; Black Label on uusi aikuisille suunnattu sarja, jonka erinomaisen Wonder Woman: Dead Earth- sarjakuvan esittelimmekin jo. Tänään oleva sarjakuva on taas DC:n Graphic Novels For Kids- julkaisu:

Anti/Hero

Tarina: Itä-Gothamin esikaupunkialueella ei juuri Batmania kaivata, mutta se ei tarkoita etteikö täällä olisi sankareita ja konnia. Piper Pajaro on Satakieli, supervahva 13- vuotias joka vartioi esikaupungin rauhaa. Sloane McBrute on Gray, hakkeri ja teknologinen lapsinero joka toimii vastahakoisesti rikollisen isoisänsä laskuun. Piperin ja Sloanen elämä muuttuu heidät lopulta kohdatessa toisensa, ja molempien täytyy miettiä millaista on olla sankari tai konna.

Anti/Hero on Kate Karyus Quinnin ja Demitria Lunettan käsikirjoittama ja Maga Gilin kuvittama sarjisromaani, jossa fokus on erilaisissa elämänkokemuksissa ja empatiassa, ja on oikein oiva pieni tarina supersankarimaailman laidoilta. Piper ja Sloane ovat peilikuvia toisistaan; Piper nauttii suuresti supersankaroinnista ja tekee sitä rakkaudesta lajiin, Sloanen ollessa enemmän huonoon tilanteeseen ajautunut joka ei näe toista tietä ulos. Sloanelle koulu ja opiskelu ovat vapautus tästä kaikesta ja hän nauttii siitä suuresti, Piper tuskailee huonojen numeroiden ja perheensä odotusten kanssa. Yhden Freaky Friday- skenaarion jälkeen näkevät Piper ja Sloane kuitenkin samanlaisuutensa; odotukset, enakkoluulot ja samanlaiset kokemusket vanhempien kanssa yhdistävät heitä enemmän kuin erottavat, ja edes heidän moraalinen kompassinsa ei ole kovinkaan erilainen; heidän ympäristönsä on enemmän syyllinen tähän kuin mikään "mwa-ha-haha" pahuus tai luontainen hyvyys. Anti/Hero on oikein hauska ja kevyt supersankaritarina uusilla hahmoilla uudessa ympäristössä, joka sopii nuorille ja vähän vanhemmillekin lukijoille erinomaisesti.

"Wait, I got to use my head...which means not accidently punching a hole in the school."   

15 takana, 9 edessä!

Aasa T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, Osa 14- Katkenneita Lankoja

 Tänään on vuorossa samanlainen spesiaali kuin viime vuonna, eli täysi arvio uudesta sarjakuvasta. Viime vuonna tämä oli Aapo Kukkosen  Karmea Tarina, joka oli lyhempi tarina Kongon kansanmurhan hirveydestä. Tänä vuonna vuorossa on sarjakuva-antologia myös erittäin tärkeästä aiheesta.

Katkenneita Lankoja

Tarina: Työt painaa päälle. Arki on yhtä katkeamatonta raatamisen kaavaa. Koulu on yhtä tuskaa, mutta ei tästä voi puhua. Joku luulee vielä laiskaksi. Mutta mitä kaikki eivät ymmärrä on se, että näkymättömiä ihmisiä on maailma täynnä.

Katkenneita Lankoja - tarinoita loppuunpalamisesta on Karoliina Korhosen (Finnish Nightmares) ja Anssi Vieruahon (24 Päivää) toimittama sarjakuva-antologia loppuunpalamisesta, johon on osallistunut joukko suomalaisen sarjakuvan uusia ja vanhoja kykyjä; Tuisku Hiltunen, Avi Heikkinen, Milla Paloniemi ja Emmi Nieminen, mainitakseni muutaman. Korhonen mainitsee esipuheessa miten uutisointi loppunpalamisesta ja työuupumuksesta tuntuu jotenkin syyttävältä; "Suomalaiset palavat loppun jo 30-vuotiaina". Lopputuloksena syntyi tämä teos, jonka tuotoista menee 75% mielenterveystyöhön. Siispä tämän sarjakuvan hankinta on oiva valinta; hyvän ja erittäin samaistuttavan teoksen hinnalla voi myös auttaa tärkeää asiaa.

Tarinat ovat vaihtelevia niin tyyliltään kuin fokukseltaan; osa kertoo selkeästi tekijänsä omasta ahdistuksesta ja uupumisesta, osa on enemmän fiktionaalisia tarinoita mutta tunteet joita ne omaavat. Teoksen avaa Tuisku Hiltusen Herätys 7:00, ja se olikin lopulta suosikkini kaikista tarinoista sen sanattoman yksinkertaisuuden ja visuaalisen kauneuden takia. Emmi Nieminen lähestyy aihetta hyvin omakohtaisesta kokemuksesta tarinassa Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa, käyden läpi yksityiskohtaisesti ja ymmärtävästi nuorena kokemaansa loppuunpalamista. Mari Ahokoivun Trying is just the first step toward failure on enemmän abstrakti kuvaus väsymisestä ja internetin osasta tässä, kun taas Henri Tervapuron Golemi on melkein inhorealismin rajoilla leikkivä kuvaus arjen raskaudesta, ja miten pahat ajatukset voivat muuttua hirviöiksi. Ainoa tarina joka jätti minut hieman kylmäksi oli Vieruahon itsensä kynäilemä tarina Mustaa kahvia, jonka visuaalinen tyyli, tunnelma ja dialogi ei ihan sytyttänyt. 

On mielenkiintoista nähdä aina sarjakuvissa sitä, miten mielenterveysongelmia kuten ahdistusta, masennusta tai psykoosia esitetään visuaalisesti. Emmi Valveen teoksessa Armo mustat tahrat ja lika on kuvaus ongelmista, ja usein juuri taiteen todellisuudenmukaisuudella leikkimienn on yksi ratkaisu. Katkenneita Lankoja omaa monta eri tyyliä, käyttäen värejä ja kuvia kuvaamaan henkilöhahmojen loppunpalamista. Yksi suosikeistani oli Heikkisen käyttämä näkymättömyys; loppunpalamista ja työuupumusta on usein vaikea nähdä ulkoapäin, ja kuinka ympärillämme on näkymättömissä ihmisiä jotka kärsivät samasta kuin me. Silti aiheesta ei aina puhuta; ne jotka ovat väsyneitä pelkäävät saavansa laiskan työntekijän leiman, ja kaikki eivät ymmärrä millaista on painia tällaisten ongelmien kanssa. Senpä takia teokset kuten Katkenneita Lankoja ovat tärkeitä, sillä ne valoittavat näiden ongelmien arkisuutta ja vaikutusta arkeen ja parhaimmillaan rikkovat mielenterveysongelmien tabua. Katkenneita Lankoja on hieno teos, jossa taitavat sarjakuva-alan ammattilaiset esittävät loppuunpalamisen eri tavoilla ja eri tilanteissa. Ja kun teoksen tuotoista leijonanosa menee hyvään tarkoitukseen, on tätä kirjaa erittäin helppo suositella kaikille!

"Sama kuin leimaisin naaman, että oon hankala mielenterveys-ongelmainen vätys."

14 takana, 10 edessä!

Aasa T